Mä puhun sekavii kun me jutellaan [30/30, k-11, hömppädramaslash]

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: Gabriel/Tommi, Tommi/Jaakko, Karita/Rebecca, Maria/Nita muita
Rating: k-11
Genre: hömppädrama, slash, femme, voi olla angstiakin välillä
Warning: kiroillaan, poltetaan röökiä enemmän kuin sielu sietää, humallutaan stressikynnyksen alapuolella ja Violan marisätkät.
A/N. mitä taas teen.. kesästä on tulossa varmasti muutenkin stressaava ja ahdistava, mutta halusin jotain pientä kirjotettavaa sille ajalle. En tiedä mitä tästä tulee, mutta jonkinlaisesta ficletsarjasta on kyse. En tiedä edes osien lukumäärää, pitää katella sitä sitten myöhemmin. Tommi & Jaakko ovatkin tuttuja henkilöitä ainakin yhdestä ficistäni, myös muita ns. maailman hahmoja tulee esiintymään. Ja ennen kuin unohdan, Gabriel on Violan velipuoli, ettei jää niin isoa aukkoa tuonne väliin.
 Toivottavasti jotakuta kiinnostaa. Otsikon kappale on tosiaan Lord Estin Jään tuijottaan silmiin, mutta älkää antako sen häiritä 8'D

Eka osa Ficlet300:seen sanalla 38. Lyhyt.

Mä puhun sekavii kun me jutellaan
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _  _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

1. Tiedät ettei must oo näytteleen

Ketä vaan kattot, heti lankee
Istuun sun viereen heti tunkee

”Gabe!” kuulin tutun äänen huutavan lempinimeäni ihmisjoukosta, joten pyörähdin ympäri ja yritin paikantaa äänen lähteen. Kohta huomasin Tommin pujottelevan luokseni ja hymyilin. Se kauhoi rastoja kasvoiltaan ja yritti samalla pitää roikkuvia housujaan ylhäällä.

”Vittu sut on hirveetä yrittää saaha kiinni”, se tuhahteli seisahtuessaan eteeni ja minä virnuilin. Varmasti oli, olihan Tommi peräti 170 senttinen ja minä huikentelin jossain 180 paremmalla puolella.
”Mitäs oot niin hidas”, vastasin ja esittelin voittajahymyäni. Sehän minä olin, Gabriel Lauri Niemi, entinen junnusarjan ampumahiihdon kultamitalisti ja nykyinen hippitulien ylläpitäjä. Kävin edelleen salilla ja juoksemassa, mutta se olikin kaikki mitä saatoin kutsua urheiluksi. Astman paheneminen oli lopulta vienyt minulta mahdollisuuden kilpailla. Omistin myös suomalaiseksi erittäin urpon etunimen, kiitos äitini jonka mielestä enkelit kuuluivat jokaisen elämään.

”Mites keuhkot voi?” Tommi kysyi kuin olisi lukenut ajatukseni ja kohautin olkapäitäni.
”Siinähän ne mukana roikkuu kuin etäpesäke”, vastasin ja vilkaisin ympärilleni. Koivu kukki kuin viimeistä päivää ja sai minut pohtimaan oliko minut palkittu astman lisäksi allergioillakin.
”Aijaa no kiva”, Tommi vastasi ja sytytti tupakan, ojensi askia minullekin. ”Siitä sulle sit syöpäkin, saat kaiken aluilleen.”

Otin röökin vastaan vähemmän vastahakoisesti kuin halusinkaan ja annoin rastapään sytyttää sen. Se seisoi niin häiritsevän lähellä, että halusin ottaa takapakkia kuten kunnon suomalaisen kuuluukin, mutta en tehnyt sitä.

”Mites Jaakko?” kysyin vaihtaen aihetta vähän väkisin, yritin muistuttaa sitä suhteen tuomista pakollisista asioista.
”Ihan hyvin, se on vaihdossa jossain.. Berliinissäkö se nyt on.”
Kohotin kulmaani imaistessani tupakastani.
”Ai?”
”Nii, kaks kuukautta se vielä siellä on.”
”Tarviiks laastaria?”
”Ai kaiken varalleko?” Tommi nauroi, mutta vakavoitui. Tosin vakavanakin sitä hymyilytti, tummanruskeat silmät kujeilivat. Vihreitä pilkkuja, sameaa vettä.
Se veti henkeä, painautui vasten. ”Aina sä kelpaat.”

Katsoin pois siitä, etten lankeaisi vahingossa ja rykäisin hieman. Otin hieman varovaisen askeleen taakse, jotta se tajuaisi vihjeen. ”Oliks sulla muuten jotain asiaakin?”
Aihe kävi vähän raskaaksi, koska en minä mikään julkihomo oikeasti ollut. Olin enimmäkseen kaapissa kaikille, varsinkin Violalle. Se ei minun käsittääkseni tiennyt mitä olin touhunnut Tommin kanssa sen selän takana, ainakaan kun ne vielä nai. Mielelläni pitäisin asiat juuri niin.
”No kai sua saa moikata muuten vaan”, Tommi hymähti, polki röökin sammuksiin. Huomasin omani palaneen loppuun tuulen mukana jo aikaa sitten, joten heitin sen pois välinpitämättömästi.
”Mut juoksit mut ihan kiinni?”
”No on mulla ollu vähän yksinäistä.”

Katselin Tommia nyt kunnolla, ei sillä ikinä ollut yksinäistä. Ei se ainakaan myöntänyt sitä. Tuuli puhalsi sen rastoihin ja sai sen näyttämään yhtä suloiselta kuin silloin joskus, vuosi vai pari sitten. Kun se oli tarjonnut ensimmäiset savut sätkästä ja hymyillyt kuin salaliittolainen.
Heräsin kuitenkin todellisuuteen, etten jäisi vain tuijottamaan pelottavan petollisiin silmiin.

”Missäs Viola sit menee?”
”Se mököttää.”

Sepä yllättävää. Vilkaisin kelloa ja tajusin, että olisin kohta myöhässä töistä jos en alkaisi kiireen vilkkaa menemään.

”Sori hei, mun pitää mennä. Soita mulle!”

Huikkasin ja lähdin harppomaan kirjastoa kohti, jättäen Tommin julmasti vain katsomaan perään.

[Zarroc]

A/N. F300 249. Kirjoitus

2.   Myrskyn lailla sä tulit ja menit ja revit mut mukaan

Kun näin ei pitänyt käydä,
yleensä mun suhteissa lähinnä vaan käydään

”Älä nyt näytä noin apealle”, työkaverini Marjo torui minua muutamaa päivää myöhemmin. Istuin tauolla kännykkääni levottomasti tuijottaen, jo osittain kylmennyt kahvikuppi naamani edessä.
”Apealle?” hätkähdin ja katsahdin naiseen, yrittäen puristaa naamalleni jotenkin vitsikkään hymyn.
”Oot näyttäny kaks päivää sille, että joku on vieny sun lempikaktuksen ja sit.. no tiedät kyllä mitä.”

Minun oli pakko purra huultani, etten olisi nauranut mielikuvalle, jonka naisen sanat nostattivat mieleeni. Se oli suunnilleen nelikymppinen ja punatukkainen, sellainen tiukka nutturamummo ensinäkemältä, mutta oikeasti se jutteli karskimmin kuin minä. Nytkin se oikoi purppuran värisiä silmälasejaan nenälleen varsin opettajamaisesti ja loi minuun paljonpuhuvan katseen niiden yli.

”Joku kyllä vei mun lempikaktuksen”, myönsin lopulta ja työnsin puhelimen taskuuni. Ei se Tommi soittaisi, ei se oikeasti minua tarvitsisi. Tai miksi minä sitä tarvitsisin? Minulla oli töitä koko kesän.
”No ei selvästikään ihan äsken.” Marjo kommentoi neutraalilla sävyllä.
”Niinkin voisi sanoa.”

Kävin kaatamassa kahvit tiskialtaaseen ja istahdin takaisin tiskin taakse. Vaikka nykyään kirjastossakin oli kaiken maailman itsepalvelulainauspisteet, mummot käyttivät edelleen meitä oikeasti tänne palkattuja. Nyt kuitenkin huomasin tuijottavani suoraan Tommia, joka istuskeli tiskillä sen näköisenä, että oli odottanut jo pidemmän aikaa.

”Mitä sä siinä teet?” kysyä töksäytin hämmentyneenä.
”Mitäs mä, kunhan istuskelen. Venaan sua.”
”Mua?”

Tommin silmät nauroivat minulle ja huomasin, että se oli sitonut rastansa ylös. Yleensä ne laineilivat vapaana, mutta huomasin pitäväni niistä myös kiinni. Yritin pudistella ajatukset päästäni vaivihkaa, mutta ne tuppasivat jumittamaan.

”Onks sulla kuuma?” kysyin rastoihin viitaten, aiheenvaihtelu taisi olla minulle aika tavallista.
”Ainahan mulla on”, Tommi virnisti ja sen intensiivinen katse tappoi. Vilkaisin taakseni ja huomasin Marjon kaikessa rauhassa selailevan varattuja lainoja, mutta tiesin sen kuuntelevan tarkkaavaisena.
Äkkiä alkoi pelottaa ja halusin työntää Tommin pois.

Läheltä, täältä, ovesta ulos.

”En oo menossa mihinkään”, se sanoi ja tajusin ajatelleeni ääneen. Purin huultani nolostuneena, mutta rastoja ei kiinnostanut. Ne heilahtelivat ilkikurisesti Tommin nauraessa minulle.
”Oot tyhmä. Tuu viikonloppuna messiin, oon lähös Joensuuhun.”
”Mitä mä siellä?”
”Osta vaikka lihansyöjäkasvi.”
”Mitä?”

Tommi vain heilautti minulle kättään ja häipyi sen siliän tien. En voinut kuin pudistella hitaasti päätäni ja laskin katseeni pöydän pintaan, johon Tommi oli ilmeisesti jättänyt lainauskuitin.

Ei mulla ole sun numeroa, soita mulle.

”Aika outo kaveri, miks sulla ois sen numero jos sillä ei oo sun?” Marjo kommentoi selkäni takaa ja minä säpsähdin. Olin kerennyt kokonaan unohtaa naisen olemassaolon ja katsahdinkin siihen sen näköisenä, että olin jäänyt kiinni jostain paljon vakavammasta.
”En mä… me tunnettiin joskus. Tai siis, tunnetaan vieläki mut…”

Marjo nyökkäsi ja näytti sille, ettei sitä enää kiinnostanut sen enempää. Yritin koota itseni ja ilmoitin lähteväni järjestelemään hyllyjä, saadakseni päänikin samalla jotenkin järjestykseen.

Sen verran minä tiesin, ettei minulla ollut Tommin numeroa itsellänikään. Eli pitäisi varmaan nähdä Violaa ja keplotella numero itselleni jotenkin.

[Siunsäe]

Heippa kommenttikampanjan puolelta.

Onneksi tätä ehti julkaistua vielä toinenkin luku, niin saan tähän kommenttiin ehkä vähän järkevämpää sisältöä. ^^

Jäin jotenkin heti ihan koukkuun! Luen ihan hävettävän vähän originaaleja... Yllätyin, miten hyvin Gabe ja Tommi on rakennettu hahmoina, ihan tuntui kuin heillä olisi jotain tosielämän vertauskuvia. Jotenkin heti halusin tietää heistä paljon enemmän. Nyt vielä varsinkin Tommi jäi aika etäiseksi, mutta eipä taida Gabekaan olla hänestä tässä alussa vielä niin kovin perillä (ainakaan enää nykyään?), jos oikein tulkitsin.

Gaben tunteet on kyllä kuvailtu niin hyvin, että ihan väkisinkin lukija hurahtaa sisälle tarinaan. Ja emmä tiedä... Jotenkin tuo poikien välinen jännite/ihastus on myös vaan niin luonnollisen tuntuista. Näin naispuolisena henkilönä en voi kuvitella, miltä tuntuu olla poika ja ihastua poikaan, mutta jotenkin nyt tämän jälkeen ehkä tiedän. ...Tarkoituksenani siis sanoa, että kirjoitat hyvin!

Minun on nyt vaikea sanoa, mitä tältä tulevaisuudessa odotan, koska en yhtään tiedä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään.

Tai no ehkä osaan jotain sanoa... Toivon, että Gabe saa uuden lempikaktuksen. :>

Oon kyllä maailman huonoin jättämään kommenttia, mutta yritin ees jotain. Ota tästä sähellyksestä nyt selvää ja kirjoita pliis lisää!

[Zarroc]

Siunsäe, kiitos ihanan positiivisesta kommentista 8'D kirjoitan todella vähän mitään fluffyyn taittavaa hömppää, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Kiitos paljon kaikista kehuista, hihi, minäkin toivon että Gabe saa uuden lempikaktuksen :3

A/N. F300 35. Kova

3.   Pilvet on pääkalloja (pidä itsesi miehenä)

Mut älä pidä kii, vaan juokse
Jos ilmapallo karkaa, anna sen mennä

Olin osannut odottaa kärttyisää Violaa, kun se nilkutti avaamaan minulle oven.

”Mitä sä täällä?” se kysyi tympääntyneen näköisenä ja minä hieroin käsivarttani vaivaantuneena. Tummanpunaisen kauluspaidan hiha rypistyi ärsyttävästi.
”Mähän tekstasin sulle tulevani käymään?”
”Niinpä teit. Ei se selitä mitä sä täällä teet.”

Meillä ei koskaan ollut ollut kovinkaan läheiset välit, käsittääkseni Viola ei tullut toimeen enää Mariankaan kanssa. Vaikka ne oli täyssisaruksia, toisin kuin me.
”No siis… pääsenks mä sisälle?”

Hetken ajan se näytti sille, ettei päästä ollenkaan, mutta huokaisi ja poistui oviaukosta. En tiennyt kävelikö se tahallaan huonosti, vai koskiko siihen oikeasti noin paljon. Keittiössä savusi marisätkä kahvikupin aluslautasella, Viola otti sen ja veti henkoset. Pitkät kynnet olivat samanväriset kuin tukka, hempeän violetit.

”Miten sun jalka?” kysyin ja nainen naurahti, mikä kuulosti kyllä enemmän tuhahdukselta.
”No mitäpä veikkaat?” se kysyi vastakysymyksen ja istahti keittiönpöydälle. ”Ihan yhtä paska se on kävelinpä kepillä tai en.”

Nyökkäsin hitaasti ja etsin katseellani pakopaikkaa. Huomasin jääkaapin ovessa kuvan kahdesta naisesta ja kohotin hieman kulmaani. Toinen naisista, selvästi se vanhempi, näytti vähän Marialle.
”Karita ja Rebecca”, Viola totesi huomattuaan kiinnostukseni. Sen ääni oli muuttunut hieman leppeämmäksi, vaikka en uskonut sen johtuvan puheenaiheesta. ”Ne päätti laittaa mulle kuvan naamoistaan ku ite lähtivät käymään Islannissa.”
”Sepä huomaavaista”, hymähdin ja nojauduin tiskialtaaseen. Viola tarjosi minulle sätkää pienen hiljaisuuden jälkeen, mutta pudistin päätäni. Se tuhahti taas ja loi katseen ulos keittiön pienestä ikkunasta, joka oli upotettu suoraan tiskialtaan yläpuolelle. Kiva stalkata naapureita tuosta tietysti.

”Niin miks sä tulit? Ethän sä käy täällä ees jouluna?”
”Mä tarviisin Tommin numeron.”
”Tommin?”

Kohtasin varoen naisen katseen, se salamoi vähän ikävästi. Purin huultani ja hetken toivoin, että olisin tarttunut siihen sätkään.

”Se törmäs muhun kaupungilla ja meidän piti nähä mut eihän mulla sen numeroo ole”, selitin nopeasti. Viola tuijotti vielä hetken, mutta näkyi nielevän selityksen tikkuineen kaikkineen.

Numeron saatuani kiskoin kengät jalkaan eteisessä ja aikoessani sulkea oven, kuulin Violan hieman tukahtuneen äänen sanovan; ”Kerro Marialle että mulla on ikävä sitä.”
Seisahduin hetkeksi kynnykselle tasapainottelemaan ja katsoin sitten taakseni. Viola nojasi jalkaansa ja puri huultaan, vaikka en tiennyt mikä näistä asioista sattui eniten.
”Joo.” vastasin neutraalisti ja ulos päästyäni soitin Tommille.

[Hilla]

No niin, kohta Tommi ja Gabriel tapaavat ihan tarkoituksellisesti! Mielenkiinnolla odotan mitä siitä tulee, rentoa vai kiusallisuuteen taipuvaa?

[Zarroc]

takkuinen, eiköhän se ala selvitä viimeistään seuraavassa osassa :3

A/N. F300 226. Ystävällisyys

4.    Muista mitää näist viime vuosista

Lähin hetkeks, mut en lopullisest lätkii
Välil vaa unohtaa

”Tommi”, se vastasi rahinan jälkeen ja hetkeksi unohdin kokonaan miksi edes soitin.
”Öö se on Gabriel, moro”, sain kuitenkin kakisteltua ja suorastaan aistin Tommin hymyn, joka liikkui linjoilla.
”Ai moi! Soitit sitte.”
”Joo oli vähän tekemistä ni kesti.”
”Juu ei mitää, tosi kiva että soitit”, se sanoi ja taas kuului epämääräistä rahinaa ja kolahduksia.

”Mitä sä teet siellä?” naurahdin, koska kuulostihan se minun korvaani ainakin vähän oudolta.
”Sytytän nuotioo.”
”Nuotioo? Missä?”
”No siis tässä rannan tuntumassa, tiiäthän”, se hymisteli puhelimeen ja taisi pitää sitä pään ja olkapään välissä. Rannan tuntumassa… tarkoittiko se nyt sitä rantaa, mikä toimi festarialueena kesällä?
”Kai mä tiiän”, vastasin ja mietin, pitäisikö mennä sinne. Sattumalta, vahingossa, sanoa, että läheiseltä kojulta sai parhaat jäätelöt.

”Tuu moikkaa, ei meitä montaa oo.” Tommi luki taas ajatukseni ja hetken ajan minua turhautti. Olinko noin läpinäkyvä?
”No siis”, älähdin, mutta tajusin, ettei minulla ollut ainakaan mitään parempaa tekemistä. ”Voin mä tulla, menee varmaan hetki.”
”No kyllä sä urheilijana oot juosten täällä ihan kohta.”

Totta.

Hörähdin vielä jotain ja suljin puhelun, lyöden roskakatosta vieressäni. Vaikka en ollut enää varma miksi joskus olin pistänyt välit poikki Tommin kanssa, olin tiennyt sen vielä viime viikolla. Sen oli pakko olla ollut hyvä syy, pysyä niistä helvetin rastoista erossa niin kauan.

Joskus tosin mietin, olivatko asiat tuntuneet vain paljon raskaammilta silloin joskus. Kilpailukausi oli loppunut kuin seinään ja olin purkanut sen kaiken suuttumuksen ja turhautumisen Tommiin. Sillä jos kenellä oli syytä olla minulle vihainen, mutta ei se ollut. En voinut edes kuvitella sitä vihaisena.

Enkä halunnut antaa siihen mitään aihetta.

Ehkä juuri siksi tajusin ottavani ensimmäiset juoksuaskeleet eteenpäin, vaikka minun ja Tommin välissä oli kymmenen kilometriä. Bussipysäkki tosin olisi lähempänä, mutta todellakin toivoin, etten näkisi pelkkiä linja-auton takavaloja.

Olin kerennyt juosta juuri ja juuri pysäkille, kun näin bussin tulevan. Kerrankin minulla taisi onni pelata näiden asioiden kanssa, vaikka normaalisti kävi juuri päinvastoin. Tietysti jouduin tekemään vaihdon keskustassa, joten kyllähän tässä kerkeäisi vielä töpeksiä kaiken mahdollisen.

[Hilla]

Oi oi, kohta alkaapi tapahtua! Suloisia kaipuun tunteita Gabrielilla.

[Zarroc]

takkuinen, tapahtui tai ei, here we go.

A/N. F300 180. Vesi

5.    En oo viel valmis sun kanssa

Sori, se oli refleksi
kun luulin itteeni onnelliseksi

Astuin alas bussista rannan tuntumassa, vaikka tiesin hippinuotion olevan jossain syrjemmässä. Lähdin astelemaan kevyttä hiekkatietä pitkin verkkaisin askelin, nauttien linnunlaulusta ja alkukesän lämpimästä tuulesta. Hiekalla näkyi märkiä länttejä äskettäin paikalla käyneistä vesikuuroista, mutta kuka nyt sadetta pelkäisi, kun järvi oli aivan kyljen tuntumassa.

”Gabe!” tuttu ääni huusi taas ja minua alkoi naurattaa, kun näin Tommin pomppaavan pystyyn käsillään huitoen. Minusta näytti sille, että sen housut jäivät vauhdissa jälkeen, mutta melko nopeasti se sai itsensä kasailtua. Punaiset tennarit vilkkuivat tummiin farkkuihin vaihtuneiden housunlahkeiden alta, mutta se sama oliivinvihreä takki sillä oli päällä kesät talvet.

En kerennyt reagoida mitenkään kun Tommi kapsahti kaulaani ja antoi minulle märän pusun poskelle.
”Sä tulit!”

Tajusin, että lempihippini oli kännissä, koska saatuani sen irti itsestäni tunsin repaleisten hihojen verhoamien sormien tarttuvan minua ranteesta.
”Oliks sulla noin ikävä?” hymähdin hieman vaivaantuneena kun se veti minua perässään hymyillen kuin naantalin aurinko.
”Totta kai”, se kujersi ja pudistelin päätäni huokaisten. Olisi kai tämä pitänyt jo arvata, miksi muutenkaan ne istuisi alkukesän vaillinaisessa lämmössä rannalla nuotion lämmössä? Kyllä nyt nuorisokriminaalitkin joivat, varsinkin nämä suloisimmat tapaukset.

Siirsin katseeni eteenpäin Tommista ja huomasin, että sen nimenomaisen lämmönlähteen ympärillä istui kuusi ihmistä, joista neljä oli tyttöjä. Tai nuoria naisia, tai mitä vaan.
”Joo hei, tässä on Mira, Heini, Tuomi ja Isa”, se esitteli ne nopeasti ja minä en kerennyt kuin nyökkäillä tahdissa. Heinillä oli punaruskea, kihara tukka ja se istui roséviinipullon kanssa keltasilmäisen Tuomin kyljessä.

En kerennyt edes kiinnittää muihin enempää huomiota kun Tommi puhui taas, istuutui maahan sen Isan viereen ja veti minut mukanaan.
”Tosiaan, Laineen sä tiiätkin ja sit on Mikko, se on baarimikkona siinä yökerhossa.”
Mikko baarimikko sai minut näyttämään hetken ajan huvittuneelta, mutta vein pian katseeni Laineen kasvoihin, vaikka olin aina tuntenut sen etunimeltä. Me oltiin joskus pelattu samassa jalkapallojoukkueessa, mutta siitä oli ainakin kymmenen vuotta.

Sen hymyssä oli jotain outoa, mutta sentään hymyili. Minä kätkin ahdistukseni kun Tommi nojasi paremmin minua vasten ja ojensi ringissä kiertävää viinapulloa.
”Juotko sä edelleenkään?” hippiäinen virnisti minulle härnäävästi, minä huokaisin ja siemaisin kerran, ehkä toisenkin. En ollut ollut absolutisti enää pariin vuoteen, miksi kieltäytyisin kaikesta tietäen samalla, etten saisi tärkeimpiä asioita enää takaisin?

[Hilla]

Miten Laine saa minussa aikaan epäluuloa? Hmm. Saa nähdä, kuinka avoimeksi Tommi alkaa humalan ansiosta.

[Siunsäe]

Uuu, tämähän menee kiinnostavaksi. ^^
Edelleen jaksan ihailla hahmojen aitoutta. Tähän on niiin helppo päästä mukaan.
Hetken jo luulin, että Gabe oikeasti juoksisi sen jumalattoman matkan Tommin luo, mutta ottikin sitten bussin. Näkn jo sieluni silmin sen awkward momentin, kun se saapuu paikalle hikisenä huohottaen. 
Jatkoa odottelen ja ehkä myös vähän sitä, että tämä pääsisi vielä paremmin vauhtiin.

[Zarroc]

takkuinen ja Siunsäe, kiitokset kommenteista :3

A/N. F300 256. Tähti

6.    Mulla on hyvä näin (katsot muhun päin)

Kaiken varalta, jos ei enää tavata
en halua, että kadun jos oisinkin saanut sinut rakastumaan

Makasin selälläni nurmella, nuotio oli kerennyt sammua jo aikaa sitten. Tommi makasi vierelläni takkiinsa kääriytyneenä, enkä edes tiennyt oliko se hereilläkään enää. Meitä ei ollut jäljellä enää muita, Mira, Isa ja Mikko olivat lähteneet ensimmäisenä. Kai ne oli menneet jonnekin jatkoille, minua ei ollut kiinnostanut liikkua. Heini, Tuomi ja Laine olivat lähteneet nukkumaan joskus yhden aikaan yöllä.
Meidän kyljet melkein kosketti toisiaan, mutta vain melkein. Yritin pitää jotain väliä, vaikka tiesin sen olevan kohtalaisen toivotonta. Jos Tommi haluaisi jotain, se ottaisi sen niin suloiseen tapaan, etten tajuaisi panna vastaan.

”Miks me sillon joskus lopetettiin?” Tommi kysyi hiljaisella sävyllä, mutta siitä huolimatta säikähdin hiljaisuuteen ilmaantuneita sanoja. Sydän hakaten vilkaisin siihen ja vain katsoin, kun se tuijotti taivaalle. Laskuhumala tuntui turruttavalta, mutta kai se tyynnytti minua omalta osaltaan. En halunnut juosta karkuun kaikesta huolimatta.

”En mä tiiä”, vastasin sille ja siirsin itsekin katseeni taivaalle. En vain saanut kiinni mitä se oikein tuijotti. Ehkä se ei tiennyt sitä itsekään, mutta ei se tuntunut haittaavan. Joskus kadehdin Tommia, kuinka rauhallinen se oli, huoleton. Enkä osannut miettiä asioita sen enempää sen kanssa, halusin vain vaihtaa aihetta. ”Miks sä oot täällä mun kans?”

Tommi naurahti, ensimmäistä kertaa ikinä sen sävyssä oli jotain katkeraa. Hämmennyin.

”Missä mun pitäs olla? Kotona tuijottamassa kattoo ja miettimässä onks Jaakolla kivaa Berliinissä?”
Sillä oli pointtinsa tuossa, mutta niin minä olin tehnyt silloin. Tuijottanut kattoa ja miettinyt oliko Tommilla kivaa ihan kenen tahansa kanssa missä vain.
”Vaikka”, vastasin tyhjällä sävyllä. ”En tiiä onks tää yhtään parempi.”
”On täällä sentään tähtiä”, Tommi tokaisi tyhjentävästi ja mietin, mitä se edes teki Jaakon kanssa kun ei tuntunut kaipaavan sitä lainkaan. Vai oliko se ollut liikaa Violan, unohtanut, mitä tarkoittaa välittää?

Nousin toisen käteni varaan ja käännyin katsomaan sitä tarkemmin, Tommin silmät olivat kiinni ja minun teki mieli työntää käsi sen rastoihin. Koskea niitä, tuntea taas miltä ne tuntuivat kättä vasten.

”Tiiäthän sä, ettei täällä mitään tähtiä näy”, huokaisin sille, vaikka joskus toivoin, että näkyisi. Tommin tähdet olivat varmaan parempi kuin tämä muu maailma.
Se avasi silmänsä ja katseli minua, halusin upota niihin vihreisiin pisteisiin, joita oli muun värin seassa. En edes huomannut kallistuvani sitä kohden, ennen kuin upotin sormeni rastoihin, jotka tuntuivat karheilta kämmentä vasten ja suutelin sitä. Tommin huulet olivat lempeät, se hymyili vasten ja minä tajusin kaivanneeni sitä.

”Mä tiesin, että sä näet ne”, se kuiskasi, kun painauduin sen kylkeä vasten ja jäin odottamaan aamuaurinkoa.

[Räntsäke]

Olen nyt tätä aikani seuraillut, joten jos nyt olisi sopiva aika laittaa puumerkki?
Mä harvemmin jään seuraileen raapale- tai fiklet -sarjoja, mut tämän tulin joskus sitten avanneeksi ja koukkuunhan minä jäin. Tykkään tästä, mukavan aito ja sitä rataa. Violan haluan erityisesti nostaa esille, se on esiintynyt tasan kerran mutta piirtynyt mieleen näistä hahmoista kaikkein selkeimmin. En nyt saa tästä tämän laadukkaampaa kommenttia aikaiseksi, mutta halusinpahan mainita, että seurailen tätä ja olen tykästynyt... : )

[Zarroc]

Räntsäke, paljon kiitoksia ihanasta kommentista ja muistutuksesta, että en näköjään ole lisäillyt tänne jatkoa. :3 ja Viola on hauska hahmo kirjoittaa, se on niin uppiniskainen kärttykasa.

A/N. Ohoh, vahingossa aikaa vähän kului vaikka onhan tämä ollut jo kauemman aikaa valmis. F300 257. Turvallisuus

7.    Vuoristorataa (tää tekee pahaa)

Nollast sataan, saat mut kiljumaan
mä haluun maahan, mut en voi lopettaa

Me käveltiin hiljaisina kohti keskustaa, kello oli jotain puoli seitsemän aamulla. Busseja ei mennyt kuin kuudelta ja seitsemältä ja jotenkin silti tuntui paremmalle kävellä. Olimme nukkuneet laskuhumalat pois nurmikolla, vaikka nurmikko oli kastellut paidanselkämyksen ja takaraivon.

Tommi poltteli aamun ensimmäistä tupakkaa, minä selasin puhelinta vaikka akku veteli jo viimeisiään.

Jostain syystä halusin laittaa viestiä ihan kenelle tahansa, halusin tivata joltakulta syytä omaan käytökseeni. Miksi, mitä, mihin. Mikä minua vaivasi.
Facebookissa oli kaksi uutta kaveripyyntöä, Laine ja se yksi muija, Isa. Hyväksyin molemmat poissaolevana.

”Kissako kieles vei vai miks oot noin kivee?” Tommi kysyi heittäessään röökin autotielle, näin sen näpeltävän rastaansa kevyesti hymyillen. Irvistin hieman, varmaan vähän rumastikin ja rastapää nauroi.
”Sitä vaan, että mulla alkaa työt yheksältä”,  mumisin tajuttuani sen vasta ihan äskettäin.
”Noo kerkesithän tuota nukkua ku pikkupossu pari tuntia”, Tommi hörähti huvittuneen oloisena ja minä pudistelin päätäni.
”Vois vaan kävellä sinne kirjastolle suoraan ja kolkuttaa ovee niin kauan, että joku tulee avaa.”
”Tai sit tuut mun kämpille nukkuu sekunniks.”

Katsahdin Tommiin, se oli vakavoitunut ja ilme oli vähän mietteliäs.

”No sekunti ei kuulosta kovin houkuttelevalta…”
”Okei, tähän suuntaan.”

Huomasin, että se kiskaisi minut taas peräänsä kuin aasin ja nauroi mennessään. En edes huomannut kun sen sormet lomittuivat omiini ja pitkästä aikaa minä oikeasti hymyilin.

Tommin kämpässä oli ihan yhtä sotkuista kuin olin jo odottanutkin. Tälle Violankin asunto oli aikanaan näyttänyt, vaatteita, tavaroita ja tyhjiä pitsalaatikoita lojui ympäri lattiaa. Pieni polku oli kuitenkin raivautunut eteisestä vessaan, keittiöön ja sänkyyn, joista viimeiseen raahauduin kiitollisen näköisenä.

Nukahdin lähes saman tien kun löin pääni tyynyyn, koska en halunnut todellakaan ajatella kuinka kauan se oli ollut pesemättä.

Herätessäni tajusin, että pääni oli painautunut kokonaan Tommin rastoja vasten ja niitä oli kaikkialla. Yritin nousta mahdollisimman hiljaa, koska äkkiä mikään tästä ei tuntunut hyvältä. Hain katseellani kelloa, kunnes tajusin kaivaa puhelimen taskustani ja tajuta, että kello oli puoli yhdeksän.

Taakseni katsomatta poistuin asunnosta ja lähdin juoksemaan, en voinut enää kestää tavanomaisuutta. Ehkä jäisin matkalla linja-auton alle, kun kunnolla yrittäisin.

[Hilla]

Gabriel taisi saada joitakin vastauksia mietintöihinsä, mutta ei tainnutkaan olla vielä valmis ottamaan loppulausuntoa vastaan. Nukkuminen rastatyynyn seassa herätttää huokailuja. Intiimiä.

[Zarroc]

takkuinen, minullekin kyllä kelpaisi rastatyyny. 8'D kiitos kommentista jälleen kerran.

A/N. F300 71. Älykäs

8.    Vaikket huomaa, läsnä aina

Joku herää täällä kohmeestaan,
toiset ei nukkuu voi ollenkaan.

Marjo ei vaikuttanut kamalan iloiselle löytäessään minut jo toisen kerran kolmen tunnin sisällä makoilemasta lastenosaston takaseinällä. Sinne oli sopivasti jätetty kaksi sohvaa selätysten, joten torkuin hiljaa siellä toisella puolella. Eipä minulla ollut toivoakaan olla tulematta nähdyksi, koska jalkani menivät metrin verran sohvasta yli, mutta ei kai sen niin väliä ollut.

”Gabriel”, Marjo huokaisi tullessaan toista kertaa luokseni. ”Sun puhelin on latautunu täyteen.”
Sen ääni oli aika tympääntynyt, joten koin parhaaksi ideaksi nousta ylös. Olo tuntui vielä huomattavasti väsyneemmälle kuin aamulla, mistä en tosiaankaan osannut olla yllättynyt.

”Okei”, vastasin ja estin vaivoin haukotuksen. Silmien auki pitäminenkin oli jo ihan työn ja tuskan takana, mutta ehkä onnistuisin siinä. Jos saisin käyttööni tulitikkuja ja jesaria.
”Sun pitäs kyllä mennä kotiis täältä”, nainen sanoi kävellessään takaisin tiskin taakse. Yritin kompuroida sen perässä jokseenkin järkevästi, mutta ei se oikein tahtonut ottaa onnistuakseen.

Pudistelin hitaasti päätäni, vaikka kieltämättä naisen ajatus kuulosti harvinaisen houkuttelevalta. Sain itseni kuitenkin tiskin taakse istumaan, josta yllätyin periaatteessa itsekin. Marjo katsahti minuun tuskastuneena, mutta ei kieltänytkään.

Kahden tunnin mummojen palvelemisen jälkeen minusta alkoi vihdoin tuntua sille, että jollen saisi nukuttua nyt heti, kuolisin. Käänsin katseeni vieressäni istuvaan naiseen, jonka pettämätön kestohymy sai minut lähes voimaan pahoin.

"Musta tuntuu, etten mä ehkä pysty tähän", huokaisin Marjolle, joka vilkaisi minua miettivästi kirjapinon takaa.
"Pystyminenkin on aika suhteellinen käsite", se tokaisi. "Vaihda osa-aluetta."

Kohotin naiselle kulmaani, mutta en jaksanut kysyä mitä se sillä taas tarkoitti vaan jatkoin lastenkuvakirjojen koomaista lajittelua.

”Etkä sä nyt tainnut ihan tarkottaa lajittelua”, se kuitenkin totesi hetken kuluttua, jälleen väläyttäen uskomatonta tilannetajuaan. Hymähdin hieman apeasti vastaukseksi ja se riitti naiselle oikeudeksi passittaa minut samoin tein kotiin nukkumaan.

Vaikka enpä minä tietenkään osannut sinne asti vaappua. Itse asiassa löysin itseni ihan väärältä puolelta kaupunkia kiroamasta omaa tyhmyyttäni jonnekin maailmankaikkeuden taakse, mikäli sieltä sille sopiva paikka ylipäätään löytyisi.

[Zarroc]

A/N. F300 51. Sairas

9.    Oot saanut olla poissa särkyneiden sydänten kulmilta

Sä et tullu tänne ensimmäistä kertaa
mut luulin ettet palaiskaan

Koputin Marian oveen hiukan vastahakoisesti, mutta en aikonut enää takaisinkaan kääntyä. Hetken kuluttua nainen tuli avaamaan, pitkät hiukset nutturalle sitaistuna ja mietin, miten paljon Viola näyttikään sille. Sävy hiuksissa oli vain melko erilainen, siinä missä Viola oli niin violetti, Maria oli enemmänkin punainen.

"Viola käski sanoa, että sillä on ikävä sua", hengähdin ennen kuin nainen kerkesi suutaan avata. Maria selkeästi hämmästyi, mutta pysytteli hymyilevänä. Ei suuria tunteita siis.
"Niinpä tietenkin. Tuu sisälle, Nita lähti käymään kaupassa."

Sille minä kohotin väkisinkin kulmiani. Kyllä lähes kaikki heidät tuntevat tiesivät Nitan luusyövästä, mutta kukaan ei osannut siihen ikinä reagoida oikein. Tämäkään hetki ei ollut poikkeus, sillä näin Marian katseen synkentyvän.
"Se on aikuinen", se muistutti minua vakavalla sävyllä. "En voi kieltää siltä kaupassakäyntiä."

Nyökkäsin ja vilkaisin Mariaa hieman epätietoisena kun nainen päästi minut sisään.
"Ja se voi ihan hyvin, niin kuin epäilemättä meinasit kysyä."

Minä huokaisin. Joskus Maria tiesi kaiken rasittavuuteen asti pelkästään ihmisten elekielen perusteella. Toisaalta, joskus se oli myös helpompaa. En halunnut sanoa aina kaikkea ääneen.

"Mieshuolia?"

Säpsähdin ja katsahdin siihen ahdistuneena. Marialta en ollut koskaan kyennyt peittämään suhtautumistani Tommiin. Olihan se ironistakin, perheeseen oli syntynyt kolme homoa lasta, vaikka äitimme oli uskovaisempi kuin jeesus aikoinaan. Rauha sen sielulle tietysti jo nyt, mutta kuitenkin.

"Kahvia?" nainen kysyi seuraavaksi ja havahdutti minut ajatuksistani.
"Joo, vaikka", vastasin poissaolevasti ja tajusin vihdoin ottaa kengätkin jalastani. Jätettyäni ne eteiseen kävelin keittiön puolelle ja katselin pöydälle unohtunutta muumimukia.
"Oota saat oman, Nita ei kato hyvällä jos sen mukista juodaan", nainen hymähti ja ojensi minulle täydestä kaapista toisen muumimukin. Niillä taisi olla pelkästään sellaisia, en ainakaan ollut koskaan nähnyt mitään muuta.

Saatuamme kahvit eteemme, Maria loi minuun tutkivan katseen.

"No, miten menee?"
"Ihan hyvin", sanoin. "Kai."
"Ookei", Maria virnisti ja joi kahvistaan varovasti. "Ootko töissä?"
"Joo, kirjastolla."
"Kirjastolla?" nainen pärskähti ja minuakin hymyilytti. Olihan se kieltämättä hiukan outo uravalinta minulle.
"Ei lukiopellet muualta saa töitä", kohautin olkiani.
"Et oo miettiny kouluun hakemista?"
"No en mä oikeestaan."

Joimme jälleen hiljaisena kahvejamme, kunnes Maria kohotti katseensa kupin reunalta.

"Kerro nyt, mikä sulla on hätänä. Viimeks kun tulit tänne naama ihan norsunvitulla, olit eronnu Tommin kans."
"Öääh", mumisin ja huokaisin heti perään. En tiennyt äkisti ollenkaan, oliko tämä sittenkään ollut kovin hyvä idea.

[Hilla]

Voi Maria. Ei syy ole muuttunut miksikään tälläkään kertaa. Tommihan se.

[Zarroc]

takkuinen, hih, sepä se.

A/N. F300 90. Sisko

10.    Tää voi olla vähän naiivia

No kylhän se vittu korpee, ku mä annoin vaa pikkusormen,
se veiki koko käden ja oon koukus

"Me tavallaan, öö.. suudeltiin?"
"Ihan yhtäkkiä keskellä toriako?" Maria kysyi huvittuneen oloisena.
"Ei vaan me no törmättiin kaupungilla ja sit se tuli kirjastolle ja me nähtiin illalla tai siis mentiin juomaan ja siellä oli muitakin ja tänä aamuna heräsin sen sängystä!"
"Ja ainoo mitä panikoit, on se, että te suutelitte? Niinkö?"
"Niin..."

Marian suu vääntäytyi ensin irvistykseen ja mietin, mikä sille tuli. Tajusin kuitenkin pian, että sen oli pakko pidätellä naurua. Ennen kuin huomasinkaan, isosiskopuoleni nauroi minulle vedet silmissä ja täristen. Tuijotin sitä täysin hämmentyneenä, kunnes ovi yhtäkkiä kävi ja näin Nitan tulevan sisään.

Naisella oli olkalaukku ja kävelykeppi, mutta muuten se näytti samalle kuin silloin, kun sen ekan kerran näin. Vahvalle ja kauniille, ainoalle, joka osasi pitää Marian aisoissa.

Nimenomainen nainen loksautti leukansa kiinni ja oli yhtäkkiä täysin vakava.

"Moi muru", Maria huikkasi ja kaatoi kahvit tiskialtaaseen. "Mitä toit?"
"En mä tiiä", Nita huokaisi, mutta hymyili. "Moi Gabe."

Nyökkäsin suu täynnä kahvia ja nainen asteli keittiöön. Se istahti minua vastapäätä Marian paikalle ja näin, että sillä oli kipuja. Se oli vain liian vahva edelleen.
”Sun pitäs kyllä käydä täällä enemmän, kun toi kerran nauraa tolleen”, se totesi ja viittasi päälleen nyökäten Mariaan, joka touhusi ostoskassin parissa. Kohautin mitäänsanomattomasti olkiani, mutta hymyilin kuitenkin hieman. Nitassa oli jotain jäyhää, mutta en osannut olla pitämättä siitä. Se oli kuin ihmisiä vierastava kissa, kaikki halusivat sen lähelle, mutta vain yhden se hyväksyi.

Katseeni kulkeutui jälleen siskoni suuntaan miettiväisenä.

"Sun pitää muuten toimia ennen ku kaikki on myöhästä", Nita totesi yhtäkkiä ja minä ikään kuin säikähdin. Säpsähtäen siirsin katseeni takaisin naiseen ja mietin, oliko se joku lesbojuttu. Oliko kaikilla naisilla joku telepaattinen yhteys toisiinsa, kun sanoit jotain toiselle, se kulki koko piirille sadasosasekunneissa?
"Nita", Maria sanoi varoittavasti minun vielä pällistellessäni naista hieman ymmälläni ja Nita naurahti kevyesti. "No et ois kuitenkaa sitä sanonu."
”Totta”, Maria hymähti ja painoi nopean pusun sen otsalle. ”Ja ens kerralla kun käyt kaupassa, vilkase sitä ostoslistaa.”
”Ai mulla oli semmonenkin?” Nita hymähti ja pudisteli sitten päätään. ”Lääkitys vie multa järjen.”

Nähdessäni Marian katseen, toivoin, että se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan. En tiennyt, kestäisisikö se sitä.

[Siunsäe]

Vitsi. Tää on tosi ihana. Sulla on tosi hyvät hahmot. En kestä, kui loistavia nää kaikki on.
Nitan sairaus ahdistaa kovasti, mutta osaat kyllä käsitellä asiaa niin aikuisesti. Luen kaikki luvut. Nyt on vain niin paljon kaikkia elämänmuutoksia, etten ehdi jokaista kommentoida. Koitan reipastua, lupaan sen.
Tarina on koukuttava ja hieno, toivottavasti jatkat pian <3 kiitos tästä.
Odotan kovasti, mihin Gaben elämä kehittyy.

[Tuhisija]

No niin, viimein tulin kommentoimaan. Lueskelin tätäkin viimeisenä päivänä töissä, mutta kommentointi jäi. Nyt kuitenkin muistin tulla raapustamaan edes jonkinlaista kommenttia tänne.

Nämäkään pojat eivät olleet mulle ennestään tuttuja, mutta lukaisinkin kyllä Eikä kukaan nähnyt hänen pakoaan ficin, koska huomasin samojen henkilöiden esiintyvän niin siinä kuin tässäkin ja sen lukeminen avasi jokseenkin heidän menneisyyttään. Viola onkin taasen tuttu, koska siitä muistelen lukeneeni aiemminkin.

Mutta tämä vaikuttaa hyvältä ja hömppädraama puree aina. Mun mielestä oot kivasti viljellyt "vihjeitä" Gabrielin ja Tommin menneisyydestä tähän, niistä paljastuu pala palalta asioita ja mun mielestä se toimii. Kumpikin vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä, haluan tietää heistä lisää.

”Mä tiesin, että sä näet ne”, se kuiskasi, kun painauduin sen kylkeä vasten ja jäin odottamaan aamuaurinkoa.

Kuudennessa ficletissä aivan ihana kohta! Tykkäsin koko lopusta, mutten kehdannut lähteä lainaamaan niin montaa riviä

Ja musta on myös kiva, että jaat sivuhenkilöidenkin elämästä palasia tässä, esim viimeisimmässä Marian ja Nitan elämästä.

Säpsähtäen siirsin katseeni takaisin naiseen ja mietin, oliko se joku lesbojuttu. Oliko kaikilla naisilla joku telepaattinen yhteys toisiinsa, kun sanoit jotain toiselle, se kulki koko piirille sadasosasekunneissa?

Tälle oli vähän pakko hymyilläkin.

Juu, jään seurailemaan, kiitos tästä tähän asti