Kirjoittaja Aihe: Piknikki talvella [K11, oneshot]  (Luettu 1395 kertaa)

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 118
Piknikki talvella [K11, oneshot]
« : 14.02.2016 09:16:46 »
Nimi: Piknikki talvella
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Wordi ja minä

Genre: Fluff, romance
Ikäraja: K11 (vipatkaa muualle, jos arvioin päin honkia)

Fandom: Original
Hahmot: Elao & Zaiah
Paritus: Elao/Zaiah

Luvut: Oneshot

Varoitukset: Ikäero (Elao 28 & Zaiah 18)

Yhteenveto: ”Olet sinäkin kyllä yksi…”

Tekijänoikeudet: Teksti, idea ja hahmot ovat omiani, en tee tällä rahaa.

A/N: Ficci osallistuu kahteen haasteeseen: Ystävänpäivä-haaste VI ja Multifandom-haaste III. Kukkienpäivä on tuon maailman oma ystävänpäivä. Mutta phiu, vihdoinkin saatu nämä herraset esille muiden nähtäviksi ;D

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

Piknikki talvella

”Kai tiedät, ettei kukkienpäivä ole vielä hetkeen?” Elao kysyi ja istui rennosti satulassa.
”Tiedän, mutten välitä”, punaruskeahiuksinen nuorukainen hymyili leveästi.
”Minne sitten viet minua?” Elao ihmetteli ja kohotti kulmaansa.
”Paikkaan, jonka löysin lapsena”, Zaiah vastasi ja kannusti hevosensa kevyeen ja keinuvaan laukkaan.
Elao oli oikeassa, kukkienpäivään olisi ainakin kuukausi. Juhla juhlittiin ensimmäisten kukintojen aikaan keväällä, mutta Zaiah halusi juhlia nyt. Tänään olisi heidän vuosipäivänsä, eikö se ollut hyvä syy juhlan aikaistamiseen? Nuorukaisesta oli.
”Olet vieläkin lapsi rinnallani”, Elao vain totesi ja kohautti harteitaan.

”Olemme perillä!” Zaiah hihkaisi ja pysäytti ratsunsa.
”Oli jo aikakin, niskassani on varmaan kilo lunta”, Elao mutisi ja pysäytti hevosensa myös.
”Huppu on keksitty”, punaruskeahiuksinen kohautti hartioitaan ja laskeutui satulasta. Zaiah tunsi toisen mulkaisun niskassaan, vanhempi ei pitänyt viisastelusta.
”Miten vain, mutta olemme keskellä korpea, joten selittäisitkö?” Elao sanoi ja katseli ympärilleen nojatessaan kyynärpäitään satulan etukaareen.
”Ajattelin, että voisimme pitää piknikin”, Zaiah totesi ja alkoi availla satulalaukun remmejä, jotta saisi sen irti.
”Olet sinäkin kyllä yksi…” vanhempi miehistä naurahti, mutta laskeutui vihdoinkin ratsailta.
”Otetaan satulat näiltä pois, meillä menee kuitenkin aikaa”, punaruskeahiuksinen sanoi ja alkoi tuumasta toimeen laskettuaan satulalaukun matalaan hankeen. Siitä huomasi, että kevät teki tuloaan, kun hanki ei yltänyt enää polviin.

Kaksikko kasasi oksista nuotion ja Zaiah kaivoi laukusta leipää, kuivattua lihaa ja marjoja. Lumesta he sulattaisivat vettä, johon he voisivat lisätä kaakaota.
”Oikein juhla-ateria”, Elao naurahti sytyttäessään nuotiota tuohella.
”Tiedät, että tämä maistuu tosi hyvältä ulkona”, nuorempi totesi ja naurahti.
”Hyvä on, uskotaan”, Elao hymyili ja katsoi hetken aikaa Zaiahin vihreisiin silmiin. Punaruskeahiuksinen vastasi katseeseen. Oli sääli, miten harvoin toinen mies hymyili.
”Miten löysit tänne? Hevosellakin menee pari tuntia vähintään”, vanhempi kysyi ja katsoi uudelleen ympärilleen. Havupuiden muodostama lähes pyöreä aukio, johon virtasi tällä hetkellä jäässä oleva puro.
”Unohdat, ettei minulla ollut kotia. Katujen lisäksi asuin metsässä”, Zaiah sanoi jakaessaan eväitä tasan.
”Lapsia ei päästetä näin syvälle metsään”, Elao tuhahti ja kohensi nuotiota oksalla.
”Osaan välttää huomiota ja tiedät sen”, punaruskeahiuksinen muistutti.
”Mmm, totta. Meiltä meni jonkin aikaa keksiä, että sinä murtauduit muonavarastoon”, vanhempi naurahti muistolle.
”Enkä olisi murtautunut sinne, ellei Tea olisi ollut siellä”, Zaiah huomautti.
”Ja silti veit mukanasi juustoa.”
”Tea oli järsinyt sitä jo! Ei sitä olisi enää voinut syödä”, nuorempi puolusti lemmikkihiirtään.
”Kunhan kiusasin”, Elao sanoi ja sukaisi muutaman mustan hiuksen kasvoiltaan.
”Olet ilkeä”, punaruskeahiuksinen mutisi, ”ehken annakaan sinulle mitään.”
”Entä jos käytän asemaani hyväkseni? Olenhan kapteenisi”, Elao kysyi ja ansaitsi pienen lumipallon otsaansa.
”Tuosta sinä maksat vielä”, vanhempi totesi pyyhkiessään kasvojaan.
”Kyllä, sir”, Zaiah nauroi ja lisäsi sulaneeseen lumeen kaakaojauhetta.

Kun kaakao vihdoinkin kiehahti, Zaiah ojensi toisen puolen jaetuista eväistä vanhemmalle miehelle.
”Uhrasin marjat”, punaruskeahiuksinen ilmoitti ja odotti Elaon aloittavan syömisen. Tapa, jota hän noudatti työajan ulkopuolellakin, jos söi Elaon kanssa.
”Kiitos”, mustahiuksinen kiitti ja mursi ensimmäisen palan leivästään. Armeijan tapoihin kuului myös se, että syötiin hiljaisuudessa.

”Sen aina unohtaa, miten hyvältä eväät ja etenkin kuuma kaakao maistuvat pienessä pakkasessa”, Elao huokaisi tyytyväisenä, kun he saivat syötyä. Zaiah naurahti ja pyyhki muruset rinnukseltaan.
Punaruskeahiuksinen nousi seisomaan ja siivosi ruokapussukat takaisin satulalaukkuun. Nuorukainen oli kääntymässä ympäri, kun pidempi ja vahvempi keho painautui hänen selkäänsä vasten. Kauaa Zaiah ei ehtinyt läheisyydestä nauttia, kun hansikkaan peittämä käsi avasi hänen takkinsa ja nosti paidanhelmaa kalpean ihon päältä. Punaruskeahiuksinen sulki silmänsä ja nojasi päätään Elaon hartiaan.
”Sanoinhan, että saat maksaa vielä”, vanhempi sanoi ihan Zaiahin korvaan ennen kuin otti läheisen kallion päältä kourallisen lunta ja painoi sen jälkeen kätensä lämmintä ihoa vasten. Nuoremman silmät avautuivat heti kylmän osuessa ihoon ja huulilta karkasi älähdys. Elao virnuili tietäväisenä ennen kuin tuuppasi toisen kevyesti hankeen.
”Syytän sinua, jos sairastun”, Zaiah mutisi ja rämpi istumaan hangessa.
”Sitten voinkin hoivata sinut terveeksi”, mustahiuksinen sanoi ja kyykistyi nuoremman eteen.
”Pakottaisit kuitenkin töihin”, punaruskeahiuksinen tuhahti ja ojensi kättään tarttuakseen toisen takinhihaan. Saatuaan siitä otteen, Zaiah veti toisen myös hankeen.
He painivat hangessa ja pesivät toisiaan lumella aikansa. Kotimatka sujuisi märissä ja kylmissä tunnelmissa, mutta se olisi sitten sen ajan murhe. Oli hyvin harvinaista, että Elao pelleili näin ja Zaiah halusi vaalia sitä hetkeä.

”Joko riittää?” Elao kysyi hengästyneenä Zaiahin alta.
”Eiköhän”, nuorempi naurahti yhtä hengästyneenä kuin toinenkin. Nuorempi asettautui hieman mukavammin Elaon sylissä ja laski kätensä mustahiuksisen takin peittämälle vatsalle.
”No hyvä”, vanhempi hymyili, ”sitten voinkin antaa tämän nyt jo.” Elao kaiveli hetken taskujaan, kunnes löysi pienen nahkapussukan.
”Löysin nämä ensimmäisen tehtäväni aikana ja nyt haluan antaa toisen näistä sinulle”, mustahiuksinen selitti avatessaan pussukkaa. Zaiah katsoi uteliaasti, kun Elaon kämmenelle putosi kaksi erikoisennäköistä sormusta; nuolen- ja lehdennäköinen.
”Olemme olleet yhdessä vuoden ja haluan jatkaa kanssasi vielä, joten otatko vastaan toisen näistä?” vanhempi kysyi.
”Totta kai! Nyt voin sanoa olevani kihloissa”, Zaiah naurahti ja hymyili onnellisena.
”Vain sinä voit sanoa noin toisen tunnustuksen jälkeen”, Elao huokaisi ja puisteli päätään huvittuneena.
”Sen takia pidätkin minusta”, nuorempi iski silmäänsä valiten lehdenmuotoisen ja hopeisen sormuksen.
”Niinpä taidan pitääkin. Mutta aletaanko lähteä kotiin? Kaipaisin kuivaa vaatetta päälleni”, mustahiuksinen totesi ja nousi istuvampaan asentoon.
”Aletaan vain, pimeäkin laskeutuu muutaman tunnin sisällä”, Zaiah myötäili ja nousi ylös auttaen sen jälkeen myös Elaon jaloilleen.

He satuloivat hevoset ja lähtivät kotia kohden.
”Tullaan kesällä uudestaan”, Zaiah sanoi.
”Hyvä on, tullaan vain”, Elao myöntyi.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Mielipiteitä?
No one is too old for fairy tales.