Otsikko: Kunhan yrität parhaasi
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Minttu, Adrian ja Charlotta
Genre: Draama
Yhteenveto: Kolmas kesäloma ja ensimmäinen numerollinen todistus. Ja ensimmäistä kertaa Minttu ymmärtää jotakin Aleksin ja Emilian todistuksista…
Haaste: Originaali10 #3A/N: Yhtenä päivänä kaupan kassalle asteli pieni tyttö, joka maksaessaan sanoi, että äiti päästi hänet yksin kauppaan, mutta hän ei oikein osaa laskea noita rahoja. Mielestäni se oli jotenkin todella suloista, ja jotenkin siitä tuli mieleeni pikkuinen Minttu, joka nyt ei ajatuksissani mikään kauhean hyvä ole ainakaan matikassa. Tosin tulin siihen tulokseen, ettei Adrian ja Charlotta varmaankaan päästäisi Minttua ainakaan kauhean nuorena kauppaan yksin :’D
Ja sitten tulikin kesäloma, joten päätin kirjoittaa siitä, miten Minttu saa ensimmäiset numerot todistukseen, ja ensimmäistä kertaa kuopus pääsee esittelemään todistustaan sisaruksiensa kanssa.
Kunhan yrität parhaasiMinttu Saarenmaalle se oli kolmas kesäloma koulusta. Erityisen siitä teki se, että ensimmäistä kertaa ikinä Minttu sai todistukseensa numerot! Olihan hän kokeista numeroita saanut, ja olihan sekin ollut jännittävää, mutta nyt hän sai näyttää oikein todistuksen äidille ja isille! Ihan niin kuin Aleksi ja Emiliakin olivat aina tehneet.
Kyllä Minttu tiesi, ettei hänen todistuksensa ollut kovinkaan ihmeellinen. Verratessaan ja kuunnellessaan muiden luokkakavereiden numeroita hän tajusi, että kaikilla oli melkein paljon paremmat numerot kuin hänellä. Mutta ei se haitannut! Minttu oli silti innoissaan! Hän oli jo liian monta vuotta katsellut, miten Allu ja Emppu esittelivät äidille ja isälle todistuksia, joista hän ei ymmärtänyt mitään, ja miten äiti ja isä kehuivat heitä, olivat ylpeitä. No oli Minttukin saanut todistuksia näyttää kaksi, mutta ei ne kirjaimet olleet sama asia kuin numerot! Numerot näyttivät paljon hienommilta ja tärkeämmiltä. Ja nyt äiti ja isi olisivat hänestäkin tosi ylpeitä!
Kevätjuhla oli ohitse. Perhe vaihtoi vaatteensa arkisempiin ennen kuin kukaan katsoi kenenkään todistuksia. Eikä Minttu ollut yllättynyt, että saapuessaan olohuoneeseen Aleksi ja Emilia olivat saaneet kunnian näyttää todistukset äidille ja isälle. Totta kai isosisarukset olivat nopeampia. Mutta Minttu yrittäisi olla kärsivällinen. Kyllä hänenkin vuoronsa tulisi.
”Hienoa Aleksi”, äiti kehui yhtenä hymynä katsellessaan perheen esikoisen paperia. Oikeastaan se olikin aina äiti, jolta tuli vuolaita kehuja ja kannustuksia. Isä yleensä vain katsoi paperit, mainitsi jotakin, saattoi sanoa: ”Oikein hyvä”, tai kysyi jotakin.
”Saanks mäkin kattoo?” Minttu kyseli. Hänkin halusi katsoa Aleksin papereita nyt, kun itsekin niistä ymmärsi edes vähän.
”Ole hyvä”, äiti sanoi hymyillen ja tarjosi paperia kuopukselleen. Minttu kiitti ja katseli sitä. Siinä oli vaikka mitä, eikä Minttu ollut sittenkään varma, ymmärsikö. Olihan Aleksi jo yläasteella. Mutta silti Minttu ymmärsi oikein hyvin numerot, ja huomasi, miten Aleksin paperissa suurin osa oli kymppejä. Pari ysiäkin siellä oli, mutta silti.
”Ei mullakaan nyt niin huono paperi ole”, Emilia mumisi ja katseli, miten hänen isänsä tarkkaili paperia vakavin kasvoin. ”No… on siellä nyt yks seiska ja pari kasia, mut… mut muuten siellä on ysejä!”
”Sinullakin on oikein hyvä todistus, Emppu-kulta”, äiti lohdutti katsellessaan isän vieressä Emilian todistusta. ”Ehkä saat ensi vuonna nostettua ympäristötietoa.”
Minttu laski Aleksin paperin sohvapöydälle tuntien, miten hänen mielialansa vajosi. Aleksilla ja Emilialla oli ysejä ja kymppejä… Kuopus laski katseensa omaan paperiinsa, jota oli pitänyt tiukasti pienissä kätösissään. Hänellä oli lähinnä vitosia ja kuutosia. Ainoa kymppi oli käyttäytymisestä. Pieni hymy palasi taas tytön kasvoille. Olihan sekin jo jotain!
”Missäs Mintun todistus on?” isän ääni kysyi. Minttu nosti katseensa ja huomasi, miten kaikki katsoivat häntä odottavasti.
”Tässä!” Minttu hihkaisi hymyillen innosta, ja ojensi paperiaan isäänsä kohti.
”Mä haluun kattoo sen eka”, Emilia ilmoitti ja nappasi paperin Mintulta ennen kuin isä oli ehtinyt koskea paperiin. Ja Minttu huomasi heti, miten Emilian kulmat kohosivat. ”Mitä? Sullahan on ihan surkea todistus.”
”Eikä ole!” Minttu kivahti, ja yritti napata paperinsa takaisin, mutta Emilia nosti sen korkealle ilmaan. ”Se on ihan hyvä!”
”Ih-”
”Emilia.”
Isän varoittava ääni sai kummatkin tytöistä pysähtymään niille sijoilleen. Emilia kohtasi isänsä katseen, joka komensi selvästi tyttöä lopettamaan pikkusiskonsa härnäämisen. Minttu kohotti hieman leukaansa, ja kun Emilia laski kätensä, hän nappasi isosiskoltaan todistuksensa. Emilian kasvoilta näki, että tuon olisi tehnyt mieli irvistää, sanoa jotakin, tai mitä tahansa saadakseen viimeinen sana, mutta hän ei uskaltanut lähteä pelaamaan isän kanssa. Niinpä Minttu sai hieman omahyväisenä kääntyä vanhempiensa puoleen ja tarjota paperiaan isälle. Isä otti kuopuksensa paperin vastaan ja nosti sen. Minttu katsoi innoissaan, miten äitikin nojautui isän käsivartta vasten nähdäkseen paperin. Mutta huomatessaan, miten äidin hymy alkoi vähitellen hävitä ja kulmat hieman kurtistua, Minttu tajusi, ettei hänen todistuksensa ollutkaan ihan hyvä, kuten oli väittänyt. Isän ilme ei värähtänytkään silmien seuratessa rivejä, mutta äidistä näki heti, ettei hän ollut niin tyytyväinen Mintun todistukseen kuin oli ollut Aleksin ja Emilian todistuksiin.
Minttu tunsi, miten hänenkin intonsa katosi vähitellen. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi tyytyä vain kirjaimiin.
”No… ehkei se ihan niin hyvä ole kuin Allun ja Empun, mut…”
”Miten sä voit ees verrata tota mein todistuksiin?” Emilia keskeytti pikkusiskonsa. ”Se ei ole lähellekään mein todistuksia, päinvastoin!”
”Älä viitti, Emilia”, Aleksi tokaisi ja mulkaisi vanhempaa siskoistaan. ”Ei se ole niin surkea…”
”Sillä ei ollut kuin vitosia ja kutosia siellä…”
”Oli mulla kymppi!” Minttu kivahti puolustuksekseen.
”Niin, käyttäytymisestä”, Emilia ilkkui. ”Niin oli mulla ja Allullakin. Kuka tahansa voi saada kympin käyttäytymisestä.”
”Ei kaikki”, Aleksi kiisti. ”Mä tiedän montakin kaveria, jotka eivät saaneet käyttäytymisestä ala-asteella kymppiä, eivät edes ysiä.”
”Sitä paitsi se on hyvin merkityksetön kymppi”, Emilia jatkoi, vaikka olikin jo periaatteessa hävinnyt veljelleen väittelyssä. ”Kuka tekee mitään millään käyttäytymisen numerolla? Maailmassa on tärkeämpiäkin aineita…”
”Emilia, tuo oli vähän kohtuutonta”, äiti keskeytti saaden lasten huomion itseensä. ”Käyttäytyminen on hyvin tärkeää…”
”Ja tosi helppoa”, Emilia jatkoi ja mulkaisi Minttua. ”Niin helppoa, että tuollainen uimataidoton idioottikin…”
”Nyt riittää, Emilia”, isä komensi. Emilia hiljeni ja mulkoili jälleen hetken isäänsä, joka tuijotti tuimana takaisin. ”Jos sinulla ei ole muuta tekemistä kuin härnätä siskoasi, ole hyvä, ja mene huoneeseesi tai keksi jotain muuta tekemistä.”
”Okei”, Emilia mumisi ja poistui olohuoneesta. Aleksi katsoi hetken sisarensa perään. Sitten hän loi pikkusiskolleen pikaisen, rohkaisevan hymyn, ennen kuin poistui. Sitten jäi vain äiti, isä ja perheen kuopus.
Minttu tunsi olevansa pettynyt. Emilia oli kiusannut, ja isä ja äiti olivat pettyneitä, ettei Minttu ollut lainkaan niin hyvä kuin isosisaruksensa. He eivät olleet ylpeitä Mintusta. Tyttö olisi halunnut sanoa jotain puolustukseen, muttei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän oli yrittänyt parhaansa. Miksei se voinut riittää?
Hän vilkaisi otsatukkansa alta vanhempiaan. Kumpikin katsoi olohuoneen ovelle, josta Aleksi ja Emilia olivat hetki sitten poistuneet. Isän katse laskeutui ensimmäisenä takaisin Mintun paperiin.
”Mä yritin parhaani”, Minttu mumisi lopulta surkeana ja laski katseensa maahan.
”Tämä on oikein hyvä todistus ensimmäiseksi numerolliseksi todistukseksi, kultaseni”, äidin ääni sanoi lempeästi. Minttu nosti katseensa ja huomasi, miten äiti katsoi häntä hymyillen.
”Mut ei se oo niin hyvä ku Allun ja Empun”, Minttu sanoi.
”Ei sen kuulukaan olla”, äiti lohdutti. ”Se on sellainen, kun Mintun todistuksen kuuluu olla.”
Minttu ei ymmärtänyt. ”Mut… te ootte pettyneitä, ku en oo niin hyvä.”
”Minttu-rakas, emme me ole pettyneitä”, isä sanoi nostaessaan lukulasinsa pois päästään ja laskiessaan Mintun todistuksen Aleksin ja Emilian todistuksien viereen. ”Me olemme ylpeitä sinusta juuri tuollaisena kuin olet.”
Joskus Minttu ei vain ymmärtänyt vanhempiaan. Miten he saattoivat olla ylpeitä, vaikka Mintusta ei ollut mihinkään. ”Mut ku mä oon niin tyhmä…”
”Et sinä ole tyhmä”, isä tokaisi tiukkaan sävyyn. Minttu katseli, miten isä kyykistyi hänen eteensä. ”Etkä ole idiootti, etkä mitään muutakaan. Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena kuin olet.”
”Mut…”
”Minttu-rakas, ei kaikki voi olla hyviä kaikessa”, isä keskeytti ennen kuin kuopus ehti sanoa yhtään enempää. ”Jokainen on hyvä jossakin, mutta kaikessa ei voi olla.”
”Mutta isi on”, Minttu vastusti. ”Ja Allukin…”
”Isi ei ole hyvä puhumisessa”, isä sanoi, ja Minttu huomasi, miten pieni hymy kohosi isän kasvoille. ”Ja äitisi voi todistaa sen.”
”Eikä äitikään ole täydellinen”, äiti lisäsi, ja Minttu huomasi, miten äiti kyykistyi hänen ja isän viereen. ”Minä en ole lainkaan niin viisas kuin isäsi.” Äidin käsi hakeutui silittämään kuopuksen tummanruskeita hiuksia. ”Usko, kun sanon, että minunkin todistukseni ovat olleet samanlaisia kuin sinun.”
”Onko?” Minttu kysyi hieman epäillen. Hänestä äiti ei ollut tyhmä.
”Ovat ne”, äiti myönsi. ”Mutta et saa antaa sen latistaa. Muista, että aina on parantamisen varaa. Sinun pitää vain osata pyytää apua, pikkuinen. Minä ja isä autamme sinua aina, kun tarvitset apua, ja koulussa opettajat ovat sitä varten, että saat apua, jos vain sitä tarvitset. Eikä siinä ole mitään hävettävää.”
”Tyhmä on se, joka ei pyydä apua”, isä sanoi.
”Joo”, Minttu sanoi, ja alkoi saada taas hymynsä takaisin kasvoilleen. ”Sitten seuraava todistus on parempi, ja sit te voitte olla musta ylpeitä!”
”Väärin, kultaseni”, isä sanoi lempeästi. ”Me olemme sinusta ylpeitä juuri tuollaisena kuin olet. Olet meille silti todella tärkeä ja arvokas, vaikket saisikaan yhtä hyviä todistuksia kuin Aleksi ja Emilia. Riittää, että yrität parhaasi.”
Minttu heittäytyi halaamaan isäänsä. ”Mä lupaan yrittää parhaani aina”, Minttu mumisi ja rutisti isäänsä tiukemmin.
”Olet oma itsesi, niin se riittää meille”, äiti sanoi, ja Minttu tunsi, miten äidin käsi kietoutui hänen ympärille ja poski laskeutui Mintun päälakea vasten.
