Title: Aikaa rakkaudelle
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Hurt/comfort, post-mpreg, (omegaverse)
Rating: S
Disclaimer: En omista lähdeteosta tai sen oikeuksia, eikä minulle ole maksettu ficini kirjoittamisesta yhtään.
Summary: Kuinka hän ikinä voisi myöntää kenellekään, ettei edes tiennyt, rakastiko lastaan?A/N: Osallistuu haasteeseen
Aina Eka Kerta V, aiheena
Esikoinen. Mä olin joskus aikoinaan suunnittelut kirjoittavani tähän haasteeseen ja tällä aiheella yhden toisen ficin, mutta kirjoitin ja julkaisin sen jo yli vuosi sitten, kun odottamaani uusintakiekkaa ei näkynyt eikä kuulunut enkä jaksanut jäädä odottelemaan
Niin tässä on sille vähän niin kuin jatkoa, ja muutenkin lisää tekstiä MB-omegaversekokoelmaani
Kirsikka kukkii kolmesti. Ajattelin, että teksti sijoittuisi Yamaton syntymästä seuraavaan päivään (tai ehkä siitä seuraavaan).
Aikaa rakkaudelle”Eikö sinun pitäisi palata töihin?”
Kaoru istui sairaalavuoteensa reunalla ja katseli sen vieressä olevalla tuolilla istuvaa Kojirouta, joka piteli sylissään heidän vastasyntynyttä esikoistaan. Hän ei muistanut, oliko koskaan nähnyt tämän kasvoilla niin haltioitunutta ilmettä. Kojiroun katse oli pehmeä ja täynnä rakkautta, hymy onnellinen, ja muutenkin tämän olemus suorastaan säteili kuin keskipäivän aurinko.
Kaorusta oli ihana nähdä puolisonsa niin iloisena ja onnellisena siitä, että sai viimein pidellä poikaansa sylissään, mutta samaan aikaan häntä vihlaisi tietää, ettei itse näyttäisi samalta. Vielä raskauden loppuvaiheessakin oman lapsen saaminen oli tuntunut hänestä usein jopa hieman etäiseltä ajatukselta, mutta hän oli olettanut kaiken muuttuvan synnytyksen myötä. Kuitenkin kun hän oli saanut Yamaton ensimmäisestä kertaa käsivarsilleen, hän ei ollut tuntenut hämmennyksen ja epävarmuuden lisäksi juuri mitään. Rakkaus ei ollutkaan saanut häntä heti pakahtumaan, ja hänellä oli siitä syyllinen olo.
Kaoru toivoi, että voisi puhua asiasta jonkun kanssa, jonkun joka ei heti tuomitsisi häntä vaan ehkä jopa ymmärtäisi hänen tunteitaan (tai pikemminkin niiden puutetta), mutta kuinka hän ikinä voisi myöntää kenellekään, ettei edes tiennyt, rakastiko lastaan nyt, kun tämä viimein oli syntynyt? Ei mitenkään. Totta kai jokaisen vanhemman täytyi rakastaa omaa jälkikasvuaan heti, ja kaikki päinvastaiseen etäisesti viittaavatkaan ajatuksensa hän veisi mukanaan hautaan asti.
”Pitäisi varmaan. Mutta tämä on tärkeämpää. Te olette tärkeämpiä”, Kojirou sanoi pehmeällä äänellä samalla kun katseli herkeämättä nukkuvaa Yamatoa. Hän kuitenkin lopulta nosti katseensa nähdäkseen myös Kaorun, ja sen tehdessään hänen aiemmin niin onnellinen ilmeensä muuttui heti huolestuneeksi. ”Kaoru? Mikä hätänä?”
Sisällä vellovat inhat ajatukset olivat lopulta saaneet Kaorun silmät vetistämään, kun tämä yritti pitää ne kaikki visusti vain omana tietonaan. Tämän kalpeat kasvot olivat punehtuneet hieman ja kyyneleet täyttivät silmät tehden katseen tavallista sumeammaksi.
Kaoru ajatteli, että voisi selittää äkillisen itkunsa väsymyksellä ja synnytyksen jälkeisillä hormonimuutoksilla, niistähän kun Kojirou ei alfana ymmärtäisi mitään. Suunsa aukaistuaan ilmoille kuitenkin kajahti ensin muutama surkea nyyhkytys, ja sitten hän parkaisi: ”Miksi minä en rakasta?”
Ennen kuin Kojirou vastasi kysymykseen yhtään mitään, hän vain nousi tuoliltaan ja Yamatoa yhä sylissään kantaen siirtyi Kaorun viereen sängylle istumaan. Olivathan he hetkeä aiemminkin olleet lähellä toisiaan, mutta hänestä tuntui, että nyt olisi parempi olla aivan tämän kyljessä kiinni, mahdollisimman lähellä.
”Kaoru, kultaseni, mitä sinä oikein tarkoitat?” hän kysyi sitten lempeästi ja alkoi silitellä vapaalla kädellään tämän selkää.
”No kun”, tämä aloitti takellellen ja niisti sisäänpäin muutaman kerran. Ajatukset eivät sittenkään seuraisi häntä hautaan asti. ”Kun minä va-vain k-ka-katson sinua – näen miten paljon sinä ra-rakastat Yamatoa – mutta – mutta – minusta e-ei tunnu… tunnu sa-samalta...”
Kaoru oli hetken hiljaa ja vain niiskutti ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Kojiroukaan ei sanonut mitään mutta jatkoi yhä tämän selän silittämistä.
”Kyllähän minäkin lasta halusin, e-enkä minä kadu, mutta ei ole reilua, että minä en tunne mitään, ja minua vain väsyttää ja imettäminen on vaikeaa, olen surkea omega ja huono vanhempi eikä minusta ole tähän lainkaan! En minä osaa! Ja miksi minä en saanut kokea sitä kaikkien hehkuttamaa tunnetta, kun näkee lapsensa ensimmäistä kertaa – miksi minä olen tällainen tunteeton, kiittämätön moukka, joka on vain iloinen kun hoitajat vievät lapsen mukanaan!?”
”Noh, noh, Kaoru rakas, ei mitään hätää”, Kojirou lohdutti, kun tämä viimein lopetti sisälleen padottujen tunteidensa vuodattamisen. Hän ojentautui painamaan suukon tämän poskelle. ”Et sinä ole huono vanhempi tai tunteeton moukka. Sinä olet hyvä, tunteva ihminen, jolla on takanaan uuvuttava, koko elämän mullistava kokemus.”
Kojirou antoi kätensä kulkea pitkin Kaorun selkää aina tämän niskaan asti. Sormet löysivät pian iholta jäljen siitä, kun hän oli joitain vuosia sitten merkinnyt tämän omakseen, ja hän alkoi hieroa kohtaa hitaasti, pyörivin liikkein. Hän oli kokemuksen kautta oppinut, että sillä tapasi olla Kaoruun rauhoittava ja rentouttava vaikutus.
”Rakkaus vaatii aikaa”, hän sanoi. ”Ei se aina iske heti kuin hyökyaalto eikä tule pakottamalla, joten anna itsellesi ja tunteillesi aikaa kypsyä. Minä kyllä tiedän, että sinäkin rakastat Yamatoa jo, mutta nyt sinulla vain on mielessäsi päällimmäisenä niin paljon kaikkea muuta. Ja minä ymmärrän sinua. Minuakin vanhemmuus jännittää ja vähän jopa pelottaa, mutta tiedän, että yhdessä me kyllä pärjäämme.”
Kojiroun ääni oli pehmeä ja rauhallinen, ja se yhdessä niskan hieromisen kanssa sai Kaorun olon tyynemmäksi, vaikka hän olikin melkein heti tunnepurkauksensa perään alkanut myös hävetä käytöstään. Ei voinut mitenkään olla aikuismaista ja kypsää valittaa sillä tavalla tekemistään valinnoista ja siitä, ettei kaikki mennytkään niin kuin halusi. Onneksi Kojirou ei ollut tuominnut tai vähätellyt hänen ajatuksiaan vaan päinvastoin suhtautui niihin niin uskomattoman ymmärtävästi. Hän oli sittenkin löytänyt henkilön, jolle pystyi kertomaan sisällään vellovista kipeistä ajatuksista. Se antoi hänelle tilaa hengittää.
”Mitä minä tekisin ilman sinua”, Kaoru sanoi hiljaa ja nojautui varovasti Kojirouta vasten. ”Kiitos, kun olet siinä. Älä ikinä lähde.”
”Vaikka hetki sitten hoputit minua takaisin töihin”, tämä naurahti. ”Mutta tietysti olen aina kanssasi – jos en kirjaimellisesti niin ainakin kuvainnollisesti. Mielelläni kyllä jäisin juuri tähän näin, vierellesi, ihan siihen päivään asti että pääsette pois sairaalasta, jos se vain olisi käytännössä mahdollista. Mutta tulen tietysti jatkossakin joka päivä käymään, kun vain töiltäni pääsen. Ja muista, ettet sinä ole muulloinkaan yksin; sairaalan henkilökunta on apunasi ihan koko ajan.”
”Se on totta”, Kaoru nyökkäsi. ”Sinusta kyllä on minulle huomattavasti enemmän apua.”
Kojirou naurahti iloisena ja suukotti tämän poskea.
”Ja katso tätäkin pikkumiestä”, hän sanoi tuoden käsivarrellaan yhä nukkuvaa Yamatoa lähemmäs Kaorua. ”Meidän rakkautemme ruumiillistumaa. Viekööt niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitseekaan, mutta minä tiedän, että vielä jonakin päivänä sinunkin sydämesi ihan pakahtuu kaikesta siitä rakkaudesta, jota tunnet häntä kohtaan.”
”Onhan hän suloinen”, Kaorun oli myönnettävä katsoessaan poikaansa, ja hän vastusteli vain hyvin vaisusti, kun Kojirou ojensi tätä hänen syliinsä. Vauvan kantaminen tuntui hänestä vielä vieraalta ja vähän hurjaltakin, sillä hän koko ajan pelkäsi pudottavansa ja särkevänsä tämän. Mutta ehkä hän ajan kanssa tottuisi, ihan niin kuin hän tottuisi siihenkin ajatukseen, että heillä todella oli lapsi.
”Totta kai hän on”, Kojirou vastasi ja sipaisi kädellään Kaorun poskea. ”Isäänsä tullut.”
Osa Kaorusta halusi tokaista takaisin jotain kieltävää, mutta sen sijaan hän pysyikin hiljaa ja vain keskittyi katselemaan Yamatoa. Tämän pienet kasvot olivat unesta lähes ilmeettömät, mutta huulet liikkuivat välillä kuin olisivat imeneet näkymätöntä tuttia. Näky hymyilytti Kaorua, vaikka hänen suupielensä eivät värähtäneetkään.
Kaoru tiesi, ettei vieläkään näyttänyt samalta kuin Kojirou hetkeä aiemmin, kun tämä oli pidellyt Yamatoa sylissään ja vain säteillyt onneaan ja rakkauttaan ympärilleen. Toisaalta ei kai hänen tarvinnutkaan, onneksi. Eihän hän itse vielä edes osannut sanoa, rakastiko Yamatoa, vaikka Kojirou muuta väittikin. Yamatoa pidellessään ja tämän unta seuratessaan hän kuitenkin huomasi, miten aivan uudenlainen tunne, jokin lämmin ja pehmeä, syttyi hänen sisällään. Tai ehkä se oli ollut siellä aiemminkin, mutta vasta nyt sillä oli Kojiroun kanssa puhumisen myötä riittävästi tilaa tulla huomatuksi. Oliko se tunne rakkautta, sitä Kaoru ei tiennyt, mutta jos ei ollut, niin varmasti se rakkaudeksi vielä kasvaisi.
Hän antaisi sille – ja itselleen – aikaa.
