Ficin nimi: Voiko ikävää omistaa?
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Saappaaton
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Hahmot: Luna, Ginny
Vastuuvapaus: Rowling kirjoitti hahmoja, joilla leikin kovasti
Yhteenveto: Toisaalta Lunasta tuntuu, että hän on menettänyt jotain, mutta onko hän?
A/N: Opettaja kysyi yhdellä harjoitustunnilla: "mikä tässä tulee ongelmaksi?" yhdestä lauseesta ja oikea vastaus oli: "Voiko ikävää omistaa?" ja sen sanottuani totesin, että tämähän on loistava otsikko. Ensin meinasin kirjoittaa jotain muuta, mutta sitten totesin, että tämä on kyllä niin Lunaa. Koska mikäpä ei olisi Lunaa... Aikamuotohyppelyä myöskin on kovasti. With no further ado, enjoy.
Voiko ikävää omistaa?
Pölyhiukkaset leijuvat ilmassa. Auringonvalo ajaa ne näkyviin ja Luna epäilee, että ne haluavat karkuun valolta. Hän seuraa niiden lentoa ja miettii mihin ne ovat matkalla. Ehkä ne tietävät, tai ehkä ne ovat yhtä epävarmoja tulevaisuudestaan kuin hän. Ehkä hän voi samaistua niihin paremminkin.
Lopulta Luna huokaisee ja työntää peiton pois päältään noustakseen sängystä. Kelloa hän ei vilkaise, koska se näyttää aikaa, joka on liikaa, ja hän tietää, että hän on jo tuhlannut pitkän pätkän päivästään. Pölyhiukkasten seurailu ei tee elämästä elettävämpää, vaikka niihin on mukavampi uppoutua kuin omaan elämäänsä juuri nyt.
Keittiön pöydällä on kaksi viinilasia. Luna vilkaisee niitä astuessaan keittiöön, muttei tee niille mitään, keittää vain teetä ja istuu toiselle puolelle pöytää. Ehkä ne pitäisi jo siirtää pois siitä, muistuttamasta. Toisaalta siksi ne siinä ovat. Olisi ikävää unohtaa, vaikka toisaalta muistaminen tekee kipeää.
Luna juo teensä rauhassa, odottaa tovin jos toisenkin jos pöllö toisi postia, mutta kun mitään ei kuulu, hän siirtyy olohuoneeseen. Pitäisi tehdä töitä, kirjoittaa taikaeläimistä artikkeleita, mutta Lunaa ei kiinnosta. On kulunut jo viikko, mutta toisaalta vasta viikko, ja seitsemän päivää ei ole edes kahtasataa tuntia. Luna lupasi itselleen aikaa, koska niin kai pitää tehdä, kun menettää jotain.
Mutta toisaalta hän ei ole menettänyt mitään. Hän miettii Ginnya, muistaa tämän kosketuksen ja ne katseet joita he toisiinsa loivat. Oliko heillä muuta? Ehkä heillä olisi ollut, jos jompikumpi olisi puhunut. Jos Luna kirjoittaisi kirjeen.
Mutta toisaalta on kulunut vain viikko.
Ginny joi viiniä Lunan kanssa kahdeksan päivää sitten, nauroi ja hymyili ja katsoi. He puhuivat tulevaisuuden epätietoisuudesta ja siitä, miten vaikeaa oli ymmärtää elämää, kun nuoruus oli ollut uhattuna lähes joka hetki, vaikka hyviä hetkiä oli vaikka millä mitoin. Illan kuluessa Ginny kertoi lähtevänsä hetkeksi, huispausleirille nuorten lupausten kanssa – olihan se hyvää mainosta huispaukselle harrastuksena. Ginny kertoi lajin menettäneen harrastajia kuitenkin jo jonkin aikaa.
Ja sitten Ginny oli sanonut jotain siitä, ettei tiennyt pystyisikö enää palaamaan Lunan luo. Luna oli pelästynyt ja kysynyt oliko hän tehnyt jotain väärää, oliko hän koskettanut niin, että toinen oli säikähtänyt ja olettanut, ettei ystävyys ollut tarpeeksi tai mitä nyt olikaan voinut tapahtua. Ginny oli tuijottanut ja sanonut ettei niin voisi käydä ja sanonut sitten – sanonut sitten että ehkä jotain olisi pitänyt jo tapahtua ja että ehkä tämä oli liikaa. Heille molemmille. Ehkä heidän pitäisi päästä yli toisistaan.
Ja sitten Ginny oli mennyt.
Luna vajosi itseensä sen jälkeen, on vieläkin syvällä sisimmässään nyt eikä tiedä, miten sieltä pääsee pois.
Hän tietää kyllä, ettei tämä kaikki johdu vain siitä, mitä Ginny sanoi, siitä, että hänellä on ikävä jotain, mitä hänellä ei ollutkaan. Ehkä se vain laukaisi jotain. On niin monia asioita, joita ei koskaan saanut selvitettyä, ja ajatus siitä, että menettäisi sen linkin, joka teki sodasta selviämisestä niin paljon helpompaa, tuntuu pahalta.
Luna miettii uudelleen kirjeen kirjoittamista. Hän aloittaisi sen sanoilla ’Voiko ikävää omistaa?’ ja jatkaisi sitten kertomalla miten väärin hänestä olisi, jos hän ja Ginny ohittaisivat nyt toisensa, nyt, kun viimein tietävät, että toisessa olisi mahdollisuus.
Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa kirje. Edes itselleen. Myöntää edes itselleen, että jotain oli, ja vaikka se oli vain ystävyyttä, se silti kantoi hänet yli vaikeiden aikojen.
Luna tuijottaa eteensä miettiessään näitä. Pölyhiukkaset lentelevät yhä edestakaisin ja valoon ja pois. Hän ei halua samaistua pölyhiukkasiin siinä, että karkaisi valoa eikä antaisi sille mahdollisuutta, joten hän nousee ylös.
Hän siivoaa viinilasit pois keittiön pöydältä ja aloittaa kirjeen välittämättä siitä, aikooko sitä koskaan Ginnylle lähettää.
