Kirjoittaja Aihe: Kahta tarinaa [Petunia/Lily (Lily/James, Lily/Kalkaros), K-11, angst, romance]  (Luettu 2034 kertaa)

Puokki

  • ***
  • Viestejä: 57
Nimi:Kahta tarinaa
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Insesti, ihan sen varalta jos joku ei tykkää
Paritukset: Petunia~>Lily, Lily/James ja tulkinnanvarainen Lily/Kalkaros
Genre: Romance, angst
A/N: Totanoin. Eka femme, jota aloitin. Sitten se hautautui ja myöhemmin päätin kirjoittaa loppuun. Jotenkin se myös päätyi spoilaamaan seiskaa.
Juttu, joka tappaa kiinnostuksenne:Entä jos ja mitä jos olivat luovan ajattelun aakkoset, mutta luovuuskin voi jäädä paikoilleen, polkemaan samoja nerouden rattaita uudelleen.

Kahta tarinaa

Hän pelkää tuntematonta. Hän pelkää pimeyttä. Hän pelkää valoviivoja, jotka piirtyvät pimeyteen hänen siskonsa sormista. Sisko hymyilee ja nauraa, hänen silmänsä ovat täynnä ihmetystä ja lapsen riemua.

"Lily, lopeta tuo”, hän käskee kun Lily tuo punaisen valon lähelle Petunian nenää. Punainen kuin rakkaus. "Tuo ei voi olla oikein", hän sanoo kuten on kuullut ystäviensä sanovan, tuo ei voi olla normaalia... Hän ei uskalla hengittää kun sormi painuu hänen huulilleen.

"Mutta se on niin kaunis!" Lilyn hiukset ovat kauniit, tummanpunaiset ja paksut kuin satujen prinsessalla. Useinkin Petunia letittää niitä, sitoo turkooseja nauhoja niin hyvin kuin pystyy.

"Älä!" hän huudahtaa kuin valotäplä muuttuu liekiksi, jonka valo loikkii molempien kasvoilla, tehden ne samaksi.

"Kokeile sitä. Ei se sinua satuta”, hän sanoo ja ottaa hellästi Petunian käden omaansa. Normaalisti Petunia ei pyristelisi irti siskonsa otteesta, mutta nyt hän pelkää liikaa, hän pelkää pimeää siskossaan, hän pelkää että jokin hänessä on mennyt pieleen, jokin loisi on muuttanut hänen sieluunsa. Lily on muuttunut.

Enää hän ei tiedä onko se tuli, joka heijastuu punaisena Lilyn silmistä.


---

Ensimmäinen poika, jonka Lily toi kotiin, oli samanlainen kuin Lily itse. Siitäkös heidän vanhempansa riemastuivat, kaikki oli heille vieläkin uutta ja jännittävää. Petunia vihasi sitä. Se oli vienyt Lilyn häneltä, ja nyt tuo poika vei Lilyn uudestaan häneltä. Ei sillä, että Lilystä olisi jotain jäljellä. Koulussa vuoden päivät ja lomilla vain selitti uusista ystävistään, ystävistä, joista Petunia ei tiennyt mitään. Asioista, joita hän ei ymmärtänyt ja jotka eivät koskaan kuuluisi hänelle. Mutta Lilylle ne kuuluivat ja Petunia pystyi vain katsomaan lasin läpi miten hänen siskonsa kasvoi ja muuttui. Muutokset, joissa hän oli lapsena halunnut mennä samaa tahtia, tulivat nyt liian nopeasti, kukan terälehdet avautuivat ja sulkeutuivat, lehdet tavoittelivat taivasta huippunopeudella. Hänen tiensä kaartui suuntaan, jonne Petunia ei voinut kääntyä ja yksin omalla tiellään hän kaipasi Lilyn tielle, sillä siitä hetkestä lähtien toisten tiet tulisivat vain risteytymään hänen omassaan.

---

Hän usein mietti kuinka asia, jonka ei pitänyt olla olemassa voi viedä ihmisen, jonka ei olisi pitänyt merkitä niin paljon. Sellaisen paradoksin olisi pitänyt sulkea itsensä, kadottaa kaikki faktat itsestään. Mutta kuitenkin se oli olemassa, Petunia tunsi sen, eikä sitä voinut pyyhkiä pois. Hän yhdisti kaksi ketjua jotka muuten olisivat näkymättömiä toisilleen ja nyt puolet hänestä oli myös pimennossa, ainoana mahdollisuutenaan teeskennellä kuuluvansa yhteen maailmaan. Toinen maailma taas hylki häntä, hänet oli raahattu siihen ja nyt oli rupi jo arpeutunut, eikä hän tiennyt, mitä se tarkoitti.

---

Hän on nähnyt sen melkein heti, muttei ole halunnut myöntää sitä. Kuitenkaan hän ei ole hämmästynyt kun hänen siskonsa tulee hänen huoneensa, vain varpaat koskettaen lattiaa. Hän hyppää Petunian sänkyyn ja romahtaa valkoisten tyynyjen kasaan. Lily ei ollut pitkään aikaan niin helposti astunut hänen huoneeseensa, normaaliuden sydämeen tässä talossa, tässä perheessä. Lily makaa tyynyjen seassa ja on täydellisesti unohtanut missä on ja hiljalleen katse keskittyy jälleen häneen. 

"Se on samanlaista kuin tarinoitsijat lupasivat sen olevankin, Petunia" ja Petunia tietää että hänen mahdollisuutensa ovat kuolleet, jos niitä edes olikaan. Ei kai kukaan muu rakastunut omaan siskoonsa? Hiljaa hän kuuntelee kuin Lily kertoo hänestä, itseriittoisesta pelleilijästä, jota Lily olisi halunnut halveksia, muttei voinut olla kiintymättä siihen uskollisuuteen ja omistautuneisuuteen.

Hän ei kadu kun käskee Lilyn ulos huoneestaan.


---

Tietysti häntä oli iljettänyt se innostus, jonka hänen siskonsa oli hänessä herättänyt. Mutta se oli ollut vaikeaa, oli ollut kaksi Lilyä, hänen siskonsa ja vieras tyttö, johon oli lupa kiintyä. Hänessäkin oli vielä kaksi puolta, Petunia, järkevä ja vanhoillinen sisko ja tyttö, jonka kieroutuneen hymyn tarkoitusperistä ei voinut erehtyä. Hän ei tehnyt mitään, mutta tyttö oli ollut hyvin, hyvin iloinen Lilyn halatessa tätä ruhtinaallisen pitkään.

Petunia oli valvonut öitä sen takia, sydämen lyödessä hänen varpaissaan ja taivaan vääristyessä mereksi hänen yllään, eikä katto voinut estää kauhua laskeutumasta häneen. Entä jos ja mitä jos olivat luovan ajattelun aakkoset, mutta luovuuskin voi jäädä paikoilleen, polkemaan samoja nerouden rattaita uudelleen. Mahdollisuuksia oli niin monia, mutta mikään tuleva ei näyttänyt todelliselta.

---

Hän saa kuvan pojasta, jonka vihreät silmät hän tunnistaa, mutta muuten poika näyttää vieraalta. Tukka lannistumaton takkumetsä, niin erilainen kuin sileät kuparinauhat. Mukana on kirje, jäykkä, mutta Lily on hänen siskonsa ja se tietty intiimiys paistaa rivien välissä. Lily haluaisi heidän poikiensa tapaavan, mutta Petunia tietää, ettei se tapahdu, ei ainakaan vielä. Luultavimmin ei koskaan. Vernon ja Dudley ovat hänelle sitä normaaliutta, turvaa, jota hän niin kaipasi lapsena, jonka rasvapäinen nulikka ja kirje olivat vieneet, polttaneet liian sinisessä tulessa. Ei ole mitään syytä antaa kahden räjähdysalttiin aineen tavata, sillä niiden lisäksikin on vielä yksi räjähde, joka purkautuisi ärsykkeestä. Vaikka hän heittää kirjeen roskakoriin piiloon, hän lähtee etsimään paperia ja kynää, jonka jälki on niin erilainen kuin sulan päämääräiset vedot ja niin niiden pitääkin olla.


---

Hän löysi pojan oven edestä ja oli tunnistanut heti hiukset, jotka peittivät silmiä. Tietenkin Petunia oli ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ei hän vain suostunut uskomaan. Lilyn toinen puoli oli aina tarkoittanut loukkaantumattomuutta, sillä Lily oli aina pystynyt jotenkin kiertämään kaikki mustelmat, kuolemattomuutta, vaikka siinä maailmassa oli piilenyt vaara, tummempi kuin muu voimineen. Kirjettä oli ollut vaikea irrottaa, pulleat sormet olivat kiertyneet siihen. Toinen kirje tuntemattomalta rehtorilta, molemmat viestit olivat olleet sävyiltään pahoittelevia. Molemmilla kerroilla hän oli vihannut sitä. Petunia oli nähnyt hänen kuvansa niistä hassuista keräilykorteista, mies näytti hassahtaneelta, vaikka hänen silmänsä olivat ehdottomasti kuuluneet viisaalle, mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Silmät eivät kertoneet mitään. Poika ei ollut mitenkään Lilyn kaltainen, vaikka hän katsoikin samalla tavalla. Huokaisten Petunia valmistautui toiseen kiistaan Vernonin kanssa, sillä hänhän pitäisi pojan tässä talossa. Lilyn vuoksi.

---

Poika juoksenteli, luultavasti pakoon Dudleylta, muttei hän jaksanut välittää. Poika oli samanlainen kuin Lily, Petunia tiesi sen, silloinkin kaikki oli alkanut pienistä kummallisuuksista, yhteensattumista, joilla ei ollut selitystä. Petunia ei voinut estää sitä, mutta hän kyllä yritti, murtaa pojan taikuuden, mutta onnistuikin vain särkemään kaiken lämmön, jos sitä edes oli, väliltään. Hän oli liian katkera viattomalle pojalle kiintyäkseen tähän liikaan, sillä poika merkitsi sitä kaikkea, joka oli ollut hänen ulottuvillaan, mutta juossut pois kiinniottaessa hänen elämässään. Nostaessaan vielä katsettaan hän näki kadun takana mustuuden, jonka valkoiset ääriviivat piirsivät tutut, epämiellyttävät kasvot. Hän katsoi vielä muistoa menneisyydestä, odotti sen menevän pois, mutta siinä kangastus vielä pysyi, vaikkakin yhä ulommat kerrokset katosivat oudosti ilmaan. Hän nousi ja avasi juuri suutaan, ehkä huutoon, kun ilma sulki Kalkaroksen jättämän tyhjiön ja korjasi koko oudon kohtaamisen pois.

---

Poika on olettanut Lilyn avaavan oven kuullessaan hänen levottoman koputuksensa, joten hän ei osaa heti nähdä ruskeita hiuksia punaisten sijaan. Sanattomana Petunia on nähnyt hänet usein, poika on aivan liian raukka ystävyydessä, aivan liian ujo, aivan liian hämmentynyt. Vastenmielisyydestä tätä kohtaan Petunia haluaa päästä nopeasti pois ja kääntyy yksinkertaisesti pois ovelta ja huutaa Lilylle pojan tulleen.

"Petunia, sinä tiedät hänen nimensä", Lily sanoo hänelle myöhemmin. Petunia on joutunut kuuntelemaan kahden nuoren juttelua aivan liian pitkään, kidutettu pitkällä, rönsyilevällä keskustelulla. Milloin viimeksi hän on puhunut Lilyn kanssa niin?

"Ja niin hän tietää minunkin, mutta silti kieltäytyy käyttämästä sitä. Jästi, siksikö te kutsutte minua?" vahingoniloisesti korostaen sanaa te ja hän nauttii vallan pienestä puristuksesta hänessä kun Lilyn kasvot tummenevat. Jos hän ei koskaan saisi rakkautta pakotettua itseensä, hän voisi ainakin leikitellä lopulla vallalla, viimeisillä kiintymyksen pisaroilla.

"Petunia, minä en koskaan..." eikä kumpikaan saa koskaan tietää mitä Lily olisi sanonut, sillä Petunia juoksee ulos, rämäyttäen samalla oven kiinni haluten, että poikakin kuulisi sen.

---

Kyyneleet, joiden olemassaolon hän kieltää, näkyvät kuivuneina reitteinä hänen kasvoillaan. Lily ei kertonut mistä on kyse, Petunia tietää vain, ettei poikaa ollut näkynyt loman alun jälkeen. Tietenkään hän ei kysy siitä, hänellä ei ole enää oikeutta siihen tietoon, mutta hän haluaa tietää. Hän ei kadu Kehrääjänkujallakaan muttei tiedä, katuisiko jos koputtaisi oveen. Sekin päätyy yhdeksi asiaksi, jota hän ei saa tietää, sillä poika ryntää juuri ovesta ulos kun Petunia on astumassa pihalle.

"Mitä sinä täällä teet?" halveksunnassa ei ole mitään pahaa kunhan se on molemminpuolista, tunteet tapaavat keskellä ja hajoavat eivätkä pääse takertumaan kehenkään.

"Sinä satutit siskoani", sanat ovat juuri niin lapsellisia, juuri niin hämmästyttävän tökeriä kuin ne olivat kuulostaneet hänen päässään, mutta kaikki se hämmennys pojan kasvoilla taitaa sanoa, ettei hän ollut huomannut sitä. Jurotuksen naamio sulaa hetkeksi pois sulasta yllätyksestä ja eihän se voinut olla ripaus iloa kaikessa siinä mitä hän näkee?

"Mitä se sinulle kuuluu?" eikä hänen ylimielisyydessään ole oikeutusta ollenkaan, hän on sokea ja niin sokea!

"Sinä et ole täällä ainoa joka välittää hänestä. Hän on siskoni!" ja niin paljon muuta, muttei pojan sitä tarvitse tietää, koska Petunia ei tiedä itsekään koko totuutta. Poika vain katsoo häntä, maski takaisin paikoillaan ja halveksunta ei koskaan lähtenytkään.

"Hänen asiansa eivät enää kuulu minulle",
hän ei enää kuulu minulle ovat ne sanat, se viesti, joka äänestä kuuluu.

"Mitä sinä teit?" Petunian äänen olisi voinut tulkita anomiseksi, mutta ei, sillä tässä ovat hän ja poika, joten ääni on vain käsky kertoa.

"Se ei taas kuulu sinulle", ja alaspäin valuneet taikinakasvot näyttävät piirun verran kalpeammilta hänen puskiessaan Petunian ohi eikä Petunia ole varma, minne toivoo tämän menevän.


---

He kumpikaan eivät olleet ainoita, jotka välittivät Lilystä. Kuitenkin oli vain yksi, joka ei päässyt eteenpäin kahdesta menetyksestä ja hopeinen naarashirvi juoksisi lumen hauraalla sylillä toisen todellisuudessa, mutta vain toisen unissa. Yksi pätkä naruja ei katkennut kuoleman takanakaan ja vieläkin kädet, joita ei ollut, pystyivät leikittelemään sätkynukellaan, narut myötäilivät sormien pienintäkin liikahdusta, ne juoksivat samoina valoviivoina, ne rikkoivat saman pimeyden kuin oli ollut aikaisemminkin. Mutta pimeys olisi ollut se ainoa lohtu, joka sallittiin heille, jotka vielä hengittivät ja katsoivat taivasta olematta osa sitä.

Unohdus.
« Viimeksi muokattu: 14.03.2015 20:46:15 kirjoittanut Kaapo »
These are moments of joy and happiness, moments of pain and sorrow, moments of wisdom and foolishness, these are moments of life."

Lilytar

  • ***
  • Viestejä: 28
Vs: Kahta tarinaa
« Vastaus #1 : 11.04.2008 20:27:40 »
Piti lukea tämä ficci pariin otteeseen, koska se on vain niin älyttömän kaunis!! (..ja surullinen :'() Suoraan sanottuna minusta, "herätit" Lilyn eloon tässä... mikä on aivan uskomatonta. Koko Lilyn ja Petunian välinen "suhde" oli hienosti kuvattuna ja lisäksi hyödynsit ovelasti Kalkarosta ns. sopan sekoittajana. ;)
Jotenkin tuntuu että tämä on arka aihe, josta olet taiteillut mitä koskettavimman ficin.

Rakentavaa kritiikkiä en tekstistäsi keksinyt, mutta esittäisin toivomuksen, että jatkaisit kirjoittamista Lilystä, kiitos. :D
♥♥Tiedätkö, minussa on kohta, jossa sormenpääsi yhä lepäävät...
Suudelmasi yhä viipyilevät...
Ja kuiskauksesi kaikuvat pehmeästi.
Se on paikka, jossa osa sinua on ikuisesti osa minua
♥♥