Author: Zarroc
Pairing: Kristiina/Iiris
Genre: romance, drama, fluffy, femme
Rating: S
A/N. Repalle kiitos sanoista, jotka auttoivat poistamaan femmeblokkia. Junan tupakkavaunu, koirapuisto, oranssi, vihreä, kitara ja perhosveitsi, niistä syntyivät Kristiina ja Iiris. Osallistuu Femme10:een ja Originaali10:een. Iiriksen laulama upea kappale siis tämä.
AURINGONPIMENNYSTÄ JA TIETOJA KUUSTANäin Iiriksen ensimmäisen kerran junan tunkkaisessa tupakkavaunussa kesällä 2015. Muistan edelleen, kuinka oranssit hiukset oli sidottu ylös kuin ylhäinen soihtu ja ne olivat niin pitkät, että siitä huolimatta valuivat selkää pitkin alas vuolaana ryöppynä. En voinut uskoa, että sellainen luonnontulen väri oli muuta kuin värjäämisen huolellinen lopputulos, mutta en sanonut asiasta mitään. Hymyilin vain iloisesti kun hän käänsi katseensa minuun ja vilkuili uteliaan näköisenä.
Kai minäkin olisin ollut utelias kun joku seisoi täällä sinisen savun keskellä kitaraa kädessään roikottaen eikä polttanut. Eikä näyttänyt edes sille, että odotti jotakuta, joka poltti. Iiris vei huulilleen ranskalaisen pitkän ja kapean neititupakan ja imaisi siitä. Mitäänsanomattoman siniset silmät ja punaiset poskipäät pilkistivät pisamameren takaa. Oli niin kuuma, että kitara lipsui sormieni otteessa ja minusta tuntui, että sulin hitaasti lattialle. Reiteni liimautuivat kiinni toisiinsa ja mustassa paidassani oli märkä läntti alaselän kohdalla.
Suoraan sanottuna olotila oli inhottavan tukala ja lähmäinen, mutta ei sieltä pääsisi pois millään kesken matkan. Iiris poltti tupakkansa loppuun rauhallisesti minua silmäillen ja hymyili sitten valloittavasti niin, että kulmahampaat välkähtivät savuisassa hämärässä. Ulkona ei paistanut enää aurinko ja olin siitä kiitollinen, se lisäsi raikastavan sateen mahdollisuutta ainakin kuudellakymmenelläviidellä prosentilla.
Sitten oranssitukkainen nainen käveli luokseni, otti minua kiinni paidanhelmasta ja veti mukaansa kyselemättä mitään. Kohautin olkiani ja kävelin perässä edelleen kitaraa roikottaen, koska sen kantohihna oli katkennut kesken kävelymatkan Ilmajoelta Seinäjoelle Provinssiin. Rispaantuneet tennarini olin heittänyt roskikseen ennen junaan nousemista, mutta kukaan ei näyttänyt siitä asiasta välittävän. Siinä mielessä suomalaiset olivat hauskoja, ettei heitä paljoakaan kiinnostanut muiden asiat ja jos kiinnosti, he korkeintaan mutisivat, että toivottavasti tuokin osaa varoa vaatetuksensa tuomia vaaroja.
Iiris istui vaunussa 13 ja minua nauratti koko asian sattumanvaraisuus. Olin lähtenyt kotoani 13 vuotiaana, epäonnea sekin täynnä koko homma ja olin syntynyt 13.3.1993. Hänen paikkansa näytti räjähdysalttiilta, tavarat lempeästi joka suuntaan levällään ja kenkiä siellä täällä.
”Mihin oikein tarvitset neljät kengät?” kysyin lopulta kun keskityin ihmettelemään sitä, ettei vaaleanpunaisissa kiilakoroissa näkynyt minkäänlaista käytönjälkeä. Vilkaisin varmistukseksi Iiriksen jalkoihin, hän seisoi turkooseissa vastaavissa vierelläni ehkä viisi senttiä minua pidempänä ja hymyili taas kulmahampaillaan.
”Itse asiassa, niitä on kuudet, jos jalassa olevat lasketaan. Enkä minä niitä mihinkään
tarvitse, mutta asioiden omistaminen on mukavaa.”
Ääni hämmästytti minua. Se oli syvä ja tumma kuin vuolaana laskeva koski hämärän metsän syvyyksissä. Olin odottanut kepeää pehmeyttä, kenties kirkkautta, mutta sain kuulla ammattimaisen naistenorin ja se sykähdytti minua sydänjuuria myöten.
”Mitä tuijotat? Sotkinko naamaani jotain raahatessani sinua junan läpi?” hän kysyi ja tajusin vasta sitten, etten ollut enää saanut sanaakaan suustani. Puristanut vain kitarankaulaa kuin se olisi ollut tärkein asia maailmassani ja niin kai se olikin.
Ja minä aloin nauraa.
”En tiedä yhtään”, sanoin huvittuneena. ”Varmaan muusikonsieluni sokaistui sinusta.”
Iiris hörähti matalasti ja pudisti sitten päätään. ”Olen kyllä kuullut kaikenlaista, mutta en vielä tuota.”
Sitten hän ojensi minulle kätensä ja tarttuessani siihen suipisti suutaan pehmeästi. ”Iiris.”
”Kristiina”, vastasin ja vedin hänet halaukseen, koska kumpikaan meistä ei tainnut olla ihan tavanomainen suomalainen. Iiris painoi molemmille poskilleni suudelman ja hyrisi matalasti.
”Niin mukava tavata”, hän sanoi ja minä olin melko varma siitä, että voisin rakastua tähän naiseen.
*
Koirapuistossa oli mukavaa keväällä. Loskapaskaa joka paikassa sekä iloisena kirmaavia vaaleita koiria, jotka tulivat naama mudassa hieromaan päätään lahkeeseen. Iiris näytti nauttivan täysin siemauksin olostaan, hän istui puistonpenkillä ja nauroi koiralleen, joka juoksi ympyrää läähättäen jonkun suomenajokoiran perässä. Se oli sellainen pieni valkoinen, länsiylämaanterrieri tai westie ihmisestä riippuen. Sen nimi oli Chajandu’s Perhosveitsi ja olin kyllä täydellisesti revennyt kuullessani ensimmäisen kerran sen nimen.
Iiris oli vilkaissut minua hieman paheksuvasti, mutta ei ollut voinut väittää, etteikö nimi olisi ollut jokseenkin huvittava. Sitten hän oli sanonut kutsuvansa sitä yleensä Kepuksi ja en ollut loppuillan aikana pystynyt lopettamaan nauramista. Kyseessä oli kuitenkin narttukoira.
”Kepu!” Iiris huusi ja westie vipelsi hänen luokseen kieli villisti tuulessa lerputtaen. Naisystäväni nappasi sen syliinsä lennosta ja puristi rintaansa vasten samalla kun eläin nuoli hänen naamaansa märäksi ja ruskearaidalliseksi.
”Ihan turha tulla antamaan pusua”, varoitin naista kun hän hyppelehti lähelleni koira sylissään ja vihreä villatakki liehuen, helmat ravassa.
”Älä nyt”, Iiris virnisti minulle ja tuli lähelle. En voinut sille mitään, että annoin hänen painaa jälleen suudelmat molemmille puolille poskiani ja Kepun vielä nuolaista nenääni.
”No niin, no niin”, nauroin kun nainen yritti tunkea eläintä väkisin syliini. ”Aika lähteä kotiin ja suihkuun.”
”
Voi kyllä”, Iiris hymyili korvaani ja äänen matala sointi sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Tartuin naisen käteen lähtiessämme kävelemään kohti pientä rivitalokaksiotamme, jonne vei tie puistosta keskikokoisten vaahterarivistöjen välistä.
Iiriksen hiukset tuoksuivat aina lämpimälle hunajavoileivälle suihkun jälkeen. Olin vakuuttunut siitä, että se oli hänen piilevä ominaistuoksunsa, koska en saanut itse tuota aikaiseksi mitenkään, vaikka käytimme samoja hiustuotteita. Ja aina kun mainitsin siitä hänelle, Iiris läppäisi minua olkapäähän ja murisi, ettei haissut millekään
pehmeälle ja lämpimälle.
Hän vihasi kaikkea heikkoutta ja kuumuutta, vaikka itse hehkui kuin aurinko elämässäni. Hänen oranssit hiuksensa olivat välillä enemmän punaiset ja toisinaan keltaiset. Mutta tänään hän oli syvänoranssi, kuin appelsiinin kypsynyt kuori. Ja minä upotin kasvoni ja sormeni niihin hiuksiin ja vedin syvään henkeä. Tuoksu valloitti kaiken ympärilläni ja unohdin meidän kalsean olohuoneemme, rispaantuneen matonreunan ja vaellusreppuni kitaran vierellä seinää vasten, joka odotti vain uutta halua lähtöön.
Iiris nosti kättään ja haroi karheita rastojani, nyki niihin kiinnitettyjä helmiä ja heristi mustan rastan violetinpunaista latvaa silmieni edessä.
”Mmh, kuuni”, Iiris mutisi ja kaivautui paremmin syliini. Arvelin hänen haluavan katsoa Game of Thronesin neljännen kauden viimeiset jaksot, joten hihitin hiljaa.
”
My sun and stars”, mumisin hänelle ja tunsin Iiriksen virnistävän rintaani vasten. Työnsin häntä vähän sylistäni voidakseni mennä laittamaan DVD:n soittimeen. Iiriksellä oli jokin juttu DVD-levykokoelmiin, joten hän keräsi niitä, CD:tä, LP:tä ja jopa kasetteja, jos sattui löytymään Simon & Garfunkelia.
Kepu köpötteli ympärilläni työntäessäni levyn soittimeen ja heittäessäni kaukosäätimen Iirikselle sohvalle. Lähdin itse keittiöön katsomaan jääkaappiin, olin meidän limpparivastaava, joten sitä ainakin kaapissa pitäisi olla.
Pitäisi.”Iiris”, huikkasin sohvalle ja kuulin myöntävän ynähdyksen. ”Missä meidän limpparit on?”
”Ei helvetti”, nainen sanoi ja kohotin kulmaani kurkistaessani olkkariin. ”Unohdin ne rappukäytävään.”
Minä vain tuijotin.
Joskus tuo nainen oli uskomaton.
”Voi pyhä Sylvi”, mutisin ja ohimoitani hieroen menin avaamaan ulko-oven. Ettei asia vain menisi liian helpoksi, Iiris ei varmasti ollut unohtanut kassia nätisti oven eteen. Se oli varmasti jossain kolmesta porrastasanteesta tai jopa ulkona, syytä sille oli ihan turha edes kysellä.
Kassia ei kuitenkaan löytynyt mistään, kävin katsomassa jopa pyörävarastosta ja ylemmästä kerroksesta kuin missä me asuimme. Tullessani takaisin sisälle olin jo vähän pahantuulinen, kunnes kuulin hidasta pianomusiikkia olohuoneesta. Kävelin sinne ja katselin, kun Iiris seisoi matolla pitkässä hameessa, hiukset nostettuna nutturalle, käsissään kymmeniä rannerenkaita.
Hänen huulensa liikkuivat musiikin tahtiin, mutta hän ei laulanut ääneen, ennen kuin tulin hänen lähelleen ja tartuin hänen käsiinsä. Katsoin syvälle sinisiin silmiin ja ajattelin, että my sun and stars kertoi Iiriksestä paljon enemmän minunkaltaiselleni säätutkijalle, kuin mikään muu lausahdus.
”
When darkness comes and pain is all around, like a bridge over troubled water”, hänen matala äänensä soi korvissani kuulaana ja minä tunsin, kuinka onnellinen hän oli kuunnellessaan lempikappalettaan. Hän nojautui minua vasten ja me tanssimme hitaasti ympäri huonetta, hänen kasvonsa hartiaani vasten ja käteni hänen alaselälleen kiedottuina.
Kepu makasi nojatuolissa pää limpparipullojen kylkiä vasten leväten ja näytti selvästi nauttivan esityksestä.
*
Iiris oli aurinkoni ja tähteni myös niinä syysiltoina, kun makasimme laavun katolla ja tuijotimme taivaalle. Laavu oli 65 kilometrin päässä kaupungista, keskellä mäntymetsää suuren kivikkorantaisen järven rannalla. Sen pinta oli musta ja lämmin ilta-auringon säteiden jäljiltä, mutta Iiris oli kuitenkin mukavuudenhalussaan levittänyt siihen parisängyn petauspatjan ja viltin, kuten aina tänne tullessamme.
Olimme huomanneet, ettemme useinkaan selvinneet enää kotiin ihmisten aikoihin, joten parempi oli vain ottaa mukaan makuupussit. Niinpä makoilimme mukavasti erillisten makuupussien syleilyssä ja tuijotimme taivaalle. Tein tavanomaisia havaintojani säästä, tykkäsin arvuutella millainen seuraava vuodenaika tulisi olemaan tämänhetkisen perusteella ja Iiris halusi vain viettää aikaa kanssani.
”No, millainen talvi tulee?” hän kysyi hiljaisella sävyllä, kuin ei haluaisi säikäyttää maailman rauhaa. Enemmänkin me varoimme vihaisia, kusipäisiä oravia, jotka pommittivat meitä kävyillä aina lähellä olevista männyistä jos pidimme niiden mielestä yhtään liikaa ääntä.
”Kylmä”, mutisin ja tuijottelin taivaan väriä mietteliäs ryppy kulmieni välissä. ”Varmaan enemmän lunta kuin vettä, jos se on positiivista.”
”Kyllä se on”, Iiris huokaisi lämpimästi ja näytti mieltyneen syvästi senhetkiseen oloonsa kääntyessään kyljelleen katsomaan minua. Katselin hetken aikaa takaisin ja kurotuin sitten suutelemaan häntä, koska edes oravat eivät viitsineet siitä nalkuttaa.
