Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.  (Luettu 62266 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #280 : 29.11.2019 17:24:52 »
Pikakommentti mutta kommentti koitenkin: Jee lumimaiseman kuvailua <3 Tykkäsin eritoten tuosta, että vaikka lumessa käveleminen on raskasta, se on silti kivaa, kun metsä ympärillä on niin kaunis. Ah, talvifiilikset! (täällä kun sataa vaan räntää :( ) Kivaa, lisää korppeja, ne on nii ihania, varsinkin kun kuvaat niitä niin persoonallisesti :) Hiili <3

On kiinnostavaa, että Valven ja Alisan välillä on yhä tuota jännitettä, että läheisyyteen täytyy aina löytää oikea hetki. Ja uu Alisa etenee taikuudessaan, kiinnostava ote tuo tarinan käyttäminen hyödyksi! Mutta hei ei saa jättää tollaseen kohtaan! :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 17
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 349/? 28.11.
« Vastaus #281 : 26.01.2020 23:19:04 »
Kirjoitin aikaisemmin, että olisin halunnut Alisan olevan ihan tavallinen ihmistyttö ilman taikuutta, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Voihan slow burn sentään! Se että nämä pystyvät aistimaan jotain toistensa taikuuden kautta (myös/erityisesti Alisa), tuo tähän ihan uuden ulottuvuuden. Näkymätöntä intiimiyttä. Tykkään.

Minusta näiden kahden kädestä pitely ja muu läheisyys tuntuu niin hassulta. On koko ajan vähän sellainen olo, että se ei sovi Valvelle. Mutta silti se, että Valve antaa itsensä olla niin toiveikas ja nauttia Alisan seurasta, on jotenkin vain niin IHANAA. Ja se miten Valve kertoo haluavansa viedä Alisan eri paikkoihin, mutta pelkää sen seurauksia. Se kaipaus olla Alisan kanssa vapaa ulkoisista pakotteista ja odotuksista. Toisaalta se, että Valve ja Alisa deittailee oikeasti ja niin kuin hovin selän takana, on vähän sellainen tuhma ja kiihottavakin ajatus. Aikaisemminhan samaa tunnelmaa oli esimerkiksi tässä:
Mielestäni on jo korkea aika, että meillä kahdella on omat salaisuutemme hovilta. ”
Sellaista pientä uhmaa ja me-meininkiä Valvelta ja Alisalta.

Paheksuva Hiili oli hulvaton! Hän sai minut hymyilemään. Alisa ja satukirjat ja tarinat on jotenkin hellyyttävä kokonaisuus. Se on sellainen Alisan ominaisuus, joka muistuttaa että hän on vielä hyvin nuori (ja vähän romantikko). Tämä oli myös ihana kohta:
Kalvaslinna on nyt kotini; minä tahdon asian olevan niin.
Niin.

Jäin vähän miettimään, että oliko tuo poistuminen taktinen veto Valvelta?

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 042
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #282 : 04.02.2020 15:42:03 »
Nevilla: Kommenttisi oli ihana ja piristi tuota perjantaita hirmuisesti (piristää edelleen), varsinkin kun tosiaan stressasin noita osia niin paljon. Iso kiitos siis ilahduttavasta palautteestasi. <3 Hermoilin etenkin tuota lopun käännettä, että onnistuinko kuvaamaan Alisan taikuuden löytämisen tarinan kautta uskottavasti. Hienoa, että mielestäsi niin oli, ja että se sopii mielestäsi Alisaan hahmona! Minustakin itsestänikin tuntui siltä, ja siksi tuohon vaihtoehtoon lopulta päädyin. Mukavaa myös, että alun talvitunnelmointi oli mieleesi - talvi on ehdottomasti lempivuodenaikani, joten olen otettu että osaan mielestäsi sitä kuvata. Sama Alisan ja Valven suhteen. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommentista! <3

Crysted: Minulla on nyt selvästi talvitunnelmointi-kausi kirjoittamisen suhteen, kuten olen sanonutkin, hienoa että se oli mieleesi. :) Kiva myös että tykkäsit tuosta, ettei Alisaa haittaa lumessa kävelemisen raskaus, se on minusta hyvin alisamainen ajatus (en voi sanoa samaistuvani, heh). Korpeista on aina hauska kirjoittaa, Hiilestä eritoten! Tässä kohtaa Alisan ja Valven jännite johtuu isoksi osaksi Osman matkasta, tai niin olen sen ainakin tarkoittanut. Eiköhän asiasta päästä kuitenkin keskustelemaan pikapuoliin, luulen. :D Kiitos paljon, että luit ja kommentoit! <3

Juuli: Jee, todella hienoa kuulla, että mielesi on muuttunut Alisan taikuuden suhteen! :) Ymmärrän kyllä silti edelleen erittäin hyvin, miksi moinen juonenkäänne saattaa epäilyttää, koska olen itsekin lukenut paljon kirjoja, joissa se on toteutettu huonosti. Sen vuoksi on erityisen mukava tietää, että mielestäsi Alisan taikuus toimii tässä. Näkymätön intiimiys kuvaa todella hyvin sitä, mitä olen lähtenyt hakemaan sillä, että Alisa ja Valve tuntevat toistensa taikuuden, joten mainintasi siitä ilahdutti myös paljon. Heh, heistä on kieltämättä tullut yhdessä paljon fluffyisempi pariskunta kuin mitä alun perin suunnittelin, hence jatkuva kädestä pitely ja muu. Tuohon seikkaan, että Alisa ja Valve ovat nyt aidosti yhdessä hovin selän takana, tullaan taas palaamaan kunnolla piakkoin, hienoa että tykkäät siitä elementtinä! Kuten myös Alisan taikuuden löytämisestä tarinoiden kautta, murehdin sitä itse sen verran paljon. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi - se ilmestyi juuri sopivaan aikaan, kun olin taas palailemassa tämän tarinan pariin tauon jälkeen. <3  // Ai niin, Valven mahdollisesta taktikoinnista: ajattelin sen itse niin, että hän halusi tuossa kohtaa antaa Alisalle omaa tilaa ja aikaa ajatella. Moista lopputulosta hän ei silti osannut ennustaa, kuten näistä uusista osista käy ilmi.

A/N: Kirjoitustaukoni venähti jälleen odotettua pidemmäksi, mutta tässäpä viimein jatkoa. Joulukuu ja vuoden vaihtuminen tuppaavat olemaan minulle näemmä aina vähän hankalia, ja tammikuussa graduun liittyvät deadlinet söivät ison osan ajastani. Tuttuun tapaan pyrin jatkossa julkaisukertaan kuukaudessa, mutta etenkin kevääni tulee olemaan kiireinen. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommenteista ja mukavaa uuden vuoden alkua! :) 

Näiden uusien osien kirjoittamista auttoi paljon Abby Gundersenin kappale We Will Make It There.

**

350.

 ”…Alisa? Alisa?”

Valven ääni kantautuu pimeäni läpi ensin heikkona kuin kuiskaus, sitten vahvempana. Sen sävy on kovin huolestunut. Mikä on saanut hänet huolestumaan? En halua, että niin on.

”Alisa, vheínir, ole kiltti ja avaa silmäsi –”

Oh. Jos kyse on pelkästään siitä…

Hitaasti, hiukan vaivalloisesti, minä teen kuten hän pyytää. Huoneen valot ja värit ovat sekoittuneet kaaokseksi, josta en saa heti selvää, mutta kaiken keskeltä erottuvat Valven kasvot. Ne ovat kiintopiste, johon takerrun. Tehdessäni niin huomaan makaavani puolittain hänen sylissään. Hän on kietonut toisen käsivartensa vyötäröni ympärille, kun taas toinen tukee ylävartaloani. Ajattelen ohimennen, että pidän siitä, miten lähellä hän on.

Hymyilen. ”Hei.”

Valve tuijottaa minua tovin aikaa mitään sanomatta. Sitten hän vetää värähtäen henkeä, kuin joku, joka on hetkeksi unohtanut, kuinka niin kuuluu tehdä. Sen kuuleminen haihduttaa hymyni. Hän vetää minut vielä lähemmäs itseään, sanoo tukahtuneesti jotakin vanhalla kielellä. Tunnistan vain yhden sanan, varjá.

Räpyttelen silmiäni, yritän yhdistellä irtonaisista palasista kokonaisuutta, jonka ymmärrän. Me olemme hänen työhuoneessaan, lattialla. Valve pitelee minusta kiinni kuin pelkäisi minun katoavan. Valot ja värit eivät ole vieläkään asettuneet oikeille paikoilleen.

Valo. Tunnen miten se sykkii rintakehässäni, kirkkaana palava hehku, rikkoutunut hiljaisuus. Syy on kertomassani tarinassa. Minä löysin kuin löysinkin sopivan keinon.

Sen tajuamisen myötä myös muut muistikuvat palaavat yksi kerrallaan: oivallukseeni liittynyt ilo ja sidoksen muodostamisen aiheuttama väsymys, Valven saapuminen. Kuinka kaikki äkkiarvaamatta pimeni.

”Oh”, sanon ihmetellen. ”Taisin pyörtyä.”

Valven suusta purkautuu vastentahtoinen, kitkerä naurahdus. Pahin kireys on hellittänyt otteensa hänestä, mutta vain hädin tuskin. Tunnen hänen silittävän sormillaan kevyesti selkääni, kun hän sanoo:

”Niin taisit. Vain hetkeksi aikaa, mutta pelästytit minut silti puolikuoliaaksi. Heikottaako sinua vielä?”

Siirrän huomioni vastahakoisesti pois valosta ja läheisyydestä osatakseni vastata Valven kysymykseen. Olen vielä hiukan pökerryksissä ja kehoni on kankea, mutta minua ei satu mihinkään. Itse asiassa oloni on muutoin hyvä, paljon parempi kuin uskoisin pyörtymisen jälkeen mahdolliseksi. Taikuuden tavoittamiseen liittyvä ilo on yhä läsnä, lämmittämässä minua kuin hehkuviini. Ehkä syy on osittain siinä.

”Kaikki on ihan hyvin. Mutta enkö minä… kaatunut?”

Valve luo minuun miltei tummanpuhuvan katseen.

”Kuvitteletko todella, että olisin antanut niin tapahtua?”

”Minä… En. Kiitos.”

Hänen on täytynyt käyttää taikuuttaan ottaakseen minut kiinni ajoissa. Yritän erottaa loitsun rippeitä, mutta Valven huoli peittää kaiken muun alleen. Pyörtymiseni todella pelästytti hänet.

Sulhaseni. Ajatus on täynnä hellyyttä. Pieninkin tekemäni liike tuntuu aluksi raskaalta kuin lyijy, mutta kohottaudun silti istualleni ja kosketan hänen kämmentään. Valve vilkaisee kättäni, sulkee hetkeksi silmänsä. Tunnen miten hämärän synkimmät sävyt liukenevat pois, ja huojennus ilmaantuu niiden tilalle.

Samassa muistan pöydän lasipullon.

”Entä ástar?” kysyn. ”Onnistuinko…”

Mutta jo puhuessani tiedän vastauksen. Vaikka valon tunne on voimakas, se ei ole tarpeeksi: pystyn aistimaan jonkin tärkeän poissaolon. On kuin näkisin ensimmäistä kertaa, että kirjoittamani sana tai lause ei ole sittenkään täysin oikein.

”Olit jo aivan lähellä”, Valve sanoo. Tällä kertaa on hänen vuoronsa kuulostaa ihmettelevältä. ”Pystyin aistimaan loitsun. Johtui luultavasti pelkästään uupumuksestasi, ettei sidos täysin kestänyt. Kuinka oikein teit sen, Alisa? Millaisen keinon löysit?”

Kerron hänelle tarinasta ja valosta, kuinka punoin ne yhteen. Siitä, että alun epävarmuuden jälkeen mikään aiempi tapa ei ollut tuntunut yhtä hyvältä tai oikealta. Valve kuuntelee minua tarkkaavaisena ja vakavana, irrottamatta otettaan. Kumpikaan meistä ei edes harkitse ylös nousemista.

En tiedä, miten odotan Valven suhtautuvan kertomaani. Kun pääsen selityksen loppuun asti, hänen kasvoilleen kohoaa leveä hymy.

”Tarina rohkeasta tytöstä ja revontulista. Kuinka sinunlaiseltasi se kuulostaakaan. En olisi itse tullut ajatelleeksi moista.”

”Etkö?” Olen kovin hyvilläni hänen sanoistaan kuultavasta ihailusta.

Valve äännähtää kieltävästi, kasvoillaan miettivä ilme. ”Tarinan kautta tunne valosta on helpompi kantaa, eikö totta? Kuka tahansa taikuudenkäyttäjä tuskin pystyisi samaan. Sinulla on oltava siihen aivan omanlaisesi herkkyys.” 

”Ajattelin Malvaa”, totean hiljaa. ”Se auttoi. Mutta – sanoit että tunsit sen, ástarin. Oliko niin todella?”

”Oli. Jos et olisi menettänyt tajuntaasi…”

Äkisti Valve vaikenee. Hän vaikuttaa jälleen muistaneen, millaisesta tilanteesta minut oikeastaan löysi. Aavistus kireyttä on palannut hänen ääneensä, kun hän sanoo:

”Se ei tapahdu edes juurettoman taikuuden tapauksessa helposti, pyörtyminen. Tunsit olevasi aivan äärirajoilla, vai kuinka?”

”Niin”, myönnän.

”Ja sitä huolimatta yritit viedä loitsun loppuun saakka.”

Liikahdan vaivaantuneesti. En ole silti pahoillani siitä, että tein niin, ja kerron sen Valvelle.

”Minun oli pakko nähdä, mihin se kaikki johtaa. Pelkäsin, että oivallukseni katoaa, jos en toimi heti.”

Valven leukapielet ovat kireät, kun hän miettii sanojani jonnekin tyhjyyteen tuijottaen. Hetken kuluttua hän toteaa vastahakoiseen sävyyn:

”Ymmärrän, että sinusta tuntui siltä. Siitä huolimatta sinun ei olisi pitänyt –”

”Tiedän. Olin varomaton.” Kosketan jälleen Valven kättä ja siirryn niin, että hänen on kohdattava katseeni. ”Mutta nyt tiedän myös, mitä minun pitää tehdä ja mitä ei, ja aion yrittää uudelleen. Vielä yhden kerran. Autatko minua siinä?”

Valven silmät kapenevat. En silti usko, että sanani tulivat hänelle yllätyksenä.

”Tahdot minun auttavan, vaikka olit niin väsynyt, että pyörryit?”

Kysymys on vaarallisen sävytön, hengenvedon päässä kieltäytymisestä. Minä kohotan leukaani.

”Olisitko sinä jättänyt asian sikseen, jos kyse olisi omasta taikuudestasi?”

Valve avaa suunsa, mutta sulkee sen sitten otsa rypyssä. Hänen vaitonaisuutensa on jo vastaus itsessään, ja siksi lisään:

”Minä luulen, ettet olisi. Ymmärrän kyllä, että olet huolissasi, mutta oloni on ihan hyvä. Lupaan lopettaa heti, mikäli loitsu osoittautuu liian raskaaksi. En aio enää pyörtyä. Tai pikemminkin, minulla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä niin.”

Hiljaisuus. Minä kuuntelen sen turvin jälleen valon rytmiä sisälläni, yritän erottaa, onko se toinen kuin ennen. Viimein Valve huokaa. Valmistaudun uusiin vastalauseisiin, mutta sen sijasta hän siirtää kasvoilleni karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse. Eleen varovainen hellyys vie vähäisenkin terän hänen seuraavista sanoistaan:

”Liian itsepintainen omaksi parhaaksesi. Olen sanonut sen joskus aiemminkin, enkö?”

Hymyilen. ”Paraskin puhuja.”

351.–352.

Valve auttaa minut seisomaan. Ensimmäiset hetket jaloillani tuntuvat aluksi huterilta, mutta se menee nopeasti ohi. Onneksi; Valve pyörtäisi välittömästi päätöksensä, mikäli epäilisi, että pystyssä pysyminen tuottaisi minulle sittenkin vaikeuksia.

Hengähdän ja suoristaudun hitaasti, sivelen pois mekkooni ilmestyneet rypyt. Otettuani muutaman kokeilevan askeleen totean, että liikkumiseni on jo paljon helpompaa, eikä minua huimaa enää. Myös Valve vaikuttaa tulevan samaan lopputulokseen, sillä hän irrottaa otteensa olkapäästäni. Näen hänen laittavan kätensä puuskaan ja perääntyvän taemmas, kuin estääkseen itseään koskettamasta.

”Muista – sinun on lopetettava heti, jos loitsun muodostaminen tuntuu liian raskaalta. Se, että viet itsesi jatkuvasti voimiesi äärirajoille, ei helpota taikuuden juurtumista millään tavoin.”

”Tiedän. Pidän huolta, ettei niin käy.”

”Hyvä.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Valve kysyy pehmeämmin:

”Oletko valmis?”

Hänen sanansa vaikuttavat kulkeutuvan luokseni aiempaa kauempaa. Se ei johdu pyörtymisestä vaan siitä, että osa minusta on jo nyt täysin syventynyt loitsuun. Tunnen, miten lävitseni kulkee tuttu innostus. Myös hermostukseni on enemmän hyvää kuin huonoa, lähes kärsimätöntä. Kuin olisin kääntämässä esille kiehtovan kertomuksen ensimmäiset sivut.

Tällaista sen pitäisi olla, taikuus. Tämä malttamaton löytämisen riemu. Väsymys ei ole täysin kadonnut, mutta se on vaimeampi, ei enää raskas paino, joka yrittää vetää minut mukanaan pimeään. Minun on vain varmistettava, että niin on loppuun asti.

”Olen valmis”, kuiskaan, yhä paljon itselleni kuin Valvelle. En tiedä, onko kyseessä vakuuttelu vai lupaus, mutta ehkä sillä ei ole edes väliä. Tärkeintä on, etten aio, en halua, perääntyä.

Kurotan valoani kohti.

Tytön sisällä asui salainen voima…

Tarina jonka kerron on sama kuin aiemmin, vain joillakin pienillä muutoksilla. Tuliketut ovat mukana edelleen, ja noita, ja pohjoinen, maalaistytön uhmakas rohkeus. Tiedän, että Malva pitäisi juuri rohkeudesta. Se on kuin tuttu reitti, jota kuljen, ja siksi minun on helpompi keskittyä aiempaa enemmän taikuuteen. Siihen, millainen valon tunne on otteessani.

Aivan kuten viimeksi, se muuttuu kertomuksen mukana, vahvistuu vahvistumistaan. On kuin pitelisin samaan aikaan auringonsäteitä ja revontulta, talvitaivaan tähtien kuvioita, kämmenilläni. Mahdottoman sijasta se tuntuu pelkästään oikealta. Tämä on minun tarinani ja minun taikuuteni, ja kunhan teen kaiken oikein, kykenen solmimaan ne yhteen loitsuksi. Kuinka itseensä selvää se äkisti onkaan.

”Tulin pyytämään apuasi”, tyttö sanoo noidalle, joka nauraa kähähtää. Tähtitaivas on loputon heidän päittensä yllä.

Valo rintakehässäni on silti pohjimmiltaan jotakin täysin toista kuin tähdet tai revontulet. Se soi minussa kuin keskikesän kirkkain hetki, vailla tuttua hiljaisuutta. Luulen, että jos avaisin silmäni, näkisin ihollani sen välkkeen.

Ketun liekehtivä turkki oli kaunein asia, jonka tyttö oli koskaan nähnyt. Kun hän yritti koskettaa sitä –

Selkärankaani pitkin kulkee äkillinen väsymyksen puistatus. Puren huultani pitääkseni huolen siitä, ettei keskittymiseni herpaannu. Uupumus tarkoittaa, että se mitä teen, toimii. Mutta se ei ole tarpeeksi. Mikä on se puuttuva pala, jota en viimeksi löytänyt? Olen niin lähellä…

Sidos. Valve sanoi, ettei se ollut väsymykseni takia tarpeeksi vahva. Minun on siis tehtävä siitä sellainen.

Ástar.”

Aivan kuten viimeksi, sanan lausumisen myötä jokin uusi ja tuntematon vavahtaa rintalastassani. Jokin leimuava, palava. Tällä kertaa aistin sen luissani uupumuksen sijasta. On vaikeampi keskittyä tarinaan, mutta teen niin silti, johdatan maalaistytön seuraamaan tuliketun jälkiä. Pitelen taikuudestani kiinni lempeästi, lempeästi; en yritä millään tavalla hillitä sen voimaa. Muistan miten Valve sanoi kerran, ettei taikuuttaan voi koskaan käyttää vain puolittaisesti.

Siispä annan tunteen kirkkaudesta vallata minut kokonaan.

Ástar.”

Outo, kaukainen humina kiirii korvissani. Onnistun keskittymään kertomukseen enää vain vaivoin, kuin sen koossa pitävä lanka olisi katkeamaisillaan. Minut valtaa äkisti varmuus, että pimeä nielaisee minut, mikäli en hellitä siitä.

Mutta on minun saatava tietää, miten tarina päättyy. Taikuuden mutta myös sen vuoksi, että Malva tahtoisi niin. Tarvitsen enää vain yhden osan, muutaman lauseen. Lähestyn kertomuksen loppua mielessäni varovaisemmin kuin viimeksi, en yritä pitää kiinni väkipakolla. Se auttaa pahimman väsymyksen pysymään aisoissa. Minulla ei ole aikomustakaan menettää uudelleen tajuntaani.

Metsästäjän lähestyessä tytön taikuus kasvaa, muuttuu. Alkaa kasvaa loitsuksi samalla hetkellä, kun pohjoisen yö murtuu aamunkoiton tieltä.

Hänen valintansa on käyttää sitä, pelkäämättä.


Ástar”, minä sanon jälleen ja ajattelen itsepäisesti kajastusta, rikkomassa pimeän. Tarina luisuu samalla hetkellä otteestani, tyttö ja kettu ja pohjoisen taivas, mutta taikuuden luoma valo jää: valo on ainoa jäljellä. Revontulen taikuuden kaiku lasipullossa kutsuu sitä luokseen. Siinä – puuttuva palanen.

Ennen kuin ehdin epäröidä tai katua, minä punon palavan kirkkauden sidokseksi, teen siitä loitsun samalla tavalla kuin tarinani tyttö. Tunnen rintakehässäni uuden vavahduksen, aiempaa voimakkaamman. On kuin jokin näkymätön este sisälläni rikkoutuisi tarinan pimeän lailla. Valo virtaa sen tilalle.

Avaan silmäni. Olen hengästynyt, kuin raskaan askareen jäljiltä. Päässäni pyörii, mutta siirrän siitä huolimatta katseeni lasipulloon. Vaistonvaraisesti tiedän jo, mitä löydän.

Kalpea valo välkehtii lasin sisällä. Jostakin syystä se tuo mieleeni pikkulinnun siipien nopean liikkeen, tai auringonsäteiden välähdyksen veden pinnalla. Ei niin kuin kynttilän liekki, tai edes revontuli, vaan jotakin hauraampaa. Hetki kestää tuskin silmänräpäyksen verran, mutta on ehdottomasti todellinen.

Vaikka ajattelen niin, minun on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Sydämeni kiivaat lyönnit täyttävät huoneen äänettömyyden. Lasipullon valo oli kalpea mutta taikuus sisälläni on kirkas; ei enää pelkkä yksittäinen auringonvalon sirpale, vaan useita. Se loistaa ihoni alla kauniina sekasortona, tukahduttaa kaiken muun. Olen tehty pelkästä valosta –

”Alisa.”

Yhtäkkiä Valve seisoo edessäni. Hän tarttuu minua vyötäröstä, vetää itseään vasten. Se saa minut tajuamaan, etteivät jalkani tahdo sittenkään kantaa minua kunnolla. Oloni on oudon voimakas ja silti hajanainen. Tunnen metsän hämärän hipaisevan ihoani, kun Valve kuiskaa korvani juureen:

”Hengitä syvään, hitaasti. Se menee kyllä ohi.”

Värähdän, yhä pyörällä päästäni, mutta teen kuten hän pyytää. Valven käsien varma lämpö huokuu mekkoni kankaan läpi. Se ja hengenvedot auttavat minua palaamaan takaisin työhuoneen todellisuuteen.

Tunnustelen varoen oloani. Tajuttomuutta enteilevä pimeä ei vaani näkökentässäni, ja huojennuksekseni myös ylitsevuotava valon paino hälvennyt. Se on – pehmeämpi, muttei yhtään vähemmän voimallinen. Kesän värejä hehkuva melodia, jonka kuulen selvästi.

Siihen sekoittuu häkellyttävä riemu, kun ymmärrys aiemmasta viimein tavoittaa minut:

Kajastus, minun valoni. Ensimmäinen loitsu, jonka tein.

”Minä onnistuin”, kerron Valvelle tarpeettomasti. Huulilleni kohoava hymy on niin leveä, että suupieliini sattuu. Puoliksi odotan, että hän moittisi minua varomattomuudesta, mutta sen sijasta hän sanoo matalaan sävyyn:

”Niin onnistuit. Valosi oli kaunis, Alisa.”

Ylpeys Valven äänessä on tummaa ja palavaa, sellaista, joka hiipii ihoni alle. Taikuus laulaa yhä veressäni. Näen myös asiat ympärilläni jollain tapaa kirkkaammin, revontulten leimun, huoneen jokaisen ääriviivan. Kaiken mitä tunnen Valvea kohtaan, heijastumassa hänen silmistään.

Sen voima salpaa henkeni.

”Tarvitseeko sinun levätä?” Valve kysyy. ”Olet rasittanut itseäsi usean päivän edestä.”

”Ei tarvitse. Minusta… minusta tuntuu pikemminkin hyvältä. Paremmalta.” Kuin pystyisin mihin tahansa.

”Se oli äärimmäisen vaikuttava suoritus. Taikuutesi juurtuu tällä menolla ennen pitkää.”

Sydämeni valtaa entistä suurempi riemu Valven ihailevien sanojen myötä. ”Sinä todella luulet niin?”

”Tiedän sen. Sinun päättäväisyydelläsi muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole.”

Nojaudun lähemmäs häntä. Valve seuraa liikettä lähes vaistonvaraisen oloisesti, kumartuu puoleeni: kuin minä olisin sittenkin kuu, ja hän vuorovesi. En voi lakata aistimasta hänen hämäräänsä ihollani. On kuin loitsun onnistuminen olisi tehnyt minusta sille entistä herkemmän. Jokin kertoo minulle, että Valve tuntee valoni samoin.

Ääneni on liian vakava ollakseen kiusoitteleva, mutta sanon siitä huolimatta:

”Enkö ole sittenkään liian itsepintainen omaksi parhaakseni?”

”Voi, olet kyllä. En kuitenkaan voi syyttää sinua siitä aiemman jälkeen, enhän?”

”Hmm. Viisas päätös.”

Nenämme hipovat toisiaan. Huoneen tunnelma on täysin muuttunut. Tapa, jolla Valve minua katsoo, on juovuttavampi kuin mikään viini. Se ei kätke hänestä tai hänen tunteistaan mitään. Vahvat kädet pitelevät vyötäröstäni yhä lujasti, eivät anna minun horjahtaa.

Ja silti minusta tuntuu, kuin olisin jonkin uuden reunalla. Putoamaisillani. Taikuus ei ole ainoa laulu veressäni. Tajuan, että Valven kohdalla on samoin. Ilme hänen kasvoillaan tuo mieleeni koivujen kehystämän aukion, mutta on samaan aikaan toisenlainen, kiihkeämpi. Johtuuko se loitsusta?

Ei, ääni pääni sisällä sanoo. Ei ainakaan täysin. Ajattelen aiempaa hetkeämme linnan edustalla, hänen sormiensa tunnustelevaa kosketusta suupielelläni. Tämä kaikki välillämme on kasvanut päivä kerrallaan, halu ja kaiho. Olisimme päätyneet samanlaiseen tilanteeseen ennen pitkää. Loitsu vain on antanut minulle rohkeutta ymmärtää, myöntää, se. Valven olemus, hänen taikuutensa, kertoo minulle, etten olen asian kanssa yksin. Että kumpikin meistä on odottanut tarpeeksi.

Mutta minun on oltava täysin varma siitä.

”Valve”, aloitan, ja epäröin sitten. En halua pilata tätä hetkeä. Joudun pakottamaan sanat huuliltani:

”Kaikki se, mitä Osmassa tapahtui… Mitä sinä ja muori… Tiedän, etten voi olettaa, että kaikki on hyvin tuosta noin vain. Haluan antaa sinulle aikaa kuten sinä minulle, jos vain tarvitset sitä –”

”Alisa.”

Valve lausuu nimeni hiljaa, päättäväisesti. Vaikenen hiukan hämillisenä. Hän kohottaa kätensä poskelleni ja sanoo:

”Niin monta vuotta olen antanut katumuksen hallita elämääni – ennen sinua, mutta myös sen jälkeen, kun saavuit. Olen käyttänyt syyllisyyttäni kilpenä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata asioita, joita pelkään. Paennut pakenemistani.”

Sormien liike poskellani muuttuu hyväilyksi.

”Mutta se ei muuta mitään tunteistani. Nessan siskon tapaaminen sai minut ymmärtämään, että pystyn kohtaamaan menneisyyteni, oman syyllisyyteni rumuuden. Ilman sinun apuasi en olisi koskaan kyennyt siihen. Kerta toisensa jälkeen sinä osoitat minulle, ettei menneen tarvitse hallita minua tai sitä, mitä pidän kaikkein arvokkaimpana. Mitä haluan eniten.”

Valven hämärä on tunteista painava. Minä uskallan hädin tuskin hengittää.

”Olet ainoa valonhäivä, pitkän pimeän jälkeen. Muistatko, kun sanoin niin pohjoistornissa? En tahdo paeta enää. Minun on korkea aika todella osoittaa se.”

Minä kurottaudun Valvea kohti samalla hetkellä, kun hän kumartuu vielä hiukan lähemmäs. Kesän kirkkaus värähtelee sisälläni.

Loppujen lopuksi en ole varma, kumpi meistä putoaa ensimmäisenä.

**
« Viimeksi muokattu: 04.02.2020 19:27:54 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #283 : 04.02.2020 17:27:09 »
Ah, ihana Valve on huolissaan Alisasta! Tai sillee harmi että joutui huolestumaan, mutta ah, ihanaa ja herkullista nähdä kuinka Valve välittää Alisasta <3
Lainaus
Ajattelen ohimennen, että pidän siitä, miten lähellä hän on.
hehehe, jotenkin aliisamaista, että ohimennen ajattelee tuommoista tuon taikuudessa ja tajuttomuuden rajamailla hääräämisen keskellä :D

Lainaus
”Kaikki on ihan hyvin. Mutta enkö minä… kaatunut?”
Valve luo minuun miltei tummanpuhuvan katseen.
”Kuvitteletko todella, että olisin antanut niin tapahtua?”
”Minä… En. Kiitos.”
Eheheheh ihana!

Lainaus
”Tarina rohkeasta tytöstä ja revontulista. Kuinka sinunlaiseltasi se kuulostaakaan. En olisi itse tullut ajatelleeksi moista.”
Awwwwsss! Ja Valven leveä hymy myös <3

Ah, Alisan päättäväisyys on ihanaa, ja Valveenkin uppoaa selvästi, vaikka häntä hieman huolettaakin Alisan jaksaminen.

Lainaus
351.–532.
Pstt nuo numerot ovat menneet vähän sekaisin

Voi että tuo Alisan taikuuden kuvaus on taas jälleen kerran niin hienosti kuvailtu! Ja ihana tuo Valve tukemassa, vaikka Alisa ei edes itse tajua aluksi tarvitsevansa tukea. Kaikki tämä fyysinen läheisyys on <333

Lainaus
Oloni on oudon voimakas ja silti hajanainen.
Tämäpäs summaa hyvin äskeisen kuvailun!

Lainaus
Ei, ääni pääni sisällä sanoo. Ei ainakaan täysin. Ajattelen aiempaa hetkeämme linnan edustalla, hänen sormiensa tunnustelevaa kosketusta suupielelläni. Tämä kaikki välillämme on kasvanut päivä kerrallaan, halu ja kaiho. Olisimme päätyneet samanlaiseen tilanteeseen ennen pitkää. Loitsu vain on antanut minulle rohkeutta ymmärtää, myöntää, se. Valven olemus, hänen taikuutensa, kertoo minulle, etten olen asian kanssa yksin. Että kumpikin meistä on odottanut tarpeeksi.
Ahhhh!!! <333

Heii!!!! Ei saa jättää tollaseen kohtaan!! Ei oo reilua :DD No, jään oottelemaan jatkoa :D Tulipas nyt lainauspainoitteinen kommentti mutta leijun taas niin korkealla näiden kahden fiiliksissä etten voi sanoa kun lisää!!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 373
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #284 : 12.02.2020 13:58:03 »
Säästin tämän tarkoituksella kommenttilistani viimeiseksi, vaikka olenkin kappaleen taas lukenut useamman kerran. Järkeilin, että ehkä sitten olisin osannut muotoilla ajatukseni jotenkin parempaan kehikkoon, mutta ei nyt sit kummiskaan. :P

Tykkäsin kuitenkin taas kerran! Olen iloinen siitä, että Alisan taikuus hiipii hetki hetkeltä lähemmäs, ja Valve on aivan mahtava häntä tukiessaan. (Sitä jäin tosin pohtimaan, että suostuuko Valve vähän liian helposti uuteen yritykseen siihen nähden, miten uupunut Alisa on? Yleensähän hän on tosi suojelevainen ja varovainen, ja magian rajoja on tässä tekstissä korostettu tosi moneen otteeseen, joten ehkä tässä olisi voinut avata vähän enemmän niitä syitä, miksi Valve lähtee mukaan. Tai sitten jopa siirtää tuon kohtauksen seuraavaan aamuun - mielestäni sen teho ei siitä kärsisi, vaan malttamaton odotus ja huonosti nukuttu yö ennen uutta yritystä voisivat jopa syventää sitä jännitystä! Mutta tunnet hahmosi parhaiten, joten tärkeintä, että ratkaisu tuntuu sinusta sopivalta. :) )

Alisan taikuuden kuvaus on aina kaunista luettavaa ja pidän siitä, miten hänellä se on valoa ja kirkkautta, kun taas Valvella metsän hämärää. Ihana vastinpari! Pidättelen myös aina henkeäni näissä kohtauksissa, joissa hän pääsee sitä lähemmäs. Se kertoo siitä, että hahmosta on tullut lukijalle tosi tärkeä, joten olet selvästi kirjoittanut hänet hyvin!

Valven ja Alisan suhteen kuvaus on myös edelleen aivan ihanaa luettavaa. Mahtavaa, että Valve on niin vahvasti tukemassa näitä Alisan valintoja. Heidän suhteensa on terve ja tasapainoinen, ja sellaisesta lukeminen kaikkien vaikeiden/aaltoilevien/epäterveiden yms kirjallisuudessa näkyvien suhteiden joukossa on välillä tosi ihanaa vaihtelua!

Crystedin tavoin minäkin olen nyt ihan pähkinöinä tuosta lopun cliffhangerista! Kaikki oli niin hyvin ja sitten pudotaan! Apua! :D Täällä odotellaan siispä taas kerran malttamattomana jatkoa. :)

Kiitos hirveästi ja iloa ja inspiraatiota jatkon kirjoittamiseen!
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again


(ajoittain epäaktiivinen, saa tökkiä jos en vastaa johonkin!)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 993
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #285 : 27.02.2020 21:23:57 »
Luin uusimmat osat heti ilmestymisen jälkeen, jolloin tahdoin heti kirjoittaa suunnilleen tämän tasoisen kommentin:

!!! <3 !!!

Mutta jätin sitten asian sikseen, koska tuota ei olisi voinut nimittää edes onelineriksi  :P ;D Niinpä, nyt kun aikaa on (tarpeeksi?) kulunut, ja yritän varovasti palautella finiaktiivisuuttani, tulin kirjoittamaan toivottavasti tasokkaamman viestin. Vaikka päällimmäiset tunteeni ovatkin kuvattuna tuossa ylempänä.

Juuri sanomastani huolimatta iloitsin kovasti siitä, että Alisa löysi keinon hahmottaa omaa taikuuttaan, ja että se vielä oli noin ilmeinen, vaikka ei olisi kyllä itselleni tullut mieleen! Se on hänen näköisensä, eikä ole ihme että Valve on vaikuttunut. Ehkä nyt saamme tietää myös mitä keinoa Valve käytti aikanaan... Olen pohjattoman utelias  ;)  Oli miten oli, tarina oli kaunis ja kunnioitti hienosti mytologiaa sen taustalla.

Ja hahmojen välinen kemia... Ihana huolehtivainen Valve, ja haasteitaan ja suorituksiaan vähättelevä Alisa. Putoaminen. Minusta tuntuu, että hukun täällä tunteisiin itsekin. Tämä tarina kaivaa sisältäni esiin  sellaisen fanitytön, että melkein hirvittää  ;D (yhtä kamalaa kuin silloin kun kymmenisen vuotta sitten luin ensimmäistä kertaa Pottereita... taas sitä tuntee kasvaneensa ihmisenä!) Ei vaiskaan, ihana Ævintýr ja ihana sinä joka olet jaksanut tätä meille kirjoittaa  :-* Aina piristää päivää kun saa palata tämän sarjan pariin.

Ymmärrän kyllä että on kiireitä, älä ota stressiä! Kirjoittamisen iloa <3
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 042
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #286 : 03.03.2020 16:31:08 »
Crysted: Lainauspainotteiset kommentit kelpaavat paremmin kuin hyvin, kiva aina kuulla, mitkä kohdat ovat olleet onnistuneita. Alisakin oli luultavasti huolesta pohjimmiltaan mielissään, vaikka toki huolestuttaminen on aina myös ikävä juttu. :D  Tosi mukava kuulla, että Alisan taikuuden kuvailu oli mielestäsi onnistunutta, se oli asia jonka kamppailin paljon. Cliffhanger oli tosiaan vähän julma, mutta tässäpä taas jatkoa. Kiitos hirmuisesti lukemisesta ja kommentista. <3

Vehka: Kuten sanoin Crystedille, on tosi ihana kuulla, että Alisan taikuuden kuvaus on onnistunutta! Etenkin noissa osissa painin sen kanssa todella paljon, varsinkin kun kaikenmoista valon kuvailua tahtoo tulla niin runsaasti. :D Heh, valo ja hämärä ei ole mikään maailman hienovaraisin kombo, mutta nämä tällaiset jutut tahtovat olla oma heikkouteni, joten ilahduttavaa että pidät siitä myöskin. Erittäin hyvä pointti tuo, että Valve suostui Alisan pyyntöön kokeilla loitsua uudelleen vähän turhan helposti - siinä näkyy varmasti osaltaan se, että alkuperäisessä juonisuunnitelmassani Alisa ei pyörtynyt, ja kun se nyt tapahtui, en ottanut sitä tuon jatkon suhteen tarpeeksi hyvin huomioon. Tuo seuraavasta aamusta jatkaminen voisi olla juurikin hyvä ratkaisu, jonka aion ehdottomasti huomioida kakkosversiossa, mikäli tämä kohtaus tulee siihen päätymään. Kiitos siis paljon hyvästä huomiosta! On myös aina ilo kuulla, että Alisan ja Valven suhteen kuvaus on onnistunutta. Toki heilläkin on kompastuskivensä ja ongelmansa matkan varrella, mutta en ole halunnut luoda heidän välilleen hirveästi ylimääräistä konfliktia konfliktin vuoksi. Ihanaa että pidit ja kommentoit, kiitos paljon! Näiden uusien osien kohdalla soittolistasi oli muuten oiva inspiraatio, kuuntelin sitä paljon editoidessani. <3

Isfet: Tosi mukavaa, että olet päättänyt tehdä paluuta finiin ja että tulit vielä kertomaan ajatuksiasi näistä osista, se ilahdutti paljon. <3 Se, että Alisan taikuuden hahmottamisen keino oli ilmeinen, muttei silti tullut mieleen, oli minusta tosi hyvä huomio ja tuli itsellekin sellainen ahaa-elämys, että sen tyylistä vaikutelmaa koetin myös hakea. Se, että mielestäsi tarina kunnioitti mytologiaa taustalla, teki myös kovin iloiseksi. Jospa Valven keinokin jossain kohtaa paljastuu, jos ei varsinaisessa tarinassa niin muuta kautta, hienoa että se kiinnostaa. :)  Fanityttöily on vain ihana asia, näin kirjoittajanahan sitä toivoo eniten juuri sitä, että onnistuu herättämään lukijoissa tunteita. Kiitos todella paljon lukemisesta ja kommentoinnista! <3

A/N: Iso kiitos vielä kertaalleen kommenteista! :)

**

353.

Se ei ole hidas, kiireetön suudelma. Me miltei kaadumme toisiamme vasten kärsimättömyydessä päästä mahdollisimman lähelle, kuin pieninkin aavistus etäisyyttä olisi äkisti kestämätön. Kaipaukseni on polte, jonka Valven jokainen kosketus herättää entistä vahvempana henkiin: lietsoo sitä. Ainoa millä on merkitystä, on hänen suunsa kutsuva lämpö, hänen sormensa kiertymässä hiuksiini.

En ollut ymmärtänyt kunnolla, sittenkään, kuinka paljon halusin tätä.

Minä olen yhä kokematon ja hiukan kömpelö, mutta en osaa välittää. Käsieni liukuessa Valven harteilta hänen niskaansa tunnen, miten hän vavahtaa mielihyvästä. Alun hapuilun jälkeen opin, millainen tulee olla suudelmamme rytmi. Palkintoni on Valven kurkusta karkaava matala, tukahtunut ääni, täysin vailla hänen tavanomaista tyyneyttään. Villi riemu kulkee lävitseni; tieto siitä, että minä saan hänet tuntemaan niin.

Taikuus sykkii välillämme, hämärä ja valo. On kuin ne kietoutuisivat ohikiitäviksi hetkiksi yhteen, salainen melodia molempien sisällä. Ástarin minussa aiheuttama kirkkaus ei ole vaimennut, vaan kaikki on yhä teräväpiirteistä ja väkevää. Se tekee myös energiavirrasta voimakkaamman. Ajattelinko joskus pelkääväni sitä? En enää. Nyt annan sen kuljettaa käsiäni Valven keholla, hänen kasvoillaan. Haluan oppia tunnistamaan hänet yksin kosketuksesta, sormenpäitteni kevyimmästäkin hipaisusta hänen leukapieltään pitkin.

Valve koskee minua kuin hän ajattelisi samoin. Tunnen hänen sormiensa vaeltavan hiuksistani olkapäälleni, viipyvän mekkoni kaula-aukon paljastamalla kaistaleella paljasta ihoa. Toinen käsi pysyy lujasti vyötärölläni. Suudelmamme on etsivä ja nälkäinen ja täynnä suunnatonta iloa. Löysin sinut. Löysin sinut viimein. Ei enää rajoja tai pelkoa toisen katoamisesta.

Selkäni osuu johonkin. Olen ollut niin keskittynyt Valveen, etten kunnolla tajunnut meidän liikkuvan. Ymmärrän äkillisen esteen hänen työpöydäkseen vasta, kun hän nostaa minut istumaan sille. Helposti, tuosta noin vain. Mielessäni käy hajanainen ajatus, että onneksi mustepullot ja pergamentit ovat turvassa hyllyillä. Se kuitenkin haihtuu Valven nojautuessa puoleeni ja suudellessa minua uudelleen. Vastaan epäröimättä. Tästä uudesta kulmasta tavoitan hänen suunsa omallani helpommin.

Lopulta meidän on pakko vetää henkeä. Silloinkin pysymme toisistamme vain aavistuksenomaisen matkan päässä, tahtomatta rikkoa läheisyydestä mitään. Minussa kaikuu yhä taikuutemme sopusointu, hämärä punoutuneena valoon. Se on melkein liikaa, loitsun onnistuminen ja nyt tämä – eikä kuitenkaan tarpeeksi. En täysin tiedä, mikä on tarpeeksi.

Valve sivelee alaselkääni kevyesti peukalollaan, lähettää kehoani pitkin uusia mielihyvän väreitä. Hänen silmänsä ovat kiihkeät ja tummat. Minä katson häntä, hänen suudeltuja huuliaan, hiusten mustaa virtaa. Kasvoja, joilla ei ole ollut enää pitkään aikaan korppikuninkaan etäistä naamiota. Rintakehässäni läikkyvä tunne on niin voimakas, että se on vuotaa minusta yli.

Tämä monimutkainen ja taianomainen mies, tässä näin. En tahdo ketään toista.

”Menethän sinä naimisiin kanssani?” kysyn.

Peukalon sivelevä liike pysähtyy. Valve näyttää siltä, ettei osaa päättää, kuuliko hän minut oikein vai ei. En tiedä kunnolla itsekään, mistä sanat pohjimmiltaan kumpuavat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä vakuuttuneempi kuitenkin olen siitä, että ne ovat oikeat juuri nyt. Ylitsevuotava tunne minussa, se on myös yhtä kuin lausumani kysymys.

”Tarkoitan että… Kutsut minua morsiameksesi, mutta emme ole koskaan oikeastaan puhuneet siitä. Emme todella. Kaikki mitä olemme asiasta päättäneet, on Seremonian ja Edmundin aloittamaa. Ei mitään, mitä olemme valinneet itse.”

Valve katsoo minua yhä häkeltyneenä. Lisään pehmeämmin:

”Haluan olla kanssasi. En vain nyt, vaan vuosien päästä. Se on valinta, johon hovi ei ole vaikuttanut millään tavoin. Mutta olisin kanssasi myös ilman mitään virallista sopimusta, mikäli se –”

”Ei, Alisa. Ei.” Valve ottaa kasvoni käsiensä väliin. Hänen äänensä on käheä mutta päättäväinen. ”Minä vain – luulin, että se on kiistämätöntä. Että myös minä tahdon sitä, avioliittoa kanssasi. Valoilla ja liitoilla on vielä suurempi merkitys maageille kuin ihmisille. Kun kutsun sinua morsiamekseni, se on lupaus, joka ei rikkoudu. Tärkein sellainen. Minun olisi pitänyt tehdä se selväksi jo aiemmin.”

Valve sanoo sen kaiken kuin ei olisi koskaan ollut mistään yhtä varma. Vaikka uskoin olevani valmis millaiseen vastaukseen tahansa, minun on vaikea hillitä tunteiden paljoutta sisälläni. Puhuin totta sanoessani, että olisin hänen kanssaan joka tapauksessa. Ja silti, siitä huolimatta…

”Halusin kai vain kuulla sen ääneen”, sanon lopulta hiukan tukahtuneesti. Valve nyökkää vakavana, väistämättä katsettani.

”Loppuelämäni jokainen päivä. En voisi kuvitella, etten jakaisi niitä virallisten valojen kautta kanssasi. Sitä paitsi olet oikeassa siitä, mitä sanoit hovista. Sopimus ehkä aloitti tämän, mutta kaikki, mitä on tapahtunut Seremonian jälkeen, on pelkästään meidän välistämme.” Horjumattomiin sanoihin ilmaantuu kiivaampi sävy. ”Hovilla ei tule olla sen kanssa mitään tekemistä.”

”Joten… me…” En tiedä, miten päättää lauseeni. ”Miten me… Kuinka pian voisimme…?”

Osallistuimme molemmat alun perin Seremoniaan toivoen, ettei avioliittoa sittenkään tapahtuisi. Mielessäni käy, että ehkä tämä on sen vuoksi vierasta maaperää kummallekin meistä. Jopa pelkkä avioliitosta puhuminen tuntuu hiukan epätodelliselta – riippumatta siitä, kuinka paljon sitä tahdon. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia häitä odottaa tällaisessa tilanteessa. Saapuessani kalvaslinnaan yritin olla ajattelematta asiaa parhaani mukaan.

354.- 355.

Valve tarkastelee kasvojani tutkivaan sävyyn. ”Millainen avioliittoperinne kotikylässäsi on?”

Otsani rypistyy miettiessäni.

”Tavanomainen kai. Suostumus liittoon tulisi yleensä pyytää morsiamen vanhemmilta, ottaa vastaan myötäjäislahja. Kihlausaika kestäisi tovin, ja sen jälkeen kylänvanhin vahvistaisi liiton kylätalolla pidetyssä hääjuhlassa. Koko kylä osallistuisi siihen, toisi syötävää ja lahjoja… Yhteiset pidot kestäisivät auringonnoususta auringonlaskuun asti.”

Valven suupielille kohoaa alakuloinen hymy. Hän sanoo ääneen sen, mitä me molemmat ajattelemme:

”En usko, että pystyisin tarjoamaan sinulle sellaisia häitä. Useammasta eri syystä.”

Minä pudistan lujasti päätäni.

”Sillä ei ole väliä. En koskaan kuvitellut itseäni kylän morsianten paikalle.” Sitä paitsi en ole enää yksi heistä. Se ei ole surullinen ajatus.

”Siitä huolimatta haluan, että teemme tämän oikein. Ansaitset sen, et mitään vähempää.” Valve tarttuu käsiini, sulkee ne omiensa sisään. Huomaan hänen leukapieltensä kiristyvän hetkeksi. ”Mutta en ole varma, milloin se voisi tapahtua. Aiemmat Seremoniat… Oli kertoja, jolloin vihkiminen suoritettiin välittömästi jälkeenpäin hovin toimesta. Minä kieltäydyin siitä. Kuvittelin ostavani itselleni siten aikaa, mutta en myöskään kestänyt ajatusta, että minut ja valitsemani naisen olisi liittänyt valalla yhteen joku Edmundin lähipiiristä, heidän tavallaan.”

Hymähdän. ”Minä en olisi pitänyt siitä sen enempää. Halusit tarjota meille molemmille pakotien.”

”Niin. Kuten tiedät, ennen kuin tapasin sinut, en kuvitellut… Uskaltanut edes haaveilla…” Valve vaikenee. Hän lisää aiempaa raskaammin:

”Myös Edmund on tietoinen, että olen yrittänyt taistella Seremonian lopputulemaa vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Niin järjetöntä kuin se onkin, en tiedä, miten hän tulkitsisi juuri nyt tällaisen käänteen. Pistäisikö hän kaiken kunniantuntoni syyksi ja keskittyisi vain mustaamaan sen turvin entisestään mainettani? Toivon niin. Mutta hän tietää periaatteeni ja että minulla on aika puolellani, että voisin halutessani pitkittää kihlausta ihmisten silmissä loputtomiin. Jos hän kuulisi meistä ja ajattelisi sen johtuvan siitä, että haluan sitä, että minä ja sinä olemme –”

”Tarvitseeko hänen ja hovin tietää?” minä kysyn. ”Entä jos se on yksi salaisuuksistamme? Heillä ei pitäisi olla tämän kanssa mitään tekemistä, sanoit niin itse.”

Puhuessani minut valtaa kuitenkin olo, että vaikka kuinka tahtoisin, se ei ole totuus. Olemme yhä liiaksi sotkeutuneet hovin ja Edmundin luomaan juonittelujen ja valtasuhteiden verkkoon, jonka keskiössä myös Reina ja hänen veritaikuutensa on. Avioliittomme, varsinkaan yhteisymmärryksessä solmittu, ei olisi välttämättä yhdentekevä.

”Salaisuus”, Valve toistaa hitaasti. ”Kenties. Meidän olisi löydettävä kuningaskunnasta joku vahvistamaan liitto ilman, että kukaan hovista saisi asiaa selville. Jostakin läheisestä kylästä ehkä, tai kaupungista läheltä etelän rajaa… Joku, jolla ei olisi pienintäkään yhteyttä kuninkaankaupunkiin tai velvollisuutta hovia kohtaan. Taikuudenkäyttäjistä ei olisi apua tässä tilanteessa. Heidän ajatuksensa puolisoiden välillä solmittavasta liitosta on usein erilainen kuin ihmisillä.”

Jokin minussa liikahtaa Valven puhuessa taikuudenkäyttäjien liitoista. Se on usein erilainen. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa.

”Entä –”

Epäröin. Ymmärrän aivan liian hyvin, että seuraava kysymykseni on paljon aiempia painavampi. Monimutkaisempi. Joskus aiemmin en olisi kyennyt esittämään sitä lainkaan. Nyt päässäni kuitenkin kaikuu kaikki se, mitä Valve minulle aiemmin sanoi. En tahdo paeta enää. Lupaus, joka ei rikkoudu.  On kuin valoni loistaisi hiukan kirkkaammin.

Siksi kysyn mahdollisimman vakaaseen sävyyn, välittämättä sydämeni kiihtyneistä lyönneistä:

”Entä maagien tapa?”

Sanojeni merkitys ei tavoita Valvea heti. Kun niin viimein käy, hän jännittyy, irrottaa otteensa käsistäni. Tunnen ahdistuksen sävähdyksen hänen taikuudessaan; menneisyyden painon ja virheet, vääristä syistä tekemättä jätetyt teot. Syvimmät haavat paranevat hitaimmin.

Osasin odottaa kaikkea sitä, enkä siksi hätkähdä tai lannistu. Valve on saanut itsensä jälleen hallintaan, mutta hänen silmissään on ristiriitaisten tunteiden vääristämä ilme. On minun vuoroni koskettaa käsilläni hänen kasvojaan, lempeästi. Olemme yhä niin lähellä, yhä niin herkistyneitä toisistamme, että valoni sipaisee jälleen hänen hämäräänsä. Toivon sen kertovan hänelle sanojani lisäksi, miksi oikein yritän vakuuttaa hänet.

Valve ei pakene, vetäydy pois. Erotan hiljaisuudessa hänen sydämenlyöntinsä, yhtä kiivaat kuin omani. Tyhjä tila niiden välissä on täyttynyt taikuuden eri sävyistä. Tajuan, etteivät kaikki niihin kätkeytyvät tuntemukset, samat kuin hänen silmissään, ole surullisia tai kipeitä. Eivät täysin. Se antaa minulle rohkeutta jatkaa:

”Tiedän, että mikäli niin tapahtuisi, se ei tapahtuisi heti. Minä onnistuin tekemään tänään vasta ensimmäisen loitsuni, ja taikuuteni juurtumiseen on vielä pitkä matka. Valve – sinä et ole Rahko, enkä minä ole hänen morsiamensa, vaan sinun. Se loitsu –”

Ævintýr”, Valve sanoo karheasti.

Ævintýr ei olisi meidän tapauksessamme sellainen kuin pelkäät. Minä tiedän, ettei se olisi. Joten, minusta me voisimme… harkita myös sitä. Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse tahrata ævintýria enää. Tässä on kyse pelkästään sinusta ja minusta. Kaikki muu on merkityksetöntä.”

Valve miettii sanomaani pitkään vaiti. Minä odotan kärsivällisesti, vaikka samaan aikaan rintakehässäni kipunoi jokin määrittelemätön. Milloin se oikein tapahtui? Milloin minä päätin, että ævintýr on sittenkin jotakin kaunista pelottavan sijasta? Asia, jonka ehkä tahdon elämääni?

Valven kertoessa minulle menneisyydestään en kyennyt keskittymään loitsussa muuhun kuin Rahkon tekojen julmuuteen, rumuuteen. Nyt on toisin. Ajattelen tapaa, jolla taikuutemme hetki sitten kietoutui yhteen, vaikkakin lyhyiksi silmänräpäyksiksi. Kaikkia muita taikuuden täyttämiä hetkiä ennen sitä. Se tuntui aivan yhtä oikealta kuin loitsun luominen tarinan avulla, ensimmäinen todellinen välähdys kesänkirkkautta sisälläni. Kuin niin olisi tarkoitettu.

Ehkä niin onkin. Olen sentään aistinut Valven hämärän jo ennen kuin edes tiesin omasta taikuudestani, ensimmäisestä kohtaamisestamme asti. Muistan, miten hän sanoi, että kyseessä on molemminpuolinen lupaus olla yhdessä niin kauan, kun aikaa siihen on suotu. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Miksen tahtoisi sitä, kun kyse on hänestä, meistä?

”Emme tiedä, millainen vaikutus mädällä olisi sellaiseen sidokseen.”

Valven pakotetun tyynesti lausuttu toteamus saa minut hätkähtämään. Minun on myönnettävä, etten tullut edes ajatelleeksi mätää tai sitä, mitä se ævintýrille ehkä merkitsisi. En ainakaan itseni kannalta.

Puren huultani. ”Oletko varma, että sillä olisi vaikutusta? Eihän niin ole enää myöskään sinun ja Eddan sidoksen tapauksessa. Mätä ei ole osa taikuuttasi.”

”Ei. Mutta se on osa minua, heikkonakin, ja ævintýrin sidos on syvä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos –” Valve vetää henkeä. ”Meidän olisi oltava varmoja, ettei siitä aiheutuisi sinulle mitään.”

”Siinä tapauksessa on hyvä, että aion päästä mädästä eroon”, minä totean. ”Tiedän, mitä ajattelet siitä, mutta noidat kykenivät auttamaan myös Väkeä Ikitammen suhteen. Minusta meidän ei pidä luovuttaa ennen kuin tiedämme, mitä mieltä he asiasta ovat. Agnes on minulle yhä palveluksen velkaa.”

Valven otsa rypistyy. Vastaan väittämisen sijasta hän kuitenkin vain painaa suupielensä tiukaksi viivaksi, nyökkää. Minä ristin käteni syliini. Me tiedämme molemmat, ettei hän ole vielä vastannut alkuperäiseen kysymykseeni. Kun kyse on ævintýrista, mätä on pohjimmiltaan vähäisin este. En voi olla toivomatta…

Valve huokaa.

”Kuvittelin aina”, hän sanoo viimein, hapuillen oikeita sanoja, ”ettei minun pitäisi yrittää edes haaveilla mistään sellaisesta. Ei kaiken sen jälkeen, mitä mest – mitä Rahko teki. Että elämääni saapuisi joku kaltaisesi, jonka kanssa saattaisin tahtoa… Ja silti, aina toisinaan näiden viikkojen kuluessa, olen huomannut ajattelevani…”

”Ajattelevasi mitä?” minä kysyn hiljaa.

Valve sulkee silmänsä. Hämärän sävyt hänessä muuttuvat aiempaa selkeämmiksi, se ja kirkkaan veden tuoksu. Vahvin tunne niiden keskellä on, ahdistuksen hälvettyä, toivo; miltei nälkäinen äkillisessä voimassaan.

”Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu. Siinä tapauksessa, että taikuutesi juurtuu, ja haluat todella valita maagintien. Tapa jolla tunsin hetki sitten valosi, se oli… oikein. Koska kyseessä olit sinä eikä kukaan muu. Mutta Alisa, mikään ei velvoita meitä siihen. Ihmisten tavalla solmittava liitto ei olisi vähäisempi.”

”Entä jos minä luulen tahtovani sitä silti? Mikäli valitsen maagintien, ja jos sinä vain olet samaa mieltä.”

Uusi toivon kipinä sydämenlyöntien välissä. En tiedä, kuuluuko se Valvelle vai minulle vai molemmille. Kun hän ei heti vastaa, lisään käytännöllisempään sävyyn:

”Jos, tai kun, sen aika joskus koittaa, en aio olla voimiltani yhtään sinua vähäisempi, älä huoli. Jatkan ahkerasti harjoittelua.”

Se havahduttaa synkkämielisyyteen taipuvaisen sulhaseni viimein. Hän vaikuttaa lähes ärtyneeltä siitä, että epäilen hänen luottamustaan kykyihini.

”Olet jo nyt edistyneempi kuin minä olin samassa tilanteessa. Se ei tule olemaan ongelma, mikäli todella aiomme solmia ævintýrin.”

356.

Tällä kertaa Valve lausuu vanhan kielen sanan lempeämmin, kuin se olisi kipeän lisäksi sittenkin myös jotakin arvokasta. Minä tukahdutan huojentuneen hymyn.

”Hyvä. Ei meidän tarvitse päättää mitään lopullista vielä nyt. Vai mitä? Joudumme kaiketi odottamaan joka tapauksessa, vaikka liittoomme ei liittyisi hippustakaan taikuutta.” Sanon viimeiset sanat hiukan haikeasti.

”Pelkään pahoin, että niin on. Edmund ja Reina ovat yhdessä yhä liian arvaamaton elementti.  Meidän ei tule ottaa heidän suhteensa tarpeettomia riskejä juuri nyt, etenkään tässä asiassa. Toivottavasti täysikuun tapaaminen noitien kanssa muuttaa tilannetta edes vähän.” Valve kohtaa katseeni. ”Hovi on vain hetkellinen este. Löydämme ratkaisun ennen pitkää, sinä ja minä.”

Hänen sanoissaan ei ole pienintäkään epäröintiä. Ilo, jonka se minussa aiheuttaa, on jälleen kovin ylitsevuotava. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, että haluamme sitä molemmat. Olipa liittomme millainen hyvänsä.

”Uskon sen. Ja sillä välinhän… mikään ei estä meitä… tai siis, me voimme jatkaa…”

Valve kohottaa kulmiaan nähdessään minun punehtuvan. Hän nojautuu lähemmäs, äänessään äkillinen, kiusoittelevan utelias sävy:

”Jatkaa mitä, neiti morsian?”

Minä punehdun vielä pahemmin. Totean olevani naurettava; suurin osa ikäisistäni tytöistä on jo tässä vaiheessa perustanut perheen, kun taas minä en saa edes tätä yhtä sanaa suustani.

”Suutelemista”, mumisen lopulta. Ja ehkä jotain muutakin. Toive karkaa sydämeni salaisesta kolkasta ennen kuin ehdin estää. Olen melko varma, että se näkyy myös kasvoiltani.

”Ah, kyllä. Uskoisin niin.” Valven hymy paljastaa, kuinka paljon vastaukseni miellyttää häntä. Hän sivelee mekkoni vihreää kangasta ja samalla käsivarttani. Teko saa minut unohtamaan tyystin nolostuksen. ”Olenko muistanut mainita, kuinka hyvin tämä mekko pukee sinua?”

Sanojen sävy on nyt tummempi, hyväilevän pehmeä. Ääneni värähtää aavistuksenomaisesti. ”Et.”
”Olet se ylläsi samalla kertaa sadunomainen ja todellinen, vain sillä tavalla kuin sinä voit. Kesäisen metsän värit katseessasi…”

Huulteni sijasta Valve painaa suudelman tällä kertaa leukapielelleni. Kevyesti, hellästi. Ensin yhden ja sitten toisen, kunnes suudelmista muodostuu suloinen mutta määrätietoinen polku kaulani herkälle iholle. Minä hengähdän terävästi. Mieleeni kohoavat kuvat unista, joissa Valve teki juuri tällä tavoin. Silloin en kyennyt myöntämään itselleni, kuinka paljon sitä oikeastaan tahdoin.

Enää niin ei ole. Sitä paitsi todellisuus, minä päätän, on huomattavan paljon unia parempi. Pulssini sykkii kiivaana Valven huulia vasten, kutsuu jälleen esiin valoni palavan kirkkauden ja energiavirran. Sormeni eksyvät hänen hiuksiinsa, selkään, tunnustelemaan melkein omistavasti. Tahdon tuntea hänen paljaan ihonsa käsieni alla, kehon voiman ja jäntevyyden. Tahdon –

Samassa Valve urahtaa turhautuneena. Minä jähmetyn. ”Mitä nyt?”

Hän on hiljaa niin pitkään, että pelkään jonkin olevan vialla. Tovin kuluttua hän sanoo:

”Edda on leiponut kakun. Loitsusi onnistumisen kunniaksi. Hän haluaa, että menemme juhlistamaan sitä.”

Minun on ensin vaikea yhdistää Valven kertomaa tämänhetkiseen tilanteeseen, sisälläni sykkivään haluun. Hän voisi aivan yhtä hyvin puhua vierasta kieltä. Eddan nimeen keskittyminen auttaa kuitenkin vähän.

”Sinä… kerroit siitä hänelle jo? Sidoksen kautta?”

”Niin. Heti kun se tapahtui. En ajatellut silloin, että me –” Valve äännähtää jälleen turhautuneesti. Hän vaikuttaa suorastaan katuvalta. ”Voisin sanoa, että olemme kiireisiä juuri nyt. Se on totta, eikö niin? Kakku voi kyllä odottaa.”

Hänen toiveikas äänensä saa minut nauramaan hiukan hengästyneesti. Punnitsen vaihtoehtojamme hetken, kunnes kysyn:

”Millaisen kakun Edda leipoi?”

Valve kohottaa päätään. Voin nähdä hänen ilmeestään, että hän yrittää päätellä turhaan, miksi sillä on pienintäkään merkitystä. ”Siinä on manteleita.”

Manteleita. Hassua kuinka kaukaiselta se kuulostaa. Minä suoristaudun, yritän koota ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen.

”Hmm. Luulen, että mantelikakku ei voi odottaa.”

Huokaisen sanojeni päätteeksi. Totuus on, etten haluaisi keskeyttää… tätä, yhtään sen enempää kuin Valve, mutta ehkä on vain hyvä, että emme kiirehdi. Ehkä. Sitä paitsi tahdon päästä näkemään leveän hymyn, jonka tiedän Eddan kasvoja koristavan, kun kerron hänelle tekemästäni loitsusta.

Valve hieraisee niskaansa kädellään. ”Taidat olla oikeassa. Sinun olisi hyvä syödä jotakin.”

Ah. Minulla ei ole siinä asiassa luultavasti mitään vastaan sanomista. Siispä laskeudun Valven avulla pöydältä ja sivelen jo toistamiseen pois mekkooni ilmestyneet rypyt.

”Olenko edustuskelpoinen?” kysyn. En voi itse olla epäilemättä sitä vähän. Oloni on leijuvalla tavalla hyvä, kuin olisin juonut hiukan lisää hehkuviiniä. Mikäli janoan vielä jotakin enemmän, en ajattele sitä juuri nyt. En lainkaan.

Myös Valve on selvästi päättänyt hyväksyä tilanteen maagin arvokkuudella. Hänen katseensa painavuus on silti yhä kovin paljonpuhuva sen kulkiessa ylitseni. Jäämme tarkastelemaan vaiti toisiamme. Kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta päästää työhuoneen hetkestä irti, taikuudesta ja lupauksista ja uudenlaisesta kosketuksesta.

Viimein Valve kuitenkin siirtää muutaman karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse ja nyökkää vastaukseksi kysymykseeni.

”Siinä tapauksessa ei anneta Eddan odottaa enempää.”

357. - 358

Eddan leipoma mantelikakku on makea ja herkullinen. Me syömme sen linnan keittiössä, kaikki kolme – minä ja Valve ja alkuun hiukan vastahakoinen Edda, joka yrittää usuttaa meitä ensin ruokasaliin. Kun ihmettelen syytä, hän sanoo, että niin olisi paljon juhlallisempi.

”Täällä on hyvä, jos se vain sopii sinulle”, minä totean päättäväisen sävyyn. ”Ja sinun pitää ehdottomasti juhlia kanssamme.”

”Minä laitan sinulle teetä”, Valve lisää tyynesti Eddan yhä empiessä. Yhdessä saamme hänen mielensä viimein kääntymään.

Niinpä vietämme illan keittiönpöydän ääressä välittämättä sen ahtaudesta. Tulisijassa rätisee iloinen tuli, joka pitää visusti loitolla ulkona vallitsevan kylmän. Se on muun keittiön lailla täynnä turvallista kotoisuutta. Edda tahtoo kuulla kaiken mahdollisen loitsustani, ja minä kerron hänelle revontulista ja tarinasta niin yksityiskohtaisesti kuin vain osaan. Hänen hymynsä on aivan yhtä leveä kuin millaiseksi sen kuvittelin, terävähampainen. Edda sädehtii, kun pääsen selityksessäni lasipullon sisällä häivähtäneeseen linnunsiipiseen kajastukseen.

”Minähän sanoin, Alisa-neiti, että taikuutenne käyttö selkenee teille ennen pitkää.”

”Kiitos hyvän opettajan”, minä huomautan ja kosketan kyynärpäälläni vieressäni istuvaa Valvea. Hän kohottaa hehkuviinilasinsa minua kohti toverilliseen eleeseen. Harmaat silmät ovat lämpimät.

Tunnit seuraavat toistaan kuin huomaamatta. Keittiötä ympäröi mausteiden tuttu tuoksu, tulenkajo. Hehkuviini tekee kaikesta pehmeää ja hyvällä tavalla kevyttä. Minä annan katseeni kiertää huoneessa, hyväntuulisissa seuralaisissani. Valve ja Edda keskustelevat parhaillaan jostakin kalvaslinnan maihin liittyvästä. Minusta on hauska seurata heitä yhdessä, nähdä jokaisesta pienestä eleestä, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Aivan kuten he ovat minulle.

Kuka olisi uskonut, aivan alussa, että päätyisin Seremonian jälkeen tähän pisteeseen? Elämään, jonka haluan, täynnä taikuutta ja hyviä asioita. Ei ilman surua ja kipua, totta, mutta eihän se silloin olisi elämää lainkaan.

Onnellinen. Lausun sanan hiljaa mielessäni, jään kuuntelemaan sen kaikua. Juuri nyt olen kovin onnellinen.

Jonkin ajan kuluttua mantelikakusta ei ole jäljellä enää murustakaan, ja myös tulisijan liekit ovat alkaneet hiipua. Tajuan olevani unelias, vaikka talven pakkasenvärinen iltahämärä on vasta hädin tuskin langennut. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun yritän pitää silmäluomiani itsepäisesti auki; ne haluavat sulkeutua toiveistani välittämättä.

”Sinulla on ollut pitkä päivä. Voisi olla parempi, että menet lepäämään.”

Hän käyttää huolehtivaisinta äänensävyään. Mietittyäni asiaa nyökkään ja tukahdutan saman tien haukotuksen kämmenselkääni. ”Minäkin luulen niin.”

”Siinä tapauksessa minä saatan sinu–”

Valve vaikenee kesken kaiken. Vilkaistessani häntä näen hänen tuijottavan tyhjyyteen, kasvoillaan tutkimaton ilme. Eddan olemus on samanlainen. He kuuntelevat yhdessä jotakin, ehkä linnan omaa taikuutta, joka on vielä minun saavuttamattomissani. Molempien katseessa viipyy jokin terävä ja hiukan vieras.

”Mitä nyt?” minä kysyn, äkisti täysin hereillä ja voimatta peittää huoltani.

Ääneni saa Valven palaamaan takaisin todellisuuteen. Hän kurottautuu koskettamaan olkapäätäni. Rauhoitun nähdessäni, että hänen huulilleen on kohonnut hymy.

”Vaikuttaa siltä, että olemme saaneet kalvaslinnaan arvovieraan. Tulisitko hetkeksi kanssani?”

**

Linnan puutarhassa, talviunta nukkuvan omenapuun luona, seisoo tuhkanharmaa peura.

Hetken aikaa minä vain tuijotan näkyä, en ymmärrä sitä todeksi. Hallavapeuran sarvet hohtavat samaa hopeaista valoa kuin syksyisessä metsässä, karkottavat vaivatta pimeän ympäriltään. Meidät nähdessään se pärskähtää ja ottaa muutaman askeleen lähemmäs. Katseeni kiinnittyy välittömästi taikaolennon vasempaan takajalkaan, jolle se ei kyennyt laskemaan viimeksi painoaan kunnolla. Ammottavasta haavasta ei ole enää jälkeäkään, ei edes ohuinta arpea. Hallavapeuran liike on täydellisen sulavaa ja helppoa, aaveenkevyttä.

”Kuinka… miten?” minä kuiskaan. En halua pelottaa vierastamme pois puhumalla liian kovaa, vaikka on selvää, että se on saapunut luoksemme itse.

Valve tarkkailee peuraa vierelläni. Kuulen yhä hymyn hänen äänestään, kun hän vastaa:

”Muistatko kun kerroin, että maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä? Juureton taikuus on nykyisin äärimmäisen harvinaista. Uskon, että se on aistinut valosi havahtumisen eikä ole osannut pysyä poissa. Tällaisten asioiden suhteen se on loputtoman utelias.”

Jokin hallavapeuran läsnäolossa on oudon tuttua, eikä vain syksyn tapahtumien vuoksi. Hetken aikaa pohdittuani tajuan:

”Minä – luulen, että se oli metsässä tänä aamuna. Seurasi minua, mutta ei näyttäytynyt.”

”Ah. Ehkä se oli lähistöllä ja tiesi taikuutensa avulla, että olet aivan ensimmäisen loitsusi luomisen kynnyksellä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikka Rajankulkija kykenisi moiseen.”

En voi olla hymähtämättä. ”Ja minä kun kuvittelin, että se saapui viimein kiittämään meitä siitä, mitä syksyllä tapahtui.”

Hallavapeura katsoo suuntaamme yönmustilla silmillään, melkein kuin se odottaisi jotakin. Minulla on ylläni Valvelta lainattu paksu kaapu, mutta silti selkäpiitäni pitkin kulkee värähdys. Taivaalta pyryää pakkaslunta, joka ei kuitenkaan tartu kiinni peuran turkkiin. Valve sanoo miettivään sävyyn:

”Se taitaa haluta tervehtiä sinua. Tutustua taikuuteesi.”

Hengähdän huurua ilmaan. ”Pitäisikö minun…?”

”Jos vain haluat.”

En tohdi jäädä epäröimään. Astelen hallavapeuraa niin lähelle kuin vain kykenen puutarhaa peittävältä lumelta. Se seuraa saapumistani aluksi liikkumatta, nuuhkii ilmaa sieraimet väristen, kunnes ylittää välimatkan ja pysähtyy aivan eteeni. Kruunumaisten sarvien hopeinen hohto ja sen alta huokuva taikuus mykistävät minut; molemmista uhkuva vastaansanomaton, outo voima. Oman taikuuteni kirkkaus yrittää kurottaa sitä kohti.

Muistan, miten hallavapeuran maasta nostattamat kukat lävistivät metsästyskeihään. Pystyisikö se herättämään taikuudellaan henkiin myös puutarhan ruusut ja muratit, saamaan ne kasvamaan lumen alta? Sen täytyy olla helppoa olennolle, joka kulkee maailmojen rajojen yli kuin ne olisivat pelkkiä hiekkaan piirrettyjä viivoja.

Hallavapeura taivuttaa kaulaansa. Minä ojennan käteni, annan sen nuuhkia kämmeneni ihoa. Tunnen itseni tytöksi sadusta.

”Pahoittelut”, mumisen hallavapeuralle, kun se pärskähtää jälleen. ”Minulla ei ole sinulle marjoja.”

Mutta minulla on taikuuteni. Valoni koskettaa varoen hallavapeuran erilaisista kerroksista koostuvaa vanhaa taikuutta. Sen vaikutus on nyt toisenlainen, ei yhtä painava – lempeämpi, mutta vain hiukan. Ohikiitävän hetken ajan minusta tuntuu samalta kuin hetki ennen ástarin luomista, loitsun voima virtaamassa rintakehässäni, kunnes se katoaa. Olen aistivani ilmassa kukkien tuoksun.

Hallavapeuran pää kohoaa. Katseemme kohtaavat, tai ehkä vain kuvittelen niin. Se päästää äänen, joka muistuttaa enemmän linnun pehmeää sirkutusta kuin peuraa. Tahdon ajatella, että kyseessä on kuin onkin myös kiitos.

Sitten taikaolento kääntyy, lähtee kulkemaan puutarhan poikki siroin askelin. Hopeinen kajo katoaa sen vanavedessä.

Minä jään seisomaan aloilleni, yritän käsittää tapahtunutta. Lumi sataa hiuksiini hiljaa. Koleuden hiipiessä iholleni taikuuden sijasta havahdun ja palaan Valven luo. Huomatessaan minun olevan kylmissäni hän vetää minut lähelleen, puistelee lumihiutaleet huolellisesti yltäni. Hetkeen kumpikaan ei puhu.

”Se tuntui aivan enteeltä”, sanon viimein, kun lähdemme kävelemään takaisin sisälle. Valve katsahtaa suuntaani.

”Hyvältä vai huonolta?”

”Hyvältä. Tai”, korjaan, ”ehkä kyse on pikemminkin siitä, että meidän on tehtävä siitä sellainen.”

Valven sormet kietoutuvat omieni lomaan. ”Siinä tapauksessa teemme juuri niin.”

Seuraa joukko kirkkaita, hyviä päiviä, kuin hallavapeura todella olisi ollut myönteiseksi tarkoitettu enne. Niiden aikana minä vahvistan Valven valvonnassa taikuuttani, luen ja kirjoitan muilla oppitunneilla tavalliseen tapaan. Yhdessä me taas opettelemme, mitä oikeastaan tarkoittaa olla toisillemme sulhanen ja morsian. Ilokseni siihen sisältyy paljon aiempaa enemmän suutelemista. Myös täysikuu lähestyy vääjäämättä, ja samalla noitien tapaaminen. Tiedän meidän molempien toivovan, että sen jälkeen olisimme viisaampia Edmundin ja Reinan ongelman suhteen.

Niin ei kuitenkaan ehdi käydä. Viikko ensimmäisen loitsuni ja hallavapeuran ilmaantumisen jälkeen, kolme päivää ennen täysikuuta, kalvaslinnaan saapuu uusi vieras – viestintuoja kuningas Edmundin hovista.

**   

A/N2: Näihin osiin tuli varsin paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa. Seuraavaksi alkaakin sitten viimeinen tarinakaari.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 373
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #287 : 03.03.2020 16:42:05 »
Rip sydänparkani. ❤️❤️❤️❤️❤️❤️

Palaan myöhemmin paremman kommentin kanssa, mutta olipas tämä ihana! ❤️❤️❤️❤️
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again


(ajoittain epäaktiivinen, saa tökkiä jos en vastaa johonkin!)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #288 : 03.03.2020 21:00:55 »
No niin! Vihdoin pääsivät nuo hupsut muhinoimaan :D Ihastuin kovasti tuohon sun kuvailuun siitä hetkestä, siinä oli niin paljon molemminpuolista halua ja kaipausta että! Ja sitten tuli tuo Alisan kysymys, naurahdin sille vähäsen :D Valvekin epäilemättä vähän kohotti kulmaa moiselle muotoilulle. Mutta toisaalta, niin Alisaa että tuollainen pyörii hänen mielessään :D Ja Valven vastaus kommenttiin epäilemättä miellytti :D

En edes muistanut että Alisa ja Valve eivät olleet tavallaan kunnolla naimisissa koska tosiaan, aiheesta ei ole juuri pystytty puhumaan kun välillä on väreillyt kaikenlaista etäisyyttä ja epävarmuutta :D

Oon ihan kikseissä aina jostain syystä kun tarinassa mainitaan tarinan nimi ja niin kävi tässäkin tapauksessa :D Tälläne side note vaan :D Mutta joo, ymmärrän tässä maagien avioliittojutussa molempien kannan, Valven menneisyyden traumat sekä huoli mädän vaikutuksesta Alisaan ja Alisan uteliaisuuden sekä rohkaisun ensiloitsun toimimisesta.

Lainaus
Milloin se oikein tapahtui? Milloin minä päätin, että ævintýr on sittenkin jotakin kaunista pelottavan sijasta? Asia, jonka ehkä tahdon elämääni?
Ah! Tämä kuvaa tosi hienosti symbolisella tasolla myös koko tarinan etenemistä, että milloin Alisan matka Kalvaslinnassa ja Valven morsiammena muuttui pelottavasta kauniiksi ja lopulta tähän pisteeseen :')

Eddaaaa!! :D No, toisaalta ehkä on ihan hyvä ettei tässä kiirehditä niin mun pää ei räjähdä tähän kun meitä on nyt hellitty Alisa/Valvella jo aika runsaasti tässä luvussa verrattuna heidän yhteiseen mutkikkaaseen taipaleensa :D Ja onhan tuo hetki keittiössä söppänä, miten rennosti he voivat nyt kaikki olla toistensa kanssa :)

Lainaus
Hallavapeura taivuttaa kaulaansa. Minä ojennan käteni, annan sen nuuhkia kämmeneni ihoa. Tunnen itseni tytöksi sadusta.
No siis mäkin olin ihan heti kun toi hallavapeura mainittiin että nyt Alisa pääsee olemaan kunnon satuprinsessa jee :D

Ei yhtään ollut liikaa asiaa tässä luvussa, kuten aina olisin voinut lukea metrikaupalla lisääkin, koska tästä tarinasta mun on mahdoton saada tarpeekseni :D ihan pelottaa että loppu alkaa lähestyä iik! No, mutta onhan sitten aina mahdollista kirjoitella pieniä spinoffeja niin kuin se sun yksi hieno spinoff jonka julkasit vähän aikaa sitten :)

Kiitos taas jatkosta, sitä oli ilo lukea kuten aina!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 17
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #289 : 03.03.2020 22:18:17 »
Uuu, olipas tämä kiihkeä ja onnentäyteinen luku, ihanaa luettavaa.

”Menethän sinä naimisiin kanssani?” kysyn.
Hyvä Alisa! Tähän samaan syssyyn kissa pöydälle Alisan kaveriks! Kuvaa muuten myös niin hyvin Alisan luonnetta tuokin, että kiihkeiden hetkien lomassa hän muistaa miettiä käytännöllisesti mustepullojen kohtaloa.

Joskus aiemmin näiden kahden kylmän kauden aikaan toruin Valvea vähän ankaramminkin (kun se nyt ansaitsi vähän...), mutta olen kyllä tähän mennessä leppynyt. Valve on niin kovin herkkä mies.
”Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu. Siinä tapauksessa, että taikuutesi juurtuu, ja haluat todella valita maagintien. Tapa jolla tunsin hetki sitten valosi, se oli… oikein. Koska kyseessä olit sinä eikä kukaan muu.

Alisan ja Valven... öö... malttamattomasta menosta päätellen tässä olisi ollut hieman liikaa suudelmia minun makuuni, jos ei olisi tullut keskeytystä. Koska solw burn <3 Joten pointsit Eddalle! (ja tietysti sinulle, Okakettu)
Samassa Valve urahtaa turhautuneena. Minä jähmetyn. ”Mitä nyt?”

Hän on hiljaa niin pitkään, että pelkään jonkin olevan vialla. Tovin kuluttua hän sanoo:

”Edda on leiponut kakun. Loitsusi onnistumisen kunniaksi. Hän haluaa, että menemme juhlistamaan sitä.”
Turhautunut Valve, tui tui, kuin söpöö. Odotin, että Alisa olisi purskahtanut nauruun tajuttuaan, miksi Valve synkistelee. Minä ainakin repesin. Mua jäi kauheesti vaivaamaan, että mitä väliä sillä on, minkälainen kakku se oli. Oliko sillä oikeesti väliä?

Hallavapeuran tapaamisessa tunnelma muuttui jännästi, itsekin lukijana virittyy aistimaan jotain, jotain pinnan alta, kätkettyä. Kirjoitat tällaisia kohtauksia erittäin hyvin. Vaikka hallavapeura edustaa ennen kaikkea hyvää, pidän siitä, että se on samalla vieraan salaperäinen, villi, voimakas ja kahlitsematon. Voisikohan se silti auttaa mädän kanssa?

Mussa on varmaan masokistin vikaa, kun vaikka tykkään lukea tällaista pehmeetäkin tekstiä, niin mielestäni on ihan hyvä, että luvun loppu palauttaa tarinan vähän synkempiin tunnelmiin.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 042
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 362/? 23.3.
« Vastaus #290 : 23.03.2020 19:06:45 »
Vehka: Tosi ihana kuulla, että pidit! Kiitos paljon kommentista ja lukemisesta. <3

Crysted: Heh, ”vihdoin nuo hupsut pääsivät muhinoimaan” voisi olla noiden osien vaihtoehtoinen otsikko, oli sen verran olennainen teema. :D Senkin vuoksi oli tosi ihana kuulla, että kaipaus ja halu välittyivät. Alisan avioliittokysymyksen oli tarkoitus olla vähän ’out of nowhere’-tyylinen, ja se syntyi tosiaan siitä, kun tajusin, että eiväthän nämä kaksi ole missään vaiheessa oikeasti puhuneet asiasta suoraan. Minäkin tykkään aina paljon siitä, kun tarinan nimi mainitaan kerronnassa, hienoa kuulla että pidit siitä myös. Tässä oli tarkoituksella nyt paljon Alisa/Valvea, mutta halusin mukaan myös hetken, jossa Eddakin on mukana, koska hän on olennainen osa kalvaslinnan dynamiikkaa. :) Ilahdutti paljon kuulla, että luet tätä yhä mielelläsi, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista. <3 Spinoffeja minun on varmaan pakko kirjoittaa jossakin välissä, en muuten selviä siitä että tämä loppuu. :D

Juuli: Ihana kuulla, että tämä luku oli mieleesi!  ”Tähän samaan syssyyn kissa pöydälle Alisan kaveriksi”, nimenomaan, loistavasti ilmaistu. Minustakin mustepulloista huolehtiminen oli moisessa tilanteessa on niin alisamaista kuin vain voi. :D Heh, hauska kuulla, että olet leppynyt Valven suhteen, vaikka kyllähän hän kuitenkin toruja myös ansaitsi. Valven turhautuneisuus oli tarkoituskin olla vähän koomista, joten tuo oli juuri hyvä reaktio. Ja ei, ei sillä kakulla oikeasti ollut mitään väliä – lähinnä ajattelin sen Alisan yritykseksi palata maan pinnalle aiemman jälkeen. :D Ilahduin paljon siitä, miten koit tunnelmaltaan tuon hallavapeuran kohtaamisen, tosi hienoa että tuollaisia juttuja välittyi! Villi ja kahlitsematon olivat ehdottomasti sellaisia asioita, jotka halusin hallavapeuraan liittää myös, eli vaikka se saapuikin linnaan, kyseessä ei ole mistään kesystä lemmikistä. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista. <3

A/N: Kiitos vielä paljon kommenteista, ne ilahduttivat suuresti. <3 Näiden seuraavien osien kanssa kävi hyvin perinteisesti, eli jaoin yhden julkaisukerran kahdeksi. Kokonaisuudesta olisi muuten tullut pitkä, ja vaikka se olisi minusta tarinallisesti ehkä toiminut paremmin, niin nykyisellä editointityylilläni minulla ei riitä moiseen rahkeet, heh. Toivottavasti pidätte. :)

**

359.

Kun hovin viestintuoja saapui kertomaan Seremoniasta kyläämme, oli ollut kevään ensimmäinen lämmin päivä.

Minä olin kaivamassa ojaa naapurimme Aatoksen tilalla. Se ei ollut lisätienesti, vaan vastapalvelukseksi minun oli lupa lainata toista heidän hevosistaan kyntöjä varten. Olimme joutuneet myymään oman Ratamo-tammamme heti ensimmäisenä talvena isän kuoltua. Aatos oli sopuisa ja olisi kaiketi antanut hevosen käyttöömme myös ilman työtä, mutta minä en halunnut jäädä kiitollisuudenvelkaan. Sitä oli kertynyt perheellemme viime vuosina jo aivan tarpeeksi.

Olimme aloittaneet ojankaivuun heti ensimmäisen valonhäivän aikaan, ja nyt oli keskipäivä. Muistan, miten hartioitani ja käsivarsiani särki. Maa ei ollut niin kovaa kuin olisi voinut, mutta jokainen lapionisku kajahteli silti epämiellyttävänä tärähdyksenä talven heikentämässä kehossani. Minun olisi vahvistuttava pian, jotta selviäisin kunnialla kesästä.

Kevätauringon lempeä porotus kerääntyi hieksi niskaan. Huivini alta purkautuneet hiussuortuvat tuntuivat oudolta, koska siihen aikaan vuodesta tukkani oli tavallisesti paljon lyhyempi. Se oli muistutus unettomina öinä laadituista suunnitelmista, keinoista, joilla äiti voisi pitää tilan. Mutta vain jos sato olisi odotettua huonompi, vain jos emme onnistuisi saamaan siitä täyttä hintaa kuten yleensä. Jos, jos, jos. Toivoni oli samea ja kulunut, mutta pidin siitä silti itsepintaisesti kiinni.

Sitten saimme ilmoituksen viestintuojasta.

Meidät koottiin yhteen kylätalolle – kuin karja, joku takanani mutisi. Kaikkien kynnelle kyenneiden oli oltava paikalla, sillä vain harva kyläläisistä osasi lukea ja oli tärkeää, että hovin tiedoksiannot kuultiin juuri sellaisina kuin ne oli tarkoitettu. Suurin osa joutui tulemaan paikalle kesken töittensä, ja siksi ihmisten kerääntymisessä kesti jonkin aikaa. Kylätalon edustalla odottanut viestintuoja naputteli saappaallaan maata kärsimättömästi. Se oli korea ja kiiltävä saapas, täysin toista kuin meidän pölyisen multaiset jalkineemme.

Minä seisoskelin Aatoksen ja muiden ojankaivuussa olleiden miesten kanssa, mutta pian näin äidin ja Malvan saapuvan kotimme luota. Äiti piteli lujasti kiinni siskoni kädestä. Hänen sulkeutunut ilmeensä, viivaksi kiristynyt suu, oli samanlainen kuin millaiseksi tunsin oman oloni. Hovin viestintuojat eivät koskaan merkinneet mitään hyvää. Uuden kuninkaan myötä heitä oli alkanut ilmaantua kyläämme kuitenkin aina vain useammin, kuin kyse olisi ollut ensimmäisen onnistuneen ryöstöretken rohkaisemista ryöväreistä. He kertoivat, kerta toisensa jälkeen, että hovin valitettava velvollisuus oli kiristää verotusta valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi. Meidän panoksemme oli rauhan ylläpitämisessä äärimmäisen tärkeää.

Osasin ne teennäiset, tyhjät sanat ulkoa. Ajatus verojen nousemista oli kuristava tunne kurkussani. Jos niin tapahtuisi jälleen, minkäänlainen toivo ei auttaisi meitä enää. Minun oli keskityttävä niin kovasti pitämään kasvava ahdistukseni aisoissa, etten heti käsittänyt, mitä viestinviejä kädessään olevasta pergamentista oikeastaan luki. Siinä ei puhuttu sanallakaan veroista.

”…ja siispä maagi vaatii itselleen morsiamen ihmisten keskuudesta. Sitä varten järjestetään valintaseremonia, jossa on oltava mukana ehdokas jokaisesta valtakunnan kylästä. Kieltäytymisestä joudutaan rankaisemaan hovin toimesta ankarasti.”

Ympärilläni kiiri äänekäs epäuskon kohahdus. Se ei millään ottanut laantuakseen. Viestintuoja jatkoi lukemista välittämättä edessään vallitsevasta järkytyksestä. Kuinka hän olisi ymmärtänyt? Kylämme eli elämäänsä pitäen taikuutta ja taikuuden olentoja sadunkaltaisena, epätotena. Se oli ohut harso meidän ja muun maailman välissä, tuomassa näennäistä suojaa. Nyt se oli revitty välinpitämättömästi rikki. Maagi pohjoisesta oli tehnyt niin, hän ja hovi yhdessä.

Levottomuuteen sekoittui, vähän kerrallaan, myös pelko. Taikuuteen ei ehkä uskottu, mutta kaikki tiesivät silti tarinat julmuudesta ja pimeistä voimista.

Maagi. Muistan, miten sana kaikui päässäni. Kynsieni alla oli likaa, kasvoillani kiilteli hiki. Paikalla olleet ikäiseni ja hiukan nuoremmat tytöt, ne harvat, jotka eivät olleet vielä naimisissa, vilkuilivat huolissaan toisiaan. En ole varma, miltä oma ilmeeni näytti. Mitä oikein ajattelin silloin. Katsoin viestintuojaa, joka sanoi jo toiseen kertaan, että hovi joutuisi rankaisemaan niitä kyliä, jotka kieltäytyisivät lähettämästä sopivaa tyttöä Seremoniaan. Yritin etsiä hänen katseestaan myötätuntoa tai edes sääliä, mutta löysin ainoastaan hienoisen ylenkatseen.

Ja sitten:

”Uhrauksenne ei kuitenkaan olisi turhaa, siitä hyvä ja armollinen kuninkaamme pitää huolen. Hänen käskystään maagi on suostunut tekemään valitsemalleen morsiamelle vastapalveluksen, lupauksen, tämän toiveiden mukaan. Hovi katsoo, että mitä ikinä tyttö maagilta pyytääkin, niin myös tapahtuu.”

Suurimpaan osaan sillä ei ollut haluttua vaikutusta. Minun sydämeni löi yhtäkkiä aiempaa lujempaa. Kosketin likaisilla sormillani hiuksiani. Ne kävivät jo melkein morsiamenkampauksen pituudesta.

Viestintuoja antoi vielä viimeiset ohjeet Seremoniaan osallistumisen suhteen, jätti meidät sitten hämmennykseemme; valkoisten hevosten vetämät koreat vaunut lähtivät kuljettamaan häntä seuraavaa kylää kohti. Suurin osa kyläläisistä palasi takaisin töihinsä, koska kukaan ei oikein tiennyt, mitä muutakaan heidän tulisi tehdä. Seremoniasta tai tytön valitsemisesta ei mainittu sanallakaan. Minä seurasin Aatosta ja muita takaisin Aatoksen tilalle, jatkoin keskeytynyttä ojankaivuuta. Miehet puhuivat keskenään tulevista kylvötöistä ja kuluneen talven pakkasista kuin haluten unohtaa koko tapahtuman.

Minä hädin tuskin kuulin heitä. Lapioni osuessa yhä uudelleen ja uudelleen maahan ajattelin jälleen sanaa maagi, ja morsian, ja lupaus. Mitä ikinä tyttö pyytää, se tapahtuu. Ajattelin mitä isä oli sanonut minulle maageista kauan sitten:

”Heidän kunniansa sitoo heitä vahvemmin kuin yksikään ihmisen luoma vala. Lupaus, jonka maagi sinulle antaa, olipa se millainen hyvänsä, ei koskaan rikkoudu.”

En heti tunnistanut uutta tunnetta sisälläni. Vasta paljon myöhemmin, kuunnellessani yön pimeässä vieressäni nukkuvan Malvan tuhinaa, tajusin sen olevan toivo – hauras ja samalla kovin monimutkainen. En osannut päästää siitä irti.

360.

”…siispä kuningas Edmund ja hovi kutsuvat maagin morsiamen, Alisa Eljaksentyttären, vieraakseen kuninkaanlinnaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa siten kunnioittaa tämän roolia Seremoniassa ja ennen kaikkea varmistaa, että kihlausaika on sujunut ongelmitta.”

Kalvaslinnaan saapunut viestintuoja ei ole kukaan niistä miehistä, jotka kävivät vuosien mittaan kylässämme. Hänen portille jättämänsä vaunut olivat koreammat, niitä vetämässä hienommat hevoset. Sama pätee kaikkeen muuhunkin hänessä; tummansinisenä välkkyvään takkiin, hihansuiden koristeisiin, jotka kimaltavat ruokasalin lyhtyjen valossa kuin satukirjojen kuvien jalokivet. Tämä viestintuoja on epäilemättä sellainen, jonka Edmund lähettää merkittävimpien liittolaistensa luokse, ei satunnaisiin pikkukyliin.

Merkittävimpien liittolaisten, mutta myös huolella valittujen vihollisten. Vaikka mies on viestiä lukiessaan ilmeettömän kohtelias, on selvää, kumpaan ryhmään Valve kuuluu. Pergamenttia puristavien sormien ote on hiukan liian luja, pakonomainen. Aina välillä minä näen virallisuuden murenevan, ja sen takaa paljastuu vaivoin peitelty inho.

Sisimmissäni tiedän, että miehen ylenkatse johtuu suurimmaksi osaksi pelosta. Se ei tee oloani lainkaan paremmaksi.

”Kuningas Edmund odottaa maagin morsiamen, Alisa Eljaksentyttären saapuvan hoviin ennen tämän viikon loppua. Hovi tulee vastaamaan kaikista tarvittavista järjestelyistä. Hänen korkeutensa toivoo, että arvon maagi kunnioittaa sopimusta kuten hänen kaltaistensa kunniaan kuuluu, ja antaa tapaamisen tapahtua sillä tavoin kuin sopimuksen ehtoihin on määrätty.”

Minun on vaikea ymmärtää kuulemiani sanoja. Ehkä se johtuu siitä, ettei viestintuoja missään vaiheessa osoita niitä minulle. Miehen katseen alla voisin aivan yhtä hyvin olla näkymätön, ylläni Purhan langettama lumous. Seison ruokasalin nurkassa kauhtuneessa arkimekossani, kaukana Valvesta. Välttelemme huolellisesti katsomasta toisiamme. Viime päivien kosketuksiin ja läheisyyteen verrattuna moinen tuntuu täysin vieraalta, mutta on osa nopeasti laatimaamme suunnitelmaa. Minä olen maagin vastentahtoinen ihmismorsian, hän vielä vastentahtoisempi sulhanen. Olen paikalla tässä tapaamisessa vain, koska viestintuoja vaatimalla vaati sitä.

En kulje taikuus ihoni alla tai tiedä siitä mitään. En ole viettänyt aikaani suutelemalla Valvea niin, että olemme molemmat sen jälkeen perusteellisesti hengästyneitä ja hymyileviä.

Tajuan ajatusteni harhailevan sinne tänne, ja yritän palata takaisin tähän hetkeen. Kämmeniini on kihonnut kylmä hiki. Viestintuoja katsoo Valvea varautuneesti, odottaa tämän vastausta. Valve seisoo aloillaan kuin patsas. Minä en näe hänen kasvojaan, mutta tunnen hänen taikuutensa. Kirkkaan veden tuoksu tuo mieleeni jäätyneen, mustan joen. Hämärän sävyt ovat mustanpuhuvia ja painavia kuin taivaalle kerääntyvä myrsky, sellainen, joka repii kaupunkeja irti juuriltaan. Myös viestinviejä kykenee ilmeisesti aistimaan siitä osan, sillä hän vaikuttaa hetkittäin siltä kuin tahtoisi perääntyä ruokasalin seinää vasten.

Maagin morsian, kuninkaanlinnan vieras. Ennen tämän viikon loppua. Toistan sanat huolellisesti mielessäni, mutten edelleenkään saa niistä kunnolla otetta. Valven taikuuden tuntu on paljon todellisempi.

Hiljaisuus miesten välillä säröilee kireänä ja hauraana. Viimein Valve kysyy:

”Olenko ymmärtänyt oikein, että kutsu koskee vain ja ainoastaan morsiantani?”

Hänen äänensä on vaarallisen pehmeä. Korppikuninkaan mustankoristeellinen kaapu tekee hänestä samalla kertaa ylhäisen ja hiukan uhkaavan, tällä kertaa siksi koska hän itse tahtoo niin. Voin kuvitella kylmän harmauden Valven silmissä, kun hän jatkaa kohteliaaseen sävyyn viestinviejän nyökättyä jäykästi:

”Pahoin pelkään, että minun on vaikea nähdä syytä moiselle pyynnölle.”

Pyyntö, hän sanoo, vaikka me kaikki kolme tiedämme, että todellisuudessa kyse on käskystä. Minä puristan käteni nyrkkiin, mutta pakotan lähes heti sormieni otteen löyhtymään. Viestinviejä vilkaisee pitelemäänsä pergamenttia. Hän kohentaa jo entisestään suoraa ryhtiään, kuin valmistautuen taisteluun, ja sanoo lähes urhoollisen päättäväisesti:

”Hänen korkeutensa on myös teidän kuninkaanne, arvon maagi. Teidän ei pidä kyseenalaistaa hänen päätöksiään.”

”Ah, mutta tässä tapauksessa joudun kyseenalaistamaan ne silti – etenkin, kun kyse on morsiamestani.” Sana morsian on täysin vailla sen tavanomaista lämpöä, sävytön ja merkityksetön. Valve pudistaa päätään. ”Miksi hän kiinnostaisi kuningasta? Minä valitsin hänet, hän on nyt täällä, siinä kaikki. Olen tehnyt oman osani sopimuksesta, eikä hovilla pidä olla mitään sanottavaa siihen, miten täällä elämme.”

Kunpa se vain olisi totta, minä ajattelen. Valven äänessä välähtävästä katkeruudesta päätellen hän miettii samaa.

”Sopimukseenne on merkitty toista, arvon maagi”, viestintuoja sanoo. ”On hovin ja kuninkaan velvollisuus varmistaa, että Alisa Eljaksentytär voi hyvin eikä hän ole kokenut… kielteisiä vaikutuksia elämästään täällä. Taikuuden maailma on hyvin erilainen verrattuna paikkaan, josta hän on lähtöisin. Maagina teidän saattaa olla vaikeaa ymmärtää sitä. Niin – niin sopimuksessa lukee.”

Mies luettelee sen kaiken katsomatta edelleenkään lainkaan minun suuntaani. Sisälläni leimahtaa suuttumus, miltei tervetullut muun hämmennyksen keskellä. Kuinka Edmund kehtaa yhä teeskennellä, ettei Valvea pakotettu osallistumaan Seremoniaan siinä missä meitä morsianehdokkaitakin? Niin kuin hovi muka välittäisi kuparikolikon vertaa siitä, miten pärjään.

Valvelle sanoihin kätkeytyvässä syytöksessä on kuitenkin kyse myös jostakin kivuliaasta. Kuulen hänen hengähtävän vihaisesti; jää mustassa joessa murtuu virtauksen voimasta. Viestintuoja ottaa hätääntyneen askeleen taaksepäin.

”Velvollisuus? Voi hyvin?” Sanat tulevat ulos matalana sähähdyksenä. ”Miksi kuulen tästä kaikesta vasta nyt? Kerro tämä kuninkaallesi: Edmund on typerys, jos kuvittelee, että minä sallin hänen määrätä noin vain –”

Lause katkeaa kesken, liian äkillisesti. Siinä on jotakin väärää.

Katseeni etsiytyy Valveen ennen kuin ehdin estää itseäni. Myös viestintuoja on keskittynyt tuijottamaan häntä otsa rypyssä. Valve pyrkii kätkemään tuntemuksensa parhaansa mukaan, mutta pienet merkit paljastavat silti jonkin olevan vialla. Hänen hartioittensa asento on muuttunut aiempaa jäykemmäksi, kuin niitä painaisi jokin raskas. Sama koskee myös hänen taikuuttaan. Myrsky on hiljentynyt, mutta ei lainkaan rauhanomaisesti – sen alla on vain vaivoin tukahdutettu kaaos.

Minun on tehtävä kaikkeni hillitäkseni haluni mennä Valven luokse. Hän on purrut hampaansa yhteen niin lujaa, että se varmasti sattuu.

Ennen kuin kukaan meistä ehtii puhua tai tehdä mitään muuta, oveen koputetaan. Sisään huoneeseen kurkistaa Edda, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kasvonsa ilmeettöminä. Minulla on pahaenteinen tunne, että hänen jännittynyt olemuksensa johtuu sekä viestintuojasta että siitä, mitä Valven taikuudelle tapahtui.

Näen, miten kuninkaanmies kavahtaa aavistuksenomaisesti huomatessaan linnan taloudenhoitajan. Inhoan häntä sen takia vielä hiukan enemmän. Edda ja Valve eivät kuitenkaan välitä asiasta. He ovat keskittyneet sidoksen kautta käytävään vaivihkaiseen keskusteluun.

”Isäntä”, Edda sanoo anteeksipyytävään sävyyn ja niiaa. Valve nyökkää.

”Minun ja morsiameni on jätettävä teidät hetkeksi”, hän ilmoittaa viestintuojalle, jonka silmät kapenevat.

”Anteeksi kuinka –”

”Taloudenhoitajallani on minulle kiireellistä asiaa, joka ei voi odottaa. Ymmärtänette myös, miksi en halua jättää morsiantani yksin kanssanne. Palaamme pian, ja sen jälkeen voimme toivon mukaan laittaa lopullisesti pisteen tälle keskustelulle.”

Valve käännähtää kannoillaan ja viittoo minua tulemaan perässä. Seuraan häntä katse luotuna visusti jalkoihini. Tunnen selässäni viestintuojan tuijotuksen, ja niskaani kihelmöi. Nyt hän sitten katsoo minua. Kävelenkö kuten minun kuuluu, vastahakoisen nöyrä morsian? En kuten nainen, joka on helpottunut päästyään pois kuninkaanmiehen luota ja samalla tavattoman huolestunut sulhasestaan.

Oven sulkeuduttua minä kiirehdin Valven ja Eddan vierelle. Kukaan meistä puhu. Minulle valkenee pian, että olemme menossa keittiöön. Vasta sinne päästyämme Valve seisahtuu ja vetää värähtäen henkeä, nojaa kädellään kiviseinään. Tunnen, miten hän muodostaa sanattomasti jonkin loitsun. Äkillinen hiljaisuus laskeutuu yllemme, hiukan samalla tavalla kuin metsä nielaisee äänet ympäriltään. Kuulen ainoastaan omat sydämenlyöntini, Eddan vaatteiden kahinan. Valven tavallista raskaamman hengityksen.

”Hän tulee raportoimaan tästä joka tapauksessa Edmundille, mutta kaiken varalta. Nyt voimme puhua rauhassa”, hän sanoo ja kääntyy hitaasti minun ja Eddan puoleen. Minua kylmää huomatessani, että Valven kasvot ovat kalvenneet.

361.

”Mitä oikein tapahtui?” kuiskaan. Hämärä hänessä ei ole vielä täysin tyyntynyt. Kohottaessani käteni koskettaakseni Valven olkapäätä hän pudistaa kuitenkin päätään. Voimme ehkä keskustella, mutta muutoin meidän ei pidä ottaa turhia riskejä, ei edes hänen luomassaan äänettömyyden piirissä. On kuin jo pelkästä yksinkertaisesta kosketuksesta voisi jäädä liian paljonpuhuva jälki.

En tiedä, uskonko siihen itse, mutta ymmärrän Valven halun olla varovainen. Siksi tyydyn ristimään käteni hyödyttöminä syliini, kun hän vastaa:

”En ole varma. Luulen – se liittyy jotenkin sopimukseen minun ja hovin välillä. Edda lupasi voivansa selittää.”

Käännämme kumpikin huomiomme Eddaan. Sydäntäni puristaa pelko nähdessäni hänen huolestuneen ilmeensä, levottoman tavan, jolla hän pusertaa yllään olevaa esiliinaa. Valven sijasta hän katsoo minua.

”Voi Alisa-neiti”, Edda sanoo murheesta värähtäen. ”Millainen ansa teille onkaan asetettu, teille ja isännälle. Kuninkaanlinnan nykyiset asukkaat ovat täysin vailla kunniaa.”

”Edda.” Valve ääni on pingottunut. Toivon vain kuvittelevani siitä kuultavan epätoivon. ”En voi kieltäytyä Edmundin määräyksestä. Kun vain yritänkin ajatella sitä, maaginkunniani taistelee vastaan. Moinen ehto, morsiamen vierailu kuninkaanlinnassa, on selvästi osa sopimusta, mutten ymmärrä, miksi niin olisi. Siinä ei ole mitään mieltä.”

Edda katsoo isäntäänsä onnettomana.

”Se on kaikki totta, isäntä. Hovi ja… entinen isäntäni laativat sen. Tai pikemminkin, entinen isäntäni suostui kyseiseen ehtoon.”

Valve ei vastaa heti. Hänen ilmeensä on synkeän sulkeutunut. Viimein hän kysyy hiljaa:

”Kuinka se oikein tapahtui?”

Edda pusertaa esiliinaansa hiukan lujempaa. Se ei ole hänelle helppoa, asian muisteleminen.

”Seremonioita oli järjestetty siinä vaiheessa jo useita. Neljä, luulen. Ihmisille oli käynyt selväksi, etteivät morsiamet… Ettei entinen isäntäni kohdellut heitä oikein. Se oli silloisen kuninkaan yritys suojella heitä. Hän oli kuninkaalliseksi hyvä mies, syvästi vihainen siitä, että hänen edeltäjänsä olivat solmineet maagin kanssa moisen sopimuksen. Siispä hän tahtoi tehdä siihen lisäyksen, mitä tahansa, joka auttaisi seuraavaa morsianta. Hovi kaiketi toivoi, että kun morsian kutsuttaisiin Seremonian jälkeen kuninkaanlinnaan yhtenä sopimuksen ehtona, entinen isäntäni käyttäytyisi hänen suhteensa… paremmin. Ymmärtäisi oman asemansa, ja hovin. Mutta kun kyseinen kuningas kuoli, kyseinen määräys unohdettiin hyvin pian.”

Kenenkään meistä ei tarvitse lausua ääneen, miksi – koska kyse oli silkasta turhasta toivosta.     
 
Valven ilme on synkistynyt entisestään. Tunnen, miten hänen hämäräänsä sekoittuu vanha kipu. Hän hieraisee kasvojaan käsillään ja sanoo pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Ymmärrän. Ilmeisesti määräys on silti yhä osa sopimusta, eikä siitä kerrottu minulle. Mutta… kyseessä oli Rahkon taholta virallinen lupaus, taikuudella solmittu, samalla tavalla kuin Seremoniaan liittyvät yksityiskohdatkin. Miksi hän olisi ikinä alentunut suostumaan johonkin sellaiseen?”

”Koska se huvitti häntä. Moinen typeryys.” Eddan vastaus on pelkkä kuiskaus. ”Morsiamet kyllä vierailivat kuninkaanlinnassa sopimuksen mukaan, mutta mikään voima ei saanut heitä pysymään siellä. Ennen pitkää heidän oli palattava. Sillä ei ollut mitään merkitystä, millaisia tarinoita he elämästään täällä kertoivat, kuinka paljon he pelkäsivät sulhastaan. Siinä vaiheessa kyseiset morsiamet eivät tosin yleensä vielä… Hän oli siihen aikaan hiukan kärsivällisempi. Jaksoi odottaa.”

Suuhuni kohoaa paha maku. Voin kuvitella sen kaiken mielessäni aivan liian hyvin.

”Siinä tapauksessa hovi ei voi nytkään pidätellä maagin morsianta luonaan kauemmin kuin on määrätty”, Valve sanoo aiempaa vaimeammin. Hän kääntää katseensa minuun. ”Mitä mieltä olet?”

”Mitä tarkoitat?” minä kysyn, levottomana varjoista hänen silmissään. Tiedän nyt, etten kuvitellut aiempaa epätoivoa.

”Minulla on velvollisuuteni, jota en voi rikkoa. Sinua se ei kuitenkaan koske. Sopimuksessa tuskin puhutaan mitään morsiamen omasta suostumuksesta. Mikäli haluaisit kieltäytyä, voisit tehdä niin. Periaatteessa hovi ei pystyisi tekemään asialle mitään.”

Periaatteessa. Mutta todellisuudessa –

Vasta Valven sanojen myötä kaiken paino viimein löytää minut. Edmund kutsuu, ei, käskee minut linnaansa hyvin pian, ilman Valvea. Minun on kerrottava hänelle ja hoville elämästäni maagin morsiamena. Miksi Edmund haluaisi tehdä niin? Ennen tämän viikon loppua, viestintuoja sanoi. Se tarkoittaa, että minun olisi lähdettävä kuninkaanlinnaan ennen noitien tapaamista, ennen kuin olemme tehneet suunnitelman Reinaa ja Edmundia vastaan.

Kuningas Edmund määrää minut luokseen kuninkaanlinnaan.

Kylmyys valtaa sisimpäni jälleen, saa kasvoni valahtamaan kalpeiksi. Aiempi epätodellisuuden tunne on muuttunut järkytykseksi, jonka läpi on vaikea hengittää. Se näkyy kaiketi kasvoiltani, sillä Valven katseessa häivähtää syvä huoli. Hän nojautuu lähemmäs ja tarttuu käteeni, sivelee kämmenselkääni peukalollaan rauhoittavin liikkein. Myös hämärä ja valo koskettavat toisiaan silmänräpäyksen verran.

Mielessäni käy, että meistä molemmista on tullut äärimmäisen kehnoja pysymään etäällä toisistamme. Lopulta Valve muistaa viestintuojan olemassaolon, aiemman varovaisuutensa, ja päästää vastahakoisesti irti. Edda tarkkailee meitä alakuloisena.

Minä pakottaudun vetämään syvään henkeä, ajattelemaan järkevästi. ”Luuletko Edmundin ja Reinan tietävän? Noitien tapaamisesta ja suunnitelmasta?”

”En tiedä. En usko, mutta tämä ajoitus…. Se on liian sopiva.” Valve mietti hetken otsa keskittyneessä rypyssä. ”Mutta en myöskään ymmärrä, kuinka he olisivat voineet saada sen selville. Noitapiirit ovat hyvin tiiviit, yhä enemmän nyt, kun Reina todella koetaan uhkana. Niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin, kyse voi olla myös sattumasta.”

Sipaisen kädelläni kohtaa, jota Valve äsken kosketti. Pelkään, ettei hovin tarvitsisi tietää edes noidista. Jo pelkästään se, että heillä olisi aavistus meistä, suudelmista ja yhteistä tulevaisuuttamme koskevista suunnitelmista…

”Mitä Edmund voisi siinä tapauksessa minusta oikein haluta? Tai – tai Reina?”

Näen Valven ilmeestä, että hän on kysynyt itseltään samaa yhä uudestaan ja uudestaan.

”En usko, että he pitävät sinua itseäsi keskeisenä tai jollain tavalla uhkana. On hyvin todennäköistä, että tämä on jälleen yksi Edmundin vallan osoitus, vahingoniloinen muistutus minulle. Olisipa suhteeni sinuun millainen hyvänsä, hän tietää, etten päästäisi sinua kuninkaanlinnaan mielelläni, etenkään moisin perustein. Se yksin on jo loukkaus kunniaani kohtaan.”

Valve vaikenee jälleen miettiäkseen.

”Voi myös olla, että hän kuvittelee sinun voivan antaa minusta tietoja hoville – mitä tahansa, mikä saisi asemani heikentymään. Hän luultavasti lupaisi palkita sinut moisesta avokätisesti.”

Jo pelkkä ajatus saa suuttumuksen puristamaan rintakehääni. Keskityn siihen suorastaan kiitollisena, sanon kiivaasti:

”Hovi ei voisi ikinä ostaa minua sillä tavoin.”

Valven katse pehmenee, mutta ei muutu yhtään vähemmän vakavaksi. ”Tiedän. Kaiken huomioon ottaen kuitenkin toivon, että kyse on juuri siitä. Jos hovi tahtoisi sinulta tietoa, meidän olisi varmistettava, että pystyisit kertomaan heille jotakin, jonka he kokevat hyödylliseksi. Niin on turvallisempaa kannaltasi.”

”Entä äiti ja Malva?” Ääneeni hiipii uusi ahdistus. ”Mitä jos Edmund ja Reina yrittävät uhata heitä?”

”He ovat suojeluksessani, ja se taas on kirjattu sopimukseen kuin kyseessä olisi hovin tekemä päätös. Sen rikkominen tarkoittaisi koko sopimuksen mitätöitymistä, sitä, ettei Edmundilla olisi enää valtaa minuun. Hän ei riskeeraisi sitä.”

Ei enää valtaa. Minä ajattelen Valven taikuuden aiempaa reaktiota, sitä, kuinka paljon sopimuksen uhmaaminen häneen vaikuttaa. Kun vain ajattelenkin sitä, maaginkunniani taistelee vastaan.

Mutta kuten Valve sanoi, minua sopimus ei koske. Voisin yksinkertaisesti kieltäytyä lähtemästä. Ja silti…

”Mikäli hovi kuvittelee yhä, että olen täällä vastoin tahtoani, kutsusta kieltäytyminen olisi omanlaisensa viesti – että minä valitsisin mieluummin kalvaslinnan kuin hovin, maagin ihmisten sijasta. He kysyisivät itseltään, miksi niin olisi. He saattaisivat tulla johtopäätökseen, että me… Loppujen lopuksi he hakisivat minut luokseen joka tapauksessa, eikö totta? Tavalla tai toisella, ennen tämän viikon loppua.”

Valve näyttää siltä kuin tahtoisi kiistää asian. Lopulta hän kuitenkin nyökkää raskaasti. ”Kyseessä on kutsun muotoon puettu määräys. Sitä ei ole tehty kevein perustein.”

”Ja jos he tulisivat tänne, sinä et voisi estää heitä, maaginkunniasi takia.”

Vaikka yrittäisit sitä varmasti silti. Ajatus saa minut värähtämään huolesta ja pelosta. Kohotan leukaani toivoen, että näytän päättäväiseltä. Joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain valittava vähemmän huonompi. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun minun on tehtävä niin.

”Meidän ei tarvitse mennä niin pitkälle. Arvon kuningas on kutsunut minut vieraakseen, ja siispä minä menen hänen luokseen kuten lainkuuliaisen alamaisen kuuluu.”

Edda äännähtää huolestuneen kuuloisena. En osaa tulkita Valven ilmettä, kun hän sanoo:

”Siinä tapauksessa se on viesti, jonka menemme kertomaan vieraallemme.”

362.

Palattuamme takaisin ruokasaliin kaikki etenee kovin nopeasti. Valve yrittää vielä parhaansa mukaan suostutella siirtämään lähtöni ajankohtaa vetoamalla kutsun äkillisyyteen, mutta viestintuoja on ehdoton. Hänen pergamentissaan lukee ennen tämän viikon loppua, eikä mikään tule muuttamaan sitä.

Myöskään erään toisen asian suhteen hovi ei aio tehdä myönnytyksiä.

”Kuningas Edmund ei hyväksy mailleen minkäänlaista maagien taikuutta”, viestintuoja vastaa, kun Valve esittää, että minun tulisi matkata kuninkaankaupunkiin kalvaslinnan vaunuilla. ”Morsiantanne varten lähetetään vaunut ja saattaja hovin toimesta. Ymmärrätte varmasti syyn, arvon maagi.”

”Tietenkin.” Valven vastaus on kohteliaan sulava, vaikka hänen silmissään hohtaakin tumma jää. ”Emmehän me toki halua, että arvon kuninkaamme tuntee olonsa epämukavaksi taikuuden takia.”

Viestintuojan kasvoilla käy levoton ilme. Minä mietin, tietääkö hän, että hänen kuninkaansa vehkeilee verinoidan kanssa.

Kireätunnelmaisen neuvonpidon loputtua Valve saattaa viestintuojan kalvaslinnan porteille sillä välin, kun minä ja Edda odotamme hiukan kauempana. Se ei ole ystävällinen ele. Korpit ovat mustanpuhuva vartiojoukko vaunujen luona, sekoitus tarkkaavaisesti kiiluvia silmiä ja pahaenteistä hiljaisuutta. Viestinviejä vilkuilee niiden suuntaan vähän väliä. Kuninkaanmiehen hengitys huuruaa hermostuneesti pakkasessa, kun tämä sanoo viimeisiksi sanoikseen:

”Alisa Eljaksentytärtä tullaan hakemaan kahden päivän kuluttua auringonnousun aikaan.”

Edes sitä ilmoitusta hän ei lausu minulle. Valven äänettömyys on yhtä pahaenteistä kuin korppien. Hän odottaa porttien luona niin kauan, että vaunut ovat kadonneet näköpiirimme ulkopuolelle, ja kääntyy sitten kannoillaan. Yksi korpeista lehahtaa lentoon seuratakseen vaunuja – Hiili, minä huomaan jopa välimatkan päästä. Sen tehtävänä on kaiketi varmistaa, ettei viestintuoja saa päähänsä palata takaisin.

Minua palelee. Vaihdan rivakasti painoa jalalta toiselle, vaikka tiedän, ettei syy ole ulkoilman kylmässä.

”Minun on lähdettävä tavoittamaan noitia. Yritän aikaistaa tapaamistamme”, Valve sanoo päästyään minun ja Eddan luokse, synkeän määrätietoinen ilme kasvoillaan. Minä nyökkään, samoin Edda. Se oli odotettavissa. Tunnistan Valvessa ansaan jääneen suden olemuksen, epätoivoisen halun löytää jokin pakotie. Voin vain toivoa, että tapaaminen on mahdollista järjestää jo ennen täysikuuta.

Valven katse siirtyy minuun. Hän mittailee minua hetken ja kysyy hiljaisemmin:

”Yritän olla viipymättä kauaa. Pärjäätkö varmasti?”

Räpäytän hämilläni silmiäni. Vaikutanko siltä, etten pärjäisi? En halua asian olevan niin. Valvella on tarpeeksi mietittävää hänen yrittäessään saada yhteyttä noitapiireihin. En usko, että se tulee olemaan helppoa näin lyhyellä varoitusajalla.

Onnistun hymyilemään vähän. ”Tietenkin. Murehtiminen ei auta juuri nyt.”

Valve ei näytä vakuuttuneelta. Ennen kuin ehdin sanoa enempää, hän vetää minut lähelleen, pitää harteistani lujasti kiinni. Epätoivon sijasta minua ympäröi lohdullinen lempeys. Minä painan kasvoni hänen olkapäätään vasten, hengitän sisääni tuttua tuoksua. Tunnen, kuinka hymyni kuihtuu.

”Palaan ennen pimeää. Puhutaan sitten enemmän”, Valve sanoo korvaani ja irrottaa varoen otteensa. Hän katsahtaa Eddaa merkitsevästi.

Sen jälkeen, tuhlaamatta enempää aikaa, Valve muodostaa siirtoloitsun ja katoaa; yhdessä silmänräpäyksessä hän seisoo edessäni, on toisessa poissa. Valoni hohtaa loitsun voiman takia hetken hiukan kirkkaammin. Myös korpit nousevat lentoon, kuin niiden isännän poistuminen olisi lähtemisen merkki. Minä ja Edda jäämme seisomaan kaksin talviselle pihamaalle.

Eddan ääni on pinnistellyn pirteä, kun hän hetken kuluttua sanoo:

”Isäntä saa kaiken kyllä järjestymään.”

En tiedä, mitä vastata, joten vain nyökkään. Valven poissaolo on ontto kohta rintakehässäni. Hänen lähtönsä eivät ole vaivanneet minua enää pitkään aikaan tällä tavoin.

”Ajattelin, että voisin leipoa vähän. Haluatteko tulla avukseni, Alisa-neiti?”

Minun on vaikea kuvitella itseäni juuri nyt leipomassa. ”En ainakaan vielä. Minä taidan…”

Otsani rypistyy. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin ehkä opiskella, tai lukea, mutta en innostu kummastakaan vaihtoehdosta. Minulla on kylmänlevoton olo, sellainen, joka tekee aloillaan olemisesta vaikeaa. Huomaan toivovani, että olisi jo kevät tai kesä. Silloin pystyisin sentään työskentelemään puutarhassa.

”Olisiko sinulla minulle jotakin askaretta, Edda? Etkö sanonutkin muutama päivä sitten, että länsikäytävän varastohuoneet kaipaavat kuuraamista? Voisin siivota ne tänään.”

Edda empii. ”Sen ei tarvitse olla vielä talven askare, Alisa-neiti. Siivottavaa on paljon, ja olen tehnyt sen yleensä käyttäen apuna linnan taikuutta –”

”Olen kotoisin maatilalta. Selviän kyllä pölystä.”

”Tiedän sen. Minä vain…”

Harkittuaan asiaa hetken Edda nyökkää. Vastahakoisuus ei ole silti kadonnut täysin hänen mustista silmistään.

”Älkää kuitenkaan rasittako itseänne liiaksi.”

Se on kuin kaiku siitä, mitä Valve minulle epäilemättä sanoisi.

**

A/N2: Seuraavat osat jatkavat suoraan tästä, ja vastaavat toivottavasti myös sellaisiin kysymyksiin, joita ei tässä vielä käyty hirveästi läpi (miten Valven sopimus ja maaginkunnia tässä yhteydessä oikeastaan toimii, ym.) Ja niin, mikäli ihmettelette, että miksi Alisan sukunimi (tai oikeammin isännimi) tulee ilmi vasta nyt; suoraan sanottuna en tullut ajatelleeksi koko asiaa tarinan alkupuolella, ja vaikka sen kertomiselle on ollut aiemminkin tilaisuuksia, minusta on tuntunut vähän hassulta ottaa asia esiin näin 300 liuskan jälkeen… Tässä yhteydessä kuitenkin koin, etten voinut enää luistaa siitä. :´)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 362/? 23.3.
« Vastaus #291 : 29.03.2020 13:59:48 »
En ole vähään aikaan oikeen jaksanut lukea mitään, mutta tämän tarinan lukeminen saa aina hyvälle tuulelle (vaikka tämä osa olikin vähän synkempi), joten pakottauduinpa nyt klikkaamaan tämän auki. Vaikka ajatus tuntui aluksi raskaalta se tunne unohtui heti kun pääsi taas uppoutumaan tähän tarinaan :) Oli tosi mielenkiintoista lukea siitä, miten Alisa kuuli seremoniasta. Epäilemättäkin tuollaisessa tilanteessa alkaa mietityttämään viimeiseen oljenkorteen takertuminen. Siirtymä nykypäivään oli myös hyvin tehty, musta tuo Alisan sukunimi tuli just luonnollisesti ilmi ottaen tosiaan huomioon sen, että se tulee vasta nyt ekan kerran ilmi. Eipä sitä tietoa ole aikaisemmin juurikaan tarvittu. Pidän myös siitä yksityiskohdasta, että tuo viestintuoja osoittaa sanansa Valvelle eikä Alisalle, koska se korostaa hyvin hovin ajatusta siitä, että maagin morsian on vaan nappula heidän pelissään eikä minkään arvoinen ihmisenä - ja ymmärrän myös miksi Alisaa se ärsyttää kovin :D

Huh onpas tosiaan pelottava kutsu/käsky tullut kuninkaalta :D Voin hyvin kuvitella Valven jähmeyden asiaan ja tuo miten maaginkunnia sitoo häntä on kieltämättä kiinnostava asia ja maailman ja juonenluonnin kannalta tosi hyvä elementti, koska se tosiaan aiheuttaa kaikenlaisia hankaluuksia :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 042
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 365/? 19.4.
« Vastaus #292 : 19.04.2020 15:55:28 »
Crysted: Mukava kuulla, että tarinaan pystyi uppoutumaan, vaikka nuo uudet osat vähän synkempiä olivatkin ja näin. :) Itselläkin tämän koronakaaoksen alku oli sellaista henkistä vuoristorataa, että myös kirjoittaminen tökki alkuun todella lahjakkaasti... Välähdyksiä Alisan menneisyydestä on aina mielenkiintoista kirjoittaa, joten hienoa että pidit siitä, ja että siirtymä nykyisyyteen toimi myös. Sekä Valven että Alisan tuntemuksia tuosta kutsusta saadaankin lukea tässä osassa. Tajusin nyt tätä kommenttivastausta tehdessäni, että mainitsit Alisan nappulana hovin pelissä, mikä esiintyy vertauksena myös näissä uusissa osissa - en enää kuollaksenikaan muista, kirjoitinko sen ennen vai jälkeen kommenttisi lukemisen, mutta mikäli kyse oli jälkimmäisestä vaihtoehdosta, niin kiitos inspiraatiosta, heh. :D Ja kiitos lukemisesta ja kommentoinnista, kuten aina. ♥

**

363.

Valven palatessa kotiin minä olen ennättänyt käydä läpi kaikki länsikäytävän huoneet ja siirtynyt kuuraamaan lukusalia.

Puhdistettavaa on siellä paljon vähemmän, mutta kuljetan silti havuiselta pesuvedeltä tuoksuvaa riepua pintojen poikki kuin se olisi ase ja yrittäisin karkottaa näkymätöntä vihollista. Iltaruskon väreihin pukeutunut lukusali sietää siivoamiseni kärsivällisesti. Olen niin keskittynyt askareeseen, etten kuule Valven askeleita, huomaa hämärän tuttua hipaisua valoani vasten. Havahdun vasta kun hän seisahtuu vierelleni ja koskettaa käsivarttani.

”Tämä riittänee tältä päivältä.”

Kestää hetki, että saan todellisuudesta jälleen kiinni. Kun niin tapahtuu, tajuan pusertavani rättiä sormissani tarpeettoman lujaa. Koko tämän ajan minä olen kadottanut itseni tuttuun aherrukseen, sysännyt muun mielestäni. Kylmä levottomuus selkäpiissäni ei ole suinkaan muistutus kaikesta, joka on parhaillaan väärin, vaan olen voinut valjastaa sen joksikin hyödylliseksi. Pystyn tekemään edes jotakin, olkoonkin kuinka vähäpätöistä.

Ja silti minä pysähtyessäni huomaan, että sisälläni on yhä kipeä avuttomuuden tunne, jonka tunnistan aivan liian hyvin.

Vedän henkeä ja päästän otteeni pölyisestä rievusta, annan sen tipahtaa loiskahtaen sankoon. Näen Valven vilkaisevan punoittavia käsiäni. Hänen silmäkulmiaan varjostavat väsymyksestä kertovat tummat jäljet, kuin naarmut. Vain osa siitä johtuu luultavasti siirtoloitsusta.

”Mitä he oikein sanoivat? Noidat?” En pidä siltä, miltä ääneni kuulostaa – liian toiveikkaalta. Pystyn lukemaan vastauksen Valven katseesta, hänen taikuudestaan, mutta minun silti saatava kuulla se.

Väsymyksen merkit Valven silmäkulmissa syvenevät.

”Se ei ole yksinkertaista, tällaisen kokoontumisen järjestäminen. Noitien mukaan tapaamispäivää on mahdotonta aikaistaa. He pitävät tilannettamme… valitettavana.” Hänen suunsa vääntyy viimeisen sanan ympärillä. ”Olen pahoillani.”

Tunnen kylmyyden terävän liikahduksen kylkiluitteni tienoilla. Pohjimmiltani tiesin, ettei meidän pitäisi laskea noitien antaman avun varaan. Siitä huolimatta uutinen hätkähdyttää minua paljon enemmän kuin tahtoisin.

Pakotan tyyneyden ääneeni ja sanon:

”Kannatti ainakin yrittää. Nyt me sentään tiedämme, ettei muita vaihtoehtoja ole. Voimme… valmistautua. Eikö niin?”

”Niin”, Valve vastaa. Olen kuulevinani sanasta yhä epätoivon, saman, joka muuttaa vedenkirkkauden hänen taikuudessaan mustaksi jääksi. Myrskyn läsnäolo ei ole sekään täysin kadonnut.

En halua, että niin on. Mutta juuri kun avaan suuni, Valve puolestaan kysyy:

”Sinun pitäisi syödä jotakin.”

”Oletko jo syönyt?”

Se on tehty samasta materiaalista, huoli äänissämme. Katsomme toisiamme hetken mitään puhumatta, kunnes molempien kasvoille kohoaa pieni hymy.

”Olen kyllä”, minä sanon. ”Keittiöön on ilmestynyt poissa ollessasi leivosten armeija. Ne ovat oikein hyviä. Edda on leiponut varmaan vielä vähän lisää sen jälkeen, kun kävin ottamassa niitä pari.”

”Ah.” Valven ilme pehmenee. ”Edda käsittelee tätä uutista omalla tavallaan. Kuten me kaikki.”

Hänen katseensa viivähtää jo sameaksi muuttuneessa pesuvedessä, sitten jälleen minussa. Punehdun tajutessani, että ihoani peittää kaikkea muuta kuin viehättävästi hiki ja pöly. En halua näyttää näin surkealta Valven edessä. Sanon kiireesti:

”Taidan olla oman tapani jäljiltä likainen. Käyn peseytymässä.”

Valve rypistää otsaansa.

”Kyse ei ole siitä, että olisit –” Hän vaikenee kesken lauseen ja jatkaa hetken kuluttua maltillisempaan sävyyn:

”Hyvä on. Puhutaan enemmän sen jälkeen. Odotan sinua täällä.”

Minä nyökkään. ”Muista syödä jotakin.”

Siinä vaiheessa kun ennätän kylpyhuoneeseen, sinne on ilmestynyt monta sankollista kuumaa vettä. Jo pelkkä kattoa kohti kohoava höyry tuntuu kasvoillani hyvältä siivoamisen jälkeen. Kiitän Eddaa ja linnaa hiljaa mielessäni.

Osa minusta tahtoisi täyttää puutynnyri ja vajota veden varaan, olla nousematta ylös siihen asti, että kylpy on tyystin jäähtynyt. Sen sijasta hulmautan ensimmäisen käteeni osuvan sangon sisällön päälleni jäämättä aikailemaan. Räpyttelen vesipisaroita silmäripsistäni kuin unesta heränneenä.

Alan putsata itseäni perusteellisesti. Kehoani jäytävä uupumus on helpompi huomata nyt, kun en ole ryntäämässä alati paikasta toiseen. Värähdän joka kerta veden kuumuuden koskettaessa kämmenteni herkäksi muuttunutta ihoa. On kuin olisin hangannut käsiäni tarkoituksella jotakin karkeaa vasten. Kuinka yhden iltapäivän kestänyt siivous on voinut kolhia niitä sillä tavoin?

Työteliäisyyden ja typeryyden välillä menee selvä raja, mutta välillä sinä unohdat sen. Äidillä oli ollut tapana sanoa aina toisinaan niin isälle. Minulla on hyvin vähän muistikuvia parista viime tunnista. Kaikki voimani olivat menneet siihen, että sain ahkeroinnin avulla tukahdutettua ikävät tunteet sisältäni, edes vähäksi aikaa.

Pöly ja hiki katoavat iholtani kuuraamisen myötä. Vaikka peseydyinkin nopeasti, ilta ympärilläni on tummunut entisestään. Kuivatessani hiuksiani tarkkailen, kuinka lyhtyjen vahvemmaksi muuttunut valo läikehtii lattialle kertyneen veden pinnalla. Pehmeä liike tuo mieleeni revontulet, oman hauraan kesänkirkkauteni lasipullon sisällä. Tämä on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun en ole harjoitellut loitsun luomista tai opiskellut taikuutta millään tavoin.

Jos taikuuteni vain olisi vahvempi, siitä olisi ehkä jotakin apua Edmundia ja Reinaa vastaan. Voisin kieltäytyä hovin määräyksestä ja puolustaa itse itseäni, ilman, että Valven tarvitsee rikkoa sopimusta tai maaginkunniaansa. Menisin kuninkaanlinnaan pystypäin, valo kuin terävä veitsi kädessäni, ja vaatisin Edmundia pysymään erossa meistä ja samalla koko taikuuden maailmasta. Kaikki menisi lopulta hyvin.

Älä ole hölmö. Päästän kuvitelmistani vaivalloisesti irti.

364.

Vaikka kylmyys sisälläni ei ole täysin hälvennyt, olen peseytymisen jäljiltä hiukan tyynempi. Palatessani lukusaliin näen Valven sytyttäneen takkaan tulen, siirtäneen nurkkaseinän pikkupöydän ja leveänmallisen nojatuolin sen läheisyyteen. Hän tuijottaa liekkeihin kasvoillaan kaukainen ilme. Se kuitenkin haihtuu, kun hän huomaa minut.

”Olit oikeassa leivosten armeijasta. Meidän ei tarvitse murehtia hetkeen, mitä teen kanssa söisimme.”

Suupielilläni käy hymy. Valve siirtyy niin, että pääsen istumaan vaivatta hänen viereensä. Korppikuninkaan kaavun sijasta hänellä on yllään tuttu tumma paita ja housut, ne, joihin hän pukeutuu halutessaan olla pelkkä Valve. Katselen, kuinka tulenkajon punaiset väreet kulkevat hänen kasvojensa poikki kuin satukirjani kuvien hienot siveltimenvedot. Ne koskettavat myös minun paljaita käsivarsiani, päälläni olevaa puhdasta mekkoa. Olen jättänyt vielä hiukan kosteat hiukseni auki.

Hetken mielijohteesta liikahdan Valvea niin lähelle, että jos vain tahtoisin, pystyisin painamaan pääni hänen olkapäätään vasten. Hän vilkaisee minua mutta ei sano mitään, kiertää vain kätensä kevyesti harteitteni ympärille. Hän on lämmin, tuoksuu taikuutensa lisäksi Eddan makeille kakuille. Niiden murusia on takertunut hänen paitaansa.

”Hunajakakut olivat yhä suosikkejani”, Valve mumisee, kuin lukien ajatukseni. ”Samanlaiset kuin ne, joita hankit meille Merkasta.”

Minussa ailahtaa hellyys. Tunnen, kuinka valoni kurottautuu hänen hämäräänsä kohti, tahtoen koskettaa – koska minä tahdon niin. Pudistan kakunmuruset pois Valven paidalta, asetun kiinni hänen kylkeensä. Hänen huulensa sipaisevat päälakeani. Päivien kuluessa kaikesta tällaisesta on tullut paljon helpompaa välillämme. Oikeaa. Saan lohtua siitä, että millaisena parina kuninkaan viestintuoja meidät näkikin, se ei voisi olla kauempana totuudesta.

Tätä ne eivät voi viedä. Sitä, mitä me todella olemme toisillemme.

Ja silti.

”Voinko kysyä jotakin?” sanon. Valve nyökkää yhä liekkejä katsellen. Tiedän hänen tietävän, että asia liittyy jotenkin hänen menneisyyteensä.

”Se mitä viestintuojan kanssa tapahtui… Maaginkunniasi… Et ole koskaan kertonut, kuinka hovin ja Rahkon välinen sopimus oikeastaan toimii. Miksi se koskee myös sinua sillä tavalla kuin se koskee.” Nielaisen muistaessani, mitä hänen työhuoneessaan aamulla tapahtui.

Valven hartiat jännittyvät, mutta vain hetkeksi. Voin kuulla hänen äänestään, että hän on miettinyt jo etukäteen, miten kertoisi asiasta minulle:

”Sanoin kerran, että maaginkunnia velvoittaa meitä pitämään kiinni lupauksistamme, kunniastamme. Yleisesti ottaen se on vala, jonka mukaan elää, enemmän kuin mitään muuta; mutta myös jotakin, joka todella asettuu maagiin taikuuden juurtuessa. Yksi osa sitä monimutkaista kokonaisuutta, josta maagius muodostuu.”

Valve kallistaa päätään taaksepäin. Hänen kasvoilleen on palannut kaukainen ilme. ”Kukaan ei tiedä, miksi niin pohjimmiltaan on. Mutta jos omaa maaginkunniaansa vastaan käy tarpeeksi voimakkaasti, sen… tuntee. Kuin varsin terävän omantunnon, voisi kai sanoa. Omatunto on kuitenkin mahdollista tukahduttaa, ja niin on ennen pitkää myös maaginkunnia. Se saattaa alkaa merkitä maagille jotakin aivan muuta kuin pitäisi. Hintana on yleensä taikuuden vääristyminen.”

”Rahkon tapauksessa taisi olla juuri niin”, totean hiljaa. Valve nyökkää.

”Vaikka tarina Rúnesta korostaa ensimmäisen maagin oikeudentuntoa ja hyviä tekoja, muunlaisiakin maageja on ollut, aivan kuten nykyiset ihmisten keskuudessa kulkevat tarinat meistä usein kertovat. Ehkä osaksi sen takia on olemassa myös taikuudella solmittavia sopimuksia, sellaisia, jotka sitovat maagia aivan eri tavalla. Yleensä niiden merkitys on tosin enemmän symbolinen, osoitus liiton tärkeydestä. Tässä tapauksessa niin ei ollut. Hovi tiesi, ettei Rahkon lupauksiin voisi luottaa ilman sitä. Taikuus ei ollut kuningasperheen keskuudessa silloin vielä samalla tavalla kiellettyä kuin nyt, joten kuninkaan neuvonantaja vaati sen luomista.”

”Miksi Rahko suostui siihen?”

”Koska hovin asettamalla ehdolla, hovin rauhaan jättämisellä, ei ollut hänelle sillä hetkellä suurtakaan merkitystä. Hän tarvitsi ainoastaan sopivan ihmistytön, takeen oman elämänsä jatkumiselle. Sopimus luotiin kuninkaan ja kalvaslinnan maagin välille. Rahkoa ei koskaan suoraan nimetty.”

Minä kohottaudun katsoakseni Valvea kunnolla. ”Tarkoitatko...”

Valven hymy on iloton.

”Joskus tällaisissa asioissa on kyse pelkästä julmasta sattumasta. Kuvittelisin, että Edmund on saanut tietää sopimuksesta valtaan nousemisensa jälkeen ja nähnyt siinä keinon hallita minua. Hän kutsui minut luokseen, luki kauan sitten laadituista ehdoista ne, jotka halusi minun sillä hetkellä kuulevan. Sopimuksen solmineen kuninkaan perillisenä ja kalvaslinnan uutena isäntänä me olimme sen nykyiset osapuolet – hän verenperintönsä vuoksi, minä siksi, koska taikuuteni on kalvaslinnan isäntänä suoraan yhteydessä linnan taikuuteen. Tunsin, kuinka loitsu asettui minuun kahleen lailla. Se on tehty aikoinaan hyvin perusteellisesti.”

Vaikka olen tiennyt etukäteen osan kuulemastani, järkytys leviää minuun kuin jää. Valve jatkaa minua katsoen:

”Minun oli määrä pitää sinulle oppitunti tästä kaikesta aivan pian. Taikuudella solmittavat sopimukset ovat nykyisin äärimmäisen harvinaisia. Olisin kertonut, ettei sinun pidä maagina koskaan tehdä niin. Niiden hinta on lähes aina hyötyä korkeampi.”

”Mutta…” Yritän saada selkoa sekavista ajatuksistani. ”Mitä se siis oikein tarkoittaisi sinun kannaltasi, sellaisen sopimuksen uhmaaminen? Sanoit, että maaginkunniasi taistelee vastaan, jos vain mietit sitä.”

”Se riippuu jonkin verran uhmani laadusta”, Valve toteaa hiukan katkerasti. ”Käytännössä katsoen loitsun olemassaolo saa maaginkunniani reagoimaan herkemmin kuin yleensä. Terävämmin. Kahle pyrkii pitämään huolen kaikin keinoin, etten asetu sopimusta vastaan. Minä ja noidat kuitenkin uskomme, että keino sen kiertämiseen on.”

Huomaan hänen jättävän yhä sanomatta, millainen hinta hänen olisi maksettava siitä, että hän rikkoo sopimuksen. En ole lainkaan huojentunut. Se, mitä työhuoneessa tänään näin, kertoi minulle aivan tarpeeksi.

”Sopimuksen mukaan minun pitäisi myös pysyä pelkästään linnan mailla, ja silti olen käynyt Merkassa, Osmassa… Eikö se – ei kai sen salliminen satu sinuun?”

”Edmundin laatimat uudet ehdot eivät ole tehty taikuudella, mutta koska kyseessä on lupaus, maaginkunniani takia ne velvoittavat minua jossain määrin silti. Eivät niin paljon, etten voisi… sinun tapauksessasi kykenen siihen. Maaginkunniani mukaan se, mikä on hyväksi sinulle, menee hovin taiattomien ehtojen edelle.” Valven ääneen ilmaantuu aiempaa karheampi sävy. ”Sinä menet aina muun edelle.”

Ristiriitaiset tunteet kuristavat kurkkuani. Hänen ei pitäisi puhua sillä tavoin, ei nyt kun lähtöni kuninkaanlinnaan lähestyy ja Edmundilla on meihin molempiin liian suuri valta. Aiemmat typerät kuvitelmat omasta taikuudestani palaavat jälleen mieleeni, niiden silkka mahdottomuus. Se, kuinka hovin viestintuoja ei nähnyt tarpeelliseksi edes katsoa minua. Kylmyys kiertyy nyrkkinä sydämeni ympärille.

Tuijotan vimmastuneen ahdistuksen vallassa tuleen. Minusta ei ole tässä tilanteessa mitään apua. Olen pelkkä nappula Edmundin pelissä, sellainen, jota hän voi liikutella laudalla mielensä mukaan. Minun takiani Valve –

”…Alisa?”

Hätkähdän, ja tajuan Valven kysyneen minulta jotakin.

”Anteeksi”, mumisen. ”Olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?”

Valve tarkkailee minua vaiti. Minulla on tunne, että kun hän puhuu, hän ei suinkaan toista aiempia sanojaan:

”Sinun kätesi. Toin salvaa niitä varten.”

Katson häkeltyneenä, miten Valve nousee ja kurottautuu ottamaan sivupöydältä pienen purnukan, jota en huomannut aiemmin. Hänen istuessaan alas ja avatessaan kannen erotan toisiinsa sekoittuneiden yrttien tuoksun.

365.

Valve vilkaisee minua kysyvä katse silmissään.  ”Voinko…?”

Poskilleni on kohonnut puna, jonka tiedän johtuvan osaksi häpeästä. Sillä välin, kun Valve on tehnyt kaikkensa tavoittaakseen noitaliittolaisensa, minä olen käyttänyt aikani pelkkään hölmöilyyn. Siivota nyt niin, etteivät kädet ole kestää sitä, aivan kuin en olisi pidellyt rättiä tai kuurannut paikkoja koskaan ennen. Työteliäisyyden ja typeryyden välillä menee selvä raja.

”En usko, että se on tarpeen. Iho on vain vähän arka”, vastaan hiukan jäykkään sävyyn. En kuitenkaan vastustele, kun Valve tarttuu käsiini ja alkaa levittää salvaa huolellisesti punoittaville alueille. Yrttisekoitus on viileää ja pehmeää, Valven kosketus varovainen. Pieninkin liikahdukseni saa hänet katsahtamaan suuntaani, haluten varmistaa, ettei minuun satu.

Hänen huolenpitonsa on suloisenkipeä paino sisälläni. Kyse ei ole siitä, etten tahtoisi sitä. Minun on vain yhä vaikea näyttää tällaista puolta itsestäni, myöntää, kuinka paljon hovin kutsu on minuun vaikuttanut. Se ei hyödytä mitään, varsinkin kun myös Valvella on niin paljon muuta mietittävää.

Vähän kerrallaan tunnen hartioitteni kireyden kuitenkin lievenevän. Kyseessä on Valve. Minun ei tarvitse kätkeä häneltä haavojani.

”Minusta tuntuu samalta kuin aina silloin, kun hovin viestinviejät kävivät kylässämme kertomassa veronkorotuksista”, tunnustan.

Valven käsien liike pysähtyy, mutta vain hetkeksi. Hän kuljettaa sormiaan rystysteni poikki varmasti mutta hellästi, äänettömänä rohkaisuna jatkaa; purkaa hänelle sydäntäni.

”Tiedän kyllä, että pohjimmiltaan tämä on täysin eri asia. Mutta… joka kerta kun he kertoivat verojen nousseen, että se oli valtakunnan parhaaksi… Minulle tuli avuton, loukkuun jäänyt olo. Niin oli jo ennen isän kuolemaa, mutta vielä pahempana hänen poismenonsa jälkeen, kun todella ymmärsin, mitä se tarkoitti.”

Muistot valtaavat mieleni: isän lysähtäneet hartiat viestinviejien poistuessa, hänen kuolemanväsymyksensä aina, kun päivä pelloilla oli ohi. Minä ja äiti yrittämässä käydä läpi hänen kirjanpitoaan, jotta meille selviäisi, kuinka paljon armonaikaa tilalla vielä oli jäljellä. Ääneni on rikkoutua kurkussani, mutta jatkan silti:

”Millään, mitä minä tein, ei ollut lopulta pienintäkään merkitystä; ei sillä kuinka paljon työskentelin, kuinka kovasti taistelin isän lailla, että saisimme oman osamme maksettua. Hyödyttömyyteni oli yhtä loputonta kuin hovin ahneus. Ja nyt se kaikki tapahtuu jälleen, erilaisena, pahempana. Minä en aio pelätä Edmundia tai Reinaa, en aio, mutta kun ajattelen etten tiedä lainkaan, mikä minua odottaa, että ne saattavat yrittää tehdä jotakin sinulle…”

Se on lause, jota en kykene saattamaan loppuun. Käännyn katsomaan Valven sijasta jälleen tulta, jotta minun ei tarvitsisi nähdä hänen ilmettään. Joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain valittava vähemmän huonompi. Vakuuttelin itselleni niin aiemmin, mutta se ei tarkoita, että tahtoisin olla jälleen moisen valinnan edessä. En tällä tavoin, en nyt kun kaikki on viimeinkin selkeämpää, elämäni täällä, ja minä ja Valve olemme...

”Kävin tapaamassa Agnesia ennen paluutani”, Valve sanoo.

Vilkaisen häneen yllättyneenä. Tiedän, ettei kaupantekijänoita kuulu Valven liittolaisiin.

”Pyysin häntä valmistamaan uuden krafjan sinua varten, suojaloitsun, joka kestää myös veritaikuuden. Agnes lupasi tehdä siitä mahdollisimman vaikean huomata. Häntä miellyttää kovasti ajatus, että hän kykenisi huijaamaan omalla taikuudellaan Reinaa. Käyn hakemassa lopputuloksen hänen luotansa huomenna. Siirtoloitsuhan sinulla jo on. Agnes lupasi kätkeä myös sen luonnon paremmin kuninkaanlinnan vierailuasi varten.”

Minä kuuntelen Valven kertomaa hämmentyneen hiljaisuuden vallassa. En ollut tullut ajatelleeksi, että voisimme käyttää avuksi noitien, Agnesin, taikuutta ilman tapaamistakin.

”Hovi ei kykene kieltämään sitä samalla tavalla kuin minun taikuuttani”, Valve sanoo samalla kun tarkastelee varoen, että on hoitanut salvalla kaikki kämmenteni arat kohdat. Hän ei irrota otettaan käsistäni. ”Ei suoraan, Reinan takia. Se ei tarkoita, että hänen tai kuninkaanväen olisi turvallista saada tietää krafjoista, mutta…  Kyseessä on silti etu, joka meidän on parempi hyödyntää. Mikäli tilanne vaikuttaa millään tavalla uhkaavalta, sinun tulee käyttää siirtoloitsua epäröimättä. Lisäksi kerroin tulostasi hovin tietolähteelleni. Simon on hyvä mies. Hän auttaa sinua linnassa parhaan kykynsä mukaan.”

”Olet miettinyt tätä tarkkaan”, sanon yhä hämilläni. Valven huulilta karkaa alakuloinen naurahdus.

”Kun Edmundin viestintuoja kertoi hovin aikeista, minusta tuntui… Olisin voinut taikoa itseni sillä samalla hetkellä kuninkaanlinnaan ja pakottaa Edmund perumaan kutsu. Millä tahansa keinolla, millä hinnalla hyvänsä. Osaksi sen vuoksi maaginkunniani reagoi niin voimakkaasti. Kykenin ajattelemaan vain sitä, kuinka paljon puolestasi pelkäsin. Kuinka paljon minä…”

Valve vaikenee, kohottaa katseensa jälleen minuun. Silmien harmaassa kytee kiivas tuli. Äkisti tajuan, että se, mitä luulin aiemmin tässä samassa huoneessa epätoivoksi, onkin päättäväisyyttä. Myös myrsky hänen taikuudessaan on aiempaa hallitumpi.

”Voi olla, Edmund tekee tämän sen juuri vuoksi – muistutuksena siitä, että käteni ovat hovin suhteen sidotut. Että hänellä on yhä valta tehdä minut voimattomaksi. Minä en kuitenkaan aio olla voimaton. En aio antaa vihani tai pelkoni lamaannuttaa minua. Mitä ikinä Edmund minusta ja sinusta ja suhteestamme kuvitteleekin, sinä et ole minun heikkouteni, Alisa. Olet kaikkea muuta.”

Valven äänessä on jälleen aiempi paljonpuhuva karheus. Tunnen kyynelten kihoavan silmiini.

”Me selviämme tästä”, hän sanoo, nyt hiljaisemmin. ”Yhdessä. Niinhän sinä kerroit minulle silloin pohjoistornissa, eikö totta? Valmistaudumme niin hyvin, ettei Edmund voi toteuttaa sitä mitä ikinä hän suunnitteleekin. Olet opettanut minulle rohkeudesta ja vahvuudesta enemmän kuin osaat kuvitella. Vaikka sinulla olisi hyödytön olo, et ole hyödytön. Et nyt etkä aiemmin.”

Minä nyyhkäisen hiljaa. Kämmenteni aristus on vaimentunut Valven levittämän salvan myötä. Toistan ääneti mielessäni, me selviämme tästä, ja onnistun nyökkäämään. Vaikka yritän, en löydä sanoja kuvaamaan, kuinka paljon Valven kertoma minulle merkitsee.

”Aion suudella sinua nyt”, totean lopulta ääni tukahtuneena. Valven kasvoille kohoaa pieni hymy. Hän nojautuu tottelevaisesti lähemmäs, jotta yletyn painamaan huuleni hänen huulilleen. Suudelmaan sekoittuu kyynelteni suolainen maku.

Sen jälkeen kumpikaan meistä ei tarvitse sanoja. Hovi ja tuleva kaikkoavat, kun keskitymme ainoastaan toisiimme, tähän hetkeen; syventyvien suudelmien ketjuun. Huomatessaan, että arastelen koskettaa häntä salvan takia, Valve kohottaa käteni kasvoilleen. Yrttisekoituksesta ei jää enää jälkiä. Minä painaudun hänen syliinsä kuin se olisi merkki.

Liekkien lämpö tulisijassa on hiipunut, mutta meihin sillä ei ole vaikutusta. Hidas ja varovainen välillämme muuttuu joksikin muuksi. Se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin, niinä kauniina hallavapeuran vierailun jälkeisinä päivinä – ettei energiavirran pakahduttavuus tai kiihkeytemme johtunut ástarista. Siinä, kuinka Valve kuljettaa käsiään kylkieni kaarilla, tavassa jolla suumme ja kehomme kohtaavat, on täysin oma voimansa. Silti myös valo minussa loistaa.

En ole varma, mikä saa meidät viimein havahtumaan – ehkä hiilloksen räsähdys. Minä tajuan päätyneeni jossakin vaiheessa makaamaan puolittain Valven päälle. Hänen ilmeensä on täydellinen heijastus siitä mitä itse tunnen, hiukan pöllämystynyt, yhä läheisyydestä nälkäinen. Käteni ovat hänen kiivaasti kohoilevalla rintakehällään; hiukseni ovat meidät sisäänsä kätkevä verho. Tämä on yleensä se piste, johon pysähdymme.

Mutta aina vastahakoisesti. Tahtomatta todellisuudessa päästää irti.

Valve nielaisee, antaa halusta tummuneen katseensa kulkea kasvoillani. Tunnen hänen kehossaan vallitsevan jännittyneisyyden, hämärän sekasortoiset sävyt. Minä ajattelen kaikkia vastaavanlaisia hetkiä, jotka ovat johtaneet meidät tähän. Samaa vanhaa laulua sydämessäni. Enemmän, enemmän, enemmän.

Ja: tätä ne eivät voi meiltä viedä.

Vedän värähtäen henkeä. En löydä sanoja myöskään tätä varten. Tunteet tempovat sisälläni liian suurina, kuin ne haluaisivat murtautua ulos. Viime hetkellä rohkeuteni pakenee, melkein.

”Voinko nukkua tämän yön sinun vieressäsi?” minä kysyn.

**

A/N: Tiedän käyttäväni ”henkilö A hoitaa henkilö B:n käsiä syystä x” -skenaariota aivan liikaa, mutta noh, tahdoin mukaan myös fyysisen elementin. Toivottavasti tykkäsitte uusista osista. :)
« Viimeksi muokattu: 13.05.2020 17:30:45 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 365/? 19.4.
« Vastaus #293 : 23.04.2020 21:01:26 »
Melkeinpä ehdin unohtaa että tähän oli tullut uusi osa! Alisa on niin ihailtavan ahkera, hukuttautuu siivoamiseen ja muihin töihin. Ja ihana että Eddan selviää leipomalla :D Kuten Valve sanoi, kaikilla omat tapansa selvitä. Hauska myös tuo kohtaus jossa Valve ja Alisa samaan aikaan kysyvät toistensa syömisistä. Mukavaa ja mutkatonta arkipäiväistä huolenpitoa :3

Lainaus
Korppikuninkaan kaavun sijasta hänellä on yllään tuttu tumma paita ja housut, ne, joihin hän pukeutuu halutessaan olla pelkkä Valve. Katselen, kuinka tulenkajon punaiset väreet kulkevat hänen kasvojensa poikki kuin satukirjani kuvien hienot siveltimenvedot.
Ah, erityisen hienoa kuvailua!

Voi miten ihanaa, pieni rauhallinen syleilyhetki ja hunajakakut mainittu! Ja tuo miten Alisa pyyhkii muruset Valven paidalta :)

Onpas mielenkiintoista ja aika kenkkua miten tuo sopimus maagin ja hovin välille on tehty! Mutta sentään tämä: Maaginkunniani mukaan se, mikä on hyväksi sinulle, menee hovin taiattomien ehtojen edelle. Se kertoo miten Valven taikuudenkin mielestä Alisa on tärkein :) Taikuus on tässä tarinassa tuntunut aina sellaiselta osittain itsenäiseltä elementiltä, ei vain sellaiselta, joka on osa kantajaansa, vaan jotain syvempää... hmm mites selittäisin sen... vähän niin kuin toiselta alitajunnalta sen lisäksi, joka päässä on! en tiedä saitko kiinni ollenkaan mitä yritin hakea :D Mutta siis se että tuo Valven "alitajunta" myös välittää Alisasta niin syvästi on <3

Lainaus
Mitä ikinä Edmund minusta ja sinusta ja suhteestamme kuvitteleekin, sinä et ole minun heikkouteni, Alisa. Olet kaikkea muuta
Ah <3

Ja vielä isompi ah, kun tuli tuo loppu, sen hellyys ja ihana fyysisyys, joka kuvailtiin niin nätisti ja sitten vielä Alisan kysymys!! Julmaa jättää tuohon kohtaan hei :D No, mutta ei kai auta muuta kuin innolla odottaa seuraavaa osaa, kiitos taas ihanasta luvusta <3

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 042
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #294 : 27.05.2020 17:04:49 »
Crysted: Heh, minusta tuntuu, että Eddan stressileipominen on saanut tässä tarinassa paljon isomman roolin kuin alun perin ajattelin, kiva että tykkäsit siitä yksityiskohtana. :) Halusin tuoda noihin osiin mukaan juurikin arkipäiväisempää huolenpitoa sen vastapainoksi, että hovinmatka on tapahtumana melko dramaattinen, sama myös tuon hunajakakku-kohdan suhteen. Joo, sain hyvin kiinni mitä hait takaa tuolla taikuus-huomiolla, tosi ilahduttavaa että nostit sen esiin. Taikuus on tässä tarinassa tosiaankin sellainen osittain itsenäinen elementti/alitajunta, mikä tekee tuosta Valven tunnustuksesta erityisen merkityksellisen, aivan kuten sanoit. Ihana kuulla, että nuo lainaamasi kohdat ja lopetus olivat myös mielestäsi onnistuneita. Tässäpä viimein jatkoa, kiitos paljon lukemisesta ja ilahduttavasta kommentistasi. ♥

A/N: En millään tohtinut jakaa tämän julkaisukerran ensimmäistä osuutta tavanomaisiin fikletteihin, pahoittelut siitä. Kiitos paljon Waulishille, joka auttoi ikärajapohdinnoissa. :)

**

366. – 368.

En ole käynyt Valven makuuhuoneessa kertaakaan sairastumiseni jälkeen.

Astuessani sisään muistikuvat kuumeesta ja ahdistuksesta särähtelevät hetken mielessäni, saavat rintakehän tuntumaan aiempaa ahtaammalta. Se menee kuitenkin nopeasti ohi. En tohdi suunnata heti peremmälle, vaan jään seisomaan ovensuuhun ympärilleni katsellen. Kaikki näyttää huoneessa samalta kuin viimeksi. Yöpöydällä kohoaa summittaisesti järjestelty kirjojen pino, seinällä olevan maalauksen värit loistavat hämärässäkin kirkkaina. Kultaisenhohtavaa viljaa ja sininen, pilvetön taivas – muistutus ajasta ennen kalvaslinnaa ja maagiutta, tiedän nyt.

Kesämaiseman helteinen auringonpaiste ei yllä huoneeseen saakka. Kivilattia on kylmä paljaita jalkojani vasten, ja se havahduttaa minut viimein toimettomuudestani. Kävelen sängyn luo ja istuudun hyvin varovasti sen reunalle. Suuri kuin saari, muistan miettineeni. Valve on tuonut minua varten omat vuodevaatteet, mutta silti kaikki tuntuu tuoksuvan hänelle.

Keskityn sivelemään yömekkoni helmaa kuin toivoen sen selkeyttävän oloani. En ole hiukkaakaan väsynyt. Jos annan katseeni pysähtyä liian pitkäksi aikaa käsiini, voin huomata, miten valonväreet kulkevat ranteitteni iholla. Niin ei ole käynyt enää aikoihin. Valon rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni, nopea ja hermostunut. Odottava, minä mietin alahuultani purren. Haluni humisee minussa yhä kuin liian äänekäs laulu, kuin se ei täysin mahtuisi kehooni.

Selkäni takaa kantautuu vaimea askelten ääni. Kääntyessäni näen Valven pitkän hahmon piirtyvän ovensuuhun. Hänen hiuksensa vaikuttavat tavallistakin tummemmilta kylvyn jäljiltä; niillä helmeilee yhä vesipisaroita. Hän on paljain jaloin. Tunnen, kuinka käsieni hermostunut liike jähmettyy.

Me tuijotamme toisiamme mitään puhumatta, annamme hiljaisuuden täyttyä molempien taikuudesta ja kaikesta siitä, mitä aiemmin tapahtui. Se on kiihkeyden ja lohdun ja hellyyden sekoitus. Puren jälleen huultani, ja Valve tarttuu eleeseen välittömästi katseellaan. Hänen hämäränsä on voimastaan huolimatta lempeä, kun se tavoittaa valoni.

Jostakin syystä tulen ajatelleeksi Seremoniaa, sitä miten näkymätön minussa taipui häntä kohti.

Valve painaa oven kiinni, jättää käytävän lyhtyjen valon huoneen ulkopuolelle. Puolittainen pimeä sulkee meidät syliinsä. Astellessaan luokseni Valve on hetken aikaa pelkkä yöhön sulautuva varjo, unenkaltainen. Hänen ääriviivansa selkenevät vasta kun hän seisahtuu eteeni, hartioiden terävyys ja tuttu vaivaton tapa, jolla hän kantaa kehoaan. Hänen iholtaan huokuu yhä kylvyn lämpö.

Sen sijaan että puhuisi, Valve tarkastelee minua tutkivaan sävyyn. Ilme hänen kasvoillaan on samanlainen kuin silloin, kun esitin pyyntöni lukusalissa; etsivä, aavistuksen epävarma. Kuin hän ei olisi vakuuttunut siitä, että hän lukee minua ja tätä tilannetta oikein. En ihmettele sitä. Tiedän hädin tuskin itse, mitä olen tekemässä, joten kuinka Valve voisi?

Mutta sen tiedän, etten tahdo päästää irti tästä tunteesta sisälläni.

Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin Valven silmissä, ja siksi yksinkertaisesti nousen ja vedän hänet lähemmäs, yritän herättää henkiin takkatulen ääressä vietetyn hetken. Se ei vaadi paljoa suostuttelua. Valve äännähtää tukahtuneesti, tavalla, joka täyttää minut aina mielihyvällä, ja kietoo kätensä ympärilleni. Minä suutelen häntä syvemmin, värähdän halusta hänen sivellessään sormillaan reittäni mekkoni kankaan läpi. Sekunti sekunnilta epäröintini hälvenee. Tämä on oikein. Meidän painautuessa toisiamme vasten minut valtaa olo, että se on ainoa totuus, jonka tiedän. Energiavirran vietäväksi on vieläkin helpompi antautua makuuhuoneen pimeässä.

Mutta sitten, liian nopeasti, se päättyy. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta tapahtunutta, Valve on siirtänyt kätensä olkapäilleni ja ottanut askeleen taaksepäin. Välissämme on yhtäkkiä aivan liian paljon tyhjää tilaa. Teko saattaisi nostaa esiin huonoja muistoja, ellen näkisi, kuinka paljon tahdonvoimaa se häneltä vaatii. Hän katsoo minua kavennein, lähes epätoivoisin silmin.

”Alisa.”

Nimeni on Valven lausumana käheä kuiskaus, pyyntö ja kysymys yhtä aikaa. Kohtaan hänet vakaasti, vaikka samaan aikaan kuulen, kuinka kovaa sydämeni takoo. En aio epäröidä.

”Minä tahdon tätä”, sanon. ”Ole kiltti äläkä kuvittele mitään muuta.”

Vastaamisen sijasta Valve painaa varoen minut istumaan takaisin sängylle. Hän päästää otteensa olkapäistäni tarttuakseen käsiini, polvistuu sen jälkeen jalkojeni juureen. Siinä on jotakin erityisellä tavalla läheistä. Aistin valoni epätasaisen tanssin ihollani, kun Valve kohottaa katseensa ylös minuun.

”Meidän ei tarvitse kiirehtiä”, hän sanoo matalasti ja hyvin, hyvin hiljaa. Sanat sipaisevat minua kosketuksen lailla, ja värähdän jälleen – se ei ole ääni, jolla puhutaan kärsivällisyydestä. On vaikea olla ajattelematta mitään muuta kuin sitä, kuinka paljon tahdon äskeisen jatkuvan. Vaikka yritän, en kykene peittämään turhautuneisuuttani:

”Jos me olisimme kiirehtineet, olisimme jättäneet menemättä silloin pari päivää sitten keittiöön, kun Edda pyysi.”

Valven suupielet nytkähtävät; silmissä häivähtävä tuttu tummuus on osoitus siitä, että hän muistaa sen erittäin hyvin. Hän pudistaa kuitenkin lähes heti päätään, yrittäen kai selkeyttää ajatuksiaan.

”Ehkä niin. Mutta se ei tarkoita, että meidän tarvitsee… Alisa, tämänhetkinen tilanne –”

”Ei. Hovilla tai Edmundin kutsulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa”, minä keskeytän kiivaasti. Valve kohottaa kulmiaan. Hänen kysymyksensä on lempeä:

”Eikö lainkaan?”

”Minä…” Vilkaisen yhteen liittyneitä käsiämme ja sitten jälleen häntä. Se on kovin vaikeaa, pukea tuntemukseni sanoiksi. Paljon tekoja vaikeampaa. ”Ei sillä tavalla kuin luulet. En halua olla kanssasi sen takia. Mutta minä myös…”

Valve odottaa kärsivällisesti. Jonkin ajan kuluttua jatkan yhä hiukan hapuillen:

”He ovat sanelleet jo niin monta ehtoa, joista meidän on pidettävä kiinni. Emme voi olla hovin takia yhdessä muutoin kuin salassa. Kuka tietää, milloin voimme mennä naimisiin, ja kahden päivän kuluttua minua on matkattava Edmundin luo teeskentelemään, että pelkään ja kaihdan sinua. Mutta tämä – tämä kuuluu vain meille. Se on yksi valinta, jonka voimme tehdä välittämättä muista.”

Epäröin. Mielessäni käy ensi kertaa, että ehkä Valve ajattelee sittenkin eri tavalla. ”Tarkoitan, jos sinäkin vain… haluat. Mikäli tämä ei tunnu sinusta hyvältä, toivon että kerrot.”

Valve huokaa. ”Kyse ei ole siitä. Olit poissa tolaltasi aiemmin. En tahdo sinun ajattelevan, että tämän on tapahduttava juuri nyt matkasi vuoksi, ennen kuin olet mahdollisesti valmis. Meillä on käytössämme kaikki aika hovin vierailun jälkeen. Voimme aivan hyvin vain nukkua.”

En voi olla huomaamatta, ettei Valve vaikuta viimeiset sanat lausuessaan täysin vakuuttuneelta. Hän sivelee peukalollaan kämmensyrjääni keskittyneesti, kuin haluamatta päästää irti.

”Entä, jos minä olen kaikesta huolimatta valmis?” kysyn puoliksi kuiskaten. Toivon, että pimeä peittää edes osan kasvojeni punasta. ”Tämä ei ole pelkkä mielijohde, Valve. Nukkuminen on viimeinen asia, jota tahdon nyt. Koska – koska kyseessä olet juuri sinä eikä kukaan muu.”

Kuulen Valven vetävän henkeä aiempaa terävämmin. Väliimme lankeaa jälleen painava hiljaisuus. Minä rikon sen jatkamalla empivään sävyyn:

”Oletko sinä koskaan…?”

Valven ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. ”Olen. Viime kerrasta on tosin jo kauan."

Ah. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, ei oikeastaan. Muistan äkkiä, mitä hän kertoi minulle ajasta kalvaslinnasta lähtemisensä jälkeen: että etelässä häntä palvottiin kuin jonkinlaista jumalaa. Hukuttauduin nautintoihin, joista olin aiemmin jäänyt paitsi, hän sanoi. Vaikka olen pelkkä kokematon maalaistyttö, voin kyllä arvata, millaisia osa niistä nautinnoista oli.

Sisimmässäni käy epämääräisen sotkuinen tunne, kuin mustasukkaisuus, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. Mennyt on mennyttä – minä olen se, jota Valve pitää parhaillaan käsistä, se jota hän on suudellut unohtaneena kaiken muun. Kiedon päättäväisesti sormeni hänen omiensa lomaan.

”Minä en ole. Opetatko minua?”

Hetken aikaa katkonainen hengityksemme on huoneen ainoa ääni.

”Opetan”, Valve vastaa sitten karheasti. ”Mitä ikinä vain haluat. Mutta –”

Hän kohottaa kättäni ja painaa höyhenenkevyen suudelman ranteeni sisäpinnalle. ”Hitaasti, rauhassa. Jos sinusta alkaa tuntua, että tahdot sittenkin odottaa, jos teemme mielestäsi liian paljon yhdellä kertaa, sinun on kerrottava minulle. Lupaathan? Missä tahansa vaiheessa.”

Minä nyökkään. Kun Valve katsoo minua yhä odottaen, lausun ääneen:

”Lupaan. Mutta sama koskee sinuakin, eikö? Voit kyllä kertoa, vaikka olenkin ollut nyt, ah, kärsimätön.”

Kunniallinen nuori nainen on kaino ja siveä säästää itseään hääyötä varten. Etenkin Kalhamassa sellaisia puheita kuuli paljon. En löydä itsestäni tippaakaan epäröintiä, en sen vuoksi. Tiedän, mitä haluan; tämä mies, tässä näin, ei kukaan muu. Minulla ei ole mitään hävettävää.

Valve nousee istumaan viereeni sängylle. Hän tarkkailee minua hetken tutkimattomasti, kunnes hymyilee.

”Lupaan sen, neiti morsian. Tosin”, hän lisää ja nojautuu puoleeni, ottaa kasvoni käsiensä väliin, ”haluan sinun tietävän, etten tahdo tätä yhtään sinua vähempää.”

Valve näyttää minulle suudelmin ja hyväilyin, mitä oikein tarkoittaa sillä. Lupauksensa mukaisesti hän on kiireetön, loputtoman hellä, vaikka jokaisessa kosketuksessa kaikuu myös erehtymätön kiihkeys ja halu. Se on samalla kertaa sekä tuttua että vierasta, hyvällä tavalla. Olen jo oppinut, että hän osaa loitsia ihostani esiin herkkyyden, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt.

Vain hän, ei kukaan muu.

Minä vastaan siihen koskettamalla vuorostani häntä, painamalla mieleeni jokaisen uuden kohdan hänen kehossaan kuin kallisarvoisen salaisuuden. Mikäli haluni on valosta ja energiavirrasta tehty laulu, se soi minussa entistäkin voimakkaammin. Valve kätkee suuhunsa huuliltani karkaavat voihkaukset, antaa minun tutkia itseään rauhassa sivellen samalla niskaani, selkääni. Painaudun häntä niin lähelle kuin vain voin. Minun on helppoa unohtaa oma kokemattomuuteni hänen tekojensa varmuuteen.

Aika menettää merkityksensä, päivän tapahtumat ja kaikki ulkopuolinen. Olemme ajautuneet sängyn reunalta sen päätyyn, yksin meille kuuluvalle saarelle. Aistini ovat täynnä pelkästään Valvea. Huomatessaan, että nyin hänen paitaansa kärsimättömästi, tajuamatta asiaa kunnolla itse, Valve vetää vaatekappaleen pois yltään. Hän kallistaa päätään kuullessaan hengähdykseni.

”Parempi?”

Minä nielaisen. Olen nähnyt hänet ennenkin näin, silloin kun hoidin häntä mädän hyökkäyksen jälkeen. Niitä hetkiä ei voi mitenkään verrata tähän, sanattomaan tarpeeseen, jonka hänen kehonsa minussa nyt herättää. Myös ilman koreita kaapujaan hän on kaunis ja hiukan ylhäinen, voimakas muunkin kuin taikuuden takia.

Mutta se ei ole ainoa asia, jonka huomaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä katson hänen ihoaan pitkin kulkevia arpia. Niitä on paljon enemmän kuin muistin. Kurkkuani kuristaa miettiessäni, mistä ne ovat oikein tulleet, kaikki nämä jäljet. Osa on niin syviä, etteivät vuodet ole kyenneet kokonaan haalistamaan niitä, vaikka ne ovat selvästi vanhoja.

Puhdistaessani mädän aiheuttamaa haavaa opin olemaan ajattelematta asiaa juurikaan – koska Valve oli vielä osittain vieras. Enää en kykene siihen.

”Alisa…?” Valve seuraa, kuinka liikahdan lähemmäs ja kuljetan sormenpäitäni kevyesti arpien poikki. Huomaan, miten hän jännittyy. Vedän käteni pois ja kuiskaan:

”Anteeksi. Ei kai niihin satu?”

”Ei”, Valve vastaa pehmeästi. Hän tarttuu käteeni ja painaa sen uudelleen iholleen. ”Ei enää. Se mitä teet… se tuntuu hyvältä.”

Hänen äänensä on rehellisyydestä ja mielihyvästä paljas, vailla menneisyyden varjoja. Saan siitä rohkeutta jatkaa. Silitän hänen arpien peittämiä kylkiään ja painan sitten varovasti huuleni hänen rintakehälleen, kohtaan, jossa tunnen hänen sydämensä lyövän. Sen yli kulkee muita uudempi jälki, mädän tekemä. Valven sydämenlyöntien jo ennestään kiivas rytmi muuttuu nopeammaksi; hänen taikuudessaan välähtää syviä tummia värejä, joita en ole tuntenut ennen. Minua värisyttää ymmärtäessäni, että hän on jännittynyt aivan muun kuin kivun vuoksi.

Korvissani humisee jokin pehmeä, lempeän itsepintainen. Ennen kuin ehdin epäröidä, riisun yömekkoni vapisevin sormin. Huoneen viileys saa ihoni menemään kananlihalle.

On Valven vuoro tuijottaa. Puna kohoaa kaulaani pitkin. En ole koskaan ennen ollut alasti miehen edessä. Hankalat vuodet näkyvät minusta yhä monin tavoin, vaikka olen myös pehmeämpi, muutakin kuin pelkkiä haavoja ja karkeita kulmia. Silti en voi olla miettimättä, millaiselta mahdan vaikuttaa Valven silmissä. Yritän parhaani mukaan olla piiloutumatta hiusteni suojaan.

Valve hengähtää. Kun hän puhuu, hän lausuu sanansa yhtä painokkaasti kuin kertoessaan minulle, että olen heikkouden sijasta hänen vahvuutensa:

”Sinulla ei ole mitään syytä piilotella itseäsi, vheínir.”

Vheínir. Se miten hän katsoo minua – samalla tavalla kuin metsässä lumisella aukiolla, monina muina hetkinä sen jälkeen. Kuin hän ei olisi koskaan halunnut mitään tai ketään yhtä paljon. Se vaikuttaa minuun vielä enemmän nyt, kun istun hänen edessään lähes mitään kätkemättä, vanhan kielen sanan välkehtiessä sydämessäni.

Ennen kuin ehdin kysyä Valvelta sen merkitystä, hän kohottaa kätensä ja hipaisee olkapäätäni; kohtaa, jota merkitsevät Kiiran kynsien tekemät arvet. Olen ajatellut niitä kuluneiden kuukausien aikana vain vähän. Hän kumartuu suutelemaan jälkiä kuten minä hänen arpiaan hetki sitten, anteeksipyytävästi, hellävaroin. Sen jälkeen hän suutelee leukapieltäni, kaulaani, solisluitteni kuoppaa. Siinä ei ole enää mitään anteeksipyytävää. Minä upotan sormeni hänen hiuksiinsa hänen jatkaessaan matkaansa alemmas, tuntiessani hänen kielensä hitaan liikkeen. Olen täynnä pehmeänpolttavaa kultaista valoa, laulua, hunajaa. Energiavirta ei ole vielä koskaan ollut yhä kirkas.

Valve vetää minut syliinsä. Hänen kätensä ovat lanteillani, pitävät lujasti kiinni. Vatsassani aaltoilee mielihyvän väreistä muodostunut meri. Vedän Valven kasvot puoleeni, jotta yletyn suutelemaan häntä. Se muuttuu pian vaativammaksi. Emme erkane toisistamme sittenkään, kun Valve laskee minut makaamaan sängylle. Minä hapuilen otteen hänen olkapäistään, ynähdän hänen lantionsa painuessa hetkeksi aiempaa selvemmin omaani vasten. Tunnen, kuinka paljon hän minua tahtoo.

Valve kohottautuu niin, että voi katsoa minua. Hän pitää huolen siitä, ettei aseta omaa painoaan liiaksi päälleni. Silmien harmaa on sulaa tummaa hopeaa, sellaista, joka kulkee ylitseni kuin kosketus.

”Oletko yhä varma tästä?” hän kysyy. Kuulen hänen äänestään, että mikäli pudistaisin päätäni, hän päättäisi kaiken ilman pienintäkään epäröintiä.

Minä yritän turhaan saada hengitystäni tasaantumaan. Valven käsivarret ovat ehdoton suoja ympärilläni. Haluan häntä yhä, aina vain enemmän. Vaikka tämä tilanne on uusi ja hermostuttava, tavalla, jolle en löydä kunnolla sanoja, minulla on turvallinen olo. Ei ole ketään, johon luottaisin enemmän kuin häneen juuri nyt.

Koska ei ole ketään, jota rakastan niin kuin häntä.

Kohotan käteni Valven kasvoille, silitän peukalollani hänen alahuulensa kaarta. Minussa liikkuu niin paljon erilaisia tunteita, etten kykene heti puhumaan. Kun löydän ääneni, sanani ovat kuitenkin vakaat:

”Täysin varma. Entä sinä?”

Valve naurahtaa hiljaa, käheästi. Hänen hengityksensä kutittaa sormenpäitäni. ”Täysin, vheínir.”

Suudellessaan minua hän maistuu tutun makealta. Minä punon sormeni jälleen hänen hiuksiinsa, vajoan syvemmälle sängyn uumeniin. Valve auttaa minua riisumaan loput vaatteistani. Olemme kaipauksessamme ahnaita ja sen vuoksi hiukan kömpelöitä, emme saa toistemme koskettamisesta kylliksi. Lähemmäs. Lähemmäs. Onko se minun ajatukseni? Hänen? Vai ehkä sittenkin jonkinlainen yhteinen tunne, joka kulkee molempien lävitse: kaunis, alkukantainen taikuus. Sellainen, joka ei kuulu pelkästään taikuudenkäyttäjille.

Myös valo ja hämärä meissä kietoutuvat yhteen, kesänkirkkaus ja lempein metsänpimeä. Mielessäni käy, etäisesti, ettei kahden niin erilaisen elementin pitäisi tuntua yhdessä niin oikealta, hyvältä. Silti niin on. Se sekoittuu kehoissamme sykkivään tyystin toisenlaiseen taikuuteen, vähän kerrallaan löytämäämme rytmiin.

Jonkin ajan kuluttua en kykene enää erottamaan, kumpi niistä on kumpi.

369.

”…Valve?”

”Mmm?”

”Mitä se oikein merkitsee? Vheínir?”

Jälkeenpäin me makaamme sylikkäin, Valven käsivarret kiertyneenä ympärilleni. En ole varma, kuinka paljon aikaa on kulunut. Minulla on raukea, hiukan raskas olo. Äänekäs laulu sisälläni on tyyntynyt joksikin hiljaiseksi ja hyväksi. Kun suljen silmäni, huomaan, ettei taikuutemme punos ei ole vielä kokonaan katkennut. Aistin hämärän yhä ihoni alla, kuiskauksena veressäni. Aivan kuten Valve aistii luultavasti minun valoni.

Kaikki välillämme oli ollut kiihkeydessäänkin hellää ja hidasta, erilaista kuin millaiseksi olin ensimmäisen kerran puheiden perusteella kuvitellut. Ei tyystin vailla kipua, ei aluksi, mutta Valve sai minut unohtamaan sen pian. Hän kosketti minusta pois epämukavuuden, piti huolen siitä, että nautintoni oli lopulta suurempi kuin mikään muu.

Hän kutsui minua vheíniriksi myös silloin, suuteli sanan iholleni yhä uudestaan ja uudestaan. Oli muitakin vanhan kielen sanoja, yhtä hartaita ja käheästi lausuttuja, mutten pysty enää muistamaan, miltä ne kuulostivat. Sisimmässäni tiedän, että vheínir on yhä tärkein arvoitus.

Valve liikahtaa takanani. Hänen vaitonaisuutensa ei huoleta minua. Joskus aiemmin hän olisi ehkä jättänyt vastaamatta kysymykseeni, mutta se aika on jo mennyt. Kyse on enemmänkin siitä, että hän haluaa löytää oikeat sanat. Kosketan hänen kämmenselkäänsä merkiksi siitä, että jaksan kyllä odottaa.

Yöllinen pimeä on vaimeampi, lähestyvästä aamusta jo hauras. Hiljaisuudessa kiirivät ainoastaan sydämenlyöntimme. Lopulta Valve vastaa, vakaasti ja niin pehmeän matalalla äänellä, etten voi olla värähtämättä hiukan:

Kaikkein kauneinta. Se on totuudenmukaisin käännös meidän kielellämme.”

Minä jännityn silmänräpäykseksi, tunnustuksen painosta vai epäuskosta vai molemmista, en osaa sanoa. Valve suukottaa olkapäätäni, jatkaa samaan sävyyn:

”Kyseinen ilmaus on osa erästä vanhan kielen sanontaa. Meidän kielellämme se kuuluisi jotenkin näin: Vaikka minä näkisin kaikki maailman auringonlaskut ja meret koskettamassa taivasta, unieni salaiset säikeet muuttumassa todeksi, en löytäisi mitään niin kaunista kuin tämä. Sen avulla on haluttu sanoa: tämä liikuttaa minua. Tämä koskettaa sydäntäni.”

Hänen käsivarsiensa ote minusta on aavistuksen lujempi. Minä kuuntelen henkeäni pidätellen.

”Nykyisin vheínirillä on kuitenkin myös toinen merkitys. Kuten tiedät, yleensä niin ei ole. Tavanomaisesti vanhan kielen sanat sisältävät aina vain tietyn asian perimmäisen olemuksen. Siitä huolimatta vheíniriin kätkeytyy kaksi merkitystä yhtä aikaa. Kaikkein kaunein on niistä ensimmäinen.”

Valve on tovin vaiti. ”Mutta samalla – vheínir tarkoittaa myös rakastettua. Sitä, jolle oma sydän kiistattomasti kuuluu. Aiemmin minun oli vaikea ymmärtää sen syytä. Sitten opin tuntemaan sinut. Tajusin, ettei mikään muu voisi kuvata paremmin sitä, mitä tunnen.”

Kaikki minussa on hetken täydellisen hiljaa. Vain valoni hehkuu voimakkaammin, läikehtii lempeinä laineina kämmenilleni. Ennen kuin ehdin toeta, Valve kääntää minut puoleensa niin, että pystyy kunnolla katsomaan minua. Hänen kasvoillaan on vakava, haavoittuvainen ilme. Mutta samalla myös varma.

”Rakastan sinua”, hän sanoo. ”Haluan sinun tietävän sen.”

Mutta minähän tiedän. Ajatus löytää minut vaivihkaa, pehmeästi. Olen tuntenut hänen rakkautensa lukuisin eri tavoin, näiden päivien ja viikkojen aikana. Se viipyi jokaisessa aiemmassa kosketuksessa, siinä miten hän nyt pitelee minusta kiinni. Hänen katseessaan, taikuudessaan. Ilman sitä me emme olisi päätyneet tällä tavoin hänen makuuhuoneensa pimeään, hengittämään toistemme ihon tuoksua.

Oma vastaukseni on valmiina kielelläni, kuin olisin halunnut lausua sen jo kauan. Myöskään minä en tahdo jättää sitä kertomatta.

”Minäkin rakastan sinua”, sanon ääni särähtäen.

Sydämenlyönti, toinen. Sitten Valven suupielille kohoaa leveä hymy. Valoisa, minä ajattelen. Se on vapaa kaikista niistä surullisista tunteista, joiden tiedän painavan menneisyyden takia hänen sydäntään.

Katsoessani häntä myös minä ymmärrän äärimmäisen selvästi vheínirin merkityksen.

Käperryn Valven syliin. Hän silittää hiuksiani. Molempien taikuudessa väreilee ylitsevuotava tunne, syvä ja monimutkainen. Punoksen vuoksi se on yhä osittain jaettua, hämärää minussa ja valoa hänessä. Kummankaan meistä ei tarvitse kysyä toisiltamme tunteen syytä. Siihen mahtuvat kaikki yhdessä viettämämme kuukaudet, virheet ja oikeat teot. Se, että olemme viimein tässä.

Tyynnyttyäni minä kohotan päätäni, tarkastelen Valvea. Huomautan kevyempään sävyyn:

”Ja sinä kun sanoit minulle, ettei vheínir ole ilmauksena hyödyllinen.”

”Sanoinko?” Valven otsa rypistyy, kun hän muistelee hetkeä syksyisessä puutarhassa. ”Ah. Minä hätäännyin. En ollut muistanut koko sanan olemassaoloa vuosiin, ja yhtäkkiä en voinut sinua katsoessani ajatella mitään muuta. Se ei toki ole mikään kunnollinen syy. Olin pelkuri.”

Siirrän pois hänen kasvoilleen valuneet hiussuortuvat. ”Voit hyvittää sen minulle, jos haluat.”

Vaikka yritän, en kykene sanomaan sitä täysin punastumatta. Valven kasvoille ilmaantuu hyvin toisenlainen ilme. Hän tarttuu käteeni, kohottaa sen huulilleen.

”Mitä ikinä vain pyydät, vheínir.”
 
Hänen silmänsä ovat täynnä tummaa palavaa hehkua, sellaista, joka on pelkästään minulle tarkoitettu.

Yksi asia johtaa toiseen, kolmanteen. Ennen pitkää me painaudumme toisiimme kiinni vielä kerran. Aamu ei ole ennättänyt kokonaan saapua, kun nukahdamme hiukan myöhemmin toistemme käsivarsille.

**

A/N2: Toivottavasti nämä tapahtumat tuntuivat sopivan ainakin jollain lailla tähän kohtaa tarinaa. Olen todennut, että kirjoitettuani slow burnia viisi vuotta minulla ei ole enää juuri mitään filtteriä romantiikan ja vastaavan suhteen… Julkaisutahti tulee olemaan jälleen kesällä todennäköisesti hitaampi, mutta jatko kerran kuukaudessa on edelleen tavoite. :)
« Viimeksi muokattu: 28.05.2020 00:07:56 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 373
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #295 : 27.05.2020 17:08:45 »
RIP meikä. ❤️❤️❤️

(Palaan myöhemmin asiaan, lupaan. ;) )
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again


(ajoittain epäaktiivinen, saa tökkiä jos en vastaa johonkin!)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 676
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #296 : 27.05.2020 20:40:24 »
Ah, heti alussa on niin hienoa kuvailua että vau! Kultaisenhohtava vilja saa sydämeni :D Ja tosi luonnollista, että kuumehetket tulee Alisalle ekana vähän ikävänä mieleen, mutta onneksi tunne väistyi. Ja ah, ihanaa että kaikki tuoksuu Valvelle, vaikka hän on huomaavaisesti tuonut Alisalle puhtaat petivaatteet :D Ihana myös tuo hetki kun he tuijottavat toisiaan ja Valven hiukset ovat märät vedestä ja on vielä paljain jaloin, siinä huomaa miten pitkälle ollaan päästy Korppikuningas ajoista :) Ihkutan vaan sun tapaa kirjottaa niin kauniisti, mutta osaat kirjottaa yksinekertasetkin asiat niin nätisti että koko ajan hymyilyttä esim tää:
Lainaus
Astellessaan luokseni Valve on hetken aikaa pelkkä yöhön sulautuva varjo, unenkaltainen. Hänen ääriviivansa selkenevät vasta kun hän seisahtuu eteeni, hartioiden terävyys ja tuttu vaivaton tapa, jolla hän kantaa kehoaan. Hänen iholtaan huokuu yhä kylvyn lämpö.


Lainaus
Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin Valven silmissä, ja siksi yksinkertaisesti nousen ja vedän hänet lähemmäs, yritän herättää henkiin takkatulen ääressä vietetyn hetken. Se ei vaadi paljoa suostuttelua. Valve äännähtää tukahtuneesti, tavalla, joka täyttää minut aina mielihyvällä, ja kietoo kätensä ympärilleni. Minä suutelen häntä syvemmin, värähdän halusta hänen sivellessään sormillaan reittäni mekkoni kankaan läpi. Sekunti sekunnilta epäröintini hälvenee. Tämä on oikein. Meidän painautuessa toisiamme vasten minut valtaa olo, että se on ainoa totuus, jonka tiedän. Energiavirran vietäväksi on vieläkin helpompi antautua makuuhuoneen pimeässä.
Pakko lainata kaikki tämä KOSKA omgg ihanaa ää en kestä!!! Mutta sitten Valven pitää olle niin tyhmän järkevä :D No mutta ihan hyvä että saivat puhuttua motiivit läpi! Oikeastaan en osaisi kuvitella, että Valve vain heittäytyisi tuohon ilman pitkää varmistusta koska Valve on ihana :D Ja Valve on niin huolehtivainen ja Alisakin tässä: ”Lupaan. Mutta sama koskee sinuakin, eikö? Voit kyllä kertoa, vaikka olenkin ollut nyt, ah, kärsimätön.”

En tiedä mitä muuta sanoa kun iiiihh ja apuva :D kaikki meni niin ihanan tyypillisesti hahmoille, Alisa tietysti vähän hermostuksissaan ja punastelee mutta kuitenkin haluaa ja ah! Ajatukseni ovat ruusunpunaisessa solmussa koska en kestä, Okakettu mitä sä teet mulle :D

Lainaus
Lähemmäs. Lähemmäs. Onko se minun ajatukseni? Hänen? Vai ehkä sittenkin jonkinlainen yhteinen tunne, joka kulkee molempien lävitse: kaunis, alkukantainen taikuus. Sellainen, joka ei kuulu pelkästään taikuudenkäyttäjille.
Tämä!

Lainaus
”Kyseinen ilmaus on osa erästä vanhan kielen sanontaa. Meidän kielellämme se kuuluisi jotenkin näin: Vaikka minä näkisin kaikki maailman auringonlaskut ja meret koskettamassa taivasta, unieni salaiset säikeet muuttumassa todeksi, en löytäisi mitään niin kaunista kuin tämä. Sen avulla on haluttu sanoa: tämä liikuttaa minua. Tämä koskettaa sydäntäni.”
Ja tämä! ihana ja tosi runollinen lausahdus, ah!

Lainaus
Valve on tovin vaiti. ”Mutta samalla – vheínir tarkoittaa myös rakastettua. Sitä, jolle oma sydän kiistattomasti kuuluu. Aiemmin minun oli vaikea ymmärtää sen syytä. Sitten opin tuntemaan sinut. Tajusin, ettei mikään muu voisi kuvata paremmin sitä, mitä tunnen.”
Ja sitten tää iiihh!!! Ihanaa että just Alisa sai Valven tajuamaan tuon sanan toisen merkityksen olen yhtä sydänsilmää :-*

Lainaus
”Rakastan sinua”, hän sanoo. ”Haluan sinun tietävän sen.”

Mutta minähän tiedän. Ajatus löytää minut vaivihkaa, pehmeästi. Olen tuntenut hänen rakkautensa lukuisin eri tavoin, näiden päivien ja viikkojen aikana. Se viipyi jokaisessa aiemmassa kosketuksessa, siinä miten hän nyt pitelee minusta kiinni. Hänen katseessaan, taikuudessaan. Ilman sitä me emme olisi päätyneet tällä tavoin hänen makuuhuoneensa pimeään, hengittämään toistemme ihon tuoksua.
Iih ja vielä tämä <3<3 lainailen liikaa mutta pakko, ää, oon niin innoissani mun sydänparkani ei kestä! Niin ja tuo punos on muuten tosi ihana sana tuolle miten heidän taikuutensa (ja kehonsa) yhdistyivät tuossa <3

Lainaus
”Sanoinko?” Valven otsa rypistyy, kun hän muistelee hetkeä syksyisessä puutarhassa. ”Ah. Minä hätäännyin. En ollut muistanut koko sanan olemassaoloa vuosiin, ja yhtäkkiä en voinut sinua katsoessani ajatella mitään muuta. Se ei toki ole mikään kunnollinen syy. Olin pelkuri.”
hih :D No, ainakin uskaltaa nyt jälkeenpäin myöntää sen :D Haluan lainata koko tuon ihanan lopun, siinä on hauskanihanaa sanailua <3 mutta tyydyn nyt tähän yhteen kohtaan :D

Yhteenveto: En kestä, minun pieni sydämeni halkeaa :D Todellakin tämä sopi tähän kohtaan, viimein nämä kaksi saivat toisensa tälläkin tapaa, they deserve it! Kiitos tästä ihanasta luvusta olet mahti <3

PS. jäin vähän miettimään jälkeenpäin sitä miten Edda mahtaa tuntea tuon hänen ja Valven yhteyden kautta (en nyt muista pystyvätkö he sulkemaan yhteyden kokonaan joksikin ajaksi) ja mitä hän mahtaa sanoa siitä Alisalle jälkeenpäin :D Tuntuukohan se hänestä kiusalliselta, (vaikka varmasti on onnellinen Valven ja Alisan puolesta) iih :D No, ehkä pääsemme kuulemaan tästä :D

//Nin ja arpikohtaus! Sitä minä odottelinkin jo heti kun asiasta mainitsit :D Sekä Valven että Alisan arpien kohdalla <3

-Crys
« Viimeksi muokattu: 27.05.2020 20:44:03 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction