Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 121645 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #300 : 15.08.2020 18:19:37 »
No niin! Läpiluku on edennyt vähän yli 40. osan (olen todella, todella hidas -.- ) ja ajattelin tulla tässä välissä kommentoimaan pari täysin höpölöpöajatusta. :D

Ensinnäkin:

Tällä tarinalla on tosi hyvä uudelleenlukupotentiaali! Se johtuu osittain siitä, että hahmojen suhde kehittyy sellaista rauhaisaa tahtia, mutta sekä Valve että Alisa kulkevat tosi pitkän matkan päätyäkseen siihen pisteeseen, jossa tässä kohtaa ovat. Siksi Alisa, joka on hermostuneena seremoniassa, on tosi erilainen kuin Alisa, joka tietää Valven rakastavan häntä ja on herännyt hyväksymään oman taikuutensa. Se kasvu näkyy tosi hienosti alkua vasten. ❤️ Vaikka alkupuolessa olisikin sinun mielestäsi paljon uudelleenkirjoitettavaa, se on kyllä jo nyt tosi vahva alku. :) Vaikka tulikin tosi nostalginen olo, kun miettii sitä, mistä tämä tarina lähti liikkeelle. ❤️

Toinen juttu, jota olen tässä miettinyt, on se, että tulee kyllä olemaan tosi erilaista lukea tämä konkreettisesti alusta loppuun kerralla - ja sitten joskus se valmis kirja ;) - kun prosessia on seurannut alusta alkaen. :) Sitä kautta tarinaan on syntynyt tosi syvä suhde, mutta juuri siksi on toisaalta ollut hauskaa astua takaisin alkupisteeseen. On paljon asioita ja etenkin yksityiskohtia, joita en muistanut kunnolla, mutta jotka tuntuvat nyt eri tavalla merkityksellisiltä. (Kirjoitan niistä myöhemmin tarkemmin sitten kun luen koko tämän tarinan läpi, kun sillä on loppukin. :) )

Joka tapauksessa: olen iloinen, että päädyin lukemaan tätä uudelleen nyt, koska tämä on edelleen tosi hyvä! Tulen höpisemään jotain tämän uudelleenlukumatkan varrelta aina silloin tällöin, mutta tuskin mitään tämän koherentimpaa, koska nyt luen tätä ihan vaan silleen "lohtutekstinä" silloin, kun en jaksa lukea mitään ahdistavaa tai surullista tai potentiaalisesti huonoa. :P


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #301 : 18.08.2020 23:36:40 »
Vastailen tässä välissä kommentteihin, kiitos niistä hirmuisesti. Ovat piristäneet paljon töiden keskellä. ♥ Seuraavat osat eivät tule valitettavasti ilmestymään luultavasti vielä hetkeen – työmääräni kasvoi töissä huomattavasti tässä kuussa, eikä minulla ole ollut jaksamista luoviin projekteihin, varsinkin kun kyseessä on tämä viimeinen tarinakaari. Syyskuussa tilanne helpottaa, vaikka saattaa olla, että kirjoitan hoviosuuden kokonaisuudessaan valmiiksi ennen julkaisemista. Jatkoa tulee joka tapauksessa enemmin tai myöhemmin. :)

Crys: Todella mukava kuulla, että tykkäsit tuosta Alisan ja Valven yhteisestä aamusta ja etenkin myöhemmästä letitys-kohtauksesta – itsekin ajattelin nimenomaan noin, että siinä tavanomaiset roolit menevät hiukan päälaelleen, ja se oli hauska kirjoittaa. Valven hiusten punoksista ja muista on ollut mainintoja aina välillä, niin en voinut käyttää tilaisuutta käyttämättä. :D Jep, mitä jos -kuvitelmat ovat parhautta! Minua hymyilytti aikoinaan kun luin NKKTL-spinoffia, että me ollaan oltu taas selvästi samalla aaltopituudella, kun itsekin suunnittelin juuri tätä kohtausta niihin aikoihin (mistä tulikin mieleen, kun mainitsit silloin kommenttivastauksessa mahdollisesta NKKTL-AU:sta siihen liittyen, niin lukisin sellaisen enemmän kuin mielelläni ♥). Kiirasta oli hauska kirjoittaa pitkästä pitkästä aikaa, hienoa että tykkäät hänestä ja siitä miten verinoituus hänessä ilmenee. :) Tosiaan, Martin on Simonin sukunimi, eli kyseessä on yksi ja sama henkilö – tästä oli kyselyä muuallakin, joten kyseessä on ollut selvästi vähän epäselvä kohta, pahoittelut. Muutan sen selkeämmäksi kunhan ennätän taas tämän tekstin pariin kunnolla. :) Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Isfet: Ilahdutti paljon huomata sinun kommentoineen, hienoa että olet tätä yhä seuraamassa ja että olet pitänyt lukemastasi. Olen hyvilläni että juonen tiivistyminen välittyy, draamalta ei tosiaan voida tässä vaiheessa välttyä, vaikka pakko myöntää, että kalvaslinnan omasta kuplasta kirjoittaminen oli oikein mukavaa sekin. Ihanaa, että myös Alisan ja Valven suhteen kuvaus on ollut mieleesi, hellyyttä olen halunnut ehdottomasti korostaa (koska tämä postaus olen minä, heh). :)  Saas tosiaan nähdä miten tässä lopussa käy, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Juuli: Olen pyrkinyt tuomaan näihin osiin mukaan myös omanlaistaan pahaenteisyyttä, joten moinen reaktio on ehdottomasti sopiva, sanoisin! Niin kyllä ehdottomasti sydänsilmätkin, heh. Ja hyvä vain, että reaktio on vahva, sen voinen nimittäin luvata, että draamaa on tulossa. :D Nuo aiemmat osat olivat haastavia juurikin siksi, että miljöö ja sen myötä tarinan sävy vaihtuu, joten ilahduin todella paljon, että huomioit sen – tämän tarinan kohdalla olen oppinut, että rimakauhu ja vaikeat kohdat ratkeavat vain kirjoittamalla. Harmi, että julkaisutahti nyt hidastui, mutta se johtuu töistäni. Todella hienoa kuulla, että Kiiran kohtaaminen sai odottamaan myös Reinan tapaamista, sitä toivoinkin. Ja ei huolta, en ota paineita. :) Ihanaa että nostit esiin tuon emäntä-kohdan, se oli minulle itselleni tärkeä yksityiskohta. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi.  ♥

Vehka: Olen todella otettu, että päätit aloittaa tämän lukemisen alusta lähtien ja että tällä on mielestäsi uudelleenlukupotentiaalia – sellaiset tarinat ovat omasta mielestäni ehdottomasti parhaimpia. :) Merkitsee myös paljon kuulla, että alku on sinusta nykyiselläänkin vahva ja että esiin on noussut nyt eri tavalla merkityksellisiä yksityiskohtia. Se tsemppasi suuresti! Ymmärrän hyvin tuon nostalgian, kuten myös syvän suhteen; omani Kellopelisydämeen on varmasti hyvin samankaltainen, kun olen sen eri versioita seurannut alusta alkaen. ♥ Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥
« Viimeksi muokattu: 26.08.2020 19:41:28 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #302 : 24.09.2020 03:30:35 »
Pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni ja kommentoida. Miten sitä aina niin laiskottaakin, vaikka kuinka olisi ihana tarina, joka todellakin kommenttinsa ansaitsee?  :-[

Tämä on kyllä ollut huikea matka kaiken kaikkiaan. Aina siitä asti, kun tähän ensimmäisen kerran törmäsin aivan vahingossa kommenttikampanjan kautta. Vaikken normaalisti ota näin pitkiä tekstejä luettavaksi sitä kautta, niin tämä ei vain jättänyt rauhaan. Ja niiden parhaiden tarinoiden merkki onkin aina se, että ne imaisevat mukaansa heti kättelyssä.

Olet onnistunut rakentamaan todella ehjän ja uskottavan maailman, jossa kaikki osaset ja hahmot sopivat paikalleen, ja silti aina vain jätät lukijan janoamaan lisää. Alisan kehityskaari on hienoa luettavaa, mutta pidän todella paljon myös siitä, miten olet onnistunut tuomaan Valvenkin hahmoon haavoittuvuutta ja sitä kautta syvyyttä.

Kuningas Edmund kuulostaa todella puistattavalta tyypiltä, ja tällä hetkellä kauhistuttaa toden teolla se, mitä hän vielä keksii. Hyvin paljon on vielä langanpäitä, mitä pitää sitoa yhteen, mutta odotan innolla jatkoa.

Kauniiksi lopuksi, pakko kompata Kaarnea. Minä toden totta palan halusta lukea tämän uudelleen sitten, kun tämä on valmis. Ja aivan varmasti, jos joskus tämän julkaiset, kipitän kirjakauppaan ja ostan, vaikka siihen menisi viimeiset rahani!

Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa tätä! <3 Se on ilahduttanut päiviäni suunnattomasti!



zilah

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #303 : 04.10.2020 16:17:37 »
Olen tänään lukenut taas pari osaa eteenpäin, kun en ole jaksanut lukea mitään muuta, ja vaikka en nyt jaksa myöskään tähän kommenttiin kirjoittaa mitään kovin yksityiskohtaista (lue: oikein mitään, koska pää on tyhjä), halusin tulla sanomaan, että tämä on kyllä kerta toisensa jälkeen hyvin lohdullinen ja lempeä teksti. ❤️ Sellainen, joka toimii todella hyvin juuri väsyneinä päivinä, kun tekee mieli lukea jotakin tuttua, toiveikasta, lämmintä ja sopivasti haikeaa. :)

Etenen tämän kanssa taas aika hitaasti, mutta ainakin tulen aina takaisin, joten ennemmin tai myöhemmin pääsen taas nykyhetkeen kiinni. Siihen asti: paljon rohkeutta ja sitkeyttä ja kaikkea hyvää hoviosuuden viimeistelyyn. ❤️ Siitä tulee hyvä.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 382/? 25.10.
« Vastaus #304 : 25.10.2020 16:29:45 »
zilah: Oli todella ilahduttavaa huomata sinun kommentoineen, kiitos paljon! ♥ Todella hienoa kuulla, että tämä tarina on onnistunut viemään mennessään ja että maailma hahmoineen tuntuu uskottavalta. Alisan kehityskaari on itselleni todella tärkeä juttu, joten tulin todella iloiseksi kun mainitsit sen, sama juttu toki myös Valven suhteen. Olen myös todella otettu, että voisit ostaa tämän ihan kirjanakin, se on aina iso kehu. Kiitos vielä paljon kommentistasi!

Kaarne: Olen tosi iloinen ja otettu, että koet tämän nimenomaan lohdullisena ja lempeänä tekstinä. Toiveikkuus ja tietty haikeus ilahduttivat mainintoina paljon myös. Kiitos paljon kommentistasi ja tsempeistä, ja ihanaa huomata, että tämä kestää toisenkin lukukerran! ♥


A/N: Kiitos vielä kertaalleen kaikista kommenteista, ja pahoittelut siitä, että jatkon kanssa on kestänyt. Totesin, että editoin tätä osuutta vielä ensi vuonna, ellen nyt julkaise, joten menkööt. Toivottavasti pidätte, mutta saa myös ehdottomasti sanoa, jos jokin tökkii ja niin päin pois.

Ihana Kaarne alkoi tässä välissä julkaista muuten todella kaunista Ævintýr-fanficciä (!!), käykää lukemassa: Taivaansyvyys, S. ♥

Psst, kaikenlaiset kommentit kelpaavat Ævintýriin. :)


**

277.

”Voinko kysyä jotakin?”

Sanani jäävät kaikumaan kuninkaanlinnan käytävällä. Minä kävelen jälleen Simonin ripeiden askelten johdattamana, käsivartemme liittyneinä yhteen. Näen hänen silmäilevän ympärilleen ja pohtivan, onko tämä paikka turvallinen keskustelulle. Aiemmin hän kertoi, että oli valinnut meitä varten reitin, joka olisi mahdollisimman hiljainen.

Jollain tapaa se kaikki huojentaa mieltäni. Hän ei siis luota krafjan tarjoamaan suojaan sokeasti. Muistutan itseäni siitä, että myös minun on tehtävä samoin.

”Niin kauan kuin pysymme linnan tässä siivessä”, Simon sanoo viimein ja hidastaa aavistuksen askeleitaan saapuessamme uuteen käännökseen. ”Mitä tahdotte tietää?”

Odotan niin kauan, että olemme tyhjäksi osoittautuvan käytävän suulla, ja tunnustan sitten:

”Tahtoisin tietää sinusta. Kuinka oikein olet päätynyt tekemään sitä mitä teet?”

Vakoilemaan hovia ja Edmundia Valven puolesta. En lausu sanoja ääneen, mutta tiedän Simonin tietävän mitä tarkoitan. Hänen kasvoillaan käy yllättyneisyys, kuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, että saatan olla kiinnostunut hänen tarkoitusperistään.

Minä jatkan kiireesti, jotta ehdin sanoa sanottavani ennen käytävän päättymistä:

”Ehkä tämä ei ole oikea aika sille. Mutta tahtoisin ymmärtää, miksi joku hoviväestä on valmis tekemään tällaista hänen vuokseen.”

Simon on saanut ilmeensä hallintaan. Näen hänen miettivän, mitä vastata.

”Valve-herra ei ole kertonut syistäni teille?”

”Hän sanoi, ettei se ole hänen tarinansa kertoa. Hän luottaa sinuun kuitenkin ehdottomasti. Kyse ei ole siitä.”

En epäile Valven luottamusta. Hän ei ehkä kertonut minulle syytä Simonin rooliin, mutta hän kertoi monta muuta asiaa tietolähteestään, tapoja, joilla Simon on häntä vuosien varrella auttanut. Ne vakuuttivat minut tarpeeksi.

Mutta – haluaisin silti kuulla asiasta Simonilta itseltään. Hänen teoistaan riippuu niin paljon.

”Mikäli et tahdo tai voi kertoa, ymmärrän sen kyllä.”

”Ei, ei. Teidän on luultavasti parempi tietää. Myös sen vuoksi, mitä teillä on edessänne.” Simon miettii jälleen. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, mutta voin kertoa teille lyhennetyn version, mikäli tahdotte.”

Minä nyökkään. Simonin katse pyyhkäisee arvioivasti käytävää ennen kuin hän jatkaa hitaasti:

”Valve-herra pelasti veljeni hengen. Se teidän on kaikkein tärkeintä tietää. Hän työskenteli niihin aikoihin laillani täällä linnassa, talleilla. Eräänä päivänä hän… sotkeutui tietämättään asioihin, joihin hänen ei olisi pitänyt. Niihin liittyi taikuutta, jonkinlainen kirous. Se oli kuin suoraan kalastajavaimojen tarinoista. Hän väitti henkien seuraavan liikkeitään, näki kauheita painajaisia… Ennen pitkää hän oli kuin pelkkä varjo entisestä, helposti hymyilevästä veljestäni.”

Simonin ääni hiipuu. Kuulemani muistuttaa minua ikävän paljon metsänpeitosta. ”Joten sinä pyysit Valven apua?”

”En heti. Kukaan hovissa ei tuntunut olevan kiinnostunut veljeni kohtalosta, enkä tiennyt itse tarpeeksi taikuudesta, en ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Sitten kuulin sattumalta, kuinka eräs keittiötytöistä kertoi pohjoisen metsien kätköissä asuvasta maagista. Se vaati hiukan suunnittelua, mutta onnistuin lähettämään Valve-herralle kirjeen. Muistan, kuinka yksi hänen korpeistaan toi vastauksen suoraan minulle.”

”Valve lupautui auttamaan veljeäsi.”

Ohikiitävä hymy. ”Hän matkasi luoksemme hyvin pian kirjeeni saatuaan ja vietti neljä päivää tehtävänsä parissa. Olen melko varma, että ne olivat elämäni neljä pisintä päivää. Lopulta veljeäni vaivanneet kauhut väistyivät. Jäin Valve-herralle suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan.”

Minä pohdin Simonin sanoja. ”Se ei kuulosta velalta, jollaiseen Valve haluaisi jättää ketään.”

”Voi, ei niin. Kun vallanvaihdos tapahtui, minä vaatimalla vaadin, että voisin hyvittää tapahtuneen tällä tavalla. Valve-herra suostui varsin vastahakoisesti."

Simonilta ei jää huomaamatta epäuskoinen silmäykseni, sillä hän hieraisee leukaansa ja lisää:

”Älkää käsittäkö väärin. En tehnyt sitä jaloudesta tai edes siksi, että koin sen olevan paras tapa maksaa velkani. Katsokaas, veljeni ajautui siihen tilaan kuningaskunnan nuoren prinssin takia.”

”Tarkoitatko…?”

”Aivan. Kunnianarvoisa prinssi Edmund.” Simon lausuu nimen krafjastakin huolimatta matalasti, kuin kitkerän salaisuuden. ”Veljeni ei muista tapahtuneesta paljoa, mutta sen hän muistaa. Hänet oli määrätty saattamaan prinssiä ja tämän seuruetta heidän metsästysretkellään. Todellisuudessa kyseessä oli yritys päästä jonkin taikuuden olennon maille – tappaakseen sen, luultavasti. Edmund oli kuullut, että olentoa voisi huijata, jos se saisi jonkinlaisen uhrin.”

Minä nielaisen vihaisen äännähdyksen.

”Niin”, Simon sanoo puoliksi huokaisten. ”Hän oli kaiketi yllättynyt siitä, että veljeni jäi eloon ja hänet oli tuotava takaisin linnaan. En tiedä, saiko hän sieltä edes haluamaansa. Se ei ollut joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun me linnan työläiset olemme olleet hänelle pelkkää kauppatavaraa. Eikä myöskään viimeinen. Lupauduin kertomaan Valve-herralle, mikäli huomaisin vastaavaa tapahtuvan myöhemmin. Siitä yhteistyömme sai alkunsa.”

Simon vaikenee miettiäkseen.

”Kuningas olisi voinut tehdä asiasta lopun, mutta hänen poikansa oli hänelle aina sokea piste. Ensimmäiset kuiskaukset vallanvaihdosta olivat niihin aikaan alkaneet kiiriä näillä käytävillä. Olin kuullut kaikenlaista. Sanotaanko, että minulla oli aavistus, että kalvaslinnan maagi saattaisi pian kaivata hovista liittolaista. Minulle oli selvää, kenelle uskollisuuteni siinä tapauksessa kuului. Mutta lisäksi…”

”Lisäksi?”

Simon huokaisee. ”Valve-herra oli ainoa, joka todella välitti siitä, mitä veljelleni tapahtui. Näin sen hänestä niiden päivien aikana, vaikka hän tahtoikin antaa etäisen ja viileän vaikutelman. Se oli kuin naamio, joka sopi hänelle huonosti. Yrittäessäni järjestää kirjettä hänen luokseen kuulin hänestä paljon myös ikäviä puheita, jotka huolestuttivat minua, mutta todellinen kalvaslinnan maagi osoittautui täysin toisenlaiseksi.”

”Aivan niin”, minä vastaan hiljaa. Kääntelen hetken mielessäni kaikkea kuulemaani ja sanon päätöksen tehneenä:

”Sinusta on ollut hänelle suuri apu. Kiitos, että olet täällä kanssani nyt. Tiedän, kuinka vaarallista tämä sinulle on.”

Simon hymyilee pikaisesti suuntaani.

”Autan teitä parhaan kykyni mukaan, Alisa-neiti. Valve-herra on muuttunut tavattuaan teidät. Hyvällä tavalla. Tämä on vähintä, mitä voin tehdä teidän molempien hyväksi.”

Hän kuulostaa sen sanoessaan täysin vilpittömältä.

Avaan suuni vastatakseni, mutta samassa Simon puristaa käsivarttani varoittavaan sävyyn. Olemme saapumassa aiempaa leveämmälle käytävälle, jolla emme ole enää yksin. Nähdessäni avarien ikkunoiden luona parveilevan hoviväen vedän suupieleni viivaksi ja painan pääni alas. Ihollani kihelmöi heidän minuun luomiensa katseiden äkillinen uteliaisuus, joka miltei polttaa. Tajuan, etten ole enää näkymätön. Se johtuu siitä, että he tietävät nyt, minne olen matkalla.

Minne tämä reitti oikein johtaa.

Jälleen uusi käytävä, toinen, ja lopulta kolmannen reunustoilla seisoo joukko vartijoita. Meitä katsomaan kääntyvät miehet ovat kuin saattue kohti käytävän päässä olevaa suurta ovea. Sen ylle on ripustettu eläimen sarvet, joiden omistajaa en tunnista. Terävän luun hehku on vaalea mutta silti himmeämpi kuin hallavapeuralla. Sydämenlyöntieni rytmi kiihtyy katsoessani sitä.

Simonin ote käsivarrestani on muuttunut lujaksi. Hän nyökäyttää päätään vartijajoukolle, joka seuraa saapumistamme ilmeettömin silmin.

”Tässä on Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian. Hänen korkeutensa odottaa häntä.”

Yksi vartijoista liikahtaa avatakseen oven minulle. Simon päästää otteensa minusta heltiämään ja ottaa askeleen taaksepäin. Viesti on selvä: mitä ikinä minua oven takana odottaakin, minun on jatkettava ilman häntä.

Siispä suoristan ryhtiäni ja lähden kävelemään valtaistuinsaliin piittaamatta pelosta tai vartijasta, joka siirtyy ovensuusta seuratakseen tiiviisti kannoillani.


278.

Ensimmäinen ajatukseni on, että valtaistuinsali on paljon kauniimpi kuin millaiseksi sen kuvittelin. Marmorilattia jalkojeni alla tuntuu jatkuvan eteenpäin melkein yhtä loputtomasti kuin meri. Sen vaihtuvat tummat sävyt muodostavat pyörteilevän kuvion, mutta en tohdi kääntyillä paikoillani saadakseni kunnolla selvää, millaisen. Seiniä taas peittävät suuret maalaukset, jotka luovat lukuisissa eri väreissä hohtavaa valoa käytävän ylle. En ensin ymmärrä, mikä sen saa aikaan, kunnes tajuan maalausten olevan tehty värillisestä lasista. Ne vaikuttavat esittävän menneiden aikojen kuninkaita ja heidän urotekojaan.

Linnan nykyinen kuningas sen sijaan istuu salin päässä korkealla valtaistuimella. Hänen takanaan on lasinen maalaus, joka kuvaa valtakunnan vaakunaa, teräväpiirteistä aurinkoa. Siitä kajastava hehku sulautuu kultaisiksi varjoiksi kuninkaan kruunuun.

Minä jähmetyn. En erota tarkasti Edmundin olemusta tai ilmettä, mutta kuulen hänen huoneen poikki kajahtavan äänensä, kun hän sanoo:

”Tuo vieraamme tänne.”

Vartija lähtee johdattamaan minua valtaistuimen luo. Kävellessämme käytävää eteenpäin lasimaalauksista vuotavat värit muuttuvat sinisestä syvän tummanvihreäksi ja sitten kultaiseksi ja punaiseksi: kuvaelmassa kruunupäinen mies pitelee kädessään voitokkaasti hirviön päätä, jonka on katkaissut. En voi olla miettimättä, onko se jokin todellinen taikamaailman olento.

Saapuessani lähemmäs valtaistuinta tajuan, että useampi katse seuraa minua sen luota. Paikalla on lisää vartijoita mutta lisäksi myös nainen, joka seisoo parhaillaan valtaistuimen oikealla puolella. Hänen kädessään on pullo, josta hän on kaatamassa juomaa Edmundin pitelemään pikariin. Nainen ei silti vaikuta palvelijalta. Hänen tummat hiuksensa eivät ole peitetyt, kuten aiemmin näkemilläni keittiötytöillä ja hovineideillä, ja hänen mekkonsa on liian hieno. Hänen huulensa ovat yhtä syvänpunaiset kuin hedelmät huoneessani.

Katson, kuinka nainen kumartuu kuiskaamaan jotakin Edmundin korvaan, ja kylmä koskettaa selkäpiitäni. Reina? Valve kertoi minulle, että hänen kauan sitten tapaamansa Reina oli mustahiuksinen nuori nainen, mutta se ei välttämättä merkitse enää mitään. Suonoidan ulkomuoto saattaa olla nyt toinen kuin silloin.

Lasken katseeni nopeasti takaisin lattiaan, haluamatta vaikuttaa liian uteliaalta. Pulssini sykkii levottomasti. Ehdin huomata, että Edmund ei käännä päätään naista kohti, mutta näyttää silti kuuntelevan, mitä tällä on sanottavanaan. En erota minkäänlaista taikuutta, en veren tahrimia loitsuja enkä myöskään jälkiä mädästä, samanlaisia kuin haavoittuneen hallavapeuran luona. Se ei huojenna oloani. Minä en ole luultavasti ainoa, jotka on kätkenyt taikuutensa tässä linnassa.

Vartija pysäyttää minut jonkin matkan päähän valtaistuimesta. Edmundin, naisen ja vartijoiden lisäksi paikalla ei ole ketään muuta. Ennen kuin ehdin päättää, onko se hyvä vai huono asia, Edmundin ääni kajahtaa jälleen:

”Jättäkää meidät.”

Katson yllättyneenä, kuinka vartijat tottelevat käskyä välittömästi. Miesten varustus saa heidän poistuessaan tyhjän, muutoin hiljaisen salin sinkoilemaan metallilta kalskahtavia ääniä. Naisen vastaus on hukkua niiden alle:

”Mutta herrani, ettekö kuitenkin –”

Edmund heilauttaa kättään kyllästyneen oloisesti. Naisen minuun luoma silmäys on kolea ja alentuva, mutta hän poistuu vartijoiden jäljessä pulloa käsissään puristaen. Seuratessani hänen kopeaa kulkuaan totean, etten sittenkään usko hänen olevan Reina.

Missä hän siinä tapauksessa on, jos ei ottamassa minua vastaan kuninkaan luona?

Kysymys karisee mielestäni Edmundin kiinnittäessä tummien silmiensä katseen minuun. Se tuntuu naulitsevan minut aloilleni. Tajuan, että hän tarkasteli minua hetki sitten pelkästään ylimalkaisesti, kuin olisin vain jotakin etäisen kiinnostavaa: pikkulintu, joka on vahingossa lennähtänyt saliin. Nyt olen hänelle jotakin muuta.

Kumarrun kiireesti syvään niiaukseen, jään aloilleni kuin patsas. Veressäni kihisee tieto, että minua tuijottaa tämän maan kuningas.

”Ole hyvä ja nouse”, Edmund sanoo tovin kuluttua. Hänen äänensä on yllättävän kohtelias, sulavampi, kun sen ei tarvitse yltää salin perimmäiseen nurkkaan.

Minä tottelen, ja samalla katson häntä ensimmäistä kertaa kunnolla. Tehdessäni niin hätkähdän hänen nuoruuttaan. Hänen päätään koristava raskas kruunu ja olkapäiden yli valuva hopealla kirjottu viitta, marmorisen valtaistuimen mahtavuus, kätkivät ensisilmäyksellä hänen vuosiensa vähyyden. Nyt näen, että hänen kasvonsa ovat sileät kuin nuorukaisella – yhä prinssimäisen komeat, joku varmaankin sanoisi. Pehmeästi korvien yli kihartuvat hiukset lisäävät poikamaista vaikutelmaa.

Kuningas Edmund on ehkä poikamaisen komea, mutta hän on myös vallanhimoinen ja vaarallinen. Muistan, mitä Simon Edmundista minulle hetki sitten kertoi. Hän on kyennyt julmuuteen jo kauan ennen kuninkuuttaan tai Reinan tapaamista.

Tässä on mies, jonka veronkorotusten vuoksi isä työskenteli itsensä hengiltä. Mies, jonka takia Ikitammi peittyi mätään ja hallavapeuran veri vuoti valkoisten puiden keskellä. Mies, joka pakotti Valven ottamaan osaa Seremoniaan vain valtansa kerryttämisen vuoksi.

Käteni ovat alkaneet täristä, ja painan ne tiukasti kiinni mekkoni laskoksiin. Syy ei ole pelossa vaan vihassa, jonka tunnen tihkuvan jopa kauhun ja hermostuksen läpi. Ymmärrän kaunani laajuuden Edmundia kohtaan vasta, kun hän on verta ja lihaa edessäni.

Edmundin silmät kapenevat, aivan kuin hän näkisi olemuksessani välähdyksen todellisista tunteistani. Painan pääni nopeasti alas, muutun säyseän mutta hermostuneen maalaistytön perikuvaksi. Inhoan itseäni hiukan siksi, kuinka helppoa se on. Edes viha ei kykene pitämään pelkoani täysin loitolla.

Ehkä niin on hyvä. Pelko on paljon vihaa valppaampi.

279.

”Tervetuloa kuninkaankaupunkiin, Alisa Eljaksentytär. Toivon matkasi tänne sujuneen ongelmitta.”

Jälleen sama äänensävy, ei lämmin mutta kohtelias. En odottanut sitä. Isän nimen kuuleminen hänen suustaan tukistaa sisintäni kivuliaasti. Minun on karistettava kurkkuani, jotta onnistun puhumaan ääni värisemättä:

”Kyllä, teidän korkeutenne. Myös – myös huoneeni täällä on kaunis. Minua on kohdeltu hyvin.”

”Mmmm.” Edmund kääntelee juomapikaria kädessään ja laskee sen sitten puolihuolimattoman kolahduksen saattelemana valtaistuimen käsinojalle. Hän kurottautuu lähemmäs. Vaikka välissämme on runsaasti tyhjää tilaa, minä joudun painamaan jalkani lujasti kiinni lattiaan pysyäkseni aloillani. ”Tämä on ensimmäinen kertasi luonamme kuninkaankaupungissa, eikö totta?”

”Kyllä, teidän korkeutenne.”

”Osa väestäni oli vakuuttunut siitä, että yrittäisit karata matkan varrella omille teillesi, ja siispä miehilläni oli suhteesi tarkat ohjeet. Täysin turhaan, kuten voimme huomata.”

Otsani rypistyy. Senkö takia viestintuoja käyttäytyi sillä tavalla kuin käyttäytyi? Vilkaistessani Edmundia näen hänen silmäilevän minua hyväksyvästi.

”Olet selvästi ymmärtänyt, mikä on omaksi parhaaksesi. Sanoin heille, että niin olisi.”

Minä nyökkään, uskaltamatta luottaa siihen, että hän todella on moista mieltä. ”Niin, teidän korkeutenne.”

”Ja maagi – sulhasesi? Hän salli sinun lähteä tälle matkalle?”

Edmund puhuu yhä kohteliaasti, lähes miellyttävästi, mutta erotan hienovaraisen muutoksen tavassa, jolla hän mainitsee Valven. Se tuo mieleeni ahneuden Kiiran katseessa, kun hän tuijotti Agnesin loitsimaa medaljonkia. Huomio saa käteni pusertumaan mekkoni suojissa nyrkkiin.

”Uskoakseni hänellä ei ollut valinnanvaraa, teidän korkeutenne.”

Puhuessani katson Edmundin sijasta valtaistuimen takana olevaa lasimaalausta. Aion pysytellä niin lähellä totuutta kuin vain suinkin voin. Roolini linnassa on tarina, joka minun on pidettävä koossa. Jos sovitan askeleeni pelkästään valheille, ne rikkoutuvat ennen pitkää allani.

”Aivan niin”, Edmund sanoo. Hän lausuu seuraavat sanat kuin ne olisivat viiniä, jonka makuun hän on mieltynyt. ”Maagi voi kuvitella omasta voimastaan mitä haluaa, mutta minä olen silti tämän valtakunnan kuningas, jota hänen on kumarrettava. Kuinka hän siihen suhtautui?”

Minä ajattelen Valven epätoivoa hänen ymmärrettyään, ettei hän voisi tehdä mitään hovin käskylle. Ah. Tämän Edmund siis janoaa minulta kuulla.

”Hän ei pitänyt siitä, teidän korkeutenne. Ei lainkaan.”

”Hmm. Se oli valitettavaa mutta odotettavaa. Toivottavasti hän ei purkanut raivoaan sinuun.”

Edmundin toteamus olisi vakuuttavampi, ellei hän olisi kuulemastaan niin ilmiselvän mielissään. Suupieleni pusertuvat yhteen. Uskooko hän todella, että Valve tekisi niin, vai onko tämä pelkkä keino koetella minua? Kun en heti vastaa, hän jatkaa hitaasti:

”Mikäli näet jotakin sellaista tapahtuisi, minun ja hovini on tiedettävä siitä. Emme voineet mitään maagin vaatimukselle järjestää Seremonia ja viedä ihmismorsian mukanaan, mutta meidän – minun – on varmistettava, ettei maagi ole kohdellut häntä kaltoin. Toivon viestinviejäni tehneen sen hänelle selväksi. Minä pidän huolta alamaisistani, vaikka maagi pyrkisikin estämään sen.”

Miten hän kehtaa. Onnistun ainoastaan nyökkäämään. Samalla yritän päättää, mitä mieltä olla siitä, ettei Edmund usko Valven kertoneen minulle, miksi Seremonia todellisuudessa järjestettiin. Onko se pelkkää näytelmää? Vai kuvitteleeko hän, että kun vastakkain ovat kuninkaan sana ja maagin sana, Valven kertoma ei merkitse minulle mitään?

Edmund tarttuu juomapikariinsa ja pyörittää siinä olevaa nestettä. Hän kohottaa pikarin huulilleen.

”Samalla uskon, että me voimme molemmat auttaa toisiamme, Alisa Eljaksentytär.”

Toteamuksen näennäinen suoruus, siihen kätkeytyvä lupaus, tekevät minut varautuneeksi. Etsin hetken sopivaa vastausta, kunnes päätän, että hiljaisuus on yhä turvallisin vaihtoehto. Edmund tarkastelee minua pikarinsa yli tavalla, joka saa ihoni tuntumaan kireältä.

”Älä pelkää olla rehellinen kuninkaallesi. Maagi, millainen sulhanen hän on sinulle ollut? Voitko sanoa hänen kohdelleen sinua hyvin?”

Suoristaudun. Se on kysymys, johon minä ja Valve valmistauduimme ennalta.

”Hän ei ole kohdellut minua huonosti, teidän korkeutenne. Ei varsinaisesti. Mutta… en näe häntä linnassa kovin paljon. Hän on hyvin etäinen, teidän korkeutenne, aina muualla.”

Totuus, valhe, valhe: ainakin nykyisin. Sanat tulevat suustani helpommin, kun kuvittelen kertovani Edmundille ensimmäisistä viikkoistani Valven luona.

”Aivan niin. Esittää parempaa kuin on”, Edmund sanoo puoliksi mutisten. ”Tietolähteitteni mukaan hän on jatkanut pimeän taikuutensa levittämistä ihmisten keskuudessa kuten ennenkin. Et siis tiedä mitään siitä, mitä hän matkoillaan tekee?”

”En, teidän korkeutenne.”

”Hmm. Se olisi kai ollut liikaa pyydetty. Entä sinä?”

Minä räpäytän silmiäni. ”Mitä minusta, teidän korkeutenne?”

”Miten maagi on määrännyt sinut kuluttamaan päiväsi?”

Sen pitäisi olla kaiketi helppo kysymys, mutta se ei tunnu siltä. Edmundin katse on liian tarkkaavainen. Minä mietin kuumeisesti.

”Tuota, lähinnä minä vain… Tarkoitan, olen linnassa omissa oloissani. Teen minulle määrättyjä askareita, teidän korkeutenne. Hoidan linnan kasvimaata. Kuljeskelen. Hän ei välitä paljoakaan siitä, miten vietän aikana yksin.”

”Ei välitä kuljeskelustasi? Maagi antaa sinun kulkea maillaan omin päin?”

Edmundin äänestä kuultaa terävä hämmästys. Minä jähmetyn, mutta huomaan sitten, ettei hän näytä epäluuloiselta vastaukseni suhteen. Yllättyneeltä, ehkä, mutta vielä sitäkin enemmän siltä kuin hän olisi kuullut jotakin lupaavaa. En tiedä, pidänkö siitä.

280.–281.

Pakotan hartiani rennoiksi.

”Hän ei ole kieltänyt sitä minulta. Linnan rajojen ulkopuolelle sen sijaan en saa mennä.”

”Se oli yksi hänen ehdoistaan. Oletan myös, ettei hän ole sallinut sinun tavata perhettäsi?”

Älä puhu minulle perheestäni. ”En ole nähnyt heitä Seremonian jälkeen, teidän korkeutenne.”

”Ikävöitkö heitä?”

Kysymyksen äkillinen suoruus viiltää rintakehääni. Tunnen, kuinka kasvoillani häivähtää kipu.

”Kyllä.” Ainakin tässä asiassa pystyn olemaan täysin rehellinen.

”On kovin julmaa häneltä katkaista kaikki siteesi aiempaan elämääsi.”

”Minä… kyllä. Sitä on ollut – vaikea antaa anteeksi.”

Edmund äännähtää kärsimättömään sävyyn. ”Anteeksianto on viimeinen asia, jota se pimeä olento kaipaa. Hän tahtoo eristää sinut taikuutensa piiriin, pois kaiken hyvän ja oikean luota.”

”Niin, teidän korkeutenne”, minä vastaan, katse tiiviisti lattiassa. Valoni värähtää vihaisesti.

”Se, ettet kunnolla tiedä, mistä puhun, lienee onnesi. Eräs seikka on mietityttänyt minua Seremoniasta asti”, Edmund lisää. ”Eräs kysymys. Ehkä osaat auttaa minua.”

”Teen parhaani, teidän korkeutenne.”

”Toivon niin. Kerrohan: tiedätkö sinä, miksi maagi valitsi kaikista niistä tytöistä juuri sinut?”

Ennen kuin ehdin estää, Valven pohjoistornissa lausumat sanat palaavat mieleeni. Sinä katsoit minua. Ainoana kaikista niistä tytöistä sinä todella katsoit minua. Hänen käheä, salaisuuksista riisuttu äänensä. Kätken muiston kiireesti.

”Pahoin pelkään, ettei hän ole kertonut syistään minulle, teidän korkeutenne”, sanon niin tyynesti kuin vain kykenen.

”Se on varsin arvoituksellista, eikö totta? Et ole ylhäisöä etkä kaunis, vaikka maagilla olisi ollut Seremoniassa valittavanaan kummatkin ehdot täyttäviä morsianehdokkaita. Sopivia jopa kuninkaalle. Sen sijasta hän vei mukanaan juuri sinut, sivistymättömän maalaistytön. Hämmästyin, kun minulle kerrottiin asiasta. Kukapa taikuudenkäyttäjien ajatuksenjuoksua ymmärtäisi, silloinen neuvonantajani ainoastaan sanoi.”

Edmund rummuttaa sormillaan valtaistuimensa käsinojaa. Hän luettelee vikojani itseensä selvään sävyyn niin kuin ainakin mies, jonka mielestä hänellä on siihen kaikki oikeus – velvollisuus, suorastaan. Kuin sekin olisi silkkaa minulle suotua kohteliaisuutta.

”Jokin sinussa on kuitenkin vetänyt häntä puoleensa. Vaikka neuvonantajani mielestä sillä ei ollut merkitystä, minusta on. Minusta sillä on suuri merkitys. Kerroit minulle, että näette toisianne vähän, sinä ja maagi. Se ei luonnollisesti tarkoita, ettette näkisi lainkaan. Sanoisitko, että kaikesta huolimatta sulhasesi luottaa sinuun? Hän sentään antaa sinun kulkea linnassaan ilman valvontaa.”

Epäröin. Johdatteleeko Edmund minut tarkoituksella vastaamaan jotakin, johon hän ei usko? Mietittyäni hetken sanon:

”En ole varma, onko luottamus oikea sana, teidän korkeutenne.”

Edmund kohottaa kulmiaan. Ehkä se ei ole hänen mielestään sivistymättömän maalaistytön vastaus.

”Eikö? Mitä sanaa sitten käyttäisit?”

”Maagin linnassa on huoneita, joihin hän ei päästä minua. Hän tulee ja menee kertomatta minulle tekemisistään. Emme juuri puhu. Mutta hän… hän uskoo, että pidän oman osani sopimuksestamme. Pysyn hänen luonaan, koska en ole antanut hänelle syytä ajatella mitään muuta, myös tämän matkan jälkeen. On yksinkertaisesti osani olla hänen luonaan. Niin hän luultavasti ajattelee. Se on tehnyt elämästäni linnassa hiukan helpompaa.”

Hiljaisuus. Minä muistutan itseäni siitä, että minun pitää hengittää. Syviä hengenvetoja, ei lainkaan hermostuneita, vaikka odotankin hermostuksen vallassa, millaiseen johtopäätökseen Edmund sanoistani tulee.

”Ah.” Viimein Edmund nojautuu taaksepäin. Hän näyttää siltä kuin olisi ratkaisut kiperä arvoituksen. ”Olet siis enemmänkin hänen tottelevainen lemmikkinsä. Se selittää paljon. Ehkä maagi kaipaa sellaista morsianta enemmän.”

Raivokas puna sävähtää kasvoilleni. Edmund pohtii yhä kuulemaansa, aivan kuin siihen kätkeytyisi myös jonkin toisen arvoituksen avain. Aurinkovaakunan värit hohtavat hänen ja valtaistuimen ympärillä kuin kultainen aamunkoitto.

”Hmm. Lupaukset ja sopimukset ovat hänenkaltaisilleen elinehto. Kyllä. Luulen, että tämä riittää.”

Mitä hän tarkoittaa? Ennen kuin ehdin reagoida, Edmund kurottautuu uudelleen minua kohti. Hätkähdän, millaisella määrätietoisuudella hän sen tekee. Tummissa silmissä kiiltää odotus, kun hän sanoo, katse tiiviisti kasvoillani:

”Totuus on, etten ole kutsunut sinua luokseni vain juoruillaksesi. Kerrohan minulle, Alisa. Mikäli sinulle tarjoutuisi tilaisuus mitätöidä sopimuksesi maagin kanssa ja palata takaisin perheesi luo. Varmistaa, ettei kukaan toinen ei enää koskaan koe samaa kohtaloa. Mitä vastaisit siihen?”

Tuijotan häntä. Minä ja Valve emme puhuneet moisesta, koska kumpikaan ei uskonut sellaista vaihtoehtoa – edes ehdotusta – mahdolliseksi.

”Mitätöidä?” toistan, hetkeksi aikaa kaikki suunnitelmamme ja roolini unohtaneena. En kykenisi kätkemään ilmeeni levottomuutta vaikka tahtoisin.

Edmundin kasvoille kohoava hymy muistuttaa hetken verran enemmän irvistystä.

”Hän on ollut piikki tämän valtakunnan lihassa jo pitkään, maagisulhasesi. Kutsuu itseään korppikuninkaaksi eikä ole koskaan tunnustanut olevansa kuninkaan alamainen kuten hänen kuuluu. Millaista röyhkeyttä. Aiempi hallitsijamme oli hänen suhteensa kuolemaansa saakka aivan liian myötämielinen. Huolestuttavinta on, että niin moni täällä turvautuu yhä hänen pimeisiin voimiinsa. Kuvittelin Seremonian näyttävän ihmisille maagin todellisen luonteen, mutta niin ei käynyt.”

Viimeisistä sanoista tihkuu kitkerä myrkky. Edmund ei siis saanut mustattua Valven mainetta Seremonialla niin perusteellisesti kuin olisi tahtonut.

”Kohtalosi on aiheuttanut minulle suunnatonta murhetta”, Edmund jatkaa niin epäuskottavaan sävyyn, että minun olisi tukahdutettava iloton hymy, ellen olisi siihen liian hermostunut.

”Millainen kuningas oikein on sellainen, joka antaa maagin sanella, mitä hänen alamaisilleen tapahtuu? Et itse luultavasti edes ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa olet hänen luonaan ollut – olet yhä. Niin kauan kun hän kulkee ihmisten keskuudessa, valtakuntani ei ole turvallinen. Pimeän taikuutensa takia minun on kuitenkin ollut lähes mahdotonta käydä häntä vastaan.”

Edmund vaikenee merkitsevästi.

”Sitten tulin ajatelleeksi sinua. Olet sidottu maagiin vastoin tahtoasi, pakotettu asumaan hänen linnassaan hänen seuralaisenaan. Mutta. Juuri sen vuoksi sinulla on jotakin, jota minulle ei ole; pääsy hänen luokseen. Se ja hänen – miksi sitä kutsuitkaan? Uskonsa siitä, ettet riko sopimustanne. Et luultavasti itse ymmärrä, kuinka kallisarvoisesta asiasta on kyse.”

Minä nielaisen. On kuin kurkkuuni olisi juuttunut terävä pala. ”En ymmärrä...”

Tällä kertaa Edmund hymyilee kuin olisi kertomassa minulle jotakin lempeää, armeliasta.

”Maagin kuoleman jälkeen mikään ei luonnollisesti enää pidättele sinua hänen luonaan.”

Kuolema. Hän haluaa Valven kuolevan minun avullani. Asia ymmärtäminen saa kylmän hyökymään lävitseni, vaikka sisimmässäni tiesin, mihin Edmund pyrki. Onko kyseessä aito ehdotus vai ansa? Yritän tulla asiasta jonkinlaiseen johtopäätökseen, päättää seuraavan askeleeni suunnan, mutta ajatukset pyörivät päässäni liian lujaa.

Edmundia mykkyyteni ei vaivaa. Hän pyörittelee pikaria jälleen käsissään, juo juomansa viimeiset rippeet.

”Emme toki suunnittele, että sinä surmaisit hänet – se olisi kannaltasi epäilemättä varma kuolemantuomio.” Naurahdus, aivan kuin ajatus olisi huvittava. ”Ei, ei. Mutta on… eräs toinen, joka siihen pystyy. Liittolaiseni. Hän on odottanut sopivaa hetkeä jo pitkään. Kunhan hänelle vain taataan pääsy maagin linnaan niin, että maagin on liian myöhäistä estää sitä, loppu sujunee hyvin helposti. Se taas on sinun tehtäväsi. Oman osuutesi jälkeen sinun ei tarvitse olla todistamassa koko asiaa.”

Valven murhaa, siis. Minun on tehtävä kaikkeni, jotta viha ja inho eivät näkyisi kasvoiltani. Edmund puhuu Valven kuolemasta peittelemättä intoaan. Se saa hänet näyttämään jälleen hätkähdyttävän nuorelta, poikamaiselta. Liittolaisellaan hän tarkoittaa epäilemättä Reinaa. Mikä saa Edmundin kuvittelemaan, että Reina pystyisi käymään Valvea vastaan niin vaivattomasti?

Samassa kuitenkin ymmärrän. Olin typerä, etten ajatellut sitä heti. Mikäli Edmund todella suunnittelee moista, Reina käyttäisi mätää. Sen avullahan hän on surmannut taikuuden olentoja ja ihmisiä viimeisten kuukausien aikana. Muistan Valven epäilleen, että mätä tekee Reinasta jollain tapaa vahvemman.

Kun taas Valven sisällä oleva mätä ei ole luultavasti heikentynyt tänä aikana lainkaan.

Kasvoni valahtavat kalpeiksi. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö se osa suunnitelmasta olisi täysin aito. Huomaan viiveellä, että tällä kertaa Edmund on jäänyt odottamaan vastaustani. Vaikka sanani tuntuvat raskailta ja kömpelöiltä, onnistun ynähtämään:

”Kuinka se… oikein tapahtuisi? Liittolaisenne saapuminen linnaan, tarkoitan. Minun osuuteni siinä. Teidän korkeutenne. Ette ehkä tiedä, mutta maagilla on jonkinlaisia suojaloitsuja –”

Edmund heilauttaa kättään. ”Sinun ei tarvitse olla vielä selvillä yksityiskohdista.” Kaltaisesi maalaistytön. ”Tärkeintä on, että kunhan palaat linnaan, pidät maagin puolellasi. Olet hänen kuuliainen lemmikkinsä kuten tähänkin asti. Kunhan oikea hetki koittaa, autat liittolaistani. Hän tulee huolehtimaan muusta, myös suojaloitsuista. Yhdessä me varmistamme, ettei sinulle käy kuinkaan. Saat vapautesi, Alisa Eljaksentytär, ja luonnollisesti palkitsen avunantosi ruhtinaallisesti. Sinua tullaan juhlistamaan sankarina.”

Niin varmasti. Kuuntelen kiihtyneenä raivokkaasti hakkaavaa sydäntäni. Myös valoni kipunoi, tempoo vasten Agnesin krafjaa kuin haluten päästä vapaaksi näkymättömyydestä, johon se on kiedottu. Maanittelen sen hiljaiseksi vain vaivoin. Mikään tuntemani loitsu ei hyödytä minua nyt, tuskin edes Agnesin siirtoloitsu. Minun on näyteltävä osani tässä tarinassa loppuun saakka, saatava selville, mikä heidän suunnitelmansa on.

”Muista, ettei tässä ole kyse pelkästään sinusta”, Edmund sanoo vakavasti, minua tiiviisti tarkastellen. Mielessäni käy, että ehkä minä olen sittenkin ollut hänelle koko ajan pelkkä pikkulintu. Sellainen, jonka hän odottaa laulavan käskystään. ”Tästä riippuu myös koko valtakunnan, ja samalla perheesi, kohtalo.”

Puren poskeni sisäpintaa. Vapaus morsiamen roolista ja samalla Valvesta, pääsy takaisin kotiin. Lupaus siitä, ettei minulle koituisi asiasta vaaraa. Mitä Edmundin suunnitelmaan oikein vastaisi tyttö, jona hän minua toivottavasti pitää? Suostuisiko hän moiseen epäröimättä, sekä itsensä että valtakunnan parhaaksi? Vai kuvottaisiko ehdotus myös häntä? Yritän ajatella itseäni sellaisena kuin olin kalvaslinnassa ensimmäisinä päivinä, silloin kun en vielä tiennyt Valvesta tai Seremonian todellisesta luonteesta mitään. Olin varuillani Valven suhteen, mutta inhosin silti hovia ja kuningasta paljon häntä enemmän.

Mikäli Edmund edes tarkoittaa mitään siitä, mitä hän minulle roolistani sanoo.

Osoittautuu, ettei minun ei tarvitse päättää vielä vastaustani. Pysyessäni vaiti Edmund toteaa huomattavasti kevyempään, tapaamisemme alusta tuttuun kohteliaaseen sävyyn:

”En toki voi olettaa, että tekisit tällaisen päätöksen heti. Mieti asiaa. Ehdimme puhua lisää vastaanottoni jälkeen. Se on järjestetty kunniaksesi – toivottavasti tulet nauttimaan siitä. Pääset kokemaan, millaista on olla kuninkaasi suosiossa.”

En heti ymmärrä, että se on merkkini poistua. Vasta kun Edmund käskee paikalle vartijan saattamaan minut ulos huoneesta, pakotan itseni niiaamaan ja kääntymään kannoillani. Joudun muistuttamaan itseäni jokaisella askeleella, ettei minun pidä juosta, etten saa näyttää, kuinka paljon tahtoisin vain paeta pois.

Koko sen ajan tunnen Edmundin katseen painavan selässäni.

**
« Viimeksi muokattu: 23.01.2021 22:46:20 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 382/? 25.10.
« Vastaus #305 : 25.10.2020 19:32:10 »
No niin! Siteeraan alkuun itseäni ja reaktioitani tämän tekstin kanssa:


!!!!!!!!

APUA EI!!!!

!!! Ihan hirveääääää!!!

😭😭😭 Voi Alisa-parka!


Sitten itse asiaan! Ensin suuren suuren kritiikki:

Lainaus
Kuningas Edmund on ehkä poikamaisen komea, mutta hän on myös vallanhimoinen ja vaarallinen. Muistan, mitä Simon Edmundista minulle hetki sitten kertoi. Hän on kyennyt julmuuteen jo kauan ennen kuninkuuttaan tai tavattuaan Reinan.

Muokkaisin tämän, että "jo kauan ennen kuninkuuttaan tai Reinan tapaamista", koska nyt se ei ehkä mene ihan oikein. Varma en ole!

Ja sitten kaikkeen muuhun. :D Ensinnäkin: Olipa ihanaa päästä taas lukemaan tätä! Olen läpiluvussani edelleen jossain alkupuolella, mutta odotan silti uusimpiakin käänteitä aina sydän syrjällään, ja tämä luku oli kyllä todella pysäyttävä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ennakoida, että Edmund on juuri noin hirveä (roskiin koko mies, ja sitten roskin palavaan pätsiin  >:( >:( >:( ), mutta siis huhhuh. Siitä huolimatta tuo ehdotus ihan aidosti otti sydämestä. :( Ja olit kuvaillut tosi voimakkaasti noita Alisan tunteita koko keskusteluun liittyen, se oli aikamoinen tunnevuoristorata myös lukijalle. Siitä huomaa, että hahmot ovat käyneet itselle kovin rakkaiksi, kun lukiessa aidosti surustuu ja pelkää ja ahdistuu heidän puolestaan. (Ja sitten otti myös hyvällä tapaa sydämestä tämä kohta (ja toim. huom. en ikinä quottaa finikommenteissani mitään joten on Erityinen Arvostuksen Osoitus):

Lainaus
”Hän ei ole kohdellut minua huonosti, teidän korkeutenne. Ei varsinaisesti. Mutta… en näe häntä linnassa kovin paljon. Hän on hyvin etäinen, teidän korkeutenne, aina muualla.”

Totuus, valhe, valhe: ainakin nykyisin.

Tosi hienovarainen ja koruton kohta, mutta pysäyttävä! Otti myös hyvällä tavalla sydämestä. ❤️❤️❤️

Ja no, kun nyt tavoistani poikkean, niin lainaan hitto vie toisenkin kohdan!!!

Lainaus
Ennen kuin ehdin estää, Valven pohjoistornissa lausumat sanat palaavat mieleeni. Sinä katsoit minua. Ainoana kaikista niistä tytöistä sinä todella katsoit minua. Hänen käheä, salaisuuksista riisuttu äänensä. Kätken muiston kiireesti.

Takaumat best ja tämä on aina ❤️❤️❤️ sekä myöskin 😭😭😭. Varsinkin, kun olen itse lukenut alkupuolta uudelleen, ja suhteen alun hapuilu ja varovaisuus ja huolet ja murheet ja Valven sulkeutuneisuus ja kaikki, ja nyt tämä piste, ja ah. En kestä. :D

Tiiäks, juonipainotteiseksi luvuksi tämä aiheutti kyllä ihan hirveästi tunteita. :P Luulen, että se johtuu paljolti siitä, että tarinaa on rakennettu hyvin ja huolella, kärsivällisesti. Kun hahmojen kanssa on kulkenut näin pitkän matkan, niin kyllä heitä on valmis myös puolustamaan kynsin ja hampain sitten kun se on tarpeen.

En nyt osaa kyllä sanoa tästä luvusta kerrassaan mitään järkevää saati saa kriitikkolasejani nenälleni, mutta lupaan, että jos joskus tarvitset sitä puolta minusta, se on kyllä myös saatavilla. (Vaikka heh, en tiedä, että kuinka monta kertaa minun pitäisi tämäkin lukea, että pääsisin tunteiden ohi johonkin objektiivisuuteen. Mutta no, se kertoo siitä, että tämä on oikeasti erinomainen luku.)

Ja ai niin, se piti vielä sanoa, että tykkäsin erittäin paljon siitä, miten Alisan tunteita kuvailtiin myös visuaalisten ja tuntoaistielementtien kautta: hänen valonsa, käsiensä, suuttumuksen punan ja sen sellaisen avulla. Se konkretisoi niitä hyvin ja sai kuvittelemaan tilanteen elävämmin.

Onpas tyhmä loppukaneetti, joten totean tähän loppuun vielä, että:

a) kannatti odottaa, b) tämä oli upea, c) ai että, olen niin iloinen että kirjoitat tätä, d) itse olet mahtava ja e) !!!!!!!!! ja vaikka vielä f) ❤️❤️❤️

P. S. EKA!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 382/? 25.10.
« Vastaus #306 : 25.10.2020 20:19:51 »
Sori tällä kertaa en pysty jättämään hienoa kommenttia kun aivot on jossain muualla, mutta halusin kuitenkin jättää puumerkin että pidin ja onpas jännää ja onpas inha Edmund. Ei ihme että Alisan kädet tärisee vihasta ynnä muuta! (Toivoin salaa että Alisa vetäis jostain esiin puukon ja iskis Edmundin kaulaan mutta tämä ei ehkä juonellisesti olisi hyvä keino eikä kauhean alisamaista käytöstä tässä tilanteessa XD Mutta tämä siis todistaa että olit kirjottanut Edmundin hienosti tuommoiseksi ylimieliseksi kuninkaaksi.)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 382/? 25.10.
« Vastaus #307 : 28.10.2020 01:23:00 »
Huu! Tämä oli valaiseva, mutta myös hyytävä jakso. Aiemmissa luvuissa  Edmundista on kuultu vielä verrattain vähän, mutta sekin vähä on saanut lukijan mietteliääksi. Tämä luku taasen ryöpsäytti sellaisen määrän tietoa, että tuli jo paha olo lukiessa.

Jo Simonin kertomus paljasti, ettei Edmund tulisi olemaan mikään mukava tuttavuus, mutta tuo tapaaminen antoi hänestä vielä sitäkin vastenmielisemmän kuvan. Pelkkä ajatus ihmisestä, jolla on rajattomasti valtaa ja joka on kasvanut pienestä pitäen niin, että on saanut kaiken haluamansa... sellaisesta tulee väistämättä hirviö. Ja sitä Edmund todella on. Kammottavinta on, että hän itse uskoo täysin siihen, että hänellä on oikeus tehdä aivan mitä haluaa. Totuuden hän on väännellyt mielensä mukaan ja taitaa uskoa itsekin juttuihinsa. Mutta toisaalta, ehkä tässä on juuri se pieni toivon kipinä, johon Alisan ja Valven pitää tarttua. Edmund ei taatusti hurjimmissa kuvitelmissaankaan osaa ennakoida sitä vaihtoehtoa, että Alisa ja Valve ovat rakastavaisia. Hyvä niin.

Pakko sanoa, että tätä lukua oli raskasta ja vastenmielistä lukea. Mutta juuri siksi tämä tarina on niin hieno. Vaikka puistattaakin ajatella, mitä kaikkea Alisa vielä Kuninkaan hovissa kohtaa, niin toivon että hän pääsee takaisin Valven luo ehjin nahoin. <3

Kiitos tästä, ja jatkoa todellakin odotan.




zilah

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 382/? 25.10.
« Vastaus #308 : 18.11.2020 12:16:47 »
Vuosien jälkeen palasin Finiin ja mitäs täältä löytyikään? Kerrankin oikean mittainen slowburn, ah.

Totuushan on se, ettei koskaan voi kasvattaa jännitettä liian pitkään, ja tässä siinä totisesti kesti. Voi Alisa-rukka! Mutta onneksi Valve on kyllä sen verran ihana, että ei se mitään - hyvää kannattaa odottaa. Vähän niin kuin myös jatkoa tähän tarinaan.  ;)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #309 : 02.12.2020 19:26:47 »
Kaarne: Kommenttisi oli ihan hirmuisen piristävä ja hymyilyttää edelleen, kiitos todella paljon! Luonnollisesti olen myös Hyvin Otettu noista lainauksista, varsinkin kun olit poiminut sellaisia kohtia, joita pidin itsekin onnistuneina. Kiitos typon bongauksesta myös. :) Olen todella iloinen, että juonipainotteisuudesta huolimatta tunteet välittyivät tästä, koska koen sen tosi tärkeäksi asiaksi.  Itse olet mahtava, kiitos vielä lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Crys: Kaikenlaiset puumerkit kelpaavat kyllä paremmin kuin hyvin, ei huolta. :) Naurahdin ääneen tuolle puukkohuomiolle, niinpä.  Minusta tuntuu, että Alisa on nyt vähän sillä rajalla, että ehkä se voisi Edmundin tapauksessa olla sittenkin hyvä idea, heh. x) Hienoa kuulla, että Edmund oli siis vakuuttavasti kirjoitettu! Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

zilah: Koin Edmundista kirjoittamisen hyvin haasteelliseksi, joten oli ilahduttavaa päästä lukemaan ajatuksiasi hänestä siitä, millaisen kuvan hänestä noissa osissa saa. ”Kammottavinta on, että hän itse uskoo täysin siihen, että hänellä on oikeus tehdä aivan mitä haluaa. Totuuden hän on väännellyt mielensä mukaan ja taitaa uskoa itsekin juttuihinsa.” Jep, tässä tiivistyy moni tärkeä seikka hänestä! Tämä hoviosuus on todellakin varsin raskas, myös kirjoittaa, mutta toisaalta olen hyvilläni siitä, että myös vaikeammat tilanteet välittyvät tekstistä. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Lancelot: Heh, hienoa kuulla, että slow burn tuntuu tässä oikean mittaiselta! Sitä kyllä todellakin riittää. :D Todella mukavaa, että löysit tämän tarinan pariin ja olet pitänyt, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

A/N: Nämä ovat luultavasti viimeiset osat tälle vuodelle, joten iso kiitos jälleen kaikille, jotka olette pysyneet tämän tarinan matkassa ja lukeneet ja kommentoineet. Tämä oli vaikeahko kirjoitusvuosi, joten palautteella on ollut iso merkitys. :) Mukavaa joulunodotusta!

Kirjoittelin muuten välissä pienen fluffyisen Alisa/Valve-pätkän nimeltään Tanssi, S, mikäli kaipaatte vastapainoa hoviosuudelle. Sen lukeminen ei ole välttämätöntä päätarinan ymmärtämisen kannalta.

**

382.–383.

Simon on yhä odottamassa minua, kun saavun takaisin käytävään vartija jäljessäni. Valtaistuinsalin loiston jälkeen valo siellä on erilaista, värittömämpää. Se kulkee kelmeänä Simonin vaaleiden piirteiden ylitse, kun hän jättää oman vartiopaikkansa ja kävelee minua vastaan. Sekasortoni läpi näen, että kohtelias hymy on pelkkä tapa kätkeä hänen ilmeinen levottomuutensa.

”Alisa-neiti, viimein. Se kesti paljon pidempään kuin minulle –”

Minä tartun kiinni hänen käsivarrestaan, saan vain vaivoin pidettyä sormieni otteen keveänä. Simon jännittyy, mutta liittää sitten käsivartemme yhteen kuin mikään ei olisi vialla. Ääneni kuulostaa kaukaiselta ja vieraalta, kun sanon:

”Tarvitsisin hetken raitista ilmaa. Käykö se?”

Simon vilkaisee minut saattanutta vartijaa, kai varmistaakseen jotakin, ja nyökkää. Hänen hymynsä on entistäkin kohteliaampi, ja silti ilman todellista lämpöä. Samanlainen kuin Seremoniassa.

”Se on kaikki se kullan loisto, eikö totta? Moinen pyörryttää toisinaan minuakin. Voisin viedä teidät hetkeksi ulos.”

Lähdemme vartijoiden ja ovea kehystävien sarvien, niiden luoman varjon luota. Minä kuljen Simonin vierellä kuin unessa, vaikka samaan aikaan valtaistuinsalin tapahtumat kiertävät loputonta kehää päässäni. Hädin tuskin huomaan hoviväen suuntaani luomia katseita, sitä kuinka paljon tietoa ne minusta janoavat. Mekkojen kahahtelu ja kärkkäät kuiskaukset ja jalokivien epätodellinen loisto sotkeutuvat yhteen. Mitä merkitystä sillä enää on, kuka tai mikä minä hoviväen silmissä olen?

Ah. Olet siis hänen tottelevainen lemmikkinsä.

Lävitseni kulkee inhon ja nöyryytyksen puistatus. Kunpa kyse olisi vain siitä, että Edmund sai minut tuntemaan oloni mitättömäksi.

”Kas niin, Alisa-neiti.”

Havahdun siihen, että olemme tutun oven luona. Se avautuu linnan sisäpihan keittiöpuutarhaan, joka on autio ja hiljainen kuten aiemmin. Simon johdattaa minut puutarhaa reunustavien villiviiniköynnösten luo, minulle tuntemattoman puun oksien katveeseen, ja kääntyy katsomaan minua päästämättä irti kädestäni. Maata peittää vain ohut lumikerros. On alkanut jo hämärtää.

”Oletan, että tahdoitte paikan, jossa puhua rauhassa”, Simon sanoo minulle matalasti. Hän silmäilee ympärilleen ja vetää meidät vielä hiukan syrjemmälle. Hänen hymynsä on liukunut pois. ”Tänne ei eksy tähän aikaan kukaan. Mitä oikein tapahtui, Alisa-neiti? Mitä hän teiltä vaati?”

Minä naurahdan heikosti. Se ei saa hengitystäni huuruamaan. Kuninkaanlinnan talvi on ihollani liian lauha. Minusta tuntuu, että tarvitsen juuri nyt kalvaslinnan pakkasen terävyyttä keuhkoihini. Jotakin todellista hovin valheiden sijasta.

”Onko se niin selvää, ettei kyseessä ollut sittenkään pelkkä tervehdyskäynti?”

Simonin katseessa on avointa huolta. ”Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Olen pahoillani.”

”Ei se ole sinun syysi.” Vaikka en voi tuntea meitä yhdistävää krafjaa, kuvittelen sen kiertyvän näkymättömänä lankana sormiemme ympärille. Se muistuttaa minua siitä, etten ole tässä tilanteessa yksin. ”Oletko varma, että voimme puhua täällä?”

”Niin varma kuin vain voin olla, Alisa-neiti. Tähän aikaan edes keittiön väki ei käy tässä osassa puutarhaa. Olkaa kiltti älkääkä jättäkö ainoatakaan yksityiskohtaa pois, vaikka siitä voisi olla vaikea puhua minulle.”

”Hyvä on.”

Minä vedän syvään henkeä ja kerron Simonille kaiken, mitä Edmundin luona tapahtui. Vierailuni yksityiskohdat purkautuvat huuliltani kuin liian nopea virtaus, toisinaan väärässä järjestyksessä. Muutaman kerran kauempaa kiirivät askelten äänet saavat minut vaikenemaan, mutta niiden vaimettua jatkan eteenpäin.

Simon kuuntelee selostustani otsa syvässä rypyssä, paljastamatta muutoin tunteitaan. Päästessäni Valvea, Reinaa ja minua koskevaan suunnitelmaan hän sulkee silmänsä ja kuljettaa kättään hiustensa lomassa, sanoo jotakin niin vaimeasti, etten saa siitä selvää. Epäilen sen olevan kirous.

”Mitä mieltä olet?” kysyn päästyäni kertomukseni loppuun. Suussani on karvas maku jouduttuani toistamaan Edmundin itseriittoiset, Valven kuolemaa janoavat sanat. ”Voiko Edmund todella tarkoittaa kaikkea sitä, mitä hän sanoi?”

Simon vilkaisee minua syrjäsilmällä. ”Mikä saa teidät epäilemään sitä?”

Se ei ole luultavasti aiheeton kysymys. Silti valoni leimahtaa, äkillinen vihainen välähdys, jonka tunnen ihollani asti.

”Koska se on täysin –”

Keittiöpuutarhan hiljaisuudessa sanani kajahtavat terävinä ja kovina. Simonin ote kädestäni muuttuu krafjasta huolimatta varoittavaksi. Minä puren hampaani yhteen, keskityn hengittämään. Taikuuteni hohkaa yhä vihaisina kesämyrskyn sirpaleina, peilikuvana kaikista niistä tunteista, joita minun ei ollut valtaistuinsalissa lupa näyttää. Raivoni Edmundia kohtaan on nyt paljon pelkoa vahvempi.

Mikään siitä ei ole kuitenkaan Simonin syytä. Ajatellessani sitä sanon maltillisemmin:

”Koska siinä ei ole mitään mieltä. Kuinka hän voi kuvitella, että mitenkään pystyisin sellaiseen? Olen asunut kalvaslinnassa kuukausia. Eikö Edmund todella epäile, että pystyisin suhtautumaan Valveen mitenkään toisin kuin vihaten ja inhoten?”

Simonin huulilla käy alakuloinen hymy. ”Te ette ole kuulleet, millä tavalla hän puhuu Valve-herrasta. Arvon kuninkaamme vihaa ja pelkää häntä – enemmän kuin ketään toista vihollistaan, luulen. Ollakseni täysin rehellinen, en usko, että hänen mielessään voisi edes käydä, ettette tuntisi samoin. Hän on sillä tavalla hyvin mustavalkoinen mies.”

Kurkustani karkaa epäuskoinen, iloton äännähdys, mutten väitä vastaan. Simon katsoo yhteen liittyneitä käsiämme otsa mietteliäässä rypyssä. Hänen vaaleat hiuksensa ovat aiemmasta hermostuneesta sukimisesta sekaiset. Talven kuihduttamia terälehtiä on varissut molempien olkapäille.

”Joten, kyllä. Meillä on kaikki syy olettaa, että hän tarkoitti mitä sanoi ja odottaa teiltä apuanne. Kieltävä vastaus tuskin tulee kysymykseen.”

”Niin ymmärsin. Hän sanoi, että suostuessani toimisin koko valtakunnan parhaaksi.”

Simon hieraisee leukaansa. ”Millaisen askeleen tahdotte ottaa seuraavaksi? Aiotteko jäädä linnaan?”

”Jäädä?” minä toistan yllättyneenä.

”Valve-herra painotti minulle, että teidän turvallisuutenne menee kaiken muun edelle. Kuninkaan suunnitelma mutkistaa asioita. Ette ole pelkästään tarkkailtavana, vaan hän tahtoo teiltä jotakin, mikä on aina vaarallista. Teillä on käsittääkseni loitsu, jolla voitte palata takaisin kalvaslinnaan? Voisitte…”

Simon tekee jonkinlaisen katoamista kuvaavan eleen kädellään. Minä kosketan medaljongin viileää kantta. Agnesin taikuus kuiskii vasten sormenpäitäni, lupailee pakotien, turvaa. Muistan miten sanoin Valvelle juuri ennen lähtöäni, että olisin varovainen.

Se on lupaus, jota minulla ei ole aikomusta rikkoa. Mutta –

”Ei. Tiedämme vielä liian vähän Edmundin suunnitelmasta tai Reinan roolista – mitään hänestä. Ehkä Edmund kertoo minulle enemmän vastaanoton jälkeen, mikäli vain suostun osaani.”

Lausuttuani ajatuksen ääneen tajuan, että juuri niin minun täytyy tehdä. Mikäli Simon on oikeassa ja Edmund kuvittelee, että voi pitää minut puolellaan, tämä on tilaisuus, joka on minun käytettävä hyödyksi.

Kun Simon näyttää epäröivältä, lisään:

”Minulla on yhä myös noidan suojaloitsu. Edmund ja Reina aikovat käydä Valvea vastaan joka tapauksessa, autanpa minä heitä tai en. Lähtöni ei muuttaisi sitä. Sitä paitsi emme tiedä tarkkaan, kuinka Valven ja hovin sopimus tulkitsisi tässä vaiheessa pakoni. Se saattaisi vahingoittaa Valvea jotenkin. Tällä hetkellä ainoa, joka on meistä aidosti vaarassa, on hän.”

Lisäksi muistan tavan, jolla Edmund mainitsi perheeni. Kertomieni puolivalheitten jälkeen kuningas tuskin ilahtuisi, mikäli katoaisin hänen niin kovasti vihaamansa taikuuden turvin. Valven sopimus ehkä suojaa Malvaa ja äitiä tiettyyn pisteeseen asti, mutten halua ottaa selvää, mikä on sen murtumakohta.

Simon huokaa, mutta ei esitä vastalauseita.

”Kaikkein varminta luultavasti olisi, että lähtisitte täältä sitten, kun vierailunne on virallisesti ohi. Kuninkaan vaunuilla, antaen ymmärtää, että olette mukana heidän suunnitelmassaan. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitatte, Alisa-neiti, ja autan teitä edelleen missä voin.”

”Kiitos”, minä sanon huojentuneena. ”Käytän krafjaa, mikäli muita vaihtoehtoja ei ole. Lupasin sen Valvelle.”

”Se on hyvä. Siinä tapauksessa saatan teidän nyt huoneeseenne, jotta voitte alkaa valmistautua vastaanottoa varten. Sen pitäisi alkaa muutaman tunnin sisällä.”

Meidät kätkevä puutarha nuokkuu kevyen lumipeitteensä alla juonista ja suunnitelmista välittämättä, iltahämärän sineen verhoutuneena. Katson, kuinka Simon kampaa sen suojissa hiuksistaan pois hermostuksen merkit. Levottomuus pyöreillä kasvoilla on vaihtunut määrätietoiseen tyyneyteen. Ehkä se on näytelmää, ehkä ei, mutta siinä suhteessa hän ja Valve muistuttavat hiukan toisiaan.

”Simon?” Ääneni on paljon hiljaisempi.

”Niin?” Hän kääntää katseensa minuun kysyvänä.

”Mitä veljellesi oikein tapahtui, jälkeenpäin? Minun on vaikea kuvitella Edmundin ilahtuneen siitä, että hän selviytyi. Ei kai hän enää työskentele täällä?”

”Oh, ei, ei.” Simon puhkeaa hymyyn. ”Valve-herra järjesti kaiken. Veljeni asuu nykyisin pienessä kylässä parin päivän ratsastusmatkan päässä täältä. Hän toimii sepän apumiehenä. Hän tapasi siellä myös nykyisen vaimonsa. He saavat ensimmäisen lapsensa aivan näinä päivinä. Näemme harvoin, mutta se on pieni hinta siitä, että hän on turvassa.”

Se siis on kuin onkin mahdollista: selviytyä Edmundin vallanhalusta, julmuudesta. Painan tiedon lujasti mieleeni.

384.-385

Kuninkaanlinna näyttää heräävän kunnolla päivään vasta illan laskeutuessa. Aiemmin kulkemamme hiljaiset käytävät ovat nyt kaikkea muuta kuin hiljaisia, tulvillaan elämää ja ääntä. Palvelusväki on askareittensa parissa niin kiireinen, etteivät he ennätä kiinnittää enää lainkaan huomiota minuun tai Simoniin.

”Vastaanotto on aina suureellinen tapahtuma. Vieraita tulee yleensä kauempaakin”, Simon selittää. Hän kulkee muutaman askeleen edelläni. On parempi, ettemme erehdy enää keskustelemaan mistään muusta kuin asioista, joita kuninkaanlinnan vieras ja palvelija saattaisivat puhua toisilleen.

Minä annan tilaa ohitsemme kiirehtivälle palvelustytölle, joka kantaa sylissään kesän väreissä loistavaa kukka-asetelmaa. Sen tuoksu jää ympäröimään minua täyteläisenä, ja mietin, mistä hovi saa kukkansa tähän aikaan vuodesta. Seuraako tämä tuoksu minua myös Edmundin vastaanotolla – sillä, jonka hän kertoi järjestäneensä kunniakseni? Ajatus vääntää vatsaani. Tuleva hermostuttaisi minua, vaikka en tietäisi, mitä Edmund minulta todellisuudessa oikein vaatii.

Linnan uusi kiireisyys yltää käytävälle, jolla huoneeni sijaitsee. Sen edusta ei ole suinkaan tyhjä, kuten kuvittelin, vaan oven luona seisoo kaksi nuorta tyttöä. Arkiset mekot ja niitä suojaavat esiliinat kertovat minulle heidän olevan palvelusväkeä. He supisevat keskenään, hilkoilla peitetyt päät painuneina yhteen, mutta vaikenevat visusti huomatessaan meidät. Minä tunnen jännittyväni.

”Ah. Edith ja Valeria. Olettekin jo täällä. He ovat tulleet auttamaan teitä vastaanottoon valmistautumisessa”, Simon kertoo. ”Molemmat ovat rouva Katrinan alamaisia. Hän on yksi linnan taloudenhoitajista.”

Tieto ei saa hartioitani rentoutumaan. ”En usko, että tarvitsen –”

”Älkää suotta olko kaino, neiti.” Leppoisasta sävystä huolimatta Simonin sanoissa on hiuksenhieno varoitus. ”Tämä kuuluu linnamme tapoihin. Kuninkaamme tahtoo, että saavutte vastaanotolle arvovieraana, joten teitä myös kohdellaan sen mukaan. Edith ja Valeria pitävät teistä hyvän huolen, eikö niin?”

Viimeiset sanansa Simon osoittaa palvelustytöille. Molemmat tuijottavat minua, enkä ole ollenkaan varma, kuulivatko he. Pitempi heistä vastaa kuitenkin muodollisesti:

”Me autetaan neitiä kyllä.”   

”Hyvä. Tulen hakemaan teitä tunnin parin kuluessa”, Simon kertoo minulle ja astelee huoneeni ovelle saattaakseen meidät kolme sisään. Kun ovi sulkeutuu, en kuule lukon paljonpuhuvaa naksahdusta. Minulla ei ole harhaluuloja siitä, kenen ansiota se on. Edmund on kaiketi tullut tapaamisemme jälkeen siihen lopputulokseen, että pysyn kiltisti aloillani, tarvitsematta enää yhtään ylimääräistä kahletta.

Tai ehkä hän yksinkertaisesti ajattelee, ettei minulla ole keinoja paeta omin avuin.

Hedelmien makea tuoksu on muuttunut jo paljon heikommaksi. Puoliksi toivon, että niin olisi käynyt myös verhoiluille ja muille koristeille. Mukanani saapuneet palvelustytöt katselevat uteliaina ympärilleen, mutta tokenevat muistaessaan minun olevan huoneessa. Hieraisen käsivarttani vaivaantuneesti, tietämättä mitä sanoa.

”Tuota, en ole oikein tottunut tällaiseen. Lainkaan, tarkoitan. Nimeni on Alisa. Kiitos, että autatte minua.”

Tytöt niiaavat suuntaani. Pidemmällä heistä on hilkkansa alla oljenvaaleat, kihartuvat hiukset, kun taas lyhyempi on sitonut ruskean tukkansa kahdelle pienelle letille, joista karkailee huolettomia suortuvia. Muutoin he ovat hyvin samanoloisia, kirkassilmäisiä ja reipasliikkeisiä. Arvioin heidät muutaman vuoden itseäni nuoremmiksi. Nopeasti tehty esittely kertoo minulle, että pitempi on Edith ja lyhyempi Valeria.

”Hauska tavata”, minä sanon. Toivon vilpittömästi kuulostavani ystävälliseltä. Minun on muistettava, ettei mikään tämän päivän tapahtumista ole Edithin tai Valerian vika. He tekevät vain työtään.

Se ei silti tarkoita, että uskaltaisin luottaa heihin.

”Joten, mistä meidän pitäisi aloittaa…?”

”Ensin teidän on peseydyttävä, neiti”, pitempi, Edith, sanoo käytännölliseen sävyyn Valerian nyökytellessä. ”Kylpyvesi on tuotu tänne valmiiksi hetki sitten.”

Kylpy…? Katson, kuinka Valerian livahtaa huoneen toisessa päässä olevan, verholla peitetyn syvennyksen luo. Hänen raottaessaan verhoa sen takaa paljastuu pieni kylpytila ja soikko, joka on täytetty höyryävällä vedellä. Hedelmien sijasta huoneen valtaa erilaisten kukkien tuoksu, luultavasti jonkinlainen kylpyyn sekoitettu hajuste. Se muistuttaa minua käytävän kukista.

Tuijotan näkyä huulet yhteen puristuneina. En ole suinkaan unohtanut Simonin varoittavaa äänensävyä. Silti ajatus kylpemisestä ja siitä, että luopuisin mekostani ja siihen kätketystä krafjasta edes palvelustyttöjen edessä, tekee oloni kireäksi.

”Onko se todella välttämätöntä?” kysyn. ”En tahtoisi käyttää hänen korkeutensa vieraanvaraisuutta enemmän kuin on tarpeen. Kylpy tuntuu kovin… liialliselta.”

Valeria ja Edith vaihtavat keskenään silmäyksen kuin yrittäen päättää, kumman vuoro on vastata hölmöihin kysymyksiini.

”Kaikella kunnioituksella, neiti”, Valeria aloittaa. Hänellä on heleä, ujo ääni. Sanansa hän lausuu enemmän kengilleen kuin minulle. ”Jos te ette ole kuninkaan juhlissa ruusuveden raikas ja muutenkin tiptop, me saadaan siitä haukut.”

Kadun välittömästi vastahakoisuuttani. Valeria puhuu haukuista tavalla, joka saa minut epäilemään, ettei kyse olisi pelkistä moitteista. En voi ottaa moista omalletunnolleni. Tukahdutan huokauksen ja sanon:

”Ymmärrän. Siinä tapauksessa meidän ei varmaan pidä aikailla.”

En jää odottamaan, että tytöt ennättävät luokseni, vaan riisun mekkoni siihen paikkaan. Se käy minulta tottuneesti. Nostan kangaspaljouden syliini ja asettelen mekon vuoteelle talvikaapuni viereen, niin ettei Valerialla ja Edithillä ole ainakaan vielä mitään syytä koskea siihen. Tämän verran voin sentään tehdä itse.

Medaljonki heilahtaa kaulallani kumartuessani sängylle, heijastaa huoneen punertavia sävyjä kielokaiverrusten pinnalla. Hetken epäröityäni riisun myös sen. Osa minusta taistelee ajatusta vastaan kynsin hampain, mutta minun on mahdotonta tietää, kelle kaikille Valeria ja Edith tästä hetkestä raportoivat. Medaljongin jättäminen paikoilleen kylvyn ajaksi olisi liian huomiota herättävä yksityiskohta. Parempi olla, kuin sillä ei olisi merkitystä lainkaan.

Järkeilystäni huolimatta oloni on ilman mekkoa ja korua kauttaaltaan suojaton. Mikään ei myöskään peitä enää taikuuttani. Pyydän sitä ääneti olemaan hiljainen, olemaan vaimea, vaikka tiedän kyllä, ettei moinen ole täysin vallassani.

Äkillinen toimeliaisuuteni tuntuu mykistäneen Edithin ja Valerian. Kääntyessäni takaisin heidän puoleensa he havahtuvat ja auttavat minut soikon luo, pitelevät suojelevasti kiinni hiuksistani sujahtaessani lämpimään veteen. Kukkaistuoksu on suloinen, mutta ehkä juuri se tekee oloni niin epämukavaksi. Vedän polveni kiinni rintakehääni ja katson, kuinka vesi peittää kehoani koristavat arvet ja muut jäljet.

”Oikein hyvä”, Edith sanoo reippaasti. Hän kuulostaa huojentuneelta. ”Nyt teidän ei tarvitse kuin vain olla, neiti.”

Se on kaikin puolin hyvin ylellinen kylpy. En ehkä pidä kukkien tuoksusta, mutta joudun vastahakoisesti myöntämään, että valtaistuinsalin koettelemusten peseminen iholtani tuntuu hyvältä. Olemisen sijasta teen itse mahdollisimman paljon, mikä hämmentää aluksi Edithiä ja Valeriaa. Pian he mukautuvat toiveisiini tavalla, joka kertoo, että he ovat tottuneet palveltaviensa monenlaisiin oikkuihin. Se antaa minulle edes jonkinlaisen hallinnan tunteen.

Siksi en ole valmistautunut, kun he avaavat mitään puhumatta palmikkoni ja ryhtyvät harjaamaan hiuksiani. Kamman hienot piikit taltuttavat suortuvat sileiksi vaivatta. Vastalause takertuu kurkkuuni kesken kaiken. Ajattelen aamua ja lukusalin hiljaisuutta, Valven sormien hellänvarmaa otetta. Hänen huuliaan leukapielelläni jälkeenpäin. Huoli ja ikävä ovat äkillinen aalto, joka yrittää painaa minut alleen. Mitähän hän tekee, juuri nyt?

Vielä vähän aikaa. Kunhan sinnittelen ja pitelen valheista kiinni vielä vähän, pääsen palaamaan kotiin.

”Neiti. Onko se totta, että te olette maagin morsian?”

Muistot kalvaslinnasta pakenevat. Minä liikahdan niin terävästi, että kylpyvettä loiskahtaa soikon yli. Kestää hetki tajuta, kumpi tytöistä oikein esitti kysymyksen. Se on heistä Valeria, jonka epäröiden kuiskatuista sanoista paistoi silti kirkas uteliaisuus. Minuun jää epämiellyttävä tunne, että hän onnistui jotenkin lukemaan ajatukseni.

”Valeria!” Edith sihahtaa. ”Me luvattiin, ettei sanota siitä mitään.”

Moittivasta sävystä huolimatta hänkään ei pysty peittämään kiinnostustaan. Molemmat jättävät hiukseni rauhaan kuivatakseen lattialle läikkyneen veden. Todellinen syy siihen on epäilemättä se, että he pystyvät tarkkailemaan minua vastatessani.

”Kaikki ovat puhuneet maagin morsiamen tulosta koko viikon”, Valeria mumisee anteeksipyytävästi ja samaa aikaan puolustellen, posket punaisina. ”Luulin koko ajan, että se on pelkkä tarina. Sitten rouva käski meidät tänne ja oli niin kovin vakava ja salamyhkäinen.”

Edith puhahtaa, mutta ei esitä vastalauseita. Molemmat tarkastelevat minua odottavasti. Minä hillitsen vain vaivoin haluni nousta vedestä ja jättää heidät siihen. Hetken aikaa meitä kolmea ympäröi pelkkä kylvyntuoksuinen, raskas äänettömyys.

”Olen minä”, sanon lopulta. En ole täysin varma, millaiseen sävyyn yritin vastata, mutta tajuan kuulostavani ainoastaan väsyneeltä. Ehkä se on vain sopivaa, sulhastaan kammoavalle morsiamelle.

Valeria ja Edith katsovat ensin toisiaan ja sitten jälleen minua. Heidän katseessaan viipyvä kiinnostuksen ja pelon ja säälin sekoitus saa minut jälleen kerran miettimään, mitä kaikkea minusta ja elämästäni Valven luona on hovissa oikein kerrottu. En usko haluavani tietää mitään siitä.

Valeria ja Edith sen sijaan näyttävät toivovan, että kerron heille juoruja elämästäni vietäväksi keittiöön. Kauhukertomuksia, luultavasti. Suuni vääntyy. Kun kumpikaan tytöistä ei tee elettäkään liikkuakseen, sanon merkitsevään sävyyn:

”Olen luullakseni valmis. Voinko jo nousta?”

Tytöt painavat katseensa lattiaan.

”Aivan pian, neiti”, Valeria kiirehtii vastaamaan ensimmäisenä, kasvot jälleen punoittaen. Hän nousee ylös ennen Edithiä ja rientää tekemään vielä jotakin hiuksilleni. Valven tekemä aamuinen kampaus on poissa. Valerian sormet tuntuvat yllättävän pehmeiltä, kun ne alkavat kokoamaan tukkaani niskasta päälaelle, punovat suortuvia uudella tavalla yhteen. Edith lähtee viemään sillä välin kosteita rättejä ovensuuhun.

Suljen silmäni pieneksi hetkeksi ja yritän rentoutua, vaikka minuun on palannut kireys. En enää huomaa veden lämpöä. Tyttöjen katseista paistanut pelko ja sääli kihelmöivät epämiellyttävinä ihollani.

Ei.

Silmäni rävähtävät auki. Ajatuksen voima on niin kiivas, että se hätkähdyttää. Jokin on väärin. En ymmärrä, mistä tunne kumpuaa, osaa kunnolla tunnista sitä. Silti tiedän, ettei se ole minulle vieras.

Milloin olen tuntenut aiemmin näin? Puren huultani muistikuviin unohtuneena, hapuilen ratkaisua niiden keskeltä. Se on valon tuttu häivähdys, joka auttaa minua löytämään vastauksen. Koin tämän tunteen viimeksi yhtä vahvana Merkassa, tavatessani peitelumoukseen pukeutuneen Närrin. Myös silloin näkymätön minussa yritti kertoa, että jokin oli tyystin toisin kuin kuvittelin. Sävy on nyt erilainen, enemmän varoitus.

Sykkeeni muuttuu kiivaammaksi. Ei. Sana takoo samaan tahtiin sydämeni kanssa. Mutta miksi, mihin se oikein reagoi? Kuinka –

”Teillä on niin sievät hiukset”, Valeria huokaa. Hän nojautuu takanani lähemmäs saadakseen paremman otteen hiusteni juurista, jolloin hänen sormenpäänsä hipaisevat niskaani. Epämiellyttävä kihelmöinti ihollani voimistuu hädin tuskin huomattavasti. Se on kuin kuiskaus, kylmä varjo.

Minä jähmetyn. Sama kuiskaus, sama varjo, jonka tunsin metsässä hallavapeuran luona. Valve kutsui sitä kaiuksi Reinan taikuudesta.

Nyt aistin sen Valeriassa, hänen kuljettaessaan kättään hiuksissani.

**
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #310 : 02.12.2020 19:35:05 »
>:( Ei voi tuollaiseen kohtaan lopettaa.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #311 : 02.12.2020 19:41:56 »
Olen erittäin samaa mieltä leidi Kaarneen kanssa.  :( Miten me nyt selviämme, kun emme tiedä, miten Alisan käy?

Jos olisin tämän tarinan maailmassa, haastaisin mokoman Valerian kaksintaisteluun.  >:(

Tiesitkös muuten, että Valeria muistuttaa nimeltään valeriaanaa, joka on rohtovirmajuuren latinankielinen nimi? Se on mainio lääkekasvi, joten onkin viheliäistä, että noin oivallinen nimi on tuollaisella konnalla!


Noh, löpinät sikseen, tämä oli erittäin oivallinen luku! Jännitystä riitti ja loppu oli yllättävä ja siksi erittäin tehokas. Sydän syrjälläni täällä odottelen tietoa siitä, että miten Alisan käy. (Toivottavasti hän haastaa Valerian kaksintaisteluun.)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #312 : 03.12.2020 07:07:23 »
Voi apua, nyt tämä taas käy jännäksi!  :o

Oli iloinen yllätys taas huomata uusia osia luettavaksi, mutta ymmärrän kyllä jos loppuvuodesta ei ehdi enää julkaista lisää. Ihana tätä on ollut kuitenkin seurailla koko pitkän vuoden ajan.

Kiitos kun olet jaksanut viedä tätä kohti loppua kaikesta huolimatta  :-*
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 351
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #313 : 23.12.2020 19:47:09 »
Minun on pitänyt kommentoida tätä jo pitkään, mutten ole uskaltanut ::) Ihan vain, koska en yksinkertaisesti tiedä, miten pukisin sanoiksi kaiken sen, mitä tämä tarina saa minut tuntemaan. Pahoittelut jo etukäteen sekavasta kommentista.

Simppelisti sanottuna tuntuu ihan sille, kuin olisin taas ala-asteella lukemassa Pottereita tai Sormusten herraa läpi ensimmäisiä kertoja. Luin noin kuukausi sitten läpi kaikki siihen mennessä ilmestyneet 382 osaa parissa päivässä, tuijotin kännykkää ja konetta varmaan 10 tuntia vuorokaudessa ihan vaan, koska en millään malttanut jättää tätä tarinaa kesken. Sitten luin lempilukujani uudestaan. Ja uudestaan. En kyllä ihan heti muista, milloin olisin viimeksi ollut näin täynnä fanityttöenergiaa fantasiakertomuksen vuoksi - tai ylipäätään minkään kirjan vuoksi. Ja ihan rehellisesti sanottuna Ævintýr on parempi kuin moni lukemani painettu kirja.

Koko maailma on luotu niin tajuttoman kauniisti ja elävän tuntuisesti. Kalvaslinnan ja sen ympäristön, kuninkaanlinnan ja kaikki tekstissä mainitut kaupungit ja kylät pystyy suorastaan näkemään omin silmin, niin hienosti kaikkea on kuvailtu. (Kuvailu noin ylipäätään on muuten ihan kuin jostain sadusta, niin upeaa ja jollain tavalla unenomaista kautta koko tarinan!) Hahmot ovat hirveän moniulotteisia, ja etenkin Alisa ja Valve tuntuvat luku luvulta todellisemmilta, heidän "yhteenkasvutarinaansa" on ollut huikeaa seurata. Myös taikajärjestelmä on aivan loistava, propsit mielikuvituksellesi - itse en olisi ikimaailmassa pystynyt vastaavaa kehittämään :D

Lainaus
Ne koristelevat meidät kuolleilla kukilla.
Enkä voi olla hehkuttamatta tätä koko sarjan ensimmäistä lausetta, joka on kertakaikkisen täydellinen aloitusvirke!! Heti herää lukijalle kysymys, ketä ovat "ne", "me" ja miksi "meidät" koristellaan kukilla (joiden kuolleuden (kuolevuuden? kuolleisuuden? apua, suomen kieli on vaikeaa) mainitseminen kertoo jo jotain kertojasta ja hänen suhteestaan elämään ja kasveihin <3). Itse ainakin tulin todella uteliaaksi heti tuosta ensimmäisestä virkkeestä, se on oikein nerokkaalla tavalla toimiva ja mukaansatempaava aloitus.

On ihan älyttömästi muitakin kohtia, joita haluaisin lainailla ja ihkuttaa, mutta ehkä yritän pitää tämän kommentin kohtuullisen mittaisena ja todeta vain, että tämän tekstin parissa on koettu tunteita. Olen ihan hirvittävän kiintynyt tähän päähenkilökaksikkoomme ja hihkunut ääneen aina, kun heidän suhteensa on mennyt jollain tasolla eteenpäin. En yleensä välitä romantiikasta kovinkaan paljoa, mutta pakko myöntää: tällainen slow burn ja höttöily on kyllä aivan IHANAA. :)

Mutta oi että, miten kamalaan kohtaan tämä viimeisin luku päättyi! Innolla ja jännityksellä odotan tulevia osia ja kauhulla ajattelen sitä, että tämäkin päättyy kohta :( En kyllä oikeasti tiedä, miten kestäisin sen, ettei tällä tarinalla olisikaan onnellista loppua. Koska sen Alisa ja Valve (ja Edda ja kaikki muutkin ihanat upeasti rakennetut hahmot, joita tämä tarina on täynnä) todella ansaitsisivat. <3
« Viimeksi muokattu: 28.12.2020 22:20:36 kirjoittanut Hopearausku »

bannu © Ingrid
ava © Felia

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #314 : 28.12.2020 21:23:31 »
Hopearauskun kommentin jälkeen tekee mieli vain kirjoittaa, että joo, olen samaa mieltä kaikesta mitä hän kirjoitti!

Olin siirtänyt tähän tarttumista pitkään syistä joita en enää millään muista. Tämä tempaisi nimittäin mukaansa heti ensimmäisestä raapaleesta alkaen! Voi mikä ihana, kaunis tarina. Olet luonut aivan mielettömän rikkaan ja moniulotteisen maailman ja upeat henkilöhahmot. Alisa ja Valve, en kestä mitä tyyppejä. <3 Ja Edda! Noidat! Kirjoitat ihanasti taikuudesta, miten se toimii kenelläkin, ja erityisesti siitä miten se herää Alisassa. Myöskin tämän tarinan romanttisuus teki muhun vaikutuksen, mikä on hämmentävää, koska yleensä liiallinen höttöisyys ei toimi mulle. Mutta tämän kaiken slow burnin jälkeen kaikki romantiikka ja hempeily oli erittäin tervetullutta!

Luin tämän muutamassa päivässä ja oikeastaan nautin tosi kovasti siitä, että sain vain lukea eteenpäin, ahnehtia suorastaan! Ihan kuin olisin lukenut fantasiaromaania. Kiitos, että olet jaksanut kirjoittaa tätä. Tiesin taitavuutesi jo muiden lukemieni fantasiatekstien perusteella, ja tämä vahvisti käsitystäni kyllä entisestään. Niin hienoa työtä!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #315 : 17.01.2021 23:14:19 »
Olen tätä kaksintaisteluasiaa pohdiskellut ja todennut, että ehkä Alisan ei kannata haastaa Valeriaa kuitenkaan. Ei sitä tiedä, että millainen ketku Valeria on.  ??? Itse en ainakaan häneen luota.

Alisaan sen sijaan luotan, ja siihen, että pian saamme jatkoa.  8)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 385/? 2.12.
« Vastaus #316 : 03.02.2021 19:11:16 »
Heipä hei, suosikkini kaikista maailman Okaketuista! ♥

Tulin kirjoittamaan tämän jalon kommentin kertoakseni, että

a) tekstisi toimii myös tässä viimeisimmässä luvussa vallan erinomaisesti rytmillisesti ja lauserakenteellisesti,
b) täällä on sydän kurkussa pelätty Alisan puolesta (jossain muinaisessa kommentissa muuten kirjoitin Aliisa, ripperino pepperoni)
c) tuo kylpykohtaus oli todella hienon intensiivinen, siinä nousi pala kurkkuun ja huhhuh tuo lopetus, en ole nukkunut joulukuun jälkeen öitäni rauhassa kun olen vaan ollut huolissani
d) joko kerroin, että lopun cliffhanger oli hirveän hurja?
e) mulla on jo ikävä Valvea, mutta...
f) ...vielä ikävämpi on ollut Ævintýriä, joten ihanaa, että saamme tänään uuden luvun.
g) alkaa mennä aakkoset sekaisin, mutta oonko kertonut, että tykkään tästä tarinasta tosi paljon?
h) keksin just, että tähän tulee kaikki aakkoset tähän kommenttiin, joten todettakoon, että mun mielestä oot parhaan originaalitarinan pikarin ansainnut
i)
Lainaus
Ah. Olet siis hänen tottelevainen lemmikkinsä.
Edmund roskiin.
j) Reina saman tien btw.
k) Mulle tulee tästä tarinasta aina välillä mieleen Anne Michaelsin runot, koska tässä on sellaista samanlaista kuulautta ja arkisuutta yhdessä.
l) enkä sano edellistä kevyesti, toim. huom.
m) M niin kuin MITÄ MITÄ MITÄ kun uusi luku tulee, best.
n) Tämä on vuoden paras päivä tähän mennessä. ♥
o) onneksi olkoon myös pikareista!
p) PARASTA!
q) Nyt en kyllä keksi enää kauheasti mitään eeppishienoja juttuja, mutta toivottavasti kommentista on jo käynyt ilmi, miten ilolla suhtaudun tähän tarinaan.
r) tässä kuva, joka kuvaa iloani kun tulee uusi luku
s) Alisa ja Valve voisivatkin hankkia vuoden.
t) Ja kanoja ♥
u) Ja muuttaa kauas Edmundista ja muusta ja elää onnellisina!
v) Alisasta tulee muuten mieleen myös Vasya, vaikka Alisa on kyllä pehmeämpi. Mutta silleen hyvällä tavalla!
w) Todettakoon vielä rohkaisuksi, että ottipa sitten loppukirja kuinka kauan tahansa, maltetaan kyllä odottaa.
x) ja uskon suhun 110%! ♥
y) Ja olen susta superylpeä!
z) Zeniitistä tulee mieleen, että lupaan huomenna julkaista uuden osan Taivaansyvyyttä sit.
å) Ja kerronpa vielä, että en ois vuosia sitten uskonut, että Ævintýr tulee olemaan näin suuren luokan projekti, mutta...
ä) olen hyvin onnellinen, että se on.
ö) Oot paras. ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #317 : 03.02.2021 19:39:33 »
Kaarne: Sori, nyt kävi näin. :D Mutta onneksi olet sentään uskonut järkähtämättömästi, että tämä luku vielä joskus saapuu, arvostan! Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja muusta tsemppaamisesta. ♥

Isfet: Kiitos itsellesi, että olet edelleen tämän tarinan mukana ja seurannut Alisan ja Valven edesottamuksia, se ilahduttaa aina todella paljon! Hienoa kuulla myös, että tunnelman tiivistyminen välittyy näin loppua kohden. :) Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Hopearausku: Voi että, kiitos aivan ihanasta kommentista! ♥ Olin juuri saapunut kotiin joulun viettoon kun luin sen, ja tuntui kyllä mitä parhaimmalta loman aloituksesta, varsinkin kun käytin vapaapäivät tuolloin lähinnä kirjoittamiseen. :) Olen ihan äärimmäisen otettu, että Ævintýr on ollut sinulle mukaansatempaava lukukokemus, jota on voinut lukea uudelleenkin - se on minulle itselleni hyvän tarinan merkki, ja merkitsee siksi todella paljon kuulla moista omasta tekstistä. Fanityttöenergia on sitä paitsi parasta mitä on, heh, ihanaa että Ævintýr aiheuttaa moisia fiiliksiä! Kuten sekin, että maailmanrakennus ja hahmot ja etenkin Alisan ja Valven yhteenkasvutarina (erinomaisesti ilmaistu muuten) ovat tuntuneet toimivilta. Ilahduttaa myös aina erityisesti kuulla, että tarinan romantiikka toimii, koska sitä höttöilyä ilmaantunut tähän paljon enemmän kuin mitä alun perin suunnittelin, heh. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Ricolette: Oli todella ihana yllätys huomata sinun kommentoineen, koska arvostan sinua kirjoittajana ihan hirmuisesti. Piristi paljon muutoin vähän ankeaa päivää. <3 Mahtavaa kuulla, että Ævintýr onnistui viemään mennessään ja että maailma henkilöhahmoineen tuntuu sinusta rikkaalta. Kuten jo Hopearauskulle sanoin, niin se ilahduttaa myös aina erityisesti, että tarinan romantiikka miellyttää lukijoita, koska se on saanut tässä vähän vaivihkaa paljon isomman roolin kuin ajattelin. Ihanaa että päädyit seuraamaan tätä, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Lancelot: Heh, saas nähdä kuka lopulta taistelee ja ketä vastaan. :D Ilahduttavaa kuulla, että luku oli mielestäsi toimiva ja lopun yllätys toimi hyvin! Valerian ja valeriaanan yhteyttä en tullut ajatelleeksi, mutta totta kyllä. Jospa Alisan kohtalo selviää viimein näissä uusissa osissa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

Kaarne: 😆 Nyt on kyllä niin hieno kommentti että pitää vastata ehdottomasti erikseen (ja etsiä interwebsin kätköistä varta vasten tuo hymiö kuvaamaan tunnetilaani, sori vaan Le Guin). Nyyh, itse olet ihan ehdottoman paras, nämä osat eivät olisi valmistuneet vielä aikoihin ilman sinun vertaistukea. Olen kyllä ihan samaa mieltä vuohesta ja kanoista! Ja aivan todella otettu sekä Anne Michaels - että Vasya-maininnasta, eipä voi tuon parempia kehuja olla, luulen. 😭 (Tuokin hymiö piti käydä taas erikseen etsimässä). Aakkosmuotoilu on myös hyvin innovatiivinen! Kiitos hirmuisesti kommentistasi ja siitä että luet tätä. ♥


A/N: Kiitos vielä kertaalleen kaikista kommenteista! ♥ Minulla on kerrankin pätevä syy taukoon, eli olen kirjoittanut hoviosuutta hiljalleen valmiiksi ennen kuin julkaisen jatkoa. Näiden osien jälkeinen osuus on editointia vaille valmis, ja kolmas eli viimeinen hoviosuus melkein valmis. Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, tulen julkaisemaan Ævintýria siis ainakin kahdesti nyt helmikuun aikana.

Kiitos lisäksi vielä paljon kaikille, jotka äänestivät Ævintýria vuoden 2020 Finipikareissa! Kaikki pikarit lämmittivät mieltä todella paljon, mutta erityisesti Alisan voittama OC-hahmon kultapikari, koska juuri hänen hahmokehityksensä ja kasvunsa on tässä niin tärkeässä osassa.

Ja niin, sanottakoon vielä, että Ævintýriin kelpaavat aina kaikenlaiset kommentit. :)

**

386.

Reinan taikuus viipyy ihollani kuin syysyön kylmä sade.

Valeria on alkanut hyräilemään minulle vierasta sävelmää. Hän letittää keskittyneesti hiuksiani. Jokainen uusi kosketus vahvistaa tuntemusta väärästä taikuudesta, siihen piiloutuvasta pimeästä. En saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä, minä ajattelen, aivan kuin selkäni takana olisi nuoren tytön sijasta käärme. Minun ei pidä näyttää hänelle, että tiedän.

Mitä sinä oikeastaan tiedät? ääni pääni sisällä kysyy. Tuijotan polvessani olevaa vanhaa arpea, jotten kääntyisi katsomaan Valeriaa, yrittäisi etsiä vastauksia hänen silmistään. Miksi tunnen Reinan taikuuden hänessä? Onko hän tämän apuri? Reina itse? Naamioituisiko hän todella palvelustytöksi päästäkseen luokseni?

Molemmat krafjat ovat sängyllä. Kylmä paino rintakehässäni laajenee. Minulla on pelkästään valoni. Mikäli Valeria päättäisi käyttää taikuuttaan nyt, en voisi puolustautua millään tavoin. Ehkä juuri se on hänen suunnitelmansa.

Ellei hän sitten ole jo hyökännyt jotenkin. Langettanut tietämättäni kirousta, loitsua. Olen sitä varten naurettavan helppo saalis.

Orastava pakokauhu kuristaa kurkkuani. Painan veden suojissa kynteni kiinni kämmeniin, jotta pelko ei saisi liikaa valtaa. Valoni särisee levottomasti, mutta tuntuu tutulta. Varmalta. Keskityn siihen. Mädän viileys ei yllä ihoni alle, sekoitu taikuuteeni tai vereen. Sen tajuaminen rauhoittaa minua hiukan. Tämä tilanne ei ole sama kuin Ýmississä, silloin kun Valve ei vielä tiennyt mitään Reinan osallisuudesta. Mikäli Valeria yrittäisi tehdä taikuudella minulle jotakin, uskon huomaavani sen.

Simon tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Valeria ei voi siis olla pelkkä valeasu, vaan todellinen ihminen. Mieleeni muistuu Agnes ja hänen ketunhahmonsa. Voiko olla, että Reina on loitsinut itselleen palvelijan ulkonäön ja tekeytyy häneksi, huijaa ihmisiä ympärillään?

Ellei sitten myös Simon…

Ei. En pysty harkitsemaan sitä. En vielä nyt.

”Neiti.”

Kohotan hätkähtäen katseeni, ja näen Edithin saapuneen takaisin soikon luo. Hänen käsiinsä on ilmaantunut pyyhe.

”Voitte nousta nyt. Kampaus viimeistellään peilin edessä.”

Mädän kaiku katoaa iholtani Valerian päästäessä otteensa hiuksistani. Jälki on siis joko niin heikko tai piilotettu, että siihen tarvitaan suora kosketus. Minä mumisen kiitoksen ja kohottaudun seisomaan. Jalkani tuntuvat ahdistuksen ja lämpimän veden takia voimattomilta. Hätäinen suunnitelma terävöityy mielessäni. Astun horjuvan askeleen, toisen, en heti löydä tasapainoa. Pidän huolen siitä, että soikon reunan sijasta otan tukea Edithin olkapäästä.

”Oh. Olen pahoillani.”

Edith tarttuu vaistomaisesti käsivarrestani varmistaakseen, etten kaadu. Minä tarkkailen häntä vaivihkaa. Hänellä on rohtuneet huulet ja nenänpäässä pisamia. Sormet ovat Valerian sormia karheammat. Keskitän kaiken huomioni siihen, hetkelliseen yhteyteen välillämme. Ei mitään. En löydä pienintäkään merkkiä mädästä tai veritaikuudesta.

Se ei vielä tarkoita, etteikö Edith olisi mahdollinen uhka, mutta ainakin hän on sitä eri tavalla. Luultavasti.

Irrotan otteeni anteeksipyytävästi hymyillen. Iholtani pisaroi lattialle ruusuntuoksuista vettä. Kääriytyessäni pyyhkeeseen minä vilkaisen Valeriaa, ja näen hänen tarkkailevan vuorostaan minua. Hänen silmiensä uteliaisuus on sama, jolla hän katsoi minua kertoessani olevani maagin morsian. Solmu kiristyy sisälläni. Mikään hänessä ei viittaa noituuteen mätää lukuun ottamatta. Kiiran tapauksessa tunnistin sen heti, niin myös Maryassa, vaikka hänessä ei ollut taikuutta lainkaan. Ehkä syy on Reinan syntyperässä.

Karaisen kurkkuani. Minun ei tarvitse naamioida ääneeni punoutuvaa heikotusta:

”Huimaa vähän. Luulen, että minun on istuuduttava hetkeksi aikaa.”

”Se johtuu varmaankin kylvystä, neiti”, Edith sanoo otsa kurtussa, kun etsin tieni penkille. ”Toisinko teille vettä?”

”Kyllä kiitos.” Punnitsen epäröiden seuraavia sanojani. ”En ole syönyt tänään juuri mitään. Voisinko ehkä, ennen vastaanottoa…”

Vettä mukiin kaatamassa oleva Edith ja Valeria vilkaisevat toisiaan. Etsin heistä epäluuloa, mutten erota mitään muuta kuin vastahakoisuuden toteuttaa ylimääräinen pyyntö. Heidät on varmaankin määrätty pysymään koko ajan luonani.

Pidän huolen siitä, että kuulostan nöyrältä. ”Jos se ei sovi, ymmärrän kyllä.”

Edith miettii asiaa, kunnes kysyy hitaasti:

”Käykö leipä ja palanen juustoa? Enempää emme varmaan saa mukaan keittiöstä nyt. Siellä on kiireistä.”

Yritän olla näyttämättä liian helpottuneelta. ”Leipä ja juustopala sopii hyvin. Kiitos.”

Edith ojentaa minulle mukillisen vettä. Sanattomasti käydyn neuvonpidon jälkeen se on heistä kahdesta Valeria, joka lähtee keittiöön hakemaan syötävää. Hiljainen huojennus kulkee lävitseni.  Molempien tyttöjen poistuminen olisi luultavasti ollut liikaa pyydetty. En voi olla yhtään vähemmän varuillani, mutta ainakin minun helpompi toimia, kun minua tarkkailee vain yksi silmäpari. Olkoon se heistä mieluummin Edith.

Jonkin aikaa vain istun aloillani. Se vaatii suunnattomasti tahdonvoimaa. Enemmän kuin mitään muuta tahtoisin nousta ylös ja kiirehtiä vuoteelle, suojata itseni kauttaaltaan Agnesin loitsuin. Sen sijasta kuuntelen sydämenlyöntieni hermostunutta ääntä ja pidän silmällä Edithiä. Hän touhuaa soikon luona, kuivaa lattiaa jäljiltäni. Höyry on saanut hilkan alta paljastuvat vaaleat hiukset tarrautumaan kiinni niskaan.

”Oletteko sinä ja Valeria työskennelleet kuninkaanlinnassa pitkään?” minä kysyn.

Edith vilkaisee minua oudoksuen, mutta ei varsinaisesti epäilevästi.

”Tämä on minun neljäs talveni, neiti. Valeria on ollut linnassa kaksi vuodenkiertoa.”

Voisiko hän valehdella? En osaa sanoa. Pohtiessani asiaa Edithin huomio siirtyy takaisin keskeneräisiin askareisiin. Hän lähtee viemään kuivattavia pyyhkeitä ovelle. Minä lasken mielessäni kolme sydämenlyöntiä, viisi. Kymmenennen kohdalla nousen ja kävelen huoneen korealle vuoteelle pakotetun kiireettömin askelin. Käteni tärisevät.

Mekkoni on täsmälleen samassa kohdassa mihin sen jätin. Olisiko jompikumpi tytöistä voinut ehtiä käydä sen luona…? Mahdollisesti ehkä Edith. Valeria ei väistynyt kylvyn aikana viereltäni.

Kuljetan kättäni yönsinisellä kankaalla. Agnesin krafja vastaa sanattomaan kysymykseeni välittömästi, välähdys metsän pihkaa. Myös medaljongin krafja tuntuu täsmälleen siltä kuin sen pitääkin. Jäykät hartiani painuvat huojennuksesta alas.

387. - 388.

Luovun pyyhkeestä ja alan pukea alusasua ja mekkoa ripeästi takaisin ylleni, Edithin suuntaan katsomatta. Sormeni takeltelevat yläosan nappien yli. Niistä selvittyäni tartun medaljonkiin ja piilotan sen pieneen taskuun, jonka Edda ompeli kaiken varalta. Koru ei ollut kunnolla näkyvillä saapuessani huoneeseen, ja minun on vain toivottava, että sama koskee myös hetkeä, jona riisuin sen.

Olen melkein valmis, kun kuulen Edithin äänen sanovan kysyvästi:

”Neiti…?”
Käännyn. Edith on pysähtynyt katsomaan suuntaani otsa rypyssä. Samalla hetkellä ovi avautuu ja Valeria saapuu takaisin sisään ruokatarjotinta kantaen. Molemmat jäävät tuijottamaan mekkoani.

”Teidän kannattaa liikkua varovasti, neiti”, Edith sanoo viimein. ”Siltä varalta, että teitä huimaa vielä.”

”Tarkoitukseni ei ollut olla varomaton. Ajattelin vain, ettei meillä ole juuri aikaa tuhlattavana.”

Näen Edithin koskettavan kaulaansa kämmensyrjällään, katse edelleen mekossani. ”Teille on tuotu uusia asuja vastaanottoa varten. Ne ovat hyvin sieviä. Rouva sanoi meille, että teidän –”

Minä ristin käteni rintakehälleni. ”Tämä mekko on sulhaseni valitsema. Hän ei pitäisi siitä, että minulla olisi ylläni jotakin muuta hänen korkeutensa luona.”

Uupumus ja ahdistus hiipivät ääneeni ilman, että minun täytyy etsiä niitä. Olipa Valeria kuka tahansa, minun on esitettävä pelokkaan morsiamen osaani. Ehkä voin tehdä siitä ja Valven maineesta itselleni vielä yhden suojan, krafjojen lisäksi.

Edith ja Valeria vilkaisevat toisiaan.

”Luuletteko te, että hän saisi tietää?” Valeria kysyy. Tajuan hänen kuulostavan pelästyneeltä. ”Sulhasenne. Olisiko hän hyvin vihainen?"

En kykene kohtaamaan kunnolla tytön säälivää ilmettä. Voiko se todella olla pelkkä valhe? Karistan kysymyksen mielestäni ja sanon:

”Olen oppinut, että maageilla on keinonsa. Mitä taas hänen vihaansa tulee, niin en halua ottaa siitä selvää. Kerron mekosta saattajalleni. Simon, sehän hänen nimensä oli? Lupaan, että te kaksi ette joudu asiasta vaikeuksiin.”

Se, että mekko on jo päälläni ja riisuutuminen teettäisi ylimääräistä työtä, tekee sanoistani luultavasti vakuuttavampia kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Valeria ja Edith nyökkäävät jonkin aikaa emmittyään. Minä tukahdutan helpottuneen huokauksen. Koettelemus ei ole vielä missään nimessä ohi. Saan siitä muistutuksen, kun Valeria lähtee viemään tarjotinta peilipöydän luo ja sanoo ujoon sävyyn:

”Voitte syödä täällä, neiti. Laitamme samalla hiuksenne.”

”Kiitos”, minä vastaan. Yritän olla kuulostamatta varautuneelta. Lähtiessäni seuraamaan Valeriaa varmistan, että medaljonki on varmasti piilossa ja saan sen käsiini nopeasti, mikäli tilanne vaatii sitä.

Valerian taikuudesta huolimatta mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, muistutan itseäni. Edmund odottaa minun yhä saapuvan vastaanotolleen ja kuvittelee hyvin todennäköisesti, että autan häntä. Reina on hänen liittolaisensa. Mitä he oikein saavuttaisivat sillä, että he tekisivät minulle jotakin nyt? Luultavasti Valerian on vain määrä tarkkailla, kertoa eteenpäin jokainen sanani.

Päättelyni ei rauhoita minua, mutta ainakin pystyn menemään peilipöydän ääreen pystypäin, ilman että annan sekasorron kasvaa liian suureksi.

Edith ja Valeria asettuvat molemmat taakseni istuutuessani peilin eteen. Näen nyt ensimmäistä kertaa kunnolla, millaisen kampauksen he ovat minulle tehneet. Siro letti on kiinnitetty päälakeani myöten monimutkaiseksi punokseksi, puolivalmiiksi kruunuksi. Pieni osa suortuvista valahtaa kiharoina korvieni yli ja niskaan. Linnan käytävillä kulkeneet ylhäisönaiset olivat laitattaneet hiuksensa hyvin samankaltaisesti.

Tuijotan näkyä. Kokonaisuus on kaunis, mutten tunne siitä iloa. Vaikka kampaus ei varsinaisesti muistuta sitä, jonka valmistelijat minulle aikoinaan tekivät, kuvajaiseni voisi olla aivan yhtä hyvin Seremoniasta. Olen itselleni vieras samalla tavalla kuin silloin.

Hiusteni suhteen minulla ei ole tässä tilanteessa sananvaltaa. Edith ja Valeria letittävät kruunun valmiiksi, tekevät siitä entistäkin koristeellisemman. Ainakaan mukana ei ole kukkia, totean ilottomasti. On vaikeaa olla olematta kireä ja jännittynyt. Pieninkin odottamaton sormien hipaisu saa hengityksen juuttumaan kurkkuuni. Ymmärrän kuitenkin pian, etten tunne Valerian taikuutta juuri lainkaan silloin, kun myös Edith on lähellä.

Pyörittelen huomiota mielessäni samalla, kun tartun minulle tuotuun leipään ja alan näykkiä sitä näön vuoksi. Pehmeä kuori on vielä höyryävän lämmin. En usko, että Valeria on lisännyt ruokaan jotakin, mutten tahdo ottaa riskejä minkään häneen liittyvän suhteen.

Siinä vaiheessa kun kampaukseni on valmis, olen ehtinyt murentaa leivän pieniksi paloiksi tarjottimelle. Edith ja Valeria silmäilevät arvioivasti kättensä työtä.

”Mikäli aiotte osallistua vastaanotolle tuossa mekossa, tarvitsette vielä jonkin korun”, Valeria sanoo.

Heijastuksen kautta näen, miten hänen katseensa viivähtää kaulallani. Liikahdan tuolilla yrittäen peittää hermostuksen. Medaljongin piilottaminen oli hetken mielijohde. Minulla on tunne, että se on juuri nyt varmimmassa turvassa Valerian, ja ehkä myös Edithin, ulottumattomissa. En halua antaa heille yhtään tilaisuutta koskea siihen.

Olisiko Valeria voinut aistia taikuuden medaljongin sisässä…? Ei. Jopa Kiira oli vakuuttunut, ettei niin kävisi. Hän tuskin soisi Agnesille moista tunnustusta, ellei tarkoittaisi sitä.

Ennen kuin ehdin päättää vastaustani, Edith toteaa:

”Täällä on valmiina koruja teitä varten, neiti. Voisimme valita niistä. Ellei sitten sulhasenne ole myös sitä vastaan…?”

Ah. Ehkä mekkoani koskeva määräys koskee myös koruja.

”En usko, että sillä on samalla tavalla merkitystä”, sanon lyhyen empimisen jälkeen, jolloin Edith näyttää suorastaan huojentuneelta. Nyt minulla tulee olemaan sentään pieni pala hovin loistokkuutta ylläni.

Korut on kätketty peilipöydän alla olevaan lippaaseen. Seuraan, kuinka Edith nostaa sen esiin ja alkaa käydä Valerian kanssa toinen toistaan hienompia koristeita läpi. He tekevät sen niin tottuneesti, että arvelen moisen olevan heille tuttua.

”Onko tällainen tavallista?” minun on pakko kysyä. ”Vieraille annettavat mekot ja korut.”

Edith kohauttaa olkapäitään. ”Ei kovin, neiti. Te olette hänen korkeutensa mielestä selvästi arvovieras.”

Mieleeni muistuu väheksyvä sävy, jolla Edmund minulle valtaistuinsalissa puhui, ja nielaisen kirpeän vastauksen. Samassa Valeria nostaa esiin kaulaketjun. Se on hopeinen kuten medaljonkini, mutta koristeellisempi, koru ketjun päässä hohtava kivi, joka välkehtii sinisen ja vihreän eri sävyissä. Opaali, tytöt kertovat nähdessään minun katsovan sitä.

”Tämä voisi sopia, vai mitä, Edith?” Valeria sanoo.

”Hmm.” Edith kurottautuu tutkimaan korua. ”Kyllä. Se käy.”

Minä ojennan käteni ja kysyn:

”Voinko?”

Valeria ja Edith myöntyvät. Minä suljen korun kämmeneeni, olen tutkivinani jalokiveä niin kuin ainakin utelias maalaistyttö, jolle kaikki tällainen on vierasta. Samaan aikaan keskityn korun muotoon ja värien välkehdintään, esitän valoltani äänettömästi kysymyksen: väärin?

Ei reaktiota, ei edes yrittäessäni uudelleen. Taikuuteni ja vaistoni mukaan koru on pelkkä koru, vailla salaisuuksia. Minun on luotettava siihen.

Avaan ketjun lukon ja pujotan riipuksen kaulalleni ennen kuin Edith tai Valeria ehtii tekemään niin. Sirous tuntuu oman medaljonkini jälkeen oudolta. Korun alati muuttuva sinisyys tuo esiin mekkoni värin. Mikä tärkeintä, minkäänlainen taikuus ei tihku sen kautta kaulalleni.

”Se sopii hyvin”, minä sanon päättäväisesti. Kuulen selkäni takana Edithin hymähtävän toimeliaisuudelleni, mutta hän ei sano mitään. Valeria suo suuntaani varovaisen hymyn.

”Näytätte oikein sievältä, neiti.”

Minä katson hänen punoittavia poskiaan, huolimattomasti letitettyjä hiuksia. Taikuutta lukuun ottamatta mikään hänessä ei vaikuta vaaralliselta. En pysty selvittämään, mikä tai kuka hän on.

Simonin koputus oveen ei saavu lainkaan liian pian.

389.

Edith ja Valeria jäävät siivoamaan huonetta, kun Simon lähtee saattamaan minua kuninkaan vastaanotolle.

Kuljen näillä käytävillä vielä tämän viimeisen kerran, minä mietin, tai toivon, en lainkaan huojentuneesti. Annan Simonin valita meitä varten rauhallisen reitin samalla kun järjestelen mielessäni kaikkea sitä, mitä äsken tapahtui. Reinan taikuuden jälki ei ole haihtunut, mutta sen muisto kalvaa minua yhä.

"Tunnetko sinä Edithin ja Valerian hyvin?” kysyn.

Simon vilkaisee suuntaani syrjäsilmällä.

”Niin hyvin kuin kaltaiseni nyt voi tuntea. Hovineitien työ on varsin oma maailmansa, mutta tiemme kohtaavat aina toisinaan. Edith on ollut linnassa hiukan pidempään kuin Valeria. Sujuiko kaikki heidän kanssaan ongelmitta?”

Minä suoristan vapaalla kädelläni mekkoni jo valmiiksi suoraa helmaa, tietoisena seuraavan tunnustukseni painosta. Olen päättänyt luottaa Simoniin. Keskustelujemme perusteella en vain yksinkertaisesti kykene uskomaan, että hän olisi osa Reinan ja Edmundin suunnitelmaa. Etenkään sen jälkeen, mitä hän minulle veljestään kertoi.

Mielessäni käy, että Kiira pitäisi minua varmasti typeryksenä, ja tukahdutan ilottoman hymyn. Voin vain toivoa, että hän on meistä kahdesta väärässä.

Siispä selostan Simonille Valerian taikuudesta mahdollisimman kätketyin sanankääntein. Minun ei tarvitse miettiä, ymmärtääkö hän mitä tarkoitan: näen miten hän kalpenee. Lopulta hänen askeleensa hidastuvat niin, että se olen minä, jonka on usutettava meitä eteenpäin, jottemme vain pysähtyisi.

”Oletteko aivan varma tästä?” Simon kysyy kamppailtuaan tovin kuulemansa kanssa. Hänen äänensä on tavallista ohuempi.

”Olen varma siitä, mitä tunsin”, sanon. ”Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä se merkitsee tai kuka hän on. Vaikuttiko hän sinusta… tavalliselta?”

”Täysin. Näin hänet, kun hän oli hakemassa teille syötävää keittiöstä. Hän on ujo tyttö, ottaa moitteet välillä hyvin raskaasti. Alkuaikoina hän itki usein sen takia…” Simon kohottaa kättään, kuin kuljettaakseen sormiaan hiustensa lomasta, mutta keskeyttää itsensä kesken kaiken. ”Pitäisikö minun tehdä jotakin? Yrittää puhuttaa häntä?”

”Tekisitkö niin tavallisesti?”

Päänpudistus. ”En, ellette te varta vasten kertoisi, että olitte tyytymättömiä häneen. Mitä mieltä olette? Voisin yrittää selvittää, onko hän se, joka väittää olevansa...”

Simon näyttää viimeiset sanat lausuessaan hiukan huonovointiselta. Minä mietin vähäisiä vaihtoehtojamme.

”Siitä tuskin olisi hyötyä. On parempi, että pysyt hänestä mahdollisimman kaukana. Hän ei saa huomata, että tiedän hänen taikuudestaan tai että me kaksi teemme yhteistyötä.”

”Niin. Olette luultavasti oikeassa.”

Ohitsemme kävelee palvelusväkeä, jolloin Simon kiirehtii täyttämään hiljaisuuden tyhjänpäiväisillä hovin juoruilla. Epämukavuus on vaihtunut hänen kasvoillaan pirteään ilmeeseen. Muutama vastaantulijoista nyökkää hänelle, vilkaisee minua. En voi olla katsomatta vuorostani heitä ja miettimättä, onko heissäkin mahdollisesti veritaikuuden ja mädän kuiske.

Reitin ollessa selvä Simon jatkaa pakotetun kevyeen sävyyn, vaikka hänen sanansa ovat kaikkea muuta kuin kevyet:

”Ja te olette vakuuttunut, Alisa-neiti, ettei hän tehnyt teille mitään…?”

Hipaisen mekostani kohtaa, johon Agnesin suojaloitsu on ommeltu.

”En voi olla täysin varma, mutta uskon niin. Aistin tällaiset asiat herkästi. Myös krafjani ovat kunnossa. Sitä paitsi, mikäli Edmund tahtoo minun auttavan häntä, miten taikuuden käyttäminen tässä vaiheessa häntä hyödyttäisi?” Rypistän otsaani, kunnes muistan, ettei minun tule näyttää huolestuneelta. ”Ellei hän sittenkin nähnyt valheitteni lävitse.”

”En usko, että niin on, Alisa-neiti.” Simonin vastaus on varma. ”Vakuutan teille, että siinä tapauksessa hän ei olisi päästänyt teitä lähtemään valtaistuinsalista ilman, että tietäisitte siitä. Hän vihaa sitä, että häntä johdetaan harhaan. Tuskinpa edes hänen liittolaisensa, niin vakuuttava kuin muutoin onkin, pystyisi kitkemään hänestä kyseistä piirrettä.”

Pahaenteiset sanat saavat minut värähtämään. Simonin harkitun verkkaiseksi muuttuneista askelista epäilen meidän olevan pian perillä. Aivan läheltä kantautuu puheensorina ja muiden äänten paljous, joka ei voi olla kenenkään muun kuin ylhäisemmän hoviväen aiheuttamaa: heidän sanoissaan on täysin erilainen nuotti kuin palvelusväellä. Minä suoristan jo valmiiksi kireää ryhtiäni.

"Alisa-neiti." Simon puhuu matalasti, minuun päin katsomatta. "Saatan teidät saliin asti, mutta sen pidemmälle en pääse. Minun ei ole määrä olla vastaanotolla. Olen kuitenkin odottamassa teitä, kun se ja… neuvottelunne kuninkaan kanssa päättyy. Varmistan, että pääsette kotimatkalle ilman häiriöitä. Lähetän sanan eteenpäin lähtönne jälkeen, sellaisen, jonka perusteella hän tietää, sujuiko kaikki odotetusti. Se ehtii hänen luokseen ennen teitä."

"Hyvä on.” Ääneni värähtää, kun jatkan oikeita sanoja hapuillen, ”Simon, kiitos –"

"Ei vielä, Alisa-neiti." Simon vilkaisee minua. Hänen huulillaan välähtävä hymy on uupunut mutta aito. "Kiittäkää minua vasta kaiken tämän jälkeen, sitten kun olen saattanut teidät turvallisesti vaunuille. Onnea matkaan. Toivotan sitä koko sydämestäni."

Minä nyökkään ja yritän pitää kasvoni ilmeettöminä. Olemme valtaistuinsaliin johtavan käytävän suulla. Sen luota kantautuva puhe tuo mieleeni pyörteilevän tulvaveden kohinan. En ole varma, saisinko jalkani kantamaan minut hoviväen luo ilman Simonia.

Vastaanoton vieraat seisovat käytävällä huolellisesti muodostetuissa parvissa. He todella ovat kuin joutsenia; ylväitä, kauniita, osa heistä luultavasti uhkaavampia kuin miltä ensisilmäyksellä vaikuttavat. Käytävän kalpea valo ei vähennä heidän hohtoaan.

Astuessani esiin sekä naisten että miesten huomio kiinnittyy minuun välittömästi, kuin he olisivat tienneet odottaa saapumistani. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä he tietävät kuka olen. Siitä huolimatta sanat maagin morsian kantavat kuiskausten kuorona käytävän yli, merkitsevät minut. Huolella ehostetut kasvot eivät kykene kätkemään ilmeiden tiedonhalua. Se on vielä kärkkäämpää kuin aiemmin.

Aikani Edmundin varjelemana salaisuutena on ilmiselvästi ohi.

Kenkieni kopina kuulostaa äänekkäältä äkillisessä hiljaisuudessa. Simon puristaa rohkaisevasti käsivarttani. Minä ajattelen Seremoniaa, sitä miten ihmiset minua siellä katsoivat. Sitten ajattelen Valvea, viimeisiä päiviämme yhdessä. Nämä ihmiset, mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, he eivät voi muuttaa siitä mitään.

Taikuuteni leimuaa kirkkaana. Sillä ei ole merkitystä, että vain minä tiedän siitä; se riittää. Otan askeleen eteenpäin. Hermostuneisuuteni ei ole kadonnut, mutta en suostu painamaan päätäni alas, kun Simon johdattaa minut niiden loistokkaiden ihmisten keskelle.
« Viimeksi muokattu: 14.02.2021 16:22:24 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 336
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #318 : 03.02.2021 19:54:09 »
EKA!

JEBOU! ♥♥♥

Suuri päivä on koittanut ja Alisa edelleen hengissä, hah! Saan taas nukkua yöni rauhassa.

Tämä oli intensiivinen luku! Ei tuntunut lainkaan filleriltä, vaan tässä kuitenkin pohdittiin jatkuvasti tapahtumia ja siirryttiin pisteestä A pisteeseen B, joten ihan turhaan murehdit. :) Lisäksi oli ilahduttavaa nähdä, miten luontevasti ja vaistomaisesti Alisa on alkanut käyttää taikuuttaan myös, vaikka toki vielä pieniin asioihin. Ja hei, vaatteiden ja kampausten kuvailua oli mukana ja oikein eloisasti, hyvä!

Palaan myöhemmin taas jonkun hienomman kommentin kanssa, mutta tämä oli jälleen kerran vahva ja toimiva kokonaisuus, jonka luin sydän jännityksestä tykyttäen. Luin kokonaisuuden ääneen ja se on edelleen sellaisena ihanaa luettavaa, kun kaikki soljuu ja tunnelma tihenee, ai että. ♥ Kiitos!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 389/? 3.2.
« Vastaus #319 : 07.02.2021 20:12:15 »
Onnea finipikaraista, olet pystisi ansainnut!! Moinen yleellinen kylpy aiheuttaa ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita Alisalle, tuntee olonsa suojattomaksi ja samalla lämmin ja tuoksuva kylpy on varmasti mukava kokemus, paitsi sitten kun ei enää olekaan kun taikuus tunnistaa uhan :D Oh nou Reinako se siellä Valerian kautta luimuilee ja nyt ei ole krafjaakaan kaulassa!! Huh, onneksi krafjoja ei kuitenkaan viety eikä Valeria yrittänyt hukuttaa Alisaa kylpyyn :D krafja on muuten hieno sana en tiiä oonko ennen maininnut siitä (vaikka mulla tuleekin pieni konnotaatio Kafkaan :D ) Joskus tulee törmättyä fantasiamaailmoihin sijoittuvissa tarinoissa sanoihin, jotka ei ole kovin hienoja tai vaikuttaa vaan teennäisiltä tai mielikuvituksettomilta mutta sä olet tosi hyvin onnistunut sanaston kanssa tämän tekstin puitteissa, pisteet siitä!!

Mahtaa olla Alisalle hankalaa joutua esittämään niin kuin hän pelkäisi ja inhoaisi Valvea, mutta onneksi hän suoriutuu roolistaan ja hänen varovaisuutensa ja epäilynsä kaikkea kohtaan tulee hyvin ilmi. Olit myös kuvannut Edithin ja Valerian hyvin uskottavasti tuohon maailmaan sopivasti palvelustyttöinä siis että heitä voidaan rankaista asioista, jotka eivät edes olisi heidän vikansa. Selitin huonosti mutta siis tarkotin että tuommoiset pienet jutut tekee heistä paljon syvempiä hahmoja roolistaan huolimatta ja saa lukijankin tajuamaan että nämä ovat henkilöitä joilla on oma elämänsä eikä vaan taustahahmoja.

Valerian salaisuus jäikin sitten vielä salaisuudeksi ::) No eiköhän sekin salaisuus selvene aikanaan :)

Jee ihanaa jos seuraava luku tulee jo tän kuun aikana <3
-Crys



Never underestimate the power of fanfiction