Kirjoittaja Aihe: Viimeinen kerta - S - yksi osa, angst  (Luettu 976 kertaa)

Ansqu

  • ***
  • Viestejä: 262
    • Fort
Viimeinen kerta - S - yksi osa, angst
« : 25.03.2008 16:35:37 »
Ikäraja: S
A/N: Ensimmäinen koulun ulkopuolella kirjoittamani teksti, ensimmäinen netissä julkaisemani teksti. Voitti erään pienehkön novellikilpailun (3 osallistujaa, wou) ja on kirjoitettu huhtikuussa 2007. Parituksia ei ole, kommenteissa väitettiin itsemurhatekstiksi, mikä tuli minulle ihan yllätyksenä. Djaa-a.
Joudun tunnustamaan, etten ole betauttanut enkä lukenut tätä itse sitten huhtikuun jälkeen. Eli yllätyksiä saattaa löytyä.
flawless muokkasi ikärajan myös alkutietoihin

Viimeinen kerta
Kävelin kohti rantaa. Katselin, kuinka aallot liplattivat laituriin. Liikuin hitaasti ja jalkani laahasivat hieman. Tunsin, kuinka ruoho kasteli jalkani, ja kuinka se kutitteli varpaiden välejä. Pieni tuulenvire kohosi hiljalleen kohti puiden latvoja. Se heilutteli hiuksiani. Jatkoi matkaansa kujeillen. Kuin johdatellen eteenpäin. Liikuin hitaasti ja rauhallisesti. Ajattelin seuraavaa aamua. Sitä, kun joutuisin jättämään tämän kaiken taakse. Kaiken ihanuuden ja rauhallisuuden. Lähtisin. Tulisin takaisin vasta vuosien päästä. En enää koskaan voisi tulla katselemaan aaltoja, ja kuuntelemaan hiljaisia ääniä, jotka soljuvat pitkin lammen pintaa. Jotka kantautuvat jostain kaukaa. Tulisivat tänne vain rauhoittamaan minua ja vahvistamaan minua. Olin jo laiturin päässä.

Istuin reunalle huljuttelemaan jalkojani. Aivan, kuten olin aina ennenkin tehnyt. Ja nyt olisi viimeinen kerta. Vielä viimeisen kerran nojasin puupenkkiin. Viimeisen kerran tunsin itseni vapaaksi. Olisin voinut istua siinä ikuisuuksiin. Olisin niin halunnut jäädä siihen. Nojaamaan viileään jämäkkään puupenkkiin, joka on ollut tukenani lapsuusvuosistani asti. Tuonut lohtua kaikkiin murheisiini. Ja nyt jouduin turvautumaan siihen viimeisen kerran. Hiljainen kyynel vierähti poskelleni. Ja sitten toinen. Kolmaskin. Niitä tuli vain lisää. En edes yrittänyt estää niitä. Katselin vain hiljaisena jonnekin kauas.

Tuuli yltyi. Nostin jalkani vedestä. Se oli jo kylmennyt. Värisin hieman, mutten voinut lähteä. En voinut jättää laituria yksin hiljaisuuteen tuulen armoille. Tuntui, ettei se kestäisi ilman minua. Kuin se heti lähdettyäni luhistuisi ja vaipuisi veden alle. Eikä koskaan tulisi takaisin. Taivas oli tummansininen. Tähtiä ei näkynyt. Oli vain kuu, joka nousi hiljalleen ylöspäin. Se heijastui vedesn pinnasta, joka olikin peilityyni. Tuuli oli vaimennut.

Painuin maahan makaamaan. Tuijottelin vettä ties kuinka kauan. Seurasin, kuinka kuu hiipi hiljalleen kohti puiden latvoja. Kuinka sekin jättäisi minut. Jäisin yksin tähän kylmään, kovaan maailmaan. En tiedä, kuinka kauan siinä olin. En edes ajatellut sitä. Mietin vain kaikkea. Kuinka pikkusiskoni oli neljä-vuotiaana jäänyt junan alle. Kuinka isäni oli juonut ja juonut. Ja silloin kerran humalpäissään hypännyt sillalta. Kuinka äitini oli jättänyt minut kasvatuskotiin, kun olin 11. Kuinka minut oli sieltäkin häädetty heti täytettyäni 18. Kuinka kaikki olivat minut jättäneet.

Tunsin, kuinka lämmin käsi painui olkapäälleni. Kohotin pääni, ja näin hänet. Hän istui viereeni. Hän puhui minulle. Rauhoitti minua. Hän selitti, että minun oli vain jaksettava. Että jossain varmasti olisi paikka, jossa olisin onnellinen. Että jossain minuakin kaivattaisiin ja että jossain tuntisin oloni vapaaksi taas kerran. Mutta yhtä kaikki hän painotti, että kaiken hyvän eteen olisi tehtävä uhrauksia. Olisi otettava riskejä ja jätettävä jotain taakseen, jotta voisi löytää uutta ja parempaa.

Tunsin oloni uhmakkaaksi. Minä pystyisin tähän. Olisin valmis. Nousin. Lähdin kohti uutta ja ihmeellistä. Ja sinne hän jäi. Laiturin nokkaan odottamaan seuraavaa pelastettavaan. Jotakuta, jota auttaa jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Minun osaltani hän oli työnsä tehnyt. Nyt tiesin, että eteenpäin on jatkettava. En voinut ikuisuuksiin rypeä itsesäälissä. En vain voinut. Minun oli jatkettava taistelua. Olisi jätettävä vanhat murheet taakse. Jatkettava vain rohkeasti. Silloin nostin pääni pystyyn ja tiesin, etten enää koskaan painuisi sitä laituria vasten itkemään ja ajattelemaan.

Aamulla lähdin aikasin kohti kaupunkia. Hankkisin itselleni työn ja uuden kodin. Elämä palaisi taas raiteilleen. Mikään ei voisi enää mennä pieleen. Minulla ei olisi mitään menetettävää, ainoa suunta olisi ylöspäin.
« Viimeksi muokattu: 21.05.2011 12:08:28 kirjoittanut flawless »
Love is an irresistible desire to be irresistibly desired.