Kirjoittaja Aihe: APH: Lieber Onkel Fritz, ich habe eine Frage, Sallittu, General  (Luettu 610 kertaa)

MyrsyliuutE_96

  • C'est Gryffondor
  • ***
  • Viestejä: 587
  • Upsiding down.
    • Myrsis's site
Author: minä
Disclaimer: Hahmoja en omista, vaan Hidegaze-sedän ovat nämä.
Fandom: Axis Powers Hetalia/ Hetalia World Series
Genre:Mikähän nyt kuvaisi, general?
Ikäraja:Sallittu, tässä mitään katastrofaalista
A/N: Hei vain! Olen tehnyt pitkästä aikaa fikin (!!) ja tämä osallistuu haasteeseen FF50 sanalla 018. syntymä. Mitään kummempaa pointtia tällä ei ole, tahdoin vain kirjoittaa tällaisen pysyäkseni mukana haasteessa. Tervetuloa vanhat ja uudet lukijat, toivottavasti pidätte. En ota vastuuta kirjoitusvirheistä, koska sain kirjoitettua tämän yhdeltä istumalta. Tiedän, ettei virallisesti ole Onkle Fritziä, mutta minusta se kuulosti hauskalta. Olen vähän ruosteessa, mutta eiköhän tämä tästä vielä palaudu. Puumerkin jättämisestä en todellakaan suutu, arvostaisin vain :3

Lieber Onkel Fritz, ich habe eine Frage   

 ”Lieber Onkel Fritz”, kysyi pieni ja pehmoinen lapsen ääni, ”voinko esittää kysymyksen?” Jo hieman harmaantumaan päässyt mies käännähti kannoillaan. Hän oli juuri pitkän taistelun jälkeen saanut vaaleahiuksisen sylilapsen nukahtamaan, ja ajatellut hieman hengähtää ennen toisen huolehdittavan lapsen nukkumaanmenoaikaa. Hän huokaisi, ja katsoi valkotukkaista pikkupirpanaa silmiin. ”Gilbert, nyt on hieman huono hetki. Pian, mutta ei juuri nyt. Menehän siitä miettimään keittiöön, mitä haluaisit syödä iltapalaksi. Alles klar?”
”Ja, Onkel, alles ist klar.” Pitkään, hieman ylisuureen paitaan pukeutunut hontelo viisivuotias kääntyi kannoillaan kohti ruokasalia, pieni keltainen lintu hiuksissaan. ”Pannarit olisivat kivoja. Voisikohan niitä saada tänään, mitä luulet, Gilbird? Tai ehkä sittenkin vohveleita, tai bratwurstia, tai, omenoita, tai tai tai –” hän mutisi mennessään jättäen setänsä istumaan jakkaralle keräämään voimia.

Fritz tiesi, että hänen alkuillastaan oli tulossa rankka vanhemman holhottavan ollessa juuri tuolla tuulella. Se alkoi aina kysymyksellä, olisiko lupaa esittää kysymys. Joskus hän pääsi helpolla, kuten vastatessa johonkin yksinkertaiseen, vaikkapa mitkä ovat tulevan sateen merkit. Useammin kuitenkin vilkas poika halusi vastauksia suurempiin tai kiusallisempiin kummastumisen aiheisiin. Niihin kuuluivat esimerkiksi ”miksi Jumalaa ei näe missään?” ja ”minkä takia on pakko käyttää vaatteita julkisilla paikoilla ollessa?” Joko kysymykset olivat hirmuisen vaikeita, tai sitten muuten vain kiusallisia.

Minuutit kuluivat, ja kohta kuului taas valkotukkaisen pojan pyyntö. ”Lieber Onkel Fritz, minä en ylety leipäkoriin, ja tahtoisin syödä kurkkuvoileivän. Tulisitko auttamaan?” Koska käsky kävi, mies nousi paikoiltaan laittamaan nälkäiselle pojalle syötävää.

Koska pienet pojat ja isot veitset eivät koskaan ole olleet – tai tule olemaankaan – hyvä yhdistelmä, setä Fritz sai luvan myös viipaloida vihreänvetistä raikasta vihannesta viipaleiden väliin laitettavaksi. Siinä puuhailun aikana Gilbert avasi jälleen suunsa. ”Lieber Onkel, saisinko nyt kysyä kysymyksen?” Fritzin pahaksi onneksi puhui nopeammin kuin ehti ajatella, ja hän antoi pojalle luvan, kuin huomaamattaan.
”Ja, du kannst. Mitä asiasi koskee?”

”Woher kommen Kindern?” Kysymyksen kuullessaan Ukko Fritzin käsi pysähtyi dramaattisesti, ja leikattu kurkkuviipale sinkoutui pöydän toiselle laidalle. Gilbird päästi säksättävän äänen säikähtäessään satunnaiseen suuntaan lähtenyttä objektia, joka ei onneksi osunut lintuun laisinkaan. Mies sen sijaan tuijotti kurkunpalaa kuin lumottuna, ja kurkotti kiusaantuneena ruokapalaa samalla yrittäen koota ajatuksiaan. Häntä ahdisti, hän oli aivan varma, ettei hänen olisi vielä hetkeen tarvinnut varautua tähän keskusteluun. Hetken hiljaisuudessa kuului vain linnun hiljainen, tyytyväinen ääni sen rauhoituttua syömään murusia pöydältä.

”Entschuldigung, mitä sanoit?”

”Onkel, kysyin mistä lapset tulevat”, reaktiosta hämmentynyt poika kysyi vielä hieman huomaavaisemmin ja aavistuksen ujommin kuin aikaisemmin. ”Minä haluaisin vain tietää.”

Setä Fritz tuumaili vaihtoehtojaan. Hän voisi joko evätä koko kysymyksen, ja siten yllyttää poikaa ottamaan itse selvää ties miltä tahoilta, tai sitten vaihtoehtoisesti koettaa kehittää mahdollisimman hienovaraisen selityksen. Toisaalta, olisi myös mahdollista vastata vain tähän kysymykseen ja yrittää vältellä aihetta koko illan. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti hetkellisesti helpommalta ja paremmalta vaihtoehdolta, joten hän päätti lukita suunnitelman.

”Kuulepa poika, ihmisen syntymä käy niin, että kun aika on kypsä, lapsi tulee ulos äidin vatsasta ja -- ” Suu täynnä kurkkuvoileipää pikkupojan puhe kuulosti lähemmäs muminalta, ainakin hetken, kun hän yritti osallistua taas dialogiin.
”Miksi?”
”Koska niin vain kuuluu käydä, jotta ihmisten määrä ei vähene. Menehän valmistautumaan siitä kylpyä varten.”
”Warum?”
”Koska pienten poikien täytyy peseytyä ennen kuin he menevät nukkumaan, se on laki.”
”Oikeastiko?”
”Ei, mutta minä sanon niin, joten menehän siitä. Tulen pian perässä.”

***
Vaaleahiuksinen pikkupoika laski itsellensä ammeeseen vettä ja jäi odottamaan.  Hän odotti ja heilutti jalkojaan ruskealla kylpyjakkaralla. Hän oli yksin, koska Gilbirdin hän oli vienyt jo makuuhuoneeseen, koska tänään hän tahtoi keskustella lintua isommista asioista. Hänen otsansa meni kurttuun, kun hän mietti, ja mietti, ja mietti niin kovin kuin niin pieni poika vain pystyi. Lopulta ainakin puolikkaan ikuisuuden mittaisen – eli seitsemän ja puolen minuutin, mutta kun pienten poikien aikakäsitys aina on mitä on – odottamisen jälkeen hänen hienosti pukeutunut, hieman väsynyt setänsä tuli paikalle nostamaan pojan ammeeseen.

”Konnte ich …. konnte ich…. voisinko saada kylpyyn kuplia? Se olisi mukavaa!” Pieni poika toden totta yritti olla kohtelias ja muodollinen, ihan vain koska joskus Fritz oli asiasta huomauttanut astetta isommalla äänellä. Se oli niin hellyttävää, ettei edes nuuka ja tavallisesti tarkka setävaltio vain voinut kieltää pienemmältään laventelikylpyvaahtoa, jota tämä niin nätisti toivoi.

Siinä he kaksi naureskelivat kylpyhuoneessa, kylpyammeen laidan molemmin puolin. Välillä pieni albiinopoika meni kokonaan pinnan alle, välillä preussinsininen kumiankka oli lentää pois posliiniammeesta. Molemmilla oli hauskaa siihen asti, kunnes Preussin kulmat menivät pohtivasti kurttuun.

”Ich habe eine Frage, konnte ich die stellen?”
Tämä oli se hetki, jota Fritz oli kenties pelännyt koko elämänsä. Hänen elämänsä kaikkine eeppisine vaiheineen vilisi hänen silmissään, ja tuskanhiki pukkasi pintaan. Se oli menoa nyt, aivan varmasti.
”Mihin se liittyy?”
”Syntymään.”
”Mutta minähän kerroin sinulle jo kaiken tarpeellisen tiedon aikaisemmin päivällä! Ihmiset –”
”Aber Onkel, en tahdo tietää enää ihmisistä!”
Vanhahko mies kummastui kylpijän päättäväisyyttä. Vastauskin yllätti hänet täysin, kun hän sitä hetken itseään rauhoiteltuaan uskalsi kysäistä.
”Jos sinä et tahdo tietää ihmisten syntymästä, niin mistä sitten?”
”Mehän emme ole ihmisiä, emmehän?”
”…emme, emme me ole. Olemme joskus jo puhuneet tästä, Gilbert. Olemme jotain enemmän, olemme suurempaa, olemme –”
”…valtioita?”
”Aivan, juuri niin. Sinä olet vielä nuori valtio, mutta minä uskon, että sinusta tulee vielä jotain suurta.” Pienen pojan katseeseen ilmestyi juuri sellainen pilke, jollaisen voi nähdä, kun kuka tahansa alkaa käsittää kirkasta ja erityisesti tässä tapauksessa mahtavaa tulevaisuuttaan. Hän hymyili hieman, kunnes pieni otsa palasi takaisin kysyvään kurttuun.

”Miten me synnymme?” Gilbertin punaiset silmät tuijottivat Fritziä herkeämättä, ja Fritz huokaisi. Huokaisun raskaus oli jotakin aivan erilaista kuin aikaisemmin, tällä kertaa se oli aloittavan ja ajatuksia kokoavan kuuloinen, ei ahdistunut vaan valmistautuva. Toisaalta, hän oli helpottunut, ettei hänen tarvitsisi enää selittää ihmisistä (ainakaan sillä hetkellä), mutta toisaalta taas hän joutuisi tekemään jotain, mitä ei ollut tehnyt aikaisemmin, ja se huolestutti häntä kovin.

”Kukaan ei ole aivan varma. Valtiot tiettävästi kuolevat, kun kaikki kansalaiset ja kulttuurinharjoittajat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, tai toinen valtio tekee todella pahoja asioita, mutta syntyminen on jotakin aivan tuntematonta. Kaikista vanhimmat valtiot, jotka olen koskaan tuntenut, ovat kertoneet legendaa siitä, että ensimmäisin valtio olisi vain noussut merestä. Monet muut ovat vain ilmestyneet, tavallaan vain huomanneet olevansa olemassa.”

Pojan silmät loistivat ja kylpyvaahdon kuplat hiljalleen poksahtelivat. Vesi alkoi hiljalleen viilentyä, ja aikaa oli varmaan kulunut pitkän aikaa, kun albiino uskalsi kysyä.

”Miten minä olen syntynyt?”

Fritz mietti, miten lähtisi muotoilemaan asiaa, koska saattaisi olla kova pala pienelle pojalle ymmärtää, etteivät he suoranaisesti olleet samaa lihaa ja verta.

”Minä en tiedä, miten sinä tarkalleen ottaen olet syntynyt, koska vain löysin sinut ja veljesi metsästä, mutta ajattelin pitää teistä huolta. Olitte molemmat vielä vähän pienempiä, ja sinä kannoit veljeäsi yhtenä nyyttinä mukanasi. Minä en raaskinut jättää teitä yksin, joten päätin ottaa teidät tänne turvaan.”
”Eli sinä et tiedä, miten, mutta kuitenkin taisin olla liian mahtava jätettäväksi yksin?”
”Kyllä vain –” Fritz nosti pojan pyyhkeen mutkassa pois kylvystä, kiskaisi ammeesta ketjussa roikkuvan tulpan irti ja laski pikkupojan alas. ”- ja jos olet nopeasti nukkumassa, lupaan yrittää kysellä, miten olet tarkalleen ottaen syntynyt. Voi olla ettei kukaan sitä tiedä varmaksi, mutta voin yrittää. Ist es gut?” Poika nyökkäsi ja hymyili onnellisena.
”Ja, Onkle, und danke sehr!”

***

Parikymmentä minuuttia myöhemmin, kun preussilainen uinui jo niin rauhassa lintunsa kanssa kuin viisivuotias vain voi, Fritz istahti nojatuoliin hieromaan ohimoitaan. Häntä väsytti, ja häntä ärsytti hieman lupauksensa, joka hänen olisi todellakin täytettävä ollakseen hyvä roolimalli. Toden totta, hänen täytyisi selvittää valtion syntymän ihme pikkupojalle mahdollisimman tarkkaan sitten kun hetki koittaisi. Hän oli toki kiitollinen, ettei keskustelusta tullut sen vaikeampi kuin se oli. Yhtään lisää kiusaantumista hän ei ehkä olisi kestänyt millään muotoa. Vaikka tilanne ei kiireellisyysarvoltaan ollut elämän ja kuoleman kysymys, oli aihe kuitenkin juuri niin vakava. Toisaalta, jos hän olisi onnekas, poika olisi unohtanut lupauksen jo aamuksi. Mies tosin painoi muistiin, että seuraavana päivänä hänen olisi pakko jossakin vaiheessa käydä jututtamassa muutamaa naapuria mahdollisen olemassa olevan informaation takia. Sitä hetkeä hän ei odottanut innolla.


A/N2: Niin no, eiväthän kaikki puhu saksaa. Lisään nyt käännökset
Lieber Onkel Fritz = rakas setä Fritz
Ich habe eine Frage = minulla on kysymys
Alles (ist) klar = kaikki on selvää/selkeää
Ja, Onkel = kyllä setä
Ja, du kannst= kyllä sinä voit
Woher kommen Kindern?= mistä lapset tulevat?
Entschuldigung= anteeksi
warum = miksi
konnte ich = voisinko/saanko minä, vrt. could I
Ich habe eine Frage, konnte ich die stellen? = minulla on kysymys, voisinko esittää sen?
aber = mutta
ist es gut? = onko se hyvä? (is it ok/good?)
Ja, Onkle, und danke sehr! = kyllä setä, ja kiitos paljon!


« Viimeksi muokattu: 31.01.2016 13:49:45 kirjoittanut MyrsyliuutE_96 »
'Cuz I'm Behind the Broken Mirror  on my own

B. A. T.1/3+2♥

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Taasko minut ahdisteltiin kommentoimaan? Voi hyvä peruna.

Ei mennä hampurilaismallilla, en jaksa, ja koska heti ensimmäiseksi haluan puhua kurkkuvoileivistä. KURKKUVOILEIVISTÄ. Mie hämmennyin ihan liikaa noin viattomasta asiasta, miun oli ensiksikin pakko pysähtyä ja mennä etsimään kurkkujen historia, että sain selville että KYLLÄ, Preussi voi pyytää kurkkuvoileipää. Pyyntö vain särähti korvissani jotenkin todella hassusti, mutta koko jutun luettua (ja saatuani käännöksetkin, kiitos) homma alkoi hieman aueta minulle. Preussin puhetapa kun muutenkin jäi kummastuttamaan, mutta sitten ymmärsin missä mennään ja miksi se minua niin kummastutti: Mutta sehän puhuu tuommoisella saksanrytmisellä suomella, tietenkään minä en itse sitä rytmiä ymmärrä kun en kyseistä kieltä ole opiskellut.

Josta päästäänkin siihen, että se, mistä oletin kritisoivani, olikin hyvä asia joka toi nuoreen Preussiin mielenkiintoisen maun tavalla, jota minä en itse osaisi maustaa. Tässä tuli taas pieni elävä muistutus siitä, että kun Hetalian kirjoittaja on itse päässyt kokeilemaan maan tapoja/kieltä, niin elävämminhän hän sen jälkeen siitä saa kirjoitettua.

Preussin hahmosta vielä, vaikka hän tässä nyt puhuikin tuommoisella siistityllä saksanrytmisellä suomella (kunnioittavasti?), niin silti siellä taustalla kuului se törkeä rääväsuu, mikä hänestä tulee sitten isompana. Se ei ole vielä edes kuoriutumassa, mutta on se siellä noiden kaikkien kysymysten takana.

Juu. Jotain. Kiitos käännöksistä, minulla ei riittänyt sitten yhtään käännöspää enää latinan ja muinaiskreikan jälkeen saksalle! Eipä tässä paljoa tämän enempää pureskeltavaa sitten ole, toimiva teksti, toimiva konsepti, kirjoitustyylisi on taas parantunut sitten viimenäkemän ja sieltä näkyy edelleenkin vahvasti se sinulle perinteinen ja hyvä tapasi. Yhden istuman kirjoitukseksi ihan napakka paketti. Ehkä jos jostain lähtisin pakottamaan kritiikkiä, niin tuohon otsikkoon oli vaikea tarttua kun siitä sai vain pari sanaa sieltä täältä selville. Lieber, ich, habe ja eine, kaikki muut oli siinä vaiheessa vähän että öö. Ja myönnän tässä avoimesti olevani suuremman luokan "kyllä sen kirjan voi arvostella kannen perusteella!"-ajatuksen harrastaja, niin se, etten itse saanut otsikosta kiinni olisi työntänyt minut fikin luota pois.

Puumerkki laitettu. Sipi out.
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto