Nimi: On idiooteillakin puolensa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Fandom: Noragami
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, huumori
Hahmot: Yato ja Yukine, sivussa Kofuku ja Daikoku
Haasteet: Vuosi raapalehtien V ja Ficlet300 241. Opinnot, 270. Syyllisyys, 172. Päivällinen ja 271. Pelko
A/N: Tämä nyt voi olla täydellinen huuto tyhjyyteen, koska käsittääkseni Noragami ei ole kauhean suosittu fandom edes finin ulkopuolelle ja täällä sitten, noh, toivoa voi tietysti aina :> Piti nyt ainakin kerran kokeilla näistä ficcaamista, onhan Noragami suosikkini kaikista animeista (ja mangoista), mitä olen katsonut. Raapaleet toimivat itsenäisinä pätkinä.
Hahmot.On idiooteillakin puolensa
1.
Yukinella oli keskittymisvaikeuksia.
Tämänpäiväiset läksyt eivät edes olleet kovin hankalia, mutta huoneen toisessa päässä torkkuva Yato hölisi taas unissaan. Jotakin päätöntä kuuluisuudesta, miljoonista palvojista ja sadoista alttareista alttarineitoineen. Kofukun mukaan Yato oli höpissyt samaa viimeisen vuosisadan. Yukinea hirvitti ajatellakin, että hän joutuisi kestämään samoja puheita
seuraavan vuosisadan.
Sillä jos Yukine jotain tiesi, niin sen, että Yaton haikailema suosio ei ollut ihan seuraavan nurkan takana. Eihän tuo typerä verkkaripukuinen jumala käynyt edes töissä! Yukine kiristeli hampaitaan ja heitti hyödytöntä jumalaa kumilla.
”Hiljaa siellä!” vaaleahiuksinen poika käski. ”Minä yritän opiskella.”
”Yukine!” Yato ulvoi siniset silmät tulvillaan järkytystä. ”Tälläkö tavalla sinä kohtelet herraasi?”
”Ansaitset sen”, Yukine tuhahti, ”nytkin vaan makaat siellä. Daikoku heittää sinut ulos, jos hän saa tietää.”
”Mutta mitä muuta minä tekisin!” Yato ulisi ja piehtaroi sängyllään. ”En ole saanut soittoja moneen päivään enkä takuulla ryömi taas Tenjinin luokse kerjäämään.”
”Sinun on kohta pakko”, Yukine sanoi säälimättömästi.
”En tahdo!” Yato huusi vastaan. Yukine tuhahti ja yritti taas keskittyä. Yato, joka ei näköjään kestänyt sitä, ettei hänen oma shinkinsä huomioinut häntä, konttasi lähemmäs.
”Miten sujuu? Voinko auttaa?” jumala uteli. Yukine otti kirjansa ja läimäytti kaikin voimin Yatoa takaraivoon. Jumala älähti ja kaatua mätkähti lattialle.
”Kiitos avusta, nyt sujuu paljon paremmin”, Yukine hymähti.
2.
”Sekki!”
Kuultuaan nimensä toisen muodon Yukine muuttui hopeiseksi katanaksi. Yato otti hänet kiinni, ja heidän huomionsa kiinnittyi kuin yhtenä edessä odottavaan tehtävään. Se oli valtava, matelijamaisen hahmon ottanut hirviö.
Yukine oli rauhallinen. He olivat kohdanneet hirviöitä ennenkin ja hän tiesi osaavansa. Silti epäilys sai pojasta edelleen kiinni. Hänestä oli ollut vähällä tulla samanlainen, kun hän oli varastanut, valehdellut ja tuhonnut välittämättä, mitä se teki Yatolle. Yukine oli melkein ylittänyt rajan ja menettänyt nimen, jonka Yato oli antanut hänelle. Kun tiesi olevansa kuollut, oli ollut vaikea nähdä, että hänen teoillaan oli edelleen seuraukset. Yukine oli melkein tappanut Yaton välinpitämättömyydellään.
”Hei, älä mieti sitä enää!” Yato komensi. Välillä Yukine unohti, että jumalat tunsivat saman, minkä heidän shinkinsä tunsivat. ”Sinä tulit takaisin eikä kukaan kuollut. Älä nyt vaan jätä minua suojatta vain siksi, että ryvet syyllisyydessä, jolle ei ole enää aihetta!”
Yato ei ehkä ollut hienotunteisin henkilö, jonka Yukine tunsi, mutta hän oli oikeassa. Yukine hengitti syvään ja selvitti päänsä.
”Olen valmis”, hän sanoi.
”Hyvä!” Yato kannusti. ”Tiedät, mitä tehdä.”
Kyllä, Yukine tiesi. Kun Yato hyökkäsi, Yukine suojeli häntä ja halkaisi hirviön yhdellä iskulla. Hirviö päästi yhden tuskanrääkäisyn ennen kuin katosi valonvälähdykseen.
”Hyvin tehty, Yukine!” Yato kehui. Yukine piilotti ilahtuneen hymynsä takin kaulukseen.
3.
”Ruokaa!” Yato hihkui, kun he palasivat töistä takaisin Kofukun ja tämän shinkin, Daikokun, luokse.
”Hei, Yukki ja Yatty!” pinkkitukkainen jumalatar tervehti suu hymyssä. ”Miten päivä sujui?”
”Hyvin!” Yato sanoi ja istahti alas Kofukun viereen, vaikka Daikoku mulkoilikin häntä pahasti. Yukine huokaisi ja tiesi, että hänen herransa saisi luultavasti vielä miehen nyrkistä tänään. Yato tekisi kuitenkin jotain tyhmyyksiä, kuten vaikka lähentelisi Kofukua tai jäisi laiskottelemaan heidän nurkkiinsa. Yato oli lahjakas käymään kaikkien hermoille.
”Viisitoista jeniä!” Yato kehuskeli ja paiskasi kolikot pöydälle kuin todisteeksi. ”Tästä alkaa uusi aikakausi! Minusta tulee kuuluisa ja varakas ja kohta – ”
”Suu kiinni ja syö”, Daikoku murahti kyllästyneenä kuulemaan saman ”vielä te heikkouskoiset näette!” -puheen, jota Yato tykkäsi heille pitää.
”Tuleeko Hiyorinkin tänne?” Kofuku kysyi toiveikkaasti. Yato kurtisti kulmiaan ja kohautti olkiaan. Hiyori ei ollut kuin piipahtanut heidän luonaan, yleensä vain tarkastaen Yukinen koulutehtävät ja antanut hänelle uudet. Se sai Yukinenkin vähän apeaksi, vaikka tiesihän hän, että Hiyorilla oli omakin elämä.
”En tiedä”, Yato huokaisi, ”emme ole nähneet häntä hetkeen. Mitä hän oikein tekee? Minunhan näkeminen on päivän kohokohta!”
”Hyvä vain”, Daikoku sanoi, ”sinun kanssasi seurusteleminen ei tee hyvää Hiyorin kaltaiselle kunnolliselle tytölle.”
”Miten niin ei?” Yato närkästyi. Yukine ja Daikoku tuhahtivat yksimielisen paheksuvasti.
”Tarvitseeko sinun ihan totta kysyä?”
”Mutta olenhan minä kunnollinen!” Yato huusi heidät kumoon. ”Minulla on mahtava shinki ja teen jokaisen työn, joka minulle tarjotaan. Mitä
te muka sitten teette?”
Kuten Yukine oli arvellutkin, Daikoku potkaisi Yaton pihalle ja veti oven kiinni.
”Tässä!” Kofuku sanoi iloisesti ja ojensi Yukinelle ruokakulhon Yaton ulvoessa surkeana pihalla.
4.
Yukine heräsi säpsähtäen ja huomasi huoneessa olevan säkkipimeää. Hän ei
koskaan nukkunut pimeässä vaan piti aina yölamppua päällä. Yrittäen hillitä kasvavaa pelkoaan poika tavoitteli lampun katkaisijaa, mutta se ei syttynyt. Yukine tunsi olonsa suojattomaksi. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri ja yritti käskeä sydäntään rauhoittumaan, mutta hän ei voinut tuntemuksilleen mitään. Yukine inhosi ja pelkäsi pimeässä olemista.
”Sähkökatkos”, Yato selitti tilanteen viereiseltä pediltä. Huoneeseen ilmestyi valoa, kun Yato avasi kännykkänsä. Jumalan siniset silmät kiiluivat hermostuttavasti hämärässä, mutta ilme jumalan kasvoilla oli lempeä.
”Voin katsoa, onko Kofukulla jossakin kynttilöitä tai lyhtyjä”, Yato tarjoutui ja ojensi kännykän Yukinelle. ”Ota sinä tämä. Pelaa vaikka jotain, mutta et sitten soittele pilapuheluita kenellekään!”
”Se on sinun harrastuksesi, ei minun”, Yukine tuhahti. Yato hymähti eikä kieltänyt. Tämä pörrötti hänen hiuksiaan ja meni etsimään parempaa valonlähdettä. Yukine pelasi matopeliä ja hymyili kuullessaan, miten Daikoku huusi alakerrassa, kun Yato penkoi heidän tavaroitaan.
Peli ei karkottanut hänen rauhattomuuttaan. Yukine ei tiennyt, mikä pimeässä häntä niin kamalasti pelotti, mutta hän oli sen edessä aina aseeton. Yato ei koskaan moittinut tai kiusoitellut häntä siitä, mikä oli helpotus.
Yukine toivoi, että Yato tulisi pian takaisin.
Lopulta Yato palasi mukanaan iso, vaalea paperilyhty. Hänen tukkansa oli pörrössä ja kasvot ruhjeilla Daikokun kovakouraisen käsittelyn jäljiltä. Yukine hymyili ja arvosti vilpittömästi jumalan vaivannäköä.
”Löysin!” Yato sanoi ja asetti lyhdyn heidän väliinsä.
”Kiitos”, Yukine mutisi vähän nolona. ”Eihän se häiritse sinua?”
”Ei tietenkään”, Yato vastasi mutkattomasti kaivautuessaan peiton alle. ”Nuku hyvin, Yukine!”
On tuossa idiootissa puolensa, Yukine myönsi itselleen, ja sydän keventyneenä hän uskalsi taas sulkea silmänsä.
