Niin kaunis on Iwatobin kuu
fandom: Free!
ikäraja: K-11
genre: ihmissusi!AU omegaverse-viboilla, eli siis täyttä crackia
yhteenveto: Ihmissusi on ihmissudelle ihmissusi.
A/N: Mulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.
Haruka Nanase ei ole samanlainen kuin muut pojat, ei ole koskaan ollutkaan; tarkemmin sanottuna hän ei ole edes ihminen, vaan muuttaa muotoaan kerran kuukaudessa joksikin paljon karvaisemmaksi. Joksikin kiivaaksi ja kiihkeäksi. Silloin hän ulvoo täyteen loistoonsa kasvanutta kuuta, sukeltaa sen kelmeään hehkuun ja paljastaa hampaansa, puskee kostealla kirsullaan halki yön vilvoittavien tuulien, antaa koko kehonsa taipua luonnonvoimista väkevimmän tahdon mukaan.
Kuu on elossa. Kuuta ei pidä pelätä.
Eikä sitä pidä vastustaa.
Haruka on kuun kanssa yhtä.
Toisin kuin muut ihmissudet, häntä ei ole koskaan purtu; hänen lykantropiansa ei ole tulosta mistään, ei ulkopuolelta tarttunutta, tämä susilapsi luotiin maailmaan juuri tällaisena.
Joku muu voisi tietysti sanoa, että jätkä on ollut syntymästään asti täysi susi.
Haruka ottaisi sen kohteliaisuutena.
Makoto on ollut ihmissusi jo kauan, mutta hän ei ole vieläkään tottunut siihen; hän on oppinut tulemaan toimeen vaivansa kanssa, tehnyt kaikkensa sopeutuakseen, mutta kuun voima kauhistuttaa häntä edelleen. Paradoksaalisesti hänen elämänsä pyörii vahvasti sellaisen substanssin ympärillä, joka pahimmillaan saa hänet lamaantumaan, ja vaikkei susi tietenkään voi luontoaan paeta, hänen ei ehkä tarvitsisi muistaa sitä kaikkea jatkuvasti, ellei Haru olisi sellainen kuin on.
Lykantropiaa ei kukaan voi valita, ystävänsä kylläkin.
Ehkä Makoto on sitten masokisti, sillä hänen valintansa osui kaveriin, joka intoutuu tempomaan vaatteita päältään aina kuun nähdessään, olkoon se sitten vaalea kajastus tai pelkkä sirppi, sen säteet on kuulemma mahdollista tuntea ihollaan, kun vain kunnolla keskittyy.
Joskus Harukan istuessa parvekkeella tuijottamassa kaihoten tyhjää taivasta uudenkuun aikaan Makoton on vähän vaikea muistaa, miksi he olivatkaan ystäviä. Sitten hän huolestuu Harun terveydestä ja vie tälle viltin, koska voi hyvänen aika sentään, ei lokakuussa parane ilkialasti noin kauaa ulkona hillua, oltiin sitä kuinka eläimellisiä hyvänsä.
Haruka on yksinäinen susi; hänellä ei ole laumaa eikä hän sellaista koskaan tahdokaan. Ei hän sellaista tarvitse.
Makoto jaksaa aina silloin tällöin muistuttaa lempeästi, että moinen on pidemmän päälle vaarallista. Mikään ei tuo sudelle turvaa siten kuin lauma. Ja Harukalla olisi varmasti kaikki tarvittavat rahkeet oman lauman perustamiselle.
Mutta Harukaa eivät kiinnosta hierarkiat — kuka on alfa ja kuka beta, kuka kulkee hännänhuippuna omegana — hän haluaa vain olla yhtä kuun kanssa.
Hän haluaa vain juosta vapaana.
Rein mielestä koko ihmissuteudessa ei ole mitään järkeä; evoluutiossa ihminen kehittyi ihmiseksi, ei miksikään muuksi nisäkkääksi, ei ihmisen ole kuulunut enää moneen sukupolveen kulkea neljällä raajalla. Logiikkaa pakenee myös se fakta, että maata kiertävän taivaankappaleen näkyvyys näyttelee tässä farssissa niin suurta roolia, älyllisiä olentojahan tässä ollaan eikä vuorovettä.
Suden tavoille oppiminen ottaa häneltä aikansa, ei ole helppoa kokea sellaista mullistusta jo muutenkin paljon kuohuntaa tarjoavassa teini-iässä, minkä lisäksi mainittakoon se ikävä tosiasia, että lykantropia on kaikkea muuta kuin kaunista; se on kuolaamista ja karvanlähtöä, leukojen louskutusta ja epävireistä ulinaa märälle koiralle haisten. Haruka ehkä hallitsee saalistajanruumiinsa täydellisesti, mutta kaikki eivät ole samanlaisella sulokkuudella siunattuja. Valitettavasti.
Koko Rein lykantropia on Nagisan syytä, mokoma pikkupeto jahtasi häntä kauan ennen kohtalokasta puremaa. Saaliin asemaan joutuminen ei sinänsä Reitä ilahduta, mutta hän ei voi kieltää, etteikö tuntuisi omalla tavallaan imartelevalta tietää, että niin hänen tuoksunsa kuin kehonsa liikeradatkin alun alkaenkin vetosivat Nagisan aivojen primitiiviseen osaan nostaen veden nuoren uroksen kielelle. Se vainu otettiin täysin vaistomaisesti.
Ja kun mieluista partneriaan sinnikkäästi jahdanneen jäntevän pedon hampaat painuivat Rein lihaan ja suden suuret punaiset silmät kiiluivat kiihkeimmillään, ei kaikkein rationaalisinkaan mieli saattanut enää taistella vastaan. Ei, silloin ei auttanut muu kuin vastata luonnon kutsuun ja suostua tarjottuun liittoon, antautua merkattavaksi.
Rin on haaveillut omasta laumasta ihan pikkupennusta saakka. Hän pitää Harukan tuoksusta ja vahvasta aurasta, se haastaa hänet dominoimaan ja osoittamaan paikkansa alfana, mutta Harua eivät arvojärjestykset hetkauta — hän kyllä juoksee kuun valaisemilla niityillä Rinin rinnalla, ulvoo hänen kanssaan samoissa soinnuissa, mutta Riniä alemmas hän ei koskaan asetu, ei paljasta vatsaansa vaikka Rin kuinka haukkuu ja murisee.
On Rin yrittänyt laumaa muodostaa muidenkin kanssa, mutta ei se tunnu samalta, eikä Rin koskaan lakkaa haikailemasta unelmiensa betan perään.
Momo on vielä liian nuori hierarkioita kunnolla ymmärtämään, Ai puolestaan yrittää entistä kovemmin olla alfalleen mieliksi. Rin ei hahmota sitä, millä tavoin laumadynamiikka hänen vuokseen kärsii, sillä hänellä on liian kiire haistella Iwatobista kantautuvia yötuulia.
Sousukea asioiden laita risoo; yksinäinen susi ei ihan vähällä asetu lauman jatkoksi, mutta kun se on kerran moiseen ryhtynyt, se myös tahtoo pitää lauman kasassa. Ja raajarikkoinen, alfan toistuvasti sivuuttama ja reviiriään puolustava susi on nopeasti valmis epätoivoisiin tekoihin, ellei laumaa saada ruotuun. Ellei Rin ryhdistäydy.
Silloin parhaalta toimintasuunnitelmalta kuulostaa vastustajalle uhittelu, suora hyökkäys, tarpeen vaatiessa totaalinen tuhoaminenkin.
Valitettavasti tältä pedolta vain puuttuvat suuntavaistot täysin. Silloin matka koostuu pelkistä mutkista.
Kuten kaikilla luontokappaleilla, myös ihmissusilla on omat ongelmansa koskien kiima-aikaa; vaikka suurimman osan ajasta ihminen onkin olennon hallitseva olomuoto, ei ihon alle kätketty eläin lakkaa koskaan olemasta, ja näin ollen kuun ohella myös vuoden kierto vaikuttaa inhimilliseen järkeen sekä ennen kaikkea sen puutteeseen.
Kun suloisten feromonien muodossa lähetetyt soidinkutsut käyvät liian vahvoiksi, Rin antaa lopulta periksi, notkistaa selkäänsä ja kellahtaa Harukan edessä maahan häntä sopivasti sivuun siirrettynä. Haruka katsoo sitä kaikkea tavalliseen tapaansa ilmekään värähtämättä, väittäen aluksi jopa itselleen, ettei moisella ole häneen mitään vaikutusta — hänhän halusi olla vapaa, vapaa — mutta ei käy kieltäminen, etteikö Rin tuoksuisi hänen sieraimissaan yhtä tenhoavasti kuin kirsikankukkameri, johon hän tahtoisi sukeltaa, kylpeä kuten kuunvalossa konsanaan.
Tämän ilmeisen pariutumisen tapahtuessa jäävät uskolliset aisaparit ylimääräisiksi. Hukkapaloiksi, hylätyiksi hukkaparoiksi.
“Suoraan sanottuna taidan olla hieman hukassa”, Sousuke myöntää heikolla hetkellä, epävarmana siitä, mihin hiton suuntaan tässä pitäisi kuononsa seuraavaksi kääntää.
“Tahtoisitko olla enemmänkin?” kevätkiima kysyy ennen kuin Makoto ehtii sitä vaientaa, ennen kuin hän oikeastaan ehtii edes ajatella koko asiaa.
Iskuyrityksenä sen täytyy olla maailman tökeröin, mutta eipä silti mene sekään vaiva hukkaan. Jokin aivan muu sen sijaan menee, ja vieläpä hyvin nautinnollisesti.
Kuu on elossa. Kuuta ei pidä pelätä.
Eikä sitä pidä vastustaa. Kun omaa laumaa kaipaava yksinäinen alfasusi laitetaan vartijaksi, on sen lammasta teeskentelevän lajitoverinkin pakko paljastaa todellinen nahkansa ja päästää eläimelliset viettinsä valloilleen.
“Ihmissusi on ihmissudelle ihmissusi”, Haruka toteaa latteasti aina aiheesta puhuttaessa, ja vaikkei kenelläkään ole harmainta haisua siitä, mitä se oikein tarkoittaa, se käy jollain kummallisella tavalla järkeen. Jos ei muuta, niin ainakin se kuulostaa hyvin Harulta, ja koska hän on kaikista susista susin, lausumaan on yksinkertaisesti pakko sisältyä viisauden jyvä.