Kirjoittaja Aihe: Sly Cooper: Valoa kriisin keskelle, S, Arpeggio/Neyla, oneshot  (Luettu 1877 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 133
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Valoa kriisin keskelle
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Sly Cooper
Ikäraja: S
Genre: Draamaa jälleen
Paritus: Tulkinnanvarainen Arpeggio/Neyla

Summary: Oli vähän hankala uskoa, että sellainen ongelma oli saanut Arpeggion valvomaan pari yötä ja ennen kaikkea häiritsemään hänen työskentelyään ahdistuksen kanavoiduttua jatkuvaan viulunsoittoon.

A/N: Tähän ficciin oli mainio ympätä pari pientä headcanonia. Näitä ovat esimerkiksi Arpeggion musikaaliset taidot muutamissa instrumenteissa sekä monipuolinen kielitaito (vaikkakaan se ei tule sinänsä käsiteltäväksi). Mielikuvitukseni mukaan Arpeggio joka tapauksessa osaa äidinkielensä lisäksi ainakin kuutta muuta kieltä. :D Canonia ajatellen tämä ficci ottaa kantaa siihen, kuinka mies keksi hyödyntää revontulia eeppisessä suunnitelmassaan. Oman pienen lisänsä inspiraatioon tätä kohtausta ajatellen sain Holmes-leffoista, jotka katsoin viime viikolla. Tarina sijoittuu ajalle parisen vuotta ennen Sly 2:n tapahtumia.


***


Neyla kohotti päänsä paperipinostaan ja kuulosteli viulunsoittoa, joka kantautui suoraan kerrosta ylempää. Hän oli saanut kuunnella sitä jo tuntikausia ja oletettavasti se jatkuisi vielä pitkän tovin. Raportteihin keskittyminen osoittautui tyystin mahdottomaksi tehtäväksi. Mukavan pehmeä ja tarpeeksi etäällä kuuluva musisointi tuskin olisikaan häirinnyt, mutta jousi sahasi kireitä kieliä edestakaisin täyttäen ilman melkeinpä psykedeelisellä musiikilla. Neyla ei erityisemmin pitänyt viulun äänestä muutenkaan. Tietenkin Arpeggio oli päättänyt juuri sinä päivänä keskittyä viuluun eikä selloon tai pianoon, joita hän olisi kuunnellut paljon mieluummin. Jos mies olisi edes soittanut jotain tuttua kappaletta, hän olisi saattanut suostua kuuntelemaan sitä hetken pidempään.

Neyla tömisteli portaat yläkertaan ja pysähtyi ovelle.

”Minä täällä”, hän ilmoitti koputettuaan napakasti. Vastausta ei kuulunut eikä soitto lakannut, vaikka hänen paikalle saapumisensa tuskin oli jäänyt kuulematta. Neyla koputti purevan kohteliaasti toisenkin kerran, mutta kolmannella kerralla puupinta ansaitsi tömähtävän potkaisun rystysten naputuksen lisäksi.

”Ovi auki, Arpeggio!”

Lukko naksahti lupaavasti ja viulunsoitto taukosi viimein.

Suuri huone oli hämyinen ja ensimmäisenä Neylan silmiin osui railakas kirjojen ja paperien muodostama sekamelska työpöydällä. Pieni vilkaisu yhden seinänmitan kokoiseen ja sillä hetkellä aika räjähtäneen näköiseen kirjahyllyyn vahvisti, että teoksia oli siirrelty edestakaisin raivokkaan määrätietoisesti. Arpeggio itse istui pianon päällä viulu soittovalmiudessa. Oli hyvä kysymys, kuinka oven lukko oli avautunut tämän istuessa niin kaukana. Se oli yksi monista mysteereistä.

”Kas, Neyla! Miten voin auttaa?” Arpeggio kysyi kuulostaen rehtorilta, jonka kansliaan oli eksynyt oppilas. ”Olettaen, että sinulla on jotain tärkeää asiaa.”

”Kaikella kunnioituksella, tuo taukoamaton soittosi estää minua keskittymästä työhöni”, Neyla sanoi pisteliäästi.

”Ikävää”, Arpeggio mietiskeli. ”Minua se tavallisesti auttaa ajattelemaan, mutta tänään en havaitse positiivista vaikutusta.”

Lähempää katsottuna mies näytti kuin haudasta karanneelta. Tämä oli näköjään valvonut pari edellistä yötä mikäli nuutuneesta olemuksesta ja mustista silmänalusista saattoi jotain päätellä.

”Näytät ihan hirveältä”, Neyla totesi eikä kuulostanut kovin myötätuntoiselta. ”Oletko ikinä kuullut nukkumisen terveyttä edistävistä vaikutuksista?”

”En voi nukkua nyt”, Arpeggio sanoi päättäväisesti ja silmäili työpöytäänsä katse lasittuneena. ”En ilman ratkaisua ongelmaan.”

”No etsi sellainen sitten, äläkä soita.”

”Soittaminen auttaa ajattelemaan”, mies toisti ja kääntyi hänestä hyvätapaisesti poispäin haukotellakseen makeasti. Neylan ei tarvinnut tuhlata aivokapasiteettiaan päätelläkseen, mikä Arpeggiota hiillosti.

”Piinasi taitaa liittyä Clockwerkiin?”

Arpeggio tyrskähti ja mulkaisi häntä kulmiensa alta. Jos tämä olisi harrastanut sarkasmia, hän olisi varmasti saanut kuulla aimo annoksen kirpaisevaa pään aukomista.

”Mikä siinä sitten on vialla?” Neyla esitti viattomasti, vaikkei tuntenut minkäänlaista halua kuunnella pitkää vastausta.

Energianpuute”, Arpeggio sihahti heti ja maanisesta olemuksesta päätellen oli toistellut sanaa enemmän kuin tarpeeksi niin, että se oli syöpynyt kalloon asti. ”Voimaa ei ole tarpeeksi.”

”Voi sentään”, Neyla sanoi silmiään vaivihkaa pyöräyttäen. Oli vähän hankala uskoa, että sellainen ongelma oli saanut Arpeggion valvomaan pari yötä ja ennen kaikkea häiritsemään hänen työskentelyään ahdistuksen kanavoiduttua jatkuvaan viulunsoittoon. Vaikka mistäpä hän paljoakaan tiesi, mitä tuli Clockwerk-projektin tekniseen puoleen. Se oli Arpeggion heiniä. ”Voisinko mahdollisesti auttaa jotenkin?”

”Voit kyllä: jätä minut rauhaan”, Arpeggio töksäytti ja tuijotti häntä verestävillä silmillään. ”Tämä vaatii korkealuokkaisia älynlahjoja eikä mitään ruohonjuuritason aivoriihiä.”

”Hyvä on.” Neyla nosti kätensä antautuvana eleenä. ”Hoida tilanne sitten kuten parhaaksi näet.” Itsekeskeinen paskiainen, hän oli vähällä lisätä.

”Oh, sen minä teen.”

”Joku sinua älykkäämpi olisi varmasti keksinyt ratkaisun jo ajat sitten.”

”Minua älykkäämpää ei olekaan”, Arpeggio virkkoi ylväästi ja sanojensa tueksi naputteli viulujousellaan hänen suuntaansa.

”Kuinka sitten kamppailet edelleen saman ongelman parissa?”

Arpeggion kasvoille levisi hysteerinen hymy. ”Se on... mutkikasta.”

”Siinä näet, olet pelkkä nolla”, Neyla tuhahti olankohautuksella.

”Kehtaatkin puhua minulle noin!” Arpeggio kivahti ja Neylan oli käännettävä katseensa pois verestävistä ja mustakehyksisistä silmistä vihaisen toljotuksen käydessä vähän karmivaksi. ”Se on täysin vähäpätöistä. Mitätön este kuolemattomuuden tiellä.”

Ajatuksissaan Arpeggio näppäili viulunkieliä niin, että kylmät väreet juoksivat Neylan selässä.

”Älä tee tuota!"

”Minun älyni on ylivertainen”, Arpeggio mutisi ja päästeli viulustaan entistä kauheampia vingahduksia. ”Minä en ole nolla.”

Kimakka riitasointu kajahti ilmoille kuin räjähdys.

”Nyt LOPETAT!” Neyla mylväisi. Hän paloi halusta läimäyttää miestä oikein kunnolla. ”Valot päälle ja ryhtiä kehiin, olet kuin mikäkin pöpilästä karannut!”

Sanoilla näytti olevan jotain vaikutusta. Arpeggio laski irti viulusta ja katsoi häntä oudosti kuin olisi vasta nyt havainnut hänen olevan läsnä.

”Mitä oikein sanoit, Neyla?”

”Lyhyesti sanottuna olet ihan umpihullu”, nainen töksäytti ja risti kätensä puuskaan. Saarnatkoon Arpeggio seuraavaksi mitä hyvänsä, hän puhui täyttä asiaa, perhana sentään.

”Ei!” Arpeggio tiuskaisi kärsimättömänä. ”Jotain valoista.”

Neylan kulmat kurtistuivat yllättyneenä. ”Sanoin että valot päälle”, hän toisti hivenen epävarmana siitä, mitä Arpeggio oikein ajoi takaa.

”Valot”, Arpeggio toisti ja sai sanan kuulostamaan oudon vieraalta kuin ei ikinä olisi kuullutkaan mistään sellaisesta. Sitten tämän silmiin syttyi kiivas pilke.

"Aurora borealis."

”Kuka?” Neyla ehti kysyä ennen kuin samassa tajusi, mitä Arpeggio tarkoitti.

”Revontulet! Taivaan valkiat!” Arpeggio kähähti kiihtyneenä ja jätti huomiotta hänen tyhmän kysymyksensä, mistä Neyla oli harvinaisen kiitollinen. ”Niin tietenkin... Anna minulle heti se iso musta kirja, ole hyvä”, tämä sanoi ja viittasi sekaiseen hyllyyn.

Neyla katsoi osoitettuun suuntaan. ”Hyvä vitsi, sinulla ei olekaan kuin yksi iso musta kirja.”

”Oikea reuna, toiseksi ylin rivi, kuudes oikealta sen suuren punaisen vieressä.”

Neyla oli aina inhonnut toisten erinomaista valokuvamuistia syystä, jota ei osannut tarkemmin määritellä. Hän löysi oikean kirjan nopeasti ja jäi silmäilemään sitä hetkeksi. Oli vaikea sanoa mitä venäjänkielinen teos käsitteli, mutta kaiketi jotain fysiikkaan liittyvää – jotain pitkäveteistä joka tapauksessa.

”Tarvitsetko kenties jotain muutakin?”

”Kyllä, tarvitsen sen ranskalaisen teoksen revontulista. Sen pitäisi löytyä siitä ylimmän rivin keskiosasta.” Arpeggio raivasi työpöydälleen tilaa pinoamalla muutaman aiemmin luetun ja nyt turhaksi osoittautuneen opuksen sivummalle. ”Jos se ei ole siinä, se on riviä alempana. Kirjoittaja on Claude J. Duterte.”

Neyla tunsi itsensä pahaiseksi kirjastotädiksi poimittuaan mainitun teoksen hyllystä.

”Lukuiloa”, hän sanoi ja tyrkkäsi kirjat Arpeggiolle. Oli kai parasta häipyä paikalta, ennen kuin hän saisi luvan keittää teetäkin.

”Kiitoksia, kultaseni”, mies sanoi ja tukahdutti toisen haukotuksen.

”Minä en sitten tule herättämään, jos nukahdat taas pöytäsi ääreen.”

”Ei minulla ole aikeita nukahtaa vielä”, Arpeggio sanoi ja selasi revontulikirjan sivuja niin rivakasti, ettei olisi ollut hämmästyttävää, vaikka ne olisivat vahingossa repeytyneet irti. ”Tämä on ensin saatava alkuun ja kaikki ajatukset ylös. Minä keksin sen viimein! Kaikki löytyy näistä kirjoista.”

”Minulla ei ole harmainta aavistusta, kuinka olet aikeissa hyödyntää revontulia Clockwerk-projektissa, mutta se tuskin kuuluu minulle”, Neyla tuumasi ja kääntyi lähteäkseen. Ainakin Arpeggiolla oli nyt jotain oleellista tekemistä, joka tuskin häiritsisi hänen raportteihinsa keskittymistä.

”Tietenkin se kuuluu”, Arpeggio sanoi samalla kun etsi mustekynäänsä papereiden alta. ”Selitän sinulle kaiken sitten, kun projekti on ajan tasalla, mutta nyt minun on kuitenkin pyydettävä työrauhaa.”

”Kaikin mokomin, kunhan et ala vinguttaa viulua. Ja jos satut vahingossa uinahtamaan, tee palvelus äläkä kuorsaa.”

Mies katsahti häntä kulmiensa alta. ”Minä en kuorsaa, Neyla hyvä.”

”Sinä kai senkin parhaiten tiedät, kuten aina. Kai korvani sitten valehtelevat.”

”Sulje ovi perässäsi, nokkava tyttö.”

”Voi, ei minun ollut suinkaan tarkoitus käydä nokkavaksi”, Neyla sanoi huolettomasti ja näki vielä sulkeutuvan oven raosta kuinka Arpeggion silmät kaventuivat uhkaavasti, mutta kasvoille peilautui väkisinkin pieni hymy hänen leveästä virneestään.


« Viimeksi muokattu: 05.02.2018 21:16:37 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Pineapple_Girl

  • puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 174
Pidin tästä kovasti! Tuo jotenkin sopi Arpeggiolle, että hän sanoi olevansa älykkäin ja että ei löydykään häntä älykkäämpää.

Lempikohtani oli tämä:
 


”Valot”, Arpeggio toisti ja sai sanan kuulostamaan oudon vieraalta kuin ei ikinä olisi kuullutkaan mistään sellaisesta. Sitten tämän silmiin syttyi kiivas pilke.

"Aurora borealis."

”Kuka?” Neyla ehti kysyä ennen kuin samassa tajusi, mitä Arpeggio tarkoitti.

”Revontulet! Taivaan valkiat!” Arpeggio kähähti kiihtyneenä ja jätti huomiotta hänen tyhmän kysymyksensä, mistä Neyla oli harvinaisen kiitollinen. ”Niin tietenkin... Anna minulle heti se iso musta kirja, ole hyvä”, tämä sanoi ja viittasi sekaiseen hyllyyn.


Tämä sai jotenkin vain hymyn huulille.  :)
Does it ever drive you crazy,
just how fast the night changes

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 133
  • Kurlun murlun
Kiitoksia kommentista, Pineapple_Girl!

Olen jo monesti ehtinyt voivotella, miten vähän Arpeggio pelisarjassa esiintyi ja jäi ikävästi aika pimentoon. Syystä tai toisesta kuitenkin kiinnyin kyseiseen kaveriin ja innostuin kirjoittamaan. Arpeggio on äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo sekä ylimysmäisen nerokkuutensa että itseinhonsa kanssa ja siitä yhdistelmästä voi ammentaa yhtä ja toista. Ja jos lisätään Neyla mukaan, voi sitä yksipuolisen ihastumisen (?) tuskaa. :D Sitä ei tiedä mitä kaikkea niiden kahden keskinäisiin väleihin ja menneisyyteen kuuluu kokonaisuudessaan...

- Ayu
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."