Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 99327 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 414
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #360 : 06.08.2021 21:59:53 »
Kommentoijan paluu! Hieman alkoi pakahduttaa kun luin noita viimeisimpään osaan tulleita kommentteja, joten katsoin mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt enkä lukenut kuin siitä alaspäin, välttääkseni luvun alun kerryttämää tunnetaakkaa. Koska sehän tässä kokonaisuudessa on mainiota: ensimmäiset ficletit Alisan kipuilusta saavat todellakin viimeiset osat kaivautumaan syvälle ihon alle. Ehdottoman ihailtavaa, mutta hieman liikaa jos yrittää pitää pään kasassa kommenttia varten  ;D

Itseasiassa, tässähän pääseekin samaistumaan Alisan tunnelmiin. Kumpikaan meistä ei oikein kykene hallitsemaan ajatuksiaan, edes kunnolla ajattelemaan, mittakaava ja kärsimys vain ovat aika eri luokkaa. Vaikka ei kyllä voi väittää, etteikö kipuni olisi aitoa Alisan panikoidessa, tajutessa sen ettei peto hänen sisällään uhkaa häntä itseään. Yritykset kamppailla vastaan ovat kuitenkin ilmeisen hyödyttömiä.

Lainaus
Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

Alisan ja hänen taikuutensa välinen suhde on ollut yksi Ævintýrin keskeisimmistä teemoista vähintäänkin sen paljastumisesta saakka, ja hänen matkansa seuraaminen on ollut kiinnostavaa, liikuttavaa ja myös erittäin oleellista juonen kannalta. Tätä painolastia vasten yllä oleva kohta asettuu yllättävän ja harmillisen sijasta spektrillä pikemminkin järkyttävään ja tuskalliseen, etenkin kun Alisa hetkeä myöhemmin itsekin pikakelaa tuntemuksiaan läpi. Valosta on tullut hänelle tärkeä, minkä vuoksi sen puuttuminen vaikuttaa samalta kuin jokin aisti puuttuisi. Mahdollisesti pahemmaltakin, koska sen tilalla on jotain pelottavaa.

(Ja voi ei, näin kohdan jossa Alisa vielä toivoo Valven palaavan kotiin asioiden selvittämistä varten 😭😭 EN KESTÄ!!! Tämäkin muuttuu samoissa osissa, siihen asti ettei Alisa tahdo Valven näkevän häntä sellaisena. Oh my. Ei tämä nyt ihan kuolemaksi ole, mutta aika lähellä. Ævintýristä voisi kehitellä jonkinlaisen testin, jossa tekstin lukemisen jälkeen kartoitettaisiin tunnetasoja ja empatiakykyä. Jos ei tunne mitään, on luultavasti sydämetön kyborgi/salamurhaaja/kirotun laivan kapteeni. Tai muu fantasiaolento. Just saying, saa käyttää.)

Lainaus
Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään.

Tämä on mielestäni nostamisen arvoinen kohta, sillä se on jälleen kauniisti kuvailtu, mutta myös tärkeä. Se kertoo alkuasetelmasta, jossa Valve astuu kohtaamaan Alisan: hän on jo valmiiksi uupunut, taikuuden käytöstä ja mahdollisesti matkastakin. Toisaalta on kuitenkin olettavaa, ettei väsymys ole vakavampaa, koska Alisa ei havaitse sitä hänen muusta olemuksestaan ainakaan kovin voimakkaasti. Ja vieläkin enemmän, taikuuden taakan näkyminen täyttää taas osaltaan fantasiamaailman toimivuuden perusedellytyksiä. Sillä kun vahvatkin maagit väsyvät, on selvää ettei taikuuden käyttö ole "ilmaista" eikä sillä voida ratkaista kaikkia ongelmia. Pidän myös siitä, että taakka on nähtävissä nimenomaan katseesta, koska "silmät ovat sielun peili" -fraasina vetoaa minuun kiistämättömästi.

En edes lainaa tähän sitä kohtaa, missä Alisa anelee peloissaan saamatta ääntään kuuluviin - se oli yksiselitteisesti kamala ja se siitä. ♥

Lainaus
Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt.

Aijai jai! Ai, aiiiiiiiiiiiiiiiii aijaijaaa! 😭 Kirjoitin aikaisemmin Alisan oman taikuuden merkityksestä, mutta Valven taikuudella on ollut kyllä yhtä suuri rooli. Se on ollut uutta ja hämmentävää, se on ollut lohdullista ja kiinnostavaa. Jo pitkään se on ollut Alisalle tuttua ja ennen kaikkea turvallista.Aikaisemmassa kommentissani kipuilin vähän sitä, että Alisa koki suojaloitsujen äärellä ensi kertaa Valven taikuuden synkemmät sävyt, ne uhkaavammat jotka ovat olleet häneltä piilossa. Mutta tämä! Ei ihmekään, että valve on järkyttynyt. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään mahtoi liikkua, mitä järkytystä ja kauhua, pohdintaa siitä mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Aaaargh!

Ja näin ollen aion kutsua viimeistä ficlettiä kommentoiduksi. Koska syvemmälle en ehkä pysty menemään, en vieläkään. Paitsi.

Lainaus
Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Ripustan toivoni tähän lauseeseen yhtä voimakkaasti kuin korppeihin. Uskon Alisan tietoisuuteen, taisteluun pimeästä. Niin kauan kuin pidät meitä jännityksessä, minun on pakko uskoa johonkin  :P  :D

Kiitos vielä, olet ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 411/? 17.6.
« Vastaus #361 : 13.09.2021 20:36:43 »
Hei Okakettu, tulin tänne kertomaan, että ootellaan edelleen kärsivällisinä ja uskotaan suhun 100%. ♥ Luku valmistuu sitten kun sen aika on ja selätät haasteet kyllä.

Ei mulla muuta.

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #362 : 31.10.2021 14:56:41 »
Isfet: Vastailen tässä kohtaa molempiin kommentteihisi, joskin, voi että. 😭 ♥ Sanattomaksi meinaa vetää moinen palaute. Huomiosi ja kauniit sanasi ovat motivoineet minua aivan todella paljon nyt tässä viime kuukausien aikana, kun kirjoittaminen on ollut aika haastavaa. Todella ihana kuulla, että luvun monenmoiset tunteet ovat välittyneet myös lukukokemuksessa ja että tekstissä on ollut monia juttuja, joihin pysähtyä. Tätä(kin) lukua ja virkkeitä tuli vatvottua monen monta viikkoa, joten siksikin nuo lainauksesi ilahduttivat paljon ja tuntuivat palkitsevilta. ♥ Pohdintasi siitä, epäilikö Edda tuossa vaiheessa mitään ja varoittiko hän mahdollisesti Valvea, oli muuten erinomainen, koska alun perin dialogissa oli kohta, jossa Valve mainitsee Eddan olleen huolestunut Alisasta. En enää kuollaksenikaan muista, miksi poistin sen, mutta nyt totesin, että sen olisi voinut säilyttää. Kiitos siis pohdinnasta, niin siitä kuin muustakin! :)  Ja hirmuisen iso kiitos kommenteistasi, itse olet ♥!

Kaarne: ♥ ♥ Kiitos paljon ilahduttavista huomioistasi ja perusteellisesta kommentoinnista, kuten aina. Olen todella iloinen, että edelleen luet tätä ja jaksat ahkerasti kysellä uusien osien perään, niin meikä saa jopa avattua aina tasaisin väliajoin tiedoston. :D Oli myös ilahduttavaa kuulla pohdintaasi vääristyneen taikuuden eroista ja samankaltaisuuksista Valven ja Alisan taikuuteen, koska noita kielikuvia kääntelin kyllä paljon, ja ylipäätään mietiskelin, että millainen sävy niissä olisi hyvä. Great minds think alike selvästi, mitä valon voimaan tulee heh - Ameréon kyllä ehdottoman jalo projekti. Olen iloinen, että käytin tuota kuvausta, niin sain kuulla, mitä eeppisyyksiä olet 11-vuotiaana kirjoitellut. ;D Kiitos vielä paljon kommenteista, itse olet paras!

hiddenben: Vielä kertaalleen tervetuloa Ævintýrin pariin, oli todella ilahduttavaa kuulla, että päädyit lukemaan tätä suurprojektia ja että olet siitä pitänyt.  ♥ Kaarne jakoikin minulle hyviä huomioitasi lukemisen varrelta, kiitos paljon niistä kommenttisi lisäksi! Minua ilahdutti aivan erityisesti huomiosi, että tästä tarinasta syntyi myös ficcausideoita, koska se on minulle yksi #writing goals ehdottomasti. Mikäli vain inspiraatio iskee joskus, niin lukisin mieluusti esimerkiksi tämän tarinan noidista sinun kirjoittamanasi. Mukavaa myös, että Alisan ja Valven slow burn toimii tarinan läpi ja että näiden viimeisimpien lukujen tunnelmanluonti on ollut mielestäsi onnistunutta, koska sen kanssa sai kyllä taistella. Se on minusta vain hienoa, että vielä tässäkin vaiheessa löytyy uusia lukijoita, kiitos vielä paljon kommentistasi! ♥

A/N: Jatkoa pitkästä aikaa, anteeksi, että tässä on kestänyt. Tähän julkaisukertaan kuului alun perin vielä pari ficlettiä, mutta totesin, etten lakkaa editoimasta näitä tämänhetkisiä ikinä, jos en laita niitä nyt luettavaksi.

**

412.

Me makaamme sylikkäin haavoittuneiden korppien ympäröimänä.

Mustia siipisulkia on pudonnut maahan sinne tänne. Kylmä tuulenvire tanssittaa niitä. Kuulen korppien raakunnasta niiden hämmennyksen. Lumeen on muodostunut selkeä raja lintujen ja minua pitelevän Valven välille. Se on kohta, johon hän pysäytti korpit taikuudellaan, jotta ne eivät hyökkäisi minua päin.

Koska Valven korpit uskoivat – Koska minä olin –

En saa itkuani lakkaamaan. Haukon henkeä epätoivoisesti kuin painajaisuneen herännyt lapsi. Pahinta on, ettei kyse ole painajaisesta. Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet. Muisto täyttää minut kerta toisensa jälkeen kivuliaalla syyllisyydellä.

Kättäni korventava tuska ei ole juuri vähäisempi. Krafjan pihkaiseen tuoksuun sekoittuu vereni haju. Agnesin suojaloitsu tuntuu ihoni alla tulelta, joka polttaa pois Reinan luomaa pimeää. Ei kaikkea, mutta niin paljon, että sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

Vaikka tiedän sen tarkoituksen olevan parantaa, sävähdän haavaa ja krafjan poltetta. Veitsi oli kaivautunut kämmeneeni syvälle. Se on kuitenkin hinta, jonka maksaisin myös uudelleen. Miten helppoa päätös oli loppujen lopuksi tehdä: mustan tyhjyyden keskellä välähtänyt kirkkauden hetki, särö pimeässä. Ymmärrys siitä, etten koskaan voisi käydä moisella tavalla Valvea vastaan.

Että minä löisin veitsen ennemmin omaan ihooni kuin vahingoittaisin sillä häntä.

”Shh, Alisa. Shh.”

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä. Minun on vaikea kuunnella sitä, lähes mahdotonta katsoa risteileviä haavoja, jotka olen hänelle tehnyt. Verisiä jälkiä peittää ajoittainen tummuus. En tiedä, ovatko ne minun pimeästäni vai mädästä Valven sisällä.

”Anteeksi – Anteeksi –” Sanat rikkoutuvat minusta ulos epäselvänä nyyhkytyksenä. Valve suutelee päälakeani.

”Shh, vheínir. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tiedän, ettet se ollut sinä. Loitsun vaikutus oli yltänyt niin syvälle, että edes korpit eivät tunteneet sinua. Sen vuoksi ne yrittivät hyökätä, vaikka määräsin ne pois.”

Muistutus siitä, että Valven täytyi loitsia korppinsa vuokseni, saa ilmeeni vääristymään.

”Kaarne… Hiili…”

Silmäkulmastani näen yhden korpeista liikahtavan, kuin se tunnistaisi nimensä. Valven ote minusta muuttuu lujemmaksi.

”Tiedän niiden tarkoittaneen hyvää, mutta en voinut antaa niiden koskea sinuun. Ne ovat vain vähän pökerryksissä. Älä huoli. Minullakaan ei ole mitään hätää. Alisa, minä –” Äkisti hänen äänensä, itsehillintänsä, särkyy. Epätoivo vuotaa läpi lempeyden lomasta. ”Se olen minä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut ajoissa, mitä olet joutunut kestämään. Edes taikuuteni ei…”

Minä pudistan päätäni. ”Et olisi mitenkään voinut. Reina piti huolen siitä."

Tajuan, että sanat ovat totta myös minun tapauksessani. Vedän syvään henkeä, päästämättä oivalluksesta irti. Totuus on, että kumpikaan meistä ei olisi voinut estää tapahtumien kulkua. Kiiran puheiden perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä taistelemaan pimeää vastaan edes tällä tavoin.

”Sinut on vietävä sisälle lämpimään.” Näen Valven katseen viivähtävän verisessä kädessäni. Hänen leukapielensä kiristyvät. ”Puhdistettava ja hoidettava haavasi.”

”Ei”, minä sanon ja katson myös kättäni, noituuden ja vereni sekoittumista. ”Ei aivan vielä.”

Muistoni eivät ole enää epäselvää tuhkaa vaan tuskallisen teräviä. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä krafjan voima sammuu, että päästessämme sisälle olen unohtanut uudelleen liian paljon. En voi antaa niin käydä.

Valve suostuu, mutta vastahakoisesti. "Anna minun edes hillitä verenvuotoa. Sen ei pitäisi vaikuttaa loitsuun."

Myönnyn siihen. Valve siirtää meidät varoen parempaan asentoon ja viiltää veitsellä kaavustaan kangassuikaleen, jolla ryhtyy sitomaan kättäni.

Hänen työskennellessään minä kerron kaiken: Simonin roolin paljastumisen ja sen miten Reina kidutti häntä, kykenemättömyyteni auttaa. Kuinka se oli osa Reinan suunnitelmaa paljastaa todelliset tunteeni. Kipu saa minut takeltelemaan, enkä aina puhu asioista oikeassa järjestyksessä. Silkalla itsepäisyydellä onnistun muodostamaan matkastani viimein kuvan, joka ei ole sirpaleinen.

”Reina aikoo ottaa Edmundin paikan valtaistuimella. Olen varma siitä. Ja Kiira – hän sanoi, että vain toinen verinoita tunnistaa mädän. Hän ei suostunut kertomaan sinulle, vaikka anelin häntä.”

Valve kuuntelee minua keskeyttämättä, hoitaen samalla kättäni. Hänen otteensa on varovainen, mutta tunnen hänen vihansa ja huolensa tummana pohjavirtana hänen hämärässään. Se on niin syvää, etten voi olla värähtämättä.

Lopetettuani olen kylmissäni ja väsynyt. Osa minusta tahtoisi vain vajota Valven käsivarsien lämpöön. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pystyin viimein kertomaan totuuden hänelle.

Kun ajattelen sitä, minussa häivähtää hiljainen, tuttu tunne: kesän ensimmäisten päivien väreilevä kirkkaus. Jähmetyn. Valoni liikahtaa arasti rintakehässäni. Sen hehku on pehmeä mutta heikko, kuin se olisi loukkaantunut. Pedon kynnet ovat jättäneet haavoja jälkeensä.

Mutta se on silti minun taikuuteni. Pimeä ei onnistunut tuhoamaan sitä.

Huojennus saa silmäni sumentumaan uudelleen. Erotan Valven ilmeestä, että hän ymmärtää syyn kyynelilleni. Hämärä hänessä taas on etäinen, oudon valpas. Tajuan Valven pelkäävän yhä, että hänen taikuutensa saattaisi satuttaa minua jotenkin.

En halua, että niin on. Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Rauhan aavistus ei kestä kauaa. Jäykistyn tuntiessani, miten myös pimeä liikahtaa sisälläni: pedon askeleet, musta vesi. Hetkessä taikuuteni on pelkkä särkynyt häive auringonvaloa. Sydämeni täyttää tuttu hyinen kipu.

Kosketan rintakehääni vapisevin sormin. Reinan loitsu ei ole kadonnut. Ennen pitkää mätä hyökkää uudelleen ja saa minut unohtamaan itseni.

Saa minut –

Katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään.

Helpotukseni murenee. Emme ole voittaneet vielä mitään.

”Valve.” Nousen istumaan vaivalloisesti polvieni varaan. Hampaitteni välistä karkaa sihahdus, kun liikautan vahingoittunutta kättäni. Se ei ole silti mitään verrattuna pelkoon, jota tunnen. ”En – en usko, että minulla on paljon aikaa. Reinan loitsu…”

Valve siirtää tyynnytellen hiukset kasvoiltani. ”Me vuodatamme sen pois."

”Valve, et ymmärrä.” Käännän päätäni, jotta hän ei näkisi, kuinka pahasti suupieleni ovat alkaneet vapista. Minun on pakotettava sanat ulos. ”Minä kuolen. Loitsu ei hellitä, ennen kuin… Kiira sanoi… hän kertoi, ettei juureton taikuus kykene – Jos menetän hallintani taas, sinun täytyy –”

”Ei.”

Vaikenen Valven ottaessa kasvoni käsiensä väliin. Hänen silmissään on palava, hurjistunut katse, mutta hänen äänensä on täydellisen tyyni, kun hän nojautuu puoleeni ja sanoo:

"Alisa Eljaksentytär. Jokaisen koskaan vannomani valan kautta; minä lupaan, etten anna sinun kuolla."

Hänen ehdoton varmuutensa mykistää minut. Valve kääntyy puhumaan korpeille vanhalla kielellä ja saa vastaukseksi äänekästä raakuntaa. Huokaisen kuullessani, että linnut vaikuttavat toenneen.

Sen jälkeen Valve nostaa minut syliinsä.

”Viedään sinut ensin kotiin”, hän sanoo korvaani ja lähtee kantamaan minua pihamaan poikki.

413.

Matka takaisin kalvaslinnaan on loputtoman tuntuinen.

Päivänvaloa ei enää ole, mutta minä pidän sen muistosta kiinni; yritän ajatella kaikkea muuta paitsi polun vallannutta tummaa kylmyyttä. Hampaani kalisevat. Puserran Valven kaapua sormissani molemmin käsin. Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten. Pakkasen sijasta siinä on vehmainen loppukesän illan tuoksu.

Valve ei kuitenkaan kykene varjelemaan minua sellaiselta, joka on jo sisälläni. Jokainen kuluva hetki himmentää krafjaa, kun taas väärä taikuus voimistuu. Pimeä minussa on Reinan tekemä haava, vain hädin tuskin umpeutunut. Se avautuu uudelleen pelottavan helposti.

Minä taistelen vastaan, taistelen todella. Palautan mieleeni aamun terävän kirkkauden ja sen, miltä minusta tuntui ensimmäisen loitsuni langettamisen jälkeen. Muistutan itseäni siitä, että on myös hyvää pimeää.

Yritykseni pyristellä vapaaksi on hyödytön. Reinan taikuus kiertyy vaivatta sydämeni ympärille. Se muuttaa talvisen maailman jälleen jäisiksi sirpaleiksi, saa vähäiset voimani haurastumaan. Krafja ei ole tarpeeksi vahva pysäyttämään sitä.

Enemmän aikaa, minä ajattelen pihkan tuoksun hiipuessa pois. Valven määrätietoiset askeleet pysähtyvät, jatkavat matkaa. En tiedä, olemmeko jo lähellä kalvaslinnaa, sillä silmäni eivät enää tahdo pysyä auki. Kuvittelin, että meillä olisi enemmän aikaa ennen uutta hyökkäystä. Laatia suunnitelma, varmistaa, että –

Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Päästessämme sisälle saan otteita pelkistä pirstaleista: pakkasen väistymisestä kasvoiltani, läheltä kantautuvasta Eddan äänestä. Kuulen Valven puhuvan. Hän pitelee minusta lujasti kiinni. Käytävien lyhtyjen liekit tanssivat silmäluomieni takana. Tahtoisin kysyä, minne olemme menossa, mutta huuleni eivät tottele.

Krafjan polte on ihoni alla enää pelkkä hiipuva hiillos. Tunnen, miten pimeä kohoaa sen lomasta. Kivun aallot lyövät sydämeni lävitse; pedon hymy on leveä ja nälkäinen. Liian myöhäistä. Olisi pitänyt käyttää veistä aiemmin. Olisi pitänyt –

Havahdun aukeavan oven narahdukseen. Vaikka se vaikuttaa ensin mahdottomalta, onnistun avaamaan silmäni. Tuttu katto, ei Valven ja minun huoneen, vaan omani. Seinät vuotavat vääriä haaleita värejä. On kuin sen kukkakuviot olisivat lakastuneet.

Valve laskee minut varoen sängylle. En tahtoisi päästää hänestä irti, mutta sormieni ote on niin heikko, että se tapahtuu kuin itsestään. Talvitakista huolimatta minun on kammottavan kylmä. Silmäni yrittävät painua uudelleen kiinni. Kamppailen vastaan, jotta en kadota Valvea. Hän järjestelee jotakin sängyn päädyssä ja polvistuu sen jälkeen vierelleni.

”Olen melkein valmis. Minun täytyy vain –” Valve vaikenee. Hänen seuraavat sanansa ovat huolen kiristämiä. ”Kuuletko ääneni?”

Pakotan harhailevan katseeni Valven kasvoihin. Hän tarttuu terveeseen käteeni ja hieroo kämmenselkääni tutulla rauhoittavalla tavalla. Hänen hämäränsä –

Ynähdän. En kykene tavoittamaan hänen hämäräänsä. Kurottaessani sitä kohti se on kaukana usvaverhon takana. Odotan tuntevani pedon havahtuvan, paljastavan hampaansa, mutta se pysyy hiljaa. Pimeä ei ole Valven taikuudesta enää lainkaan kiinnostunut.

Hyvä, mietin sumeasti. Minusta ei siis ole Valvelle vaaraa. Yritän kertoa sen hänelle, kun samassa kehoani ravisuttaa väkivaltainen puistatus. On niin kovin kylmä. Vaikea hengittää. Kipu yltää sisälläni paikkoihin, jossa sitä ei ole koskaan ennen ollut.

Kiira. Hän kertoi minulle, että tämä sattuisi.

Pimeys tihkuu näkökenttääni, tukahduttaa huoneen haaleat värit ja vähäisen valon. Pinttyy minuun kiinni kuten valtaistuinsalin koristeisiin. Tajuan, että sillä ei ole aikomustakaan päästää enää irti.

Sydämessäni kirskahtaa uudenlainen pelko. Etsin otteen medaljongista, mutta haavoittuneen kämmeneni läpi kulkeva tuskan sävähdys on hyödytön. Krafjaa ei ole. Hopea auttoi vain muistamaan. Se ei pelasta mädältä.

Jokin viileä koskettaa kevyesti kasvojani. Hätkähdän, mutta sitten tuttu ääni puhuu korvani juuressa. Valve. Kun yritän katsoa häntä, näen ainoastaan tummuuteen peittyvän hahmon. Se pelottaa minua melkein enemmän kuin mikään muu.

”Voit sulkea silmäsi." Valve asettaa kätensä otsalleni. "Hengitä syvään."

En ole varma, onnistunko tottelemaan häntä. Kaikki on pelkkää mustaa sumua.

Akærnï.

Silmäluomeni värisevät. Muistan tämän loitsun. Se vuodatti Ymíssin jälkeen kipeän valon luistani.

"Akærnï.

Tällä kertaa en tunne puhdistavaa sadetta. Valven taikuus on heikko kuiskaus, kykenemätön rikkomaan mustan veden pintaa. Mätä on juurtunut liian syvälle.

"Akærnï.

Minua paleltaa. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, sanovan aiempaa painokkaammin:

"Akærnï!

Suussani maistuu oudolta. Liikautan kieltäni hampaitani vasten ja tajuan maun vereksi. Vereksi ja kalmaksi ja joksikin lahoavaksi.

Mieleeni kohoaa kuva Ikitammen tuhoutuneista oksista.

"Valv –"

Kipu salpaa henkeni. En pysty puhumaan. En pysty –

Akærnï! Akærnï!

Kehoani ravisuttava uusi puistatus, paljon voimakkaampi kuin aikaisemmat. Valve joutuu irrottamaan otteensa kasvoiltani pidelläkseen minua aloillaan. Jopa kipuni läpi erotan epätoivon hänen äänestään.

"Akærnï – Henget, minä pyydän..."

Mitään ei tapahdu. Reinan vääristynyt taikuus sykkii rintakehässäni sydämeni sijasta.

Vanhan kielen sanan kaiku haihtuu. Valve sanoo jotakin ääni särkyen. Se ei kuulosta loitsulta. Hänen sormensa vapisevat, kun hän siirtää kättään pyyhkiäkseen pois poskilleni valuvat kyyneleet, suustani tihkuvan nesteen. Oh. Huono juttu.

Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Ehkä pimeä viimein lakastuu, jos nukun.

”Ei, Alisa. Ei. Älä edes kuvittele."

Päätäni kohotetaan. Nostetaan kovakouraisesti pois mustasta vedestä. Haukon yskien henkeäni.

Ohikiitäväksi hetkeksi näkökenttääni peittävä sumu väistyy. Valven silmät ovat taikuudesta tummunutta hopeaa.

"En anna sinun rikkoa lupaustani, vheínir."

En minä tahallani. Yritän kertoa sen hänelle, mutten pysty. Hengitykseni on vaikeaa ja katkonaista. Valven katse kulkee minussa jotakin etsien. Hänen hartiansa ovat jäykät, suu tiukka viiva. Silmänräpäyksen ajan vierelläni istuu synkeän horjumaton korppikuningas.

Sitten hän on Valve, korppikuningas, molempia. Hän nojautuu lähemmäs. Olen kuulevinani siipisulkien kahinan, lankeavan hämärän äänen metsän keskellä.

”On eräs keino. En tiedä, kuinka se – Alisa. Luotatko minuun? Olen niin varovainen kuin vain voin, mutten voi taata meidän –”

Lauseen loppu hajoaa. Sillä ei ole merkitystä. Minä ajattelen kuolleita kukkia ja Seremonian vakavailmeistä maagia, kaikkea sitä, mitä olen hänen luotaan löytänyt. Ajattelen hänen suruaan ja hänen lempeyttään, tapaa, jolla hän suutelee minua kuin olisin hänen kauan etsimänsä valo. Ajattelen hänen hymyään, kun hän herää aamuisin vierestäni.

Luotatko minuun? Luotan. Ei ole ketään toista, johon luottaisin enemmän kuin häneen.

Ääneni ei toimi, mutta pinnistelen huulilleni hymyn; yritän kertoa Valvelle vastaukseni sillä tavoin.

Sen jälkeen minä uppoan pimeään.

**

A/N2: Olen oikeasti pahoillani tuosta cliffhangerista…
« Viimeksi muokattu: 07.11.2021 19:15:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #363 : 31.10.2021 15:06:32 »
EKA!  8) eikä ees ollut aiempien jälkeen paha cliffhanger, meikällä on 100% luotto Valveen. :P Mut palaan myöhemmin sanomaan jotain järkevää (toivottavasti), tulin nyt vaan kertomaan että turhaan stressasit, tää oli oikein hyvä taas. ❤

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 357
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #364 : 05.11.2021 00:34:50 »
Apua, nuo ei saa kuolla.  Ei Alisa, eikä Valve. Jännään kohtaan kyllä katkaisit. Et huonoon vaan hyvinkin jännittävään ja pelottavaan. Mistä mie löytäisin sen Kaarnen sata prosenttisen uskon. Olen siinä 99,9 % joka Uskoo Valveen ja silti pelkää että huonosti käy. Toivottavasti kylässä oli kaikki hyvin eikä siellä tarvinnut loitsia Valve tarvii nyt kaiken voiman ja päättäväisyyden parantaakseen rakkaansa.

Aww. Kuinka Alisa näkee korppikuninkaan ja Valven yhtäaikaa, tuossa korppikuninkaan roolissa on sitä jotain❤️
Eipä ikinä olisi arvannut kuinka tarpeelliseksi puukkokrafja osoittautuu ja kehen se loppujen lopuksi isketään. Alisa jaksaa olla kaiken tämän riepottelun keskelläkin myötätuntoinen korppeja kohtaan. Erityisesti Hiilestä on tullut todella symppis.  Tai ehkä ne jotenkin ankkuroituivat todellisuuteen?

Kommentoin luvun jo wadpadissa, mutta eipä se täälläkään haittaa,  löytyi lisää sanoja pääkopasta ;)
    hamsu

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 414
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 413/? 31.10.
« Vastaus #365 : 09.11.2021 21:43:11 »
Täällä tekee jälleen mieli päästellä lauma sekalaisia tukahtumisääniä ja ähkäisyjä, mutta ehkä yritän minimoida niiden esiintymisen kommentissani. Saattaa nimittäin olla, että jos avaan sen padon paljon mutta ei tulekaan kirjoitettua kuin epämääräistä ölinää ja yninää  ;D Koska olihan täällä nyt tunteet taas pinnassa itse kullakin. Kaksi ficlettiä voi siksikin olla ihan hyvä, sen verran ehkä pystyy kerralla prosessoimaan.

Ja Kaarnea mukaillen, osat olivat jälleen yhä tasokkaita kuin yleensäkin. Älä suotta epäile itseäsi. Olet kirjoittanut jo sen verran, että laatu on jo rutiinia  :)

Mieleni tekisi höpöttää sitä sun tätä vielä lisääkin oikean kommentoinnin sijaan, mutta yritetään nyt sitten. Olen jo aikaisemminkin huokaillut kauniiden aloituslauseidesi perään, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Edellisen kerran törkeän cliffhagerin lopetuksen kaoottisuuden, kiihkeyden ja jännityksen jälkeen se oli suorastaan seesteisen tyyni, pysähtynyt. Kontrasti on melkoinen, mutta toimiva. Tuntui melkein kuin olisin itsekin jähmettynyt kesken hengenvedon, ja ehkä niin tapahtuikin. Alisan itku tuntuu uudelta pysähdykseltä, kaikessa voimakkuudessaan se suorastaan jättää lukijan hiljaisen sanattomaksi.

Lainaus
Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet.

Katumus on raskas tunne kannettavaksi, eikä ole ihme, että Alisa tuntee näin. Tilanne oli kamala, ja olet kuvannut hienosti tunnemyrskyn rajuuden sekä itsesyytökset, joissa Alisa sotkee kokemansa tunteet ja läpikäymänsä kokemukset omaksi tahdokseen. Vaikka se mitä Alisa sillä hetkellä tahtoi, ei ole sama asia kuin hänen oikea tahtonsa. Olet kuvannut kauniisti sitä, miten kraftjan loitsu polttaa pois pimeää, ja -

Lainaus
sydämeni on edes jonkin aikaa omani.



Tämä on jälleen yllättävän vaikeaa, koska tekstissä oli mielestäni monta kaunista ja liikuttavaa kohtaa, joita haluaisin vain lainata tähän kommenttiin ja nostaa ylös kaikkien katsottavaksi, sillä tavalla, että "Kattokaa ny, kun tämäkin kohta on kirjoitettu niin hyvin! Siinä on tunteita ja se on merkityksellinen ja kaunis , kattokaa ny!"

Lainaus
Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä.

Niin kuin tässä. Se, miten Valve yrittää huolehtia Alisasta ja tyynnyttää häntä, se miten Alisa lukee Valvea.

Ja voi, korpit. Oli kyllä hirvittävän lohdullista lukea väliin Alisan oivalluksesta siinä, ettei kumpikaan heistä olisi voinut estää tapahtunutta, että se ei todellisuudessa ollut kummankaan syytä. Hyvä niin, on tärkeämpää keskittyä siihen, kuka oikeasti on kaiken takana. Ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää panostaa luottamukseen ja hellyyteen, koska he kuitenkin ovat tilanteessa yhdessä. Ja ihan vähän myös siksi, että se tuottaa minulle itselleni lohtua  ♥ :D

Lainaus
Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Pohdin aikaisemmassa kommentissani taikuuden merkitystä sydän tuskasta kipristyneenä, enkä ala palaamaan siihen sen kummemmin tässä. Paitsi, että juuri sen takia tämä tuntui nyt merkitykselliseltä. Taikuus on yksi Alisan ja Valven välinen kieli, tai ennemminkin syvä sidos jonka kautta ei voi valehdella. Olet hienosti tuonut sitä esiin koko tarinan ajan, niin että kun Alisa tuntee olevansa ehjempi, lukijan on helppo ymmärtää ja uskoa se. Hieman se huojuttaa tuolla rinnassa. Kohtaus oli kaunis, vaikka hetki jäikin sitten lyhyeksi ja jännitystä alkoi taas olla yllin kyllin. En edes tajua miten olet saanut kohtauksesta kirjoitettua näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta niin kiihkeän, heti siitä asti kun Alisa selvittää tilannettaan ensin itselleen ja sitten Valvelle.  Tiedätkö, kun tekstiä ei hypi eteenpäin stressaantuneena ja sekavana, vaan lukee hiljaa jokaisen lauseen ja tajuaa jossakin vaiheessa, ettei ole toviin vetänyt henkeä kunnolla ja sen takia pulssi laukkaa jossain oudoissa lukemissa. Siltä tuo ensimmäisen ficletin loppu tuntui.

Tämän läpikäyminen tunteiden kautta on ehkä rehellisin tapa kommentoida, mutta ehkä juuri siksi se on niin vaikeaa. Ja siksi koska tunteet ovat yleisesti ottaen vaikeita ja vielä hankalampia jäsennellä, obviously. Uuden ficletin aloituslause on jälleen hieno, sekä asettaa mielestäni myös tunnelmaa valmiiksi Alisan pohdinnoille hiipuneesta päivänvalosta, joka peilautuu taas hienosti hänen oman valonsa ja elinvoimansa hiipumiseen, sanonpahan vaan. 

Lainaus
Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten.

No siis ihan tosissaan nyt. Tämä on upea lause, ihan käytettävän verbin valinnasta lähtien. Se olisi voinut olla esim. "kietoutua", tai ehkä "peittää" hieman toisenlaisella asettelulla ja sanavalinnoilla. Mutta se on kaartua, joka on ainakin omalla kohdallani latautunut suojalla ja lohdulla. Ehkä sillä on jotakin tekemistä jonkin lapsuuden enkelikuvaston kanssa tai jotain, mutta se ei nyt ole oleellista. Tärkeintä on, että se on hirmuisen harmoninen ja suloinen lause, täynnä Alisan ja Valven välistä tunnetta.

Lainaus
Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Alisan ote todellisuudesta hämärtyy kaiken aikaa, mitä mielestäni on kuvattu hienosti lainaamassani lauseessa yllä. Rispaantuminen kuvaa hyvin sitä, että prosessi on jatkuva eikä tapahdu yllättäen. Se tekee kokemuksesta vieläkin raastavamman, jatkaen samalla sitä taudinkuvaa mikä aikaisemmissa osissa sai mädän ottamaan vallan Alisan kehosta ja tahdosta. Samoin pidän siitä, että Reinan mätää kuvataan juuri sekasortoisena, eikä tuho tapahdu tasaisesti hivuttaen vaikka etenevää onkin.

Sen sijaan lukijan tuska lisääntyy suhteellisen tasaisesti, ottaen lisää kierroksia siitä, miten Alisa ajattelee huojentuneena, ettei mädästä ole enää vaaraa Valvelle (!!!😭!!!) , samalla kun Valve alkaa tosissaan tajuta tilanteen vakavuuden ja luisua kohti epätoivoa.

Lainaus
Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Sekasortoinen, eksynyt ja surullinen. Alisa ei taaskaan löydä valoaan ja minulla on vaikeuksia hengittää normaalisti kaiken hengityksen salpautumisen ja raskaiden huokausten lomassa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan miten Valve yrittää pelastaa tilanteen. Kiitos vielä kun julkaisit nämä, mutta ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi, jos luomisprosessi joskus ottaa enemmän aikaa  :) ♥  Ihanaa kuitenkin kuulla, että näistä suhteellisen sekavista kommenteista on ollut apua! ♥♥♥ Ja hienoa on tietysti myös kuulla että olin jyvällä Eddan pyrkimyksistä  ;)

Olet yhä ♥
« Viimeksi muokattu: 10.11.2021 11:01:56 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 418/? 20.12
« Vastaus #366 : 20.12.2021 17:03:11 »
Kaarne: Se on aina huojentavaa kuulla, että stressasin suotta sitten kuitenkin. :D Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

hamsu: Ehdottomasti voi ja saa kommentoida lukua useammassakin paikassa, aina ilahduttaa nähdä sinulta palautetta myös täällä finin puolella. :) Hyvä myös kuulla, että tuo cliffhanger oli ihan sopiva kohta päättää luku, pelkäsin vähän että tämä alkaa liiaksi toistaa itseään. Mutta toisaalta, ei tätä uutta osuutta olisi kyllä edes voinut julkaista yhtä aikaa tuon aiemman kanssa, on jälkiviisaana todettava. Ilahduin, että mainitsit tuon korppikuningas/Valve-kohdan, koska pidin siitä itsekin, ja Hiilestä on tullut minunkin lemppareita tässä. Kiitos paljon kommentista ja lukemisesta! ♥

Isfet: Nyyh, pakko toistaa itseäni, että sanattomaksi vetää tällaiset kommentit! ♥ Minulla oli menossa ihan kauhea editointimorkkis, kun huomasin kommenttisi, ja lukiessa sitä läpi tuli olo, että kyllä tästä tekstistä ehkä sittenkin on johonkin. On siis ehdottomasti apua, kiitos todella paljon! Huomioitasi ja nostojasi on aina ilahduttava lukea, ja olen todella otettu, että tarinan käänteet aiheuttavat myös sinussa vahvoja fiiliksiä. Tekstin läpikäyminen tunteiden kautta on minusta juurikin hieno juttu, arvostan sitä paljon. ♥ Tuon julkaisukerran aloitus on ollut minulla selkeänä mielessä tarinan alusta lähtien, ja se on itse asiassa ensimmäisiä kohtauksia, joita aikoinaan vihkoon luonnostelin. Hauskaa siis, että pidit siitä. Juuri tiettyä kontrastia lähdin hakemaan aiemman kaoottisuuden jälkeen. :) Ilahdutti myös, että mainitsit tuon taikuuden kaartumisen, koska jostakin syystä painiskelin tuon osuuden kanssa todella pitkään (ja kirjoitin sen itse asiassa kertaalleen aivan uusiksi). Vielä kertaalleen, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja tsemppiä nuhan selättämiseen, mikäli se yhä vaivaa.

A/N: Mukavaa joulua ja uutta vuotta kaikille lukijoille, kiitos että olette seuranneet Alisan ja Valven ynnä muiden edesottamuksia. :)

**

414.

Kun herään, Valve nuokkuu puolittain tuolilla, puolittain nojaten sänkyni jalkopäähän.

Katson häntä ymmärtämättä lainkaan, mistä on kysymys. Miksi me olemme minun huoneessani, moisen turhan etäisyyden päässä toisistamme? Valven avonaiset hiukset peittävät kasvoja sekaisena vyyhtenä, joka jättää osan hänen ilmeestään varjoon. Huomaan olevan aamu, hetki ennen auringonnousua. Ikkunan takana satavaa lunta kehystää vaaleanpunertava kajo. Valve kurottaa unessaan kädellään minua kohti kuin koskettaakseen.

Reinan taikuuden mustuus, peittämässä kaiken. Palava hopea Valven silmissä.

Luotatko minuun?

Kavahdan istumaan. Pelästynyt kompurointini rikkoo huoneen hiljaisuuden. Muistot ovat sekasortoisia, niin synkän voimakkaita, että ne ovat kuljettaa minut takaisin painajaisen keskelle. Kehoni jännittyy vaistonvaraisesti, valmiina pimeään ja kipuun. Mitä muuta oikein voisin odottaa tapahtuvan?

Ainoa asia, josta saan otteen, on väärän poissaolo.

Epäusko valtaa minut. Käännän päätäni hitaasti puolelta toiselle. Mustuus ei enää peitä näkökenttääni, enkä tunne pedon askelia. Keuhkojani puristanut kylmyys on karissut. Sydämenlyöntieni rytmi kuulostaa tutulta. Se vaikuttaa... lopulliselta. Tavalla, jota en kokenut aiemmin, tajuan. Huolimatta siitä kuinka tarkasti etsin, en löydä merkkiäkään väärästä taikuudesta veressäni.

Reinan loitsu on kadonnut.

Puserran peiton kulmaa rystyset valkoisina. Kadonnut. Poissa. Sanat kuulostavat päässäni joltakin vieraalta kieleltä. Loitsun haihtuminen kuuluisi olla hyvä uutinen. Sen pitäisi täyttää minut ilolla.

Silti uskallan hädin tuskin hengittää. Pelkään, että tämä hetki on sittenkin uni, joka särkyy väärästä liikkeestä. Ehkä pedon kynnet iskeytyvät kimppuuni uudelleen juuri, kun kuvittelen kaiken olevan hyvin.

Kestää kauan, että kykenen liikkumaan. Hengitän vain mahdollisimman hitaasti ja lasken sydämenlyöntejäni, yritän tunnistaa niistä riitasointuja. Viimein, ikuisuuden kuluttua, siirrän hiukset pois silmiltäni ja kohottaudun parempaan asentoon. Käteni tärisevät. Valve mumisee unissaan sängyn jalkopäässä. Lumisade jatkaa lankeamista maahan ikkunan takana, eikä mitään tapahdu.

Painan terveen käteni rintakehälleni. Sydämeni lyö yhä vailla varjoja. Ainoa selkeä kipu, jonka tunnen, johtuu veitsen haavasta. Sekin on jo heikompi, pelkkä tasainen jomotus. Joku on vaihtanut kämmeneni ympärille siteen. Haistan siihen sekoitetun hauteen tuoksun. Takki on riisuttu yltäni ja laskosteltu sängyn päätyyn.

Etsin katseellani jotakin, johon tarttua, ja päädyn tuijottamaan seinällä levittäytyviä kukkia. Kyse ei ole siitä, että on kuin pimeää ei olisi koskaan ollut. Ihoni on hikinen samalla tavalla kuin silloin, kun kova kuume on viimein väistynyt, oloni hiukan huojuva. Maistan suussani vielä veren kirvelevän häivähdyksen. Reinan taikuus ei ole päästänyt minusta irti ilman, että se on taistellut vastaan.

Minä tein kuolemaa. Tunnen totuuden siitä painavan syvällä luissani. Mitä oikein tapahtui? Yritän parsia repaleisista muistikuvistani kokonaisia, mutta tavoitan vain välähdyksiä sieltä täältä. Lakastuneet kukkakuviot ympärilläni. Valven päättäväinen, hurjistunut katse.

Hänen hämäränsä särähtelevän valoni lomassa, punoutumassa kiinni sen heikkoon hohteeseen. Punos, lupaus, sidos. Se tuntuu enemmän unelta kuin todelta.

Valoni vimmainen helähdys kulkee kehoni lävitse. Hätkähdän äkillistä tuntemusta. Kohottaessani kättäni pystyn erottamaan iholtani tutun loisteen, kesänkaltaiset kuviot. Vaikka taikuuteni on yhä heikko, tunnen sen sykkivän vakaasti, itsepintaisesti. Kaiken tapahtuneen jälkeen se ei ole luovuttanut.

Helpotukseni on huimaavaa keveyttä ja auringonvaloa. Räpyttelen silmiäni, mutten yritä estää kyyneliä valumasta poskiani pitkin. On kuin ymmärtäisin vasta nyt selvinneeni. Tiedän kyllä, kenen ansiosta se on.

Aamun punertava kajo valaisee huonetta aiempaa vahvempana. Kumarrun lähemmäs Valvea tarttuakseni hänen käteensä.

Mutta ennen kuin ehdin pujottaa sormeni hänen sormiensa lomaan, ihoni alla soi aavistus metsän hämärää. Se on kuiskaus, ja samalla myös verso, kiertyneenä osaksi valoani. Ei pelkkä kaiku tai ohimenevä häivähdys, vaan vahva ja yllättävän syvä. Kuin se kuuluisi minulle, mielessäni käy.

Kuin osa Valven taikuudesta olisi minun.

Huuleni raottuvat. Huoneen tunnelma on taikuuden eri sävyistä painava. Miksi en huomannut sitä aiemmin?

En ennätä saada selvää uusista tuntemuksistani, sillä samassa hämärä sisälläni liikahtaa hienoisesti ja Valve herää. Hänen silmänsä ovat yhä tummat. Me tuijotamme toisiamme ääneti, kuin kumpikaan ei uskaltaisi puhua.

Hämärän ja valon punos sen sijaan muuttuu välillämme lujemmaksi.

Valven katse koskettaa minua sieltä täältä. Sydäntäni vihloo nähdä, kuinka uupunut ja kalpea hän on; kuin hän olisi vaihtanut paikkaa kanssani.

”Voit paremmin?” hän kysyy, äänessään nälkäinen toivo.

Nyökkään mykkänä. Valve tarkastelee minua yhä kiinteästi, kai halutakseen varmistua siitä, että se on totuus. Hän koskettaa rintakehäänsä kuin tunnustellakseen jotakin. Sitten hänen hartiansa lysähtävät. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja kuiskaa, enemmän itselleen kuin minulle:

"Se onnistui. Se siis onnistui."

Minä tuijotan häntä. Olkapäiden voipunutta asentoa, raskasta tapaa jolla hän hengittää. Sydämessäni herää pelko. Jokin on väärin. Jokin on sittenkin väärin. Tuo pohjaton, väsynyt tummuus hänen silmissään...

"Valve." Kurotan uudelleen hänen kättään kohti, mutta emmin viime hetkellä. "Mitä sinä oikein..."

En kykene päättämään lausetta. Kun minä en liiku, Valve tarttuu käteeni. Hänen kosketuksensa on rakas ja tuttu. Nyyhkäisen tahtomattani. Valo ja hämärä havahtuvat läheisyyteemme heti; niiden tanssi on tyytyväistä, voimallista huminaa.

"Pidin lupaukseni sinulle."

Valve sanoo sen epäröimättä. Puhuessaan hän päästää kuitenkin hitaasti otteensa kädestäni. Minä katson sormiamme, jotka olivat liittyneet vielä äsken yhteen mutta eivät ole sitä enää. Kuuntelen sisälläni soivaa taikuutemme melodiaa. Se tuntuu... oikealta, mutta vain osittain. On kuin jokin tärkeä palanen puuttuisi.

415.

"Mitä sinä oikein teit?" kysyn aiempaa terävämmin. Valve ei kuitenkaan ehdi vastata, kun katseeni kohoaa ylös, tuijottamaan seinän kukkakuvioiden köynnöksiä. Ne ovat liittyneet toisiinsa lujasti kiinni.

Punos, lupaus, sidos. Tämä vastaansanomaton tunne Valven taikuudesta sisälläni. Muistan, mitä puhuimme hänen työhuoneessaan kauan sitten. Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu.

Hengästyttävä, painava oivallus tavoittaa minut. Ehkä tiesin totuuden, jollain tapaa, jo alusta alkaen. Koska olen toivonut – tahtonut sitä. Vielä enemmän kuin kuvittelin.

"Se – se loitsu... kahden maagin välinen... Ævintýr...?"

Katson Valvea silmät laajenneina. Hän nyökkää hienoisesti ja koskettaa jälleen rintakehäänsä. Sävähdän nähdessäni Reinan loitsun vallassa tekemäni haavat.

"Olit jo melkein... poissa." Valven ääni särkyy viimeisen sanan kohdalla. Hän nielaisee ja sulkee silmänsä. "En keksinyt mitään muuta keinoa."

"En minä sitä. Mehän olemme puhuneet, että ennen pitkää... Mutta... En ymmärrä..."

Yritän turhaan rauhoittua. Sain kuulla syyn. Miksi tämä kauhu minussa ei häviä? Tajuan Valven katsovan minua kuin hän tahtoisi sanoa vielä jotakin, muttei tiedä, miten.

En ehdi jäädä harkitsemaan tekoani. Hylkään sisälläni kuohuvan tuntemusten paljouden ja kurottaudun vanhasta tottumuksesta häntä ja hänen taikuuttaan kohti. Yritän etsiä siitä salattuja sävyjä. Miten helposti se käykään nyt, kun tämä yhteys meissä on niin syvä.

Valven kasvoilla viivähtää varjo. "Alisa –"

Minä kohtaan pimeän. Siellä, missä pelkästään hänen hämäränsä ja kirkkaan veden kuuluisi olla, on tukahduttava, alati kasvava pimeä. Mustuus pulppuaa Valven taikuuden keskeltä loputtomasti kuin veri syvästä haavasta. Se on ainoastaan hänessä, ei lainkaan minussa.

Pedon vaanivat askeleet kulkevat hänen sydämenlyöntiensä tahtiin.

Kavahdan kauemmas. Teen sen niin hätäisesti, että olen kolauttaa pääni sängyn päätyyn. Valve liikahtaa tarttuakseen käsivarteeni, mutta estää itseään viime hetkellä. Hänen silmistään huokuu huoli.

Minä painan käsilläni rintakehääni, aivan kuin voisin siten pitää totuuden poissa. On vaikea hengittää. Valo ja hämärä sisälläni ovat pyörteilevä kaaos.

En voi olla miettimättä, tunteeko myös Valve saman sekasorron.

"Kerro minulle, mitä sinä teit", onnistun viimein sanomaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen ilme kasvoillani on. "Vain ja ainoastaan se, Valve."

Valve hieroo kasvojaan käsillään. Ele on niin väsynyt, että minun tekee mieli itkeä. Suoristautuessaan hän ei kuitenkaan väistä katsettani. Näen nyt sen, mitä en aiemmin kunnolla nähnyt – että tummuus hänen silmissään ei johdu vain taikuuden taakasta. Siitä erottuu Reinan loitsu; mädänkaltainen, hiljalleen leviävä muste.

"En ole koskaan pelännyt niin paljon." Valve sanoo sen hiljaa, kuin tunnustaisi jotakin. Erotan hänen sanoistaan puhtaan kivun. "Kun näin, miten syvälle Reinan loitsu oli sisälläsi yltänyt, etten saisi sitä vuodattamalla pois. En enää kunnolla tavoittanut sinua. Et kuullut ääntäni. Kun yritin tarttua käteesi, sormesi olivat kylmät ja täysin liikkumattomat. Kuin olisit ollut jo..."

Valve puree hampaansa yhteen, kykenemättä päättämään lausetta. Hän vetää henkeä.

"Oli oltava jokin keino pelastaa sinut. Niin minä ajattelin, yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä merkitystä kaikilla näillä vuosilla ja taikuudella, maagiudellani, olisi, jos en kykenisi pelastamaan sinua? Ei yhtään mitään. Ei virheilläni, uhrauksillani, asioilla jotka olen onnistunut tekemään oikein... Maaginkunniani olisi silloin pelkkä tyhjä kuori. Ja kun ajattelin niin, tulin ajatelleeksi Rahkoa."

Minä hätkähdän. Valven suupielille kohoaa katkera hymy.

"Muistat luultavasti, mitä kerroin hänestä ja ævintýrista. Miten hän teki pyhästä loitsustamme pelkän väylän saadakseen morsiantensa elinvoiman itselleen. Ainoastaan otti sen minkä tahtoi, antamatta itse mitään vastineeksi. Tunsin pimeän sinussa ja kääntelin mielessäni sitä kohtuutonta vaihtokauppaa. Tajusin, että minun olisi tehtävä jotakin samankaltaista."

"Miksi?" kuiskaan. Minusta tuntuu, etten kykene näkemään koko kuvaa vieläkään selvästi. "Miksi kohtuuton vaihtokauppa eikä aito ævintýr?"

"Sidos välillämme on aito, Alisa. Loitsu vain... ei ole täysi. Kokonainen. Se taas johtuu mädästä – siitä mädästä, joka oli minussa jo alun alkaenkin. En voinut ottaa riskiä, että mitään siitä siirtyisi sinuun, kun olit Reinan kirouksesta jo valmiiksi heikko. Lisäksi oli se tosiasia, ettei taikuutesi ole vielä täysin juurtunut. Muodostin sidoksen välillämme, väylän, ja pidin huolen siitä, että koskin sisälläsi pelkästään Reinan loitsuun. En taikuuteesi tai elinvoimaasi, kuten Rahko olisi tehnyt. Itsestäni tarjosin niin vähän kuin mahdollista, varmuuden vuoksi; juuri sen verran, että sain elämänlankasi virkoamaan. Se kaikki oli... yllättävän helppoa."

Valve kuulostaa sen sanoessaan lähes ihmettelevältä. Minä nielaisen.

"Minä tunnen myös sinun taikuutesi. Osittain. Kuin se olisi osa minua. Etkö... eikö sinussa ole lainkaan minun valoani?"

Valven otsa rypistyy. "Tunnen välähdyksiä. Sinusta ja yhteydestämme. Tunnen... että valosi on suunniltaan, juuri nyt. Mutta en läheskään niin vahvasti kuin täyden ævintýrin tapauksessa. Mätä luultavasti... Minun hämäräni, jo aiemmin... sinä aistit itsessäsi vain sen? Et enää Reinan loitsua?"

Kuulen, miten paljon hän pelkää minun vastaavan sittenkin kieltävästi.

"Vain sinun hämäräsi", sanon hiljaa. "Reinan loitsu on kokonaan poissa."

416.

Valven olkapäiden pahin kireys lientyy. "Siinä tapauksessa hätää ei ole."

Ei hätää. Valve kuulostaa varmalta, mutta silti sanoissa on ontto kaiku. Kamppailen saadakseni selvää siitä, mitä hän minulle juuri kertoi. Reinan loitsu ei enää tee tuhoa sisälläni. Olen kirouksesta vapaa. Mutta se on Valvessa. Se on nyt Valvessa, vuotamassa hänessä kuin veri, vaikka myös Ýmissin mätä –

Kuin hän olisi vaihtanut paikkaa kanssani. Niin minä typerys ajattelin –

"Mitä me oikein teemme, istumassa tässä?" tivaan. Yritän nousta ylös, mutta kesken kaiken huone huojuu silmissäni. Painan käteni raivoissani kasvoilleni estääkseni huimauksen. "Tuhlaamme aikaa!"

"Alisa –"

Kompuroin jaloilleni Valven vastusteluista ja käteni jomotuksesta välittämättä ja alan pukea takkia ylleni. En saa hihoja menemään millään oikein; sormeni vapisevat liikaa.

"Sinun on otettava yhteyttä noitiin. Kuinka nopeasti pystyt lähettämään heille viestin?"

"Alisa, odota –"

"Agnes on minulle yhä palveluksen velkaa. Hän jos kuka keksii kyllä –"

"Vheínir, kuuntele minua." Valve tarttuu minua ranteista, pakottaa katsomaan itseään. Hänen äänensä on kammottavan tyyni. "Mitään ei ole enää tehtävissä."

Sanat ovat loitsu. Minä jäädyn. Muutun täysin liikkumattomaksi. Valve kuljettaa kätensä ranteiltani kasvoilleni varoen, hellästi. Pimeä häilyy hänen hämäränsä alla kuin musta jää. Valoni ja minä emme kykene enää kavahtamaan sitä, koska tiedämme nyt sen olevan osa häntä.

"Taikuuteni pystyi pitämään aisoissa Ýmissin mädän, muttei enää tätä. Ei molempia yhtä aikaa. Tiesin sen jo silloin, kun langetin ævintýrin. Se oli hinta, jonka olin valmis maksamaan – on sitä yhä. Maksaisin sen uudelleen ja uudelleen, jos minun täytyisi."

"Mitä sinä oikein puhut?" Huuleni vapisevat niin pahasti, etten ole saada sanoja ulos. Puolittain puettu takki tipahtaa harteiltani lattialle.

"Kerroin sinulle, vheínir. Sinä menet aina kaiken muun edelle. Aina. Kaiken."

Minä pudistan kiivaasti päätäni. Tämä ei ole totta. Tämä on pahaa unta. Aivan pian minä herään Valven viereltä eikä mitään tästä keskustelusta, tästä pimeästä, todella tapahtunut. Mikään muu ei ole mahdollista.

"Minulla ei ole luultavasti paljon aikaa." Valve koskettaa yhä kasvojani, kuin haluaisi painaa muistiinsa pienimmänkin yksityiskohdan. Kurkustani kantautuu rikkoutunut, tukahtunut ääni. "Sinun on kuunneltava tarkkaan. Minun täytyy –"

"Entä E- Edda? Teidän sidoksenne? Mitä hänelle tapahtuu, jos sinä... jos sinä..."

Valven tyyneyteen ilmaantuu särö.

"En tehnyt mitään ilman Eddan suostumusta. Purin sidoksen välillämme, koska en tahtonut hänen joutuvan kokemaan Reinan loitsua yhdessä kanssani. Hän ei... pitänyt siitä, mutta tiesi, miksi minun oli tehtävä niin."

"Mutta eikö hän...? Ilman sidosta...?"

Kuin vastauksena kompuroiviin kysymyksiini, huoneen ovi aukeaa ja Edda astuu sisään. Hän näyttää kalpealta ja tavanomaista pienemmältä, mutta hänen mustat silmänsä ovat kirkkaat. Jokin hänessä on toisin kuin ennen. Tajuan aistivani Eddan olemuksessa jälkiä linnan vanhasta taikuudesta; iättömän metsän, tähtitaivaan. Siihen on sekoittunut keittiön mausteilta ja vasta leivotulta leivältä tuoksuva kotoisuus. Eddan omaa taikuutta, ajattelen sumeasti.

"Edda on ollut osa kalvaslinnaa ja sen taikuutta pitkään, paljon kauemmin kuin minä. Olen epäillyt jo jonkin aikaa", Valve sanoo Eddan kävellessä luoksemme, "että hänen yhteytensä tämän linnan kanssa on paljon vahvempi kuin minun ja hänen. Se on muodostunut kaikkien näiden vuosien kuluessa sidokseksi, joka vastaa maagin ja paran välillä olevaa loitsua."

"Se on totta", Edda sanoo. Hänen äänessään viipyy hetken vanhan metsän humiseva hiljaisuus, kuin ylimääräinen kerros. "Minä ja linna pidämme huolta toisistamme. Te voitte todella jo paremmin, emäntä? Kirous on kokonaan poissa?"

Edda tarkastelee minua huolestuneena. Kun nyökkään, hänen silmänsä kyyneltyvät. Kaarnakasvoille kohonnut huojentunut hymy haihtuu kuitenkin nopeasti hänen kääntyessään Valven puoleen.

He katsovat toisiaan mitään puhumatta. Eddan ilme on surullinen, Valven tutkimaton. Hän kumartuu ääneti Eddan puoleen, kun tämä kohottaa kätensä koskettaakseen hänen kasvojaan. Karheat sormet pyyhkäisevät suupielen arpea, ryppyä kulmien välissä.

Edda sanoo Valvelle jotakin niin hiljaa, etten saa sanoista kunnolla selvää. Hänen katseestaan kumpuava pohjaton hellyys särkee sydämeni.

"Minä tiedän." Valve on painanut silmänsä kiinni. "Mutta en aio viedä kumpaakaan teistä mukanani pimeään. En halua, että hän jää tänne yksin."

"Ymmärrän sen, isäntä." Edda astahtaa taaksepäin suupielet yhteen pusertuneina. Tähtitaivas värähtää tummana suruna hänen silmissään.

"Isäntä, emäntä. Olen keittiössä tekemässä valmisteluja. Mikäli jotakin uutta ilmenee, kutsukaa minua, niin saavun heti. Alisa-rouva–"

Edda astahtaa luokseni. Minä hätkähdän uutta nimitystä, mutta polvistun ja annan hänen vetää minut halaukseen. Se on äidillinen ja lämmin, täynnä rakkautta. En ole varma, osaanko vastata siihen oikein, saanko käteni varmasti tottelemaan. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

"Olkaa rohkea, rakas emäntä", Edda kuiskaa. Hän luo Valveen vielä viimeisen silmäyksen ja lähtee huoneesta.

Minä ja Valve jäämme kaksin.

417.

Hiljaisuus välillämme on syvä, ikuisuuden mittainen. Kyyneleet yrittävät sumentaa lakkaamatta silmäni. Tunnen Valven katsovan minua kuin hän ei tietäisi kuinka lopettaa, kuin hän ei osaisi päästää irti.

Mutta samaan aikaan hän koskettaa rintakehäänsä, kartoittaa pimeää sisällään. Laskee jäljellä olevaa aikaa. Auringonnousu lankeaa huoneeseen pehmeästi satavan lumen lomasta. Haaleanpunertava hehku Valven hiuksissa ja seiniä kiertävissä kukissa tuntuu aivan liian kauniilta tähän hetkeen.

"Täytyy olla jokin keino." Ääneni on korvissani vieras, käheä. "Emme voi vain luovuttaa näin. Jos – jos edes pieni osa minun valostani pystyisi –"

"Juurtumaisillaan oleva taikuus ei ole tarpeeksi vahva siihen. Vheínir, mätä on ollut minussa jo liian pitkään."

Valve sanoo sen tuskallisen lempeästi. Hänen hämäränsä koskettaa yhä valoani, mutta varovaisemmin, kuin se pelkäisi aiheuttavansa vahinkoa. Taikuuden sidos välillämme taas on puolittaisenakin edelleen luja, katkeamaton. Kykenemätön luopumaan.

Jokin minussa murtuu.

"Et voi pyytää tätä minulta", sanon itkien. "Et voi päättää jotakin tällaista yksin ja pyytää minua katsomaan vierestä, kuinka sinä... Minun takiani... Entä, jos minä olisin sinun paikallasi? Jos olisin käyttänyt veistä –"

"Jos olisit käyttänyt veistä haavoittaaksesi itseäsi kuolettavasti, olisin tehnyt kaiken vallassani olevan pelastaakseni sinut. Kaiken. Mitä ikinä olisikin tapahtunut, me olisimme silti lopulta juuri tässä. Alisa, minä en –"

Valven sanat katkeavat kesken. Hän vetää terävästi henkeä, ja tajuan, että hänen silmänsä ovat vielä tummemmat kuin aiemmin. Pimeä on vallannut lisää tilaa hänen sisällään. Näen, kuinka paljon se sattuu.

Valve jatkaa nopeammin:

"Tässä ei ole kaikki. Tiedän, että luultavasti vihaat minua juuri nyt, mutta ole kiltti ja kuuntele minua. Aion mennä kuninkaankaupunkiin ja kohdata Reinan."

Tuijotan häntä kyynelteni läpi, epävarmana siitä, kuulinko hänen sanansa todella oikein.

"Tämä pimeä minussa on sama, joka sai sinut hyökkäämään kimppuuni. Tunnen sisälläni sen nälän; hyökkäyksesi vaimensi loitsun hetkeksi, mutta nyt se on havahtunut uudelleen. Lisäksi Ýmissin mätä... Yhdessä toisen loitsun kanssa se ei enää välitä, mikä osuu sen tielle. Reina ei kykene hallitsemaan sitä. Aion varmistaa, että pimeä kohdistuu vain ja ainoastaan häneen, ei kehenkään muuhun. Hän ja hänen taikuutensa eivät vahingoita teoillaan tässä valtakunnassa enää ketään."

Minä huojahdan, etsin tukea sängyn reunasta. Maailma keinuu jälleen silmissäni.

"Mutta... entä sopimuksesi hovin kanssa? Antamasi lupaus?"

"Sopimuksemme lakkasi merkitsemästä mitään sillä hetkellä, kun Edmund salli Reinan satuttaa sinua." Valven sanat ovat täydellisen kylmät. Hän hymyilee ilottomasti. "Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että minulla on maaginkunniaa enää paljoakaan jäljellä päästessäni hoviin. Se tulee tekemään sopimuksen rikkomisesta... helpompaa. Mätä taas tunnistaa alkulähteensä, hakeutuu sen luo. Löydän Reinan linnasta sen avulla."

Jalkani uhkaavat pettää. Minun on pakko istua takaisin sängylle. Kiedon vapisevat käteni ympärilleni ja yritän turhaan ymmärtää kuulemaani.

"Joten minunko pitäisi vain... odottaa täällä?" Että sinä uhraat itsesi. Jo pelkkä ajatus viiltää minua niin, että olen taipua kaksin kerroin sen voimasta.

Valve polvistuu eteeni. "Itse asiassa toivon, että saan suostumuksesi loitsia sinut kotikylääsi, äitisi ja Malvan luo. Kuten sanoin, sopimuksellani hovin kanssa ei ole enää merkitystä."

Pääni kohoaa ylös. Valve asettaa kätensä varovasti sivuilleni, on lähelläni mutta ei täysin kosketa. Hänen taikuudessaan on sama periksiantamattomuus kuin hänen silmissään. Sävähdän nähdessäni, että hänen katseensa on nyt melkein musta.

"Tekoni jälkeen kuninkaan sotilaat tulevat suuntaamaan enemmin tai myöhemmin tänne, eikä linnan taikuus kykene pitämään heitä poissa. He yrittävät etsiä sinut käsiinsä. Edda pystyy piiloutumaan, mutta sinun tapauksessasi olisi parasta, että olet silloin kotikylässäsi."

"Minkä takia?" kysyn sävyttömästi.

"Se ostaa sinulle aikaa ja näyttää paremmalta kannaltasi. Kun kuninkaan miehet saapuvat, kerro että synkkä maagisulhasesi menetti hallinnan pimeästä taikuudesta ja että sinä pakenit. Kävelit lähimpään kylään ja eräs kauppamies tarjosi sinulle kyydin kotiin. Varmistan, että kertomuksesi pitää."

"Miksi he uskoisivat moista? Edmund ja Reina tietävät, millainen suhteemme todella on."

"Reina ei ole enää siinä vaiheessa kuiskuttamassa myrkkyään Edmudin korvaan. Vaikka Edmund ehkä haluaisi syyttää sinua tapahtuneesta, hän ei saisi kansan mielipidettä puolelleen helposti. Heille sinä olet maagin pakotettu morsian, jolle on tehty vääryyttä. Sinun on vain esitettävä osasi oikein. Loitsin linnan vaunut seuraamaan sinua, kaiken varalta. Ne vievät sinut kotikylästäsi minne ikinä pyydät, jos tahdot niin."

Kuvittelen sen mielessäni: oman paluuni äidin ja Malvan luo, Valven kohtaamassa Reina mätä veressään. Tunteeni repivät minua eri suuntiin. Vihaan sitä, ajatusta että minun on annettava Valven tehdä jotakin sellaista yksin. Vihaan tätä valintaa, joka ei ole oikeasti edes valinta, niin paljon, että henkeni salpautuu. Tiedän, että vaikka kuinka pyytäisin ja anoisin ja käskisin, Valve ei ottaisi minua mukaansa. En kykenisi siihen ilman hänen apuaan; olen vielä liian heikko.

Kipuni keskellä välähtää myös tyystin toisenlainen, kirkas raivo. Jos vain voisin, polttaisin Reinan ja hänen loitsunsa valollani tuhkaksi. Mutta en voi. En voi tehdä mitään, mistä olisi aidosti hyötyä.

Joten. Joten, jos minun on tehtävä mahdoton valinta ja se on varmistaa, ettei äidillä ja Malvalla ole hätää...

"Hyvä on." On kuin ääneni kuuluisi jollekin toiselle. Pyyhin kiivaasti silmiäni, vaikka kyyneleet valuvat edelleen. "Hyvä on."

418.

Valven huojennus huokuu terävänä sidoksemme läpi. Hänen kätensä liikahtavat, kuin hän tahtoisi koskettaa minua, mutta hän ei tee niin. Pimeän takia, luultavasti, tai ehkä sittenkin sen vuoksi, että hän näkee kasvoiltani, kuinka paljon tämä minuun sattuu.

"Olen pahoillani", hän sanoo käheästi. Katson, kuinka hän nousee ylös ja alkaa asetella kaapuaan paremmin harteilleen, kireä olemus selin minuun. Hänen äänensä on pakotetun tyyni. "Meidän on toimittava nopeasti, ennen kuin Reinan loitsu saa minusta liian vahvan otteen. Sinun täytyy –"

"Valve."

Ohikiitävä epäröinti. Sitten Valve kääntyy puoleeni, kuin hän ei voisi itselleen mitään.

Minä kohottaudun seisomaan ja suutelen häntä.

Se on kiivas ja hellä ja nälkäinen suudelma yhtä aikaa, epätoivon ja raivokkaan rakkauden värjäämä. Valve vetää minut vaistonvaraisesti parempaan asentoon; antaa minun painautua syliinsä pimeän unohtaneena. Hänen kätensä hyväilevät kasvojani. Hetken, yhden lyhyen pelastetun hetken, maailmassa ei ole olemassa mitään muuta. Hämärän versot hehkuvat valooni punoutuneena itseensä selvästi, suloisesti.

"En minä vihaa sinua", kuiskaan, hänen huulensa yhä omillani. Ääneni sortuu. "Vihaan Reinaa ja pimeää ja sitä, että ævintýr tapahtui kohdallamme tällä tavoin, mutta en voi vihata sinua."

Valven ilme vääristyy. Hän vetää henkeä kuin hukkuva. Sitten hän puristaa minut lujemmin itseään vasten, kuin hän ei kykenisi pitämään enää yllä suojamuurejaan. Tunnen, miten hän vapisee pidellessään minusta kiinni.

"Jos vain voisin", hän sanoo tukahtuneesti hiuksiini, "jos vain mitenkään olisi keino jäädä luoksesi, sinun ja Eddan luokse, tekisin niin. Minä kuvittelin... Ajattelin... On niin paljon... Haluan nähdä sinun oppivan lisää taikuutta. Haluan istuttaa kanssasi persikkapuun linnan puutarhaan. Haluan herätä jokainen loppuelämäni aamu sinun vierestäsi."

Olen alkanut jälleen itkeä. Siis jää. Ole kiltti ja jää luokseni. Mutta minä tiedän, ettei hän kykene tekemään niin. Valven silmät ovat lähes mustat, vailla yhtään talvenharmaata sävyä. Tunnen hänen taikuudessaan pimeän painon, pedon kasvavan nälän. Ymmärrän nyt, että tämä on painajainen, josta en herää.

Mutta – Mutta antaa hänen vain lähteä –

"Lupaa minulle jotakin." Otan hänen kasvonsa käsieni väliin. "Lupaa minulle, että jos vain on jokin tapa... Jos siihen on jokin keino, me löydämme vielä toisemme. Etteivät nämä ole sittenkään hyvästit."

Valve katsoo minua epäröiden. "Alisa..."

"Jos jokin keino löytyy: sen enempää en pyydä. Ole kiltti ja lupaa se minulle. Vain sillä tavoin minä voin –"

päästää sinusta irti. En kykene lausumaan sanoja. Valve painaa otsansa omaani vasten. Kyyneleet valuvat hänen poskilleen vailla ääntä.

"Minä lupaan, vheínir. Maaginkunniani ja sen valan kautta, joka yhdistää sinua ja minua. Teen kaiken minkä voin, etteivät nämä ole jäähyväiset."

Minun on vaikea puhua. "Myös minä lupaan samoin. Valve – et saa menettää malttiasi hovissa. Tiedän, että se voi tuntua loitsun takia mahdottomalta, mutta Reina odottaa luultavasti juuri sitä. Hän väsyy helposti käyttäessään taikuutta. Jos vain voit hyödyntää sitä..."

"Teen niin. Kiitos." Valve suutelee minua hitaasti, hellästi. Vielä viimeisen kerran, minä ajattelen ja olen rikkoutua.

Kun astumme kauemmas toisistamme, tunnen etäisyyden viiltävänä kipuna. Valve kumartuu nostamaan takkini lattialta ja auttaa minua pukemaan sen ylleni.

"Ohjaan sinut kotikyläsi rajalle. Mikäli sinua huimaa vielä silloin, odota niin kauan, että se on mennyt varmasti ohi. Muista pitää silmäsi suljettuina loitsun aikana."

"Hyvä on."

Vastaukseni on niin vaimea, etten ole varma, kuuleeko Valve sitä. Hän katsoo minua ja vetää minut lähemmäs. Siirtoloitsun takia, minä muistutan itseäni, mutta jonkin aikaa hän vain pitelee minua sylissään.

"Kaikki nämä vuodet", hän kuiskaa, "kaikki kohtaamani paikat ja ihmiset ja taikuus, enkä ole rakastanut ketään tai mitään niin kuin rakastan sinua."

Minä vavahdan. En kykene vastaamaan sanoilla. Mutta se on valoni väreissä hänen ihollaan, tavassa jolla pidän hänestä kiinni. Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua. Sidos välillämme toistaa sitä loputtomasti.

Painan silmäni umpeen. Suussani voimistuu äkillinen hämärän maku. Siinä on aavistus tuhkaa, aavistus pimeää. Jossakin lähellä pedon askeleet kiihtyvät. Valven taikuus on silti kaikkein vahvin, kun siirtoloitsu tarttuu minuun.

Tunnen sydämessäni ja valossani hetken, jona hän päästää minusta irti.

Kun avaan silmäni, eteeni levittäytyy luminen maisema, joka on tuttu ja kuitenkin myös vieras. Kotikylääni reunustavat puut huojuvat näkökentässäni hetken kuin kaatumaisillaan. Vajoan polvilleni lumiseen maahan ja odotan, että maailma asettuu aloilleen. Kylmä pistelee paljaita käsiäni, veitsen aiheuttamaa haavaa.

Jään tuijottamaan turtana metsää, joka on paljon pienempi ja säyseämpi kuin kalvaslinnassa. Vähemmän villi. Läheisessä kuusessa visertää talitiainen. Erotan kauempaa työnteon ääniä: vasaran tasaisen paukkeen ja rattaiden kolahtelun.

On pilvinen, täysin tavallinen päivä. Tiedän, että kylä odottaa minua selkäni takana, mutta en kykene kääntymään katsomaan sitä. Kun teen niin, kaikki on todella ohi. Valve on ehkä jo Edmundin hovissa. Hän on ehkä jo –

"...Alisa?"

Ajatukseni säpsähtävät terävästi takaisin tähän hetkeen. Hengitykseni salpautuu. Minä tunnen tuon kirkkaan, kysyvän äänen.

Ehdin hädin tuskin pyörähtää tulijan suuntaan, kun Malva heittäytyy minua vasten.

**

A/N2: Eddan osuudesta minun on sanottava sen verran, että suunnitelmani muuttuivat hänen suhteensa kesken tämä osuuden kirjottamisen, ja siksi se on käänteenä huonosti pohjustettu. Pahoittelut siitä. Mikäli muut jutut tökkivät, niin ne menevät ihan vain minun taitamattomuuteni piikkiin... rip...

Kiitos lukemisesta! Vielä kolme julkaisukertaa jäljellä.
« Viimeksi muokattu: 09.01.2022 15:41:00 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 418/? 20.12
« Vastaus #367 : 20.12.2021 18:03:32 »
EKA!  8)

Mulla on tästä vaikka sun mitä sanottavaa, mutta kirjoitan nekin taas toisaalla tai ainakin Tiedostoon. (Mutta hihih, määpä arvasin. :P Mutta se ei sinällään ole mikään yllätys, koska a) tarina etenee luontevasti ja hahmot toimivat itselleen uskollisesti, ja b) ehkä tässä on kyse siitäkin, että kun tuntee sinua ihmisenä jo aika hyvin, niin osaa ennakoida, mihin tarinoitasi viet. Ja se on vaan hyvä!

Mutta huijui, onpa kuitenkin hurja käänne. Kieltämättä ottaa sydämestä ja paljon! 😭😭😭😭

No, seuraavaa lukua odotellessa taas. Lempeyttä, iloa ja inspiraatiota sen kirjoittamiseen. ❤️)

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #368 : 09.01.2022 15:42:29 »
Kaarne: Kuten olikin jo puhetta, niin se on ehdottomasti vain hyvä juttu, etteivät nuo tapahtumat ole tuntuneet liian randomeilta tai yllättäviltä. :D Ilahduttavaa myös, että ne mielestäsi sopivat hyvin Alisaan ja Valveen. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi, iloa ja inspiraatiota niin ikään sinulle kirjoittamiseen! ♥

A/N: Mukavaa uutta vuotta! Valitettavasti joudun taas kerran kertomaan, että jaoin julkaisukerran sittenkin kahteen osaan, eli Alisan perhekuvioita käsitellään sekä tässä että seuraavalla julkaisukerralla. Muuten tästä olisi tullut turhan pitkä. Olen kuitenkin kirjoittanut seuraavan osuuden melkein valmiiksi, ja ellei mitään ihmeellistä tapahdu, julkaisen sen myös tammikuun aikana.

**

419.

Malva pitelee kädestäni kiinni koko matkan kotiin.

Tunnen villalapasen läpi hänen sormiensa lujan puristuksen. On kuin hän pelkäisi minun katoavan, jos hän päästää hetkeksikään irti. Rehellisesti sanottuna en ole varma, pysyisinkö pystyssä ilman pikkusiskoni tukea. Liikkumiseni lumisella tiellä on hidasta ja vaikeaa, kuin kulkisin raskaan virran poikki. Malvan käden lämpö varmistaa, etten horju.

Toisella kädellään Malva vetää perässään pientä kelkkaa, johon hän on kerännyt metsän reunasta oksia ja risuja tulisijassa poltettavaksi. Se oli ennen minun tehtäväni. Kun sanoin, että voisin kuljettaa kelkkaa Malvan puolesta, hän oli luonut minuun pitkän katseen ja vastannut vain:

”Et voi hyvin. Jaksan kyllä.”

Ymmärsin, ettei hän tarkoittanut pelkästään itkuisia kasvojani tai kämmentäni peittävää sidettä. Oli ollut mahdotonta väittää vastaan.

Kun saavumme kylään, se on yllättävän hiljainen. Kyläläisten sijasta näen ainoastaan jälkiä heistä, ovenpieleen nojaavia lapioita ja kengänpainaumia lumessa. Vasaran pauke kuuluu yhä, mutta jostakin tallien perältä. Kaikki ovat kai tekemässä toisaalla aamupäivän askareitaan: lämmittämässä tulisijoja, valmistelemassa päivällistä. Kylätalon edustalle on koottu lyhtyjä ja havuseppeleitä pian koittavaa talvipäivänseisauksen juhlaa varten.

Lähistöltä kantautuu puhetta. En huomaa ketään, mutta nykäisen silti talvikaavun hupun paremmin kasvojeni peitoksi. Tarina. Tarvitsenko minä itselleni tarinan? Yritän muistella hetkiä ennen saapumistani, mutta se sattuu liikaa.

Markkinapäivästä keskustelevat äänet voimistuvat, ja Malva seisahtuu kesken askeleen. Näen hänen vilkaisevan minua. Ennen kuin ehdin kysyä, hän kääntää suuntamme kylän vaatimattoman päätien sijasta lumen peittämälle oikopolulle, joka kiertää talojen takaa. Kelkkaa on sitä kautta hankalampi vetää mukana, mutta ketään kyläläistä ei tule vastaan. Ei ketään, joka saattaisi esittää hankalia kysymyksiä maagin morsiamen äkillisestä paluusta.

”Ollaan kohta perillä”, Malva kertoo minulle, aivan kuin olisin ehtinyt unohtaa kuukausien kuluessa reitin.

Yläpuolellamme taivaalla lentää harakka. Pääni kohoaa tumman hahmon suuntaan. Lintu laskeutuu läheisen kuusen latvaan ja alkaa sukia sulkapeitettään. Se muistuttaa minua kalvaslinnan korpeista. Mitä niille oikein tapahtuu nyt, Hiilelle ja Kaarneelle ja muille? Jos niiden isäntä –

Vaarallinen ajatus katkeaa kesken, kun metsän hämärä koskettaa ihoani.

Pysähdyn niin äkkinäisesti, että Malvan ote kädestäni on kirvota. Sydämenlyöntieni rytmi kompuroi. Päivänvalo ei ole vielä haihtunut, ja silti tunne hämärästä on vahva, kuin merkki. Se ei ole pelkkä kaiku, jäänne jostakin. Sen verran minä tiedän.

Kääntyilen vauhkona paikoillani ja yritän etsiä taikuuden lähdettä, mutta siirtoloitsu tai ehkä kipu on sotkenut aistini; on vaikea saada kiinni asioista, jotka tuntuivat kalvaslinnassa täysin selviltä. Hämärän sävyt ja kylän äänet ja talven värit sekoittuvat toisiinsa.

Hengitys vapisee kurkussani. Voiko olla, että hän on sittenkin täällä? Noidat ovat keksineet jonkin keinon, tai hän. Hän lupasi. Sydämessäni havahtuva toivo on niin raivokas, että se pelottaa minua vähän.

Mutta sitten minä tavoitan viimein kunnolla Valven taikuuden tunnun. Okaiden terävät piikit, umpeen kasvaneet polut. Kyseessä on suojaloitsu, joka kiertää kotikyläni rajaa. Hän kävi vahvistamassa sitä eilen Reinan ja Edmundin uhkausten vuoksi.

Pitkän aikaa minä vain seison paikoilleni nauliutuneena. En tunne yhtään mitään.

”Alisa...?”

Havahdun siihen, että Malva koskettaa arasti käsivarttani. Tuo tapa jolla hän katsoo minua: kuin hän pelkäisi, että saatan rikkoutua hänen silmiensä edessä. En voi tehdä sitä hänelle.

”Anteeksi”, minä kuiskaan ja tartun hänen käteensä lujemmin. ”Luulin vain… Ei ole hätää. Mennään äidin luo.”

Me kuljemme loppumatkan pysähtymättä tai näkemättä ketään. Valven taikuus vaimenee loitommalle, yrittämättä enää tavoittaa minua. Minä annan sen mennä.

420.

”Malva? Joko sinä palasit? Et pääse tekemään läksyjäsi yhtään sen nopeammin, vaikka –”

Kun äiti ilmestyy eteiseen ja huomaa minut, kulho tipahtaa hänen käsistään lattialle.

Kuvittelin, ettei minussa ole jäljellä kyyneleitä, mutta silti silmäni sumentuvat. Äiti on painanut kätensä suulleen. Hän tuijottaa minua kuin olisin aave tai henkiin herännyt uni, jotakin tyystin epätodellista. Malva kopistelee lumet kengistään ja asettuu väliimme, katsoo meitä molempia aavistuksen varuillaan.

Minä nieleskelen, mutten kykene puhumaan. Suru ja rakkaus ja pelko ovat lamauttava paino rintakehässäni.

Hiljaisuus välissämme värisee lausumattomista sanoista. Viimein äiti havahtuu ja kävelee luokseni. Hän tekee niin hitaasti mutta määrätietoisesti. Kun hän vetää minut syliinsä, en vastustele. Hän tuoksuu samalta kuin aina, tutulta saippualta sekä kuivatulta nokkoselta, jota hän käyttää ruoanlaitossa melkein kaikkeen. Isällä oli ollut tapana kiusoitella äitiä siitä.

Olemme lähestulkoon samanpituiset, mutta silti minä romahdan häntä vasten kuin pieni tyttö. Äiti silittää hiuksiani. Voin vain arvailla, mitä hän ajattelee; en ole vuodattanut kyyneleitä hänen edessään sen päivän jälkeen, kun isä kuoli.

”Shh. Kaikki on nyt hyvin”, äiti rauhoittelee. Muistan, miten vihainen hän oli, kun kerroin hänelle Seremoniasta. Kuinka hän ei edes yrittänyt ymmärtää valintaa, jonka tein. Aiotko todella vain heittää elämäsi hukkaan? Nyt hänen äänensä on lempeä, hiukan varovainen.

Tyynnyttyäni vähän äiti asettaa kätensä hartioilleni ja katsoo minua. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä hän löytää kasvoiltani.

”Tarvitset lepoa”, hän sanoo. ”Näytät siltä, että tuuperrut hetkenä minä hyvänsä. Sänky sinun ja Malvan huoneessa on yhä –”

Iloton naurahdukseni on korpin kähähdys. ”Olen nukkunut viime aikoina aivan tarpeeksi.”

”Teetä, sitten”, äiti vastaa tyynesti, vaikka näen, kuinka paljon hän tahtoo väittää vastaan. ”Malva, läksysi saavat odottaa vielä hetken. Käy hakemassa siskollesi lämmin huopa. Hetki – tuo myös sidetarpeita. Minä aloitan päivällisen valmistelun. Syömme tänään hiukan aikaisemmin.”

Malva katoaa eteisestä taakseen vilkuillen, tahtomatta päästää minua silmistään.

”Minä voin aut–”

”Tytär, älä ole hölmö. Riisu takkisi ja tule istumaan pöydän ääreen. Nyt heti, kiitos, ennen kuin joudun kantamaan sinut.”

Tällä kertaa minä olen meistä se, joka ei pysty väittämään vastaan. Riisun kenkäni ja takkini kuuliaisesti ja asetan takin naulaan. Sivusilmällä näen äidin vilkaisevan kaavun hienoa lämmintä kangasta, mutta hän ei sano mitään, kävelee vain keittiöön ja vetää tuolin esiin minua varten.

Lattialaudat narahtelevat tutusti askelteni alla. Tuvan räsymaton kulma repsottaa, niin kuin se on aina tehnyt. Minulla on epätodellinen olo. Kipu tempoo rintalastani takana kuin elävä olento, ansaan jäänyt. Taikuuteni häivähtää sisälläni terävänä välähdyksenä ja haipuu piiloon.

Kaikki äidin ja Malvan luona näyttää samalta kuin muistoissani, mutta minä olen tyystin toinen.

Istuutuessani alas huomaan, että äiti on valinnut minulle paikan, josta minua on mahdotonta nähdä ikkunan läpi. Hän häärii kattiloiden luona, tekee itsestään kiireisen. Hiillostuvat puut räsähtelevät tulisijassa. Minä kiedon Malvan tuoman huovan ympärilleni ja kuuntelen, kuinka teevesi alkaa hetken kuluttua kiehua. Mausteet tuoksuvat täällä toisenlaisilta kuin kalvaslinnan keittiössä. Ne on saatu muilta kyläläisiltä tai Kalhaman markkinoilta.

Hyllyille on ilmaantunut kuitenkin myös mausteita ja ruokatarpeita, joita olisimme ennen pitäneet silkkana ylellisyytenä. Katson hämilläni, kuinka äiti asettaa teemukini viereen pöydälle kupillisen hienoa kermaa ja sokeria, pienen hunajapurkin. Paluuni takia, ajattelen ensin, mutta sitten pöytään istunut Malva kurottaa hunajapurkkia kohti ja valuttaa omaan teehensä lusikallisen juoksevaa hunajaa ja kermaa kuin hän tekisi niin joka päivä.

Olin väärässä. Kaikki ei ole suinkaan samoin kuin muistoissani. Malvan ennen niin laihat kasvot ovat pyöristyneet. Villamekko hänen yllään on siisti ja uusi. Myös äidillä on sievä kirjailtu tunika, jota en ole ennen nähnyt. Kun katson tarkemmin, huomaan pieniä muutoksia ympäri taloa. Hajoamispisteessä olleet huonekalut on vaihdettu ehjiin ja rikkinäisiä asioita, kuten keittiön ikkunalauta, on korjattu. Talo ei enää vaikuta siltä, että se sinnittelee viimeisillä voimillaan.

Tietenkin. Kurkkuani kuristaa. Juuri tämän takiahan minä… alun perin…

Saatuaan päivällisvalmistelut alulle myös äiti asettuu istumaan pöydän ääreen. Hän laittaa omaan teehensä vain pienen tilkan hunajaa, aivan kuten minäkin. Tarkastelen häntä Malvan vierellä. Molemmat näyttävät siltä, että he ovat syöneet – voineet – viime kuukausina paremmin. Raskaimmat väsymyksen varjot äidin silmien alla ovat kadonneet. Jalkojaan pöydän alla heiluttava Malva on kasvanut aivan lyhyessä ajassa, ei ainoastaan pituutta vaan muutenkin. Minua surettaa, etten ole ollut näkemässä sitä.

”Miten te… olette pärjänneet? Onko kaikki sujunut kuten piti?”

Värähdän kuullessani, kuinka kömpelö kysymykseni on. Äiti laskee teekuppinsa pöydälle ja katsoo minuun otsa rypyssä.

”Etkö siis tiedä? Meille kerrottiin, että sinä saat meistä tietoa tasaisin väliajoin, vaikka emme kuulleet mitään sinusta. Emme ainakaan mitään, millä olisi ollut oikeasti väliä.”

Äidin äänessä on hiljainen syytös, tiedän kyllä ketä kohtaan. Hartiani kohoavat.

”Kyse ei ole siitä.” Vastaukseni on aivan liian terävä, ja nielaisen pehmentääkseni sanojani. Joudun muistuttamaan itseäni, että äiti ei tiedä hovin todellisesta roolista. Mitään siitä. ”Se, ettei teille kerrottu, oli hovin määräys. Ei – ei hänen. Viestintuojat kertoivat tärkeimmät asiat. Mutta se ei ole sama kuin kuulla se suoraan teiltä.”

Malva katsoo ääneti hunajapurkkia. Lusikka kilahtelee kipakasti äidin mukissa hänen hämmentäessä sillä teetään hiukan liian kovaa. Hän sanoo:

”Emme ole eläneet pelkästään almujen varassa. Myin Aatokselle maata viljeltäväksi, jotta saimme kunnostettua taloa, ja olen sen jälkeen tehnyt ompelijantöitä. Tulemme toimeen ihan hyvin.”

421.

Tajuan, ettei äiti luultavasti ikinä myöntäisi Valven avusta olleen heille hyötyä. Ei ainakaan ääneen, ei edes minulle. Minussa leimahtaa suuttumus, joka värisee epätahtiin kuin kynttilänliekki ja viimein hiipuu. Tein päätöksen sopimuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä heidän puolestaan. En voi olla moisesta äidille vihainen.

He tulevat siis toimeen. Hyvä on; minä pystyn näkemään sen. On kuitenkin yksi asia, josta minun on saatava tietää enemmän.

”Entä Malvan koulu?”

Äidin kiivain kiukku haihtuu, joskin vastahakoisesti. Hän pörröttää Malvan hiuksia. Pikkusiskoni huulille kohoaa pieni, melkein kuin salainen hymy.

”Minä en tietenkään ymmärrä siitä mitään, mutta hänen opettajansa sanoo, että hän on loistava. Laskento ja lukemisen alkeet sujuvat häneltä niin hyvin, että hän auttaa kuulemma toisinaan nuorempia oppilaita. Läksyjä hän haluaisi tehdä koko ajan.”

”Ihanko totta?” minä katson Malvaa, jonka hymy levenee. Hänen kasvoillaan hehkuu ilo, jollaista en muista nähneeni usein. Monimutkaisten tunteiden paljous vavahtaa rintakehässäni.

”Minä tiesin sen”, sanon ja vedän Malvan puolittaiseen halaukseen, välittämättä käteni vihlonnasta. Joudun kamppailemaan pitääkseni sanani ehjinä. ”Minä tiesin, että olisit luokkasi taitavin.”

Äiti tarkkailee meitä.

”Katsotaanpa nyt tuota kättäsi.”

Hän ottaa Malvan tuomat sidetarpeet ja asettaa tuolinsa viereeni. Osa minusta tahtoisi estellä, mutta vaimennan vastalauseet. Äidin sormien kosketus on tuttu, rivakka ja vähän karhea kaikesta tehdystä työstä. Hän avaa vanhan siteen ja jää tuijottamaan veitsen jättämää jälkeä. Minä tukahdutan puistatuksen. Haava näyttää jo hiukan paremmalta mutta on selvästi syvä.

Ajattelen, miten se ei silti ollut tarpeeksi.

Malva kurkottaa eteenpäin nähdäkseen paremmin. Äiti vilkaisee siskoani tiukkaan sävyyn, mutta ei kiellä häntä. Äidin suupielet ovat pusertuneet yhteen niin lujasti, että hänen huulensa ovat melkein valkoiset.

”Haava on puhdistettu hyvin. Erinomaista salvaa myös”, hän mutisee melkein kuin itsekseen. Minulle hän sanoo kireästi:

”Tästä tulee jäämään arpi.”

”Tiedän.” Minä tuijotan tulisijan liekkejä.

”Kuka tämän oikein teki sinulle?”

Sanoissa on niin ilmiselvä syytös, että valoni leimahtaa. Käännyn hurjistuneena äidin puoleen.

”Ei hän. Ei milloinkaan hän. Se oli – Tapahtui asioita, jotka eivät riippuneet kummastakaan meistä. Sitä oli mahdotonta estää millään tavoin.”

Äidin olkapäät ovat jäykät, kun hän levittää haavalle omaa salvaansa, kitkerän hajuista ja kirveltävää. Kiukustaan huolimatta hän hoitaa kättäni varoen. Näen, että hän miettii pitkään seuraavia sanojaan.

”Alisa… kuinka oikein olet kotona? Liittyykö se jotenkin tähän, millaisessa kunnossa kätesi on?”

”Minun on määrä kertoa, että pakenin”, vastaan värittömästi.

Äidin käsien liike pysähtyy. ”Mutta et tehnyt niin?”

”En.” Suljen silmäni ja yritän uskotella, että kipu sisälläni johtuu pelkästään käden haavasta. ”Hän… minut lähetettiin pois.”

Äiti istuu hetken täysin liikkumatta. Ja sitten: hyvä. Hän ei lausu vimmaista ajatusta ääneen, mutta kuulen sen silti. Minuun sattuu liikaa kyetäkseni suuttumaan. Tapahtuneesta puhuminen on tehnyt kaikesta ensimmäistä kertaa täysin todellista. Pimeä Valven katseessa, viimeinen suudelma. Jos vain olisi jokin keino jäädä sinun ja Eddan luokse, tekisin niin.

Käteni ovat alkaneet täristä niin pahasti, että pelkään äidin olevan vaikea sitoa uutta sidettä. Pakottaudun sanomaan:

”Hovista tullaan luultavasti ennen pitkää hakemaan minua. Se on pelkkä muodollisuus. Lupaan, ettei teille tai kellekään muulle kylässä koidu siitä haittaa.”

”Miksi ne hakevat sinut?” Malva kuiskaa. Hän tarkkailee haavoittunutta kättäni totisena.

”He haluavat vain, että kerron, miksi lähdin. Teen… jonkinlaisen selonteon. Sitä ei tarvitse pelätä.”

En tiedä, uskovatko Malva ja äiti minua – uskonko edes itseäni. Yhtä kaikki äiti katsoo minua päästä varpaisiin ja toteaa hiljaisemmalla äänellä:

”Sitä ei ole ilmeisesti mahdollista välttää.”

”Ei ole. Tai siis, en usko.”

”No, et voi matkustaa minnekään tuossa kunnossa. Nyt lepäät ja keräät voimiasi, ja arvon hovi saa luvan odottaa, jos sieltä saapuu joku ennen aikojaan.”

Minä melkein hymyilen. En usko, että se toimii niin. Ennen kuin ehdin lausua ajatuksen ääneen, äiti kaataa minulle lisää teetä ja kääntyy kohentamaan tulisijaa.

”Malva, käy tarkistamassa että huoneenne pesuvadissa on vettä, jotta siskosi voi pestä kasvonsa. Vie tuomisesi liiteriin. Voit tehdä läksysi sitten päivällisen jälkeen.”

Vastaamisen sijasta Malva pureskelee rohtunutta alahuultaan ja siirtelee teemukiaan pitkin pöytää. Minä sipaisen hänen nenänpäästään pois kermatahran.

”Älä huoli, pikkupöllö. En aio hävitä minnekään. Odotan sinua täällä ja voimme tehdä läksysi yhdessä. En tosin tiedä, kuinka paljon minusta on apua.”

Malva mittailee minua katseellaan kuin nähdäkseen, voiko hän luottaa sanoihini. Minua viiltää katumus.

”Hyvä on.” Viimein Malva nyökkää huojentuneena ja hypähtää alas tuolilta. Hän lähtee hoitamaan askareitaan kiireesti.

Kuulen tulisijan luota äidin syvän huokauksen. Hän asettaa teemukini viereen kuivakakun, joka on voideltu paksulti mustikkahillolla. Äidin kielellä se tarkoittaa, ettei hän tahdo riidellä.

”Sano, jos tarvitset jotakin.”

”Kiitos”, minä kuiskaan ja kierrän käteni höyryävän teemukin ympärille.

422.

Istun pitkän aikaa jonkinlaisessa horroksessa, selkäni takana äidin ruoanlaiton äänet. Niiden rytmi on rauhoittavan tavanomainen. Vihannesten pilkkomista ja astioiden kolinaa, avautuvia ja sulkeutuvia kaappeja. Kuivatun nokkosen tuoksusta on mahdotonta erehtyä.

Äiti juttelee minulle vain vähän. Hän kertoo kylän tärkeimmät kuulumiset ja mainitsee kuin ohimennen asioista, jotka ovat muuttuneet hänen ja Malvan elämässä. Aatoksen veli Toive meni kesällä naimisiin; häät olivat hyvin riehakkaat ja kauniit. Äiti ja Malva käyvät nykyisin ostoksilla myös kaupungissa joka kuunvaihdon ensimmäinen päivä. Malva tahtoo sieltä aina hunajalla kuorrutettuja omenoita.

Äiti ei kysy mitään minun ajastani kalvaslinnassa tai puhu siitä, miksi hänellä ja Malvalla on varaa kaupunkikäynteihin.

Minä tuijotan tyhjäksi juotua teemukiani ja yritän kerätä palasiani kokoon. En tiedä, mitä tehdä. Kipu sisälläni on tiheää ja kaikennielevää, ja silti täysin toisenlaista kuin pimeä oli. Julmempaa. Ei peto, ei vieras tumma vesi, vaan lähtöisin syvältä minusta. Tunnen, miten muistikuvat painavat sydäntäni kokoon jokaisella uudella hengenvedolla, tekevät hauraaksi kuin säröilevä lasi.

En voi antaa tämän lamaannuttaa minua. Ajatus takoo päässäni. En voi vain kyyhöttää aloillani ja odottaa, että suru hukuttaa minut. Kun taas samaan aikaan –

Puren hampaani yhteen.

”Käyn pesemässä kasvot”, kerron äidille. Huimaus yrittää tarttua minuun noustessani ylös, ja muistutan itseäni hidastamaan askeleitani. Jos äiti sanoo jotakin perääni, en kuule sitä.

Minun ja Malvan yhteistä huonetta hallitsee sama lumous kuin muutakin taloa. Ensisilmäyksellä kaikki näyttää täysin tutulta, mutta kun pysähdyn, huomaan vieraita asioita siellä täällä. Vieraita mutta hyviä asioita, mietin koskettaessani jakkaralla kärsivällisesti odottavan aapiskirjan kantta. Sen vieressä on kankaaseen kiedottuja hiilenpaloja, luultavasti kirjoittamista varten. Kiikkerä pieni hyllykkö huoneen perällä on korjattu ja Malvan puolelle sängylle on ilmaantunut nukke.

Minun puoleni taas on täysin muuttumaton.

Malva on jättänyt vesivadin ovensuuhun lipaston luo. Kumarrun huuhtomaan kasvoni kylmällä vedellä, iloisena siitä, ettei huoneessamme ole edelleenkään peiliä. En tahdo nähdä ilmettäni juuri nyt.

Istun omalle puolelleni sänkyä varovasti, jotta nukke Malvan tyynyllä ei menetä tasapainoaan. Hengitän syvään kerran, toisen. Kuuntelen lapsuudenkotini arkisen elämän ääniä, huoneen nurkkiin kerääntynyttä sameaa hiljaisuutta.

Sitten suljen silmäni ja etsin tuttua tuntemusta valosta.

Taikuuteni on ollut vihaista leimahdusta lukuun ottamatta vaitonainen saapumisestani lähtien. On kuin se ei osaisi sovittaa itseään tähän paikkaan ja vanhaan elämääni. Ehkä minä itse olen pitänyt sen huomaamattani loitolla, peläten miten äiti suhtautuisi jos tietäisi.

Taikuus on kuitenkin osa minua ja sitä, kuka nykyisin olen. Muistan, miten kammottavalta sen menettäminen pimeälle tuntui. En tahdo enää kadottaa sitä.

Sen ymmärtäminen auttaa minua hiljenemään oikealla tavalla; etsimään kesäpäivän kirkkautta kivun läpi. Pian valo hohtaa rintakehässäni samalla tavalla kuin kalvaslinnassa. Ensin se tuntuu oudolta, taikuus ja lapsuudenkotini, kaksi asiaa, joiden en olisi koskaan kuvitellut kohtaavan. Valoni tuntu on kuitenkin varma ja turvallinen: lyhdyn hehku äkillisessä pimeässä.

Eikä se ole yksin. Suoristaudun terävästi tunnistaessani hämärän häiveen, sen hennot versot. Aistimus on paljon heikompi, etäisyyden vääristämä. Pelkkä hento väre valoni pinnalla.

Mutta se on silti olemassa. Sidos minun ja Valven välillä on edelleen ehjä.

Huuliltani karkaa itkunsekainen, epäuskoinen naurahdus.

”Alisa?”

Käännyn säpsähtäen ja näen äidin ilmestyneen ovensuuhun. Hän katsoo minuun kulmat rypyssä.

Minä jännityn. Hetken ajan olen varma, että hän näkee minusta kaiken, valon ja hämärän liiton ja taikuuden. Kuvittelen, miten valo tanssahtelee ihollani, ja vedän huopaa paremmin harteitteni ylle.

Äiti kuitenkin vain asettaa hiusharjan ja pätkän narua vesivadin viereen ja sanoo:

”Hiuksiasi varten. Tule sanomaan, jos kaipaat apua.”

Hän on poissa huoneesta ennen kuin ehdin vastata.

Minä käännän katseeni kämmenelleni, jolla häilähtää taikuuteni salainen hohde. Valoni ei yllä valaisemaan talvipäivästä harmaata huonetta. Viimein mieleeni palaa se, mitä Valve minulle alkuaikoina kertoi: muut kuin taikuudenkäyttäjät eivät kykene havaitsemaan taikuutta tai sen sävyjä, ellei kyse ole loitsusta. Äiti ei voi nähdä valoani.

Huoneen on vallannut jälleen hiljaisuus. Suljen käteni nyrkkiin ja painan sen sydäntäni vasten. Hämärän kuiskauksia on vaikea erottaa, mutta yritän niin kauan, että tunnen ne ihoni alla. Joka ikisen hauraan häivähdyksen.

Hän on yhä tuolla jossakin. Sidoksemme, lupaus, ei ole rikkoutunut.

Minä nousen ylös ja kävelen lipaston luo, tartun äidin tuomaan harjaan. Hiukseni ovat kammottavan sotkuiset. Taltutan sinnikkäästi löytämäni takut ja lopetan vasta kun olen varma, että tukkani valuu selkääni pitkin sileänä ja lujana. Se saa minut tuntemaan oloni hiukan vahvemmaksi.

Vilkaisen narunpätkää, joka odottaa vuoroaan lipaston päällä. Kerään hiukseni yhteen, vaikka siteen läpi kiirivä jomotus saa minut irvistämään. Sormeni alkavat tapailla melkein kuin itsestään tutun palmikon muotoa. Se olisi arkinen ja siisti, sellainen kuin minulla aina tässä talossa.

Kun ajattelen sitä, muutan mieltäni kesken kaiken.

Palmikon sijasta jätän hiukseni auki.

**
« Viimeksi muokattu: 10.02.2022 19:02:50 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #369 : 09.01.2022 16:08:27 »
EKA!  8) Tulen toivottavasti illalla kirjoittamaan järkevän kommentin, jos aivosumu tästä selkiää, mutta jos en, niin todettakoon sen verran, että oli ihanaa lukea Malvasta ja Alisan äidistä, ja tää oli oivallinen suvanto-osa kaiken dramatiikan ja käänteiden jälkeen. ❤

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 414
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #370 : 29.01.2022 16:23:08 »
Olen ollut tämän tekstin suhteen taas hieman saamaton: paitsi että yksi osio jäi kommentoimatta, olen myös viivytellyt viimeisen julkaisukerran lukemista odottaen "sopivaa (lue:täydellistä) hetkeä". Eihän sitä koskaan tule, mutta palautin opparini eilen ja siinä olkoon tarpeeksi syytä käyttää aikaa taas kunnolliseen kommenttiin!

Taidankin hakea teetä.

Nonni!

Aioin pohjustaa tätä kommenttia jollakin älykkäällä yleiskatsauksella tekstiin ja sitä koskeviin omiin tunnelmiini, mutta hiisi vie. Aijai, AIJAA-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHHHHHG!

Lainaus
Loitsun haihtuminen kuuluisi olla hyvä uutinen. Sen pitäisi täyttää minut ilolla.

Tässä ei kyllä lukijakaan ole täyttymässä ilolla, pikemminkin levottomalla epäluuloisuudella. Samaa olet kuvannut hienosti Alisassakin, kontrasti seesteisen miljöön ja hänen oman huolensa välillä on käsinkosketeltava.

Lainaus
Sydämeni lyö yhä vailla varjoja.

Nostan esiin vielä yhden erityisen onnistuneen kuvauksen mädästä (tai siis sen puutteesta), koska satunnaiset otokset ovat parhaita. Tämä tuntui merkitykselliseltä ja kuvaavalta, joten aion siksi mainita sen, vaikka en osaakaan selittää asiaa tarkemmin. Joku koulutettu kriitikko voisi pohtia syitä paremmin, mutta se siitä.

Lainaus
Minä kohtaan pimeän. Siellä, missä pelkästään hänen hämäränsä ja kirkkaan veden kuuluisi olla, on tukahduttava, alati kasvava pimeä. Mustuus pulppuaa Valven taikuuden keskeltä loputtomasti kuin veri syvästä haavasta. Se on ainoastaan hänessä, ei lainkaan minussa.

Pedon vaanivat askeleet kulkevat hänen sydämenlyöntiensä tahtiin.

Kavahdan kauemmas. Teen sen niin hätäisesti, että olen kolauttaa pääni sängyn päätyyn. Valve liikahtaa tarttuakseen käsivarteeni, mutta estää itseään viime hetkellä. Hänen silmistään huokuu huoli.

Näissä osissa oli kaiken kaikkiaan jotenkin erityisen elokuvamainen tunnelma, fraasi jolla yritän kömpelösti kuvata sitä, että näin kohtauksen harvinaisen selvästi. Mieleeni jäi erityisesti heräämistä seurannut kuvaus vaaleanpunaisesta kajosta lumisateen takana, joka toi erittäin hienon sävymaailman koko kauniisti kuvattuun kohtaukseen. Eikä pelkästään kauniisti, vaan nerokkaasti: kuin olisin seurannut taidokasta kameratyötä jossa kuvakulma leikkaa toiseen juuri oikealla hetkellä kuljettaen tarinaa saumattomasti eteenpäin, näyttäen mahdollisimman paljon tunnetta. Todellisuudessa Ævintýrin vangitseminen valkokankaalle olisi tietysti vähintäänkin haastavaa; ehkä sarja kykenisi kuvaamaan kokonaisuutta paremmin. Parhaimmillaan tämä on kuitenkin luettuna, eikö niin ole liki aina kun teksti itsessään on hyvää? 

Ja huoli Valven silmissä, aijai. Piikki rintaan.

Lainaus
Vihaan tätä valintaa, joka ei ole oikeasti edes valinta, niin paljon, että henkeni salpautuu.

!!!

Henki salpautuu täälläkin, vaikka vielä ei valu kyyneleitä. Tämän jälkeen tuli vielä monta katkeraa ja kaunista ja tunnelmallista kohtaa, mutta juuri nyt niiden osoittaminen tuntuu vähemmän tärkeältä. Ei siksi, että ne eivät olisi olleet tärkeitä ja surullisuudessaan lamauttavia, vaan siksi, että uskon että tiedät. Sinähän sen kaiken kirjoitit, sinä tunnet hahmosi paremmin kun kukaan. Sanonpahan vaan, ettei tämä pahuksen teemuki ole likimainkaan tarpeeksi syvä siihen, että pääsisin yli edes näistä ns. "rästeistä". Ja sitten tahdoin kuitenkin sanoa vielä kaikenlaista Alisan paluusta kotikyläänsä (ei enää kotiin, me kaikki tiedämme yhtä hyvin kuin Alisa itsekin, missä hänen kuuluisi olla).

Lainaus
Tiedän, että kylä odottaa minua selkäni takana, mutta en kykene kääntymään katsomaan sitä. Kun teen niin, kaikki on todella ohi.

Alisa on kulkenut pitkän matkan, kokenut ja muuttunut paljon. Voin vain kuvitella miten lamaannuttavaa olisi palata takaisin lähtöpisteeseen missä vähän on muuttunut, millainen henkinen kuilu siinä välissä on. Lainaamani pätkä kuvastaa mielestäni sitäkin hyvin, vaikka aiheesta ei suoraan puhuta. Alisa pelkää todellisuuden vyörymistä ylitseen, niin kuin varmaan jokainen joskus. Se tekee kohtauksesta samaistuttavan tuntuisen, vaikka yhteistä kokemusten tarttumapintaa on lähempää tarkasteltuna vähemmän. Ainakin niin väittäisin.

Turnajaisväsymys iski (vaikka hah, kovin paljon tuota itse kommentointia loppujen lopuksi ole), mutta yritän tulla kommentoimaan viimeisimpiäkin vielä lähiaikoina. Sen luulisi ainakin olevan emotionaalisesti hieman kevyempää, sillä kuten Kaarne totesi, tavallaan nämä ovat rauhainen suvanto kosken kuohujen jälkeen. En kuitenkaan halua hutiloida, sillä pinnan alla liikehtii kaikenlaista.

Kiitos ♥ 
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #371 : 05.02.2022 14:27:56 »
Hähää, Isfet, tuun kiilaamaan tähän väliin koska se on mun harrastus. Oot kiva! ❤

Ja Ævintýr on luonnollisesti kiva kanssa, tulispa pian jatkoo.  8)

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 414
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 422/? 9.1
« Vastaus #372 : 05.02.2022 15:02:29 »
Ja sitten näihin uusimpiin osiin.

Näiden osien alku on minusta hirveän liikuttava ja turvallisen tuntuinen, sisarusjutut on parhaita. Malva huolehtii Alisasta joka käänteessä, vilkuilee ja kiertää väkijoukonkin kysymättä mitään. Vaikka Alisa myöhemmin tunteekin tästä syyllisyyttä ja katumustakin niin sanotusta siskonsa pettämisestä, Malvassa on myös aidon huolehtimisen tuntua mikä voisi olla osoitus hänen kasvamisestaan Alisan poissaolon aikana. En muista olenko aiemmin sanonut tätä, mutta minusta Malva on kaunis nimi, oli sillä nyt merkitystä tai ei.

Kohtaus jossa Alisa tuntee Valven taikuuden oli myös pysäyttävä, mutta surullisin oli ensimmäisen fikletin lopetus:

Lainaus
Me kuljemme loppumatkan pysähtymättä tai näkemättä ketään. Valven taikuus vaimenee loitommalle, yrittämättä enää tavoittaa minua. Minä annan sen mennä.

Alisalla on tunteet pinnassa ja voimavarat vähissä, mutta koska hän ei voi jäädä suruunsa ja epätoivoonsa vellomaan, hän ei myöskään tee niin. Se saa minut tuntemaan hieman lisää erilaista surua myös hänen puolestaan.

Odotin ennakkoon kotiinpaluulta paljon, enkä joutunut pettymään. Toit Alisan äidin hahmon esiin hyvin inhimillisenä ja todellisena, omine asenteineen sekä käytösmalleineen. Vaikka hän onkin huolehtiva ja omalla tavallaan lempeä, hänessä on myös kovuutta joka sopii hyvin yhteen Alisan kuvaaman vaikean menneisyyden kanssa.

Lainaus
Olemme lähestulkoon samanpituiset, mutta silti minä romahdan häntä vasten kuin pieni tyttö. Äiti silittää hiuksiani. Voin vain arvailla, mitä hän ajattelee; en ole vuodattanut kyyneleitä hänen edessään sen päivän jälkeen, kun isä kuoli.

Tässä meinaa ehkä eniten tulla tippa linssiin, kun alan kuvitella äidin näkökulmasta miten tytär palaa kotiin ja ensimmäisenä itkee, kaikesta edeltäneestä kovapintaisuudestaan ja itsepäisyydestään huolimatta. Hän kuitenkin pitää itsensä kasassa, koska ei oikein muutakaan voi. Toki mielessä pyörii varmaan kaikenlaista muutakin, mutta pääsyy on ehkä kuitenkin selkärankaan iskostettu käytännöllinen lähestymistapa. Ja ei sillä, omasta mielestäni tee on toki lähestymistavoista parhain.

Lainaus
Katson hämilläni, kuinka äiti asettaa teemukini viereen pöydälle kupillisen hienoa kermaa ja sokeria, pienen hunajapurkin. Paluuni takia, ajattelen ensin, mutta sitten pöytään istunut Malva kurottaa hunajapurkkia kohti ja valuttaa omaan teehensä lusikallisen juoksevaa hunajaa ja kermaa kuin hän tekisi niin joka päivä.

Alisa huomioi kaikenlaisia pieniä muutoksia hyvin, mikä ilahduttaa tietysti lukijaa siksikin, että sitä kautta saa myös paremman kurkistuksen menneisyyteen. Yllä lainaamani kohta oli kuitenkin mielestäni erityisen ihastuttava, konkreettinen esimerkki. Tavat muuttuvat hitaasti, mutta kun ne muuttuvat, niitä ei ajattele sen kummemmin vaikka ulkopuolinen saattaa ne huomatakin. samalla korostuu se, että Alisa tosiaankin on nyt ulkopuolinen.

Lainaus
”Kyse ei ole siitä.” Vastaukseni on aivan liian terävä, ja nielaisen pehmentääkseni sanojani. Joudun muistuttamaan itseäni, että äiti ei tiedä hovin todellisesta roolista. Mitään siitä. ”Se, ettei teille kerrottu, oli hovin määräys. Ei – ei hänen. Viestintuojat kertoivat tärkeimmät asiat. Mutta se ei ole sama kuin kuulla se suoraan teiltä.”

Jälleen, on ilahduttavan inhimillistä miten Alisa kamppailee näkökulmien eroavaisuuden kanssa. Hänen on vaikea muistaa tai ymmärtää katsantokantaa, joka nykyään on niin erilainen, on vaikea muistaa ettei kaikilla ole samaa informaatiota kuin hänellä. Ja samalla, Alisa ei pysty sanomaan ääneen Valven nimeä. Ei nyt, eikä myöhemminkään hänen tullessaan uudelleen esille. 

Lainaus
Ensin se tuntuu oudolta, taikuus ja lapsuudenkotini, kaksi asiaa, joiden en olisi koskaan kuvitellut kohtaavan. Valoni tuntu on kuitenkin varma ja turvallinen: lyhdyn hehku äkillisessä pimeässä.

Eikä se ole yksin. Suoristaudun terävästi tunnistaessani hämärän häiveen, sen hennot versot. Aistimus on paljon heikompi, etäisyyden vääristämä. Pelkkä hento väre valoni pinnalla.

Minä jauhan joka kommentissa taikuuden merkityksellisyydestä Alisalle ja Valvelle ja heidän suhteelleen ja tarinalle ja ja ja... Mutta! Kun se on enkä minä oikein kestä. Hirveän kaunista, hirveän tärkeää. Pidetään toivoa yllä.

Lainaus
Palmikon sijasta jätän hiukseni auki.

Alisa tuntee itsensä hieman vieraaksi lapsuudenkodissaan koko osien ajan ja joutuu työstämään sitä kaiken muun ohella, mutta tässä pesäeron tekeminen kulminoituu oikein hienosti. Pidin myös siitä, miten Alisa tunsi olonsa vahvemmaksi siistiydyttyään. Siinä on jotain hyvin samaistuttavaa sekä hyvin Alisamaista, hän haluaa saada konkreettisesti asioita järjestykseen pysyäkseen itse ojennuksessa. Esimerkkinä muun muassa joskus aikoja sitten (hieman parempina aikoina, nyyh) ollut siivouskohtaus, joka on edeltävine ja seuraavine tapahtumineen yksi henkilökohtaisesti minulle unohtumattomimmista osioista, melkein merkkipaalu. Kyllähän siinä paljon kaikenlaista olikin. 

Kiitos vielä toisenkin kerran ♥


// Kaarne, säkin oot kiva!  :D  Ja ylimääräisille kommenteille Ævintýrissä on tietysti aina tilaa, oli ne kiilattuja tai ei  8)
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 427/? 6.2.
« Vastaus #373 : 06.02.2022 15:55:11 »
Kaarne: Hienoa kuulla, että tuo osuus toimi sinusta sopivana suvantokohtana! Sitä se oli kieltämättä minullekin kaiken draaman jälkeen. :D Malvasta ja Alisan äidistä oli todella hauska kirjoittaa, mukavaa siis, että heistä myös luki mielellään. Kiitos lukemisesta ja kommentistasi ja tsemppaamisesta! ♥ Tässäpä olisi jatkoa luvassa.

Isfet: Ensinnäkin, onnittelut opparin palauttamisesta! ♥ Eikä tarvitse murehtia sitä, jos joku yksittäinen osuus jääkin kommentoimatta, mikä vain itselle parhaiten aina sopii. :) Todella ilahduttavaa oli jälleen lukea ajatuksiasi ja poimintojasi, etenkin kun eilen tein näiden seuraavien osien loppueditointia, niin palautteesi kannusti jälleen paljon. Hienoa, että tuon draamaosuuden tunnepitoisuus välittyi myös lukijalle, sellainen se oli ehdottomasti myös kirjoittaa. Hauskaa myös, että sanoit tuosta elokuvallisuudesta, koska tuo kohtaus Alisan huoneessa on ollut minulla itselläni visuaalisesti hyvin selkeästi mielessä jo pitkän aikaa. Alisan ja Malvan yhteinen kohtaus taas on ollut suosikkejani kirjoittaa koko tässä tarinassa, joten ihanaa että mainitsit sen - ja kiitos myös Malvan nimikehuista, sillä on ehdottomasti merkitystä, koska se oli Valven lisäksi ensimmäinen nimi, jonka päätin tähän tarinaan. :D Analyysisi Alisan äidistä sekä Alisan vierauden tunteesta oli myös erinomainen; tämä osuus oli minusta mielenkiintoista kirjoittaa juurikin noista syistä. Lopun hiuskohtaa jouduin setvimään itselleni aika pitkään, joten tosi hienoa, että se oli mielestäsi onnistunut ja olin onnistunut välittämään siitä  noita mainitsemiasi juttuja. Ja että tuo siivouskohtaus sekä siihen liittyvät tapahtumat ovat jääneet mieleesi, jee. ♥ Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnistasi!

A/N: Kiitoksia paljon Ævintýrin muistamisesta finipikareissa! ♥ Etenkin Alisan ja Valven menestyminen parituskategoriassa lämmitti kovasti sydäntäni.

**

423.

Me syömme päivälliseksi äidin valmistamaa kalakeittoa.

Talviahvenista tehty keitto on lämmintä ja täyttävää, sen liemi maukkaan kermaista. Kuvittelin, ettei minulla olisi ruokahalua, mutta syön lautaseni aikailematta tyhjäksi. Äiti ei edes yritä peitellä tyytyväisyyttään. Hän kauhoo minulle lisää ja leikkaa mukaan rapeakuorisen leipäsiivun, joka ei ole täysin tuoretta mutta on silti hyvää. Enää ruokaa ei tarvitse säästellä pöydässämme kuten ennen.

Ateria on lusikoiden kilahtelua lukuun ottamatta vaitonainen. Huomaan äidin toisinaan vilkaisevan avonaisia hiuksiani, mutta kukaan meistä ei mainitse sanallakaan kipeitä asioita. Malva uittaa omaa leipäpalaansa keitossa ja näyttää virkeältä kuin kevätpäivän varpunen. ”Odottaa jo läksyjään”, äiti puhahtaa, mutta kuulen kyllä, miten ylpeä hän asiasta on.

Äidin muuttunut suhtautuminen Malvan koulunkäyntiin keventää hiukan sydäntäni. Hän ei ollut opiskelustamme koskaan innoissaan, kun isä yritti puhua siitä hänelle. Äidin mielestä kyse oli kai turhasta toivosta. Nyt on viimein toisin.

En ehkä hoitanut sopimuksen solmimista niin hyvin kuin minun olisi pitänyt, mutta en myöskään kadu sitä.

Minä istun pöydässä samalla paikalla kuin viimeksi, kohdassa, johon ikkunan takana kulkevien katse ei osu. Emme ole vielä keskustelleet asiasta, mutta epäilen äidin ottavan sen puheeksi ennen pitkää. Minun on tehtävä päätös tarinastani ja siitä, mitä kertoa kyläläisille. En voi piileskellä äidin ja Malvan luona ikuisesti.

Totuus kuitenkin on, etten tiedä, kuinka pitkäksi ajaksi aion edes jäädä. Samalla kun lusikoin keittoa, erilaiset suunnitelmat risteilevät päässäni, sotkeutuvat yhteen. Kalvaslinnan vaunut ovat odottamassa minua, Valve sanoi. Ne vievät minut minne ikinä pyydän. Myös hoviin? Siihen en usko. Sen sijaan Agnes ja hänen mökkinsä…

Kerron kaupantekijänoidalle niin monta salaisuutta kuin minun täytyy, teen mitä vain, jos hän auttaa minua.

Pidän aterian aikana huolen siitä, etten enää kadota taikuuttani tai tunnetta sidoksesta. Aina kun aistin hämärän valoani vasten, kaikkein terävin kipuni vaimenee. Onko sekin pelkkää turhaa toivoa? Ehkä, mutta tarvitsen sitä juuri nyt. Se auttaa minua uskomaan, että voin tehdä jotakin – ettei ole sittenkään liian myöhäistä. Myös minä lupasin.

En voi kuitenkaan lähteä vielä. En, vaikka haluaisin. Mädän hyökkäyksen aiheuttama heikkouteni ei ole karissut. Tuupertumiseni kalvaslinnan vaunuihin ei hyödyttäisi yhtään ketään. Ja lisäksi…

Minä ja Malva siivoamme pöydän ruokailun jäljiltä. Katson, kuinka malttamattomasti hän sen tekee. En aio hävitä minnekään, lupasin Malvalle. Minun on varmistettava, että hän ja äiti pärjäävät. On mahdotonta sanoa, miten kauan matkani Agneksen luo kestää. Entä jos kuninkaanmiehet saapuvat kylään, kun en ole täällä? Kuinka voin luottaa siihen, etteivät he yritä selvittää olinpaikkaani tarpeen tullen väkivalloin? Ajatus saa suupieleni kiristymään pelosta ja vihasta. En antaisi moista itselleni anteeksi.
Kun olemme valmiit, Malva tuo keittiönpöydän ääreen kirjansa ja hiilenpalansa ja loputtoman intonsa, ja minä istun hänen viereensä. Äiti sytyttää kaksi kynttilää meitä varten, hämärtyvää päivää vastaan. Vielä jonkin aikaa. Minä kerään voimiani ja odotan vielä jonkin aikaa, ja teen sitten lopullisen päätöksen.

”Meille on opetettu tällä viikolla päässälaskua”, Malva kertoo minulle ja käärii auki erikokoisia numeroita täynnä olevan, haurauttaan rahisevan paperin. Minä pakottaudun siirtämään pelkoni syrjään ja nojaudun tutkimaan merkintöjä.

”Onko se ollut vaikeaa?” kysyn.

”Ei.”

Malva kumartuu piirtämään jotakin hiilellä keskittynyt ilme kasvoillaan. Samalla hetkellä kun hän tekee niin, pikkusiskoni näyttää unohtavan tyystin läsnäoloni. Äiti pudistaa minulle päätään, mutta hän tekee sen hymyillen.

On helppoa huomata, että Malva on laskennontehtävissään paljon taitavampi kuin itse olisin, ja siispä jätän ne huoletta hänelle. Kysymyksiini koulutovereistaan hän vastailee hajamielisen lyhyesti, koulunkäyntiin liittyviin taas muutaman sanan pidemmin. Minut täyttää hellyys nähdessäni, että hiili sotkee hänen sormenpäänsä samalla tavalla kuin muste minun.

”Katso.”

Malvan suuret pöllönsilmät ovat vakavat. Hän odottaa niin kauan, että näkee minun varmasti katsovan, ja alkaa sitten raapustaa jotakin hitaasti mutta määrätietoisesti paperin kulmaan. Se on numeroiden joukossa ainoa kohta, jossa on enää tilaa jäljellä.

Minä katson, kuinka pikkusiskoni kirjoittaa äärimmäisen huolellisesti ylös minun nimeni. A-L-I-S-A. Hänen huulilleen on ilmestynyt jälleen salainen hymy. Hiilenjäljet sormissa ovat entistäkin tummemmat, kun hän nostaa paperin ylös.

”Siinä lukee –”

Alisa. Minä tiedän, pikkupöllö.”

Minun on vaikea puhua tunteitteni kuohunnan läpi. Otan paperin Malvalta ja kosketan, hyvin varovasti, hänen tekemiään kirjaimia. Viimeinen a on muita huterampi, kuin Malva olisi ollut epävarma sen paikasta. Hänen käsialansa on lapsekkuudessaankin selkeä.

”Voinko?” osoitan kysyvästi pöydän tarvikkeita. Kun Malva nyökkää silmiään räpäyttäen, tartun hiilenpalaan ja kumarrun vuorostani paperin ylle. Tunnen, miten äiti tarkkailee meitä astioiden huuhtomisen lomassa.

Kirjain kirjaimelta minä luonnostelen esiin Malvan nimen. Vieras kirjoitusväline ja Malvan odottava katse tekevät minusta hiukan hitaan ja hiukan kömpelön, mutta ennen pitkää olen valmis. Siirrän paperia jotta Malva pääsee lukemaan, mitä olen kirjoittanut.

”Minun nimeni!” Malva sanoo. Hän kuulostaa niin ällistyneeltä, että huomaan nauravani ääneen, aavistuksen käheästi.

”Niin. Minäkin olen oppinut uusia taitoja.”

Malva koskettaa nimeään paperilla kuten minä hetki sitten, kuin varmistaakseen, ettei se katoa. Yllätyksekseni myös äiti kurkottaa lähemmäs nähdäkseen. Minun on vaikea tulkita, millainen hänen ilmeensä on.

”Sinulla on sievä käsiala." Malva tutkii kirjoittamaani nenä miltei kiinni paperissa. Minä pudistan hymyillen päätäni.

”Sotkin alkuaikoina joka ikisen pergamentin musteeseen. Sinun pitäisi nähdä, miten kauniisti Valve –”

Nielaisen hätäisesti loput sanat, mutta on liian myöhäistä. Pelkästään hänen nimensä lausuminen horjuttaa minua, saa menetyksen tunteen kerääntymään sydämeeni. Äiti ottaa askeleen taaksepäin niin terävästi, että se vaikuttaa kavahtamiselta. Kynttilänliekit lepattavat hänen jäljessään.

”Onko Valve se maagi?” Malva kysyy.

”Malva”, äiti aloittaa, mutta puristaa huulensa sitten kiinni. Malva on kuin ei olisi kuullut. Hän katsoo minua totisen odottavasti, kasvoillaan samanlainen ilme kuin aina silloin, kun hän tahtoo minun kertovan hänelle tarinan.

Minä epäröin, kunnes vastaan lopulta:

”On hän. Valve, kalvaslinnan maagi.”

”Hänkö opetti sinulle kirjaimet?"

”Kyllä. Hän…” Katsahdan tahtomattani äitiä, mutta jatkan:

”Hän opetti minulle todella paljon.”

Kuin ihmeen kaupalla onnistun puhumaan ilman, että ääneni murtuu. Malva pohtii kuulemaansa otsa kurtussa.

”Kalvaslinna. Millainen linna se oikein on? Onko totta, että kesämyrskyt syntyvät maagien taikuudesta? Alisa, näitkö sinä yhtään peikkoa?"

Kuuntelen siskoni kysymystulvaa häkeltyneenä. En odottanut… moista uteliaisuutta. Äidin kireäilmeinen hiljaisuus taas paljastaa, mitä mieltä hän asiasta on.

Mutta hän ei myöskään kävele pois keittiöstä tai käske meitä lopettamaan. Vilkaisen varovasti häntä ja sen jälkeen Malvaa. Enkö minä toivonut kalvaslinnassa juuri tätä – että voisin kertoa heille omin sanoin elämästäni Valven luona? Siitä, kuinka paljon olen kalvaslinnassa asuessani löytänyt?

Valoni hehkuu rintakehässäni pehmeästi, sidos yhä sen lomaan kietoutuneena. Katson Malvan pitelemää paperinpalaa, nimiämme vierekkäin. En tiedä, milloin tällainen tilaisuus seuraavan kerran koittaa.

Siispä lasken hiilenpalan kädestäni ja alan puhua.

424.

Minä kerron Malvalle taikuuden maailman kauniista ja ihmeellisistä ja kummallisista asioista.

Kerron lempeästä Eddasta, joka jakaa sydämensä kalvaslinnan kanssa ja leipoo herkullisia hunajakakkuja. Kerron turhantärkeästä Närristä ja villistä, kauniista hallavapeurasta, joka on paljon muutakin kuin lapsuutemme tarina. Selitän, etten ole nähnyt yhtään peikkoa, mutta olen tavannut suometsän keskellä asuva noidan, joka luo loitsuja salaisuuksia vastaan.

"Myös kulta kelpaa Agnekselle tosin hyvin", hymähdän ja saan Malvan virnistämään. Hänen silmänsä loistavat intoa kynttilänvalossa.

Kuvailen Ýmississä kasvavia yönsinisiä kukkia ja metsän peittämää taivasta, puiden keskellä tanssahtelevia virvatulia. Kerron pienestä rohkeasta maahistytöstä ja ylväästä Maryasta, joka on noita vailla taikuutta. Mainitsen tuliketun ja talventuojan.

Minä en kerro pimeästä enkä verinoidista, mädästä. En lausu enää uudelleen ääneen Valven nimeä tai puhu hänestä muutenkaan mitään. Sisälläni on paljon kipeitä salaisuuksia, joista Malvan ei tarvitse tietää aivan vielä. Tänään, tässä hetkessä, haluan pystyä puhumaan hänelle taikuuden maailmasta hymyillen.

Tulisijassa palavat uudet puut tuoksuvat vahvasti pihkalta. Äiti vahtii niitä selkä meihin päin, on keskittyvinään keittiön lukuisiin askareisiin, mutta huomaan kyllä hänen kuuntelevan. En voi olla tuntematta aluksi hermostusta sen vuoksi. Pelkään, että jokin kertomani on hänelle liikaa, Väki tai noidat, ja hän keskeyttää meidät.

Äiti ei tee niin. Hän sytyttää hiipuvan kynttilän tilalle uuden ja keittää meille lisää teetä. Kuuma juoma ja hunaja tekevät hyvää puhumisesta karhealle kurkulleni. Lopulta äiti istuu itsekin pöydän ääreen, aloittaa jonkin ompelutyön, vaikka näen, miten verkkaan hän kuljettaa neulaa kankaan poimuissa. Hänen ilmeensä ei ole varsinaisesti leppeä, mutta ainakaan se ei ole avoimen paheksuva tai hyinen.

Pelkään, että hyvin pian se muuttuu.

Minä pysähdyn vetämään henkeä ja katson rannettani, jolla äiti ja Malva eivät näe mitään. Todellisuudessa sitä kiertää hento valonauha, kutsustani ilmestynyt. Näin lähellä kynttilänliekkiä erotan, miten erilaista tulen leimuava valo ja taikuuteni hohto on. Silti ne ovat molemmat aitoja, eläviä.

On asioita, joista en kykene vielä kertomaan. Aiempi kohtaamiseni äidin kanssa sai minut tajuamaan, etten halua taikuuteni kuuluvan niihin.

"Mitä tulee maagien taikuuteen", aloitan epäröiden, "niin tietääkseni myrskyt eivät ole maagien tekemiä. He osaavat kuitenkin lepytellä niitä, saada hurjimmat tuulet hiljenemään. Jotkut sanovat, että se on keskustelua sateen ja tuulen kanssa."

Muistan Merkan ja tyyntyneen myrskyn, taivaan, joka oli yhtäkkiä kirkas. Miten Valve sai sateen hohtamaan, koska ihmiset odottivat häneltä sitä. Ilma tuoksui suolalta ja taikuudelta. Olin ajatellut silloin, ensimmäisen kerran...

Minä suljen silmäni ja kerään rohkeutta. Silti suutani kuivaa, kun sanon:

"Monet eivät tiedä, että maagit ovat kaikki alun perin tavallisia ihmisiä. Jokainen heistä. Maageiksi tullaan, ei synnytä."

Kangas äidin käsissä kahahtaa. Sydämeni lyö liian nopeasti, hätäisesti. Luulin tietäväni, miten minun pitäisi edetä, mutta uskallukseni on sittenkin pettää.  Tämä minä nykyisin olen. En halua kätkeä sitä. Miksi oikeiden sanojen lausuminen ääneen tuntuu siis mahdottomalta?

Malva auttaa minua eteenpäin kysymällä:

"Kuinka maagiksi tullaan?"
¨
"Kaikki alkaa siitä, että heidän sisällään on taikuuden sirpale. Sitä kutsutaan juurettomaksi taikuudeksi. Se on aina sattumanvaraista, kuka juuretonta taikuutta oikein kantaa. Harvinaista myös. Mutta... vaikuttaa siltä... Ei. Ei vaikuta."

Minä suoristaudun ja sanon lujemmin:

"Minä olen yksi sellaisen taikuuden kantajista."

Pöydän ylle lankeaa ammottava hiljaisuus. En kykene katsomaan Malvaan tai äitiin. Valoni säpsähtää kuin se aistisi ylimääräisen huomion.

Hämärä minussa taas on tyyni. Siitä välittyy sama varmuus kuin Valvesta, jos hän istuisi juuri nyt vieressäni. Vaikka se sattuu, sattuu niin paljon etten ole kestää sitä, kuvittelen miten hän pitäisi kiinni kädestäni, valaisi minuun rohkeutta kosketuksen ja taikuuden kautta. Pystyt tähän kyllä, vheínir.

Hänen matala, lämmin äänensä. Sormeni nytkähtävät, mutta eivät tavoita ketään.

"Tiedän, että se kuulostaa aivan sadulta. Minäkin ajattelin niin ensin. Se on kuitenkin totuus, ja olen oppinut hyväksymään sen. En pysty todistamaan sitä teille vielä, mutta ennen pitkää –"

"Miten voit siis olla varma?" äiti kysyy. Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka hän on lausunut sen jälkeen, kun aloin kertoa elämästäni kalvaslinnassa.

Kohotan pääni ylös. Äiti ei katso minua. Hän tarkastelee ompelemaansa kohtaa otsa rypyssä, sivelee sitä yhä uudelleen ja uudelleen peukalollaan kuin olisi huomannut tehneensä jonkin virheen. Minussa ailahtaa hermostus, valpas ja epämiellyttävä. Kuvittelen, miten hän käy mielessään läpi tarinoita maagien petollisuudesta.

"Koska minä tunnen sen", sanon. "Juuri nytkin. Yhtä selvästi kuin sydämenlyöntini, tai tämän kynttilän lämmön. Se kuuluu minulle, eikä se ole kuvitelmaa."

Äiti ei vastaa siihen mitään.

"Alisa, opitko sinä tekemään loitsuja? Sellaisia kuin maagit isän tarinoissa?"

Malvan kärsimätön kysymys saa minut kääntämään katseeni häneen. Hän on noussut polvilleen tuolilla ja nojaa kämmenillään pöytään, jotta kiinnittäisi huomioni. Ilme hänen kasvoillaan on samanlainen kuin silloin, kun kirjoitin ylös hänen nimensä. Viisas pieni siskoni, jolle taikuus ja kirjoittaminen ovat molemmat merkittäviä taitoja.

Isä. Mitä sinä sanoisit tästä kaikesta, jos tietäisit? Minut valtaa vanha suru. Ehkä isä saisi äidin näkemään uuden elämäni ja taitoni tavalla, johon minä en pysty.

Mutta moisen miettiminen ei auta nyt. Pyrin parhaani mukaan unohtamaan keittiöön tulehtuneeksi käyneen ilmapiirin, äidin äänettömyyden, ja hymyilen sen sijaan Malvalle.

"Luulen niin. Jos vain opiskelen yhtä ahkerasti kuin sinä."

Malva tuijottaa kasvojani silmät sirrillään, kuin hän yrittäisi erottaa niistä jonkin taikuudesta kertovan merkin.

"Lupaatko näyttää sitten jonkin loitsun?"

Vilkaisen sivusilmällä äitiä, joka näyttää syventyneen jälleen työhönsä. Päätän olla kertomatta vielä ástairista. Yritän luoda valonhäivän Malvaa varten sitten, kun olen vahvempi. Teen loitsusta niin kauniin, ettei myöskään äidillä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä sen olemassaolo.

Hyväksyä minut.

Ainakaan hän ei ole väittänyt, että vain kuvittelen kaiken tai häätänyt minua ulos. Murhe muuttaa valoni kalpeiksi säteiksi.

"Minä lupaan. Heti, kunhan kykenen siihen kunnolla", sanon Malvalle, "mistä tuli mieleeni, en ole kertonut vielä Väen taikuudesta..."

Aiheenvaihdokseni on kömpelö, mutta Malva suostuu siihen, luultavasti äidin takia. Minä alan kertoa Purhasta ja hänen näkymättömäksi tekevästä loitsustaan, joka on aiheena paljon omaa taikuuttani turvallisempi.


425.

Ennen pitkää myös viimeinen kahdesta ensimmäisestä kynttilästä palaa loppuun. Se ei saa keittiötä peittymään talviseen pimeään, kuten kalvaslinnassa olisi käynyt, mutta päivän voi silti huomata vaipuneen kohti iltaa. Harmaanvaalea taivas on tummunut ikkunan takana sameaksi kuin vanha kolikko.

Kuvaillessani Merkaa huomaan, että Malvan silmät eivät tahdo enää pysyä kunnolla auki. Hän pudistaa itsepäisesti päätään, kun äiti sanoo, että hänen on aika mennä nukkumaan.

"Kuuntelen vielä yhden tarinan."

"Huomenna on koulua ja muita askareita. Alisa voi kertoa sen myöhemmin", äiti sanoo ja vilkaisee minua. "Voihan?"

Onnistun nyökkäämään, vaikka rintakehässäni tuntuu painavalta. Jokaisen kuluvan hetken myötä hermostunut kärsimättömyyteni kasvaa. Minun on tehtävä aivan pian päätökseni. Mutta mitä ikinä aionkin tehdä, en aio lähteä hyvästelemättä ensin Malvaa. Nojaudun pöydän yli ja tartun hänen käteensä.

"Minä vien sinut nukkumaan."

"Ei minua tarvitse viedä minnekään", Malva mutisee. Hän ei silti vastustele, kun lähden johdattamaan häntä kasvojenpesulle ja muiden iltamenojen jälkeen yöpuulle. Se on meille molemmille tuttu rituaali.

Kun saavumme huoneemme ovelle, Malvan askelissa huojahtelee jo tuntuva väsymys. Hänellä on päällään yömekko, joka oli joskus kauan sitten minun; kankaan vihreä väri on haalistunut, nilkkoihin saakka yltävä helma kulunut repaleiseksi ajan hampaissa. En ollut odottanut, että äiti säilyttäisi sen.

Käytävältä tihkuu juuri sen verran valoa, ettemme tarvitse kynttilää. Minä suuntaan sängyn luo ja pitelen peittoa, jotta Malva pääsee kömpimään kunnolla täkin alle. Ennen sitä hän asettelee nukkensa huolellisesti nukkuvaan asentoon.

"Mikä nukkesi nimi on? Se on sievä."

"Ada. Äiti osti hänet kaupungista." Malva sipaisee vielä kerran nuken langasta punottuja hiussuortuvia. Tajuan hänen käpertyneen sängylle niin, että mahtuisin halutessani omalle paikalleni hänen viereensä. Sydäntäni särkee.

"Malva."

Minä polvistun lattialle, ja Malva kääntää pöllönsilmiensä katseen minuun. Tiedän heti, että hän näkee lävitseni.

"Sinä et aio jäädä", hän sanoo pienellä äänellä. Minä nieleskelen, mutta vastaan rehellisesti:

"En tiedä vielä täysin, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Mutta... luulen, että minun on lähdettävä. Myös kalvaslinna on kotini. Toivon pystyväni palaamaan sinne."

"Sinun on opiskeltava siellä taikuutta."

Yritän hymyillä. "Niin. Mutta en aio olla poissa yhtä kauan. Minä lupaan sen, Malva. Tämä tilanne... se on nyt erilainen. En jätä sinua ja äitiä enää samalla tavalla."

Kun oli aikani lähteä Seremoniaan, en kyennyt lupaamaan heille yhtään mitään. Nyt on toisin; en anna minkään muun olla mahdollista.

Malva miettii sanojani hiljaa.

"Näytäthän minulle taikuutta? Sitten seuraavalla kerralla?"

Hipaisen hänen otsalleen ilmestynyttä kurttua. Toivon, että voisin pyyhkiä sen, ja samalla kaikki hänen huolensa, olemattomiin.

"En ehkä vielä seuraavalla kerralla. Mutta mahdollisimman pian, jos sinä vain näytät minulle, mitä olet oppinut koulussa. Sovittu?"

Malva nyökkää, ilme hiukan luottavaisempana.

"Kiitos, että löysit minut metsästä, pikkupöllö. En tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua. Tulen käymään ennen kuin huomaatkaan."

Malvan vastaus on myöntyvää muminaa. Hänen silmäluomensa värisevät, kun uni pian saavuttaa hänet. Kosketan hänen kättään ja ajattelen, miten paljon osa minusta tahtoisi vain nukahtaa hänen viereensä; kuvitella tämä suru joksikin, jolla ei ole voimaa lapsuuteni kodissa.

Se osa sisälläni ei ole kuitenkaan vahvin. Ei lopulta. Siksi nousen ylös, asetellen peiton Malvan leukaan saakka, ja suljen oven hiljaa perässäni.

Kun saavun keittiöön, yllätyn nähdessäni äidin edelleen pöydän ääressä. Hän on laskenut ompelutyönsä käsistään ja tuijottaa ikkunasta ulos kämmeneensä nojaten. Kynttilänvalo sivelee hänen selkäänsä pitkin valuvaa palmikkoa, paljastaa siihen kätkeytyneen hopean. Yritän lukea turhaan äidin hartioitten asennosta, millainen hänen mielentilansa on.

Lattialaudan narahdus saa äidin katsahtamaan suuntaani. Valoni liikahtaa aavistuksen varautuneesti, peilikuvana tuntemalleni hermostukselle. Karistan olotilan parhaani mukaan ja istun äitiä vastapäätä.

426. - 427.

Kumpikaan meistä ei puhu heti. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan tuulenpuuska, joka kolisuttaa talon kattoa. Äiti nostaa ompeleensa syliinsä, mutta ei tartu enää neulaan ja lankaan. Sen sijasta hän kohottaa päänsä ja katsoo minua, todella katsoo, samalla tutkivalla tavalla kuin löytäessään minut itkuisena eteisestä.

En voi olla miettimättä, etsiikö hän tällä kertaa taikuuttani.

"Sinä todella olet muuttunut", äiti sanoo. Minä jännityn. Ennen kuin ehdin päättää mitä vastata tai tehdä, hän jatkaa, mutta hitaammin, kuin punniten ennalta jokaisen sanansa:

"En voinut olla huomaamatta... ettet kertonut Malvalle mitään hänestä. Maagistasi."

"Minun – ?"

Tuijotan äitiä järkytyksestä mykkänä. Ei ole mitenkään mahdollista, että kuulin hänet oikein. Äiti huokaisee ja hieroo otsaansa kuin sitä särkisi.

"Tiedän, että olen joskus turhan jääräpäinen, mutta en ole typerä, tytär. Hän oli läsnä jokaisessa hiljaisuudessasi – jokaisessa lauseessa, jonka jätit lausumatta. Ja kun sanoit hänen nimensä... Sinä välität hänestä hyvin paljon. Eikö totta?"

Kun en vieläkään kykene vastaamaan, äiti huokaisee uudelleen.

"Valehtelisin jos väittäisin, että kykenisin hyväksymään kaiken tästä tilanteestasi. Mutta luulen… että tahtoisin edes yrittää ymmärtää. Minä ja isäsi... kuten varmaankin tiedät, omat vanhempani eivät koskaan antaneet aitoa suostumustaan liitollemme. Eivät edes sen jälkeen, kun sinä synnyit. Isäsi oli heille loppuun saakka kaukaa muualta tullut, liian erilainen. Muistan miettineeni, silloin..."

Äiti kääntää katseensa pois. Kynttilänvalo lepattaa arasti hänen kasvojensa poikki.

"Muistan miettineeni, että kunpa he olisivat edes yrittäneet nähdä hänet sillä tavalla kuin minä hänet näin."

Tunnustus on häkellyttävän avoin, vaimeasti lausuttu. Äiti kääntyy minuun päin uudelleen, tällä kertaa suoraselkäisen odottavana. Kuin hän todella olisi valmis kuulemaan koko tarinani. Mitä oikein voin vastata siihen? Yrittäessäni hapuilla ratkaisua ainoa asia, josta saan kiinni, on muisto; Valve painamassa otsansa omaani vasten, hänen kätensä kasvoillani kuin hyvästit.

Minä vedän henkeä. Palaset, jotka luulin keränneeni huolellisesti kokoon, särkyvät. Poskilleni alkaa valua kyyneleitä.

Miten helppoa se lopulta onkaan, kertoa totuus. Väistämätöntä.

"Äiti. Minä rakastan häntä. Rakastan niin paljon, ja pelkään etten näe häntä enää –"

Raivokas itku ravisuttaa minua, ja joudun peittämään kasvoni. Olen murtua muistojen alle. Äiti koskettaa ensin olkapäätäni, hiukan epäröiden, mutta sitten hänen tuolinsa kolahtaa ja hän vetää minut syliinsä – kavahtamatta sittenkään ajatusta taikuudestani. Hänen lohtunsa tuntuu erilaiselta nyt, kun hän tietää kyynelteni todellisen syyn.

En tiedä, kuinka kauan itken. Äiti päästää otteensa minusta vasta, kun olen rauhallisempi. Tartun kiitollisena hänen tuomaansa vesimukiin, ja juon ahneesti. Uupunut suru särähtelee minussa, osana taikuuttani ja sydämenlyöntejäni. Kipuni ei heikkene.

Sen lomassa on kuitenkin myös uusi, hauras luottamus tähän hetkeen. Luottamus äitiin.

"Jos minä kertoisin hänestä sinulle", aloitan käheästi, "sinä siis kuuntelisit?"

Äiti siirtää ompeleensa syrjään ja asettuu istumaan niin, että olemme kunnolla vastatusten. "Kyllä, tytär. Minä kuuntelen."

Sammumaisillaan oleva kynttilä ja illan tummuus muistuttavat minua vähiin käyvästä ajasta. En kerro äidille kaikkea, mutta silti paljon enemmän kuin olisin uskonut kertovani. Kerron vaikeasta alustamme ja siitä, miten mielipiteeni Valvesta muuttui päivien kuluessa. Kerron hänen lempeydestään, hänen maaginkunniastaan, siitä miten hän näki minussa niin paljon muutakin kuin pelkän oppimattoman maalaistytön.

"On hänen ansiotaan, että osaan nyt lukea ja kirjoittaa."

Äiti kuuntelee minua keskeyttämättä. En enää yritä etsiä hänestä inhon merkkejä tai mieti hermostuneesti, mitä hän puheistani ajattelee. Hän kuuli jo tärkeimmän: rakastan Valvea. Siihen verrattuna kaikki muu on toissijaista, ja äiti lupasi yrittävänsä ymmärtää. Se riittää minulle.

Kun pääsen mätään ja Valven uhraukseen, minä takeltelen. On vaikea pitää tuskaa ja toivottomuutta poissa äänestäni. Itkemään en kuitenkaan enää suostu. Kyyneleeni eivät tuo häntä takaisin.

"Valve loitsi minut tänne, teidän luoksenne", sanon viimein. "Siinä... siinä kaikki."

Lopetettuani äiti istuu pitkän aikaa täysin liikkumatta. Minä en hoputa häntä. Ymmärrän kyllä kuinka vaikeaa se on, sovittaa kertomani kylän taiatonta elämää vasten. Luultavasti paljon vaikeampaa kuin mikään, mikä liittyy maahisiin tai noitiin. Lopulta hän nyökkää hitaasti. Näen jopa keittiön heikossa valossa, kuinka hänen kasvonsa ovat kalvenneet.

"Olen siis kiitollisuudenvelassa puolisollisesi. Siitä, että hän pelasti sinut ja varmisti, että pääset kotiin."

Puolisoni. Miten katkeransuloista sanan kuuleminen äidin lausumana onkaan.

"Minä tunnen hänet yhä. Meidän... valamme kautta. Luulen sen tarkoittavan, että hän on edelleen... ettei hän ole... En voi vain istua paikoillani. Jos on jotakin, mitä voin tehdä, aion tehdä sen. Mutta minun on ajateltava myös hovia. En tiedä, miten kuninkaanmiehet suhtautuvat, jos he tulevat etsimään minua kylästä enkä ole täällä."

Äiti on hetken hiljaa. "Oletko aivan varma siitä, että hän on..."

"Olen", minä vastaan, hiukan liian kiivaasti, äänessäni hämärän hauras sointi. Äiti ei kykene täysin peittämään epäilystään. Voin miltei nähdä, kuinka hän ajattelee: se on vaarallisin kaikista, turha toivo.

Minun on painettava katseeni maahan kätkeäkseni ilmeeni. Tiedän sen kyllä. Tiedän, että on ehkä jo liian myöhäistä. Mutta jos en pidä tästä toivosta kiinni kaikin voimin, mitä muuta minulla on jäljellä?

"Sinun ei pidä kuvitella, ettei sinulla ole lainkaan vaihtoehtoja", äiti sanoo, kuin lukien ajatukseni. "Tilanteemme täällä on nykyisin täysin toisenlainen."

"Äiti..."

"Sinulle löytyy aina paikka tässä talossa ja kylässä, jos vain –"

"Äiti", minä keskeytän. "Rakastan sinua ja Malvaa, mutta... en aio jäädä. Minä olen muuttunut. Sanoit niin itsekin. Kuulun taikuuden maailmaan; haluan olla osa sitä."

Äiti ristii kätensä syliinsä. "Ja mitä se oikein tarkoittaa?"

Sydämeni hakkaa. En ole varma, onko kyse hermostuksesta vai jostakin muusta. Rakkauteni Valveen ei ole sittenkään ainoa asia, joka minun on kerrottava hänelle.

"Kalvaslinna on kotini. Mitä ikinä tapahtuukin, minusta tulee maagi, aivan kuten Valvesta."

Olenko lausunut niitä sanoja koskaan ääneen? En ainakaan yhtä varmasti kuin nyt. Vanhan epäröinnin sijasta on kuin kadoksissa ollut palanen loksahtaisi viimein paikalleen sisälläni. Ajattelen valoani, loitsua Valven työhuoneessa, sitä varten luomaani tarinaa. Riemua ja ylpeyttä, jonka taikuuden oppiminen minussa yhä uudelleen herättää. Kyse ei ole pelkästään ævintýrista; ei ole koskaan ollut.

Äidin koko olemus jäykistyy. Näen vastalauseen muodostuvan hänen huulilleen, enkä voi kaiketi syyttää häntä siitä. Yllätyksekseni hän kuitenkin nielaisee kipakat sanansa, joskin vaivalloisesti, ja kääntyy katsomaan ikkunaa. Kun hän viimein puhuu, hän tuntuu puhuvan enemmän itselleen kuin minulle:

"Kunpa isäsi olisi täällä."

Suupieleni vavahtavat. Ikävä äidin äänessä on kaiku omasta kivustani.

"Jotta hän puhuisi minulle järkeä?"

"Järkeä, tällaisessa asiassa?" Äiti tuhahtaa. "Me puhumme nyt sinun isästäsi. Eljas olisi onnensa kukkuloilla maagityttärestä. Hän haluaisi sinun esittelevän hänelle loitsujasi yhtä kiihkeästi kuin Malva. Ehkä Eljas saisi myös minut näkemään..."

Äiti hymähtää, päättämättä lausettaan. Hänen kasvoillaan käy aavistuksen eksynyt ilme. Minä tartun hetken epäröinnin jälkeen hänen käteensä.

"Ei sinun tarvitse hyväksyä kaikkea, äiti. Minulle merkitsisi kuitenkin paljon, että yrität. Anna itsellesi aikaa. Niin isäkin sanoisi. Tämä on minun valintani, enkä aio katua sitä."

Äidin vastaus on hidas nyökkäys. Hän kohottaa leukaansa ja katsoo minua.

"Sanoit, ettet voi jäädä. Onko todella niin, ettei ole mitään, mikä saisi sinut muuttamaan mielesi?

Minä pudistan päätäni. "Jos vain pystyn varmistamaan, ettei sinulla ja Malvalla ole hätää."

"Mitä aiot siinä tapauksessa tehdä? Oletko täysin varma, että kykenet matkustamaan?"

En ole vielä täysin toipunut, mutta kuitenkin niin paljon, että uskon jaksavani matkan suolle saakka. Kerron äidille Valven vaunuista ja Agnesista. Äiti kuuntelee tarkkaavaisesti, suupielet puristuneina yhteen.

"Minä ja Malva pärjäämme kyllä. Mikäli kuninkaanmiehet ennättävät saapua, kerron heille totuuden: että olit täällä mutta lähdit. Heillä ei ole mitään syytä uhitella."

"Entä jos he silti –"

"Luota minuun tässä asiassa, tytär. Me pärjäämme."

Tiedän, ettei äiti sano mitään sitä mielellään. Hän ei sano, lähde, jos sinun kerran täytyy, tai ymmärrän että sinun on mentävä. Mutta hän ei myöskään yritä saada minua pyörtämään päätöstäni. Kun tajuan sen, minut valtaa terävä huojennus. Nousen halaamaan äitiä. Kaikki ei ole välillämme selvää, mutta tämä on sentään ensimmäinen askel.

Äiti koskettaa varovasti hiuksiani ja huokaa. Hetken ajan minä olen meistä se, joka kannattelee häntä. "Miten paljon hiuksesi ovatkaan kasvaneet."

Sillä aikaa kun haen takkini, äiti käärii kaksi leipäpalaa liinaan minua varten. Otan eväät vastaan kiitollisena, sisälläni uudelleen herännyt päättäväisyys. Valon ja hämärän punos on himmeästi hohtava, hauras lanka, josta pitelen kiinni. Haluan uskoa, että ennen pitkää se johdattaa minut Valven luo.

Mutta en ehdi Valven vaunuille saakka. Kun äiti raottaa etuovea varmistaakseen, että pystyn poistumaan kenenkään huomaamatta, hän astahtaa yllättyneenä taaksepäin.

"Aatos? Mitä ihmettä sinä –"

"Miehiä hovista", ovensuuhun ilmestynyt Aatos puuskuttaa. "He ovat tulleet etsimään maagin morsianta."

**

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 427/? 6.2.
« Vastaus #374 : 06.02.2022 16:17:42 »
Eka!  8)

Tulin tänne vaan pitämään kiinni tärkeästä fanitusperinteestä, joskin nyt täytyy lukea luku vasta myöhemmin, kun ei aivot yhtään toimi. Mut parasta, että tää taas jatkui. ❤

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 427/? 6.2.
« Vastaus #375 : 07.02.2022 15:04:21 »
No niin! Katsotaanpa sitten, mitä saisin sanottua kahdesta viimeisimmästä luvusta. On heti kättelyssä todettava, etten vieläkään saa sanottua oikein mitään tuosta pitkästä mätäkokonaisuudesta enkä edes ævintýrista, vaikka se kohtaus ja kokonaisuus olikin minusta tosi onnistunut. Minulla on romaaneissa ja sarjoissakin tosiaan se tapa, että jos stressaannun tai pelkään hahmojen puolesta liikaa, menen Wikipediaan tai selaan kirjan loppuun tarkistaakseni loppuratkaisun. En yksinkertaisesti kestä epätietoisuutta tai sitä, jos minulle tärkeille hahmoille tapahtuu kamalia asioita, ja vaikka olen nyt tämän tarinan kanssa selvinnytkin osien lukemisesta, niiden tarkempi kommentointi ei kyllä sen tunnekuorman takia onnistu. Ja tämä siis on vain merkki siitä, että ne toimivat tosi hyvin, ja että tarina on kokonaisuudessaan tosi onnistunut, koska eihän se muuten tällaisia tunnereaktioita herättäisi. :P Mutta lupaan palata niihin sitten parin luvun päästä, kun Ævintýr on valmis. (Jopa Tiedostossa on niiden kohdalla tällä hetkellä enimmäkseen sellaista kirjainhakkaamisen jäljiltä syntynyttä reaktiovirtaa, tyyliin <äATJöhaprirqvääöuivwugvt :D Että siitä sitten superhyödyllistä ja käyttistä palautetta, heh.)

Mutta jos nyt tämän pitkän vuodatuksen jälkeen mennään näihin suvantolukuihin, niin niistä ehkä saan jopa jotakin sanottua. Ensinnäkin: oli minusta todella merkityksellistä ja tärkeää, että Alisa tapaa perheensä vielä tämän tarinan aikana. Se tuntuu myös hyvältä ratkaisulta tässä kohtaa: siltä, että tehdään sovinto myös menneen kanssa, ennen kuin valitaan lopullisesti erilainen tulevaisuus. Siksi myös luvun lopetus on hieno, ja tietyllä tapaa siihen tuo myös painokkuutta tuo viimeinen käänne, koska se korostaa sitä, että valinta ei kuitenkaan ole pelkästään Alisan oma, vaan sitä säätelee ja ohjaa juuri nyt todella suurelta osin myös tuo hovin osuus ja Reinan uhka. Liikutuin myös siitä, miten Alisan äiti suhtautui sitten lopulta Alisan tekemään valintaan, ja tuntuu lohdulliselta ajatukselta sekin, että välit perheeseen eivät selvästi katkea. Se olisi tuntunut jotenkin ihan liian julmalta (ja myös ehkä vähän kliseiseltä), jos Alisan äiti olisikin kääntänyt selkänsä tyttärelleen.

Pidin kovasti myös siitä, että Alisan isän muisto oli tässä vahvasti läsnä ja Eljaksen luonne vaikutti myös siihen, miten Alisan äiti Alisaan suhtautui. Kun tänään luin sen kummallisen Nälkäpeli-kirjallisuusartikkelin, siinä käsiteltiin tosi hienosti sitä, miten ihmisen (tai eläimen) vaikutus ei pääty kuolemaan, vaan se olemassaolo jatkuu, ja miten kaipaus voi olla sitä olemassaoloa myös, tai tavallaan sen olemassaolon uusi muoto. Ja sitten sen tekstin pohjalta mietin, että tässäkin tietyllä tapaa juuri Eljas ja kyläläisten reaktiot hänen ja Alisan äidin suhteeseen ovat se silta, jonka rakentumisen myötä äidinkin on helpompi hyväksyä myös Alisan suhde ja rakkaus Valvea kohtaan.

Pidin myös paljon tuosta kohdasta, jossa Alisa kertoo Malvalle elämästään Kalvaslinnassa ja taikuudesta. Siinäkin näkyy hienosti koko tarinan kaari ja toisaalta tälleen ennen loppua se toimii myös hyvänä "kertauksena" lukijalle siitä, mitä kaikkia vaiheita on käyty läpi. Tässä on vähän sellaista "sikariluvun" tunnelmaa (en enää muista, että kuka tän termin kertoi, mutta siis siinä ideana on se, että joissain amerikkalaisissa sarjoissa/elokuvissa oli aiemmin tapana päättää dramaattisten tapahtumien jälkeen jakso siihen, että hahmot polttelivat sikareita ja kävivät arkista keskustelua, eli tavallaan osoittaa sillä, että elämä jatkuu - ja nyt muistinkin, eli Neil Gaiman :D ), jossa lohduttomuutta vasten peilataan kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Sanoisin jopa, että meno on erinomaisen grimhygge. ❤️

Näiden kolmen noston jälkeen aivoni näemmä alkavatkin jo sammua, mutta palaan myöhemmin tuohon vielä aikaisempaan suvantolukuun (tai luvun puolikkaaseen? :D ), ja sitten toivottavasti jossain kohtaa myös lainailen erityisen onnistuneita kohtia. Tässä kuitenkin jotain ensifiiliksiä! Kiitos paljon, että kirjoitat tätä ja näet niin paljon töitä, uuden luvun ilmestyminen on aina juhlatapaus. ❤️ Ja vaikka se onkin haikeaa, on silti ihanaa tietää, että tarina on pian valmis, koska tavallaan siinä kohtaa tarina alkaa oikeasti hengittää, kun se voi valmiudessaan oikeastaan viimein tehdä mitä tahansa. Sitten kun sillä on loppu, voi kaikkea - myös niitä muita mahdollisia loppuja ja ratkaisuja - peilata sitä vasten, ja sen jälkeen se on paitsi sinun, myös kokonaan lukijoiden, ja siinä jakamisessa on minusta ehkä se pääsyy siihen, miksi tarinoiden saaminen valmiiksi on lopulta niin merkityksellistä. (Ja toki entistä merkityksellisempää siksi, että tarinaa on saanut lukea sen kirjoittamisen ajan täältä Finistä tänne asti - se on tosi arvokas juttu, joten siitäkin vielä iso kiitos. ❤️)

P. S. Tulipas outoa höpinää, anteeksi. :D

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 427/? 6.2.
« Vastaus #376 : 09.02.2022 14:20:12 »
Hähää, olenkin kerrankin täällä aiemmin kuin voisi arvataan, #yllättävätkäänteet.

Ensin tulee kuules tiukkaakin tiukempaa kritiikkiä:

Lainaus
”Okei.” Viimein Malva nyökkää huojentuneena ja hypähtää alas tuolilta. Hän lähtee hoitamaan askareitaan kiireesti.

Vaihtaisin tuon okein sanaan "Selvä" tai "Hyvä on", ellei maailmasi ole meidän maailmamme ja siellä ole englantia. Hurja kritiikki, huhhuh. :D

Sitten kaikkeen muuhun olennaiseen. (On kyllä vähän hassua keriä tätä tarinaa tällä tavalla auki takaperin, mutta no, ei voi mitään. Itsepä en ole kommentoinut aiemmin, vaikka selvästi olisi pitänyt.)

Minusta tuo edeltäväkin suvantoluku (tai kokonaisuuden puolikas) oli tosi onnistunut. Pidin siitä, miten se alkaa tavallaan tunnepuolella kiihkeissä ja ahdistuneissa tunnelmissa, ja sitten luvun loppua kohden rytmi ja tunnetila rauhoittuu, vaikka se suru ja huoli eivät katoakaan. Mukailee hyvin sitä, miten Alisa tavallaan asettuu tilannetta vasten, yrittää kannatella sitä ja hyväksyy sen. Ja miten siinä osaltaan tukevat häntä koti ja tieto siitä, että äidillä ja Malvalla todella ovat kaikki asiat hyvin. Tunnelma on tässä luvussa kauttaaltaan erinomainen: tavallaan tapahtumien suhteen ei hirveän isoja asioita tapahdu, mutta sitten niillä on kuitenkin sisäisesti todella paljon painoarvoa. Eli koska niillä on niin iso merkitys Alisalle, niillä on merkitystä myös lukijalle.

Tuo kohta, jossa Alisa tavoittelee Valven taikuutta ja ymmärtää sitten, että kyse on suojaloitsuista, oli tosi hieno myös! Siinä on toisaalta tosi kauniisti mukana sitä kaipuuta, huolta ja epätoivoa, ja sitten taas sellainen viittaus aiempaan, joka tekee tästä tarinasta hienolla tavalla kokonaisuuden. Ylipätään ihailen sitä, mitä monet pienet maininnat ja tapahtumat kulkevat mukana kautta linjan, aivan kuten oikeassakin elämässä. (Nyt söin munkin ja piti pitää pieni tauko, kun sormet olivat ihan sokerissa, ja ajatus katkesi tietenkin. Huoh.) No mutta, oli miten oli, arvostan kovasti sitä, miten punot kokonaisuutta niin huolellisesti ja vaivalla. Vaikka itse olen paljon minimalistisempi kirjoittaja ja se on toki osaltaan hienoa, niin tällaisissa asioissa kyllä silleen hyväntahtoisesti on pakko kadehtia kykyäsi rakentaa niin eheitä kuvioita, juonikaaria, hahmoja ja paikkoja. Se muistuttaa tavallaan siitä, että paljon kaikenlaista on olemassa aina senkin hetken ulkopuolella, jota kulloinkin käsitellään, ja saa siten hahmot juurtumaan maailmaan. Pidän samasta syystä todella paljon myös siitä, että Alisa vierailee perheensä luona tässä välissä. Jotenkin uskon, että moni fantasia- tai YA-kirjailija olisi vaan keskittynyt romanssiin ja loppukonfliktiin, mutta tällainen hetki tekee kaikesta jotenkin aidompaa ja todempaa, koska tietenkin Valve haluaa varmistaa, että Alisa ei jää yksin, ja tietenkin Alisa haluaa osaltaan varmistaa, että Malvalla ja äidillä on kaikki hyvin.

Liikutuin luonnollisesti myös paljon siitä, että Malva oli luokkansa taitavin, ja siskosta Alisan tukena. Tuossa kohdassa, jossa äiti tarkastelee Alisan haavaa ja Alisa kiiruhtaa puolustamaan Valvea, oli myös todella hyvää ja sanomatonta jännitettä. Pidin ylipäätään siitä, miten paljon asioita hiljaisuuteen näissä luvuissa mahtuu: että on asioita, joista ei voida puhua, ja jotka tavallaan kiertyvät ympärille sellaisena tummana, painavana verkkona, ja sitten niitä vasten on valoa siinä, mitä saadaan rakennettua, ja sellaisessa haparoivassa luottamuksessa ja lämmössä ja lohdussa. Ah. ❤️

Tuo luvun loppu, jossa Alisa koettelee taikuuttaan ja sidosta, on myös tosi hieno ja koskettava. Sen loppu on myös upea (klassisesti nää hiuksiin liittyvät jutut tietty toimii, heh) ja pidän siitä, miten se heijastaa sitä, mitä Alisa puhuu äitinsä kanssa seuraavassa luvussa lähtemisestä ja siitä, että hänestä tulee maagi. Tosi hyvä yksityiskohta, joka kertoo Alisan kasvusta ilman sen kummempaa avaamistakin.

Sitten tähän kommentin loppuun kyllä haluan vielä todeta, että vähän tuhahdin tälle:

Lainaus
A/N: Mukavaa joulua ja uutta vuotta kaikille lukijoille, kiitos että olette seuranneet Alisan ja Valven ynnä muiden edesottamuksia. :)

Edesottamuksia. C'mon, Okakettu, mitä ihmeen edesottamuksia? Ei voi käyttää niin kevyttä sanaa tällaisesta tarinasta, kun edellisissä luvuissa on revitty sydän rikki. 😤😤😤

Mutta no, oot silti kiva. ❤️

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 431/? 13.3.
« Vastaus #377 : 13.03.2022 15:46:03 »
Kaarne: Kiitos hirmuisen paljon ilahduttavista kommenteistasi! ❤ Vastailen niihin kattavammin vielä myöhemmin, nyt heitän vaan nämä uudet osat maailmalle pois mielestä. (Joskin pitää sanoa jo nyt, että tuo edesottamus-huomio oli kyllä erittäin valid, hah. :D Kiitos myös väärään paikkaan eksyneen joon bongauksesta, korjailin sen pois). Itse olet kiva! ❤

// No niin, nyt tulen viimeinkin vastaamaan kommenttiisi kunnolla, anteeksi että siinä kesti näin pitkään. Olipa mukava palata palautteesi pariin vielä näin viimeisten osien kynnyksellä, sen lukeminen motivoi todella paljon, kuten toki aiemminkin. ❤ Olin todella iloinen kuullessani, että pidit Alisan paluuta perheensä luokse tässä kohtaa onnistuneena, koska se on ollut minulle tapahtumana todella selkeä ja merkittävä aivan alusta asti. Toisaalta se ei tällaisessa kohtaa ole myöskään kauhean perinteinen ratkaisu, kuten itsekin sanoit, joten matkan varrella mietitytti, että kokevatko lukijat tämän olevan liiankin suvanto-osuus muihin tapahtumiin nähden. : D Jotenka, oli ihanaa että pidit, ja pohdintaasi Alisan suhteesta Malvaan ja äitiinsä oli antoisaa lukea! Samoin nuo Eljakseen liittyvät huomiosi ilahduttivat paljon: " vaan se olemassaolo jatkuu, ja miten kaipaus voi olla sitä olemassaoloa myös, tai tavallaan sen olemassaolon uusi muoto", tämä on kyllä mitä lohdullisin ajatus. Hah, sikariluku on edelleen paras termi, ja luonnollisesti grimhygge-toteamus sinulta on paras mahdollinen kehu. :D Summa summarum, itse olet kiva ja merkitsee paljon, että olet yhä seuraamassa tätä tarinan loppupuolta kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Kiitos!


A/N: Perinteiset kootut selitykset tähän alkuun, eli jaoin julkaisukerran taas kahteen osaan, köh. Tällä linjalla loppuun asti.

** 

428.

Kotikyläni rajalle asettuneet kuninkaanmiehet eivät ole hovin viestintuojia vaan sotilaita.

Välimatkan päästäkin erotan heidän yllään olevan raskaan varustuksen, vyötäröille kiinnitetyt miekat viiltoina hämärässä. Yksi miehistä pitelee korkealla yläpuolellaan lyhtyä, joka leimuaa ja kipinöi kuin vihainen julistus.

Aatos kertoi äidille sotilaiden olevan varmoja, että maagin morsian piileskelee entisessä kotikylässään.

He ovat väärässä; minä en piileksi. En enää. Kävelen kylän päätietä pitkin huppu suojana kasvoillani mutta suoraselkäisenä ja päättäväisenä, yrittämättä väistää edessäni odottavaa ihmisjoukkoa. Kuninkaanmiesten ilmestyminen on havahduttanut lähes koko kylän. Vaikka väkeä ei ole kutsuttu kylätalolle, he ovat saapuneet sinne silti ja liikehtivät levottomina havuseppeleiden luona. Yksi kerrallaan he huomaavat minut.

Hän todella on täällä. Alisa. Yllättyneet kuiskaukset kerääntyvät yhteen kuin pahat aavistukset. Kasvot ovat kaikki minulle tuttuja, mutta silti he lausuvat nimeni epävarmasti, kuin se olisi heille vieras.

"Alisa", äiti sihahtaa selkäni takana. Pelko horjuttaa hänen ääntään. Hän yritti saada minut pitämään kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani, Valven vaunuista ja Agnesin suosta. Aiemmista vakuutteluistaan huolimatta hän ei luota hoviin lainkaan. "Niin on paljon turvallisempi kannaltasi", hän sanoi.

Äidin huolenpito tuntuu samaan aikaan sekä kipeältä että lohdulliselta. En voi kääntyä enää takaisin. Minä kuulin kauhun myös Aatoksen äänestä; näen sotilaiden miekat ja tulen. Se, että kuninkaanmiehet tahtovat minut mukaansa, tarkoittaa että Valve on jo hyökännyt hoviin, löytänyt luultavasti Reinan.

Se taas tarkoittaa – Se tarkoittaa –

Painan pelon sydämeni kätköihin ja etsin otteen punoksesta. Hämärän versot liikahtavat, mutta heikosti, raskaasti. Aiemmin tuntemani varmuus on hiipuva hehku, jota en saa pideltyä kämmenelläni. Jokin on muuttunut. Vai kuvittelenko minä vain niin, kuninkaanmiesten ja heidän miekkojensa vuoksi?

Tuttu käsi tarttuu minua harteista ja pakottaa pysähtymään. Käännähdän katsomaan äitiin. Hänen sormensa kaivautuvat olkapäähäni säikähtäneesti, hiukan liian lujaa. Hänen huulensa ovat miltei valkoiset.

"Alisa. Ole kiltti äläkä mene."

Tuuli tuivertaa lunta välissämme, haroo äidin palmikkoa ja yrittää vetää hupun pois kasvoiltani. Minä annan sen tehdä niin. Tunnen selässäni kyläläisten tuijotuksen, heidän uteliaisuutensa ja heidän pelkonsa. Mielessäni käy, että äiti on sanonut nuo sanat minulle kerran aiemmin: kirkkaan keväisenä päivänä juuri ennen kuin lähdin Seremoniaan.

Minä tartun hänen käteensä, lempeästi, ja kohotan sen pois harteiltani.

"Minun on tehtävä tämä, äiti. Olen pahoillani. Mutta minä palaan kyllä. Lupasin näyttää Malvalle taikuutta, enkä aio tuottaa hänelle pettymystä."

Äiti puristaa suupielensä yhteen. Näen hänen katseensa käyvän kylätalon väkijoukossa, kuninkaanmiehissä kauempana heidän takanaan. Hän nyökkää jäykästi.

"Katsokin, että esittelet sen loitsusi myös minulle."

En halaa häntä, vaikka tahtoisin. On parempi, etteivät muut kyläläiset näe meitä liian läheisinä. "Lupaan sen."

Avonaiset hiukseni aaltoilevat tuulessa, kun käännyn jälleen kuninkaanmiehiä kohti. Lyhty valaisee heidät, mutta jättää kaiken muun miesten lähettyvillä pimeään. Eräs kysymys vaivaa mieltäni. Kuinka he ovat saapuneet hakemaan minua näin nopeasti? Sen ei pitäisi olla mahdollista, ei edes silloin, vaikka he olisivat suunnanneet kylään ensimmäisenä. Välimatka on liian pitkä siihen.

Ja lisäksi – miksi he vain odottavat kylän rajalla? Aatos ei maininnut siitä mitään. Hän sanoi kuninkaanmiesten kertoneen, että he etsisivät maagin morsiamen hinnasta välittämättä, mutta toistaiseksi he eivät ole liikahtaneetkaan.

Saan vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen ohittaessani kylätalon ja saapuessani saattuetta niin lähelle, että erotan heidän miekkojensa terävyyden, jyrkät varjot kireillä kasvoilla. Kukaan miehistä ei liiku eteenpäin, koska he eivät pysty siihen. Heidän edessään kohoaa näkymätön taikuuden muuri, väkevä ja eksyttävä, ohdakkeiden piikeistä muodostuva varoitus. Valven hämärä kantaa pakahduttavana tuulen yli. Se ei salli miesten ottaa askeltakaan lähemmäs kylää.

Kiivas toivo kuristaa kurkkuani. Suojaloitsu on ehjä. Se ei voisi olla ehjä, jos hän itse olisi...

"Mikä taian murtamisessa oikein kestää?" etualalla seisova mies tivaa, ja minä pysähdyn silkasta yllätyksestä. Tuntuu mahdottomalta kuulla jotakin sellaista kuninkaanmiehen suusta.

Tajuan, etteivät sotilaat kiinnitä huomiota lähestymiseeni. Muuri on ehkä näkymätön, mutta se osaa eksyttää halutessaan myös katseen. On kuin Valven loitsu tietäisi, että he etsivät juuri minua.

"No?" mies jatkaa kärsimättömään sävyyn.

Epäselvä hahmo liikahtaa pimeässä, kumaraan taipuneen männyn luona. Kun lyhdyn valo kääntyy puun suuntaan, tajuan, että kuninkaanmiesten lisäksi paikalla on myös joku heihin kuulumaton. Hänellä on pyöreät kasvot ja viljanvaaleat lyhyet hiukset, joihin tuuli ei koske. Harmaa takki hänen päällään on kulunut, moneen kertaan paikattu.

Kuulen jäätyneen oksan napsahduksen ja kaarnan rahinan. Kun muukalainen työntää itsensä jaloilleen männyn juurelta, hänestä kiirii jopa välimatkan päästä villi, vaivaton taikuus. En saa täysin kiinni sen tuoksusta tai hahmosta; ehkä sellaista ei edes ole. Taikuuden luonnosta, sen itsestään selvästä voimasta, on kuitenkin mahdoton erehtyä.

Hän on noita.

429.

Noita venyttelee, mutta valppaasti, kuin hiirenkynsien rapinan havahduttama kissa – tai ehkä sittenkin ilves. Vyötäröllä riippuvan vyön kilinä saa minut huomaamaan, että hän on kiinnittänyt siihen lukuisia pieniä lasipulloja. Vain muutama niistä on tyhjä.

"Kärsivällisyyttä, sotamies", noita sanoo. Valppaudestaan huolimatta hän onnistuu kuulostamaan pitkästyneeltä. "Maagien loitsut eivät ole talonpoikien kehnosti salvattuja ovia, joita rikotaan tuosta noin vain teidän miekoillanne."

Taiasta kysyneen sotilaan ilme kiristyy. Tulen ajatelleeksi, että kuninkaanmiesten miekat eivät ehkä ole sittenkään vain tätä tehtävää varten. Eivät, vaikka he... tekevät jonkinlaista yhteistyötä. Miksi ihmeessä hovi ja noidat tekisivät yhteistyötä?

Sinä tiedät kyllä, ääni kuiskaa päässäni.

Ilveksen korvat liikahtavat. Noita käännähtää sotilaasta minuun, aivan kuin hänkin olisi kuullut kuiskauksen. Todennäköisesti syy on taikuuteni hermostuneessa välähdyksessä. Noidan ääni on ehkä pitkästynyt, mutta hänen katseensa on terävä. Tunnen sen raapaisevan rintakehääni, kohtaa, jossa valoni sykkii.

"Vaikuttaa siltä, ettette tarvitse sittenkään apuani. Hyvää iltaa, maagin morsian", noita toteaa ja ristii kätensä syliinsä.

Minä astun Valven loitsun taitteeseen. Joudun karkottamaan mielestäni muiston talvisesta puutarhasta, okaiden piikeistä uhkauksena kaulallani. Veitsen haavaa pistelee äidin levittämästä salvasta huolimatta.

Hämärä sallii minun kävellä läpi helposti. Sen tuoksuun sekoittuu savu ja kiristyvä pakkanen. Sotilaat ottavat askeleen minua kohti kuin he olisivat yksi ainoa olento, metallisesta kalskeesta tehty. Kohtaan parhaani mukaan heidän yllättyneen tuijotuksensa, vaikkakin hammasta purren. Lyhdyn nälkäinen valo tarrautuu minuun eikä päästä irti.

Kerro heille, että pakenit, Valve sanoi. Hän halusi, että olisin hovin silmissä vaaraton; pelkkä sivullinen, joka on tahtomattaan joutunut mukaan vieraisiin valtapeleihin. Rooliinsa pakotettu morsian.

Tajuan, etten halua näyttää vaarattomalta. Haluan olla voimallinen, varma. Taikuuden maailmassa omasta tahdostaan kulkeva tuleva maagi, joka on kävellyt tähän hetkeen avoimin silmin, tietoisena jokaisesta valinnastaan. Myös siitä, kuka ja mikä minä Valvelle olen.

Minä en ole enää hänen morsiamensa.
Pysähdyn kuninkaanmiesten eteen, hiukset villinä huntuna kasvoillani, ja osoitan sanani suojaloitsusta puhuneelle sotilaalle:

"Te kerroitte kyläläisille etsivänne minua. Olen Alisa Eljaksentytär. Kalvaslinnan maagi Valve on puolisoni."

Moista suoruutta mies ei odottanut. Hämmästys saa hänet hapuilemaan sopivaa vastausta, kunnes hän muistaa roolinsa ja paikkansa. Hän ottaa kasvoilleen virallisen, tylyn ilmeen.

"Alisa Eljaksentytär. Teidän on lähdettävä mukaamme kuninkaan hoviin."

Odotan kuulevani jonkinlaisen selityksen, mutta sellaista ei tule. "Mistä syystä?"

"Meillä ei ole valtuutta kertoa sitä teille. Teidät on määrätty hovin kuulemiseen. Toivottavasti ymmärrätte, ettette voi kieltäytyä."

Minä vähät välitän siitä. Missä Valve on? Onko hän kunnossa? Nielaisen hyödyttömät sanat, jotka polttavat suussani kuin tulisijasta karanneet kipinät. Tiedän, ettei sotilas vastaisi niihin.

"Hyvä on."

Mikäli sotilaat yllättyvät myöntyvyydestäni, he eivät anna sen näkyä. Kanssani puhunut mies tarttuu minua olkapäästä ja vetää viereensä. Hänen otteensa on yhtä ankaran luja kuin hovin vartijoilla. Minä tukahdutan inhon puistatuksen ja etsin katseelleni vaunuja ja hevosia, mutta sellaisia ei ole edes lyhdyn jättämän pimeän keskellä. Kuinka pitkän matkan he oikein ovat kulkeneet jalkaisin?

Hämmästyksekseni vaaleahiuksinen noita astelee esiin ja alkaa paimentaa sotilaita tiiviimpään kehään. Hän jakelee käskyjä hilpeästi, kuin olisi odottanut tätä hetkeä. Miehet tottelevat vastahakoiseen sävyyn, toisiaan synkeästi vilkuillen, ja silloin minä ymmärrän.

He ovat saapuneet noidan siirtoloitsulla. Sen vuoksi saattue ennätti kylään näin nopeasti.

Päässäni pyörii. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka taikuutta vihaava Edmund olisi mitenkään voinut sallia moisen?

Saatuaan työnsä päätökseen noita ottaa lasipullon vyöltään ja avaa sen hampaillaan. Sisällä oleva neste on vaaleaa kuin jauhettu luu. Seuraan, kuinka juoma katoaa noidan kurkkuun yhdellä kulauksella. Huomatessaan kiinteän tuijotukseni hän pyyhkäisee suupieltään ja sanoo:

"Tällaisen joukkion kuljettaminen kerralla vaatii jo hiukan apuvoimia. Onko totta, että olet käyttänyt siirtoloitsujamme ennenkin?"

Kun nyökkään, noita naksauttaa kieltään. "Tiedät siis, mitä odottaa."

”Täytyykö minun ajatella jotakin tiettyä paikkaa loitsun muodostumisen aikana?”

”Minä ohjaan meitä. Kuka tietää missä olisimme, jos se olisi jätettävä näiden tomppelien varaan.”

Noita kumartaa pilkallisesti miesten tummanpuhuvien ilmeiden suuntaan. Minun huomioni vie kylätie, joka ei ole enää autio. Kyläläiset ovat hivuttautuneet kylätalon luota lähemmäksi sotilaita, voimatta mitään varautuneelle uteliaisuudelleen. Näen äidin kalpeat kasvot heidän joukossaan. Kohotan vaivihkaa kättäni ja yritän kertoa hänelle ilman sanoja, että pärjään kyllä.

En tiedä, onko se totuus, mutta sillä ei ole merkitystä. Noidan hampaitten välistä kajahtaa kirkas vihellys. Sävel sivaltaa kohisevaa tuulta. Tunnen, kuinka sydämenlyöntieni rytmi kiihtyy. Tämä noituus ei ole metsäntuoksuista pihkaa, vaan sateentummaa ja terävää; koukku, joka saa otteen kylkiluistani.

Aivan kuten kerran Ýmississä, tuttu maisema särkyy ympärilläni kuin lasi.

430.

Muistan Agnesin siirtoloitsusta luitani polttaneen valon; sen, kuinka kovasti minun oli taisteltava pitääkseni Valve mukanani. Matka Ýmissistä kalvaslinnaan oli kestänyt ikuisuuden ja silmänräpäyksen verran.

Siihen verrattuna tämä kerta on häkellyttävän helppo. Kuva kotikylästäni ehtii hädin tuskin murentua, kun samassa palaset asettuvat jo uudelleen paikoilleen, muuttuneina tyystin toisenlaisiksi. Haaleansinistä taivasta halkovat metsän sijasta kuninkaanlinnan tornit, piha-aukea on tuulesta tyyni ja lähes lumeton. Erotan kauempana tutun keittiöpuutarhan. Emme ole saapuneet linnan pääsisäänkäynnille vaan piiloon katseilta.

Sen verran ennätän huomata, kun minut paiskaa polvilleni huimaus. Mätä on ehkä poissa, mutta en ole vielä niin vahva, että kestäisin noituuden ilman seuraamuksia. Räpyttelen mustaa pois silmistäni ja kompuroin itsepintaisesti ylös. Liian nopeasti, tajuan liian myöhään. Kaatuisin uudelleen, ellei joku tarttuisi minusta kiinni.

”Ole ihan rauhassa”, noidan tuttu ääni sanoo. Hänen otteensa on riuska, mutta ei satuttamisen rajoilla kuten sotilaalla. Eikö mies vahdi minua enää? Ehdin hämmästyä tiedosta vain hetken, sillä huomaan sotilasjoukkion istumassa maassa. Jokainen heistä pitelee päätään kuin siihen sattuisi.

”Hauraat kukonpojat”, noita toteaa samalla kun silmäilee minua. ”Sanoin, että minun olisi parempi hakea sinut yksin, mutta milloinpa tässä paikassa kuunneltaisiin järkeviä ehdotuksia. Pysytkö jo pystyssä?”

Minä haukon henkeä niin kauan, ettei maailma enää pyöri. Hiuksiini kerääntynyt kuura on alkanut sulaa kuninkaankaupungin lauhassa ilmassa.

Noita päästää minusta irti todettuaan, että jalkani kantavat ilman apua. Otan muutaman varovaisen askeleen ja silmäilen uudelleen ympärilleni, yritän etsiä merkkejä Valvesta. Ei mitään. Pihamaa on hiljainen ja yllättävän tyhjä, samanlainen kuin viimeksi.

Katseeni hakeutuu linnan torneihin, joiden synkänterävä muoto tuo yhä mieleeni pedon kynnet. Mielikuva saa minut muistamaan Reinan ja pimeän, ja sävähdän. On vain muutama päivä siitä, kun näin kuninkaanlinnan ensimmäisen kerran, mutta se tuntuu eliniältä. Liian paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Tunnustelen hätäisesti sidosta. Mielessäni takoo, että sen pitäisi ollut nyt vahvempi, mikäli Valve on myös hovissa. Etäisyys vääristää sitä kuitenkin yhä. Hämärä vastaa valoni varovaiseen kosketukseen vain heikosti.

Käteni vapisevat. En enää kykene pitämään kysymyksiä sisälläni:

”Missä Valve oikein on? Mitä hänelle tapahtui? Miksi ihmeessä hovi ja noidat – ”

Noidan silmissä käy tunne, jota en täysin tunnista. Minussa liikahtaa äänetön kauhu.

”Pahoittelut. Minua velvoittavat omat määräykseni. Saat vastauksesi pian.”

Avaan suuni vaatiakseni häntä kertomaan minulle edes jotakin, kun yhtäkkiä pihan tunnelma muuttuu. Ilmaan sekoittuu täyteläinen ja väkevä aistimus, kuin kummallinen sekoitus metsän villikukkia ja talviyön sinisävyistä pakkasta. Noidan huomio kiinnittyy liikkeeseen takanani. Pullot kilahtavat hänen vyöllään hänen kohentaessaan ryhtiään. Se on ylpeältä ilvekseltä outo ele.

Sitten näen, että luoksemme ilmaantuu noitien saattue.

He kulkevat huolellisessa muodostelmassa kuin syksyisin lentävät kurjet; jokaisella noidalla on ryhmässä oma paikkansa. He ovat sekä nuoria että vanhoja, ylväitä ja koruttomia, taistelijoita ja rauhantuojia. Taikuus on heissä yhtä vääjäämätön kuin yön rikkova aamunkoitto, tai ehkä sittenkin vuodenkierron katkeamaton liike. Näen, miten sen mahti väreilee heidän kasvoillaan ja yksinkertaisissa kaavuissaan häivähdyksinä jotakin vierasta, tähän maailmaan kuulumatonta.

Saattueen etummaisena kävelee siro, tummaihoinen noitanainen. Hänen lämpimänruskeat hiuksensa on kiedottu pään päälle letille, jota pitelee aloillaan yksinkertainen puinen kampa. Hänen poskipäillään ja otsallaan kimaltelee vaaleita jälkiä, melkein kuin ohuita arpia. Aistimani pakkasyö ja villikukat ovat hänen taikuutensa sävy, mahdoton ja kaunis yhtä aikaa. Noituus leimuaa hänessä niin vahvana, etten voi estää oman taikuuteni varautunutta sävähdystä.

Katseemme kohtaavat, ja noita nyökäyttää päätään pienesti. Minä ajattelen, että mikäli noidilla olisi hovi ja kuningaskunta, hän olisi noitien kuningatar.

Noitapiirin jäseniä on seitsemän. Vaikka he tuntuvat vievän pihamaalta kaiken tilan, he eivät ole saapuneet yksin. Heidän takanaan, ehkä kunnioituksen tai pelon synnyttämän välimatkan päässä, seisoo väkeä Edmundin hovista. En tunnista kalpeita kasvoja mutta vaatetuksen perusteella arvelen, että he ovat hovissa korkeassa arvossa. Muutama heistä kumartuu puhumaan matalalla äänellä kylässä olleille sotilaille, jotka tekevät voipuneesti kunniaa.

Mitä ikinä hovissa onkin tapahtunut, se on repinyt kauttaaltaan rikki kuninkaanlinnan perustukset.

”Alisa Eljaksentytär.”

Noitien kuningatar pysähtyy sulavasti eteeni. Hän suo suopean silmäyksen vaaleahiuksiselle noidalle, joka nyökkää ja katoaa taemmas. Muut piirin jäsenet seuraavat hänen esimerkkiään. Minä ja kuningatar voisimme yhtä hyvin seisoa linnan edustalla kaksin, niin väkevä hänen minua mittaileva läsnäolonsa on. Tunnen, että seesteisen ilmeen ja kukkien tuoksun alla hänen noituudellaan on terävät hampaat.

Se ei ole kuitenkaan tärkeintä. Juuri nyt sillä ei ole merkitystä.

”Minun on saatava nähdä Valve”, sanon.

431.

Noidan kulmat kohoavat.

”Nimeni on Saarni. Kuulun noitapiiriin, jonka vastuulla tämän kuningaskunnan taikuuden kerrostuma on. Sinulle on luultavasti kerrottu, että joudut täällä kuulemiseen. Luultavasti tiedät myös, että se koskee kalvaslinnan maagia ja hänen tämänpäiväisiä toimiaan hovissa."

"Tiedän sen kaiken. Missä hän on?" En kykene peittämään kärsimättömyyttäni.

"Kuuleminen järjestetään noitapiirimme ja hovin osapuolten toimesta seuraavan auringonnousun aikaan, kunhan kaikki tarvittavat järjestelyt on tehty. Siihen saakka sinun on odotettava –”

”Ei. Teidän on kerrottava minulle, mitä tapahtui. Miksi en kykene –” Vedän henkeä ja kohtaan uudelleen Saarnin katseen, vaikka sydämeni lyö kuin varoitus. "Minun on nähtävä puolisoni."

Tiheä hiljaisuus. Valo lepattaa levottomana rintakehässäni, kun taas hämärän versot eivät liiku. Valven on oltava hovissa. Hänen on pakko. Puserran kaapuni kangasta lapasten läpi kipeästi, kuin se pieni teko olisi yhtäkkiä ainut asia, joka pitää minut koossa. Älä edes kuvittele, sätin itseäni. Olet päässyt tänne asti, hoviin ja noitapiirin eteen. Et voi murtua nyt.

"Uskallakin esittää meille vaatimuksia, pahainen tytönhupakko", yksi piirin noidista sähähtää. Hänellä on teräväpiirteiset kasvot, jotka tuovat mieleeni Agnesin. "Tämä asia on pelkästään taiallisten ja hovin välinen. Sinulla ei ole mitään oikeutta –"

"Minulla on kaikki oikeus, kun kyse on Valvesta ja siitä, mitä hän on hovissa tehnyt."

En anna ääneni kohota. Puhun niin maltillisesti kuin vain ikinä kykenen, sillä tavoin kuin Valve puhuisi. Noita katsoo minua kuin olisin sylkäissyt hänen jalkojensa juureen. Raivostuneen vastauksen keskeyttää Saarni, joka sanoo:

"Tiedämme sinusta ja suhteestasi maagiin hyvin vähän. Ymmärtänet varovaisuutemme."

Joudun tukahduttamaan katkeran hymyn. Olen varma, että noitapiiri aistii taikuuteni, aivan kuten vaaleahiuksinen noita teki. Luultavasti he tunnistavat jopa ævintýrin. Se ei siis riitä. Minun on osoitettava olevani heidän tietonsa arvoinen muulla tavoin.

Painan silmäni kiinni.

Ástar. Lausun loitsun mielessäni hyvin varovasti. Tällä kertaa en keri auki kertomusta, joka saisi linnunsiipisen leimahduksen syttymään, mutta toivon voivani herättää siitä pienen aavistuksen: kajastuksen aikeen, rikkoutumaisillaan olevan hiljaisuuden. Taikuuteni palasia, jotka juurtuvat vielä jonakin päivänä.

Se ei ole helppoa, ei Reinan loitsun jälkeen. Ei ilman Valvea ja revontulten hehkua vierelläni. Onnistun kuitenkin vaivalloisesti ja hapuillen. Kesän sirpaleet hohtavat ihoni alla kolme sydämenlyöntiä ja katoavat.

Hoviväki ei voi sitä nähdä, mutta noidat näkevät. Ero juurettoman taikuuden ja synnynnäisen noituuden välillä on kuin haava. En välitä siitä. Saarni tarkkailee minua tiiviisti, ja kohtaan hänen tutkivan katseensa suoraan, väistämättä. Ajattelen sitä, mitä ajattelin sotilaiden luona valinnoista ja varmuudesta. En pelännyt silloin, enkä aio pelätä nyt.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin noitien vakuuttuvan näkemästään. Toivon heidän tunnistavan loitsuni avulla, että olen tällä polulla omasta tahdostani.

"Minä kuulun teidän maailmaanne, niin oman juurtuvan taikuuteni kuin Valven kanssa tekemäni valan kautta. Kuten näitte, hän on opettanut minua nämä kuukaudet. Ette voi pitää minua ulkopuolisena. Mutta mikä tärkeintä... Minä olen osa sitä, mitä täällä tapahtui. Valve saapui tänne sen vuoksi, mitä Edmund ja Reina tekivät minulle. Hän pelasti minut Reinan vääristyneeltä taikuudella omalla hengellään. Hän saapui hoviin minun takiani."

Tuttu kipu lävistää minut, saa puheeni lopun hajoamaan. Pyyhin vimmoissani pois kasvoilleni pyrkivän epätoivoisen ilmeen ja jatkan hauraammin kuin tahtoisin:

"Tarvitsen vastauksia. Voitte pitää minua röyhkeänä jos haluatte, mutta en aio vain odottaa ja istua aloillani."

Taaempana seisova noitapiiri ei ole teostani tai sanoistani lainkaan mielissään; aistin heidän heistä huokuvan tyytymättömyyden. Saarni naputtaa leukaansa miettivästi kyntensä kärjellä.

"Sinulla on ehkä oikeus", hän sanoo hiljaa, "mutta kysymys kuuluu, kestätkö sinä sen, Alisa Eljaksentytär? Voisi olla kannaltasi parempi, että tämä kaikki tapahtuu meidän ehdoillamme, toisenlaisessa järjestyksessä kuin toivoit."

Ajattelen vaaleahiuksisen noidan minuun luomaa katsetta. Rintakehääni musertaa hyytävä paino. Hämärä on yhä niin hiljaa, että on kuin sitä ei lainkaan olisi: punosta, jonka Valve solmi kanssani kylmässä pimeässä.

Mutta minä tiedän, ettei se ole kadonnut.

"En voi odottaa auringonnousuun saakka", vastaan.

Aiemmin sähissyt noita mulkoilee minua. Saarnin silmissä on pohtiva katse.

"Hyvä on. Uskon sinun ansaitsevan totuuden." Hän tekee pienen eleen saattueelleen. "Seela ja Helve, tulkaa saattamaan maagi Valven puoliso kanssani valtaistuinsaliin. Arvon hoviväki, valitkaa joku ryhmästänne mukaamme. Silloin joukkomme on tasapuolinen."

**
« Viimeksi muokattu: 10.04.2022 11:08:06 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 631
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 431/? 13.3.
« Vastaus #378 : 13.03.2022 15:56:36 »
Tulen luonnollisesti tänne toteamaan, että EKA!  8)

Lisäksi totean että taas täällä vaan cliffhangereita kirjoitellaan, onko sen nyt laitaa? :P Meikä ja sydänparkani, kaikenlaista sitä joutuukin tämän tarinan parissa kestämään. 😭😭😭

No, palaan myöhemmin ehkä joidenkin järkevämpien kommenttien kanssa, mutta sen haluan vielä sanoa, että onpa ihanaa, että tämäkin luku venyi. :P Ei olisi oikea Aevintýr, jos ei loppumetreilläkin venyisi. ❤️❤️❤️

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 436/443 10.4.
« Vastaus #379 : 10.04.2022 11:12:12 »
Kaarne: "Ei olisi oikea Aevintýr, jos ei loppumetreilläkin venyisi", tämä on kyllä totuuksien totuus, rip. :D Vaan ei veny sentään enää! Postasin nyt äsken myös kunnollisen vastauksen aiempiin kommentteihisi, ja toistanpa siitä vielä, että merkitsee paljon, että olet yhä seuraamassa tätä tarinan loppupuolta kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Kiitos! ❤

A/N: Tässäpä olisi toiseksi viimeinen julkaisukerta. Olen kirjoittanut tarinan nyt editointia ja viimeistelyä vaille loppuun, joten myös osien lopullinen määrä varmistui (sikäli mikäli kun fikleteillä on tässä tyylilajina merkitystä). Viimeiset osat ilmestyvät näillä näkymin ensi viikolla, samana päivänä Kaarneen Kellopelisydämen kanssa. :)

**

432.

Vaikka kuninkaanlinnaa peittää raskas, pahaenteinen hiljaisuus, sen käytävät eivät ole autioituneet. Palvelusväkeen kuuluvat miehet ja naiset kävelevät omassa siivessään epävarmoin askelin, kasvoillaan toinen toistaan eksyneempi ilme. Heidän liikkeistään paljastuva pelko saa minut miettimään raskas tunne sisälläni, mitä he oikein ovat kuulleet hovin tapahtumista.

Saarni kulkee joukkiomme edellä, minä ja hänen kaksi sisartaan takanaan. Kumpikaan heistä ei ole siirtoloitsua käyttänyt tai minulle sähissyt noita. Seelan ja Helven taikuus peittyy pakkaskukkien tuoksun alle, mutta he ovat molemmat varmaryhtisen valppaita. Turvallisen välimatkan päässä heistä astelee mies hovin seurueesta, mukanaan minua hakemassa ollut sotilas. Miekka tämän kädessä oli saanut Saarnin vain hymyilemään pisteliään huvittuneesti.

Aatelismiehen suupielet vapisevat – noitien vai muun syyn takia, minun on mahdotonta sanoa. Hän näyttää voipuneelta tavalla, jota en osaa lainkaan sovittaa mielikuvaani hoviväestä. Huomatessaan, että yritän etsiä vastauksia kysymyksiini hänen silmistään, hän kääntää katseensa muualle.

Palvelusväen kerros on minulle samalla kertaa tuttu ja vieras. Kuuntelen askeltemme epätasaista kajahtelua ja tajuan äkisti, että viime kerralla kuljin tätä samaa käytävää Simonin kanssa. Simon. Muisto pysäyttää minut aloilleni, sydämessäni nopeasti leviävä kauhu.

"Simon", sanon noitien kääntyessä katsomaan minua. "Onko teillä tietoa hovissa työskentelevästä miehestä nimeltä Simon? Hän oli mukanani, kun Reina... Reina hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän määräsi vartijat viemään Simonin jonnekin, sen jälkeen kun oli käyttänyt taikuuttaan..."

Simonin tuskainen ääni kaikuu päässäni. Suuhuni kohoaa kuvotus. Hän auttoi minua oman henkensä uhalla, yritti pitää minut turvassa Reinalta loppuun saakka. Kuinka en kysynyt hänestä jo aiemmin?

Koska on tapahtunut aivan liian paljon. Se on totuus, mutta se ei lainkaan vaimenna syyllisyyttäni.

"Minun on saatava tietää, mitä hänelle on käynyt."

"Maagi Valven vaimolla on meille todellakin paljon vaatimuksia", toinen Saarnin saattueen noidista huomioi. Hän sanoo sanansa vain hiukan ystävällisemmin kuin minua tytönhupakoksi pihamaalla nimittänyt noita.

"Hys, Seela", Saarni hymähtää. "Hänellä on niihin oikeus."

Minulle hän sanoo:

"Hovissa työskentelevä mies nimeltä Simon on piirimme vastuulla. Löysimme hänet puhuttaessamme vartijoita, jotka työskentelivät Reinan alaisuudessa. Hänen roolinsa on äärimmäisen tärkeä, kun selvitämme, mitä hovissa on viimeisten kuukausien aikana tapahtunut."

"Hänellä... hänellä ei siis ole hätää?" Muistan, millaiselta Simon näytti Reinan vääristyneen taikuuden hyökkäyksen jälkeen. Hänen vammansa, umpeen painuneet silmänsä...

"Hän toipuu, Alisa Eljaksentytär. Saat siitä sanamme."

Huojennus tuntuu sisälläni vieraalta. Se on viedä voiman jaloistani, mutta puren hampaani yhteen ja jatkan eteenpäin.

Palvelusväen kerroksen päättyessä saattuettamme on vastassa entistä kolkompi hiljaisuus. Toisin kuin odotin, valtaistuinsaliin johtavalla käytävällä ei seiso yhtään vartijaa. Ainoa elonmerkki on lattialle hylätty miekka. Sen ympärille on varissut kesänväristen kukkien terälehtiä, nyt jo moneen kertaan tallattuja ja repaleisia. Ne ovat samoja kukkia kuin Edmundin vastaanotolla.

Käännän katseeni helmenvaaleisiin sarviin oven yllä ja yritän turhaan vaientaa sisälläni kuohuvaa kaaosta. Kun viimeksi kävin tämän kynnyksen yli, kaikki varma elämässäni murtui palasiksi.

Se ei ole silti kaaokseni ainoa syy. Minä tunnistan hämärän, säikeen pimeää. Sidos ei tunnu erilaiselta kuin pihamaalla, mutta se ei ole myöskään vaimentunut. Valve on ollut täällä. Valven on oltava täällä. En tiedä mitä tehdä, jos hän –

Saarni asettaa kätensä valtaistuinsalin oven kahvalle. Minä karistan kysymykset ja epävarmuuden ja keskityn vain tähän hetkeen. Mutta sen sijaan, että Saarni avaisi oven ja johdattaisi meidät sisälle, hän kääntyy katsomaan minua.

"Ennen kuin jatkamme, minun on pyydettävä, että kerrot meille lyhyesti oman versiosi hovin tapahtumista, Alisa Eljaksentytär. Kalvaslinnan maagi pelasti sinut Reinan taikuudelta omalla hengellään, sanoit aiemmin. Mitä tarkoitit sillä?"

Joudun tukahduttamaan turhautuneen kivahduksen. Korventava levottomuus yllyttää minua sokeasti eteenpäin, mistään muusta välittämättä. Olen jo niin lähellä. Rauhallisen päättäväinen ilme Saarnin kasvoilla kuitenkin kertoo, ettei hän aio päästää minua etenemään ennen kuin hän on saanut haluamansa. Se, että hän odotti tänne saakka eikä vaatinut minua puhumaan vasta kuulemisessa, on myönnytys. Arvokas sellainen, ymmärrän hitaasti, vastahakoisesti.

Hiuksistani tipahtelee lattialle vedeksi sulavaa kuuraa. Kun riisun lapaseni, näen, että sormenpäissäni on edelleen Malvan hiilenpalan jättämiä tummia tahroja. Saarnin katse käy siteen peittämässä kädessäni, ja hänen kulmansa kohoavat. Hän on kaiketi tunnistanut Agnesin loitsun jäljet.

Se on kivuliasta, herättää sanoillani muisto Valven uhrauksesta ja avata haavani jälleen kerran, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Saarni kuuntelee minua täysin ilmeettömänä. Hovin vierailuani kuvaillessani aatelismies äännähtää muutaman kerran kuin halutakseen väittää vastaan johonkin: mihin, en jaksa välittää. Helve ja Seela vaientavat hänet pisteliäällä katseella.

"Kiitos", Saarni sanoo minulle, kun enempää kerrottavaa ei enää ole. Hänen silmiinsä on ilmaantunut pakkasyön tyyni julmuus. Paha aavistus koskettaa jälleen selkäpiitäni. "Tämä valaisi meille huomattavan paljon tapahtumia ja luopiosisaremme tekoja. Menkäämme."

Ovi aukenee Saarnin toimesta matalasti valittaen, kuin se tunnistaisi kuningaskunnan silmissä väärän tulijan. Näkyviin paljastuu palanen marmorilattiaa, jonka muodostamaa pyörteilevää kuviota en saanut hovin vierailullani koskaan selville.

Astun Saarnin kannoilla kynnyksen yli.


433.

Valtaistuinsalin läpi on kulkenut väkivaltainen myrsky.

Tuijotan sanattomana eteeni avautuvaa hävitystä. On kuin joku olisi halunnut repiä rikki hovin valheellisen ulkokuoren. Marmoriin on iskeytynyt sinne tänne syviä halkeamia, jotka näyttävät haavoilta hirviön kynsien jäljiltä. Lähes kaikki seinien lasimaalaukset ovat pirstoutuneet lattialle lukemattomiksi sirpaleiksi. Hehkuvien värien murskasta on mahdotonta erottaa entisaikojen kuninkaiden kasvoja.

Ohikiitävän hetken ajan mietin, että tuhoutuneiden kuvien joukossa täytyy olla myös kuningas Jurian. Ajatus painuu pian muun alle. Huoneessa on kylmä tavalla, jonka tiedän johtuvan mädästä. Siinä ei ole talven terävää puhtautta, vaan se on kolkkoa ja ahnetta ja synkkää. Muisto vääristyneestä taikuudesta riippuu salin yllä kuin sairaus.

Tajuan, etten tiedä, kuuluuko tuntemus mädästä Reinalle, Valvelle vai heille molemmille. Pelko viiltää sydäntäni.

Hämärä ei ole kuitenkaan hautautunut täysin mädän alle. Tunnistan siitä Valven raivon, mutta myös päättäväisyyden, vihlovan kuin kirkkaanviileä vesi. Hän on ollut täällä; mätä ei ole saanut hänen taikuuttaan kokonaan.

Minä katson ympärilleni salissa, mutten näe häntä missään. En häntä enkä Reinaa.

Sen sijaan minä näen kuninkaan. Edmund istuu salin keskiössä valtaistuimellaan, aivan kuten kohdatessani hänet ensimmäisen kerran. Siihen hetken samankaltaisuus päättyy. Ylhäisen ylpeyden sijasta Edmundin ryhti on rikkonaisen lysähtänyt. Aurinkoa kuvaava lasimaalaus hänen selkänsä takana on täynnä säröjä, kultainen valo himmeää ja murtunutta. Valtaistuimen ympärillä parveilee sotilaiden ja noitien muodostama ilmeetön joukko.

Sidos on kireä, pingottunut. Tunnen hämärän värisevän kuin näkymätön tuuli koskettaisi sitä. Jokin on väärin, jokin on muuttunut, enkä minä löydä häntä täältä –

Käännähdän Saarnin puoleen, voimatta kätkeä epätoivoani:

"Te lupasitte viedä minut hänen luokseen –"

"Lupasimmeko, Alisa Eljaksentytär?" Saarni kysyy. Hänen äänessään on sävy, joka voisi olla jonkun toisen puhumana lempeä. "Minä lupasin sinulle totuuden siitä, mitä tapahtui. Tule."

Kun tajuan, että hän lähtee johdattamaan minua kohti Edmundin valtaistuinta, en saa jalkojani heti tottelemaan. Pakottaudun liikkeelle. Vaikka yritän varoa askeleitani, lasimurska rahisee saappaitteni alla.

Muistan, kuinka tiiviisti Edmund seurasi kulkuani vartijan saattaessa minua hänen luokseen. Nyt hän ei kiinnitä minuun pienintäkään huomiota. Poikamaisen komeat kasvot ovat kalmankalpeat, suupielten asento jännittynyt. Edmund tuijottaa jotakin lattiarajassa, muttei vaikuta näkevän mitään. Aurinkomaalauksen kulta on hiipuva hohto hänen kruunussaan.

Mukanamme saapunut aatelismies kiirehtii edeltä Edmundin luo ja kurottautuu puhumaan hänelle jotakin. Yksi sana lauseiden tulvassa on muita selkeämpi, turhautuneesti ja kiivaasti lausuttu: tunnustus. Edmund on kuin ei lainkaan kuulisi.

Hän näyttää mahtinsa kadottaneelta, eksyneeltä. Se ei saa minua vihaamaan häntä yhtään vähempää.

Valtaistuinta valvovat noidat nyökkäävät kunnioittavasti Saarnille. Tunnen heidän uteliaisuutensa kasvoillani, mutta minä kykenen tuijottamaan ainoastaan Edmundia. Hänen takiaan. Enää minun ei tarvitse näytellä säyseää maalaistyttöä kuninkaansa edessä, kätkeä todellisia tunteitani aran ilmeen taakse. Ilman mädän jättämää heikotusta taikuuteni leimuaisi kesän painostavimman poltteen lailla.

"Missä Valve on?" kysyn ääni raivosta vapisten, ja Edmund kohottaa säpsähtäen päänsä ylös. Hän katsoo avonaisia hiuksiani pitkään, kuin hän ei tunnistaisi minua.

Hän kuvittelee, että maagin morsian on kuollut, tajuan. Reinan on täytynyt kertoa hänelle loitsusta.

Vaikka minun läsnäoloni saattaa olla Edmundille arvoitus, hän tietää erittäin hyvin, kuka Saarni on. Huomatessaan noidan Edmundin silmissä välähtää pelko. Näen hänen etsivän katseellaan sotilaitaan, jotka seisovat noitien vierellä, mutta se on hyödytöntä – noidat ja hovin sotilaat ovat yhtenäinen joukko.

He eivät suojaa vaan vahtivat häntä.

"Hänen omansa syyttävät häntä petturuudesta", Saarni sanoo minulle matalasti. Hän ei vaivaudu kätkemään sanojaan Edmundilta, joka puristaa kätensä nyrkkiin mutta pysyy kuin ihmeen kaupalla hiljaa. "On mahdollista, että hovi yrittää saada hänet luopumaan kruunustaan. He pystyvät siihen nyt, kun luopiosisaremme läsnäolo ei enää suojaa häntä ja noitapiirimme voi todistaa hänen rikkomuksensa. Me autamme heitä siinä kaikin mahdollisin tavoin."

Reina on siis todella poissa. Minun on vaikea hengittää. "Kerro minulle, mitä tapahtui."

Saarni astelee etäämmälle valtaistuimesta, minä ja hänen noitasaattueensa kannoillaan. Seisahdumme kohtaan, joka täyttyi vastaanotolla tanssipareista ja musiikista. Nyt sitä koristaa rikkoutuneen lasin sekasorto.

Saarni hiljentää ääntään osoittaakseen selontekonsa ainoastaan minulle:

"Ennen kuin kalvaslinnan maagi loitsi itsensä kuninkaanlinnaan, hän välitti meille viestin siitä, mitä aikoi tehdä. Olemme olleet kykenemättömiä käymään luopiosisartamme vastaan kauan sitten solmittujen sopimusten vuoksi. Valven suunnitelma tarjosi keinon kiertää ne. Maagin hyökkäys oli hoville taikuuden maailmasta tullut uhka, jota me saavuimme estämään. Mikään vähemmän painavampi ei olisi riittänyt."

Saarni koskettaa vaaleaa arpea kasvoillaan. Minä kuuntelen aloilleni jähmettyneenä.

"Jäljitimme maagin ja luopiosisaremme tänne. He olivat..." Saarni vaikenee, kuin yrittäen löytää sopivaa sanaa. "Mätä oli kietoutunut molempien sydämiin kiinni tiiviisti. Sali oli jo silloin taistelutanner heidän loitsujensa jäljiltä. Vääristynyt taikuus teki molemmista petoja, jotka eivät kyenneet muuhun kuin käymään loputtomasti toisiaan vastaan. Alisa Eljaksentytär, olen pahoillani. Mitään muuta ei ollut jäljellä."

Mieleeni pyrkii vastentahtoisia muistoja: sokea viha, jota tunsin Reinan loitsun kiertäessä veressäni, se kuinka paljon tahdoin Valvea satuttaa. Kynteni pureutumassa hänen ihoonsa kiinni.

Mutta muistan myös, etten kadottanut itseäni kokonaan. En voinut, kun kyse oli hänestä.

"Minä aistin hänen oman taikuutensa", kuiskaan. "Valve ei antanut mädän saada kaikkea."

434.

"Ehkä niin." Saarnin vastaus on ilmeetön. "Meidän nähdäksemme vääristynyt taikuus oli aiheuttanut liian paljon vahinkoa, jotta mitään olisi ollut enää tehtävissä. Olimme määränneet Reinan rangaistuksen jo kauan sitten, vastauksena mätään ja siihen, millaista kärsimystä hän on aiheuttanut. Kun Valven viesti saapui, päätimme, että luomme loitsun aikailematta täällä."

Saarnin kertoma saa minut etsimään salista merkkejä muusta kuin Reinan ja Valven taikuudesta, mutta en aisti mitään. En ainakaan tietoisesti. Sydämeni lyö silti hiukan nopeammin; oma taikuuteni on valppaan kireä. Saarni jatkaa:

"Mitä taas Valveen tulee... Puolisoasi ja Reinaa oli mahdotonta erottaa toisistaan taistelun keskeltä. Jos olisimme odottaneet yhtään kauemmin, rangaistuksen langettaminen ei olisi välttämättä ollut mahdollista. Reinan taikuus oli liian villi ja arvaamaton, ja meillä oli vain yksi tilaisuus. He olivat sillä hetkellä käytännössä yksi ja sama olento."

Minä vavahdan. Pakotan sanat ulos yksi kerrallaan, vaikka ne kynsivät kurkkuani:

"En ymmärrä. Mitä te siis..."

Saarni katsoo ohitseni tyhjyyteen. Hän näyttää punnitsevan vastauksensa painoa.

"Telkesimme Reinan sääntöjemme nojalla ætlasiin. Kalvaslinnan maagi Valve joutui sinne yhdessä hänen mukanaan.”

Ætlas.

Kuvittelen ensin, että ilmaus on minulle tyystin vieras. Kehoni muistaa sanan merkityksen ennen mieltäni. Kaikki minussa salpautuu, muuttuu mykäksi. Taivun kaksin kerroin, kynnet painuneina kiinni rintakehääni, ymmärtämättä miksi teen niin. Ehkä se on keino suojella sydäntäni totuudelta.

Siitä ei ole hyötyä. Totuus on Valven työhuoneen musteen tuoksu, hiljainen iltapäivä kalvaslinnassa Merkan matkamme jälkeen. Oppitunti noidista ja veritaikuudesta. Valve oli ollut minulle joku, jota vasta opettelin tuntemaan.

Rikoksen ollessa tarpeeksi vakava noita vangitaan ætlasiin. Sieltä ei ole olemassa poispääsyä. Niin hän minulle kertoi.

Rangaistuksena se on noitien tapauksessa kaikkein äärimmäisin keino.

Minä ajattelen punoksen hämärää, sitä kuinka vaimea se on. Kuin Valve olisi liian kaukana, äärettömän välimatkan päässä.

Ei poispääsyä.

Horjahdan. Olen jonkin pohjattoman reunalla. Yksikin väärä liike saa minut lankeamaan sen syvyyksiin.

Ei. Et voi romahtaa nyt. Et Edmundin ja noitien edessä. Ajatus Edmundista todistamassa toivottomuuttani tuntuu kasvoilleni osuvalta lyönniltä. Suoristaudun. Tämä on jälleen yksi valinta. Minun on oltava jotakin muuta kuin murtumaisillaan oleva tyttö.

Työnnän sekaiset hiukseni korvien taakse ja hengitän, hengitän, kerään itseni kokoon palanen kerrallaan. En suostu päästämään irti turtumuksesta, joka kehoni on vallannut. Se auttaa minua pysymään jaloillani, ja vain sillä on merkitystä.

Jos jään kiinni tähän epätoivoon, en pääse enää ylös.

"Valve on siis haettava pois", sanon sävyttömästi Saarnille, joka tarkastelee minua mutta pudistaa sitten päätään.

"Emme voi tehdä sitä. Ætlasista vapautumisesta on olemassa omiemme keskuudessa pelkkiä tarinoita. Sitä paitsi sääntömme –"

"Valve ei ole noita. Sääntönne eivät koske häntä. Ilman Valvea Reina olisi yhä –" Ilmeeni vääristyy. "Hän teki kaikkensa kiertääkseen oman sopimuksensa jo ennen Reinan loitsua, jotta voisi auttaa teitä. Eikö se merkitse mitään?"

Saarnin silmät kapenevat. Kukkien tuoksu hänen noituudessaan peittyy kiristyvän pakkasen alle. Tämä hetki. Olen elänyt tämän hetken ennenkin, mädän hyökättyä Valven kimppuun Ikitammen luona. Saamani vastaus on Harman sanojen tyly kaiku:

"Katso ympärillesi. Kalvaslinnan maagi tiesi riskit. Hän ei käynyt Reinaa vastaan selvitäkseen kohtaamisesta hengissä. Olet typerys, jos kuvittelet, että vaarannamme ætlasin olemassaolon ihmistytön turhan toivon vuoksi."

Minä kalpenen, kykenemättä vastaamaan. Saarni huokaisee ja hieroo poskensa arpea kuin sitä särkisi.

"Sinun on ymmärrettävä pyyntösi mahdottomuus. Ellei mätä olisi kukistanut puolisoasi, viimeistään hänen maaginkunniansa olisi tehnyt niin."

Mutta niin ei käynyt, eihän? Ajatus läpäisee turtumukseni yhä uudelleen ja uudelleen. Mätä ei kukistanut häntä. Myöskään hänen maaginkunniansa ei ole voinut...

Sidos on yhä minussa. Suojaloitsu toimi kuten sen kuului. En saa unohtaa sitä.

"Missä Edmund oli silloin? Kun Reina ja..."

"Täällä. Saapuessamme hän piileskeli salin takaosassa paikoilleen jäätyneenä. Jälkeenpäin hän ei ole hievahtanutkaan valtaistuimeltaan, saati puhunut mitään ratkaisevaa sen enempää hovilleen kuin meille." Saarni kohauttaa olkapäitään. "Täällä häntä on helppo vahtia kuulemiseen saakka. Luulen hänen tietävän, että nämä ovat hänen viimeiset hetkensä kuninkaana."

Otsani rypistyy. "Kaikki tämä hävitys, eikä hänelle käynyt kuinkaan?"

"On totta, että se oli... yllättävää. Uskomme, että maagi ja Reina eivät voineet kiinnittää huomiota Edmundiin kaksintaistelunsa keskellä. Se olisi ollut kohtalokasta heille molemmille."

Tai sitten vain Reina oli loppuun saakka Valven kohde. Hän ei tahtonut satuttaa ketään toista, ei edes Edmundia. Minun on suljettava silmäni. Epätoivon reuna on kovin lähellä; tunnen luissani sen lopullisuuden.

Keskity, käsken itseäni. Mitä Valve oikein sanoi sopimuksestaan minulle? Ettei hänellä luultavasti olisi maaginkunniaa enää jäljellä, kun hän saavuttaisi hovin. Valve tarkoitti sillä, että mätä oli saanut hänestä liian vahvan otteen.

Mutta hän sanoi myös...

436.

Minä käännyn. Valtaistuinta vartioiva joukkio seuraa varuillaan, kuinka kävelen aurinkomaalauksen rikkonaiseen hohteeseen.

"Onko se edelleen olemassa, hovin ja kalvaslinnan maagin välinen sopimus?"

Saarnin kulmat kohoavat hänen tajutessaan, että puhuttelen Edmundia. Edmund ei vastaa heti. Ällistynyt ilme hänen kasvoillaan kertoo, että hän on viimeinkin ymmärtänyt, kuka olen.

"Maagin morsian –"

"Ole hyvä ja vastaa." Ääneeni on hiipinyt synkkä päättäväisyys. "Sitooko sopimus yhä kalvaslinnan maagia?"

"...Sitoo", Edmund sanoo nähdessään, että myös Saarni katsoo häntä tiiviisti. "Sopimus on yhä voimassa."

"Pura se."

Edmund tuijottaa minua suu auki. "Kuinka sinä uskallat –"

Minä miltei hymyilen. En enää muista, miltä tuntui pelätä häntä.

"Olen ihmismorsian, jonka hovi lupasi Seremoniassa kalvaslinnan maagille. Sinä ja liittolaisesi, kuten häntä usein kutsuit, yrititte surmata minut. Ilman puolisoni apua olisin kuollut verinoidan langettamaan loitsuun. Se ei mielestäni kuulosta sopimuksen kunnioittamiselta."

Ehkä, ehkä myös Valven maaginkunnia tunnisti sen. Mutta vaikka niin ei olisi, jos vain onnistun mitätöimään lupauksen hovin ja kalvaslinnan maagin välillä...

"Se oli Reina, joka –" Edmund nielaisee. Hän pälyilee vartiojoukkoa ympärillään kuin tahtoen vakuuttaa heidät minun sijastani. "Noita langetti taian. Hovilla tai minulla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa."

Kuinka helposti hän siirtyy syyttämään kaikesta Reinaa. Kuinka helposti hän silti lausuu tämän nimen.

"Sanoit, että hän voisi tehdä minulle kuten parhaakseen näkee. Sitä ennen hän oli kiduttanut suostumuksellasi oman hovisi väkeä. Sinun täytyi tietää, mihin hänen veritaikuutensa johtaisi. Uskon, että noidilla on keinonsa varmistaa se. Pura sopimus. Tiedät, ettei sitä olisi pitänyt solmia alun perinkään."

Kalpeus Edmundin kasvoilla väistyy raivon tieltä. Hän ei ole menettänyt ylpeyttään niin perusteellisesti, että antaisi kaltaiseni maalaistytön puhua hänelle moiseen sävyyn.

"Kalvaslinnan maagi on poissa", Edmund sylkäisee. Hän ei kuulosta voitonriemuiselta tiedosta, ainoastaan väsyneeltä. "Mitä merkitystä sopimuksella tai sen mitätöimisellä enää on?"

Kysymys kajahtaa sisälläni vallitsevassa mykkyydessä, lyö siihen särön. Katseeni takana välähtävä valo on sokaisevan kirkas. Astahdan eteenpäin valtaistuinta kohti, jolloin Edmund vetäytyy hätkähtäen taemmas. En osaa kuvitella, miltä ilmeeni näyttää, jotta se saa hänet tekemään niin.

"Koska tapahtuipa seuraavaksi mitä hyvänsä, teidän korkeutenne", minä sanon hiljaa, "kalvaslinnassa tulee olemaan maagi myös tämän päivän jälkeen."

Olen etäisen tietoinen minuun kiinnittyvistä katseista. Vastaako Edmund minulle jotakin? Jos niin on, en erota hänen sanojaan. Valtaistuinsalin murtuneet värit varisevat näkökentässäni; kuulen korvissani ainoastaan pirstoutuvan lasin äänen. Yksikin väärä askel, ja minä ­–

"Tulen ajoissa kuulemiseen", onnistun sanomaan Saarnille. Sen jälkeen kävelen pois taakseni katsomatta.

Kun ilmaannun kuninkaanlinnan autioituneelle pihamaalle, kalvaslinnan vaunut odottavat saapumistani. Ne vievät sinut minne ikinä pyydät, jos vain tahdot niin.

Nousen sisälle vaunuihin ilman, että kukaan yrittää estää lähtöäni. Minua vastapäätä oleva paikka on tyhjä.

Painan otsani vasten kylmää ikkunalasia ja kuiskaan:

"Viekää minut kotiin.”

**

Minä en murru.

Minä en murru, koska lupasin Valvelle, että löydämme toisemme.

Me molemmat lupasimme.

Pitelen ævintýrin tuntua kämmenteni sisässä kuin hiipumaisillaan olevaa liekkiä. Punos on hauras, hauraampi kuin milloinkaan aiemmin, mutta se on ehjä. Minä upotan siihen kaikki pelkoni ja toiveeni.

On mahdotonta sanoa, kuinka paljon aikaa kuluu; hyödytöntä yrittää ajatella mitään muuta kuin sidosta. Vasta kalvaslinnan taikuuden kosketus on tarpeeksi vahva läpäisemään turtumukseni. Linnan tumma hahmo erottuu terävänä tähtien valaisemassa yössä.

Astun alas vaunuista kompuroiden. Kasvoilleni puhaltava hyytävä pakkasilma saa henkeni salpautumaan. En erota hiljaisuudesta korppien ääntä.

Vaikka jaloissani ei ole enää lainkaan voimaa, pakottaudun juoksuun. Askelistani jää lumeen epätasainen, hoippuva polku.

Kun työnnän linnan pääoven auki kylmästä kankein sormin, Edda seisoo odottamassa minua eteisen lyhtyjen kajossa. Hänen mustat silmänsä ovat surusta pohjattomat. Tajuan, ettei se ole pelkästään hänen epätoivoaan, vaan myös kalvaslinnan.

Minä vajoan maahan. Hädin tuskin huomaan polvieni läpi iskeytyvää kipua. Huuliltani karkaava kysymys on syntynyt särkyvästä valosta ja siihen sekoittuneesta hämärästä, turhasta ihmistytön toivostani:

”Onko Valve –”

Täällä. Kotona. Turvassa.

Mutta sisimmässäni minä tiedän vastauksen.

**

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud