Siipisulissa toivonkipinät, S

[Sanderra]

Title: Siipisulissa toivonkipinät
Author: Sanderra
Rating: S
Genre: draama, angst

A/N: Hyvää synttäriä, Vilna!  Uskaltauduin kirjoittamaan synttäritekstiä ekaa kertaa, inspiroiduin monen muun tavoin heitostasi puussa kiipeilystä ja omenan syönnistä, joten otin sen kirjaimellisesti ja niin tästä tuli melko täytisen tavallinen ficci.  (Toivon mukaan ei tylsä kuitenkaan.) Ylitsevuotavan arkisten tapahtumien johdosta menköön tämä myös Arkifestiin. (Luotin myös enemmän mielikuvitukseeni kuin faktoihin pöllöjen käyttäytymisen ja pesimisen suhteen, mutta kutsuttakoon sitä sunnuntaikirjoittajan vapauksien ottamiseksi.)
+FF100, 019. Valkoinen


Harry Potter istui Kotikolon pihamaan heinäkuisen kylmällä nurmella ja katseli mielenkiinnottomana, kuinka hämmästyttävän pieni menninkäinen kamppaili ruusupensaassa koettaen vapauttaa piikkiin tarttuneen korvansa. Menninkäisen yritys oli tuhoon tuomittu, sillä se oli liian lyhyt ylettääkseen nimenomaiseen oksaan, ja sen toinen korva painui apeaan luimuun. Harry huokaisi, konttasi väsyneesti muutaman askelen matkan ruusupensaan luo ja taivutti oksaa alaspäin auttaen pikkuruisen olennon vankilastaan.
Samalla hetkellä, kun menninkäinen vapautui, se upotti hampaansa Harryn kämmensyrjään. Harry kiskaisi kätensä kauemmaksi, katsoi punaisia hampaanjälkiä ihossaan ja näki sivusilmällä, kuinka menninkäinen katosi talon nurkan taakse.

Hän ei jaksanut edes olla äkeissään kiittämättömän kiusantekijän takia. Hän oli väsynyt tähän kaikkeen ja oli naurettavaa, ettei hän kyennyt enää laskemaan, kuinka monta kertaa oli joutunut toteamaan saman asian mielessään. Eikö ollut tarpeeksi, että Harry oli Poika Joka Elää, velhomaailman toivo ja niin edespäin; pitikö hänen ainiaan kylvää kuolemaa ympärilleen?

Eilisilta itsessään oli ollut kauheaa, Harry ei muistanut koskaan ennen olleensa niin peloissaan läheistensä puolesta. Ei edes kahden vuoden takaisessa taistelussa salaperäisyyksien osastolla, mikä oli sekin päättynyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Tuttu kipu vihlaisi jossain rinnan tienoilla, kun hän ajatteli, että Siriuksen - jos kenenkään - olisi pitänyt olla saattamassa häntä, typerine vitseineen, omalla typerällä moottoripyörällään.

Vaikka olisiko mikään sittenkään sujunut paremmin? Harry naurahti ilottomasti Siriuksen sääntöjä kaihtavalle luonteelle.

Kauempana, metsän reunassa tummasulkainen pöllö nousi lentoon puiden seasta, ja Harry veti henkeä liian nopeasti - Hedwig - Hedwig oli kuollut.
Pöllö, joka oli ollut hänen ainoa kytköksensä velhomaailmaan kaikkina Dursleyiden luona vietettyinä vuosina, yksi niistä harvoista asioista, joiden avulla hän tunsi pysyvänsä järjissään niinä pitkinä kesäpäivinä lukittuna huoneeseensa. Totta kai hän oli järkyttynyt myös Vauhkomielen kuolemasta (vaikka, ja Harry tunsi huonoa omatuntoa sen myöntämisestä, hän oli jollain alitajuisella tasolla hieman pelännyt Villisilmää aina kolmivelhoturnajaisten tapahtumista lähtien). Tiuskiva vanha aurori ei kuitenkaan ollut pitänyt hänelle seuraa silloin, kun hän oli yksinäisimmillään; ei ollut kuunnellut hänen murheitaan koskien milloin Vernon-sedän porraskomeroa järisyttävän raskaita askelia, milloin mitäkin - ja myöhemmin Harryn häpeilevää itkua liian monen peräkkäisen menetyksen jälkeen.

Harry nousi ylös, otti rouva Weasleyn terassille tuomalta täydeltä ruokatarjottimelta omenan ja suuntasi kohti läheistä metsikköä vilkaisten taakseen lähtiessään. Kaikki olivat vahtineet häntä haukan lailla eilisestä lähtien, aivan kuin hän saattaisi kadota toisten räpäyttäessä silmiään. ”Söisit nyt hieman, Harry”, ”Ethän vain mene liian kauas yksinäsi”, ”Voit puhua meille, tiedäthän sen?”

Kyllä, Harry tiesi sen kaiken hyvin.

Hän oli kuullut saman litanian lukemattomia kertoja lapsuudestaan saakka, kyllä hän tiesi. Hän ei vain kehdannut kasata omia jatkuvia murheitaan muiden niskaan, sillä aivan varmasti heillä oli omiakin huolenaiheita aivan riittämiin. Georgekin puuttuvine korvineen, rouva Weasley oli hermorauniona. Ja Bill ja Fleur, Ron ja Hermione, he kaikki olivat varmasti huolissaan toisistaan, eikä Harry halunnut aiheuttaa kenellekään yhtään enempää harmia.


Metsän laidalla Harry valitsi puista jykevimmän, vanhan näköisen tammen ja kiipesi vankkoja alaoksia pitkin ylös, aina puun keskikohdalle saakka. Hän kampesi itsensä istumaan yhdelle suurimmista oksista ja nojasi selkänsä puun runkoon, vain nähdäkseen, että samaisen oksan toisessa päässä oli linnunpesä, jonka oli vallannut pöllöpoikue. Ainoastaan emo puuttui. Harry kumartui lähemmäksi, varoen kuitenkin parhaansa mukaan näyttämästä uhkaavalta pöllöemon hyökkäyksen pelossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt pöllön poikasia niin pieninä. Lähimmäksi pääsi mahdollisesti Ronin Posityyhtynen, joka meinasi pudota taivaalta aina kantaessaan Weasleyn lasten Muriel-tädin mailin mittaisia kirjeitä.
Poikaset olivat pieniä ja säälittävän näköisiä ja ne ääntelivät paljon kimeämmin kuin täysikasvuiset pöllöt, joihin Harry oli tottunut. Viisi poikasta oli väriltään harmaanruskeita, mutta kuudes, pesän reunimmainen oli hyvin vaalea, lähes valkoinen. Harry puolittain hymyili. Ehkä Hedwig oli myös ollut tuollainen poikasena, reunaan tönitty ja aliarvostettu.

Harry otti jo melkein unohtamansa omenan hupputakkinsa taskusta ja kaivoi farkuntaskujen roinan seasta pienen taittoveitsensä, jonka Dudley oli jonkin mielenhäiriön seurauksensa antanut hänelle eräänä jouluna. Hän leikkasi omenasta siivun ja ojensi sitä kohti pesää. Poikaset kurottelivat välittömästi ruokaa kohti, mutta luovuttivat maistaessaan omituisen hedelmän. Harry kohautti hartioitaan ja oli liikauttamassa kättään, kun valkoinen pöllönpoikanen nappasi omenasiivun nokkaansa ja piilotti sen pesän pohjaa peittävien höyhenten alle.
Harryn valtasi lapsekas toivo; jospa erilainen valkea poikanen olisi kasvaessaan yhtä ainutlaatuinen pöllö kuin Hedwig oli hänelle ollut. Tällä kertaa pieni hymy pyrki vetämään molempia suupieliä ylöspäin. Harry leikkasi itselleen siivun omenasta ja katseli pieniä olentoja saaden niistä kummallista lohtua.

Samassa puun lehdet kahahtivat ja suuri harmaa pöllö laskeutui pesän toiselle puolelle, levittäen siipiään uhkaavasti. Harry perääntyi nopeasti vasten puunrunkoa, risti jalkansa ja pysyi liikkumatta. Pöllö tarkkaili häntä hetken tuimasti tummilla silmillään, mutta kääntyi sitten poikastensa puoleen alkaen ruokkia niitä. Poikasten saama ravinto oli hänestä hieman oksettavaa, mutta kukin tavallaan, hän mietti haukatessaan omenaa.

Kun yhteinen ruokailuhetki oli ohi, Harry pyyhki veitsen terän paitansa helmaan ja katseli pöllöperhettä, joka ei enää kiinnittänyt häneen huomiota. Miten näin pieni asia olikaan voinut keventää hänen mieltään niin paljon. Hän loi viimeisen silmäyksen pöllöihin ennen kuin laskeutui alas puusta palatakseen muiden luo Kotikoloon.

Sillä typerän siirappisella hetkellä hänestä tuntui, että ehkä kaikki sittenkin muuttuisi parempaan.

Ehkä pienestä valkoisesta pöllöstä tulisi vaikkapa ylpeä viestinkantaja Tylypahkaan.

Ehkä, ehkä Harry jotenkin pystyisi päättämään tämän kaiken parhain päin.

[Odo]

Aivan ihastuttava ficci!

Kun luin alkutiedot, ja että Harry kiipeää puuhun syömään omenaa hymyilytti mutta hieman mietiskelin, kun pohdit tämän olevan tavallinen ficci. En sanoisi tätä tavalliseksi, sillä minusta tämä oli ihanan erilainen joten yllätyin positiivisesti! Se, että Harry käsittelee ystävien ja tuttujen kuolemaa on paljon käytetty aihe, mutta tämä oli täysin uudenlainen näkökulma siihen, mikä Harryn sai paremmalle tuulelle.

Tässä oli ihanan tasainen tunnelma, vaikka käytiinkin hyvin surullisissa ajatuksissa ja siitä sitten toivonpilkahdukseen. Pöllöt on aivan mahtavia ja olit tuonut ne hienosti esiin tähän ficciin. Ei taida olla mahdollista, että syntyisi valkoinen pöllö muun väristen joukkoon, mutta en antanut sen haitata. Olkoon niitä vapauksia ja nimenomaan se valkoisen pöllön ideahan sulatti tässä sydämen. Olit hyvin tuonut esille sen, miten vahva side Harrylla oli Hedwigiin, koska se ei ollut koskaan vain pöllö.

Oli ihana lukea poikasista siellä pesässä ja siitä yhdestä erilaisesta. Eihän sitä tiedä, jos siitä tosiaan tulee vielä viestipöllö, joka pääsee Tylypahkaan. Loistava yksityiskohta oli myös se, että poikanen piilotti omenanpalan eikä alkanut rouskuttaa sitä. Kohtaus puussa oli muutenkin todella upea. Miten muut poikaset vierastivat omenaa, kuinka emo tuli syöttämään poikasiaan, eikä ne sitten välittäneet Harrysta jne.. Ja se, että Harrylla oli Dudleylta saatu linkkuuveitsi oli kanssa todella mahtia. Tässä oli hyvin tuotu Harryn elämää esiin myös Dursleylla, josta pidin, mutta taikamaailma oli vahvasti esillä kaikkineen kauhuineen ja Kotikolon miljöineen.

Oikein mainio fic, josta tykkäsin. Kiitos paljon! <3

[Vilna]

Voi Harry! :--( ♥

Tosiaan oon hirvittävän pahoillani, että kommentoin tälleen hienosti joulukuussa, kun synttärini olivat kesällä! Oon ollut tosi pitkään epäaktiivinen finin puolella ja oon kans ollut kauhean otettu kaikista ihanista ficeistä, joita on mulle kirjoitettu niin oli kauhean vaikea kirjoittaa kommenttia, kun ei oikein osaisi sanoa mitään tarpeeksi kivaa. Mutta oon täällä nyt, koska tää ficci on niin järjettömän soma. Oon lukenut tän aika monesti nimittäin.

Tykkään kauheasti tän tekstin otsikosta! Otsikot on musta tosi iso osa ficcejä, nautin hyvistä tekstien nimistä yhtä paljon kuin hyvän tekstin lukemisesta. Ja tää on hyvä teksti myös, joten tupla jee! :--D Mua vieläkin naurattaa, miten paljon ficcejä mun hassu lausahdus Harrysta syömässä omenaa sai aikaan, mutta en kyl valita. Tää on kauhean suloinen.

Mua hymyilytti toi alun menninkäinen, voi pientä, korvatkin apeassa luimussa! Harry taas puolestaan vuoroin säälitti ja nauratti, koska tää olin vaan niin harrymainen teksti. Harry on aina ollut kunnon marttyyri ja varsinkin tää lause: Eikö ollut tarpeeksi, että Harry oli Poika Joka Elää, velhomaailman toivo ja niin edespäin; pitikö hänen ainiaan kylvää kuolemaa ympärilleen? olis voinut olla suoraan Rowlingin kynästä. Niin IC-Harry, en kestä. Oon sillä lailla outo monen mielestä, että oikeasti ihan rehellisesti tykkään Harrysta, koska se on niin aito ja inhimillinen. Se tuntee kateutta, se tuntee vihaa, se on välillä ihan täysi aasi, mutta sellaisia kaikki ihmiset on. Oli ne sitten velhomaailman pelastajia tai ei. :--D

Pöllöt? Pöllöt! ♥ Pitäisi olla enemmän ficcejä, joissa pöllöt on isomassa osassa, oli ihan hirvittävän söpöä lukea pikkupöllöistä. Mut: Harryn valtasi lapsekas toivo; jospa erilainen valkea poikanen olisi kasvaessaan yhtä ainutlaatuinen pöllö kuin Hedwig oli hänelle ollut. Auts, auts, auts. Hedwigin kuolema oli varmaan yks isoimmista järkytyksistä mulle.

Oon ihan jäätävän ruosteessa mitä tulee kommentointiin, toivottavasti höpinäni eivät aiheuttaneet kauheaa irvistystä. Tosiaan anteeksi myöhäinen ajankohtani, oon hirvittävän kiitollinen, että oot nähnyt vaivaa tän kanssa. Tää tuo mulle yhtä paljon iloa nyt kuin se toi sillon kesäkuussakin. Kiitos ihanasta synttärificistä, oot ihana itsekin! ♥

[maigaro]

Aivan ihana ficci! Tykkäsin tosta menninkäisestä ja vielä enemmän niistä pöllöistä etenkin siitä valkoisesta. Tulee aina surullinen mieli kun muistaa että Hedwig kuoli Ja tästä välittyy hyvin kuinka Harry kaipaa Hedwigiä ja toivoo että se ilmestyy jostain takaisin. Tykkäsin myös tuosta Sirius kohdasta.

[Fairy tale]

Löysin tämän luettavakseni hakusanalla toivo. Aivan ihana otsikko tällä fikillä ja jotenkin tuohon pöllöpesueeseen tiivistyi Harryn odotus ja toive paremmasta. Kuinka surullinen Harry tässä ensin onkaan ja vetäytyy omiin mietteisiinsä. Vaikka onkin kesä ja hän on Kotikolossa, niin silti riittää murheita. Liikaakin nuorelle teinille. Jos minä löytäisin tammesta pöllönpoikasia, joita pääsisin seuraamaan noin läheltä, olisi sen päivän ajan varmaan ikionnellinen.  Hyvä että nämä pöllöset pääsivät piristämään myös Harryn synkkää mieltä.  Ja voi, kuinka siellä poikueessa aina pitääkin olla joku erilainen. Tulkoon valkeasulkaisesta pikkupöllöstä vahva ja hyvä pöllö.
Paljon kiitos tästä lukupalasta. 

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja vielä kerran onnittelut voitosta! Valitsin tämän tekstin listauksestasi kauniin, toiveikkaan nimen takia, ja näin lukemisen jälkeen täytyy todeta, että nimi heijastelee tarinaa aivan täydellisesti. Tämä on ihanan lohdullista luettavaa!

Harrylla on ollut rankan lapsuuden lisäksi myös hyvin rankka nuoruus. Hän on saanut taikamaailmaan tutustumisen myötä paljon ystäviä ja ihmisiä, jotka todella välittävät hänestä toisin kuin Dursleyt, mutta silläkin on kääntöpuolensa: kun välittää oikein kovasti, menettäminenkin sattuu enemmän. Minusta myös Harryn tuntema kokonaisvaltainen syyllisyys on hyvin ymmärrettävää. Ei varmasti ole kenellekään helppoa olla sellainen kuolemankylväjä, jollaiseksi Harry tässä itsensä kokee. Moni on valmis taistelemaan hänen puolestaan ja samalla Voldemortia vastaan, mutta se taistelu vaatii veronsa, ja miten Harry voisikaan olla tuntematta siitä kalvavaa syyllisyyttä? Tämä tarina avaa Harryn ajatuksia ja tunteita todella osuvasti ja elävästi, samaistuttavasti. Oikein sydämestä ottaa, kun lukee hänen ahdingostaan. Etenkin Hedwigin menettäminen on varmasti ollut Harrylle kova isku. Lemmikit voivat olla tosi tärkeitä, ja Hedwig oli monella tapaa Harryn tuki ja turva Dursleyillä asuessa ja muutenkin elämän myrskyissä ja myllerryksissä.

Hedwigin käsittelyn tiimoilta aloin pohtia tarinan nimeä, mutta sille paljastuikin lopussa vielä konkreettisempi selitys. On ihanaa lukea Harrysta, joka kiipeää puuhun syömään omenaa ehkä saadakseen olla edes hetken aikaa yksin, poissa muiden valvovien ja huolehtivien katseiden alta, mutta kohtaakin siellä jotain, mikä tuo hänelle lohtua ja toivoa vaikeassa elämäntilanteessa. Vaalea pöllönpoikanen, joka on vähän sivussa muista ja hyväksyy Harryn tarjoaman omenanviipaleen, rinnastuu lohdullisesti mielikuvaan Hedwigistä. Jotenkin linnunpoikanen tuntuu edustavan uutta alkua, kasvua ja vielä edessä olevaa elämää, joten ymmärrän hyvin, että kohtaaminen valaa Harryyn taas uskoa ja luottamusta. Harrynkin matka on vielä vasta alussaan!

Kiitos kovasti tästä kauniista tarinasta, nautin tästä todella! -Walle

[Sanderra]

Odo: Vastaan näköjään tyylikkäästi muutaman vuoden myöhässä, mutta kiitos paljon kommentistasi <3 Kiva, että pöllönpoikaset ja Hedwigin muistelu miellyttivät. Ja jeii, nostit sieltä esiin Dursleyt ja Dudleyn taittoveitsen, joista pidin itsekin kovasti

Vilna: Kiva, että pidit synttäritekstistä! (Hassua vastata itse näin ekstraekstramyöhässä ) Olen tosi otettu, että Harry oli mielestäsi IC, pidän hänestä itsekin, mutta kirjoitan ja luen hänestä aivan harmillisen vähän. Pöllöt ja erityisesti Hedwig ovat kyllä ihania c: Kiitos sinullekin <3

maigaro: Hedwigin kohtalo surettaa aina, samoin kuin tässä maininnaksi jääneen Siriuksen. Kiva, että tykkäsit tämän yksityiskohdista, kiitos <3

Ihanaa, että pidit otsikosta ja tästä tunnelmoinnista, Fairy tale. Onneksi pöllöt vähän lohduttivat Harrya, vaikka muuten hän oli mieli melkoisen maassa. Kiitos kommentistasi <3

Waulish: Voi vitsi, miten kiva oli lukea pohdintaasi Harryn nuoruudesta, sillä juuri noinhan se taitaa olla. Miten hän voisikaan kokemuksineen olla tuntematta syyllisyyttä ja ahdistusta, kun läheiset jatkuvasti asettavat itsensä vaaraan hänen takiaan. Onneksi lopusta löytyi hiukan lohtuakin. Kiitos paljon kommentistasi <3

[Larjus]

Onnistuin jotenkin taidokkaasti lukemaan tämän nimeksi Sipulipussissa toivonkipinät ja repesin niin huolella, että piti jo ihan vain sen takia tulla lukemaan tämä Ja hyvä että tulin, koska tämä on aivan ihana ♥ Ei hyvä fici tarvitse välttämättä kummoisia juonen käänteitä tai toimintaa, mä kun tykkään ihan hirmuisesti sellaisista pienistä, arjen hetkiin ja hahmojen sielunmaisemiin keskittyvistä ficeistä. Harrylla on ollut niin vauhdikkaat kouluvuodet, että on hyvä vain kun hänkin saa välillä olla vain ja ajatella asioita rauhassa, vaikka niiden miettiminen kipeää tekeekin. Onneksi hän sai vähän iloista ajateltavaa pöllöperheestä ja varsinkin siitä yhdestä valkoisesta, joka muistuttaa Hedwigistä :3

Tämä on oikein kauniisti kirjoitettu teksti, joka on yksinkertaisista tapahtumistaan huolimatta elävä ja sisällöltään mielenkiintoinen. Ulkoiset tapahtumat ja Harryn ajatukset ovat oikein hyvässä tasapainossa keskenään ja myös täydentämässä toinen toisiaan. Kivoja yksityiskohtiakin olet lisännyt mukaan, kuten alun menninkäisen, Dudleylta saadun linkkuveitsen ja Posityyhtysen kuvauksen. Kaikki sellainen maustaa tekstiä aina oikein kivasti.

Ja koska mä oon tällainen herkkis joka janoaa onnellisia loppuja, olin iloinen siitä, että loppua kohden Harrynkin mieli keveni hieman. Toivonkipinöille on aina tarvetta, varsinkin elämän vaikeimmissa hetkissä.

[Sanderra]

Kiitos kommentistasi, Larjus <3 hyvä jos Sipulipussin toivonkipinät viihdyttivät ja olivat muutenkin kivaa luettavaa