Kirjoittaja Aihe: D.Gray-Man: Struudeli ja puoli valtakuntaa | Link/Allen, coffeeshop!AU, S  (Luettu 348 kertaa)

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 924
  • monokkeli huurussa
Struudeli ja puoli valtakuntaa
fandom: D.Gray-Man
paritus: Allen Walker / Howard Link
ikäraja: S
genre: arkidraama, coffeeshop!AU

yhteenveto: Suussasulavista leivonnaisista ja kankeasta romantiikasta.

A/N: Myönnettäköön, että henk.koht. pidän kahvila-AUta suurin piirtein jonain fanfictionin syöpänä. Näistä pöljistä ideoista ei kuitenkaan pääse eroon muutoin kuin kirjoittamalla, joten pakkohan se oli sitten itsekin kokeilla mokomaa. Jos et voi voittaa heitä, liity heidän kahvipöytäänsä, vai miten sitä nyt sanotaankaan... ;D  (ja kyllä, facepalmaan otsikolle taas niin, että kohta menee räpylä päästä läpi)

Osallistuu aistihaasteeseen maulla sekä Fandomkohtaiset OTP:t -haasteeseen.






Leen teehuoneen seiniä koristavat vuoristomaisemia ja lintuja kuvaavat pystyrullamaalaukset, ikkunalaudoilla valossa kylpevät lohikäärmekuvioisiin posliiniruukkuihin istutetut kukat ja katosta roikkuu monenvärisiä paperilyhtyjä, mutta muutoin mitään erityisen kiinalaista ei paikassa ole. Toki menulta löytyy jasmiinilla maustettua vihreää teetä sekä sokeroituja kumkvatteja, mutta niiden rinnalla asiakkaille tarjotaan myös eteläamerikkalaisia kahveja, japanilaistyylisiä tahmeita riisikakkusia, makadamia-pähkinöitä ja digestive-keksejä ja kadun toisella puolella sijaitsevan saksalaisen leipomon tuotteita.

Ja vaikka Allen Walker rakastaakin aivan kaikkea, minkä vain voi syödä, täytyy sen aina silloin tällöin tarjotun omenastruudelin olla herkullisinta, mitä hän on saanut koskaan kielellään koskettaa. Siinä maistuvat happamat omenat ja niitä tasapainottavat makeat rusinat, karkeaksi rouheeksi murskatut hasselpähkinät ja kaneli ja hentoinen häivähdys rommia. Kun sen kylkeen saa vielä annoksen keltaista, kermaista vaniljajäätelöä, on vähintäänkin kohtuullista puhua taideteoksesta.

On aina suuri koettelemus vain katsella tarjoiluvitriinin lasioven takana odottavia leivonnaisia, mutta minkäs sille mahtaa — ei olisi kovin hyväksi liiketoiminnalle, mikäli henkilökunta hotkisi herkut parempiin suihin. Niinpä Allen vain tyytyy huokaamaan kaihoisasti ja keskittymään pöytien pyyhkimiseen, kahvinkeittoon, tiskikoneen täyttämiseen ja tyhjentämiseen.

Mutta vaikka toisinaan päivät ovatkin hieman turhan hiljaisia ja siten pitkäpiimäisiä, ei Allenille tule mieleenkään valittaa. Ei, hiljainen ja helppo ja ennen kaikkea tyyni sopii hänelle täydellisesti. Se on sitä, mitä hän on koko siihenastisen elämänsä ajan kaivannut.

Vaihtuvien holhoojien ja tiuhan kaupungista toiseen siirtymisen jälkeen Allen ei ollut odottanut löytävänsä sellaista pysyvyyttä kohtuullisen kehnosti palkatusta työpaikasta, mutta niin silti vain kävi. Hän ei enää edes muista, minkä tähden silloin kulki niillä kulmilla, mutta kohtalon johdatuksesta hän sattui vilkaisemaan Leen teehuoneen ikkunaa juuri sillä samaisella hetkellä kun Lenalee teippasi näkyville ilmoitusta vapaana olevasta työpaikasta. Pienellä perheyrityksellä ei tietenkään ollut varaa kovin kummoisiin liksoihin, mutta eipä Allen paljoa vaatinutkaan, kunhan saisi sen verran palkkaa että se riittäisi hänen henkensä pitimiksi, ja koska hän hallitsi niin tarjoilutyön perusteet kuin oikeastaan kaikki muutkin juoksevat käytännön hommat, oli pesti ollut hänen ihan sillä yhdellä keskustelulla.

Näin jälkikäteen hän kyllä vähän arvelee kyseessä olleen myös Komuin laiskuus haastatella ketään muuta, mutta toisaalta eipä kenelläkään ole ollut missään vaiheessa moitteen sanaa hänestä sanottavana. Allen on jo käytännössä katsoen osa perhettä.

Kahvilan omistajat Komui Lee ja Reever Wenham tuntuvat elävän pariskuntana jossain oudon harmonisessa kauhun tasapainossa; Reever hoitaa yrityksen kirjanpidon, veroasiat ja tilausten tekemisen, Komui puolestaan... no, totta puhuen hänen pääasiallinen puuhansa näyttäisi olevan harmaiden hiusten aiheuttaminen siipalleen töitä välttelemällä. Hänellä on tapana vetelehtiä tuntitolkulla kahvilan ikkunapöydässä lukemassa kaikenkarvaisia tiedejulkaisuja ja ryystää samalla kuppikaupalla Blue Mountainia, ilmeisesti hän silloin tällöin jokusen lyhyen lehtiartikkelinkin kirjoittaa. Tai teeskentelee kirjoittavansa, mene ja tiedä, edes hänen oppialansa ei ole oikein käynyt selväksi, vaikka ilmeisesti joku yliopistotutkinto (tai parikin) hänen takataskustaan löytyy.

Kerran, kun Allen joutui äkkiarvaamatta pihalle kämpästään, hän asui pari kuukautta Lee-Wenham-taloudessa. Kokemus oli sanalla sanoen kaoottinen.

Komuin pikkusisko Lenalee käy läheistä lukiota, ja usein hän tuleekin hyppytunneilla tekemään koulutehtäviä kahvilaan. Lenalee on älykäs, tilannetajuinen, lempeä ja mielettömän nätti, eikä Komui pidä siitä, miten lyhyt hame Lenaleen koulupukuun kuuluu. Ylisuojelevana isoveljenä Komui suhtautui Alleniin hyvin tympeästi siinä vaiheessa, kun hän näytti viihtyvän vähän liiankin hyvin Lenaleen seurassa, mutta tilanne rauhoittui nopeasti Allenin mainittua, ettei ole erityisen kiinnostunut tytöistä sillä tavalla.

Ei sillä, että Allen olisi erityisen kiinnostunut pojistakaan. Hän kyllä pitää ihmisistä ja nauttii suuresti seurassa oleilusta, eikä häntä missään nimessä kokemattomaksikaan sovi enää väittää, mutta oikeasti intiimien suhteiden luominen ja sydämen jollekulle spesiaalille mielitietylle avaaminen ovat asia erikseen. Sitä paitsi hänen viimeisen holhoojansa herra Crossin edesottamusten seraaminen ei luonut sellaisesta kanssakäymisestä kovinkaan houkuttelevaa kuvaa, sillä hepulla kun naiset tulivat ja menivät kuin sukkaparit konsanaan.

Allen ei siis harrasta romansseja. Allen ei kaipaakaan niitä. Elämä on juuri tällaisenaan mukavaa, täydellistä suorastaan; hänellä on katto päänsä päällä, vakiintuneet aikataulut ja säännölliset tulot, aina ehjät kengät ja siistit lämpimät vaatteet sekä sellainen sosiaalinen piiri, johon hän tuntee kuuluvansa. Tätä nykyä hän tulee jo niin hyvin juttuun Lenaleen ystävän Lavin kanssa, että Lavi on ottanut tavakseen piipahtaa käymään ihan itsekseenkin vain viettääkseen aikaa Allenin seurassa, eikä se persläpi Kandakaan enää käänny kynnyksellä pois, mikäli huomaa saapuneensa niin ajoissa ettei Lenalee ole vielä ehtinyt paikalle.

Häneltä ei puutu enää mitään.

Mutta kun eräänä harmaana ja tihkusateisena torstaiaamuna vastapäisestä leipomosta ei kakkuja tuokaan itse vanha Aatu (kuten Lavin innoittamana he kaikki miekkosta nykyään kutsuvat) vaan tämän nuori, vakavailmeinen apulainen, Allenin mieleen juolahtaa, ettei puutosten puuttuminen kuitenkaan merkitse sitä, että elämässä olisi jo aivan kaikki.

Nuori leipuri esittäytyy Howard Linkiksi. Hänen ryhtinsä on sotilaallisen ankara ja otsatukkansa viivottimensuora, kaikki hänen käytöksessään henkii syvälle sieluun saakka iskostuneesta asiallisuudesta. Ja silti hänen äänensä nuotti kaikuu tärykalvoilla suorastaan suloisen pehmeänä vaikka sanat kankean muodollisia ovatkin. Se muodostaa soman ristiriidan muun olemuksen kanssa. Hänellä on yllään kamelinvärinen pitkä takki ja ratsastussaappaat, paidan mustan poolokauluksen päälle on aseteltu kultainen hento risti, sellainen soveliaan hurskas ja hyveellinen, ja jostain syystä Allen pitää hänestä heti.

Kai jokin Linkissä koskettaa Allenia. Kai jokin Linkissä on hyvin tunnistettavaa.

“Mikset sinä ole koskaan aiemmin käynyt täällä?”

“Sellaiseen ei ole ollut tarvetta”, Link vastaa sävyllä, joka kielii kysymyksen olevan typerä. Allen ei piittaa sellaisesta.

“Ai. Mistä se tarve nyt sitten tuli?”

“Herra Rouvelier on sairaslomalla ja niin ollen on siis estynyt toimittamasta tuotteita.”

“Okei”, Allen sanoo ja tekee kaikkensa, ettei nauraisi. Link ei vaikuta näkevän tilanteessa saati omassa vastauksessaan mitään huvittavaa. “Haluaisitko jäädä kahville? Tai teelle, kumpaa nyt juotkaan.”

“Valitettavasti minulla on töitä.”

“Meiltä saa myös take-awayn”, Allen tarjoaa, mutta Link kieltäytyy siitä pelkällä torjuvalla kädenliikkeellä.

Allen ei sillä nimenomaisella hetkellä ajattele asiaa sen kummemmin, mutta kun hän sitten myöhemmin tuijottaa tarjoiluvitriiniin siirrettyjä herkkuja, tuntuu hitonmoiselta sääliltä, ettei hän lainkaan tunne sitä ihmistä, jonka loihtiman struudelin alla hän olisi valmis palvomaan maata.




Link toimittaa myös lauantain lisätilauksen, samoin kuin seuraavan viikon tavanomaiset satsit. Hänen elekielensä ei pehmene tai rentoudu piirun vertaa kohtaamisten myötä. Jokin siinä kuitenkin puhuttelee Allenia edelleen niin voimakkaasti, että hän mukamas unohtaa seuraavan mananantain olevan vapaapäivä; Reever kyllä kehottaa häntä menemään takaisin kotiin, mutta Allen vitkuttelee hatarien tekosyiden nojalla ja jää keittämään itselleen teetä voidakseen olla paikalla edes leivosten tuomiseen asti.

Ilmeisesti Rouvelier on päättänyt sairastaa nyt kerralla oikein olan takaa, sillä Link toimii kuriirina edelleen. Ja koska Reeverin tapa tehdä tilauksia kulkee linjoilla “tuokaa ihan mitä vaan riittävän kauan hyvänä säilyvää”, on kakkulaatikoiden avaaminen aina samanlaista arpapeliä.

Sinä maanantaina Link on valinnut sen taivaallisen omenastruudelin yhdeksi myyntituotteeksi, eikä Allen jaksa edes hävetä sitä, miten kovasti voikaan yhdestä leivoksesta innostua. Link tuijottaa häntä tulkitsematon ilme kasvoillaan sen ekstaattisen ylistyspuheen aikana, kiittää vaisusti ja poistuu sitten vähemmän rivakasti kuin yleensä.


 

Kai näillä toistuvilla kohtaamisilla on jotain tekemistä sen kanssa, että Allen alkaa kiinnittää huomiota Linkiin tämän lähtiessä leipomosta työpäivän päätteeksi. Link on kellontarkka; hän astuu ulos punakarmisesta ovesta joka päivä tismalleen varttia yli kahdelta, ja ellei Allenia juuri sillä hetkellä kaivata kahvilassa tiskin taakse, hän menee ikkunaan katsomaan, huiskauttaa kättään Linkille tervehdykseksi.

Link ei koskaan vastaa tuttavalliseen eleeseen edes nyökkäämällä, mutta hänen kiinteästä tuijotuksestaan Allen kyllä tietää tulleensa huomatuksi.

Toisen vaalea palmikko näyttää Allenin silmään aina vastakammatuta ja vaatteensakin niin moitteettomilta, että hänen voisi helposti kuvitella vasta aloittavan työpäivänsä eikä suinkaan jo lopettavan sitä.

Vaikkeivät he koskaan mitään kovin ihmeellistä leivostoimitusten yhteydessä puhukaan, Allen odottaa inhoten sitä päivää, jolloin Rouvelier palaa kuvioihin ja Link peräytyy takaisin taustalle. On kai omalla tavallaan vähän hölmöä, miten Allen ehtiikään tähän järjestelyyn tottua ja kiintyäkin, sillä kyseessä ovat lopulta pelkät lyhyet, töiden toimittamiseen liittyvät hetket.

Vaikka toisaalta ei käy kieltäminen, etteikö niiden viikkojen aikana Leen teehuoneelle tuotaisi struudelia selvästi useammin kuin aikaisemmin. Mikäli vain mahdollista, se on nykyään vielä entistäkin suussasulavampaa, tai sitten Allenin makuaisti on herkistynyt sen vivahteille niin huolellisesti, että se taitaa olla hänen omastakin mielestään jo hivenen perverssiä.




Ja ennen kuin Allen ehtii sitä kunnolla tajutakaan, hän on ottanut tavakseen itse ostaa loppuviikon leivoksia vitriinistä mikäli niiden menekki on heikko, koska silloin Link joutuu käymään paikan päällä myös lauantaina. Se käy ikävästi kukkarolle, mutta no...

Kaikella on hintansa.

Aivan yhtä salavihkaisesti Allen ajautuu myös leivoksia syödessään visioimaan, kuinka Linkin kapeilla huulilla on pakko maistua viipyilevä muisto niistä jokaisesta.




“Minkäs kuolemantaudin kynsiin vanha Aatu on oikein joutunut, kun ukkoa ei ole nyt aikapäiviin näkynyt?” Lavi kysyy venytellen nurkkapöydästä, johon on linnoittautunut kirjapinonsa kanssa. Allen ei tiedä, kumpaa haluaisi enemmän läimäyttää — itseään ihan vain sen tähden, että on mennyt ylipäätään aiheesta mainitsemaan, vai ehkä sittenkin ystäväänsä siinä toivossa, ettei tämä ainakaan enempää sanoisi. Lukisi nyt vain siihen tenttiinsä.

Link tuijottaa Lavia pöyristyneenä.

“Anteeksi?”

“Voi, älä suotta pahoittele”, Lavi sanoo ja virnistää siihen malliin, ettei kenellekään jää varmastikaan epäselväksi hänen piruilunsa. “Kunhan juolahti mieleen. Heppu on kuitenkin tähän saakka niin vakaasti tahtonut toimittaa torttunsa omin pienin kätösin, että tämä muutos tuntuu... en tiedä. Huolestuttavalta? Tai... ehkä ennemminkin vain... hätkähdyttävältä.”

“Voin vakuuttaa, ettei herra Rouvelierilla ole mitään hätää.”

“Eli sinä ravaat täällä hänen puolestaan ihan muuten vain?”

“Lavi!”

“Käsittääkseni sen ei pitäisi olla sinun ongelmasi”, Link sanoo happamana.

“En sitä nyt välttämättä ongelmaksi kutsuisi, olen vain utelias”, Lavi jatkaa ja nojautuu eteenpäin aivan kuin seuraisi jotain hyvinkin kiinnostavaa tapahtumasarjaa. “Kenties kyse onkin jostain ihan muusta kuin pelkästä kakkujen kuskaamisesta...”

Allen ei yleensä juurikaan kerro asioistaan yhtään kenellekään. Nyt katsoessaan, kuinka Linkin ankarat suupielet vääntyvät entistäkin kireämpään ilmeeseen, hän muistaa turhankin hyvin, miksi moinen käytäntö on paras mahdollinen tapa toimia — ei hän nytkään ole varsinaisesti mitään Laville sanonut, mutta jätkällä on niin törkeän tarkka vainu yksityiskohtien suhteen, että hän todennäköisesti saisi kaivettua ties mitä salattuja totuuksia esiin olemattoman pienistäkin vihjeistä.

“Koska onhan tämä aika mukava paikka, eikös”, Lavi sanoo. “Varmasti nämä puitteet on mahdollista kokea hyvinkin viehättävinä.”

“En... en todellakaan ymmärrä, mitä yrität —”

“Lavi vain tykkää kettuilla, älä piittaa hänestä”, Allen pistää väliin ja laskee kätensä Linkin kyynärvarrelle. Se saa Linkin kääntämään katseensa kokonaan pois Lavista, mittailemaan Allenin kasvoja silmillään, eikä Allen siis hellitä kevyttä otettaan lainkaan; hän pysyy kosketuksissa Linkin vierailun loppuun saakka, suorastaan pitelee kiinni tämän hihasta.

Odottamaton läheisyys saa hänen niskansa kuumottamaan.

Ulko-oven lopulta painuessa kiinni Linkin jäljessä Lavi tyrskähtää ääneen. Allen ei sano mitään, ahtaa vain suunsa täyteen kanelista korvapuustia ja tekee kaikkensa ollakseen ajattelematta, miten niitä pinnalle siroteltuja sokerirakeita voisi syödä ihan sellaisinaan, niin suuria ne ovat. Miten niitä voisi siirtää kieleltä toiselle.




Seuraavalla kerralla se on taas Rouvelier, joka tuo leipomotuotteet Leen teehuoneelle. Allen ei ole erityisemmin pitänyt miehestä aiemminkaan, mutta nyt hänen tekee suorastaan pahaa.

Eikä asiaa ainakaan auta se, että Rouvelierin vaarallisen makeileva olemus on saanut kokonaan uuden, kumman tietäväisen särmän.

Myös sitä seuraavalla kerralla se on taas Rouvelier, ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla.

Link poistuu työpaikaltaan tutun aikataulun mukaisesti aina varttia yli kahdelta, ja mikäli vain asiakkailta kykenee, Allen menee tapansa mukaisesti ikkunaan katsomaan, kohottaa kättään tervehdykseksi, hymyilee. Joskus Linkin kaulassa roikkuva risti taittaa auringonvaloa niin, että se suorastaan kimaltelee taivaallisessa kirkkaudessa; joskus taas koko miehen olemus tuo Allenille mieleen tv-sarjojen palkkamurhaajat, sellaiset äärettömän hillityt ja samalla niin dramaattiset. Eeppiset.

Ja kun Allen alkaa jo harkita luovuttamista, Link viimein vastaa hänen huiskutukseensa nyökkäämällä päätään.

Tai ehkä sitä pitäisi kutsua jo kumarrukseksi, pysähtyyhän hän sen ajaksi aivan Allenin eteen ikkunalasin toiselle puolelle.




Kello on tismalleen kymmentä yli kaksi, kun Allen Walker vetää leipomon raskaan puuoven kiinni perässään. Vastapaistetun vehnäleivän, voisulan ja höyryävän lämpimien hedelmätäytteiden tuoksut tunkeutuvat hänen tajuntaansa välittömästi, ne ovat niin raskaita ja runsaita että hän voi miltei maistaa ne. Punaiset ja hohtavanvalkoiset laatat vuorottelevat lattiassa kuin ruudut shakkilaudalla, katosta laskeutuvissa vartaissa killuvat kovien kuivattujen rinkeleiden rivistöt, ja myyntipöytä notkuu niin monenlaisista erilaisista leivoksista, että Allenin kaltainen intohimoinen suursyömäri menee vallan pyörälle päästään.

Tiskin takana hento, vaalea tyttö, joka voisi ulkonäkönsä puolesta hyvinkin olla Linkin sisko, hymyilee Allenille ja tiedustelee, miten voisi olla avuksi.

Viisarin siirtyessä osoittamaan neljäätoista yli Link astuu esiin takahuoneesta, takki yllään. Silloin vaalea tyttö jo asettelee sitä Allenin valitsemaa omenastruudelia laatikkoon.

“Hei Link, odota!” Allen sanoo, vaikka Link onkin pysähtynyt aivan omia aikojaan heti tämän asiakkaan tunnistettuaan. “Täällä on niin paljon sellaista, mitä en ole vielä maistanut... Mitä sinä suosittelisit?” Ja kun Link ei välittömästi vastaa, Allen täsmentää; “Mistä sinä pidät?”

“Useistakin.”

“Mutta sano joku. Minkä valitsisit juuri nyt?”

Link pohtii asiaa hetken, nielaiseekin, ja osoittaa sitten tiskin etualalla odottavia suklaakuorrutteisia pikkukakkuja.

“Näissä on täytteenä hapankirsikkamoussea ja kuorrutteen alla ohuenohut kerros mantelimassaa, pohjassa aavistus saksanpähkinää antamassa makua ja miellyttävää rakennetta —”

“Hyvä, otan kaksi sellaista”, Allen ilmoittaa tiskin takana vartovalle tytölle. Hintaa tällä lystillä voisi olla aavistuksen vähemmän, hänen budjettinsa kun ei ole vielä aivan täysin toipunut niistä aiemmista kakkujen mässäämisistä, mutta ehkä tämä silti kannattaa pidemmän päälle. Niin Allen ainakin toivoo.

Tytön toivotettua hyvät päivänjatkot Link avaa Allenille oven ja astuu kadulle hänen vanavedessään. Allen tietää kelloa katsomattakin, että on jo tässä vaiheessa murtanut Linkin säännöllisen elämänrytmin. Se ei vaikuta juurikaan haittaavaan Linkiä, joka seisoo vaitonaisena siinä hänen vieressään, oikoo kauluksiaan turhaan kolmatta kertaa ja silmäilee arvioivasti valkeita pahvipakkauksia Allenin käsivarsilla.

Täydellistä.

Allen vetää syvää henkeä, selvittää kurkkuaan ja hymyilee sitten sillä tavalla, jota on joskus sanottu aseistariisuvaksi.

“Nyt kun minulla on nämä”, hän sanoo ja kohottaa ostoksiaan merkitsevästi, “voisinko viimein tarjota sinulle sen kahvin? Tai teen, kumpaa nyt mieluummin juotkaan?” Ja kun Link ei välittömästi vastaa, hän täsmentää; “Minun luonani?”
« Viimeksi muokattu: 19.04.2016 23:07:35 kirjoittanut Verinen Paronitar »
sano mua rovastiks