Ficin nimi: Nallekarkkeja
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Murasakibara & Himuro
Genre: Drama
Yhteenveto: Maailma ei olisi ollut ihan niin kurja paikka, jos useampi olisi ollut kuin Murasakibara.
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: FF50-haasteessa on inspiraatiosanoja. Pakko myöntää, että kaikki aiemmin kyseiseen haasteeseen kirjoittamani tekstit ovat menneet ihan vain sillä taktiikalla, että ensin olen kirjoitellut ja jälkikäteen pohtinut, minkä sanan kohdalle tekstin saisi survottua näppärästi. Lapset oli kuitenkin sana, jonka kohdalla olen miettinyt jo aika monta kuukautta, mitä ihmettä siihen nyt kehittäisi, koska toistaiseksi mpreg ei ole houkuttanut ihan hirveästi, vaikka toki jossain raskaana olevassa Akashissa ja vieressä pällistelevällä Kisellä olisi ihan huumoriarvoa. Nyt sitten löysin tavan lähestyä sanaa hieman abstraktimmalta kantilta Murasakibaran ja Himuron kautta. Hah, handlasinpas sen vaikeankin sanan ja hah, inspiroiduinpas kerrankin oikeasti inspissanasta!
***
Akita oli todella kaukana kaikesta, mutta ei Himurolla koskaan ollutkaan ollut mitään sitä ajatusta vastaan, ettei lukio sijaitsisi aivan metropolin keskustassa. Ainakin Yōsen oli tunnettu ihan hyvästä menestyksestään koripallon osalta, vaikka ei edellisistä kansallisten kisojen mestaruuksista oli kulunutkin jo aikamoinen aika. Toisaalta Yōsenilla oli ollut aina paikka parhaiden joukossa, joten otteleminen eliittijoukkueita vastaan oli taattua. Eihän Himuro muuta tahtonutkaan kuin selvittää ne asiat, jotka olivat Yhdysvalloissa jääneet selvittämättä.
Mukautuminen Japaniin vie hieman aikaa, kun oli viettänyt lapsuutensa Japanissa. Himuro oli kai japanilaiseksi vähän turhankin suorapuheinen, vaikka Valloissa häntä oli pidetty hiljaisena ja ylikohteliaana. Kai hän oli hieman juureton.
Sopeutuminen ei ollut kuitenkaan todellinen haaste, minkä lisäksi päivittäiset koripalloharjoitukset toivat arkeen mukavasti rutiinia ja juurruttivat Akitaan hiljalleen. Kai Himuro oli odottanutkin hieman korisjoukkueelta uusia tuttavuuksia, vaikka eräs kouluvalinnan kriteereistä olikin ollut se, että joukkueessa täytyi olla potentiaalinen voittaja. Himuro itse oli tiedostanut jo tuskallisen pitkään sitten, että jos hän aikoi otella täysin omin avuin Kagamia vastaan, ei lopputulos todennäköisesti olisi hänelle kovinkaan hyvä, saati sitten mairitteleva. Sitä Himuro ei myöntänyt koskaan ääneen, mutta pelkkä ajatuskin kirpaisi todella paljon. Koripallo oli kuitenkin hänelle enemmänkin kuin vain harrastus, vaikka sanat eivät riittäneet kuvaamaan, millä tavalla laji poikkesi mistä hyvänsä muusta tekemisistä. Sitä oli harrastettava vain pitkään ymmärtääkseen. Siksi kai keskinkertaisuus kirpaisikin niin kovasti.
Murasakibara oli tunnettu Ihmeenä. Siksi kai Himuro hakeutuikin tyypin läheisyyteen välittämättä oikein niistä outouksista, joita Murasakibaralla oli; jatkuva napostelu oli tietenkin omanlaisensa pahe, mutta ulosanti löi Himuron ällikällä. Murasakibara oli ihan kaikkea muuta kuin lajinsa eliitiltä oletti, sillä hän ei juurikaan ymmärtänyt ahdistuksen tai hienotunteisuuden päälle. Selän takana jotkut totesivat, että Murasakibara oli kentän ulkopuolella tyhmä kuin saapas, eikä sitä käynyt kieltäminen. Siitä huolimatta Himuro huomasi viettävänsä päivä päivältä yhä enenevissä määrin aikaa Murasakibaran kanssa ja houkuttelevansa tämän harjoituksiin herkkujen avulla. Murasakibaran peliä katsoessaan Himuro nimittäin muisti aina sen, mitä hän itsekin alati tavoitteli. Ehkei hän varsinaisesti pitänyt sen muistamisesta, mutta silti sisimmässään hän henkäisi aina ihastuksesta, kun Murasakibara näytti parhaan donkkauksensa.
”Muro-chin”, Murasakibara sanoi kerran, kun he olivat matkalla harjoituksiin. ”Sinä olet niitä tyyppejä.”
”Ai, mitä tyyppejä?” Himuron oli aivan pakko kysyä. Hän ei ikinä pysynyt Murasakibaran hajanaisessa ajatuksenjuoksussa ihan täysillä mukana, eikä kukaan tajunnut, miksi Himuro ylipäätään edes yritti tai pikemminkin halusi yrittää. Hän vastasi aina, että kaipa lajinsa parhailla oli aina varaa olla oudompi kuin muut. Välillä jäsentelemättömät ajatukset toivat myös näkökulmia, joita muut olivat liian hienovaraisia ja aikuisia lausuakseen ääneen. Useimmiten se oli vähän koomista, toisinaan loukkaavaa, mutta joskus opettavaistakin. Maailma ei olisi ollut ihan niin kurja paikka, jos useampi olisi ollut kuin Murasakibara.
”Niitä, jotka tahtovat kostaa”, Murasakibara ilmoitti. ”Niitä on tosi paljon koriksessa”, hän täsmensi.
”Pidätkö sitä huonona juttuna?” Himuron oli kysyttävä.
”Vain niillä, jotka eivät pysty kostaa”, Murasakibara vastasi napaten pussistaan viimeisen nallekarkin. ”Minä en tykkää yhtään näistä kirkkaista”, hän vaihtoi aihetta.
Himuro olisi tahtonut puida vielä enemmänkin kostoteemaa ja selventää omia motiiveitaan. Murasakibara olisi kyllä kuunnellutkin ne, sekä varmaan todennut niihin jotain lapsenomaista, mutta kuitenkin tavallaan osuvaa. Silti Himuro jätti puinnit välistä siltä erää ja keskittyi itsekin nallekarkkeihin.
”Minustakin ne kirkkaat ovat pahoja. Vihreistä ei osaa oikein sanoa, ovatko ne hyviä, mutta ainakin jänniä”, hän kertoi mielipiteensä Murasakibaraa eniten sillä hetkellä mietityttävästä asiasta ja totesi itselleen, että Murasakibaran seurassa oleminen oli nimenomaan siksi helppoa, että silloin saattoi vielä antaa itselleen luvan puhua nallekarkeista ja pitää niitä vielä hetken aikaa maailman tärkeimpänä asiana.
