Kirjoittaja Aihe: Piilossa huomiselta | K-11 | sodanjälkeinen toipumisdraama | Harry/Ron | 1/x  (Luettu 413 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 744
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, hiipivä romantiikka, melankolian sävyjä
Paritus: Harry/Ron
Yhteenveto: Harry ja Ron ovat vetäytyneet maalle toipumaan sodasta, sen menetyksistä ja traumoista. Kumpikaan heistä ei ole enää varma siitä, kuka on, ja mitä he ovat toisilleen. Toistensa tukemina päivät kirkastuvat hiljalleen, mutta vaikka etäisyys todellisuudesta tekee molemmille hyvää, siltä ei voi piilotella ikuisesti.
Haaste: Albumihaaste #6 Agnes Obel - Dorian

A/N: Olen viime aikoina nähnyt paljon rarry-unia, joten ajattelin kanavoida niistä syntyneet fiilikset ficcimuotoon. Tahdoin jonkin hiljaisen, eristyneen miljöön ja pojat kahdestaan ja sotatraumat tuntuivat luonnolliselta jatkumolta tähän ajatukseen. Tykkään tähän syntyneestä estetiikasta. Toivottavasti joku muukin!



Piilossa huomiselta

as the devil spoke we spilled out on the floor
and the pieces broke and the people wanted more
and the rugged wheel is turning another round


1

Takaovea piti tuupata olkapäällä, jotta se avautui. Kasvoille pujahtava tuulenvire kutitti nenää ja partaa. Harry hengitti syvään kosteaa ja raikasta yöilmaa. Vähitellen ahtaus hänen rinnassaan keveni. Harry antoi katseensa vaeltaa. Maalla oli avaraa ja rauhoittavan hiljaista. Tuntui vapauttavalta, kun tiesi, ettei lähistöllä ollut muita. Täällä Harryn ei tarvinnut huolehtia siitä, miltä hän näytti tai vaikutti toisten silmin.

Harry nosti päätään. Näkökenttä oli nuhjuinen. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi puhdistanut silmälasinsa. Taivas oli sininen ja pilvetön, mutta tähdet olivat jo katoamassa. Itäisen metsän yllä näkyi kellertävää. Kuistin portaat narisivat korviavihlovasti, mutta Harry luotti Ronin unenlahjoihin. Jäinen kaste tarttui nilkkoihin ja sai hänet palelemaan. Harry pani kädet tiukkaan puuskaan rinnalleen, mutta kylmä ilma livahti silti jumpperin silmukoista hänen iholleen.

Harry käveli hitaasti. Hän ei aikonut tielle. Harry vain tuulettaisi sumuisia ajatuksiaan. Yöt kävivät yhä levottomimmiksi. Harry ei ollut varma, mikä häntä kiusasi. Kai se väistämätön ajatus, että hänen täytyisi lopulta palata todelliseen maailmaan ja tarttua velvollisuuksiinsa. Harryn henkeä alkoi taas ahdistaa. Hänen oli vaikea nähdä itsensä arkisena hahmona, joka kävi töissä ja vietti aikaa läheistensä kanssa. Harry ei tiennyt normaalista elämästä mitään eikä hän ollut varma, halusiko edes sellaista.

Kuistin ovi avautui vauhdilla. Puu rahisi ja lasiruutu särkyi.

”Hemmetti. Entistus”, hengästynyt Ron mutisi ja lasi kilahti taas ehjäksi. Kiireiset askeleet pysähtyivät, kun Ron näki Harryn puutarhassa. Harry saattoi kuvitella, miten Ronin olkapäät rentoutuivat ja ryhti lysähti helpotuksesta.

Hiljaisuus heidän välillään oli epämukava. Harry tiesi Ronin miettivän, mitä sanoa vai oliko kenties parempi olla sanomatta mitään. Ron varmasti toivoi, että Hermione olisi ollut täällä. Hänhän oli heistä taitavin tunneasioissa. Harrysta oli kuitenkin parempi, että he olivat täällä kahdestaan. Hermionen päättäväinen touhukkuus oli välillä niin uuvuttavaa.

Harry kääntyi päästäkseen Ronin piinasta. Ronin punainen tukka oli sotkuinen ja silmät väsyneet. Hänen ihonsa näytti tavallistakin kalpeammalta aamuyön hämärässä. 

”Tulin vain haukkaamaan happea”, Harry sanoi. Ääni oli niin käheä, ettei Harry tunnistanut sitä omakseen.

”No, sitähän täällä riittää”, Ron naurahti hermostuksissaan ja viittasi autiuteen heidän ympärillään. Harry nyökkäsi. Kiusallinen hiljaisuus palasi. Heidän oli ollut jo pitkään vaikea puhua toisilleen. Oli helpompaa laittaa yhdessä ruokaa ja tehdä kotitöitä kuin katsoa toista tällä tavalla suoraan ja tulla tietoiseksi siitä, että sota oli muuttanut heitä peruuttamattomasti. Muuttanut, Harry toisti mietteissään, vai vahingoittanut?

Ron liikahteli levottomasti, mutta päätti lopulta astua narisevat portaat ja tulla Harryn luo. Ron oli paljain jaloin, mutta hän ei näyttänyt tuntevan kylmää. Ron heilutti käsiään, kunnes tuli tietoiseksi niiden vauhdista ja työnsi kädet sitten verkkareidensa taskuihin. Ron ei katsonut Harrya silmiin.

”Hiljaisuusko vaivaa?” Ron kysyi.

”Ei. Tykkään siitä”, Harry sanoi. Kun Ron alkoi näyttää taas tuskastuneelta, Harry ponnisteli jakaakseen mieltään enemmän:

”Mietin vain, millaista elämä on sitten, kun me ei voida enää piileskellä täällä.”

”Piileskelläänkö me?” Ron hymähti huvittuneena. ”Hermionesta tämä on pakkolomaa.”

Harry ei ollut yllättynyt. Jos Hermione olisi saanut itse päättää, hän olisi jo ollut jälleenrakentamassa velhoyhteisöä, mieluusti Taikaministeriöstä käsin. Monien asiantuntijoiden mielestä oli kuitenkin kannattavampaa – Harry vihasi sitä sanaa – että sotatraumat hoidettiin ensin pois alta ennen paluuta arkielämään. Hermione oli valinnut intensiivisen lyhytterapian, joka sisälsi paljon tehtäviä ja itsetutkiskelua. Harry ja Ron olivat päätyneet vaihtoehtoon, jossa he pääsivät kaikista helpoimmalla eikä tekemisiä tarvinnut raportoida Mungoon kuin erittäin väljällä aikataululla.

”Mitä tämä sinusta on?” Harry kysyi. Ron kohautti olkiaan.

”Ihan mukavaa”, Ron sanoi. ”Tai siis. Kukaan ei nalkuta tai vouhota. Saa olla rauhassa. Mitä nyt on vähän tylsää välillä...”

”Kiitti”, Harry sanoi kuivasti.

”Mitä? Ei, en minä sitä tarkoittanut”, Ron paikkaili kiireesti ja mottasi Harrya käsivarteen, kun näki hänen virnistävän. ”Täällä ei vain ole mitään tekemistä. Mietin, että voisin tilata postimyynnistä muutaman pelin.”

”Uuden velhoshakkisetin?” Harry kysyi. Parantajat olivat takavarikoineet Ronin oman, koska he olivat pitäneet sitä liian väkivaltaisena ja siksi todennäköisenä esteenä heidän toipumiselleen. Harry ei ollut koskaan kuullut mitään yhtä naurettavaa.

”Esimerkiksi”, Ron sanoi.

”Puolitetaan kulut”, Harry sanoi. ”Minullekin kelpaisi muutama leikkimielinen voitto."

”Ai velhoshakissa? Älä unta näe”, Ron tyrskähti. Harry hymyili. Siinä hetkessä kaikki tuntui helpolta ja tavalliselta heidän välillään. Ronin siniset silmät tuikkivat tuttua iloa ja ilkikurisuutta ja Harry tunsi ryhtinsä oikaistuvan.

Hetki kesti hymyn verran ja hiipui taas liikkumattomaan alakuloisuuteen, jolle kumpikaan heistä ei mahtanut mitään.

”Mene takaisin nukkumaan”, Harry kehotti. Hänen huomionsa harhaili Ronin multaisissa varpaissa ja puutarhan nuupahtaneissa kukissa. Äkillinen hajamielisyys häiritsi Harrya. Hän kurtisti kulmiaan. Miksi Harry oli alun perin edes tullut ulos? Mikä ajatus oli pitänyt häntä hereillä?

Taas se tapahtui. Yksittäisistä asioista ei saanut enää ymmärrettävää kokonaiskuvaa. Ajatukset ja muistot menettivät muotonsa. Ne valuivat Harryn otteesta kuin vesi, ja se pelotti häntä. Harry ei halunnut Ronin näkevän häntä tällaisena.

”Ei minua väsytä”, Ron sanoi härkäpäisesti, vaikka selvästi ponnisteli ollakseen haukottelematta.

”Mene sisälle, Ron”, Harry tokaisi tylymmin ja väisteli Ronin loukkaantunutta ilmettä. Syyllisyys tykytti jo kuumana hänen rinnassaan. ”Lähden kävelylle.”

Ron ei sanonut mitään eikä hän yrittänyt estää Harrya, joka lähti tielle. Harry käveli kohti aamunkoittoa, mutta vaikka taivas vaaleni yläpuolella, pimeys hänessä syveni.



Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Olipa ihana huomata sulta uutta Rarrya! 😍 Yhteenveto ja toi tyylilajeissa oleva "hiipivä romantiikka" kuulostaa niiiin lupaavilta ja houkuttelevilta. Tunnelma oli vielä melankolinen mutta kuitenkin myös semmoinen lämmin ja turvallinen. Harry ja Ron pystyvät toivottavasti yhdessä toipumaan sodan jättämistä arvista. Ainakin tuollainen miljöö tarjoaa rauhaa. Ihanasti olit pienellä kuvailulla luonut mukavan ja rauhallisen kuvan ympäristöstä, sulla on taitoa ♥

Lainaus
”Puolitetaan kulut”, Harry sanoi. ”Minullekin kelpaisi muutama leikkimielinen voitto."
”Ai velhoshakissa? Älä unta näe”, Ron tyrskähti. Harry hymyili. Siinä hetkessä kaikki tuntui helpolta ja tavalliselta heidän välillään. Ronin siniset silmät tuikkivat tuttua iloa ja ilkikurisuutta ja Harry tunsi ryhtinsä oikaistuvan.
Awwws :3 Ihana kun tunnelma helpotti hetkeksi ja muuttui niin tavalliseksi. Vaikka pakko sanoa, että tykkään siitäkin, kun vuorovaikutus heidän välillään vähän tökkii ja on normaalia kömpelömpää (esim. kun Harry puhuu töykeämmin kuin tarkoitti ja Ron vähän harmistuu). Tuo hyvin jännitettä tarinaan, ja alkutietojen perusteella en osaa pelätä liikaa :D

Lainaus
”Mitä nyt on vähän tylsää välillä...”
”Kiitti”, Harry sanoi kuivasti.
”Mitä? Ei, en minä sitä tarkoittanut”, Ron paikkaili kiireesti ja mottasi Harrya käsivarteen, kun näki hänen virnistävän.
Sit ku on tämmöstäkin vuorovaikutusta niin uskon että Harryn ja Ronin välit pohjimmiltaan voivat hyvin (eikä ne varmaan muuten kahdestaan olisi tolleen "eristäytynyt"). Heidän täytyy vain käsitellä ja jäsennellä asioita rauhassa. Harry kivasti miettikin sitä, että sota on muuttanut heitä peruuttamattomasti - vai ennemminkin vahingoittanut. Silloin tarvitseekin aikaa toipua.

Lainaus
Hermione oli valinnut intensiivisen lyhytterapian, joka sisälsi paljon tehtäviä ja itsetutkiskelua.
Tää kuulostaa niin Hermionelta ;D Harrylle ja Ronille sopii sellainen vapaampi ja rennompi (ja siten "helpompi") tapa. Intensiivinen lyhytterapia kyllä kuulostaa omaan korvaan aika hurjalta :D Tuossa tilanteessa olisin varmasti tehnyt saman valinnan kuin Ron ja Harry.

Lainaus
Harry käveli kohti aamunkoittoa, mutta vaikka taivas vaaleni yläpuolella, pimeys hänessä syveni.
Yyyy mikä loppu tälle osalle 😭😭 Toivottavasti Harry löytää taas valoa sisältään. Tosi kaunisti kyllä kirjoitettu ja kuvattu tämä, oi miten tykkään! Jänskättää nähdä, miten tilanne tästä sitten jatkuu. (Pakko kans viel tähän loppun lisätä, että tykästyin tämän tarinan nimeen heti. Tosi ihana!)
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 931
Ihanaa päästä lukemaan sinulta uutta tekstiä ja vieläpä Rarrya! Olet kyllä tuon parituksen lempparikirjoittaja ja toki lemppareiden joukossa muutenkin<3 Tykkäsin tämän tunnelmasta tosi paljon, siinä on sellaista sodanjälkeistä melankolisuutta, mutta myös hiljaisuutta ja näiden kahden historiaa mukana. Vaikka välit tuntuvat jollain tapaa muuttuneen, myös vanhasta yatävyydestä voi nähdä vilauksia esimerkiksi tuossa, kun Harry kuivan vitsailevasti toteaa ”Kiitti” :D hiipivä romantiikka kuulostaa minustakin aivan ihanalta genreltä ja tämä miljöö sopii siihen tosi hyvin<3 myös se on hyvä, että tuodaan esiin, että Harry, Ron ja Hermione hoitavat kaikki sotatraumojaan, tosi usein tällainen vain ohitetaan ficeissä kokonaan. Kiitos tästä, jään innolla odottamaan jatkoa :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥