Kirjoittaja Aihe: Saako kuoleman maassa hymyillä? || K-11, songfic  (Luettu 1181 kertaa)

Furoxrea

  • Vieras
Nimi: Saako kuoleman maassa hymyillä?
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Puhetta kuolemasta
Yhteenveto: Pääkallokiitäjä kammoksuu tuhoa ja hävitystä. Siksi onkin hämmästyttävää, miksi hän palaa takaisin tuhotulle kotiseudulleen. Johtuuko se siitä, että häntä kiinnostaa kuolema - vaikka hän onkin keiju? Tosin, eivätpä taida hänelle suopeat tuulet puhaltaa.
Tekijänoikeudet: Kaikki muu on minun omaani paitsi joihinkin rakoihin tungetut lyriikat. Kappale (Otherworld) © Eluveitie.
A/N: Että mie vihaan blokkeja… (Kukapa ei?) Tämänkään kanssa ei nyt auttanut muu kuin kirjoittaa pakolla jotakin ja tässä tulos. Toisaalta mie ajattelin jättää tämän vain mätänemään tiedostoihini, mutta blääh…

En oikeasti osaa päättää, mitä mieltä olen tästä tekstistä. Mielipiteeni muuttuu joka kerta kun luen tämän. Välillä tämä tuntuu olevan ihan ok kirjoitus, välillä taas huono. Wäääh… On se niin vaikeeta.
Eikä tästä tullut sellainen kuin mikä miulla oli mielessä… Alkuperäiseen ideaan nuo lyriikat vaikuttivat jotenkin natsaavan, mutta tähän sen sijaan… Ei niin hyvin. (Etenkään tuossa lopussa.) Mutta samapa tuo. (Fail songficci, yay~)

Toivottavasti onnistuin saamaan tästä jotenkin selkeän huolimatta siitä, että turvauduin taas kerran kirjoittamaan siskoni ja minun yhteisen sarjakuvaprojektin pohjalta… (Kyllä, Pääkallokiitäjä on yksi sen hahmoista.)

Jos kiinnostaa tietää millainen on tuo Otherworld -kipale, joka minua tämän kanssa inspiroi (ja josta nuo lyriikatkin on poimittu), niin sen voi kuunnella tästä.



Saako kuoleman maassa hymyillä?

Hän ei ollut uskonut palaavansa takaisin. Hän oli ollut varma, ettei haluaisi nähdä rakasta kotiseutuaan sellaisena, sillä hän pelkäsi edessään levittäytyvän tuhon murtavan hänen pienen sydämensä. Silti, nyt kun tuhosta ja hävityksestä oli kulunut jokunen vuosikymmen, hän oli palannut.
   
Pääkallokiitäjä tuijotti lasittunein silmin täyden hävityksen kokenutta maata. Se, mikä oli ennen ollut yksi metsän kauneimmista osista, oli nyt pelkkää tuhkaa. Karulla aukiolla, joka näytti jatkuvan silmän kantamattomiin – ainakin keijun mielestä – vielä vuosikymmenien jälkeen kohosi paikoitellen savupatsaita taivaita kurottelemaan ja ilmassa leijui kuoleman katku. Pääkallokiitäjä liiteli ulos ikivihreän metsän suojasta kohti kuollutta maata tarkastellen ympärilleen. Hän ei tiennyt itsekään, miksi oli tullut tuonne. Hän kuitenkin oli keiju, jonka mielestä ei ole tuhottua metsää kauheampaa näkyä. Enemmän nuorukaista ihmetytti, miksi tuo kuollut ilmapiiri tuntui niin… Houkuttelevalta, kiinnostavalta. Se veti häntä puoleensa. Vai oliko se tämä maa? Maa, jossa hän oli syntynyt. Niin tai näin, Pääkallokiitäjästä tuntui, että hänen oli aivan pakko viettää tovi tuhotussa kotikylässään. Jos ei minkään muun, niin ainakin sen vuoksi, että voisi antaa kunnianosoituksensa sinä kamalana yönä kuolleille kasveille, keijuille sekä haltiakoirille.

Ankean tunnelman täyttämän ilman halki räpyttelevä keiju näytti pieneltä kuoleman enkeliltä liihotellessaan hävityksen kokeneen maan yllä mustissa vaatteissaan ja mustat pitkät hiukset liehuen. Hän käänsi katsettaan sinne ja tänne, yrittäen muistella, missä mikäkin puu, kasvi sekä keijun ja haltiakoiran koti oli sijainnut. Harmikseen hän ei osannut hahmottaa kylää enää ollenkaan. Hän ei edes muistanut, missä kohti hänen oma kotinsa oli sijainnut. Pääkallokiitäjä alkoi laskeutua kohti harmaata maata. Heti kun hänen pikkuiset jalkansa koskettivat kuolon tannerta, hän vajosi polvilleen. Keiju iski kätensä tuhkaan ja sulki silmänsä. Pitäessään hiljaista hetkeä tuolla maalla kuolleiden vainajien kunniaksi, nuorukainen syventyi onnellisiin muistoihinsa, jotka olivat tuossa samassa paikassa syntyneet.

Hän muisti ne kirkkaasti. Muisti kaikki ne hymyt, kaiken naurun, ilon, turvallisuuden tunteen, rakkauden, auringon valon ja lämmön… Kaikki se oli nyt iäksi mennyttä. Keijukylä, jossa ei liiemmin ollut sijaa surulle tai muille ikäville tunteille, oli pelkkä muisto vain. Edes aurinko ei enää paistaisi samalla tavalla tuohon maahan.

Yllättäen tuuli alkoi kuiskia Pääkallokiitäjän korvaan. Keiju avasi silmänsä ja nousi seisomaan, jääden kuuntelemaan sen ääntä. Hän tiesi kaikki metsän läpi puhaltavat tuulet. Nämä tuulet… Hän ei ollut kohdannut niitä vuosikymmeniin. Nämä olivat samat tuulet, jotka olivat puhaltaneet silloin, kun kylä oli tuhoutunut.

Where ere thou hast been
Here or in yon world manifest?


Tutut surusävelet kaikuivat ilmassa samalla, kun pölläyttelivät tuhkaa ilmaan. Pääkallokiitäjä pisti siipensä jälleen töihin, kohosi hieman maan yläpuolelle ja jäi kuuntelemaan suoraan hänen kasvoilleen puhaltelevia tuulia.

Canst thou tell
What is, or what was, or what is to come?


“Mitä te täällä teette? Muistelemassa menneitä? Vaiko irvailemassa minulle?” Pääkallokiitäjä kuiskasi tuuleen. Kuin tuulet olisivat olleet eläviä olentoja ja ymmärtäneet, mitä hän sanoi, ne laantuivat hetkeksi, vaikuttaen hämmentyneiltä. Sitten ne yhtäkkiä alkoivat puhaltaa taas, tällä kertaa navakammin, melkein kuin osoittaen ärtymystä. Keiju sai räpytellä siipiään oikein urakalla, etteivät tuulet olisi vieneet häntä mennessään. Nuorukainen hymähti kysyen: ”Mitä nyt? Sanoinko jotakin väärin?” Eivätpä ilmeisesti nuo tuulet olleet pysyneet täysin ennallaan. Viimeksi niitä ei ollut mikään hetkuttanut, nyt ne hermostuivat noinkin pienestä. Se oli aika hämmästyttävä tieto, itse asiassa. Yleensä viimat eivät muuttuneet, eivät vuosikymmentenkään jälkeen. Tosin, eipä Pääkallokiitäjäkään ollut pysynyt ennallaan.

No thing shall last

Myöhemmin kylän tuhon jälkeen nuorukaiselle oli kasvanut kiinnostus kuolemaa kohtaan, mikä oli epätavallista keijuille. Epätavalliset tuulet, epätavallinen keiju… No, eivätpähän olleet yksin merkillisyytensä kanssa. Pääkallokiitäjä hymähti uudelleen sulkien silmänsä. Hänen huulensa vääntäytyivät hienoiseen hymyyn. Hetken kiukuteltuaan tuulet alkoivat jälleen puhaltaa normaalisti, eikä keijun siipien tarvinnut enää paiskia töitä samaan tapaan. ”Ymmärrän… Olette pahoillanne siitä, mitä silloin tapahtui”, nuorukainen totesi kotvan kuluttua kuunneltuaan tuulien murheellista kuisketta. ”Älkää sitä murehtiko. Ei se ollut teidän syytänne.” Vastaukseksi puhurit vain leikittelivät hänen hiuksillaan. Nuorukainen ei ymmärtänyt, mitä viimat halusivat sillä sanoa, mutta se sai siitä huolimatta hänet hymyilemään leveämmin.

Oliko se väärin hymyillä kuoleman maassa? Mahtoivatkohan tuolla paikalla kuolleet olla iloisia vai surullisia siitä, että Pääkallokiitäjä hymyili heidän haudallaan? Ken tietää. Vainajien ajatukset ja tunteet ovat yksiä niistä asioista, joita elävät eivät useimmiten saa tietää. On itse asiassa helpompaa ennustaa tulevaisuutta kuin ottaa yhteyttä kuolleisiin. Ja silti, vaikka joillakin on lahja nähdä mikä on tuleva... Ei voida välttää niin monia katastrofeja, välttää niitä kaikkia kuolemia. Mielenkiintoisempaa tosin on se, että menneisyys tunnetaan ja siitä huolimatta samoja virheitä toistetaan, kerta toisensa jälkeen. Kaiketi se on osa tämän elämän kulkua.

And there are things that shall never change

Keiju pudisti päätään. “Ajattelenko minä taas liikaa?” hän totesi lähinnä itselleen. Sitten hän naurahti lyhyesti. Viimat eivät vastanneet tähän mitenkään, puhalsivat vain läpi harmaan maan. Pääkallokiitäjä lähti toistamiseen kiertelemään kuolon tannerta ympäri. Niin täydellinen hävitys oli tätä metsän osaa kohdannut… Ihmeteltäväksi jää, miksi niin kävi. Miksi se olento oli yhtäkkiä hyökännyt heidän kyläänsä? Mistä se oli tullut? Miksi se tuhosi ja surmasi kaiken? Miksi vain hän oli selvinnyt hengissä hävityksestä? Niin paljon kysymyksiä vailla vastauksia. Keiju laskeutui uudestaan maankamaralle. Hän tipsutti hiljaa eteenpäin ympärilleen vilkuillen. Kohta hän kuitenkin pysähtyi, kyyristyi ja painoi molemmat kätensä hellästi maata vasten. Ei kuolemaa ilman elämää… Mutta miksi kuolema tuntui jääneen tänne ikuisiksi ajoiksi, antamatta sijaa uudelle elämälle? Pääkallokiitäjä ei ymmärtänyt moista. Hänen kämmeniensä ympärillä alkoi loistaa heikko vihreä valo. Hetken kuluttua hän nosti kätensä ilmaan ja jäi katselemaan aikaansaannostaan. Pikkuinen puun taimen puski esiin tuhkaisesta maasta, täynnä elämää. Se yritti kurkotella kohti taivasta, nähdä ensimmäistä kertaa auringon. Mutta aurinko pysyi kätkettynä pilvien taakse, ja viima tuuditti uutukaista versoa, melkein kuin lohduttaakseen sitä. Pääkallokiitäjä ehti vain nousta seisomaan, kun kuolema jälleen näytti kyntensä. Vasta maasta putkahtanut taimi kuihtui pois silmänräpäyksessä. Näky aiheutti ristiriitaisten tunteiden myllerryksen nuorukaisen sisällä. Keijuna häntä kauhistutti vasta tapahtunut, mutta jokin muu osa hänessä sen sijaan piti tuota varsin mielenkiintoisena tapauksena.

History is written in blood
Yet are battles really lost on the battlefields?


Pääkallokiitäjä suuntasi katseensa synkälle taivaalle. Hän ei ymmärtänyt tätä, ei alkuunkaan. Tosin, oli niin paljon muutakin, mitä hän ei käsittänyt. Ja varmasti tulisi aina olemaan. Hän nousi jälleen siivilleen tuulten huokaillessa hänen ympärillään. Siinä kuunnellessaan jälleen viimojen ulinaa, Pääkallokiitäjä alkoi ihmetellä jopa niitä. Etenkin juuri näitä tuulia.

Canst thou tell me whence thou comest
And where thou goest?
And what is, or what was, or what is to come?


Missä ne olivat olleet kaikki nämä vuodet? Miksi ne palasivat takaisin juuri nyt? Tuulet olivat kummallisia. Ne eivät olleet eläviä olentoja, mutta siltikin ne tuntuivat joskus omaavan tietoisuuden ja ymmärtävän puhetta. Useimmiten ne eivät antaneet itsestään sellaista kuvaa, mutta joskus kyllä – kuten juuri nyt. Surumieliset puhurit alkoivat jälleen puhaltaa siihen malliin, että keiju sai tehdä jälleen töitä, jotta voisi pysyä juuri siinä missä halusikin. Tottahan se, etteivät ne ajatuksenlukijoita olleet, mutta ehkä ne kuitenkin jollain konstilla saivat vihiä siitä, mitä nuorukaisen mielessä liikkui. Ehkä tuulten mielestä hän alkoi käydä liian uteliaaksi, miettiä asioita, jotka eivät hänelle kuulu. Se ei kuitenkaan saanut keijua hillitsemään itseään. ”Kuolemako teidät on tänne lähettänyt?” Pääkallokiitäjä kysyi. Vastaukseksi hän sai päin kasvojaan yhden kiukkuisemman puuskan, joka tuuppasi häntä vähän matkaa taaksepäin. Mitähän tuokin oli tarkoittavinaan? Hän ei tosiaankaan ymmärtänyt tuulia. Tosin, kukapa ymmärtäisi. Oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen ajatus, että nämä viimat, kylän tuhonnut olento sekä kuolema olisivat jotenkin kytköksissä toisiinsa.

Tuulet keskeyttivät hänen pohdintansa. Aivan yllättäen ne yltyivät raivokkaiksi puuskiksi, ihan liian voimakkaiksi, jotta pienet keijun siivet olisivat niitä pystyneet mitenkään vastustamaan. Pääkallokiitäjä ei mahtanut asialle mitään, kun tuulet tarrautuivat aineettomilla käpälillään häneen ja tempaisivat pitkän matkan taaksepäin. Vinhaa vauhtia keiju heitti ilmassa tahtomattaan takaperin kuperkeikkoja ja kun vauhti viimein lakkasi, oli hänen päänsä aivan pyörällä. Huimauksen tunteen laannuttua nuorukainen huomasi olevansa taas vehreän metsän ja tuhkaisen maan rajamailla. Hän hymähti. ”Vaikuttaa siltä, ettette halua minun palaavan sinne”, keiju totesi katsellessaan kuinka tuulet nostattivat tuhkaa ilmaan ja tanssittivat niitä maanpinnan yläpuolella. Vähän väliä savukiehkuratkin liittyivät mukaan surumieliseen leikkiin. Hetkisen Pääkallokiitäjä katseli tuota hiljaista tanssia rehevän kasvillisuuden suojista, kunnes lopulta käänsi katseensa pois koko aukiolta, suunnistaen kohti metsän syvyyksiä. ”Mitäpä minä tästä reissusta hyödyin”, hän huokaisi. ”Pelkkää ajanhukkaa.”

For everything remains as it never was
« Viimeksi muokattu: 09.11.2011 02:42:54 kirjoittanut Furoxrea »

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 398
Vs: Saako kuoleman maassa hymyillä? || K-11, songfic
« Vastaus #1 : 07.07.2019 19:16:38 »
Tällä viikolla finikesän kaiken maailman kommentteja -haasteessa etsitään tekstiä, joka jollakin tavalla liittyy musiikkiin, ja tämän musiikista inspiraatiota saaneen tekstin sitten löysin kommentoitavaksi. :)

Nimi kiinnitti huomion heti ensimmäisenä, ja suorastaan vaati lukemaan, millainen teksti sen taakse kätkeytyy. Tämä oli musta todella kiehtova jo siksikin, että on aina virkistävää lukea jotakin, jonka päähenkilönä ei ole ihminen. Sitäpaitsi kun pääosassa on esimerkiksi juuri keiju tai jokin muu vastaava taruolento, joka on nimeltä yleisesti tunnettu, on aina kiinnostavaa nähdä, millaisen kirjoittaja on tästä olennosta tehnyt. Tässä esimerkiksi keijuista sai yleisesti kuvan melko pienikokoisina, lentävinä ja yleisesti iloisina otuksina, mikä vastaa aika hyvin omaa mielikuvaa satujen keijuista. Kuitenkin kivasti itse päähenkilö erosi oletetusta keijun perikuvsta pohtimalla kuolemaa ja muita syvällisiä ja synkkiäkin asioita.

Pidin tässä siitä, miten tunnelma oli yhtäaikaisesti sekä hyvin surullinen ja synkkä tuhkan täyttämine maineen että syvällisen pohdiskeleva elämään ja kuolemaan liittyvine kysymyksineen. Varmasti tuollainen saa miettimään, miksi niin piti tapahtua omalle kotikylälle ja miksei elämä pääse tulemaan takaisin kuoleman vastapainoksi. Todella surullista, kuinka edes pieni puuntaimi ei pystynyt vastustamaan paikkaan asettunutta kuolemaa, vaan kuihtui sekin olemattomiin.

Tunnelmaan toi myös mun mielestä hienosti fantasiamaisuutta ja myyttistäkin vivahdetta tuulten kuiske ja niiden miltei tietoinen toiminta. Se, miten ne reagoivat keijun puheisiin ja toimiin lisäsi fiilistä, että tosiaan ollaan ihan erilaisessa todellisuudessa kuin missä ihmiset arkeaan elävät. Tähän liittyen pitää myös sanoa, että tykkäsin älyttömästi ajatuksesta haltiakoirista. Olisipa ollut kiva vielä tietää, millaisiksi ajattelit nämä olennot, mutta koirafanina ihanilta kuulostavat jo nimensäkin puolesta. :D

Kiitokset tästä tekstistä,  joka sekoitteli mukavalla tavalla fantasiaa, sadunomaisia mielikuvia ja syvällisempää ajattelua. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin