takkuinen, pitäisi varmaan alkaa vähän suunnitella miten edetä kun olette kaikki niin hämmentyneitä kauluspaita-sormus-episodista.. 8'D
A/N. F300 157. Ruskea
20. Kello 1:13, mä haluun viedä sut pois
Jos sä haluut, talutan sut läpi punasen maton, tai sit takaoven kautta sit ku kukaan ei kato
Miten vaan, sä oot just sitä mitä oon etsinytki, eikä tääl oo meille muuta ku toi exit-kyltti
Heräsin seuraavan kerran siinä kymmenen yli kolme iltapäivällä, ilmeisesti ovikellon soittoon. Kellonaikakin selvisi minulle vain pitkällisen pälyilyn seurauksena, koska ainoa kelloni makuuhuoneessa sattui olemaan herätyskello ja se oli syystä tai toisesta sängyn alla. En sietänyt sen pirteän digitaalisia, punaisia numeroita öisin.
Oli tässä muutakin selkeästi hukassa kuin hyvinvointi ja elämä, en nimittäin löytänyt ensikatselulta puhelintanikaan mistään. Ja koska se ei ollut taskussa, se oli todennäköisesti Violalla. Mikä tarkoitti sitä, että minun pitäisi palata sinne takaisin etsimään sitä viheliäistä kapinetta enkä edes tiennyt miten kauan Tommi seuraneiteineen meinasi siellä luuhata.
Paska päivä kaikkiaan ja tuntui vain pahenevan kuullessani ovikellon soivan uudestaan. Eikö se siellä oleva nyt ymmärtänyt, että oli ihan normaalia nukkua tähän aikaan iltapäivästä?
Raahasin kuitenkin luuni eteiseen ja jaksamatta katsoa ovisilmään avasin oven. Olisihan se pitänyt tietää huonoksi ideaksi jo ihan vain kaiken perusteella, koska siellä odotti kevyesti hymyilevä Tommi.
”Mitä sä täällä”, huokaisin sille ihan avoimen turhautuneena. Loin vielä silmäyksen käytäväänkin, mutta Jaakon se oli selkeästi unohtanut jonnekin. ”Ja missä sun kääpiös on?”
Tommi tirskahti minulle hiljaa ja huomasin, että sillä oli edelleen kauluspaitani päällään. Se tosin oli auki ja alta paljastui yksinkertainen musta t-paita, mikä oli aika erikoista sille.
”Elä nyt oo noin saatanan ilonen mun näkemisestä”, Tommi hymähti ja kaivoi puhelimensa taskustani. ”Aattelin tässä vaan, että saattasit kaivata tätä.”
Se heristeli luuria naamani edessä, kunnes nappasin sen käteeni edelleen pyhäinhäväistyksen kokeneen näköisenä.
”Tota… enks mä pääse sisään, vai onks sulla edelleen paha olo?” rastatukka jatkoi kohta, sen ilme oli vähän lientynyt siitä hymystä.
”Vittuuks sä siitäkää välität”, tuhahdin sille ja jätin oven auki takanani. Tommi otti sen selkeästi kutsuna tulla sisälle, koska se sulki oven perässään ja jätti kengätkin ilmeisesti eteiseen. Olisi nyt ollut vähän inhottavampi, antaisi jonkun syyn heittää se pihalle. Vaikkapa niin kuin, nyt heti?
”Lari”, se mumisi hiljaa sitä hellittelynimeä, millä oli joskus aikoinaan minua kutsunut. Säpsähdin, koska en ollut kuullut kenenkään käyttävän minusta sitä nimitystä pitkään aikaan. En minä loppujen lopuksi tiennyt, kuinka moni oli edes selvillä toisesta nimestäni.
Kai säikähdinkin vähän, nimittäin seisahduin paikalleni ja Tommi sai minut kiinni.
En kai minä leikisti ollutkaan karkuun juoksemassa, ravannut vain vähän hermostuneena sohvaa ympäri.
”Rauhotu, oikeesti”, se sanoi minulle hiljaa, otti kiinni ranteestani ja halusin vain kyetä ravistamaan sen käden pois.
”Mikä sua vaivaa?” kysyin hiljaa, lähes neutraalin tasapaksulla äänensävyllä ja se käänsi minut ympäri. Katselin alaspäin sen ruskeisiin silmiin, sen huuliin, jotka hymyilivät minulle hellästi. Äkisti teki mieli koskettaa lävistyksien reikiä sen huulien molemmilla sivuilla, vaikkei niissä ollut koruja enää pitkään aikaan ollutkaan.
”Sä”, se sanoi yksinkertaisesti ja tuli lähelle.
En oikeastaan tiennyt enää halusinko edes osata hengittää.
