Ficin nimi: Helvetin Liekit
Kirjoittaja: Karona ☆
Fandom: Axis Powers Hetalia
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: K-11
Paritus: DenNor (Tanska x Norja)
Päähenkilöt: Tanska (Mathias Køhler), Norja (Lukas Bondevik), Islanti (Emil Steilsson).
Varoitukset: Yksi hahmokuolema, väkivaltaa.
A/N: Heipä hei! Tämä on ensimmäinen ficcini täällä, joten pahoittelen jos laatu on sitä luokkaa. Tiivistelmää en ficistä saa kyhättyä, sillä tästä tulee olemaan (luultavasti) vain yksi osa ja se olisi paljastanut mitä tekstissä tapahtuu. Noh, pidemmittä puheitta, päästän sinut tästä jatkamaan ~ Muistahan kommentoida jos erityisesti pidit tai et pitänyt jostakin, niitä on aina mukava lukea ~ ♡
----------- ------------ ------------
Laukaus kuului. Sitä seurasi hiljaisuus.
Tanskalaisen korviin kantautunut pamaus sai hänet pudottamaan aseensa, sekä huolestuneena katsomaan Pohjoiseen. Siellä taistelivat norjalaiset asejoukot, mutta oli sovittu ettei kukaan ammu ennenkuin itse Mathias antaisi luvan.
Maa oli kosteaa, kun norjalainen tunsi jalkojensa heikentyvän. Hänen kätensä painautuivat hänen rintakehäänsä vasten ja pian värjäytyivät uniformun kanssa punertaviksi, kuin Helvetin liekit. Norjalaisen silmät suurenivat hämmennyksestä suuriksi, mutta ummistuivat kivusta kiinni hänen jalkojensa pettäessä alta. Vaimea tömähdys kuului, mutta Køhler oli varma kuulevansa sen satojen metrien etäisyydelle.
Nurmikko kahisi. Yksi askel, toinen askel. Mathiaksen sydän vei häntä eteenpäin, vaikka jalat huusivat kivusta. "Nor !!"Hän huhuili, pukien huolestuneen ilmeen kasvoilleen. Puut vilisivät ympärillä. Kolmas askel, neljäs askel. Vauhti muuttui juoksuksi, kun edessäpäin hahmottui makaava henkilö.
"LUKAS!!"
Tanskalainen putosi automaattisesti polvilleen, kun saavutti norjalaisen kylmän kehon. "L-Lukas.." Mathias henkäisi järkyttyneenä, katsellen norjalaisen ihan yhtä järkyttynyttä, lasittunutta ilmettä. Bondevik yskäisi ja siirsi hitaasti ja vaivalloisesti katseensa Køhleriin. "M-minä taidan... Sittenkin... kuolla.." Hän sanoi käheästi. Kyyneleet täyttivät norjalaisen silmät ja hän alkoi itkeä lohduttomasti, mutta vähäeleisesti. Mathias taas nosti Lukaksen lievään kohoasentoon ja laski vapisevan kämmenensä toisen kämmenselälle.
"Älä edes puhu tuollaisia! Mä pidän huolen siitä ettet kuole täällä! Luota minuun!!" Tanskalaisen oli vaikea itsekään uskoa sanojaan, mutta hän oli hyvä esittämään itsevarmaa. Varovaisesti tanskalainen nosti norjalaisen kämmeniä, nähden, ettei haava mikään aivan pieni ollut. Siinä samassa hän säpsähti, kun Lukaksen kylmä ja verinen käsi nousi hänen poskelleen. "Olet.. Hyvin äänekäs.. Veli hyvä." Hän sanoi hiljaa, yrittäen luoda vaivalloista katsekontaktia toisen kanssa. Mathiakselle tämä oli liikaa. Hän asetteli oman kämmenensä norjalaisen kämmenselälle jälleen ja tunsi kuinka kyyneleet alkoivat virtaamaan hänen poskillaan. "L-Lukas, et saa.. K-kaikki järjestyy kyllä, ihan varmasti.." Itku pakotti Køhlerin nielemään sanoja, joita hän oli aina toivonut voivansa sanoa.
"Lille...bror..." Norjalainen henkäisi, kohotti kätensä ja osoitti vaaleaa hahmoa parinkymmenen metrin päässä. Køhler siristeli vetisiä silmiään, nähden jotain tuttua henkilössä, joka kääntyi nyt poispäin.
Hetkonen! Lillebror! Se ei voisi olla kukaan muu kuin...
"Tekikö Emil tämän sinulle!?!" Mathias älähti ja katsoi yskivää Lukasta. Tanskalaisen mieleen ei vain mahtunut ajatukset islantilaisen motiivista - miksi hän niin tekisi!?
Ajatukset katkesivat kuin seinään, kun Lukaksen ruumis alkoi tuntua veltolta. Hän ei enää jännittänyt ylävartaloansa, ei enää tehnyt töitä hengittääkseen. Verivana valahti hänen vasemmasta suupielestään ja katse lasittui. Bondevik oli kuollut.
Mathias puhkesi katkeraan itkuun. Ei, se ei edes kuulostanut itkulta. Se kuulosti enemmänkin siltä, kuin jokin olisi kuristanut häntä kun hän yritti huutaa. Nielu vei kirosanat mennessään.
-
Tanskalainen raahasi Lukaksen puunjuurelle ja kietoi viittansa hänen ylleen, kuin kapaloisi lapsen. Samassa hänen mieleensä tulvi monenmoiset muistot pimeistä illoista, jolloin he seisoivat parvekkeella ja katselivat kylän lapsia. Hymyjä lasten kasvoilla. Lettejä tyttöjen harteilla. Marmorikuulia poikien taskuissa. Heistä olisi ollut mukavaa olla jonkun vanhemmat.
Tähän maailmanaikaan, se ei kuitenkaan olisi onnistunut. Eikä norjalainen elänyt enää. Ei heistä tulisi enää vanhempia.
Kun norjalainen oli kääritty Køhlerin viittaan, tanskalainen laski keveän suudelman hänen sinertäville huulilleen. "Jeg elsker dig, Norge.." Hän kuiskasi, nousi ylös ja katsomatta taakseen lähti juoksemaan suuntaan, jossa Lukas oli nähnyt Emilin.
Mathias juoksi. Viides askel, kuudes askel. Mitä pidemmälle metsässä jatkoi, sitä sumuisempaa alkoi tulemaan. Seitsemäs askel, kahdeksas askel. Sitten maa petti alta.
Tanskalainen tömähti kylmälle maalle, puun juuri painoi hänen takareittään. Muutama jo pidätelty kirosana karkasi hänen suustaan. Niille olikin aihetta.
Kuoppa ei kuitenkaan ollut kovin syvä, mutta se oli selvästikin rakennettu ansaksi. Køhler katsahti ylöspäin.
Emil.
Mathiaksen pupillit pienenivät. Suu aukesi pienesti ja kulmat kurtistuivat vihasta. Emil ojensi hänelle kätensä ja niin tanskalainen pääsi ylös kuopasta. Ja kun nurmikko oli taasen hänen jalkojensa alla, hän veti Emiliä kaikella voimallaan turpaan. Islantilainen lennähti kauemmas nurmelle, mutta hän ei suinkaan ehtinyt ihmetellä mitään - vaan nousi ja lähti juoksemaan sen minkä jaloistaan pääsi. "EMIL!! TULE TAKAISIN!!" Køhler karjaisi ja lähti juosten islantilaisen perään.
Yhdeksäs askel, kymmenes askel. Mathias saavutti hortoilevaa Emiliä. Kun Emil hyppäsi puron yli, niin teki Mathiaskin. Kun Emil kiipesi kalliolle, niin teki Mathiaskin. Takaa-ajolle ei vain näyttänyt tulevan loppua.
Ajattelematta melkein mitään, tanskalainen kaivoi aseensa esille. Hän latasi sen ja tähtäsi Emiliä jalkaan. Mathias painoi kylmää liipasinta.
Ja taas kuului pamaus. Hän osui.
Emil parahti kovaan ääneen ja kaatui tuskissaan maahan. Mathias kiiruhti hänen luokseen, polvistui ja käänsi islantilaisen selälleen. Hänen huulensa olivat veressä ja häneltä puuttui kaksi etuhammasta. Nenästäkin vuosi verta.
Mathiaksen kämmenet kiertyivät nuoremman pojan kaulan ympärille ja hän kuristi Emiliä. Poika potki ja yritti riuhtoa itsensä pois otteesta, mutta tanskalainen oli saatettu siihen mielentilaan, että hän voisi tehdä mitä tahansa kamalaa kelle tahansa. "KUOLE!!" Hän huudahti, kunnes näki kuinka Steilsson alkoi itkemään.
-
"Hienoa, sait hänet itkemään. Oletko nyt tyytyväinen??" Lukas kysyi sarkastisesti, nostaen pienen peittoon käärityn Emilin syliinsä. Hiljaa hyräillen hän keinutti lasta sylissään ja käänsi selkänsä Mathiakselle. "Mitäh? En mä voinut tietää että se nukkui!" Hän yritti puolustaa itseään mutta sai vastaukseksi vain tuhahduksen.
Tovi siinä kului, mutta viimein Emil oli taas syvässä unessa. Lukas istuutui Mathiaksen viereen sohvalle ja katsoi lasta hymyillen. "Den?" Hän sanoi hiljaa, saaden Mathiaksen mumahtamaan. "Eikö hän olekkin suloinen nukkuessaan.." Lukas jatkoi ja silitti pienen islantilaisen silkinpehmeää poskea. Tanskalainen katsoi ensin Lukasta, sitten Emiliä, siirtyen sitten heitä lähemmäksi sohvalla. "Mhm. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä.." Mathias myötäili Lukaksen puheita ja unelian silmin katsoi lasta. Etusormellaan hän varovasti silitti pienen Emilin lumenvalkeita hiuksia, saaden pojan hiljaa inahtamaan. Sille Lukas vain naurahti hiljaa.
"Den?" Hän sanoi uudelleen ja Mathias katsoi häntä kysyvästi.
"Jeg elsker deg."
-
Mathiaksen ote löystyi, Emilin miltei huutaessa itkunsekaisesti tuskissaan. Poika vapisi, Mathiaksen katse lasittui. Lämpimät kyyneleet valahtivat tanskalaisen poskille. Ei Emil voinut olla syyllinen. Hänestä näkyi viattomuus.
Køhlerin kädet kiertyivät tiukasti Emilin ylävartalon ympärille, hänen vetäessä pojan tiukkaan halaukseen. Emil vain itki, mutta painautui pian Mathiasta vasten. "Olen niin pahoillani.. Voi luoja Emil.." Mathias kuiskasi ja silitti Emilin selkää, itkien nyt itsekin kunnolla. Ase putosi tanskalaisen kädestä maahan, jolta se ei nousisi enää ikinä.
-
Herätyskello soi hiljaa yöpöydän laidalla. Auringonsäteet pilkahtivat sinisten verhojen läpi sängylle. Emil käänsi kylkeään raskaan huokaisun kanssa, hän ei jaksaisi millään vielä herätä.
Aluksi niin hiljainen hyminä alkoi kaikua keittiöstä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun Mathiaksen ääni alkoi laulamaan riitasoinnuin onnittelulaulua ja kyseinen henkilö ilmestyi oven suulle aamiaistarjottimen kanssa. Tarjottimella oli lautanen, jolla oli kaksi voileipää. Muki, joka oli täytetty lämpimällä kaakaolla. Pienempi lautanen, jolla oli pieni kakku josta törrötti yksi keltainen kynttilä. Lisäksi tarjottimella oli kelta-oranssiin lahjapaperiin kääritty lahjapaketti ja lusikka kakkua varten.
Emil nousi sängyssänsä istumaan ja hieroi yllättyneenä silmiään. "Mathias, minähän sanoin että---." Mathiaksen katseesta näki, ettei kannattaisi väittää vastaan. "Voooih, surku. Minä kun suunnittelin lahjaasi monta vuosikymmentä! Et nyt viitsisi olla ilonpilaaja, Ice! C'moon!" Hän yritti kannustaa islantilaista, joka vain pyöräytti silmiään.
Aamiaisen hän ehtisi syödä myöhemminkin, mutta tanskalaiselle näytti olevan tärkeää avata paketti ja puhaltaa kynttilä. Emil veti keuhkoihinsa ilmaa ja puhalsi kynttilän sammuksiin. "Jeee! Hienoa!!" Mathias hihkui ja taputti käsiään. "No niin! Avaa lahja jo, jooko!!"
Mathias näytti olevan päivästä enemmän innoissaan kuin itse syntymäpäiväsankari.
Emil alkoi repimään onnettomasti pakattua lahjapakettia auki. Hetki siinä meni, kunnes paketin sisältö alkoi näkymään. Vastaan tuli puinen rasia, johon oli narulla sidottu oikein sievä summa rahaa. "Noilla rahoilla ja tällä teknologialla, saadaan sulle uudet etuhampaat." Mathias lisäsi tyytyväisenä. Emil punastui hieman, ei hän ansainnut sellaista summaa. Sitten hän avasi puisen laatikon, jossa ensimmäisenä vastaan tuli todella vanhalta näyttävä kirje. Sen reunat olivat ihan kellastuneet, mutta käsiala oli tuttua - Lukas. Emilin suu aukesi pienesti, hänen silmiensä vetistyessä jo nyt hieman. Mathias vain seurasi tilannetta hymyillen vierestä.
" Hej, lillebror!
Oletpa sinä jo iso poika. 16 vuotta on kulunut kuin siivillä.. Vaikka kyllä minä vielä muistan ajat, jolloinka olit vielä vaipoissa. Sinut on lähes mahdotonta saada pesulle, saati nukkumaan. Itseasiassa kyllä kirjoitan tätä juuri nyt, kun olet nukkumassa. Olet hyvin suloinen kun nukut, Emil. Tuhinasi kehdossa on hyvin rauhoittavaa kuunneltavaa. Olet lämmin pieni pakkaus.
Olen huono kirjoittamaan kirjeitä, varsinkaan näin tulevaisuuteen suunnattuna. Olen varma, että sinusta on kasvanut vahva poika minun ja Tanskan kasvatuksen alla, olet vahva valtio. Vaikka Mathias osaakin pilata asioita, hän tarkoittaa hyvää. Oikeasti. Älä siis turhaan kanna kaunaa jos hän pilaa jotain. En minäkään tee niin.
Olet suloinen kun kutsut minua isoveljeksi. Toivottavasti kuulen sen myös nyt tänä päivänä, jolloin tätä luet. Olet meille molemmille hyvin tärkeä ja rakas.
Sinun, Lukas Bondevik ~ "
Jo kirjeen puolivälissä Emilin kädet vapisivat ja kyyneleet alkoivat valumaan hänen poskillaan. Mathias hymyili ja silitti Emilin kättä hellästi. Hän tiesi keneltä kirje oli, muttei tiennyt sen sisältöä.
"Älä nyt vielä vetistele, katso mitä muuta siellä on!" Mathias rohkaisi häntä jälleen ja auttoi avaamaan puulaatikkoa. Siellä oli pehmusteiden seassa lepäävä medaljonki. Emil otti sen vapisevin käsin ja avasi medaljongin. Sen toisella puolella oli kuva Lukaksesta ja hänestä, toisella puolella hän ja Mathias. Medaljongin hän sulki nyrkkiinsä ja painoi sitä rintakehäänsä vasten itkien. Mathias siirsi tarjottimen sängyn päähän ja halasi Emiliä.
"Hyvää 16-vuotis syntymäpäivää, Emil."
