Kuolema korjaa
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Grell/William
ikäraja: K-11
genre: geneeristä shinigami-angstiromantiikkaa
varoitus:
spoilaa chapteria 105 yhteenveto:
Grell on piikki, joka painuu Williamin lihaan ja pysyy.A/N: Joulukuun kuudestoista, eli hyvää Grelliam-päivää! <3 Piti kirjoittaa virkehaasteeseen jotain ihan muuta, mutta sanalista ohjasi ajatuksiani kovasti tähän kalmaiseen suuntaan, ja suureksi ilokseni sainkin nyt kirjoitettua jotain ihkuraksujen vuosipäiväksi, vaikka ficcausrintamalla muuten hiljaista onkin.
Tekstiä ei ole varsinaisesti ajateltu yhtenäiseksi, loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, mutta kyllä tästä jonkinlainen yhteen nivoutuva paketti silti muodostuu. Bonusvirkekin tuli käytettyä.
Joskus ihmiset ovat yhtä haavaa, märkää ja vuotavaa.
Joskus rakenteet luhistuvat, selkärangat ja värttinäluut ja kallojen kuoret; nikamat, nivelet, sydämiä suojaavat kylkien kaaret; murskautuvat kaikki tyynni.
Jotkut onnettomat kukistuvat houreisiinsa, kiihkeisiin ja kuumeisiin. Kun helmeilee hiki otsilla kelmeillä ja suupielet peittyvät vaahtoon valkeaan, on kaikki jo niin rikkinäistä, että ainoastaan kuolo voi poloisen korjata. Ja kuolema kulkee kunnollisena, tunnollisena, prässätyissä housuissa ja siistissä solmiossa, mielessään vain virkansa ja velvollisuutensa ja viimeinen lepo, jota vaille se on itse jäänyt.
Tosin Grell Sutcliffiin eivät moiset määreet päde, se manan majain suurin maanvaiva rienaa ja riekkuu punaista rappiotaan julistaen,
juhlistaen, riettaana ja räävittömänä kuten riivaajalle sopiikin. Sellaista tasapainoa ei olekaan, joka ei hänen vuokseen järkkyisi. Ja vaikkei kuolonjumalilla itsekin edesmenneinä enää henki kuljekaan, toisinaan William hengästyy, huohottaa, haukkoo huulillaan kuten kuivalle maalle syvyyksistä sysätty kala, joka epätoivoisesti yrittää räpistellä varman tuhonsa tieltä.
Turhaahan vastaan hangoittelu tietysti on; kun mieli ja sielunmaisema ovat kerrankin murtuman saaneet, ne halkeilleina pysyvät. Aika ei sen luontoisia vaurioita paranna, ei ainakaan kokonaan, vaan päinvastoin vuosikymmenten kuluessa ne isketyt railot kasvavat, täyttyvät tyhjällä ja työntävät reunoja entistä kauemmas toisistaan.
Grell on piikki, joka painuu Williamin lihaan ja pysyy, eikä sellaista tohtoria, tutkijaa, fysiologia tai edes filosofia ole vielä syntynytkään, joka kykenisi mokoman pateettisen pakkomielteen tyydyttävästi selittämään.
Kuoleman piti olla sammalten peittämiä hautakiviä ja harrasta hiljaisuutta, mutta ei se ole. Grellin pudottaessa niin viikatteensa kuin virka-asunsakin maanittelevasti kehräten Williamia häiritsee kaikkein eniten se, miten vähän vaitonaisen rauhan ja järkevän järjestyksen rikkoutuminen oikeastaan haittaakaan.
*
Sirpaleet tuovat onnea, sanotaan. Siihen on vaikea uskoa, kun on palasina itse, ripsivärit poskille levinneenä ja peilikuva turhankin karkeana esiin piirtyen.
Ei se ole mitään ihmisen elämää — joutua sillä tavoin kaikkien potkimaksi — vaan koiran; kapisen piskin, joka luikkii umpikujilla varjosta toiseen ja kaivaa elantonsa muiden jätteistä. Grell on kaunis, mieheksikin, sen hän tietää itsekin, mutta todellisia sulojaan ei silti saisi näyttää satunnaisia häivähdyksiä enempää.
Hattutemppujen tekijäksi hänestä ei ole — loitsimaan olematonta olevaiseksi, nostamaan tyhjästä silinteristä kaniineja tai kukkakimppuja tai yhtään mitään muutakaan — mutta maan päältä katoaminen luonnistunee häneltäkin.
*
Kuten Knox joskus asian muotoili, jokaista laskusuhdannetta seuraa nousukausi, ennemmin tai myöhemmin. Toki ajatus uudesta yrityksestä kuoleman jälkeen kuulostaa lähinnä kajahtaneiden kulttien julistukselta, ei vedenpitävältä tosiasialta, mutta kun toinen kierros on jo polkaistu käyntiin, niin vähänpä sijaa niille vastaväitteille enää jää.
Ei William T. Spearsin sydäntä ole kivestä tehty, ei ruostumattomasta teräksestä tai ikiroudasta, vaan jostain paljon pehmeämmästä.
Pelaamisen jättää väliin vain se joka pelkää, eikä Grell jaksa enää huolehtia; kun on ikuisuus aikaa, noppaa saattaa heittää niin monesti kuin vain suinkin tarvitsee mieluisan lukeman saadakseen. Itä-Lontoon mukulakivikatuja mittaillessa voi hapuilla toisen kättä omaansa aina uudestaan ja uudestaan. Veden langetessa taivaalta sopii väsyneen kuoleman varastaa suudelma kaltaiseltaan, vastalauseista huolimatta,
yksi pienen pieni suukko vain tämän yhden kerran, rakas.Ja kun harjoitus toistetaan riittävän monta kertaa, kankeinkin mieli taipuu toivottuun suuntaan; antaa periksi, niin Grellille kuin itselleenkin; unohtaa opitun kurinalaisuuden ja on lopulta tyystin kyvytön kieltäytymään.
Mistään.
Sanalista:
1. märkä
2. värttinäluu
3. kuumeinen
4. vaahto
5. housut
6. rappio
7. tasapaino
8. huohottaa
9. halkeillut
10. tyhjä
11. tutkija
12. hiljaisuus
13. pudottaa
14. sirpale
15. ripsiväri
16. koira
17. häivähdys
18. silinteri
19. lasku
20. kultti
21. routa
22. noppa
23. itä
24. vesi
25. kyvytönA/N: Mua vähän itkettää se, että wikipedian mukaan hattutemppu tehtiin ekan kerran v. 1814 ja Grell on kuollut jo edellisen vuosisadan puolella, mutta kun kerran tuo käyttö sanalle tuli mieleen, en enää osannut muutakaan keksiä. Ehkä tällainen nyt ficissä sallitaan
