Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.  (Luettu 43785 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #240 : 14.04.2019 16:30:51 »
Crysted: Niin surullisia ja epäoikeidenmukaisia kuin Alisan epävarmuuden tuntemukset ja yliajattelu tässä olivatkin, niitä oli todella mukava kirjoittaa jotenkin – mukavaa, että hänen tuntemuksensa vaikuttivat välittyvän hyvin ja tuntuivat uskottavilta! :) Alitajuisesti hän varmaankin etsi syytä kohdata Valve sitten kuitenkin, joten matka kylään tuli siinä mielessä hyvään aikaan. Ilahduttavaa että lainasit juuri nuo kohdat, pidän niistä itsekin varsin paljon. Haha, Alisa tosiaan osaa olla varsin itsepäinen kun hän jotakin päättää – se miten järkevää Valven mukaan lähteminen on, on toki asia erikseen, mutta ei tällaisia asioita aina pysty ajattelemaan järjellä. Saas nähdä miten kylässä käy. :D Kiitos jälleen hirmuisesti lukemisesta ja kommentista! <3

A/N: Näiden osien fiklet-muotoisuus on taas vaihteeksi vähän niin ja näin, mutta älkää antako sen häiritä. :,)

**

299. – 300.

Vaikka yritän pitää ajatukseni muualla, Valven viimeiset sanat kaikuvat päässäni kävellessäni maantietä pitkin kylän suuntaan. Hänen varoituksensa, mutta myös peittelemätön huoli hänen katseessaan. Olin ollut niin keskittynyt Valven työtehtävään ja sen ongelmiin, etten ollut tullut miettineeksi, mitä minun paikallaoloni kylässä pohjimmiltaan merkitsisi.

Tiedän vain, että mitä ikinä Valve joutuukin kylässä kohtaamaan, en halua, että hänen on kestettävä se yksin. Aion myös tehdä mitä lupasin – olla varovainen. Ja sen jälkeen, palattuamme, me puhumme siitä mistä Valve tahtoi puhua minulle.

Sydäntäni painaa hetkittäinen pelko muistaessani, kuinka hän asiasta kertoi. Samalla en voi olla toivomatta, vaivihkaa, että kaikki selvenee viimein. Niinhän hän lupasi.

Kuljen eteenpäin mahdollisimman ripeästi, kuin uskoen voivani jättää sillä tavoin huolen ja ahdistuksen jonnekin matkan varrelle. Sora rahisee kenkieni alla, hiuksissani ja kasvoillani ujeltaa pohjoisen pureva tuuli. Olen iloinen, että ennätin ottaa Eddan kehotuksesta mukaani lämpimämmän matkaviitan ennen lähtöä. Kiedon sen lujasti ympärilleni.

Niin tehdessäni tulen äkkiä ajatelleeksi, että kyseessä on aivan liian arvokas vaatekappale tavalliselle maalaistytölle. Silmäilen arvioiden hienoa kangasta. Se ei ole tarkoituksella näyttävä tai huomiota herättävä, mutta on silti räikeästi ristiriidassa muun vaatetukseni, vaatimattoman ja arkisen, kanssa. En uskalla edes arvata, kuinka paljon viitta Merkan markkinoilla maksaisi.

Minut valtaa ristiriitainen olo. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa en olisi kyennyt pitämään jotakin näin hienoa päälläni lainkaan, mutta nyt teen niin asiaa kunnolla ajattelematta. Pystyn helposti kuvittelemaan, millaisia katseita se kotikylässä keräisi. Mitä mieltä olisin siitä itse ollut, silloin.

Ei ihme, että Valve näytti epäilevältä suunnitelmani suhteen. Toiveeni käydä ohikulkumatkalla olevasta maalaistytöstä vaikuttaa äkisti kovin hauraalta.

Puuskahdan ja nopeutan askeleitani, suostumatta lannistumaan. Se tarkoittaa vain, että minun on keksittävä itselleni uskottava tarina.

Juuri kun ajattelen niin, yksinäisen matkantekoni rikkoo äkisti selkäni takaa kantautuva meteli, hevosen hirnunta. Käännyn ja näen, että minua ovat lähestymässä vankkurit. Hevosta ohjastavan kookkaan hahmon vieressä istuu joku paljon pienempi.

Välimatkan lyhentyessä huomaan kyseessä olevan keski-ikäinen mies ja nuori poika. Vankkureiden kyydissä on kuorma, joka sisältää kankain peitettyjä tynnyreitä. Kaksikko lienee tulossa jostakin lähikaupungista.

Ennen kuin ehdin päättää, miten minun tulisi suhtautua tulijoihin, he pysähtyvät kohdalleni.

”Ollaankos sitä eksytty?” Mies nojautuu lähemmäs ohjastajan paikalta tarkastellakseen minua päästä varpaisiin. Hänen sanansa kantautuvat tuuhean tumman parran takaa ja minulle niin vieraalla poljennolla, että kestää hetki saada niistä selvää. ”Sinunlaisiasi matkalaisia ei juuri kuljeksi täälläpäin.” 

On vaikea olla varma, onko mies epäluuloinen vai pelkästään utelias – ja mitä hän tarkoittaa sinunlaisellasi matkalaisella. Avaan suuni vastatakseni, mutta suljen sen lähes heti, tietämättä mitä sanoa. Minulla ei ole vielä kunnollista suunnitelmaa, tarinaa. Tunnen, kuinka hätäännys yrittää kerääntyä hieksi kämmeniin.

Lopulta sanon ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian:

”Toivon todella, etten ole eksynyt, hyvä herra. Anteeksi, mutta oletteko tekin matkalla kylään, joka on kuulemani mukaan tästä lyhyen kävelymatkan päässä?”

Viiton määränpääni suuntaan ja otan kasvoilleni kysyvän, mahdollisimman epävarman ilmeen. Olotilani huomioon ottaen se ei ole lainkaan vaikeaa. Mies kurtistaa kulmiaan sanoilleni.

”Osman kylään? Joo. Mutta millä asialla neiti aikoo siellä liikkua?”

Millä asialla tosiaan. Minä vedän henkeä mahdollisimman huomaamattomasti ja päätän, että on parasta pysyä edes jossain määrin lähellä totuutta.

”Olen… Anteeksi tunkeiluni, mutta olen kuullut, että täällä on metsänpeiton takia pahasti sairastunut mies. Voitteko te kertoa minulle, pitääkö se paikkaansa?”

Miehen ilme synkkenee. Tunnen silti huojennusta huomatessani, ettei hän vaikuta yllättyneeltä kysymyksestä. Kalhaman markkinoilla viettämäni aika on opettanut minut näkemään, kuinka tällainen oikein toimii. Vaikka taikuuteen liittyviä asioita yrittäisi pitää salassa, ne vuotavat usein pienissä kylissä esiin ennen pitkää – kulkeutuvat kaupparatsujen ja muiden kulkijoiden mukana lähialueille, muuttuvat tarinoiksi, joihin toiset uskovat, toiset eivät. Myös täällä salaisuudet liikkuvat nähtävästi nopeasti.

Kun ajattelen sitä, kertomus alkaa keriytyä minusta auki kuin itsestään:

”Kuulin, kuinka eräät matkamiehet kotikylässäni puhuivat siitä. Asia on niin, että joku jonka tunnen… Myös hän katosi eräänä päivänä metsään, vaikka tunsi alueen paremmin kuin omat taskunsa, ja palasi takaisin täysin muuttuneena miehenä. Tavallisilla rohdoilla ei ole hänen tilaansa vaikutusta, mutta kotikylässäni ei myöskään uskota taikuuteen tai metsänpeiton olemassaoloon. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Joten kun kuulin miehestä Osman kylässä…”

Epäröin ohikiitävän hetken, yritän päättää, meneekö seuraava kysymykseni liian pitkälle.

”Kuulin muutakin – maagista, jonka on määrä pelastaa hänet. Onko hän todellakin tulossa tänne? Kauppias, joka asiasta puhui, ei ollut täysin varma ajankohdasta, mutta –”

Mies sinkoaa suuntaani niin myrskyisän katseen, että olen kavahtaa taaksepäin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei hänen kiukkunsa kohdistu minuun:

”Kuka siitä kertoi? Jaanus? Se onneton ei sitten osaa pitää suutaan kiinni –”

”En ole varma nimestä”, sanon nopeasti keskeyttääkseni miehen jupinan, ”mutta hän mainitsi asian olevan kiireellinen, ja että maagin pitäisi saapua tänne parin päivän sisällä. Joten minä ajattelin… Luuletteko, että maagi pystyisi auttamaan myös minua, jos pyydän sitä häneltä? En tiedä muuta tapaa, jolla tavoittaisin hänet.”

Saan vastaukseksi pelkän epäselvän murahduksen. Minä uskallan hädin tuskin hengittää, epävarmana siitä teinkö sittenkin virheen.

Onnekseni minun ei tarvitse odottaa vastausta pitkään. Ennen kuin ennätän sanoa enempää, mies pudistaa päätään ja toteaa sitten hiukan vastahakoisen oloisesti:

”Parempi että hyppäät kyytiin – pääset minun ja Miron mukana kylään. Postivaunut jättivät sinut oman onnesi nojaan notkon kohdalla, eikö vaan? Ne ryökäleet ovat mukamas liian hienoja kulkeakseen tätä kautta, vaikka todellisuudessa pelkäävät metsää.”

”Tuhannet kiitokset, hyvä herra”, minä sanon, voimatta peittää häkeltynyttä helpotustani. Hetkellinen ilon tunteeni kuitenkin haihtuu miehen jatkaessa synkeään sävyyn:

”Pääset kylään, kun kerran olet täällä asti, mutta maagista sinun kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ties millä tavoin se kurja keksisi käyttää nuoren naisen ahdinkoa hyväkseen.”

Minä tunnen punehtuvani. Reaktioni on sekoitus järkytystä ja kiukkua – oivallus siitä, että ihmiset täällä todella vihaavat Valvea. Luulin olevani valmistautunut, mutta silti miehen avoin inho on kaikessa äkillisyydessään kuin läimäys vasten kasvoja. Puhumattakaan siitä, että minä olen hänelle tässä tilanteessa ilmeisen hyväuskoinen neito, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Siksi hän varmaan ylipäätään päätti auttaa minua.

Nielaisen kielelleni pyrkivän kiivaan vastauksen ja kapuan vankkureiden toiselta puolelta pikkupojan, Miron, viereen. Hän on seurannut sananvaihtoamme vaiti.

301.

Mies usuttaa hevosen eteenpäin riuskalla ohjasten nykäyksellä. Tuntiessani vankkureiden nytkähtävän liikkeelle minä sallin itseni hengähtää syvään: en ollut huomannut, kuinka epämukavasti kireys painoi rintakehääni. Ainakin olen nyt matkalla kylään mukanani tarina, joka ei kestä kovinkaan läheistä tarkastelua, mutta joka on toivoakseni riittävä.

Tuulen ujellus on vankkureiden kyydissä entistä viiltävämpi. Hieraisen kasvojani kädelläni samalla kun jaan äskeisen keskustelun mielessäni osiin. Niin monta asiaa, joka olisi voinut mennä pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt sittenkin sanoa eksyneeni. Mutta eksynyt mistä ja miksi, ja parahiksi niin että saavun kylään maagin vierailun päivänä? Tuskin harhailevat maalaistytöt hakevat tältä alueelta pahemmin töitäkään. Ei – parempi että minulla on Valveen liittyvä päämäärä, sellainen, joka selittää myös, miksi olen mahdollisesti kiinnostunut hänestä ja hänen tehtävästään täällä.

Järkeilystäni huolimatta minulla on hiukan huono olo kertomani valheen vuoksi. Näille ihmisille metsänpeiton taikuus aiheuttaa aitoa murhetta, kun taas minä olen käyttänyt sitä pelkkänä rakennusaineena omalle tarinalleni.

Valve auttaa häntä kyllä, ja sitten mikään sanomani ei merkitse kyläläisille enää mitään. En ole varma, uskonko omia sanojani, mutta asian murehtiminen ei sekään hyödytä. Pakotan hermostuksesta suoran ryhtini rentoutumaan vähän ja vilkaisen vieressäni istuvaa poikaa, joka tarkkailee puolestaan minua. Samanlaisesta tummasta tukasta ei ole vaikea arvata Miron ja miehen olevan sukua toisilleen.

Miron tutkiva katse on vakavalla tavalla utelias. Minussa sävähtää kipu tajutessani, että se tuo mieleeni Malvan. Huomio ei lainkaan vähennä syyllisyyttäni.

Alun keskustelun jälkeen me matkaamme kylään hiljaisuudessa. Jutustelun tai kysymysten esittämisen sijasta mies keskittyy murahtelemaan käskyjä hevoselleen, mistä olen pelkästään kiitollinen: minun ei tarvitse olla heti lausumassa uusia valheita.

En missään vaiheessa hellitä otettani tarinasta, vaan käyn läpi aiempia puheitani ja hion yksityiskohtia mielessäni selkeämmiksi, kaiken varalta. Teen niin kuvittelemalla kyseessä olevan satu, jota kerron lapsuutemme satukirjan kuvien avulla Malvalle. Hän oli aina äärimmäisen tarkka siitä, että pienetkin asiat sopivat varmasti ja kunnolla suurempaan kokonaisuuteen.

Siitä huolimatta totuus on, ettei kertomukseni ole erityisen vahva tai vakuuttava. Minulla oli onnea, että mies ei tullut kysyneeksi mitään liian perinpohjaista. Kaikkein varminta lienee olla se, joka hän olettaa minun olevan, epätoivoinen ja avuton neito.

Hevonen askeltaa vankkureiden edellä eteenpäin tasaisen rauhallista käyntiä. Sen katselu tyynnyttää hiukan hermojani. Olemme tien ainoat kulkijat. Havupuut kehystävät reittiämme tiiviinä muurina: pihkan tuoksu on välimatkankin päästä suorastaan läpitunkeva. Minun ei ole lainkaan vaikea kuvitella, että jossakin lähettyvillä sijaitsee metsänpeiton raja, johon varomaton saattaa kadota. Ehkä mies tarkoitti sitä puhuessaan metsän pelosta.

Vähän kerrallaan puut ympärillämme harvenevat tavalla, joka kielii, että saavumme ihmisasutuksen lähelle aivan pian. En ole varma, millainen odotan Osman olevan. Mielessäni näen kylmän ja epäystävällisen paikan, peilin siellä asuvien ihmisten tylyydelle.

Mutta kun ensimmäiset talojen katot alkavat pilkistää esiin maisemasta ja kylän ääriviivat piirtyvät esiin vähän kerrallaan, tunnen äkillisen koti-ikävän kuristavan kurkkuani. Kaikki pienet maalaiskylät ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Osma on täynnä hiljaista koruttomuutta, jonka tajuan tunnistavani. Olinpa kyläläisistä mitä mieltä tahansa, tämä paikka sopii minulle paljon kiireistä ja meluista Merkaa paremmin.

Välimatkankin päästä näen, ettei kukaan ole meitä vastassa kylän porteilla. Minä olen siitä huojentunut, mutta silmäkulmastani näen miehen rypistävän otsaansa. Hän mutisee jotakin partaansa ja sanoo sitten kuuluvammin:

”Joku voisi kutsua sinua onnekkaaksi. Maagi on jo täällä.”

”Oh.” Tajuan kuulostavani varautuneelta, mutten yllättyneeltä, ja lisään nopeasti:

”En usko sen olevan pelkkää onnea. Hänen huhuttiin olevan liikkeellä, ja siksi pyysin päästä postivaunujen mukaan.”

”Mrhm.” Mies tarkastelee määränpäätämme silmiään siristäen. Puhuessaan Valvesta hänen sanojaan synkisti jälleen vastenmielisyys, mutta olin tunnistavani siitä myös muuta – varovaisen, vastahakoisen toivon. Vaikka hän ei voi sietää Valven läsnäoloa, hän ei voi olla toivomatta, että maagin taikuus on sittenkin metsänpeiton oireiden ratkaisu.

Yritän olla ajattelematta, kuinka ristiriitaisen vihaiseksi se minut tekee.

Mies kehottaa hevosensa pysähtymään hiukan ennen portteja ja laskeutuu sitten alas, minun seuratessa esimerkkiä. Hän nyökäyttää päätään kylän suuntaan.

”Pääset peremmälle tästä – minä ja Miro emme tule, pitää huolehtia kuormasta. Valter on lähdössä illansuussa kaupunkiin ja voinee kuskata sinua jonkin matkaa, ainakin Tuokion majatalolle asti. Hän on kunnon mies. Sanot vain, että tarjoat hänelle majatalossa lämpimän aterian, niin hän on tyytyväinen.”

Minä niiaan ja olen juuri kiittämässä auttajaani, kun hän luo minuun tuiman katseen.

”Ja muista mitä sanoin maagista. Älä anna hänen edes huomata sinua, kuulitko? Tuollainen neito menossa yksinään moisen olennon puheille…” Mies pudistaa päätään ajatukselle, suu vääntyneenä inhosta. ”Pyydä jotakuta perheesi tai kyläsi miestä olemaan yhteydessä häneen, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Valter osaa kertoa, kenen kautta lähettää viesti.”

Niiaan vielä kerran, tällä kertaa aiempaa jäykemmin. Mitähän hän sanoisi kuullessaan, että kaikkein lähimpänä perheeni miestä on nykyisin Valve? Tiedän hänen tarkoittavan hyvää, mutta se ei silti vähennä kiukkua sydämessäni. ”Kiitän teitä, hyvä herra.”

Mies murahtaa ja tarttuu hevosia ohjaksista johdattaakseen sen kauemmas porteilta. Minä jään seisomaan hetkeksi aikaa aloilleni, miettimään seuraavaa askelta. Lopulta lähden kävelemään rakennuksia kohti.

302. – 303.

Läheltä näen, että Osma on todellakin pieni paikka. Metsän tuoksu ei hälvene kylään saapuessani, mutta siihen sekoittuu myös paljon muuta: poltetun puun ja savun haju, eläinsuojan lemu sekä lukuisat muut elämisen merkit. Erään talon edustalle on ripustettu vastikään pyydettyjä riekkoja, kun taas huolella puhdistetut puolukat odottavat parhaillaan säilömistä kaivon luona. Talvi on jo aivan kulman takana. Valmistelut sen varalle lienevät myös täällä kiivaimmillaan.

Juuri nyt kyläläisten askareet vaikuttavat unohtuneen jonkin tärkeämmän tieltä. Osman kylätalo on helppo tunnistaa ympärillä parveilevien ihmisten paljoudesta. Näky tekee minut levottomaksi. En kuule vihaisia huutoja tai solvauksia, kuten odotin, pelkän varautuneen hiljaisuuden. Minulla on tunne, ettei se ole vaihtoehtona lainkaan parempi.

Riekot ja puolukat jäävät molemmat selkäni taakse. Jossakin kauempana haukkuu koira, joka vaikenee kuitenkin pian. Kävelen eteenpäin harkitun hitaasti, yrittäen olla kiinnittämättä kenenkään huomiota itseeni. Aikomukseni ei ole varsinaisesti piileskellä: tarinani mukaan olen tullut näkemään omin silmin, voisiko maagi auttaa myös minua ongelmassani. Minulla ei ole mitään salattavaa näiltä ihmisiltä.

Siitä huolimatta pysähdyn vaistonvaraisesti erään talonkulman varjoon, ettei väenpaljouden keskellä seisovan nuoren miehen katse huomaisi minua. Hänen kulmansa kurtistuvat, mutta hyvin pian hänen harhaileva keskittymisensä kohdistuu toisaalle – matalaääniseen keskusteluun, jota miesten joukkio hänen edellään käy. Hiljaisuus ei ole sittenkään täydellinen, vaan sieltä täältä kuuluu kiihtynyt, joskin vaimea, puheensorina.

”Eerikin ei olisi pitänyt pyytää maagia tänne”, yksi miehistä ärisee tavalla, joka antaa ymmärtää, että hän on sanonut niin jo monen monta kertaa. Näen hänen silmäilevän vähän väliä kylätalon ovea, joka on suljettu visusti. ”Ensimmäisellä kerralla – no, se oli kai ymmärrettävää. Se miten Tomas… Mutta nyt? Kukaan ei tiedä, voiko taikuus todella auttaa häntä. Miksi meidän pitäisi sietää jälleen moista pimeän olentoa kylässämme jonkin niin epävarman vuoksi? Hyysätä kuin mitäkin arvovierasta!”

Mies sylkäisee viimeiset sanat suustaan inhoavan näköisenä. Muut hänen ympärillään mutisevat myöntävästi. Tajuan, että paikalla on pelkästään miehiä sekä muutama nainen. Heissä kaikissa väreilee uhatun ampiaisparven vihamielinen levottomuus, johon sekoittuu myös pelko. Minun ikäisiäni tyttöjä ei näy.

He piileskelevät jossakin, ettei maagi saisi iskettyä heihin kynsiään. Ajatus tuo pahan maun suuhuni.

”Eerik teki sen minkä katsoi oikeaksi. Päätös oli hänen, ei meidän.”

Käännän päätäni. Puhuja on hiukan kauempana seisonut harmaahiuksinen mies, joka kävelee nyt lähemmäs vihamielistä joukkoa. Hänen äänensä on hiljainen ja ankara. "Tomas ei muista enää mitään metsänpeiton lisäksi, ja maagi on antanut lupauksen avustaan. Antaisitteko hänen vain pysyä kadonneena itseltään ja läheisiltään, ikuisesti, huolimatta pelastuksen mahdollisuudesta?"

”On sekin pelastus”, ärisijä sanoo katkerasti.

”Mitä te tekisitte Tomasin veljenä tai puolisona? Kenen puoleen kääntyisitte?” Harmaahiuksisen miehen kysymyksessä on viileä sävy.

Puhutellut miehet vaihtavat keskenään tummanpuhuvan katseen, mutta eivät sano mitään. Eerikin päätöstä puolustanut mies seuraa hetken aikaa varuillaan, aikooko joku väittää vielä vastaan, ja huokaa sitten väsyneesti. Näen myös hänen vilkaisevan suljettua ovea selkänsä takana. Miehestä huokuu muita suurempi käskyvalta, mistä arvelen hänen olevan Osman kylänvanhin.

”Älkää käsittäkö väärin – en minäkään tästä pidä. En lainkaan", hän sanoo painokkaasti. Kapeissa silmissä välähtää äkillinen tunne, kuin kipu tai viha, jonka hän kuitenkin tukahduttaa. "Meidän kylämme muistaa menneisyyden ja maagien luonnon monia muita paremmin. Mitä se kaikki maksoi. Mutta meidän on kestettävä tämä huolimatta vanhoista haavoista, Tomasin ja hänen perheensä vuoksi.”

Mikäli kylänvanhin tarkoitti puheensa tyynnyttäväksi, sillä ei ole haluttua vaikutusta. Ihmiset mutisevat yhä toisilleen maagin huonoa onnea tuovasta läsnäolosta, pimeästä jota hän kantaa mukanaan. Kukaan ei rohkene enää arvostella suoraan päätöstä kutsua hänet, mutta sen sijasta he osoittavat inhonsa muilla mahdollisilla tavoilla. Joku tekee käsillään merkin, jonka tiedän olevan pahojen henkien karkottamista varten.

Suurin osa keskusteluista tapahtuu yhä niin hiljaa, että erotan niistä pelkkiä katkelmia. Se vähäkin saa minut toivomaan, että voisin sulkea puheilta tyystin korvani.

Tai kertoa, kuinka väärässä he ovat. Sanat, jotka tahtoisin kaikille näille ihmisille lausua, polttavat vihaisina kurkkuani. Te ette tunne häntä. Te ette tiedä hänestä mitään. Pimeän olento, he sanovat hänestä, aivan kuin maagius tekisi hänestä täysin epäinhimillisen. Kuin hänellä ei olisi minkäänlaista arvoa heidän silmissään.

Ajattelen kuvaa, jonka Osman kyläläiset Valvesta sanoillaan piirtävät, sitä Valvea jonka minä tunnen: kunniallista ja syyllisyydentuntoista, lempeää. Hiljaista korppikuningasta, joka silitti kömpelön hellästi hiuksiani ja kertoi auringonpaisteessa hymyilleestä pikkutytöstä saadakseen kuumeisen mieleni tyyntymään. Kuinka paljon häneen sattui kohdata viimeksi nämä ihmiset.

Puhumattakaan siitä, mitä hän yrittää siitä huolimatta heidän hyväkseen parhaillaankin tehdä. Monen muun tavoin minä huomaan katsovani kylätalon ovea. Hetken verran Osmaa ympäröivän metsän tuoksuun vaikuttaa sekoittuvan toisen metsän hämärä. En ole varma, pystynkö todella tuntemaan Valven taikuuden, vai johtuuko äkillinen tuttu aistimus vain siitä, että tahdon kipeästi tehdä niin.

Tunteiden sekamelska kiristää rintakehääni. Kuulen, kuinka joku kylän naisista kuiskuttaa toiselle:

"Nykyinen on yhtä turmeltunut kuin edeltäjänsä. Olla ensin hiljaa kaikki nämä vuodet, jotta unohtaisimme, ja pitää sitten uusi Seremonia! Voi sitä tyttöraukkaa, joka joutui hänen mukaansa."

Minä sävähdän. Sisälläni taistelevat keskenään halu noudattaa Valven neuvoa ja halu puolustaa häntä. Lupasin olla varovainen, mutta ehkä voisin tarinani avulla tehdä edes jotakin? Kenties voisin kertoa heille maageista sillä tavalla kuin isä minulle, lieventää edes vähän heidän pelkoaan. Sujauttaa mukaan, vaivihkaa, osan omasta totuudestani.

Erilaiset vaihtoehdot auttaa Valvea pyörivät kiivaasti mielessäni. Otan askeleen eteenpäin, kohti vihaista ihmisvirtaa. Pääni sisällä ääni yrittää varoittaa minua, mutta tukahdutan sen aavistuksen syyllisesti. Tahdon, että Valvella on joku, joka puhuu hänen puolestaan. Kunhan vain en anna kyläläisten nähdä mitään kaikkein todellisimmista, salaisimmista tunteistani, niin varmasti –

"...Nessa?"

Jähmetyn aloilleni, tietämättä heti, miksi teen niin. Katsoessani ympärilleni tajuan sen johtuvan kyläläisten reaktioista. Heidät on vallannut hiljaisuus, joka on tällä kertaa syvää ja aitoa. Pelästynyttä. En ymmärrä, kuinka sen aiheuttaja saattaa olla tuo heikko, paperinohut ääni, joka kantoi kuiskausten ja matalan puheen yli vain hädin tuskin. Se vaikutti olevan lähes särkymäisillään.

Kylänvanhin on kääntynyt katsomaan jotakin vasemmalla sivullaan, kulmassa jonne minä en kunnolla näe. Hämmästyn huomatessani, että hänen kasvonsa ovat kalvenneet.

"Nopeasti. Viekää hänet pois täältä, ennen kuin –"

"Nessa? Nessa?"

Samassa väkijoukon keskelle ilmestyy vanha nainen. On kuin kaikki hänen elämänsä vuodet, useammat kuin osaan laskea, olisi kaiverrettu syviksi uurteiksi hänen iholleen. Ikä tekee hänestä kumaran ja tavattoman hauraan, jo aivan liian monen talven alle jääneen puun, joka on katkeamaisillaan ajan painosta. Hän on pukeutunut kokonaan mustaan.

Nainen kulkee eteenpäin vaivalloisesti, kuluneeseen kävelykeppiin välillä nojaten, kuin jokainen askel olisi suunnaton voimanponnistus. Siitä huolimatta hänen etenemisessään on päättäväisyyttä, joka saa nuoremmat ja vahvemmat väistymään hänen tieltään. Kukaan ei tee elettäkään totellakseen kylänvanhimman käskyä, ei edes mies itse.

"Maagi. Maagi on täällä?" Nainen kääntelee päätään levottomasti puolelta toiselle kuin vainua jäljittävä koira, niin että näen kunnolla hänen silmänsä. Jokin sairaus on syönyt toisesta näön, kun taas toisessa on villi, etsivä katse. Hopeiset hiukset takertuvat hämähäkinseitin lailla hänen kasvoilleen. "Minne hän on haudannut Nessan luut?"

Nessa. Epämiellyttävä tunne valuu selkärankaani pitkin. On kuin olisin kuullut nimen joskus aiemmin, mutten muista, milloin tai missä.

"Maagi tietää. Hän tietää." Nainen puhuu edelleen heikolla äänellä, mutta siihen on tullut uusi, syvästi kiihtynyt sävy. Hän ei kävele enää, vaan nojaa vapisten keppiinsä. Kuhmuraiset kädet puristavat sen päätä rystyset valkoisina. "Hautasiko hän ne? Vai söi suihinsa, jauhoi hampaillaan tomuksi? Antoi lahjaksi rotille? Kertokaa minulle, minne hän on kätkenyt Nessan luut?"

Kauhukseni vanhus alkaa itkeä, äänekkäästi kuin lapsi. Kyyneleet valuvat vuolaina ja sotkuisina kurttuisia kasvoja pitkin. Kyläläiset hänen ympärillään pysyvät täysin vaiti, liikkumatta, kuin naisen aavemainen suru olisi jäädyttänyt heidät paikoilleen. Minussa leimahtaa jälleen suuttumus.

Olen jo astumaisillani eteenpäin tehdäkseni edes jotakin, kun äkkiä paikalle marssii tyttö, suurin piirtein minun ikäiseni. Muiden mykkyydestä välittämättä hän suuntaa vanhan naisen luo ja tarttuu lujasti tämän käsivarteen. Hänen äänensä on vanhuksen itkun lomassa kuuluva ja kirkas:

"No niin, muori. Eiköhän olla säikytelty muita ihmisiä tänään tarpeeksi, vai mitä luulet? Tule, niin saat puuroa."

Tyttö lähtee johdattamaan vanhaa naista pois ihmisten luota samalla määrätietoisuudella, jolla hetki sitten saapui. Mikäli vanhus vastustelee, hän ei ole huomaavinaan asiaa.

Kaksikko katoaa pian läheisen talon taakse. Heidän lähtönsä saa hiljaisuuden murtumaan kuiskauksiksi:

"Eikö jonkun pitänyt vahtia häntä?"

"Viimeksi hän oli aivan rauhallinen..."

"Niin, koska hän ei saanut tietää, että maagi on täällä!"

”Onneksi Else saapui...”

Minä hädin tuskin kuulen heitä. Kyläläisten sijasta katson suuntaan, jonne tyttö ja nainen menivät. Epämiellyttävä tunne ei ole kadonnut minnekään, mutta sen lisäksi sisälläni on jotakin muuta, uudenlainen levottomuus, jota en osaa selittää. Korvissani kaikuu vanhuksen itku.

Ennen kuin ehdin pohtia päätöstäni tarkemmin, livahdan heidän peräänsä.

303. – 305.

Pieni nuhjuinen mökki sijaitsee jonkin matkan päässä kylätalosta, melkein metsän rajalla. Vaikuttaa olevan osaksi hyvää onnea, että rakennus pysyy yhä pystyssä. Tyttö on istuttanut vanhan naisen sen rapistuneille portaille ja laittanut tämän syliin puurokulhon. Vanhuksen kasvot ovat yhä kyynelten juovittamat, mutta näen tämän tarttuvan astiaan ja alkavan kaapia kauravelliä suuhunsa lähes ahnaasti.

Paikalla ei ole heidän lisäkseen ketään muuta. Minä astun lähemmäs epäröiden, tietoisena siitä, että olen pelkkä tunkeilija. Tyttö huomaa minut ensimmäisenä ja sinkoaa suuntaani epäluuloisen katseen.

"Miten pääsit tänne? Me ei osteta mitään, tai haluta kuulla kaupungin hienouksista."

Nielaisen. Minulla on pelkkä epämääräinen aavistus siitä, miksi seurasin heitä. Silti tiedän, etten kykene kertomaan näille kahdelle aiempaa valhettani.

"Olen pelkkä ohikulkija", sanon sen sijaan hiukan vaivalloisesti. Se ei vakuuta tyttöä, joka tuijottaa minua kädet puuskassa. Hänen mustat hiuksensa on palmikoitu huolellisesti kahdelle letille, mekko on useasta kohdasta paikattu ja kulunut. Tapa jolla hän kantaa itseään kertoo minulle, että hän on tottunut raskaaseen työhön. Kasvot ovat kaidat ruoan vähyydestä, ja niiden ilme on selvä: hän on valmis häätämään minut pois vaikka voimakeinoin, jos olen häiriöksi.

Minua viiltää suru. Ennen elämääni kalvaslinnassa me olisimme aivan hyvin voineet olla peilikuva toisistamme.

Tytön olemuksessa on kuitenkin jotain muutakin tuttua. Minä tarkastelen hänen tummaa tukkaansa, katseen suoruutta, ja sanon hetken mielijohteesta:

"Tulin tänne jonkin matkaa erään miehen ja pojan kyydissä. Pojan nimi oli Miro. Satutko sinä tuntemaan heidät?"

Nimen kuullessaan kaikkein pahin epäluulo väistyy tytön silmistä. Hän katsoo minua vielä hetken arvioivasti, kunnes vaikuttaa tekevän jonkin päätöksen ja vastaa:

"Miro on veljeni. Hän ja isä ovat siis jo palanneet: se on hyvä. Menivätkö he purkamaan kuormaa?"

Nyökkään. Perheensä mainitseminen näyttää vakuuttavan tytön siitä, että olen suhteellisen harmiton. Hän kääntyy pitämään silmällä vanhusta, joka syödä maiskuttaa puuroaan meistä välittämättä.

"Valitsitpa kurjan päivän matkustaa kyläämme", tyttö tuumii lähes keskustelusävyyn ja kumartuu pyyhkimään tottuneesti naisen leualle valuneen puurotahran. "Muorikin oli niin kovin poissa tolaltaan. Hänellä on hyvä ja huonoja päiviä, ymmärrät varmaan? Nykyisin tosin enimmäkseen huonoja. Hän taisi säikäyttää myös sinut pahanpäiväisesti. Naamasi oli äsken ihan valkoinen."

Minä katson vanhaa naista. Puuron syöminen on rauhoittanut häntä jonkin verran, mutta mielessäni kummittelee yhä, millainen hän oli kylätalon luona. Kaikki se kaoottinen suru ja epätoivo, hyödytön etsintä. Maagi tietää. Minne hän on haudannut Nessan luut?

Levottomuus leviää minussa jälleen, vielä vahvempana kuin aiemmin.

"Mikä... mikä häntä oikein vaivaa?”

Tyttö – Else – miettii asiaa hetken. "Vanhuus, ainakin osittain. Mutta minulle on kerrottu, että hän on ollut tällainen jo pitkän aikaa, silloinkin kun hänen hiuksensa olivat vielä vaaleat ja hän näki molemmilla silmillään. Kaikkein suurin syy on siis varmaan suru."

"Hän suree Nessaa", minä totean varovasti, hiljaa, jottei vanhus kuulisi.

"Niin. Siskoaan, kaksostaan. He asuivat yhdessä tässä samassa kylässä ja olivat käytännössä erottamattomat. Heidän vanhempansa kuolivat varhain, joten he olivat tottuneet pitämään huolta toisistaan.”

Huomaan Elsen äänestä, että kyseessä on tarina, jonka hän on kuullut useasti. ”Mikä heidät erotti?”

Else tarkastelee minua kuin pohtien, olenko muukalaisena kertomuksen arvoinen. Kohtaan hänen katseensa, vaikka todellisuudessa en ole ollenkaan varma, tahdonko tietää vastauksen. Lopulta hän sanoo kolkkoon sävyyn:

”Pahin, mitä siihen aikaan saattoi kuvitella: pohjoisen pelätty maagi järjesti jälleen uuden Seremonian. Jokaisesta valtakunnan kylästä oli lähetettävä hänelle morsianehdokkaaksi yksi tyttö. Mikäli ehdokas oli erityisen kaunis, kylän oli mahdollista saada maagin suopeus osakseen, mutta Osmassa heidät valittiin yksinkertaisesti heittämällä arpaa. Alun perin muori oli se, jonka oli tarkoitus osallistua sinä vuonna, mutta hän pelkäsi Seremoniaa ja maagia niin kovin – itki ja itki. Nessa päätti siis mennä siskonsa sijasta. Maagi valitsi morsiamekseen hänet, eikä muori antanut sitä itselleen ikinä anteeksi."

Minä tuijotan häntä.

"Niinpä, aiemmista Seremonioistahan on ikuisuus. Hänen täytyy olla hirveän vanha", Else toteaa ja nyökkää päällään muorin suuntaan, ymmärtäen väärin järkyttyneen ilmeeni. "Jotkut sanovat, että silkka katumus ja suru estävät häntä kuolemasta, mutta se ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Siinä tapauksessahan hänen kaltaisiaan olisi vaikka kuinka paljon. Muori itse ei siitä puhu, mutta ollessaan vielä nuori hän yritti ilmeisesti löytää Nessan ja sotkeutui sen takia jotenkin taikuuteen. Ehkä se on syy."

Else jatkaa vielä aiheesta, mutta minä kuulen selityksen vain hädin tuskin. Päässäni pyörii. Osa minusta ei tahtoisi esittää seuraavaa kysymystä, saada kuulla yhtään enempää. Mutta jos en tee sitä…

Pakotan sanat huuliltani:

"Mitä – Mitä Nessalle oikein tapahtui?"

Elsen suu vääntyy. "Mitä maagin morsiamille yleensä tapahtui? Hänet tapettiin, tietenkin."

"Tapettiin?" Toivon sydämeni pohjasta ymmärtäneeni sittenkin väärin. Muori on syönyt kulhon tyhjäksi ja alkanut jälleen nyyhkyttää, mutta hiljaisemmin. En ole varma, johtuuko se keskustelustamme vai ruoan loppumisesta, jostakin, joka tapahtuu pelkästään hänen oman päänsä sisällä.

"Niin." Else silmäilee minua kuin olisin hiukan yksinkertainen. Hän taputtaa lempeästi muorin olkapäätä ja jatkaa:

"Etkö muka ole kuullut lainkaan tarinoita? Minulle ei muusta puhuttukaan, kun olin lapsi. Oli aika, jolloin maagi otti itselleen uuden ihmismorsiamen aina joka viidestoista vuosi. Alussa väli oli kai pitempi, mutta se väheni morsian morsiamelta. Kukaan ei kuullut valituista sen koommin. Maagilla oli kaiken kaikkiaan yhdeksän morsianta – kolme heistä tuli muuten tästä kylästä. Kolme täältä ja kuusi muualta: yhdeksän nuorta naista, jotka hän tappoi huhujen mukaan hyvin pian heidät valittuaan. Nessa oli heistä viimeinen, morsian joka jostakin syystä katkaisi kierteen. Kukaan ei ole varma, mitä tapahtui. Silloisen maagin tilalle tuli joka tapauksessa se, joka asuu hänen maillaan myös nykyisin. Oppipoika, kuulemma."

Elsen kasvot synkkenevät. Ensimmäistä kertaa koko aikana hänen ääneensä hiipii sama inho kuin muilla kyläläisillä. "Ja nyt myös hän on järjestänyt uuden Seremonian, ottanut itselleen morsiamen. Kaikki alkaa uudelleen. Jokohan se tyttö on kuollut?"

Valven mainitseminen saa minut havahtumaan, kuin heräisin yhtäkkiä painajaisunesta. Ennen kuin ehdin estää itseäni, kivahdan:

”Uudessa Seremoniassa ei ollut kyse mistään sellaisesta!”

Seuraa hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan muorin vaimea itku. Nyt on Elsen vuoro tuijottaa minua. Minä avaan suuni lieventääkseni puheitani, mutten kykene tavoittamaan oikeita sanoja. Sydämeni hakkaa niin kovaa, paniikinomaisesti, että tunnen taikuuteni havahtuvan sen voimasta. En saa otetta mistään oikeasta. Minne maagi on haudannut Nessan luut?

”Sinä olet hän. Nykyisen maagin morsian, etkö olekin?” Elsen silmät ovat laajenneet järkytyksestä. Ennen kuin ehdin kiistää väitteen, hän tarttuu minua äkkiarvaamatta käsistä ja sulkee ne omiensa väliin. ”Hän otti sinut mukaansa…? Miksi…? Ei, ei sen väliä – sinun pitää paeta, äkkiä, kun vielä voit! Nopeasti!”

Hätäännys hänen äänessään saa minut hätkähtämään. ”Sinä et ymmärrä –”

”Se olento on kahlinnut sinut jotenkin itseensä, eikö niin?” Else vilkuilee levottomasti olkani yli, kuin peläten, että Valve ilmestyy paikalle hetkenä minä hyvänsä. ”Sinun on yritettävä päästä irti. Muuten hän surmaa sinut ennen pitkää, aivan kuten aiempi maagi ne muut tytöt! Lähde, pian nyt!”

Muori on alkanut mutista itkunsa lomassa jälleen Nessan nimeä. Se ja kaikki muu, Elsen minua kohtaan tuntema huoli ja epätoivo, raastavat sydäntäni. En löydä sisältäni enää yhtään valhetta, selitystä.

Kuiskaan ainoan asian, jonka tiedän juuri nyt totuudeksi:

”Valve ei koskaan satuttaisi minua.”

”Valve…?”

Jokin Elsen ilmeessä muuttuu. Hän päästää otteensa käsistäni, ottaa askeleen taaksepäin. Näen hänen katsovan minua kuin hän tekisi niin ensimmäistä kertaa. Mitä ikinä hän kasvoiltani ja olemuksestani löytääkin, se saa hänet sylkäisemään äkisti jalkojeni juureen.

”Neito hädässä muka”, hän sähähtää, ääni täristen raivosta. En voi olla sävähtämättä erottaessani inhon hänen katseestaan, kun hän mittailee matkaviittaani. ”Sinä kuvittelet, että koska olet hänen huoransa, hän ei vahingoita sinua. Ensimmäisenä hetkenä jona hän kyllästyy katselemaan –”

Samassa Else vaikenee kauhistuneen näköisenä. Ymmärrän syyn tunnistaessani selkäni takaa tutun taikuuden. Minut valtaa sekä helpotus että epävarmuus.

Pyörähdän ympäri. ”Valve–”

Mutta minun sijastani hän tuijottaa Elseä. En ole koskaan nähnyt hänen ilmettään sellaisena – täynnä niin suoraa vihaa. Näky jähmettää minut paikoilleni. Kuvittelin tietäväni, miltä Valven raivo näyttää, silloin kun hän kohtasi Kiiran, tai puhui minulle kuninkaasta. Todellisuudessa minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. On kuin edessäni seisoisi muukalainen, eikä sitten kuitenkaan: raivonsakin läpi Valve on minulle tuttu, mutta uhkaavampi, Merkan sataman yllä viipyvä arvaamaton myrsky. Hän ja hänen taikuutensa tuntuvat vievän mökin pihasta kaiken tilan.

Takanani Else inahtaa pelästyneesti, enkä voi syyttää häntä siitä.

Valve hengähtää terävästi. Näen kuinka hän pakottaa vihansa tyyntymään, antaa sen vuotaa pois itsestään kuin veden säröillä olevasta astiasta. Jäljelle jää tunne, joka on yhä kiivas, mutta joka ei vaikuta hallitsevan häntä samalla tavalla. Myös taikuuden jyrkin voima vaimenee.

Sen sijaan, että osoittaisi raivonsa, Valve kumartaa Elselle jäykkään sävyyn ja sanoo tälle hiljaa:

”Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen kaunaasi. Toivon – syvästi – ettet puhuttele häntä noin. Kohdista vihasi minuun, mikäli todella tahdot tehdä niin.”

Else katsoo Valvea pelosta mykkänä. Valve nyökkää, kuin olisi odottanut juuri sellaista reaktiota. Hänen leukapielensä ovat paljonpuhuvan kireät. Vasta silloin minä huomaan, että muorin itku on hiljennyt.

”Maagi? Maagi on täällä?”

Puurokulho tipahtaa kolahtaen maahan. Jokin näkymätön voima saa muorin liikkumaan niin nopeasti, ettei kukaan meistä kunnolla ymmärrä tapahtunutta. Ennen kuin Else tai minä ehdimme reagoida, vanha nainen tarraa kiinni Valven käsiin.

”Nessa. Missä Nessa on?” Muorin ääni on epätoivosta käheä. Iän jäytämät sormet kiertyvät Valven ranteiden ympäri kuin pihdit. ”Minne hän on haudannut Nessan luut?”

”Nessa…?” Ensin Valve on pelkästään hämmentynyt. Yhtäkkiä hän kuitenkin kalpenee, tavalla, jota en ole nähnyt koskaan ennen, ja katsoo muoria kuin tämä olisi aave. Kuullessani nimen Valven lausumana minä muistan, että se on hän, joka sanoi sen aiemmin. Nessa, hän kutsui minua kerran oman nimeni sijasta, kun oli vielä toipumassa mädästä.

Levottomuus sisälläni muuttuu kirskuvaksi kivuksi.

Muori ei lakkaa toistelemasta Nessan nimeä. Kyyneleet valuvat jälleen tämän poskia pitkin. Valve irrottaa kuhmuraisten käsien otteen lujasti mutta varovasti, ei anna vanhan naisen menettää tasapainoaan. Hän tuijottaa tätä yhä kasvoillaan oudon vainottu ilme. Elsen kiirehtiessä muorin luokse Valve kuitenkin havahtuu ja ottaa nopeasti askeleen taaksepäin, kääntyy lähteäkseen pois pihamaalta. Näennäisestä tyyneydestä huolimatta huomaan, että hänen on kamppailtava pysyäkseen rauhallisena.

Minä seuraan Valven kannoilla. En kykene katsomaan kertaakaan taakseni.

Me emme kulje vaunuille kyläaukean läpi, vaan metsänreunan kautta. Valve paljastaa taikuudellaan piilotetun polun, joka vie syvälle puiden lomaan. Lähtiessämme kävelemään sitä pitkin minä kysyn häneltä kompuroiden:

”Se mies… Onnistuitko…”

”En.” Valven vastauksen tylyys on kohdistettu enemmän häneen itseensä kuin minuun. ”Minun on pyydettävä Harman apua.”

Teit varmasti parhaasi. En pysty lausumaan ajatusta, useasta eri syystä. Kipu ja epävarmuus pusertavat sydäntäni voimalla, joka tuntuu vievän kaiken ilman keuhkoistani.

Vaunut vaikuttavat ilmestyvän eteemme tyhjästä. Valve on ehtinyt hädin tuskin astua sisään jäljessäni, kun hän käskee ne jo liikkeelle. Lähtiessämme kulkemaan tutun pehmeästi eteenpäin hän vetää värähtäen henkeä, kuin loitsu olisi vaatinut kaikki hänen voimansa, ja vajoaa omalle paikalleen.

Minä katson, kuinka hän hautaa kasvot käsiinsä.

Ele on hänelle täysin vieras, haavoittuvainen. Tiedän, ettei se johdu pelkästään epäonnistuneesta työtehtävästä. Paniikki, joka on kasvanut rintakehäni takana koko tämän ajan, uhkaa hukuttaa kaiken muun alleen. On mahdotonta pitää sanoja enää sisälläni.

”Valve. Se vanha nainen, ja tyttö… Hän kertoi minulle aiemmista Seremonioista. Sinun – mestarisi morsiamista. Hän väitti…” Nieleskelen, joudun taistelemaan äkillistä kuvotusta vastaan. Minulla on tunne kuin yrittäisin kertoa painajaisesta, jonka juuri näin. ”Hänen mukaansa sinun mestarisi tappoi heidät.”

Se saattoi silti olla pelkkä tarina. Ehkä totuus on hautautunut kauhukertomuksen alle kaikkien näiden vuosien kuluessa. Takerrun toivoni rippeisiin vapisevin käsin. Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta. Ole niin kiltti.

Hiljaisuus, ikuisuuksien mittainen. Sitten Valve kohottaa katseensa minuun. Tunnen jonkin sisälläni särkyvän nähdessäni hänen ilmeensä. Kuin hän voisi kuulla kaiken murenevan ympäriltään, eikä mikään hänen tekonsa tai sanansa enää kykene estämään sitä.

Kurkustani karkaa epäuskoinen nyyhkäisy.

”Kyllä.” Kasvojaan vääristävästä kivusta huolimatta Valven ääni on miltei pehmeä. ”Mestarini surmasi jokaisen heistä. Vuosi toisensa perään hän valitsi itselleen uuden morsiamen vain tappaakseen tämän. Aina siihen asti kunnes yhdeksäs morsian, Nessa, lävisti veitsellä hänen mädän sydämensä.”

**

A/N2: Seuraavalla kerralla puidaan sitten perusteellisesti menneisyyttä.
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 438
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #241 : 14.04.2019 19:53:12 »
Heh niin Alisan kaltaista, että Valve täyttää hänen ajatuksensa niin, ettei hän muista ollenkaan ajatella itseään ja läsnäoloaan kylässä :D Tuo kalliin viitan ajatteleminen kiteyttää hyvin muutoksen, joka Alisan elämässä on käynyt Valven luo muuttamisen jälkeen ja kaipailinkin jo vähän sitä, että Alisan ajatukset harhautui entiseen elämään. Tässä luvussa/luvuissa (miten sen nyt sanois :D ) läsnä oleva koti-ikävä on luonnollista ja saa mut toivomaan, että jonain päivänä Alisa saa tavata vielä äitinsä ja siskonsa :) (mieluiten Valven läsnäolossa että saadaan draamailua :D )

Alisahan keksi hyvän hätävalheen kylään saapumiselleen, on aina kiinnostava lukea siitä miten hän kommunikoi muiden kanssa, kun nykyään hänen elämänsä koostuu hyvin paljon pelkästään Valven ja Eddan kanssa seurustelemisesta. Voi hänellä on epäilemättä hankala pitää ajatukset itsellään, kun tuo mies ja nuo kyläläiset eivät yritä peitellä vastenmielisyyttään Valvea kohtaan. Harmittaa Valven puolesta, että hän on saanut syyttä tuollaisen maineen edeltäjänsä tekosien takia, mutta toisaalta se on uskottavaa, ihmiset tuppaavat pelkäämään ja halveksumaan sellaista jota eivät tunne ja niputtamaan saman joukon samanlaisiksi antamatta ajatusta yksilölle.

Paljastuihan se Alisa lopulta :D Arvelinkin, että hän ei pystyisi olla puolustamatta Valvea loputtomiin :D Kiinnostava juonenkäänne muuten tuo että Alisa lähti seuraamaan tuota muoria ja sai kuulla muorin ja hänen siskonsa tarinan. Ja voi että Valve tuli paikalle juuri tuona hetkenä kun Else päästi suustaan sammakoita :D En haluaisi olla hänen tilallaan. Jotenkin herttaista (en tiedä onko sopiva sanavalinta mutta) kuitenkin, että Valve katseli noin kuolettavasti Elseä kun tämä haukkui Alisaa, mutta sitten pakotti itsensä rauhalliseksi.

Kääk, Alisan tavoin en muistanut kuka tuo Nessa oli, mutta apuva nyt alan epäilemään, että Valvella ja Nessalla oli aikoinaan jokin romanssi! Ehkä Alisa veti saman johtopäätöksen kun hän äkkiä tunsi kipua sisimmässään. Ehkä siksi Valve suhtautuu Alisaan ja heidän tunteisiinsa epävarmasti ja torjuvasti, koska tuolle Nessalle kävi jotain pahaa. (vaikka jos hän tappoi tuon edellisen maagin, mikäs hänet tappoi????? I need answers :D) Hui tuo aikaisempi maagi oli näköjään vielä hurjempi kuin aikaisemmin saikaan kuvan jos hän kerran kaikki morsiammensa surmasi!

Ääh oon taas ihan fiiliksissä tän tarinan suhteen en kestä :D Kiitti vaan :D Tuota menneisyyden puimista odotellessa! Niin ja kiva vaan että nää on pitkiä, mitä enempi lukemista sen parempi!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 13
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #242 : 18.04.2019 18:11:41 »
Tässä ei varsinaisesti tullut mitään uutta tietoa, paitsi Nessan sisko. On sydäntä raastavaa ajatella, että hän on vieläkin hengissä ja kantanut taakkaa mukanaan kaikki vuodet. Omituista, ettei Alisa ole laskenut yhteen 1+1, että kyllähän se Rahko ne morsiamet tappoi. Kiirakin sanoi, että korjasi heidät aina pois kun Rahko kyllästyi. Eikä Valve kiistänyt. Valve kyllä suhtautuu jotenkin omituisesti mestarinsa tekemisiin. Ei se maailma siihen kaadu, että Alisa saa tietää kauheuksista, joita Rahko on tehnyt. Eikö se ole kuitenkin tullut jo selväksi, ettei hän ollut mitenkään miellyttävä persoona?

Minuakin kiinnostaa tietää, miten Nessa lopulta kuoli, jos hän kerran tappoi Rahkon. Rahko tuskin antoi morsiamiensa kuljeskella yhtä vapaasti kun Valve antaa Alisan. Ehkä sidos, jolla hän sitoi morsiamet itseensä tappoi myös Nessan Rahkon kuollessa?

Olisi myös mukava tietää, oliko Valvella koskaan mitään tunteita ketään morsiamia kohtaan. On se kumma jos Valve ei yhteenkään yhdeksästä epätoivoisesta neidosta rakastu. Tai ehkä tarvittiin vaan vielä se kymmenes <3

Jotenkin aina odotan, että tulee sellainen Alisa-rage kohtaus, jossa Alisa kaikkeen epävarmuuteen kyllästyneenä sitoo vaikka Valven tuoliin kiinni ja pakottaa kaiken mahdollisen tiedon ulos eikä anna Valven livistää enää mihinkään. Aiemminkin hoitunut nämä hommat Alisan aloitteesta.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 321
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #243 : 24.04.2019 00:01:09 »
Minä olen paha ja laiska, kun en ole tätä kommentoinut, vaikka lukenut kyllä suurella mielenkiinnolla. Tarina jatkuu yhtä omaleimaisena ja kiehtovana kuin aiemminkin, ja viimeiset raapaleet ovat olleet todella hengästyttävän intensiivisiä.  Tuo suudelma, huhhuh! Harvoin, jos koskaan olen päässyt näin fiiliksiin näin matalalla ratingilla. Ja ihan yhtä lailla kiehtoo Valven menneisyyden paljastuminen. Minulla on sellainen tunne, että Valvekin on jollakin tapaa traumatisoitunut entisen mestarinsa pahuudesta. Millä tavoin, se jää nähtäväksi. Tulee kyllä mieleen, että tästä saisi kirjoitettua ihka oikean romaanin. Minä ainakin ostaisin! <3

zilah

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #244 : 25.04.2019 17:21:04 »
Crysted: Jee, ihanaa että olet fiiliksissä tästä tarinasta, sitähän sitä kirjoittajana juuri toivookin. :D Olit jälleen tehnyt paljon ilahduttavia huomioita, mukavaa esmes että nostit tuon matkaviitan merkityksen esiin. Saas nähdä, onnistuvatko Alisa ja Malva ja heidän äitinsä vielä kohtaamaan… Oli kieltämättä mukavaa vaihtelua itsellekin kirjoittaa Alisaa vuorovaikutuksessa muiden kuin kalvaslinnan väen kanssa, vaikka tunnelma olikin aika kireä, heh. Hienoa kuulla, että pidit muori-osiota mielenkiintoisena juonenkäänteenä, se oli ehdottomasti suosikkini kirjoittaa tässä, ja olen odottanut itse sitä jo pitkään. Nessan arvoitus ratkeaa näissä uusissa osissa. Kiitos lukemisesta ja kommentista. <3

Juuli: Olen itse ajatellut asian niin, että mikäli Alisa on jotain epäillytkin, hän on vain yksinkertaisesti kieltänyt asian alitajuisesti liian kammottavana ja tämänhetkisen tilanteen mutkistavana – mutta toki tämä on jotakin, jonka saa kyseenalaistaa. :D Valven ajatuksenjuoksu selvenee toivon mukaan vähän enemmän näissä uusissa osissa, kuten myös Nessan kohtalo ja muut kysymykset. Heh, naurahdin ääneen Alisa-rage kohtaukselle, kuulostaa kieltämättä joltakin, joka voisi aivan hyvin tapahtua jossakin vaiheessa. Se on ollut tarkoituksellista, että Alisa on ollut etenkin näissä uusissa osissa aloitteentekijänä. Kiitos lukemisesta ja kommentista. <3

zilah: Se on aivan ymmärrettävää, ettei aina jaksa/pysty kommentoida, ei huolta! Oli kuitenkin todella mukavaa saada sinulta jälleen kommentti, varsinkin kun olin parhaillaan editoimassa jatkoa, kun sen huomasin – palautteesi tsemppasi paljon oikoluku-tuskailun lomassa, kiitos siis hirmuisesti lukemisesta ja palautteesta. :) Todella ilahduttavaa kuulla, että olet pitänyt myös näistä uusista osista. Erityisen iloinen olen siitä, että suudelma oli mielestäsi onnistunut matalasta ikärajasta huolimatta. Voinen tässä vaiheessa sanoa, että olet aivan oikeilla jäljillä, mitä Valveen ja traumoihin tulee. Kaukainen haaveeni on ehdottomasti julkaista joskus jotakin, joten merkitsee paljon, että voisit nähdä tämän ihan kirjanakin. Kiitos! <3

**

306.

En muista juuri mitään matkasta takaisin.

Puhumisen sijasta minä ja Valve pysymme täysin vaiti, katsomme kaikkea muuta paitsi toisiamme. Väliimme on ilmestynyt hänen kertomansa myötä näkymätön muuri, jota kumpikaan ei edes yritä ylittää. Minulla on etäinen, turta olo. Maisemat ja minuutit lipuvat ohitseni ilman, että kunnolla huomaan niitä.

Jossakin vaiheessa havahdun horroksestani siihen, että vaunujen katolla on alkanut rapista vaimea sade. Katsoessani ulos ikkunasta näen meidän saapuneen kalvaslinnan pihamaalle. Samalla hetkellä kun vaunut pysähtyvät, minä kompuroin ulos, äkkiä äärimmäisen varmana siitä, etten kestä olla siinä pienessä tilassa hetkeäkään kauemmin. En jää katsomaan, seuraako Valve perässä.

Ilta on jo viileä, hämäräntuoksuinen. Minä kohotan pääni taivasta kohti ja haukon kiivaasti henkeä. Kylmien sadepisaroiden osuessa kasvoilleni tunnen olevani aiempaa enemmän hereillä. En ole varma, onko se hyvä. Sisälläni vallitsee hyytävä kylmä, jolla ei ole mitään tekemistä sairastumisen tai kuumeen kanssa. Kivun jäänterävät reunat painavat sydäntäni jokaisella uudella hengenvedolla.

Kalvaslinnan sateensävyttämä siluetti kohoaa edessäni: ajan saatossa sen ympärille kietoutuneet puiden oksat, jylhä pohjoistorni. Tajuan katsovani linnaa kuin näkisin rakennuksen ensimmäistä kertaa. Onko sen varjo vaikuttanut aina yhtä uhkaavalta? Tiesin kyllä, että sillä ja sen isännällä on salaisuutensa. Mutten kuvitellut –

"Alisa-neiti!"

Räpäytän silmiäni. Edda kiirehtii parhaillaan pihamaan poikki, välittämättä sateesta. Hänen kasvoillaan on epätoivon vääristämä ilme, joka tuo ohikiitävän hetken ajan mieleeni Nessan siskon – etsimässä kaksostaan turhaan Osman kylätalon luota, pitelemässä vimmaisesti kiinni Valven käsistä. Asian ajatteleminen saa kylmän liikahtamaan entistä kipeämmin sisälläni. Myös Edda tietää. Hän on tiennyt koko tämän ajan.

"Alisa-neiti. Voi, Alisa-neiti." Eddan hengitys purkautuu ulos epätasaisena puuskutuksena. Hän on pysähtynyt minusta pienen välimatkan päähän, kuin ei olisi varma, tahdonko hänen saapuvan lähemmäs. Ilmeeni nähdessään hänen mustat silmänsä valtaa syvä suru. "Olkaa kiltti ja yrittäkää ymmärtää. Isäntä salasi tämän asian teiltä, koska –"

"Sinun ei tarvitse selitellä hänelle syntejäni puolestani, Edda."

Valven ääni kantautuu terävänä selkäni takaa. Kääntäessäni päätäni näen hänen lähestyvän meitä harppovin askelin. Seuraavat sanansa hän osoittaa minulle:

"Kaiken, minkä Edda on jättänyt kertomatta, hän on tehnyt minun käskystäni. Sinun ei pidä syyttää häntä siitä."

Minä ainoastaan tuijotan häntä. Valven toteamus ei myöskään rauhoita Eddaa, jonka hengenvedot ovat muuttuneet aiempaa tiheämmiksi. Tajuan, että hänen kasvoilleen sekoittuu sateen lisäksi kyyneleitä.

"Mutta isäntä – Se mitä tapahtui –"

Edda painaa kädet kasvoilleen. Itku ravisuttelee hänen kehoaan kuin rajuilma. Taloudenhoitajan olemuksesta huokuva kipu on vieläkin suurempi kuin silloin, kun mätä haavoitti häntä sidoksen kautta. On kuin hän ei kykenisi kunnolla kestämään surunsa painoa.

"Edda." Valve polvistuu Eddan eteen sateesta märkään maahan. Minä seuraan avuttomana sivusta, kuinka hän ottaa tämän pään varovasti käsiensä väliin, painaa heidän otsansa vasten toisiaan. Valve puhuu niin matalasti, että saan hänen sanoistaan selvää vain hädin tuskin:

"Ne ovat osaksi minun tunteitani. Päästä niistä irti. Sinun ei pidä kantaa moista taakkaa muun lisäksi. Kaikki järjestyy kyllä. Minä lupaan."

"Mutta isäntä..."

Vaimeasta vastustelusta huolimatta Edda hengenvedot tyyntyvät vähän kerrallaan. Hänen itkunsa ei lopu täysin, mutta kaarnakasvojen pahin epätoivo – pelko, minä tajuan – hälvenee. Valven sanojen lisäksi sen täytyy johtua taikuudesta: metsänhämärä on täynnä äkillistä lempeyttä, joka peittää alleen muut aistimukset.

Valve tarkkailee Eddaa vielä hetken aikaa, kunnes vakuuttuu tämän rauhoittumisesta ja nousee jaloilleen. Tukahdutan huonosti hätkähdyksen hänen kääntyessään minun puoleeni.

"Lupasin sinulle, että puhuisimme matkan jälkeen." Valven äänessä on hänen kaikkein virallisin maaginsävynsä. Erotan sen takaa kuitenkin myös monimutkaisten tunteiden vyyhdin: virallisuus on pelkkä suojamuuri, jotta hänen tyyni naamionsa ei rikkoutuisi. "On täysin ymmärrettävää, mikäli et tahdo olla juuri nyt kanssani missään tekemisissä. Toivon silti, että saan täyttää kyseisen lupauksen heti."

Minä katson hänen vakavia, sateen juovittamia kasvojaan, ja nyökkään. Valve hengähtää tavalla, joka on selvän huojentunut, ja koskettaa sitten kevyesti Eddan olkapäätä. He lähtevät kulkemaan yhdessä linnan sisäänkäyntiä kohti minun seuratessa perässä.

Päästyämme sisälle Valve sanoo Eddalle lempeästi mutta lujasti:

"Tämä tulee viemään aikaa. Sinun on parempi mennä lepäämään. Mitä ikinä sidos sinulle kertookin, sulje se pois mielestäsi.”

Edda myöntyy selvän vastahakoisesti, antaa Valven saattaa hänet omaan huoneeseensa. Mikäli he puhuvat keskenään vielä jotakin, en kuule mitä he sanovat. Odotan paikoillani niin kauan, että Valve saapuu takaisin ja nyökkää pohjoiskäytävän suuntaan. Hänen ilmeensä ei paljasta minulle enää mitään hänen todellisista tunteistaan.

"Puhutaan työhuoneessani."

307.

Illan tummuutta lukuun ottamatta kaikki on Valven työhuoneessa samoin kuin saapuessani sinne viimeksi: pöydällä olevat tavarat, lasipullojen loistava kajo. Kuin muutamaa aiempaa tuntia ei olisi lainkaan tapahtunut.

Pelkäsin etukäteen, etten pystyisi pitämään loitolla muistikuvia suudelmasta, Valven käsien hyväilevästä kosketuksesta selässäni. Juuri nyt se tuntuu kuitenkin äärimmäisen kaukaiselta – pelkältä unelta, jonka joskus näin. Jopa musteen tuoksu on jollain tapaa vieras, etäinen.

Valve sulkee oven hiljaa kiinni jäljessämme, kävelee omalle paikalleen. Vaikka yritän, minä en saa jalkojani heti liikkeelle. Hiuksistani ja vaatteistani tipahtelee lattialle vesipisaroita. Riisun ylläni yhä olevan matkaviitan ja laskostelen sen huolellisesti käsivarrelleni, katson hetken aikaa kosteuden tummentamaa kangasta. Mielessäni käy, kuinka inhoten Else siihen ja minuun suhtautui saatuaan tietää, kuka todella olin.

Sinä kuvittelet, että koska olet hänen huoransa, hän ei vahingoita sinua.

Suljen muiston piiloon visusti ja kävelen viimein työpöydän luo. Valve tarkkailee saapumistani pystymättä peittämään huolta katseestaan. Hän ei vaikuta voivan silti itsekään hyvin. Hänen kasvonsa ovat uupuneet ja kalpeat, hartioiden asento jännittynyt. Siirtäessään pöydällä olevaa mustepulloa olen näkevinäni, että hänen kätensä vapisevat hienoisesti.

Istuudun tuolilleni ääneti ja jään odottamaan, että Valve pitäisi lupauksensa. En tiedä, mitä sanoa hänelle. Valve kai vaistoaa sen, sillä hän vetää syvään henkeä, sulkee ohikiitäväksi hetkeksi silmänsä. Sekunnit seuraavat toistaan. Kun hän puhuu, on hänen äänensä kaikkea muuta kuin tyyni, pikemminkin kireä ja tukahtunut:

"Olen pahoillani. Siitä on kauan, kun minä..."

Valve hieraisee kasvojaan käsillään, jää etsimään oikeita sanoja. Voin nähdä hänessä saman kivun kuin Eddassa hetki sitten. Minä puristan omat käteni nyrkkiin. Tajuan osan minusta toivovan, ettemme me sittenkään istuisi tässä, kävisi tätä keskustelua. Että olisi mahdollisuus kääntyä vielä takaisin.

On kuitenkin liian myöhäistä siihen. Valve saa itsensä hallintaan ja aloittaa uudelleen, tällä kertaa määrätietoisesti ja sävyttömästi:

"Luulen, että meidän on aloitettava tämä tarina aivan alusta – nuoresta ja typerästä pojasta, jonka hartain toive maailmassa oli oppia hallitsemaan taikuutta. Yksin sen toiveen takia hän oli valmis jättämään taakseen perheensä ja kotinsa, kaiken tutun ja turvallisen. Hänen ei tarvinnut punnita vaihtoehtojaan kauaa, kun hän kuuli pohjoisessa asuvasta voimakkaasta maagista, jonka taikuus haki vertaistaan. Hän hylkäsi empimättä entisen elämänsä ja matkasi paikkaan, jota kutsuttiin kalvaslinnaksi. Tämän verranhan sinä jo tiedät."

"Kalvaslinnan maagi, Rahko, ei kuitenkaan ollut sellainen kuin maagit pojan kuulemissa tarinoissa. Hän oli yhtä julma kuin oli voimakas, ja taikuuteen hän suhtautui äärimmäisen omistavasti. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta hankkia itselleen oppilasta, josta saattaisi tulla jonakin päivänä häntä itseään mahtavampi. Luokseen saapuneessa pojassa hän näki kuitenkin pelkästään heikon, taikuudesta nälkäisen olennon, ja tajusi voivansa käyttää tämän tiedonjanoa miten tahtoi. Poika, nuori ja typerä kun oli, ymmärsi tämän kaiken vasta paljon myöhemmin."

Valven suupielille kohoaa katkera hymy.

"Kuten kerroin aiemmin, Rahko ei opettanut minua juurikaan ensimmäisinä vuosinani. Ei todella. Mutta oli kaikenlaisia tehtäviä, joita hän... Mainitsin sinulle ensimmäisestä kohtaamisestani Kurimuksen kanssa, eikö totta? Sellainen oli juuri hänen tapaistaan – lähettää minut jonnekin, jossa saattaisin aivan hyvin heittää henkeni. Pidin niitä testeinä. Ajattelin, että kun selviän tarpeeksi monesta koetuksesta, hän ymmärtäisi minun olevan taikuuden opettamisen arvoinen."

"Joku toinen, viisaampi, olisi kaiketi jättänyt sen kaiken taakseen ensimmäisten viikkojen jälkeen. Minä en kuitenkaan kyennyt siihen, taikuuden vuoksi. Vaikka Rahko ei opettanutkaan minua, minun oli mahdollista seurata hänen tekemiään loitsuja, useimmiten salaa, ja kahlata läpi vanhasta kielestä kertovia tekstejä. Se ja kalvaslinnan taikuus havahduttivat oman taikuuteni lopulta hereille. Kun tunsin ensimmäistä kertaa hämärän sisälläni, vaikka vain pelkän aavistuksen, tiesin, etten voisi mitenkään kääntyä takaisin."

"Se oli silti... vaikeaa. Elämäni täällä. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Rahkon kilttiä paraa, linnan taloudenhoitajaa, joka katsoi perääni." Valven ilme pehmenee, aavistuksen. "Edda otti minut siipiensä suojaan heti saavuttuani, siinä määrin kuin se vain oli Rahkon vallan alla mahdollista. On osoitus Eddan loputtomasta vahvuudesta, ettei hän antanut sidoksen jonkun niin julman kanssa musertaa itseään. Siinä missä Rahko oli häikäilemätön, Edda oli aina pelkästään lempeä."

308.

"Aikaa kului, ja minä kaiketi... unohdin. Että on muitakin tapoja elää. Totuin kalvaslinnaan ja sen isäntään, tai ainakin väitin itselleni niin. Voimani olivat sitä paitsi alkaneet kasvaa vähän kerrallaan, ja ennen pitkää myös Rahko huomasi sen. Hän ei aluksi tiennyt, miten olisi suhtautunut asiaan. Lopulta hän kuitenkin vakuuttui, että se oli osoitus hänen omasta mahdistaan – että hänen varjossaan jopa joku niin kyvytön kuin minä saattoi saada otteen taikuudesta. Ensimmäistä kertaa kaikkien niiden vuosien aikana hän alkoi todella opettaa minua. Olin niin kiitollinen, että olisin voinut itkeä."

"Rahko ei kuitenkaan ottanut huomioon", Valve jatkaa raskaasti, "millainen vaikutus koulutuksella olisi minuun. Taikuuteni juurtui, ja minä työskentelin voimieni eteen kovemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni oli loputon. Kalvaslinnan isännästä sen sijaan oli tullut vuosien saatossa mukavuudenhaluinen. Hän rakasti omaa taikuuttaan enemmän kuin mitään muuta, mutta suhtautui siihen sangen huolettomasti, eikä ollut kokenut enää pitkään aikaan tarpeelliseksi kehittää voimiaan. Hän oli kuitenkin ollut maagi jo pitkän aikaa, ja taikuuden taakka alkoi vaatia veronsa. Viimein Rahko tajusi, että hänen omassa kodissaan asui heikon ihmispojan sijasta nuori ja vahva maagi, jonka taikuus voimistui päivä päivältä – kun taas hän itse ainoastaan heikkeni."

"Ehkä, jos en olisi koskaan saapunut kalvaslinnaan, tai olisin ymmärtänyt lähteä aikaisemmin... Voimistumisestaan ja elämänsä jatkamisesta tuli Rahkolle pakkomielle. Minä autoin häntä aluksi miten vain kykenin: etsin kirjoista kaikkein harvinaisimpia elinvoimaan liittyviä loitsuja, ja kun ne eivät toimineet toivotulla tavalla, vuodatin niitä hänestä pois. Kuvittelin hänen olevan kiitollinen avustani, mutta lopulta ymmärsin, että se olin minä, jota hän piti uhkana. Että olin ainoastaan osoitus hänen oman voimansa murenemisesta."

"Siispä minä pakenin. Olin miettinyt lähtemistä jo pidemmän aikaa, mutta se oli lopulta silkka pelko, joka sai minut tekemään niin. Ääni pääni sisällä sanoi, että Rahko oli alkanut janota taikuutta kaiken muun kustannuksella, että ennen pitkää siitä saisi maksaa myös joku sivullinen. Minä tiesin sen, ja silti... Poistuin kalvaslinnasta eräänä yönä, salaa, edes yrittämättä kohdata Rahkoa viimeisen kerran. Jätin Eddan kestämään kaiken tulevan yksin."

Valve nielaisee. Hänen silmiinsä on kohonnut sama vainottu katse kuin silloin, kun Nessan sisko puhui hänelle.

"En ole ylpeä niistä vuosista, jotka vietin poissa kalvaslinnasta, monesta eri syystä. Saatoin olla maagi, mutta olin yhä nuori ja typerä. Kaukana etelässä kaltaiseni taikuudenkäyttäjät olivat lähes palvottujen jumalien asemassa. Oli juovuttavaa huomata, että elämä saattoi olla muutakin kuin jatkuvaa väheksyntää, pelkoa siitä, että... Minä hukuttauduin nautintoihin, joista olin aiemmin jäänyt paitsi, ja väitin itselleni, etten halunnut muuta. Todellisuudessa olin kuitenkin valinnut kaukaisen etelän asuinpaikakseni ennen kaikkea siksi, että pääsisin mahdollisimman kauas Rahkosta."

"Lähtöni ei suinkaan hillinnyt Rahkon pakkomiellettä. Pikemminkin – luulen, että se lietsoi häntä entisestään. Hän luopui kaikesta muusta paitsi tutkimuksista, joita olimme tehneet yhdessä, hautautui yhä syvemmälle maagien taikuuden eri puoliin, niin sen pimeään kuin valoonkin. Kunnes lopulta hän uskoi löytäneensä ratkaisun: ævintýrin."

Tapa, jolla Valve lausuu vanhan kielen sanan, saa minut hätkähtämään. Siinä on jostain syystä tuttu kaiku.

Valve katsoo minua vakavana, yrittäen kai lukea reaktiotani. ”En maininnut silloin loitsun nimeä, mutta kerroin siitä sinulle aiemmin tänään. Kun me – puhuimme kyvystäsi aistia taikuuteni. Ævintýr on kahden maagin välillä luotava sidos, jonka myötä he jakavat voimansa, taikuutensa, keskenään. Usein se saattaa jopa pidentää heidän elämänsä mittaa, vähentää taikuuden taakan vaikutusta.”

Valve epäröi, jää punnitsemaan hetkeksi seuraavia sanojaan.

”Loitsun suurin merkitys on kuitenkin yhteydessä, jonka se maagien välille luo. Kyseessä on… taikuudella solmittava liitto. Molemminpuolinen lupaus olla yhdessä niin kauan, kun aikaa siihen on suotu. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Ja kuten tiedät, maagit eivät riko lupauksiaan.”

Oivallus tavoittaa minut äkillisenä ja painavana. Valve puhuu jonkinlaisesta maagien omasta, taikuuden täyttämästä vastineesta avioliitolle.

”Ennen, kun maageja oli enemmän, ævintýrin luominen oli varsin yleistä. Tarinan mukaanhan taikuutemme on syntynyt osaksi siitä syystä, ettei Rúne kestänyt yksinäisyyttään. On kaiketi siis vain sopivaa, että on olemassa loitsu, joka säästää meidät siltä." Valven suu kapenee ohueksi viivaksi. "Rahko ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ævintýrin todellisesta merkityksestä, tai oman voimansa jakamisesta jonkun toisen maagin kanssa. Sen sijaan hän pohti – mitä tapahtuisi, jos hän käyttäisi ævintýria johonkuhun, joka ei ole taikuudenkäyttäjä? Lukemansa perusteella hän arveli, että loitsu tarjoaisi hänelle väylän sidoksen toisen osapuolen... elinvoimaan, niin sitä voisi kai kutsua, olipa tällä taikuutta tai ei. Jos vain toinen heistä olisi taikuudenkäyttäjä, kyse ei olisi molemminpuolisesta vaihtokaupasta. Sen avulla hän voisi ottaa, antamatta itse mitään vastineeksi."

309. -310

"Ja niinpä", Valve jatkaa aiempaa vaimeammin, "hän loi Seremonian. Hän oli hallinnut pohjoisen valtakuntaa jo pitkään pelolla – sopimus silloisen hovin kanssa lienee ollut naurettavan helppoa tehdä. Mitä olisi yksi tai kaksi maalaistyttöä vastineeksi siitä, että voimallinen maagi jättäisi pohjoisen muutoin rauhaan? Rahko valitsi Seremoniasta itselleen mahdollisimman vahvalta vaikuttavan morsiamen ja sitoi tämän ævintýrilla itseensä. Se toimi paremmin kuin hän oli uskaltanut kuvitella. Jo pienikin määrä taiattoman ihmistytön elämää kietoutuneena hänen omaan elämänlankaansa ravitsi häntä samalla tavalla kuin veri verinoitaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin Rahko oli voimiensa tunnossa. Oli ollut alusta asti selvää, että elinvoiman vieminen ævintýrin avulla tarkoittaisi ennen pitkää tytön kuolemaa. Sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä."

"Käsittääkseni... hänen ensimmäiset morsiamensa eivät saaneet surmaansa heti. Alkuvaiheessa Rahko varasti tyttöjen elinvoimaa itselleen sangen säästeliäästi. Hän halusi nauttia myös muista aviomiehen oikeuksistaan." Minä sävähdän. Valven sanoista paistaa syvä inho. "Mutta lopulta tyttöjen elämä aina ehtyi. Heidän uhrauksensa takasi sen, että Rahko kykeni jatkamaan kalvaslinnan mahtavana maagina joitakin vuosia kuten aina ennenkin. Ennen pitkää hän kuitenkin tarvitsi jälleen ævintýria. Hänestä tuli ahne. Lopulta hän riisti tyttöjen elämän itselleen miltei heti kun se oli mahdollista, eli sen turvin joitakin vuosia ja pakotti hovin järjestämään taas uuden Seremonian. Äidit pohjoisen kylissä alkoivat kertoa tyttärilleen varoittavia tarinoita maagin morsiameksi joutumisesta."

"Koko sen ajan minä olin muualla, yritin olla ajattelematta mennyttä parhaani mukaan. Ennen pitkää puheet Seremoniasta kantautuivat kuitenkin myös etelään ja minun korviini." Valven ilme vääristyy. Hän sanoo seuraavat sanat kuin niiden lausuminen sattuisi. "Päätin olla uskomatta niitä. Maagien maine oli pohjoisessa etelää huonompi. Väitin itselleni, että kyse oli pelkästä liioittelusta – että edes Rahko ei voisi kyetä johonkin niin julmaan. Ja silti tiesin täsmällisen tarkasti, mihin kaikkeen hän kykeni. En saanut epäilyksiltäni rauhaa, ja lisäksi olin huolissani Eddasta. Lopulta matkustin takaisin kalvaslinnaan: en suinkaan tehdäkseni lopun Rahkon hirmutöistä, vaan vakuuttuakseni siitä, että huolehdin turhaan. On silkkaa kohtalon ivaa, että juuri paluuni päivänä Rahko oli tuonut linnaan jälleen uuden morsiamen, Nessan."

Valven on onnistunut pysyä tähän asti suhteellisen rauhallisena. Nyt näen tyyneyden murenevan, muuttuvan joksikin epävarmaksi ja särkyneeksi: rikkoutuneeksi lasiksi, johon on kovin helppoa satuttaa itsensä.

"Rahko otti minut vastaan kuin kauan kaivatun tuhlaajapojan", hän sanoo tukahtuneesti. "Nessa oli sairaalloisen kalpea ja selvästi peloissaan, mutta Rahko väitti sen olevan pelkkää tuoreen nuorikon hermostuneisuutta. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, kuinka he olivat tavanneet, enkä minä kysynyt. Myöskään Edda ei voinut kertoa, kuinka asiat kalvaslinnassa todella olivat, koska Rahko oli kieltänyt sen häneltä. Näin kyllä, kuinka onneton hän oli, mutta pidin itsepintaisesti kiinni harhakuvitelmastani. Minä – pelkäsin liikaa. Suljin silmäni ilmiselvältä totuudelta, kun Rahko käski minun tehdä niin."

"Rahko vaati minua jäämään kalvaslinnaan yöksi. Suostuin, koska en tahtonut jättää Eddaa. Ehkä minä myös alitajuisesti ajattelin, että jos olisin paikalla, Rahko ei...” Valve naurahtaa ilottomasti, katkerasti. ”Se oli toiveajattelua. Koitti hääyö – jälleen uusi ævintýr, jälleen uusi kuoleva tyttö, jotta kalvaslinnan maagi saisi pitää voimansa. Rahko oli kuitenkin aliarvioinut yhdeksännen morsiamensa."

"Osman kylässä kasvaneena Nessa oli kuullut lapsesta asti kauhukertomuksia maagista. Hän tiesi, kuinka tarina hänen kohdallaan päättyisi. Mutta hän ei aikonut luovuttaa ilman taistelua. Ennen aviovuoteeseensa astumista Nessa oli piilottanut huolellisesti veitsen mekkonsa laskoksiin. Aikaisemmin moisella suunnitelmalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta onnistua. Vuosien kuluessa Rahkosta oli tullut kuitenkin huolimaton, aivan liian varma omasta voittamattomuudestaan. Hän oli alkanut kuvitella tekevänsä valitsemilleen tytöille palveluksen: hänen mielessään ei edes käynyt, että morsian saattaisi vastustella. Ævintýrin luomisen hetkellä, Rahkon huomion ollessa taikuudessa, Nessa otti veitsen ja iski sen kaikin voimin tuoreen aviomiehensä sydämeen."

”Se oli heistä Nessa, joka menehtyi ensimmäisenä. Loitsun voima oli kaikesta huolimatta liian suuri. Rahko oli yhä hengissä, mutta vain hädin tuskin. Hän kutsui taikuuden avulla paikalle minut. Saapuessani huoneeseen Rahko makasi omassa verilammikossaan, vierellään kuollut morsiamensa. Hänen suupielensä sotkeutuivat vereen, kun hän vaati ja lopulta anoi apuani."

Valven viimeisten sanojen myötä jokin liikahtaa mielessäni – muisto keittiön tulisijan ääressä kerrotusta surullisesta tarinasta. Kun entinen isäntäni… Tunsin sen. Tunsin, kuinka elämäni alkoi hiipua. Se, ettei niin käynyt kohdallani, on yksin Valve-herran ansiota. Hän löysi minut ajoissa.

"Sinä jätit Rahkon kuolemaan, eikö niin?” minä sanon hiljaa. ”Sen sijaan, että olisit tehnyt kuten hän pyysi, menit Eddan luo."

Valven silmät tummuvat. "Edda on minulle kuin äiti. Kun taas Rahko... Se on ainoa asia, josta voin olla ylpeä. Etten edes harkinnut auttavani häntä. Tiesin, ettei se hyödyttäisi Eddaa mitenkään. Käännyin kannoillani ja löysin Eddan keittiöstä. Lähestyvä kuolema oli heikentänyt sidosta hänen ja Rahkon välillä niin, että minun oli mahdollista sitoa Edda itseeni. Tein sen, koska se pelasti hänen henkensä, ja koska tiesin, että hän vilpittömästi tahtoi sitä. Se oli vähintä, mitä kaiken jälkeen..."

Lihas nykii Valven leuassa. Hän hengähtää terävästi.

"Rahko siis kuoli, ja minusta tuli kalvaslinnan uusi isäntä. Vain harva tietää, mitä sinä yönä todella tapahtui. Rahkolla oli yhä liittolaisia taikuudenkäyttäjien keskuudessa, enkä voinut ottaa riskiä, että he päättäisivät kostaa Nessan perheelle. Tiedän monien uskoneen, että minä surmasin Rahkon saadakseni kalvaslinnan isännyyden itselleni. On päiviä, joina toivon –"

Valve vaikenee. Hänen ei tarvitse päättää lausettaan.

"Aloitin alusta", hän sanoo sen sijaan väsyneesti. "Ryhdyin harjoittamaan maagintoimeani kuten maaginkunniaan kuuluu, sillä tavalla kuin minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Oli sellaisia paikkoja kuin Osma, jossa mikään ei kyennyt korjaamaan mainettani, mutta muualla minuun alettiin luottaa vähän kerrallaan. Rauhalliset vuodet seurasivat toistaan. Sitten eräänä päivänä Edmund ilmoitti pitävänsä uuden Seremonian. Rahkon tekemä sopimus velvoitti hänen mukaansa kaikkia kalvaslinnan maageja. En ollut päässyt menneisyyttä pakoon, vaikka kuvittelin tehneeni niin."

Kuulen Valven äänestä, että olemme tarinan, hänen lupauksensa, lopussa. Hänen hartiansa ovat lysähtäneet kasaan, kuin niiden yltä olisi viimein laskettu raskas taakka. Se ei saa silti vainottua ilmettä hänen kasvoillaan katoamaan. Pikemminkin harmaissa silmissä on uusi, syvä ahdistus hänen odottaessaan reaktiotani.

Minä istun hiljaa, tietämättä mitä sanoa, tai tuntea. Valven kertoma pyörii epäselvänä sumuna päässäni. Sisimpäni vaikuttaa olevan täynnä satoja pieniä jääsirpaleita – ja silti niiden aiheuttama kipu on jotakin, jonka tunnen juuri nyt vain etäisesti.

"Se oli Kiira, joka puhui myös ævintýrista", sanon lopulta. "Ensimmäisen kerran. Sinä sanoit hänelle jotakin seremoniasta, siitä etten ole tarpeeksi vahva."

"Kukaan ilman taikuutta ei ole." Valven vastauksessa on kiivas, miltei epätoivoinen sävy. "Minä – vaikka jotkut taikuudenkäyttäjät, kuten Kiira, kuvittelivat niin, minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta solmia ævintýria kanssasi. Alisa, en ikinä voisi –"

"En ollut silloin koskaan nälkäinen. Kiira sanoi myös niin, silloin ensimmäisellä kerralla. Hänhän puhui Rahkon morsiamista?”

Valven leukapielet kiristyvät. "Niin."

Minä hengähdän, painan käteni silmilleni kuin toivoen, että se auttaisi minua ymmärtämään tästä kaikesta edes jotakin. Joudun kamppailemaan saadakseni selvää tunteistani.

"Ne etäiset päivät. Kun sinä et – et halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Johtuiko se siis syyllisyydestä?" Vihaan sitä, miten ääneni särähtää viimeisen sanan kohdalla. Minun on niin kovin kylmä. "Ja kun me... suutelimme... ja pakenit paikalta... Näetkö sinä sellaisina hetkinä vain heidät, kun katsot minua? Nessan, kaikki ne kuolleet tytöt, joita et voinut pelastaa?"

Sanani saavat Valven sävähtämään. "Alisa–"

Minä nousen, ymmärtämättä heti, että teen niin. Valve kohottaa kätensä minua kohti, kuin yrittääkseen koskettaa, mutta luopuu ajatuksesta nähdessään ilmeeni.

"Minä... luulen, että minun on saatava oltava hetken yksin."

"Alisa, minä pyydän, odota –"

"Ole kiltti äläkä lähde perääni."

Kävelen ulos työhuoneesta jäämättä odottamaan Valven vastausta.

En ole varma, minne olen menossa. Jalkani tuntuvat kuljettavan minua eteenpäin lupaa kysymättä. Lopulta löydän itseni oman huoneeni edustalta. Tartun ovenkahvaan kömpelöin sormin ja sulkeudun sisälle kuin kyseessä olisi ainoa mahdollinen turvapaikka.

Mutta sen sijaan, että astuisin peremmälle, minä painan selkäni ovea vasten. Tuntuu, että seison siinä pitkän aikaa. Matkaviitta on valahtanut käsivarreltani lattialle. Kumartuessani nostamaan sen ylös huomaan, että käteni ovat alkaneet vapista. Kylmä turtumus uhkaa muuttua joksikin aivan muuksi, epätoivoiseksi voimaksi, jota en kykene mitenkään hallitsemaan.

Valo lepattaa sisälläni raivokkaasti, kuin ansaan jääneen pikkulinnun siivet. Se ei ole vielä koskaan havahtunut suruni takia samalla tavalla. Minä ajattelen taikuutta ja uhrauksia ja Eddaa, kaikkia niitä tyttöjä ennen minua, vuodattamassa elämänsä Rahkon käsiin. Kuolemassa näissä samoissa huoneissa. Urheaa Nessaa veitsi piilotettuna mekkonsa laskoksiin. Ajattelen syyllisyyttä, jota Valve kantaa yhä kuin verta vuotavaa haavaa. Kuinka minä olen hänelle muistutus hänen menneisyytensä virheistä.

Vasta nyt minä ymmärrän, millainen todella on korppikuninkaan kirous.

Puren hampaani yhteen, mutta siitä ei ole hyötyä: kurkustani rikkoutuu ulos nyyhkäys, toinen. En tunnista ääntä omakseni. Vajoan lattialle viittaa käsissäni puristaen. Silmäni ovat sumenneet. Tajuan silti itkeväni vasta, kun kämmenilleni alkaa tipahdella kyyneleitä.

Vaikka yritän, en saa niiden virtaa ehtymään.

**
« Viimeksi muokattu: 29.04.2019 21:01:59 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 321
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #245 : 26.04.2019 00:01:44 »
Voi luoja! Voi Alisa! Voi Edda! Ja voi Valve- raukkaa!

Pakko myöntää, että minullekin tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa ja sydämeni tuntuu pakahtuvan.

Alisalla on nyt paljon sulattelemista. Minä toivon sydämeni pohjasta, että hän kykenee siihen, vaikka helppoa siitä ei varmasti tule. Ja voin vain kuvitella mielessäni, miltä Valvesta täytyy nyt tuntua. Hän kertoi kaiken itseään säästelemättä ja teki itsensä haavoittuvaiseksi, ja nyt hän joutuu miettimään, menettikö Alisan.

Pakko sanoa, että se tunnelataus mikä tästä tekstistä huokuu, on kerta kaikkiaan jotain maagista. Kestää kyllä hetken, ennen kuin toivun. Mutta janoan lisää! <3

Kiitos tästä,


zilah

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 438
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #246 : 26.04.2019 10:36:57 »
Tuollaisen keskustelun jälkeen ei ihme, että takaisinmenomatka oli hivenen epämiellyttävä :D Hyvä että Alisa sentään antoi Valven kertoa tarinansa, ettei jouduttu jäämään jännittämään :D

Voi Edda, hänen uskollisuutensa Valvea kohtaan on niin suloista ja sitten saatiin nähdä taas hieman Valven lempeämpää puolta, kun hän oli huolissaan siitä, että Edda joutuisi kantamaan kaikkia niitä tunteita sisällään, aws :) Ja että Edda on aina ollut tuollainen lempeä ja huolehtivainen, vaikka olikin sidoksissa julmaan Rahkoon!

Tuo Valven tarina nuoruudestaan on tavallaan kovin symppis, siinä tulee esiin se miten hyvin rakennettu hahmo hänkin on. Hänessä on virheensä ja hän on tehnyt asioita (tai ollut tekemättä ehkä enemmänkin), joista ei ole ylpeä, mutta on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.

Ääääkk viimein saatiin tietää mikä tuo Ævintýr on!!! Jee, tätä on odotettu!! Onpa tosiaan karmivaa, että Rahko keksi käyttää tuollaista asiaa, joka vaikuttaa oikein käytettynä kauniilta kahden maagin väliseltä liitolta johonkin noin itsekkääseen :( Ja nytpä selvisi kunnolla myös tuo Nessan osuus tarinaan. Voi Valve varmasti tuntee syyllisyyttä kaikesta tuosta, ehkä eniten juuri Nessasta, mietti varmaan, että jos hän olisi tappanut Rahkon itse aikaisemmin, Nessa saattaisi olla selvinnyt :(

Lainaus
”Loitsun suurin merkitys on kuitenkin yhteydessä, jonka se maagien välille luo. Kyseessä on… taikuudella solmittava liitto. Molemminpuolinen lupaus olla [/]yhdessä[/i] niin kauan
Tuonne oli livahtanut tuollainen rikkonainen kursivointi

Tykkäsin tuosta, että tarina päättyi siihen, että Valve mainitsi sen Seremonian, johon Edmund pakotti hänet osalliseksi, se toi heti kovin vahvasti tietoisuuden tuosta muistelusta nykyisyyteen.

Voi, tuossa on varmasti Alisalla paljon mietittävään, mutta toivottavasti hän lopulta tajuaa, että Valvella ei sinäänsä ollut osaa Rahkon julmuuksiin ja että Valve on muuttunut ja varmasti nyt tekisi toisin, jos saisi tilaisuuden. On se varmaan hankala olla miettimättä, että edelliset morsiammet ovat ehkä kuolleet samoilla käytävillä tai huoneissa, joissa Alisa kävelee.

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 440
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 310/? 25.4.
« Vastaus #247 : 26.04.2019 12:59:10 »
Olipa mukavaa palata tämän tekstin pariin nyt, kun siihen oli ehtinyt ilmestyä niin paljon uusia osia. Olen pahoillani, että tauko tarkoitti myös sitä, että en ole kommentoinut ikuisuuteen, koska kyllä tämä teksti olisi sen ansainnut. Mutta toisaalta lukusi jäävät usein niin kutkuttaviin kohtiin, että mieluummin niitä lukee näin ryppäinä. :D

Valven ja Alisan suhteen vähittäinen kehittyminen on ollut minusta ihanaa seurattavaa, ja sitäkin paremmalta kärsivällisen odotuksen jälkeen saatu suudelma tuntui. Ah! ♥ Tykkäsin siitä, miten Alisa oli lopulta se, joka teki varsinaisen aloitteen, eikä perääntynyt. Muutenkin pidän siitä, että hänestä on selvästi kasvamassa itsenäisempi ja päättäväisempi, vaikka hän on edelleen myös tunteellinen ja herkkä. (Ne eivät tietenkään ole heikkoja ominaisuuksia!)

Pidin myös kovasti tuosta kohtauksesta kylässä ja siitä, miten se avasi tietä Valven kertomukselle menneestä. Ennakkoluulot ja surullinen historia kietoutuivat uskottavasti yhteen, ja Nessan siskoa kävi kyllä kovasti sääliksi. Samalla se(kin) taas havainnollisti hienosti sitä vuosien määrää ja taakkaa, mitä Valvekin kantaa mukanaan. (Nyt kyl haluaisin spin-off-tarinan Valven nuoruudesta. :D )

Rahko ja paljastukset hänestä olivat myös kiinnostavia. Olin toki aiemman pohjustuksen vuoksi arvellutkin, ettei Valven vanha Mestari välttämättä ollut mikään maailman kivoin tyyppi, mutta yhtä kaikki oli jees saada tarkempia tietoja. Samoin oli mukavaa saada viimein selville, mistä koko tämän kertomuksen nimi on tullut.

En näemmä osaa vieläkään kommentoida mitään järkevää, eli tauko ei siinä suhteessa auttanut pätkääkään, mutta jään odottelemaan innolla jatkoa.


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 674
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #248 : 08.05.2019 17:07:50 »
zilah: Voi että, olen tosi otettu, että aiemmat osat ovat herättäneet noin vahvan tunnereaktion, ja että tunnelataus pitää otteessaan. Taidan puhua tästä kommenttivastausten yhteydessä aika paljon, mutta se on minulle iso juttu. Tilanne on nyt todellakin varsin vaikea molempien kannalta, mutta nämä seuraavat osat valottavat taas vähän, mihin suuntaan asia etenee. Kiitos hirmuisen paljon jälleen lukemisesta ja kommentoinnista! <3

Crysted: Oisi kieltämättä ollut aika kauheaa, jos Valven menneisyydestä kertominen olisi lykkääntynyt entisestään. :D Tosi mukavaa että mainitsit tuon Eddan ja Valven välisen hetken, se oli yksi suosikkejani kirjoittaa tässä luvussa, kuten ylipäätään kaikki se mikä valotti myös Eddan menneisyyttä Rahkon ja muun suhteen. Ilahduttavaa myös, että Valven menneisyyden myötä hahmo vaikuttaa hyvin rakennetulta, olen siihen ehdottomasti pyrkinyt näissä osissa. Heh, minäkin olen odottanut jo pitkään, että pääsen viimein paljastamaan ævintýrin  merkityksen. Kaunis liitto käytettynä johonkin itsekkääseen on kieltämättä osuvasti ilmaistu, mitä Rahkon tekemisiin tulee. Alisalla on todellakin paljon mietittävää, ja niitä pohdintoja päästään nyt vähän näkemään. Kiitos jälleen hirmuisesti lukemisesta ja kommentista! <3 Kiitos myös rikkonaisen koodin bongauksesta. :)

Nevilla: Ei tarvitse pahoitella, taukoilu on täysin ymmärrettävää. :) Oli yhtä kaikki äärimmäisen ilahduttavaa huomata, että luet tätä yhä, kiitos siis hirmuisen paljon lukemisesta ja kommentista! <3 Todella mukava kuulla, että niin Valven ja Alisan suhteen kehittyminen kuin suudelmakin olivat mielestäsi onnistuneita, tällaisen kuuleminen ilahduttaa aina paljon. Sama Alisan hahmokehityksen suhteen - minulle oli tosiaan alusta asti selvää, että Alisa on suudelmassa aloitteentekijä, joten hienoa jos se oli onnistunut ratkaisu. Tätä uusinta kylä-osiota oli todella hauska kirjoittaa osittain juuri noista samoista syistä jotka mainitsit (Valven nuoruudesta riittäisi kyllä aineksia spin-off-kertomukseen, luulen!), ja sama myös Rahkon ja menneisyyden juttujen tapauksessa.

A/N: Unohdin mainita asiasta viimeksi, joten sanon nyt, että viime kerralla ilmestyneet osat aloittivat tarinan toiseksi viimeisen isomman tarinakaaren. Kaikenlaista on kuitenkin vielä luvassa. :)       

**

311.

Minä itken kauan.

Tuntuu kuin sisälläni olisi epätoivon ja surun lähde, josta kyyneleet tulvivat silmiini lakkaamatta. Ehkä se on ollut siellä jo pitkän aikaa, kerääntynyt ylitsevuotavaksi päivien kuluessa.

Huoneen hiljaisuus täyttyy nyyhkytyksestäni. Kyyhötän lattialla pää vajonneena polviin, kasvot painautuneina viitan pehmeää kangasta vasten. Jos joku kysyisi minulta, miksi itken, en osaisi vastata. Kaikki on vain yksinkertaisesti liikaa. Osman tapahtumat ja Nessaa yhä etsivä muori, Valven kertomus menneisyydestä. Hänen vainottu ilmeensä. En päässyt pakoon, vaikka kuvittelin tehneeni niin. Jopa suudelma ja sen äkillinen päätös, etäisyys ennen sitä.

Kuinka typerä olinkaan – Ajatellessani että pelkkä ohikiitävä rohkeuteni voisi tavoittaa hänet –

On mahdotonta nousta, mahdotonta tehdä mitään muuta kuin antaa kyynelten valua poskiani pitkin. Varjot kulkevat hiljalleen ylitseni. En ole varma, kuinka paljon aikaa on kulunut. Ennen pitkää huoneen valtaa kuitenkin pimeä. Aivan kuten etäisinä päivinä, sen ja tunnekuohuni myötä taikuus löytää tiensä valona iholleni.

Minä kohotan itkuisen katseeni ja seuraan, kuinka valo värähtelee ranteissani lähes lempeästi, sydämenlyöntieni tahtiin. Kuin muistuttaen minua siitä, että minussa on muutakin kuin suru. Takerrun ajatukseen, vaikka en tiedä, mitä hyötyä juurettomasta taikuudesta tällaisessa tilanteessa on.

Se auttaa silti vähän, ja lopulta pahin epätoivoni vaimenee. Turtuu. Niiskaisen, hieraisen kasvojani kädelläni. Silmäni ovat sumeat, mutta niissä on enää pelkkiä kyynelten rippeitä. Taikuuden läsnäolostakin huolimatta minulla on uupunut, tyhjä olo. Se on oikeastaan vain helpotus.

Suoristaudun vaivalloisesti. Kumara asento on saanut niskani särkemään. Kestää hetki, että pystyn kohdistamaan katseeni huoneeni pimeän peittämiin yksityiskohtiin. On jo todellakin myöhä: pitkän, pitkän päivän loppu. Mielessäni käy, että minun pitäisi mennä kai viimein lepäämään.

Hän tuskin lepää. Se on jotakin, jota en pysty mitenkään ajattelemaan juuri nyt.

Kohottaudun seisomaan viittaa sormissani puristaen. Asetan vaatteen huolellisesti kuivumaan sänkyni karmille: en tarvitse sitä enää tänään. Mutta sen sijaan, että riisuutuisin ja menisin vuoteeseen, minä kävelen vaatekaappini luo ja etsin sieltä toisen viitan, vaatimattomamman mutta yhtä lämpimän. Välttelen huolellisesti katsomasta peilikuvaani vetäessäni sen ylleni. Kyyneleet kirveltävät silmissäni yhä, mutta tunnen olevani muutoin vähän tyynempi.

Suljen huoneeni oven hiljaa perässäni.

Vaikka yritän olla katsomatta kävellessäni kalvaslinnan käytäviä eri tavalla kuin ennen, se on vaikeaa. Salaisuudet ovat saaneet mielessäni nuorten tyttöjen hahmon: valkoisiin pukeutuneina, kuolleita kukkia hiuksissaan. Kuvittelen Rahkon morsiamet kulkemassa näitä samoja reittejä, ja tukahdutan äkillisen puistatuksen. Nyt he ovat aaveita kannoillani, kuiskimassa korvaani maagin hirmutöistä, pakenemisesta. Lähde vielä kun voit.

Heidän lisäkseen minä ajattelen kuitenkin myös nuorta Valvea, menossa suorittamaan Rahkon hengenvaarallisia tehtäviä, livahtamassa kirjastoon lukemaan vanhasta kielestä. Hänen nuoren pojan itsepäisyyttään ja taikuudennälkäänsä. Jokin kuristaa kurkkuani.

Avatessani ulos johtavan oven huomaan, ettei pihamaalla sada enää. Paksun pilvipeitteen sijasta taivas on selkeä ja tummankirkas. Se johtuu tähdistä, joiden hohto valaisee yöllistä maisemaa. Näen niitä nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun vierailin Valven kanssa pohjoistornissa.

Minä pysähdyn hetkeksi rappusille, hengitän sisääni kylmää ilmaa tähtiä katsellen, ja lähden sitten kulkemaan tutun polun suuntaan. Viitan villa kutittaa kaulaani hienoisesti.

Yrttien ja kukkien tuoksu on jo kauan sitten kadonnut, voimakkaimmat värit lakastuneet syksyn myötä. Silti linnan puutarha on minun silmissäni yhä kaunis kuin aina. Kaiken keskiössä on omenapuu, joka on sekin jo vaipumaisillaan talviuneen. Lehdettömät oksat piirtyvät taivasta vasten paljaina ja terävinä.

Minä kävelen lähemmäs koskettaakseni varoen puun runkoa. Sen karheus tuntuu rauhoittavalta sormenpäitäni vasten, tutulta. Vaikka niin moni asia vaikuttaa olevan peruuttamattomalla tavalla toisin kuin ennen, on myös paljon sellaista, joka ei ole muuttunut.

Muistan, miltä minusta tuntui nähdessäni puutarhan ensimmäisen kerran. En ollut varma, mitä kuvittelin maagin luota löytäväni, mutta en ainakaan mitään sellaista. Erilaisten kukintojen paljous, kuin Valve olisi tahtonut nähdä, minkä kaiken hän voi saada kasvamaan. Perustikohan hän puutarhan sen jälkeen, kun hänestä tuli kalvaslinnan isäntä?

Ehkä hän väkivallan ja kuoleman jälkeen tahtoi täyttää kalvaslinnan uudella elämällä, peittää veren löyhkän kukkien tuoksun alle. Luoda jotakin kaunista ja hyvää täysin ilman taikuutta. Ehkä se on auttanut häntä, edes vähän.

Ja saavuttuani hän antoi minun pitää huolta puutarhasta sijastaan, koska näki, kuinka paljon tarvitsin sitä.

Äkillinen kipu viiltää terävänä rintakehääni. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Mikä on oikein. Kaikki on niin kovin monimutkaisempaa kuin luulin.

312.

Painan otsani uupuneesti vasten omenapuuta. Syysyön kylmä on kerääntynyt ympärilleni. Olen kuulevinani korppien siiveniskujen äänen kantautuvan jostakin kauempaa, mutten erota lintujen huutoja. Ne ovat varmasti tavattoman huolissaan isännästään.

En voinut jäädä. En vain voinut. Mutta paeta silti sillä tavalla, Valven kerrottua jotakin niin kipeän rehellistä itsestään… Hänen ilmeensä. Kuin mikään ei olisi merkinnyt hänelle niin paljon kuin minun reaktioni.

Ainakin ymmärrän viimein, mistä hänen etäisyytensä johtui. Ensimmäinen Osman vierailu repi varmasti kaikki vanhat haavat auki, jopa ilman tietoa Nessan siskosta. Siinä vaiheessa välillemme oli jo ehtinyt muodostua – jotakin, eikä Valve kaiketi tiennyt, miten suhtautua asiaan syyllisyytensä painon alla. Joten hän vetäytyi.

Etäisyyden ymmärtäminen ei tee siitä yhtään vähemmän kivuliasta. Tajuan olevani asiasta Valvelle vihainen. Koko sen ajan hän antoi minun kuvitella, että olin jotakin, jota hän ei halunnut nähdä silmissään. Kyseenalaistin kaiken, minkä olimme yhdessä kokeneet. Ja kun jälleen lähennyimme, en uskaltanut täysin luottaa sen kestävyyteen.

Mutta totuus on myös, että minä itse annoin etäisyyden tapahtua. Ajatus saa otsani rypistymään, mutta en voi mitenkään kieltää sitä. En edes yrittänyt tehdä mitään, muuttaa päivien kulkua, vaikka minuun sattui. Vetäydyin aivan samalla tavalla kuin Valve, ja niin hänen oli entistä helpompi kadota luotani. Pelkäsin liikaa, aivan kuten Agnes sanoi.

On kuitenkin muutakin. Kosketan hajamielisesti resuista palmikkoani. Mieleeni nousee kuva Seremonian parempiosaisista tytöistä, heidän hiuksissaan ja ranteissaan hohtaneesta hopeasta. Kirkkaista hymyistä, jotka ilmestyivät esiin aina kun Valve tuli puheeksi, ja niin tapahtui usein. Oli ollut mahdotonta sulkea korvia heidän jännityksensekaiselta ihastukseltaan.

Se oli inhottanut minua jollain tavalla, silloin: moinen avoin haaveilu rakkaudesta. Kuinka he aikoivat kantaa maagin morsiamen titteliä silkalla ilolla. Mutta mitä pahaa siinä loppujen lopuksi oli? Parempiosaisten tyttöjen läsnäolo tarkoitti sitä, ettei heidän kotikaupungeistaan ollut paikalla ketään, joka olisi joutunut pukeutumaan valkoiseen mekkoon vastentahtoisesti. He todella osallistuivat Valven itsensä takia, niin hyväuskoista kuin se ehkä olikin – mutta myös rehellistä. He halusivat ajatella hänestä alun alkaenkin pelkkää hyvää. Minä taas osallistuin Seremoniaan raskain sydämin, tietämättä kunnolla, mitä tahdoin äidin ja Malvan elämän parantamisen lisäksi.

En yrittänyt rikkoa etäisyyttä, koska ajattelin, ettei minulla ole oikeutta siihen. Haluta enempää kuin olin jo saanut. Mutta ongelma oli lopulta juuri siinä, että aloin haluta niin kovin paljon.

Huokaisen huurua ilmaan. Kaarnan karheus naarmuttaa otsaani. Huomaan toivovani, että voisin puhua tästä kaikesta äidille. Mitä hän oikein sanoisi, jos tietäisi totuuden? Todellisista tunteistani, Valven syyllisyydestä. Riippumatta siitä, mitä äiti tilanteestani ajattelee, hänkin on ollut kerran morsian isälle.

Äiti ja isä solmivat liittonsa itse, ilman välikäsiä. Kumpikaan ei koskaan puhunut asiasta minulle tai Malvalle, mutta äidin perhe ei ilmeisesti missään vaiheessa oikein hyväksynyt isää. Hän oli kaikkea muuta kuin ihannevävy, haaveilija kaukaa muualta. Mutta hän oli myös ahkera ja rakasti syvästi perhettään. He olivat äidin kanssa onnellisia yhdessä silloinkin, kun ajat olivat muutoin vaikeat.

Äidin ja isän yhdessäolo oli ollut minulle jotakin niin itseensä selvää ja oikeaa, etten oikeastaan ajatellut heidän välillään olevan rakkauden suuruutta ennen kuin isä kuoli. En ennen kuin näin seuraavina päivinä äidin silmistä, että jos hän olisi voinut, hän olisi seurannut isää pimeään. Se oli ollut minulle järkytys.

Äidillä oli kuitenkin kaksi tytärtä ja tila hoidettavanaan, elämä elettävänä. Niinpä hän kokosi itsensä. Kipu ei silti hälvennyt pitkään, pitkään aikaan. Tiedän, että suru ja ikävä ovat yhä läsnä, jossain määrin vaimeampina vain. Niin on myös omalla kohdallani.

Yritän parhaani mukaan kuvitella, millä tavalla äiti minua nyt neuvoisi. Mitä hän kehottaisi tekemään. En saa mitään mieleeni, lukuun ottamatta kaikkein ilmeisintä: lähde vielä kun voit. Äiti olisi siitä varmasti hyvin ehdoton.

Hymyilen ilottomasti. Vaikuttaa siltä, että minun on löydettävä vastaukseni omin avuin.

Puutarhan rauha on selkeyttänyt jonkin verran ajatuksiani. Kosketan vielä viimeisen kerran omenapuuta, kuin hyvästiksi, ja käännyn takaisin kohti kalvaslinnaa. Kylmä tähdenvalo saa sen näyttämään hiukan vähemmän pahaenteiseltä kuin raskas sade, mutta menneisyyden varjoja on silti vaikea karkottaa. Lähden kävelemään ulko-ovien suuntaan.

Sisälle saapuessani minä huomaan, että joku on sytyttänyt lyhdyt, jotka johtavat keittiöön.

313.

Hunajakakkujen paljoudesta päätellen Edda on ollut keittiössä jo jonkin aikaa. Astuessani sisään hän on juuri laittamassa lisää leivoksia paistumaan, kasvoillaan äärimmäisen keskittynyt ilme.

En ole ollenkaan varma, että hänen tarvitsisi leipoa enää yhtään enempää. Pöydällä on jo niin suuri määrä hunajakakkuja, että niillä voisi ruokkia pienen kylän. Hunajan ja sokerin tuoksu on lähes huumaava: se tuntuu täyttävän koko huoneen. Vatsaani kalvaa äkillinen nälkä. On vaikea muistaa, milloin olen viimeksi syönyt.

Samassa Edda suoristautuu tulisijan luona ja huomaa minut. Hänen poskeaan koristaa vaalea jauhotahra. Mustissa silmissä välähtää yllättyneisyys, sitten säikähdys. Hän jää seisomaan aloilleen selvästi epävarmana.

Minä kävelen peremmälle ja polvistun niin, että olemme kasvokkain. Eddan suupielet ovat puristuneet lujasti yhteen. Valve käski hänen levätä, mutta siitä huolimatta hän näyttää kovin väsyneeltä. Melkein pelokkaalta. Voin vain kuvitella, millaisia ajatuksia hänen päässään on liikkunut hänen leipoessaan.

Jo hiipumaisillaan olevat liekit rätisevät taloudenhoitajan selän takana lempeästi. Kaikesta huolimatta keittiön tunnelma ei ole muuttunut. Myös Eddaa ympäröi sama lämpö ja turvallisuus, kotoisuus, kuin aina. Enää en ihmettele lainkaan, että myös nuori Valve tahtoi viettää mahdollisimman paljon aikaa tässä huoneessa, Eddan luona. Linnan keittiö on ollut meille molemmille tietynlainen turvapaikka. Se on yksin Eddan ansiota.

”Valve kertoi minulle.” Puhun hiljaa, mahdollisimman lempeästi. ”Ensimmäisistä vuosistaan kalvaslinnassa. Entisestä isännästäsi ja hänen morsiamistaan. Tiedän nyt sen kaiken, Edda.”

En missään nimessä halua satuttaa häntä sanoillani, mutta silti Eddan leuka alkaa vapista. Ennen kuin ehdin sanoa muuta, hän purskahtaa itkuun.

”Olisin niin – halunnut auttaa heitä – niitä tyttöparkoja – ja isäntää– mutten voinut –”

Edda sopertaa sanat nyyhkytysten välissä, henkeään kiivaasti haukkoen. Kalvaslinnan pihamaalla osasin katsoa hänen suruaan vain avuttomana vierestä. En tahdo tehdä niin enää.

Minä liikahdan lähemmäs ja vedän Eddan varovaiseen halaukseen. Olen valmis päästämään irti heti, jos hän ei tahdo sitä. Vetäytymisen sijasta Edda painaa päänsä olkaani vasten ja nyyhkyttää vaimeasti. Hunajan tuoksu huokuu hänestä. Sydäntäni vihloo ajatellessani, kuinka pieneltä ja haavoittuvaiselta hän sylissäni tuntuu. Mutta todellisuudessa Edda on vahvempi kuin moni muu.

Me olemme sillä tavoin pitkää aikaa, mitään puhumatta. Hiljaisuus välillämme on lohdullista hiljaisuutta. Lopulta Edda vetää syvään henkeä ja pyyhkii kyyneleiset silmänsä paidanhihaan, paljon tyynempänä kuin vielä hetki sitten. Äkkiä hän hätkähtää.

”Hunajakakut!”

Hän kääntyy kiireesti katsomaan, miltä paistumassa olevat leivokset näyttävät. Ne ovat muuttuneet reunoista tavallista tummemmiksi, mutta vain vähän. Vaihdamme huojentuneen katseen. Tuntuu hyvältä kohdata jotakin niin arkista  synkkien asioiden keskellä.

Minun on mahdotonta kieltäytyä, kun Edda kehottaa minua ottamaan pöydältä yhden täydellisen kultaisen hunajakakun. Ryhdyn syömään hitaasti. Tunteideni sotkuisuudesta huolimatta huokaisen leivoksen makeuden täyttäessä suuni: se maistuu äärimmäisen hyvältä.

Edda istuu tuolille minua vastapäätä katsellen syömistäni. Olemme molemmat väsyneitä ja itkettyneitä, mutta kaikkein kipein suru vaikuttaa ainakin hetkeksi väistyneen. Edda näyttää siltä kuin tahtoisi sanoa jotakin, ja minä odotan kärsivällisesti.

”Parat eivät koskaan valitse itse isäntiään tai emäntiään, Alisa-neiti”, hän toteaa viimein. ”Eivät varsinaisesti. Mutta kuinka usein toivoinkaan, että kuka tahansa muu kuin entinen isäntäni olisi…”

Hän vaikenee, rypistää otsaansa. Minä kurottaudun pöydän yli tarttuakseni Eddan käteen. Inhoan sitä, kuinka ontoilta ja hyödyttömiltä sanani kuulostavat. ”En voi edes kuvitella, mitä kaikkea olet joutunut kestämään.”

Mutta Edda pudistaa päätään.

”Vihasin entistä isäntääni. Meidän ei ole määrä tuntea niin, mutta tiedän, että vihasin häntä. Hänen paranaan asemani oli kuitenkin muita linnan asukkaita parempi. Hän ei koskaan käynyt minua vastaan samalla tavalla kuin… Niin kauan kuin tein vaadittavat askareeni, hän ei halunnut edes muistaa olemassaoloani. Sen takia minä – kykenin irrottamaan perimmäisen itseni hänestä, sidoksestamme. Oli para, joka palveli uskollisesti isäntäänsä, ja sitten oli Edda, joka ei ollut hänen tai hänen tuntemustensa kanssa missään tekemissä.”

Edda sulkee hetkeksi silmänsä. Hän puristaa kättäni hiukan aiempaa lujemmin. Kosketus tuntuu samalta kuin omenapuun kaarna, karhealta ja tutulta.

”En voinut tehdä mitään, kun hän kohteli Valve-herraa tai morsiamiaan julmasti. Kun hän… Me surimme molemmat, linna ja minä. Kuten tiedätte, Alisa-neiti, minä tunnen sen sydämen yhtä hyvin kuin omani. Kalvaslinna on paljon entistä isäntääni vanhempi, eikä se koskaan todella hyväksynyt häntä. Sitä, miten hän antoi viattomien veren vuotaa linnan perustuksiin. Mutta Valve-herra on kantanut linnan isännän arvonimeä aina kunniallisesti.”

314.

Valvesta puhuessaan Eddan ääneen ilmestyy äitimäisen ylpeä, kiivas sävy. Se särkee sydäntäni – nyt, kun ymmärrän heidän välisensä siteen paremmin.

”Sinusta oli hänelle paljon apua, kun hän oli nuori”, totean hiljaa. ”Teit kaikesta siedettävämpää, niin hän sanoi.”

Sanani kuullessaan Edda hymyilee pienesti. ”Minusta se oli aina toisinpäin, Alisa-neiti. Valve-herra oli ensimmäinen, joka todella kutsui minua nimelläni. Hän keksi aina kaikenlaisia tekosyitä, että voisi opiskella luonani keittiössä. Oli hauskaa katsella, kuinka perusteellisesti hän uppoutui tuomiinsa kirjoihin.”

Eddan poskille on kohonnut pieni punainen hehku. Surullisten ja ikävien muistojen joukossa on todella myös hyviä: hän ja Valve ovat auttaneet toisiaan parhaansa mukaan vaikeina hetkinä. Sen tajuaminen tällä tavoin on helpotus.

”Paljon kauheita asioita on tapahtunut”, Edda sanoo vakavana, kuin lukien ajatukseni. ”Joka ikinen aamu minä pyydän henkiä pitämään huolta niistä tytöistä. Toivon heidän löytäneen rauhan. Mutta mitä minuun itseeni tulee, Alisa-neiti – olen nyt Valve-herran para, ja se on kaikki mitä aikoinaan toivoin. Vaikka menneisyys tekee minut yhä surulliseksi, en muuttaisi nykyisestä elämästäni mitään. Isäntä taas…”

Edda epäröi. Hänen silmissään on syvä huoli, joka täyttää myös minut huolella ja pahoilla aavistuksilla. Taisteltuani asiasta hetken aikaa itseni kanssa kysyn takellellen:

”Onko Valve – mitä hän juuri nyt –”

”Isäntä on sulkenut minut sidoksen ulkopuolelle”, Edda vastaa lempeään sävyyn. ”Hän tekee niin aina toisinaan.”

Sen kuuleminen ei pitäisi yllättää minua, ja silti suupieleni pusertuvat yhteen. Hunajan sijasta suuhuni on ilmestynyt karvas maku. Tunnen surun ja epävarmuuteni painon jälleen aivan liian selkeästi.

”Minä… pakenin hänen luotaan, jälkeenpäin. En jäänyt, vaikka hän pyysi sitä. En tiedä, teinkö oikein vai väärin.”

”On ymmärrettävää, että teidän on mietittävä asioita omassa rauhassa, Alisa-neiti. Myös Valve-herra ymmärtää sen.”

”Niin”, minä sanon hitaasti. Mutta en saa mielestäni hänen epätoivon vääristämää ilmettään.

Edda puristaa kättäni, tällä kertaa lohdutukseksi.

"Kaiken tämän kuuleminen on ollut teille varmasti järkytys. Älkää olko liian ankara itsellenne. Kuitenkin – toivottavasti ymmärrätte myös Valve-herraa. Menneisyyden pitäminen salaisuutena teiltä on kalvanut häntä vielä pahemmin kuin salaisuus itse. Hän vain ei ole tiennyt, mitä muutakaan tehdä."

"Ymmärrän kyllä, miksi hän ei ole voinut kertoa. Tai ainakin luulen ymmärtäväni." Ääneni on aavistuksen tukahtunut. "Mutta toivon silti, että hän olisi kertonut aiemmin. Ehkä minä silloin olisin... Pelkään, että menneisyyden vaikutus on hänelle liian suuri."

Näetkö sinä sellaisina hetkinä vain heidät, kun katsot minua? Värähdän. Minut valtaa äkillinen varmuus siitä, että se on kipuni perimmäinen syy.

Eddan kasvoilla on surullinen, miettivä ilme. Tunnen hänen katseensa mittailevan kasvojani. Samassa hän vaikuttaa tekevän jonkin päätöksen.

”Alisa-neiti. Kun tavatessamme ensimmäisen kerran sanoin teille, että kalvaslinna on odottanut kaltaistanne morsianta pitkään, tarkoitin sitä. Olemme odottaneet niin kauan, että isäntä kohtaisi jonkun… Hän on kuvitellut mestarinsa kuolemasta lähtien, ettei ansaitse onnea. Kuvittelee niin yhä. Uuden Seremonian järjestäminen oli häntä kohtaan äärimmäisen julmaa.”

Minun on käännettävä katseeni. Seremonia oli hänen pahin painajaisensa, niinhän myös Agnes sanoi. Vasta nyt minä ymmärrän, millainen merkitys Edmundin Seremonialla Valvelle todella oli. Kuinka tuskallisella tavalla se sai menneisyyden heräämään henkiin.

Ja minä olen siitä jatkuva muistutus.

”Mutta te saatte hänet hymyilemään”, Edda jatkaa. Minä säpsähdän, siirrän katseeni takaisin häneen.

”On totta, että Valve-herra kamppailee yhä menneisyytensä kanssa, ja että hän on tehnyt sen takia virheitä. Mutta se ei muuta sitä, mitä hän pohjimmiltaan tuntee. Hän vaikuttaa olevan täynnä valoa aina, kun puhuu teistä. Valoa, ja toivoa. Seremonian ja menneiden varjo on raskas taakka kantaa, mutta se ei yllä hänen sydämessään enää niin pitkälle kuin hän itse kuvittelee. Se on yksin teidän ansiostanne."

Eddan ääni on pehmeä. Kyyneleet kiiltävät hänen silmissään. "En tahdo teidän epäilevän sitä, Alisa-neiti – jo pelkkä läsnäolonne on auttanut häntä paljon. Te olette ollut isännälleni niin kovin hyvä, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen."

Minä tunnen suupielteni vavahtavan. On kuin Eddan sanat olisivat avanneet sisälläni jotakin, jonka tahtoisin pysyvän visusti piilossa. Nähdessään ilmeeni hän jatkaa kiireesti:

"Antakaa anteeksi. Minun ei olisi pitänyt –"

"Ei, ei. Ei mitään hätää, Edda. Minä vain..." Puristan silmäni kiinni, mutta pimeä ei auta löytämään oikeita sanoja. "Kyse ei ole hyvyydestä. Ei mistään sellaisesta. Vaan yksinkertaisesti siitä, että minä... Valve..."

Vaikenen. Totuus on, että olen yhä surullinen ja epävarma. Jossain määrin vihainen. En tiedä, uskallanko luottaa Eddan herättämään toivoon – sillä toivoa se kaikesta huolimatta on. Niin haurasta, että pelkään sen rikkoutuvan käsissäni. Kysymyksiä ja epäilyksiä tuntuu olevan aivan liikaa. Mutta eikö ole sentään yksi vastaus, jonka olen jo löytänyt?

Sillä kun kuulen pääni sisällä Rahkon morsianten tai äidin sanovan, lähde vielä kun voit, ensimmäinen ajatukseni on: ei. En missään nimessä aio tehdä sitä.

Se on alku.

"Edda. Voinko ottaa mukaani muutaman hunajakakun?"

Äänensävyni saa Eddan kallistamaan päätään. "Minne olette menossa, Alisa-neiti?"

Minä hapuilen huulilleni hymyn.

"Puhumaan Valvelle. Hän on sentään sulhaseni. Olemme pakoilleet toisiamme jo tarpeeksi pitkään."

**
« Viimeksi muokattu: 08.05.2019 17:17:05 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava © benchable

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 2 438
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #249 : 08.05.2019 18:44:09 »
Mukavaa, että Alisa löysi lohtua puutarhasta, muistan miettineenkin Alisan ja Valven hetkiä puutarhassa joskus viime lukuja lukiessa, joten oli kiva että Alisa tiedosti viimein itselleen mitä puutarha hänelle ja Valvelle merkitsee. Ja samalla hän sai ajateltua etäisyyttä ja sitä että he olivat molemmat syyllisiä siihen, vaikka onhan Alisalla syytä ollakin vihainen Valvelle. Suloista että hän ajatteli tuota mitä äiti neuvoisi, vaikka siitä ei ollutkaan hänelle paljon apua. Ja tuolla lopussa sitten Alisa oli varma siitä, että hän ei aio lähteä, vaikka niin kaikki häntä neuvoisivat :)

Lainaus
Myös Eddaa ympäröi sama lämpö ja turvallisuus, kotoisuus, kuin aina.
Tää <3 Keittiön täyttävä hunajan tuoksu ja Eddan ja Alisan bonding-moment on <3 Ihanaa että nämä kaksi saavat tukea toisistaan :) Vaikka Alisa tavallaan menetti äitinsä, Eddasta on ehkä tullut tälläinen äitihahmo hänelle :) Ihanaa myös tuo yksityiskohta, joka Edda kertoi, että Valve keksi aina tekosyitä sille miksi se opiskelis keittiössä :)

Ää jotenkin toi että Alisa kutsui Valvea sulhasekseen oli <3 Selvästi toiveikkaampaan suuntaan ollaan menossa, selvittäkäähän asianne jo kuntoon te kaks! Ja vielä hunajakakkujen äärellä :)

Kiitos taas ihanasta luvusta :)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 321
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #250 : 10.05.2019 16:12:48 »
No huhhuh! Hetken olin jo todella huolissani kun luulin, että Alisa aikoo lähteä. Onneksi sentään hän on sen verran vahva, että jää, vaikka tilanne onkin vaikea. Heillä tulee olemaan vielä pitkä ja kivinen tie edessään, mutta tahdon uskoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Edda on kyllä aivan ihana, ja minä olen onnellinen, että hän on sidottuna Valveen, joka on hänen arvoisensa isäntä. Tuo Rahko oli kerrassaan kamala tapaus ja saa mädäntyä helvetissä minun puolestani.

Pakko sanoa, että tämä tarina herättää minussa vahvoja tuntemuksia ja se jos mikä on hyvän tarinan merkki. Kyllä toden totta olen ihan kaupasta ostanut huomattavasti huonompia romaaneja kuin tämä. Innolla odotan jatkoakin.


zilah

Nevilla

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 4 440
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 314/? 8.5.
« Vastaus #251 : 17.05.2019 14:27:27 »
Toisiksi viimeisen? Apuaaaa, mitä minä sitten teen kun tämä loppuu?! Ævintýr on alkanut jo vuosia sitten, ja sitä on aina palannut lukemaan silloinkin, kun on ollut Finistä pois vaikka puolikin vuotta, ja... Miten se voi vaan loppua? :o (No joo, tietenkin tiedän, että tarinoilla pitää olla loppu [I'm looking at you, George R. R. Martin], mutta onhan se hurjaa, että tämäkin sitä hitaasti ja varmasti lähestyy.)

Tykkäsin tästäkin luvusta. Minusta on kivaa ajatella, että keittiö on Kalvaslinnan sydän, ja Alisakin ehkä ajattelee niin. (Tai no, ehkä hänelle linnan sydän on Valve, mut... voihan sitä olla kaksi erilaista sydäntä. :D ) Ja hunajakakut aina lukiessa kuulostaa herkullisilta, vaikka minä en täällä reaalimaailman puolella varmaan niistä perustaisikaan, kun en ole perso hunajalle. Mutta lukiessa asiat vaan kuulostaa siltä, ja se on hauskaa.

Tykkäsin noista Alisan mietteistä ja siitä, miten hän pääsi mutkien kautta päätökseensä. Siinä käsiteltiin tietyllä tapaa myös koko hahmon tähänastista kaarta pienoiskoossa ja varsin uskottavalla tavalla. Kyse on kyllä tosi isoista ja kipeistä asioista Alisan kohdattavaksi, mutta uskon, että hän siitä selviää. Herkkyytensä alla Alisa on kuitenkin tosi vahva. ♥ You go, girl!

Ja Valveakin kyllä käy sääliksi, koska vaikka Alisa on ymmärrettävästi tälle vihainen, niin kyllähän hänkin on joutunut kokemaan kaikkea hirveää. Koeta siinä sitten vielä antaa tilaa rakkaudelle ja muuta, eihän sellaisesta mitään tule! (Tai no, toivottavasti tulee. Vähän myöhemmin. Mutta siis.)

Ja tämän sekavan kommentin päätän paitsi kiitokseen taas kerran, myös zilahin toteamukseen siitä, että joo, Rahko mädätköön helvetissä.  >:( >:( >:(


"let this be a warning",
says the magpie to the morning,
"don't let this fading summer pass you by."