Ficin nimi: Pelastajan sammuva liekki
Kirjoittaja: Ihan itse eli Mort
Ikäraja: S
Fandom: Olipa kerran/Once Upon a Time
Tyylilaji: Draama, lievä femme, ficlet
Paritus/Hahmot: Emma Swan & Regina Mills (rivien välistä luettavaa SwanQueenia)
Vastuuvapaus: En omista mitään ja omaksi iloksi ja muiden kauhuksi näitä kirjoittelen.
Varoitus: Viittauksia sarjan 5. kauteen!A/N: Jo toinen teksti
Inspiroidu musiikista -haasteseen The Pretty Recklessin kappaleella
Miss Nothing.
****
Storybrooken kadut olivat autiot. Tuntui kuin kaikki pienimmätkin eliöt olisivat vaistonneet uuden pahuuden saapuneen kaupunkiin. Aivan kuin kaikki olisivat ryömineet koloihinsa pakoon tuota uutta pimeätä voimaa. Kukaan ei uskaltautunut kaduille Emma Swanin kulkiessa niitä pitkin.
Se nosti hymyn vaalean naisen huulille. Hän asteli hämärtyneessä illassa kohti kahvilaa ja tiesi, että astuessaan sisään aika pysähtyisi hetkeksi. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta siltä se tuntuisi, kun kaikki jähmettyisivät liikkumattomiksi hänet nähdessään. Toisaalta olihan aika ollut aikaisemminkin kirjaimellisesti pysähtynyt Storybrookessa. Kellotornin viisarit olivat liikahtaneet eteenpäin vasta, kun hän oli saapunut kaupunkiin pelastajana. Nyt hän oli niin paljon enemmän - mikään tai kukaan ei pystyisi astumaan hänen tiellensä.
Emma tarttui kahvilan ovenkahvaan ja veti oven auki. Kävi niin kuin hän oli epäillytkin - hetken hän jo mietti, oliko vahingossa pysäyttänyt ajan. Kaikki vain tuijottivat häntä ja jokainen liike näytti jääneen puolitiehen. Ainoa, joka ei näyttänyt hätkähtävän hänen tulostaan, oli Regina, joka istui tiskin luona baarijakkaralla ja näytti varsin kyllästyneeltä. Aivan kuin pimeän olento astelisi aina kahvilaan tilaamaan kaakota kanelilla. Tai niin hän oli tehnyt, kun oli ollut Hurmaavien seriffi-pelastaja Emma Swan. Kaakao ei oikein enää sopinut hänen imagoonsa.
Emma käveli tiskille ja istuutui Reginan viereen toiselle jakkaralle.
"Mills", Emma tervehti.
"Swan", Regina murahti vastauksen.
"Mitä juot? Tarjoan seuraavan."
"Kuinka ystävällistä, mutta ei tarvitse. Olen lähdössä."
Emma tunsi vihan kiehahtavan sisällään ja hän kohotti kätensä naisen suuntaan. Hän tiesi toisen tuntevan näkymättömän käden tarttuvan kaulaansa ja puristavan niin ettei henki kulkenut. Pienen hetken jälkeen blondi huomasi paniikin ilmestyvät Reginan silmiin. Hän päästi irti ja pormestari rojahti lattialle polvilleen. Regina veti keuhkot täyteen ilmaa ja nousi seisomaan niin tyylikkäästi kuin vain pystyi. Emma viittasi häntä istumaan takaisin ja antamatta epäröinnin näkyä, Regina totteli muutaman sekunnin viiveellä.
"Yritetään uudestaan, mitä sinä juot?"
"Sitä samaa kuin aina ennenkin."
"Kaksi viskiä", Emma tilasi tyynesti Rubylta, joka ojensi juomat hetken päästä kädet järkytyksestä täristen.
He istuivat hiljaa siemaillen juomiaan. Toisaalta se oli hyvä, sillä Emma ehti enemmän tarkastelemaan Reginaa. Hän ei ollut milloinkaan ymmärtänyt Reginan pahuutta, josta kaikki olivat hänelle kertoneet. Hän ei ollut onnistunut näkemään sitä oikeastaan koskaan. Pääasiassa Regina oli ollut vain väärinkohdeltu ja -ymmärretty, mikä varmasti oli johtanut pahoihin tekoihin. Mutta pahuuttakin on niin monenlaista ja sitä on vaikea määritellä tarkasti. Emma uskoi, että oli lyhyessä ajassa muuttunut paljon, paljon pahemmaksi kuin mitä Regina oli koskaan ollut. Ja hän piti siitä. Pahuuden tuomasta vallasta, ihmisten pelätessä häntä ja lähes kumartaessa hänen edessään. Se tuntui niin pelottavan hyvältä.
Emma oli pyytänyt Reginaa pelastamaan hänet. Hän oli pelastanut Reginan varmalta kuolemalta ja hän oli pyytänyt vastapalvelusta. Ja Regina ei ollut pystynyt siihen. Hän oli antanut tunteillensa sittenkin vallan, mitä Emma ei olisi ikinä uskonut. Blondi oli uskonut, että Regina olisi repinyt sydämen hänen rinnastaan ja iskenyt tikarin siihen ilman epäröintiä, jos olisi nähnyt pimeyden ottavan vallan Emmasta.
Pimeys Emman sisällä nautti tilanteesta - se oli saanut sen, mitä se oli halunnutkin. Uuden, vahvan ja nuoren kehon, jota se voisi hyödyntää vuosia. Antaa synkkyyden, mustuuden vallata kerran niin punaisena ja elinvoimaisena hakanneen sydämen. Sydämen, josta Emman vieressä istuva nainen oli vallannut suuren palasen. Se palanen kuihtui ja pieneni päivä päivältä.
Syvällä pimeän olennon sisälle se Emma Swan, pelastajanakin tunnettu, tunsi tukehtuvansa ympärillä vellovaan pimeyteen, pahuuteen. Tuntui kuin häin olisi seisonut kahlittuna umpinaisessa, kannettomassa sammiossa kaatosateessa. Ja se sammio täyttyi aina vain - vesi ylettyi jo hänen leukaansa. Hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Pian hän päätyisi veden alle. Tukehtuisi. Se pienikin liekki, joka pelastajasta oli jäljellä, sammuisi.
Ja kun se liekki sammuisi, kukaan ei olisi turvassa.
****
