Otsikko: Ei mitään temppuja
Kirjoittaja: Trauma
Oikolukija: -
Tyylilaji: kepoisenromanttista peruskauraa aikamoisin angstivivahtein
Ikäraja: S
Fandom: Dragon Age
Paritus: Anders/Karl Thekla
Vastuuvapautus: Dragon Age on BioWaren, ei minun, ja meikä vaan leikkii hahmoilla ilman minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: Suudelma oli märkä ja äänekäs ja aivan liian innokas, joku toinen olisi voinut erehtyä luulemaan, mutta Karl tiesi paremmin. Se oli heidän viimeisensä. A/N: Lol apua, eka DA-aiheinen ficcini ikinä. Ei mulla oikein ole tästä mitään erityistä sanottavaa. Piti kirjoittaa m!Hawke/Andersia, mutta jotenkin tässä kävi näin. Tästä tuli mulle vähän epätyypillisesti tosi lyhyt ja tosi dialogipainotteinen, mutta minkäs teet. Kiva kokeilu kuitenkin. Olen täysin vakuuttunut, että teini!Anders oli juuri tuollainen kiukkupylly. Kommentit olisivat luonnollisesti tosi kivoja.
Anders astui sisään huoneeseen koputtamatta. Karl hätkähti oven yhtäkkistä narahdusta ja oli pudottaa kirjan, jota oli lukemassa yölyhdyn himmeässä kajossa. Hän pudisteli päätään, kun toinen poika istahti lupaa kysymättä hänen vuoteensa jalkopäähän velmuileva hymy pisamaisilla kasvoillaan. Anders ei olisi saanut tulla, ja Karl tiesi sen. Anderskin tiesi, mutta sellainen hänen luontonsa vain oli, ja Karl tiesi senkin.
”Olisihan pitänyt arvata, että sinä se tietysti olet”, Karl sanoi happamana ja käänsi sivua. Hän ei ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö Anders ennen pitkää tulisi. ”Temppeliritaritkin olisivat koputtaneet ensin.”
”Anteeksi, Karl. Halusin vain nähdä sinut vielä.”
"Tuo korvarengas on todella mauton."
Anders hukkasi hetkeksi ovelan hymynsä. Hän nojaili polviinsa ja oli enemmän eksyksissä kuin olisi halunnut näyttää olevansa, se ei jäänyt Karlilta huomaamatta. Andersin katse harhaili levottomana ympäri huonetta löytämättä kohdettaan. Karl huokaisi, asetti kirjanmerkin huolellisesti oikean aukeamalle kohdalle ja laski kirjan käsistään. Lähteminen ei ollut Karlille helppoa, mutta Anders tuntui ottavan jäämisen vieläkin raskaammin. Karl oli huolissaan – tietenkin hän oli – mutta oikeiden sanojen löytäminen ei tuntunut luonnistuvan. Anders vilkuili arasti Karlia, joka tunsi velvollisuudekseen yrittää sanoa edes jotakin, mikä lievittäisi toisen pojan ikävää, jos sellaisia sanoja nyt sitten oli olemassakaan.
”Anders”, Karl sanoi vakavana. ”Sinä teet tämän vain vaikeammaksi. Me molemmat tiesimme, että näin voi käydä. Me olemme puhuneet tästä – ”
”Se ei ole reilua”, Anders keskeytti. Hän kietoi kädet polviensa ympärille kuin turvakseen.
”Ei olekaan, mutta sinä pärjäät kyllä. Sellainenhan sinä olet, villi lintuseni.
Sinä pärjäät.”
”Enkä pärjää! Sinä jätät minut yksin tänne”, Anders sopersi. Sävy oli syyttävä, ja Karl pyöräytti silmään, mutta jossain hänen rintalastansa takana Andersin sanat tekivät kipeää.
”Ole nyt järkevä, Anders. Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä olisi koskaan valinnut lähteä, jos se olisi ollut minun päätettävissäni.”
Karl levitti kätensä, jotta Anders saattoi vapaasti kavuta hänen syliinsä. Anders ei aikaillut. Hän kurottautui suutelemaan Karlia, ja lopulta Karl joutui tarttumaan nuorempaa poikaa lujasti olkapäistä, jotta tämä olisi antanut hänen vetää henkeä välillä. Suudelma oli märkä ja äänekäs ja aivan liian innokas, joku toinen olisi voinut erehtyä luulemaan, mutta Karl tiesi paremmin. Se oli heidän viimeisensä.
Aamun valkenemiseen ei ollut enää kauaa, ja silloin vaunut kohti Länsikukkuloita ja satamaa veisivät Karlin mukanaan. Kirkwall oli niin kaukana, ettei Anders osannut edes kuvitella. He loikoilivat edelleen sylikkäin vuoteella, eikä Anders ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Karl ei hennonut ajaa toista pois, eikä vähiten siksi, ettei itsekään halunnut päästää vielä irti. Karl silitteli laiskasti Andersin poskea, eivätkä he puhuneet enää. Sanat olivat jo loppuneet kesken. He makoilivat vaitonaisina, ja kumpikin pelkäsi toisen nousevan ensin.
”Lupaa minulle jotain.” Karl rikkoi hiljaisuuden ensin. Anders kohottautui kyynärpäidensä varaan ja katsahti häneen kysyvästi.
”Sinulle? Mitä tahansa.” Anders löysi jälleen ilkikurisimman hymynsä, ja juuri sellaisena Karl halusikin Andersin mieleensä tallettaa.
”Ei sitten mitään temppuja. Lupaathan?”
"En ymmärrä mitä tarkoitat tempuilla." Anders virnisti, mutta virne ei ulottunut silmiin asti.
"Olen tosissani. En haluaisi, että riskeeraat mitään minun takiani. Lupaa."
"Temppeliritarit ovat sanoneet, etten saa valehdella."
"Koska sinä olet heistä välittänyt? Minä pyydän, Anders. Ei ole sen arvoista." Karlin ääni oli anova.
Anders kohautti olkiaan mielenosoituksellisesti, mutta pakottautui lopulta vastentahtoisesti nyökkäämään. Nyökkäys oli pieni, lähes huomaamaton. Karl puristi toisen kättä ja nousi sitten vuoteeltaan. Oli parempi niin, kuin että temppeliritarit olisivat löytäneet heidät sylikkäin. Parempi Andersille, jonka osa oli jäädä jälkeen. Karl raahasi matka-arkkunsa ulos huoneesta. Hyvästit takertuivat kurkkuun, ja hän sulki oven varovasti perässään. Matkalla alas hän mietti kaikkia niitä asioita, jotka olivat jääneet sanomatta.
Anteeksi, että sanoin korvarengastasi mauttomaksi. Kyllähän se sinulle sopii. Näytät todella hyvältä. Taidan rakastaa sinua sinua. Kaikkea sen sellaista.
