Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.  (Luettu 42214 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 654
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #240 : 14.04.2019 16:30:51 »
Crysted: Niin surullisia ja epäoikeidenmukaisia kuin Alisan epävarmuuden tuntemukset ja yliajattelu tässä olivatkin, niitä oli todella mukava kirjoittaa jotenkin – mukavaa, että hänen tuntemuksensa vaikuttivat välittyvän hyvin ja tuntuivat uskottavilta! :) Alitajuisesti hän varmaankin etsi syytä kohdata Valve sitten kuitenkin, joten matka kylään tuli siinä mielessä hyvään aikaan. Ilahduttavaa että lainasit juuri nuo kohdat, pidän niistä itsekin varsin paljon. Haha, Alisa tosiaan osaa olla varsin itsepäinen kun hän jotakin päättää – se miten järkevää Valven mukaan lähteminen on, on toki asia erikseen, mutta ei tällaisia asioita aina pysty ajattelemaan järjellä. Saas nähdä miten kylässä käy. :D Kiitos jälleen hirmuisesti lukemisesta ja kommentista! <3

A/N: Näiden osien fiklet-muotoisuus on taas vaihteeksi vähän niin ja näin, mutta älkää antako sen häiritä. :,)

**

299. – 300.

Vaikka yritän pitää ajatukseni muualla, Valven viimeiset sanat kaikuvat päässäni kävellessäni maantietä pitkin kylän suuntaan. Hänen varoituksensa, mutta myös peittelemätön huoli hänen katseessaan. Olin ollut niin keskittynyt Valven työtehtävään ja sen ongelmiin, etten ollut tullut miettineeksi, mitä minun paikallaoloni kylässä pohjimmiltaan merkitsisi.

Tiedän vain, että mitä ikinä Valve joutuukin kylässä kohtaamaan, en halua, että hänen on kestettävä se yksin. Aion myös tehdä mitä lupasin – olla varovainen. Ja sen jälkeen, palattuamme, me puhumme siitä mistä Valve tahtoi puhua minulle.

Sydäntäni painaa hetkittäinen pelko muistaessani, kuinka hän asiasta kertoi. Samalla en voi olla toivomatta, vaivihkaa, että kaikki selvenee viimein. Niinhän hän lupasi.

Kuljen eteenpäin mahdollisimman ripeästi, kuin uskoen voivani jättää sillä tavoin huolen ja ahdistuksen jonnekin matkan varrelle. Sora rahisee kenkieni alla, hiuksissani ja kasvoillani ujeltaa pohjoisen pureva tuuli. Olen iloinen, että ennätin ottaa Eddan kehotuksesta mukaani lämpimämmän matkaviitan ennen lähtöä. Kiedon sen lujasti ympärilleni.

Niin tehdessäni tulen äkkiä ajatelleeksi, että kyseessä on aivan liian arvokas vaatekappale tavalliselle maalaistytölle. Silmäilen arvioiden hienoa kangasta. Se ei ole tarkoituksella näyttävä tai huomiota herättävä, mutta on silti räikeästi ristiriidassa muun vaatetukseni, vaatimattoman ja arkisen, kanssa. En uskalla edes arvata, kuinka paljon viitta Merkan markkinoilla maksaisi.

Minut valtaa ristiriitainen olo. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa en olisi kyennyt pitämään jotakin näin hienoa päälläni lainkaan, mutta nyt teen niin asiaa kunnolla ajattelematta. Pystyn helposti kuvittelemaan, millaisia katseita se kotikylässä keräisi. Mitä mieltä olisin siitä itse ollut, silloin.

Ei ihme, että Valve näytti epäilevältä suunnitelmani suhteen. Toiveeni käydä ohikulkumatkalla olevasta maalaistytöstä vaikuttaa äkisti kovin hauraalta.

Puuskahdan ja nopeutan askeleitani, suostumatta lannistumaan. Se tarkoittaa vain, että minun on keksittävä itselleni uskottava tarina.

Juuri kun ajattelen niin, yksinäisen matkantekoni rikkoo äkisti selkäni takaa kantautuva meteli, hevosen hirnunta. Käännyn ja näen, että minua ovat lähestymässä vankkurit. Hevosta ohjastavan kookkaan hahmon vieressä istuu joku paljon pienempi.

Välimatkan lyhentyessä huomaan kyseessä olevan keski-ikäinen mies ja nuori poika. Vankkureiden kyydissä on kuorma, joka sisältää kankain peitettyjä tynnyreitä. Kaksikko lienee tulossa jostakin lähikaupungista.

Ennen kuin ehdin päättää, miten minun tulisi suhtautua tulijoihin, he pysähtyvät kohdalleni.

”Ollaankos sitä eksytty?” Mies nojautuu lähemmäs ohjastajan paikalta tarkastellakseen minua päästä varpaisiin. Hänen sanansa kantautuvat tuuhean tumman parran takaa ja minulle niin vieraalla poljennolla, että kestää hetki saada niistä selvää. ”Sinunlaisiasi matkalaisia ei juuri kuljeksi täälläpäin.” 

On vaikea olla varma, onko mies epäluuloinen vai pelkästään utelias – ja mitä hän tarkoittaa sinunlaisellasi matkalaisella. Avaan suuni vastatakseni, mutta suljen sen lähes heti, tietämättä mitä sanoa. Minulla ei ole vielä kunnollista suunnitelmaa, tarinaa. Tunnen, kuinka hätäännys yrittää kerääntyä hieksi kämmeniin.

Lopulta sanon ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian:

”Toivon todella, etten ole eksynyt, hyvä herra. Anteeksi, mutta oletteko tekin matkalla kylään, joka on kuulemani mukaan tästä lyhyen kävelymatkan päässä?”

Viiton määränpääni suuntaan ja otan kasvoilleni kysyvän, mahdollisimman epävarman ilmeen. Olotilani huomioon ottaen se ei ole lainkaan vaikeaa. Mies kurtistaa kulmiaan sanoilleni.

”Osman kylään? Joo. Mutta millä asialla neiti aikoo siellä liikkua?”

Millä asialla tosiaan. Minä vedän henkeä mahdollisimman huomaamattomasti ja päätän, että on parasta pysyä edes jossain määrin lähellä totuutta.

”Olen… Anteeksi tunkeiluni, mutta olen kuullut, että täällä on metsänpeiton takia pahasti sairastunut mies. Voitteko te kertoa minulle, pitääkö se paikkaansa?”

Miehen ilme synkkenee. Tunnen silti huojennusta huomatessani, ettei hän vaikuta yllättyneeltä kysymyksestä. Kalhaman markkinoilla viettämäni aika on opettanut minut näkemään, kuinka tällainen oikein toimii. Vaikka taikuuteen liittyviä asioita yrittäisi pitää salassa, ne vuotavat usein pienissä kylissä esiin ennen pitkää – kulkeutuvat kaupparatsujen ja muiden kulkijoiden mukana lähialueille, muuttuvat tarinoiksi, joihin toiset uskovat, toiset eivät. Myös täällä salaisuudet liikkuvat nähtävästi nopeasti.

Kun ajattelen sitä, kertomus alkaa keriytyä minusta auki kuin itsestään:

”Kuulin, kuinka eräät matkamiehet kotikylässäni puhuivat siitä. Asia on niin, että joku jonka tunnen… Myös hän katosi eräänä päivänä metsään, vaikka tunsi alueen paremmin kuin omat taskunsa, ja palasi takaisin täysin muuttuneena miehenä. Tavallisilla rohdoilla ei ole hänen tilaansa vaikutusta, mutta kotikylässäni ei myöskään uskota taikuuteen tai metsänpeiton olemassaoloon. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Joten kun kuulin miehestä Osman kylässä…”

Epäröin ohikiitävän hetken, yritän päättää, meneekö seuraava kysymykseni liian pitkälle.

”Kuulin muutakin – maagista, jonka on määrä pelastaa hänet. Onko hän todellakin tulossa tänne? Kauppias, joka asiasta puhui, ei ollut täysin varma ajankohdasta, mutta –”

Mies sinkoaa suuntaani niin myrskyisän katseen, että olen kavahtaa taaksepäin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei hänen kiukkunsa kohdistu minuun:

”Kuka siitä kertoi? Jaanus? Se onneton ei sitten osaa pitää suutaan kiinni –”

”En ole varma nimestä”, sanon nopeasti keskeyttääkseni miehen jupinan, ”mutta hän mainitsi asian olevan kiireellinen, ja että maagin pitäisi saapua tänne parin päivän sisällä. Joten minä ajattelin… Luuletteko, että maagi pystyisi auttamaan myös minua, jos pyydän sitä häneltä? En tiedä muuta tapaa, jolla tavoittaisin hänet.”

Saan vastaukseksi pelkän epäselvän murahduksen. Minä uskallan hädin tuskin hengittää, epävarmana siitä teinkö sittenkin virheen.

Onnekseni minun ei tarvitse odottaa vastausta pitkään. Ennen kuin ennätän sanoa enempää, mies pudistaa päätään ja toteaa sitten hiukan vastahakoisen oloisesti:

”Parempi että hyppäät kyytiin – pääset minun ja Miron mukana kylään. Postivaunut jättivät sinut oman onnesi nojaan notkon kohdalla, eikö vaan? Ne ryökäleet ovat mukamas liian hienoja kulkeakseen tätä kautta, vaikka todellisuudessa pelkäävät metsää.”

”Tuhannet kiitokset, hyvä herra”, minä sanon, voimatta peittää häkeltynyttä helpotustani. Hetkellinen ilon tunteeni kuitenkin haihtuu miehen jatkaessa synkeään sävyyn:

”Pääset kylään, kun kerran olet täällä asti, mutta maagista sinun kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ties millä tavoin se kurja keksisi käyttää nuoren naisen ahdinkoa hyväkseen.”

Minä tunnen punehtuvani. Reaktioni on sekoitus järkytystä ja kiukkua – oivallus siitä, että ihmiset täällä todella vihaavat Valvea. Luulin olevani valmistautunut, mutta silti miehen avoin inho on kaikessa äkillisyydessään kuin läimäys vasten kasvoja. Puhumattakaan siitä, että minä olen hänelle tässä tilanteessa ilmeisen hyväuskoinen neito, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Siksi hän varmaan ylipäätään päätti auttaa minua.

Nielaisen kielelleni pyrkivän kiivaan vastauksen ja kapuan vankkureiden toiselta puolelta pikkupojan, Miron, viereen. Hän on seurannut sananvaihtoamme vaiti.

301.

Mies usuttaa hevosen eteenpäin riuskalla ohjasten nykäyksellä. Tuntiessani vankkureiden nytkähtävän liikkeelle minä sallin itseni hengähtää syvään: en ollut huomannut, kuinka epämukavasti kireys painoi rintakehääni. Ainakin olen nyt matkalla kylään mukanani tarina, joka ei kestä kovinkaan läheistä tarkastelua, mutta joka on toivoakseni riittävä.

Tuulen ujellus on vankkureiden kyydissä entistä viiltävämpi. Hieraisen kasvojani kädelläni samalla kun jaan äskeisen keskustelun mielessäni osiin. Niin monta asiaa, joka olisi voinut mennä pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt sittenkin sanoa eksyneeni. Mutta eksynyt mistä ja miksi, ja parahiksi niin että saavun kylään maagin vierailun päivänä? Tuskin harhailevat maalaistytöt hakevat tältä alueelta pahemmin töitäkään. Ei – parempi että minulla on Valveen liittyvä päämäärä, sellainen, joka selittää myös, miksi olen mahdollisesti kiinnostunut hänestä ja hänen tehtävästään täällä.

Järkeilystäni huolimatta minulla on hiukan huono olo kertomani valheen vuoksi. Näille ihmisille metsänpeiton taikuus aiheuttaa aitoa murhetta, kun taas minä olen käyttänyt sitä pelkkänä rakennusaineena omalle tarinalleni.

Valve auttaa häntä kyllä, ja sitten mikään sanomani ei merkitse kyläläisille enää mitään. En ole varma, uskonko omia sanojani, mutta asian murehtiminen ei sekään hyödytä. Pakotan hermostuksesta suoran ryhtini rentoutumaan vähän ja vilkaisen vieressäni istuvaa poikaa, joka tarkkailee puolestaan minua. Samanlaisesta tummasta tukasta ei ole vaikea arvata Miron ja miehen olevan sukua toisilleen.

Miron tutkiva katse on vakavalla tavalla utelias. Minussa sävähtää kipu tajutessani, että se tuo mieleeni Malvan. Huomio ei lainkaan vähennä syyllisyyttäni.

Alun keskustelun jälkeen me matkaamme kylään hiljaisuudessa. Jutustelun tai kysymysten esittämisen sijasta mies keskittyy murahtelemaan käskyjä hevoselleen, mistä olen pelkästään kiitollinen: minun ei tarvitse olla heti lausumassa uusia valheita.

En missään vaiheessa hellitä otettani tarinasta, vaan käyn läpi aiempia puheitani ja hion yksityiskohtia mielessäni selkeämmiksi, kaiken varalta. Teen niin kuvittelemalla kyseessä olevan satu, jota kerron lapsuutemme satukirjan kuvien avulla Malvalle. Hän oli aina äärimmäisen tarkka siitä, että pienetkin asiat sopivat varmasti ja kunnolla suurempaan kokonaisuuteen.

Siitä huolimatta totuus on, ettei kertomukseni ole erityisen vahva tai vakuuttava. Minulla oli onnea, että mies ei tullut kysyneeksi mitään liian perinpohjaista. Kaikkein varminta lienee olla se, joka hän olettaa minun olevan, epätoivoinen ja avuton neito.

Hevonen askeltaa vankkureiden edellä eteenpäin tasaisen rauhallista käyntiä. Sen katselu tyynnyttää hiukan hermojani. Olemme tien ainoat kulkijat. Havupuut kehystävät reittiämme tiiviinä muurina: pihkan tuoksu on välimatkankin päästä suorastaan läpitunkeva. Minun ei ole lainkaan vaikea kuvitella, että jossakin lähettyvillä sijaitsee metsänpeiton raja, johon varomaton saattaa kadota. Ehkä mies tarkoitti sitä puhuessaan metsän pelosta.

Vähän kerrallaan puut ympärillämme harvenevat tavalla, joka kielii, että saavumme ihmisasutuksen lähelle aivan pian. En ole varma, millainen odotan Osman olevan. Mielessäni näen kylmän ja epäystävällisen paikan, peilin siellä asuvien ihmisten tylyydelle.

Mutta kun ensimmäiset talojen katot alkavat pilkistää esiin maisemasta ja kylän ääriviivat piirtyvät esiin vähän kerrallaan, tunnen äkillisen koti-ikävän kuristavan kurkkuani. Kaikki pienet maalaiskylät ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Osma on täynnä hiljaista koruttomuutta, jonka tajuan tunnistavani. Olinpa kyläläisistä mitä mieltä tahansa, tämä paikka sopii minulle paljon kiireistä ja meluista Merkaa paremmin.

Välimatkankin päästä näen, ettei kukaan ole meitä vastassa kylän porteilla. Minä olen siitä huojentunut, mutta silmäkulmastani näen miehen rypistävän otsaansa. Hän mutisee jotakin partaansa ja sanoo sitten kuuluvammin:

”Joku voisi kutsua sinua onnekkaaksi. Maagi on jo täällä.”

”Oh.” Tajuan kuulostavani varautuneelta, mutten yllättyneeltä, ja lisään nopeasti:

”En usko sen olevan pelkkää onnea. Hänen huhuttiin olevan liikkeellä, ja siksi pyysin päästä postivaunujen mukaan.”

”Mrhm.” Mies tarkastelee määränpäätämme silmiään siristäen. Puhuessaan Valvesta hänen sanojaan synkisti jälleen vastenmielisyys, mutta olin tunnistavani siitä myös muuta – varovaisen, vastahakoisen toivon. Vaikka hän ei voi sietää Valven läsnäoloa, hän ei voi olla toivomatta, että maagin taikuus on sittenkin metsänpeiton oireiden ratkaisu.

Yritän olla ajattelematta, kuinka ristiriitaisen vihaiseksi se minut tekee.

Mies kehottaa hevosensa pysähtymään hiukan ennen portteja ja laskeutuu sitten alas, minun seuratessa esimerkkiä. Hän nyökäyttää päätään kylän suuntaan.

”Pääset peremmälle tästä – minä ja Miro emme tule, pitää huolehtia kuormasta. Valter on lähdössä illansuussa kaupunkiin ja voinee kuskata sinua jonkin matkaa, ainakin Tuokion majatalolle asti. Hän on kunnon mies. Sanot vain, että tarjoat hänelle majatalossa lämpimän aterian, niin hän on tyytyväinen.”

Minä niiaan ja olen juuri kiittämässä auttajaani, kun hän luo minuun tuiman katseen.

”Ja muista mitä sanoin maagista. Älä anna hänen edes huomata sinua, kuulitko? Tuollainen neito menossa yksinään moisen olennon puheille…” Mies pudistaa päätään ajatukselle, suu vääntyneenä inhosta. ”Pyydä jotakuta perheesi tai kyläsi miestä olemaan yhteydessä häneen, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Valter osaa kertoa, kenen kautta lähettää viesti.”

Niiaan vielä kerran, tällä kertaa aiempaa jäykemmin. Mitähän hän sanoisi kuullessaan, että kaikkein lähimpänä perheeni miestä on nykyisin Valve? Tiedän hänen tarkoittavan hyvää, mutta se ei silti vähennä kiukkua sydämessäni. ”Kiitän teitä, hyvä herra.”

Mies murahtaa ja tarttuu hevosia ohjaksista johdattaakseen sen kauemmas porteilta. Minä jään seisomaan hetkeksi aikaa aloilleni, miettimään seuraavaa askelta. Lopulta lähden kävelemään rakennuksia kohti.

302. – 303.

Läheltä näen, että Osma on todellakin pieni paikka. Metsän tuoksu ei hälvene kylään saapuessani, mutta siihen sekoittuu myös paljon muuta: poltetun puun ja savun haju, eläinsuojan lemu sekä lukuisat muut elämisen merkit. Erään talon edustalle on ripustettu vastikään pyydettyjä riekkoja, kun taas huolella puhdistetut puolukat odottavat parhaillaan säilömistä kaivon luona. Talvi on jo aivan kulman takana. Valmistelut sen varalle lienevät myös täällä kiivaimmillaan.

Juuri nyt kyläläisten askareet vaikuttavat unohtuneen jonkin tärkeämmän tieltä. Osman kylätalo on helppo tunnistaa ympärillä parveilevien ihmisten paljoudesta. Näky tekee minut levottomaksi. En kuule vihaisia huutoja tai solvauksia, kuten odotin, pelkän varautuneen hiljaisuuden. Minulla on tunne, ettei se ole vaihtoehtona lainkaan parempi.

Riekot ja puolukat jäävät molemmat selkäni taakse. Jossakin kauempana haukkuu koira, joka vaikenee kuitenkin pian. Kävelen eteenpäin harkitun hitaasti, yrittäen olla kiinnittämättä kenenkään huomiota itseeni. Aikomukseni ei ole varsinaisesti piileskellä: tarinani mukaan olen tullut näkemään omin silmin, voisiko maagi auttaa myös minua ongelmassani. Minulla ei ole mitään salattavaa näiltä ihmisiltä.

Siitä huolimatta pysähdyn vaistonvaraisesti erään talonkulman varjoon, ettei väenpaljouden keskellä seisovan nuoren miehen katse huomaisi minua. Hänen kulmansa kurtistuvat, mutta hyvin pian hänen harhaileva keskittymisensä kohdistuu toisaalle – matalaääniseen keskusteluun, jota miesten joukkio hänen edellään käy. Hiljaisuus ei ole sittenkään täydellinen, vaan sieltä täältä kuuluu kiihtynyt, joskin vaimea, puheensorina.

”Eerikin ei olisi pitänyt pyytää maagia tänne”, yksi miehistä ärisee tavalla, joka antaa ymmärtää, että hän on sanonut niin jo monen monta kertaa. Näen hänen silmäilevän vähän väliä kylätalon ovea, joka on suljettu visusti. ”Ensimmäisellä kerralla – no, se oli kai ymmärrettävää. Se miten Tomas… Mutta nyt? Kukaan ei tiedä, voiko taikuus todella auttaa häntä. Miksi meidän pitäisi sietää jälleen moista pimeän olentoa kylässämme jonkin niin epävarman vuoksi? Hyysätä kuin mitäkin arvovierasta!”

Mies sylkäisee viimeiset sanat suustaan inhoavan näköisenä. Muut hänen ympärillään mutisevat myöntävästi. Tajuan, että paikalla on pelkästään miehiä sekä muutama nainen. Heissä kaikissa väreilee uhatun ampiaisparven vihamielinen levottomuus, johon sekoittuu myös pelko. Minun ikäisiäni tyttöjä ei näy.

He piileskelevät jossakin, ettei maagi saisi iskettyä heihin kynsiään. Ajatus tuo pahan maun suuhuni.

”Eerik teki sen minkä katsoi oikeaksi. Päätös oli hänen, ei meidän.”

Käännän päätäni. Puhuja on hiukan kauempana seisonut harmaahiuksinen mies, joka kävelee nyt lähemmäs vihamielistä joukkoa. Hänen äänensä on hiljainen ja ankara. "Tomas ei muista enää mitään metsänpeiton lisäksi, ja maagi on antanut lupauksen avustaan. Antaisitteko hänen vain pysyä kadonneena itseltään ja läheisiltään, ikuisesti, huolimatta pelastuksen mahdollisuudesta?"

”On sekin pelastus”, ärisijä sanoo katkerasti.

”Mitä te tekisitte Tomasin veljenä tai puolisona? Kenen puoleen kääntyisitte?” Harmaahiuksisen miehen kysymyksessä on viileä sävy.

Puhutellut miehet vaihtavat keskenään tummanpuhuvan katseen, mutta eivät sano mitään. Eerikin päätöstä puolustanut mies seuraa hetken aikaa varuillaan, aikooko joku väittää vielä vastaan, ja huokaa sitten väsyneesti. Näen myös hänen vilkaisevan suljettua ovea selkänsä takana. Miehestä huokuu muita suurempi käskyvalta, mistä arvelen hänen olevan Osman kylänvanhin.

”Älkää käsittäkö väärin – en minäkään tästä pidä. En lainkaan", hän sanoo painokkaasti. Kapeissa silmissä välähtää äkillinen tunne, kuin kipu tai viha, jonka hän kuitenkin tukahduttaa. "Meidän kylämme muistaa menneisyyden ja maagien luonnon monia muita paremmin. Mitä se kaikki maksoi. Mutta meidän on kestettävä tämä huolimatta vanhoista haavoista, Tomasin ja hänen perheensä vuoksi.”

Mikäli kylänvanhin tarkoitti puheensa tyynnyttäväksi, sillä ei ole haluttua vaikutusta. Ihmiset mutisevat yhä toisilleen maagin huonoa onnea tuovasta läsnäolosta, pimeästä jota hän kantaa mukanaan. Kukaan ei rohkene enää arvostella suoraan päätöstä kutsua hänet, mutta sen sijasta he osoittavat inhonsa muilla mahdollisilla tavoilla. Joku tekee käsillään merkin, jonka tiedän olevan pahojen henkien karkottamista varten.

Suurin osa keskusteluista tapahtuu yhä niin hiljaa, että erotan niistä pelkkiä katkelmia. Se vähäkin saa minut toivomaan, että voisin sulkea puheilta tyystin korvani.

Tai kertoa, kuinka väärässä he ovat. Sanat, jotka tahtoisin kaikille näille ihmisille lausua, polttavat vihaisina kurkkuani. Te ette tunne häntä. Te ette tiedä hänestä mitään. Pimeän olento, he sanovat hänestä, aivan kuin maagius tekisi hänestä täysin epäinhimillisen. Kuin hänellä ei olisi minkäänlaista arvoa heidän silmissään.

Ajattelen kuvaa, jonka Osman kyläläiset Valvesta sanoillaan piirtävät, sitä Valvea jonka minä tunnen: kunniallista ja syyllisyydentuntoista, lempeää. Hiljaista korppikuningasta, joka silitti kömpelön hellästi hiuksiani ja kertoi auringonpaisteessa hymyilleestä pikkutytöstä saadakseen kuumeisen mieleni tyyntymään. Kuinka paljon häneen sattui kohdata viimeksi nämä ihmiset.

Puhumattakaan siitä, mitä hän yrittää siitä huolimatta heidän hyväkseen parhaillaankin tehdä. Monen muun tavoin minä huomaan katsovani kylätalon ovea. Hetken verran Osmaa ympäröivän metsän tuoksuun vaikuttaa sekoittuvan toisen metsän hämärä. En ole varma, pystynkö todella tuntemaan Valven taikuuden, vai johtuuko äkillinen tuttu aistimus vain siitä, että tahdon kipeästi tehdä niin.

Tunteiden sekamelska kiristää rintakehääni. Kuulen, kuinka joku kylän naisista kuiskuttaa toiselle:

"Nykyinen on yhtä turmeltunut kuin edeltäjänsä. Olla ensin hiljaa kaikki nämä vuodet, jotta unohtaisimme, ja pitää sitten uusi Seremonia! Voi sitä tyttöraukkaa, joka joutui hänen mukaansa."

Minä sävähdän. Sisälläni taistelevat keskenään halu noudattaa Valven neuvoa ja halu puolustaa häntä. Lupasin olla varovainen, mutta ehkä voisin tarinani avulla tehdä edes jotakin? Kenties voisin kertoa heille maageista sillä tavalla kuin isä minulle, lieventää edes vähän heidän pelkoaan. Sujauttaa mukaan, vaivihkaa, osan omasta totuudestani.

Erilaiset vaihtoehdot auttaa Valvea pyörivät kiivaasti mielessäni. Otan askeleen eteenpäin, kohti vihaista ihmisvirtaa. Pääni sisällä ääni yrittää varoittaa minua, mutta tukahdutan sen aavistuksen syyllisesti. Tahdon, että Valvella on joku, joka puhuu hänen puolestaan. Kunhan vain en anna kyläläisten nähdä mitään kaikkein todellisimmista, salaisimmista tunteistani, niin varmasti –

"...Nessa?"

Jähmetyn aloilleni, tietämättä heti, miksi teen niin. Katsoessani ympärilleni tajuan sen johtuvan kyläläisten reaktioista. Heidät on vallannut hiljaisuus, joka on tällä kertaa syvää ja aitoa. Pelästynyttä. En ymmärrä, kuinka sen aiheuttaja saattaa olla tuo heikko, paperinohut ääni, joka kantoi kuiskausten ja matalan puheen yli vain hädin tuskin. Se vaikutti olevan lähes särkymäisillään.

Kylänvanhin on kääntynyt katsomaan jotakin vasemmalla sivullaan, kulmassa jonne minä en kunnolla näe. Hämmästyn huomatessani, että hänen kasvonsa ovat kalvenneet.

"Nopeasti. Viekää hänet pois täältä, ennen kuin –"

"Nessa? Nessa?"

Samassa väkijoukon keskelle ilmestyy vanha nainen. On kuin kaikki hänen elämänsä vuodet, useammat kuin osaan laskea, olisi kaiverrettu syviksi uurteiksi hänen iholleen. Ikä tekee hänestä kumaran ja tavattoman hauraan, jo aivan liian monen talven alle jääneen puun, joka on katkeamaisillaan ajan painosta. Hän on pukeutunut kokonaan mustaan.

Nainen kulkee eteenpäin vaivalloisesti, kuluneeseen kävelykeppiin välillä nojaten, kuin jokainen askel olisi suunnaton voimanponnistus. Siitä huolimatta hänen etenemisessään on päättäväisyyttä, joka saa nuoremmat ja vahvemmat väistymään hänen tieltään. Kukaan ei tee elettäkään totellakseen kylänvanhimman käskyä, ei edes mies itse.

"Maagi. Maagi on täällä?" Nainen kääntelee päätään levottomasti puolelta toiselle kuin vainua jäljittävä koira, niin että näen kunnolla hänen silmänsä. Jokin sairaus on syönyt toisesta näön, kun taas toisessa on villi, etsivä katse. Hopeiset hiukset takertuvat hämähäkinseitin lailla hänen kasvoilleen. "Minne hän on haudannut Nessan luut?"

Nessa. Epämiellyttävä tunne valuu selkärankaani pitkin. On kuin olisin kuullut nimen joskus aiemmin, mutten muista, milloin tai missä.

"Maagi tietää. Hän tietää." Nainen puhuu edelleen heikolla äänellä, mutta siihen on tullut uusi, syvästi kiihtynyt sävy. Hän ei kävele enää, vaan nojaa vapisten keppiinsä. Kuhmuraiset kädet puristavat sen päätä rystyset valkoisina. "Hautasiko hän ne? Vai söi suihinsa, jauhoi hampaillaan tomuksi? Antoi lahjaksi rotille? Kertokaa minulle, minne hän on kätkenyt Nessan luut?"

Kauhukseni vanhus alkaa itkeä, äänekkäästi kuin lapsi. Kyyneleet valuvat vuolaina ja sotkuisina kurttuisia kasvoja pitkin. Kyläläiset hänen ympärillään pysyvät täysin vaiti, liikkumatta, kuin naisen aavemainen suru olisi jäädyttänyt heidät paikoilleen. Minussa leimahtaa jälleen suuttumus.

Olen jo astumaisillani eteenpäin tehdäkseni edes jotakin, kun äkkiä paikalle marssii tyttö, suurin piirtein minun ikäiseni. Muiden mykkyydestä välittämättä hän suuntaa vanhan naisen luo ja tarttuu lujasti tämän käsivarteen. Hänen äänensä on vanhuksen itkun lomassa kuuluva ja kirkas:

"No niin, muori. Eiköhän olla säikytelty muita ihmisiä tänään tarpeeksi, vai mitä luulet? Tule, niin saat puuroa."

Tyttö lähtee johdattamaan vanhaa naista pois ihmisten luota samalla määrätietoisuudella, jolla hetki sitten saapui. Mikäli vanhus vastustelee, hän ei ole huomaavinaan asiaa.

Kaksikko katoaa pian läheisen talon taakse. Heidän lähtönsä saa hiljaisuuden murtumaan kuiskauksiksi:

"Eikö jonkun pitänyt vahtia häntä?"

"Viimeksi hän oli aivan rauhallinen..."

"Niin, koska hän ei saanut tietää, että maagi on täällä!"

”Onneksi Else saapui...”

Minä hädin tuskin kuulen heitä. Kyläläisten sijasta katson suuntaan, jonne tyttö ja nainen menivät. Epämiellyttävä tunne ei ole kadonnut minnekään, mutta sen lisäksi sisälläni on jotakin muuta, uudenlainen levottomuus, jota en osaa selittää. Korvissani kaikuu vanhuksen itku.

Ennen kuin ehdin pohtia päätöstäni tarkemmin, livahdan heidän peräänsä.

303. – 305.

Pieni nuhjuinen mökki sijaitsee jonkin matkan päässä kylätalosta, melkein metsän rajalla. Vaikuttaa olevan osaksi hyvää onnea, että rakennus pysyy yhä pystyssä. Tyttö on istuttanut vanhan naisen sen rapistuneille portaille ja laittanut tämän syliin puurokulhon. Vanhuksen kasvot ovat yhä kyynelten juovittamat, mutta näen tämän tarttuvan astiaan ja alkavan kaapia kauravelliä suuhunsa lähes ahnaasti.

Paikalla ei ole heidän lisäkseen ketään muuta. Minä astun lähemmäs epäröiden, tietoisena siitä, että olen pelkkä tunkeilija. Tyttö huomaa minut ensimmäisenä ja sinkoaa suuntaani epäluuloisen katseen.

"Miten pääsit tänne? Me ei osteta mitään, tai haluta kuulla kaupungin hienouksista."

Nielaisen. Minulla on pelkkä epämääräinen aavistus siitä, miksi seurasin heitä. Silti tiedän, etten kykene kertomaan näille kahdelle aiempaa valhettani.

"Olen pelkkä ohikulkija", sanon sen sijaan hiukan vaivalloisesti. Se ei vakuuta tyttöä, joka tuijottaa minua kädet puuskassa. Hänen mustat hiuksensa on palmikoitu huolellisesti kahdelle letille, mekko on useasta kohdasta paikattu ja kulunut. Tapa jolla hän kantaa itseään kertoo minulle, että hän on tottunut raskaaseen työhön. Kasvot ovat kaidat ruoan vähyydestä, ja niiden ilme on selvä: hän on valmis häätämään minut pois vaikka voimakeinoin, jos olen häiriöksi.

Minua viiltää suru. Ennen elämääni kalvaslinnassa me olisimme aivan hyvin voineet olla peilikuva toisistamme.

Tytön olemuksessa on kuitenkin jotain muutakin tuttua. Minä tarkastelen hänen tummaa tukkaansa, katseen suoruutta, ja sanon hetken mielijohteesta:

"Tulin tänne jonkin matkaa erään miehen ja pojan kyydissä. Pojan nimi oli Miro. Satutko sinä tuntemaan heidät?"

Nimen kuullessaan kaikkein pahin epäluulo väistyy tytön silmistä. Hän katsoo minua vielä hetken arvioivasti, kunnes vaikuttaa tekevän jonkin päätöksen ja vastaa:

"Miro on veljeni. Hän ja isä ovat siis jo palanneet: se on hyvä. Menivätkö he purkamaan kuormaa?"

Nyökkään. Perheensä mainitseminen näyttää vakuuttavan tytön siitä, että olen suhteellisen harmiton. Hän kääntyy pitämään silmällä vanhusta, joka syödä maiskuttaa puuroaan meistä välittämättä.

"Valitsitpa kurjan päivän matkustaa kyläämme", tyttö tuumii lähes keskustelusävyyn ja kumartuu pyyhkimään tottuneesti naisen leualle valuneen puurotahran. "Muorikin oli niin kovin poissa tolaltaan. Hänellä on hyvä ja huonoja päiviä, ymmärrät varmaan? Nykyisin tosin enimmäkseen huonoja. Hän taisi säikäyttää myös sinut pahanpäiväisesti. Naamasi oli äsken ihan valkoinen."

Minä katson vanhaa naista. Puuron syöminen on rauhoittanut häntä jonkin verran, mutta mielessäni kummittelee yhä, millainen hän oli kylätalon luona. Kaikki se kaoottinen suru ja epätoivo, hyödytön etsintä. Maagi tietää. Minne hän on haudannut Nessan luut?

Levottomuus leviää minussa jälleen, vielä vahvempana kuin aiemmin.

"Mikä... mikä häntä oikein vaivaa?”

Tyttö – Else – miettii asiaa hetken. "Vanhuus, ainakin osittain. Mutta minulle on kerrottu, että hän on ollut tällainen jo pitkän aikaa, silloinkin kun hänen hiuksensa olivat vielä vaaleat ja hän näki molemmilla silmillään. Kaikkein suurin syy on siis varmaan suru."

"Hän suree Nessaa", minä totean varovasti, hiljaa, jottei vanhus kuulisi.

"Niin. Siskoaan, kaksostaan. He asuivat yhdessä tässä samassa kylässä ja olivat käytännössä erottamattomat. Heidän vanhempansa kuolivat varhain, joten he olivat tottuneet pitämään huolta toisistaan.”

Huomaan Elsen äänestä, että kyseessä on tarina, jonka hän on kuullut useasti. ”Mikä heidät erotti?”

Else tarkastelee minua kuin pohtien, olenko muukalaisena kertomuksen arvoinen. Kohtaan hänen katseensa, vaikka todellisuudessa en ole ollenkaan varma, tahdonko tietää vastauksen. Lopulta hän sanoo kolkkoon sävyyn:

”Pahin, mitä siihen aikaan saattoi kuvitella: pohjoisen pelätty maagi järjesti jälleen uuden Seremonian. Jokaisesta valtakunnan kylästä oli lähetettävä hänelle morsianehdokkaaksi yksi tyttö. Mikäli ehdokas oli erityisen kaunis, kylän oli mahdollista saada maagin suopeus osakseen, mutta Osmassa heidät valittiin yksinkertaisesti heittämällä arpaa. Alun perin muori oli se, jonka oli tarkoitus osallistua sinä vuonna, mutta hän pelkäsi Seremoniaa ja maagia niin kovin – itki ja itki. Nessa päätti siis mennä siskonsa sijasta. Maagi valitsi morsiamekseen hänet, eikä muori antanut sitä itselleen ikinä anteeksi."

Minä tuijotan häntä.

"Niinpä, aiemmista Seremonioistahan on ikuisuus. Hänen täytyy olla hirveän vanha", Else toteaa ja nyökkää päällään muorin suuntaan, ymmärtäen väärin järkyttyneen ilmeeni. "Jotkut sanovat, että silkka katumus ja suru estävät häntä kuolemasta, mutta se ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Siinä tapauksessahan hänen kaltaisiaan olisi vaikka kuinka paljon. Muori itse ei siitä puhu, mutta ollessaan vielä nuori hän yritti ilmeisesti löytää Nessan ja sotkeutui sen takia jotenkin taikuuteen. Ehkä se on syy."

Else jatkaa vielä aiheesta, mutta minä kuulen selityksen vain hädin tuskin. Päässäni pyörii. Osa minusta ei tahtoisi esittää seuraavaa kysymystä, saada kuulla yhtään enempää. Mutta jos en tee sitä…

Pakotan sanat huuliltani:

"Mitä – Mitä Nessalle oikein tapahtui?"

Elsen suu vääntyy. "Mitä maagin morsiamille yleensä tapahtui? Hänet tapettiin, tietenkin."

"Tapettiin?" Toivon sydämeni pohjasta ymmärtäneeni sittenkin väärin. Muori on syönyt kulhon tyhjäksi ja alkanut jälleen nyyhkyttää, mutta hiljaisemmin. En ole varma, johtuuko se keskustelustamme vai ruoan loppumisesta, jostakin, joka tapahtuu pelkästään hänen oman päänsä sisällä.

"Niin." Else silmäilee minua kuin olisin hiukan yksinkertainen. Hän taputtaa lempeästi muorin olkapäätä ja jatkaa:

"Etkö muka ole kuullut lainkaan tarinoita? Minulle ei muusta puhuttukaan, kun olin lapsi. Oli aika, jolloin maagi otti itselleen uuden ihmismorsiamen aina joka viidestoista vuosi. Alussa väli oli kai pitempi, mutta se väheni morsian morsiamelta. Kukaan ei kuullut valituista sen koommin. Maagilla oli kaiken kaikkiaan yhdeksän morsianta – kolme heistä tuli muuten tästä kylästä. Kolme täältä ja kuusi muualta: yhdeksän nuorta naista, jotka hän tappoi huhujen mukaan hyvin pian heidät valittuaan. Nessa oli heistä viimeinen, morsian joka jostakin syystä katkaisi kierteen. Kukaan ei ole varma, mitä tapahtui. Silloisen maagin tilalle tuli joka tapauksessa se, joka asuu hänen maillaan myös nykyisin. Oppipoika, kuulemma."

Elsen kasvot synkkenevät. Ensimmäistä kertaa koko aikana hänen ääneensä hiipii sama inho kuin muilla kyläläisillä. "Ja nyt myös hän on järjestänyt uuden Seremonian, ottanut itselleen morsiamen. Kaikki alkaa uudelleen. Jokohan se tyttö on kuollut?"

Valven mainitseminen saa minut havahtumaan, kuin heräisin yhtäkkiä painajaisunesta. Ennen kuin ehdin estää itseäni, kivahdan:

”Uudessa Seremoniassa ei ollut kyse mistään sellaisesta!”

Seuraa hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan muorin vaimea itku. Nyt on Elsen vuoro tuijottaa minua. Minä avaan suuni lieventääkseni puheitani, mutten kykene tavoittamaan oikeita sanoja. Sydämeni hakkaa niin kovaa, paniikinomaisesti, että tunnen taikuuteni havahtuvan sen voimasta. En saa otetta mistään oikeasta. Minne maagi on haudannut Nessan luut?

”Sinä olet hän. Nykyisen maagin morsian, etkö olekin?” Elsen silmät ovat laajenneet järkytyksestä. Ennen kuin ehdin kiistää väitteen, hän tarttuu minua äkkiarvaamatta käsistä ja sulkee ne omiensa väliin. ”Hän otti sinut mukaansa…? Miksi…? Ei, ei sen väliä – sinun pitää paeta, äkkiä, kun vielä voit! Nopeasti!”

Hätäännys hänen äänessään saa minut hätkähtämään. ”Sinä et ymmärrä –”

”Se olento on kahlinnut sinut jotenkin itseensä, eikö niin?” Else vilkuilee levottomasti olkani yli, kuin peläten, että Valve ilmestyy paikalle hetkenä minä hyvänsä. ”Sinun on yritettävä päästä irti. Muuten hän surmaa sinut ennen pitkää, aivan kuten aiempi maagi ne muut tytöt! Lähde, pian nyt!”

Muori on alkanut mutista itkunsa lomassa jälleen Nessan nimeä. Se ja kaikki muu, Elsen minua kohtaan tuntema huoli ja epätoivo, raastavat sydäntäni. En löydä sisältäni enää yhtään valhetta, selitystä.

Kuiskaan ainoan asian, jonka tiedän juuri nyt totuudeksi:

”Valve ei koskaan satuttaisi minua.”

”Valve…?”

Jokin Elsen ilmeessä muuttuu. Hän päästää otteensa käsistäni, ottaa askeleen taaksepäin. Näen hänen katsovan minua kuin hän tekisi niin ensimmäistä kertaa. Mitä ikinä hän kasvoiltani ja olemuksestani löytääkin, se saa hänet sylkäisemään äkisti jalkojeni juureen.

”Neito hädässä muka”, hän sähähtää, ääni täristen raivosta. En voi olla sävähtämättä erottaessani inhon hänen katseestaan, kun hän mittailee matkaviittaani. ”Sinä kuvittelet, että koska olet hänen huoransa, hän ei vahingoita sinua. Ensimmäisenä hetkenä jona hän kyllästyy katselemaan –”

Samassa Else vaikenee kauhistuneen näköisenä. Ymmärrän syyn tunnistaessani selkäni takaa tutun taikuuden. Minut valtaa sekä helpotus että epävarmuus.

Pyörähdän ympäri. ”Valve–”

Mutta minun sijastani hän tuijottaa Elseä. En ole koskaan nähnyt hänen ilmettään sellaisena – täynnä niin suoraa vihaa. Näky jähmettää minut paikoilleni. Kuvittelin tietäväni, miltä Valven raivo näyttää, silloin kun hän kohtasi Kiiran, tai puhui minulle kuninkaasta. Todellisuudessa minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. On kuin edessäni seisoisi muukalainen, eikä sitten kuitenkaan: raivonsakin läpi Valve on minulle tuttu, mutta uhkaavampi, Merkan sataman yllä viipyvä arvaamaton myrsky. Hän ja hänen taikuutensa tuntuvat vievän mökin pihasta kaiken tilan.

Takanani Else inahtaa pelästyneesti, enkä voi syyttää häntä siitä.

Valve hengähtää terävästi. Näen kuinka hän pakottaa vihansa tyyntymään, antaa sen vuotaa pois itsestään kuin veden säröillä olevasta astiasta. Jäljelle jää tunne, joka on yhä kiivas, mutta joka ei vaikuta hallitsevan häntä samalla tavalla. Myös taikuuden jyrkin voima vaimenee.

Sen sijaan, että osoittaisi raivonsa, Valve kumartaa Elselle jäykkään sävyyn ja sanoo tälle hiljaa:

”Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen kaunaasi. Toivon – syvästi – ettet puhuttele häntä noin. Kohdista vihasi minuun, mikäli todella tahdot tehdä niin.”

Else katsoo Valvea pelosta mykkänä. Valve nyökkää, kuin olisi odottanut juuri sellaista reaktiota. Hänen leukapielensä ovat paljonpuhuvan kireät. Vasta silloin minä huomaan, että muorin itku on hiljennyt.

”Maagi? Maagi on täällä?”

Puurokulho tipahtaa kolahtaen maahan. Jokin näkymätön voima saa muorin liikkumaan niin nopeasti, ettei kukaan meistä kunnolla ymmärrä tapahtunutta. Ennen kuin Else tai minä ehdimme reagoida, vanha nainen tarraa kiinni Valven käsiin.

”Nessa. Missä Nessa on?” Muorin ääni on epätoivosta käheä. Iän jäytämät sormet kiertyvät Valven ranteiden ympäri kuin pihdit. ”Minne hän on haudannut Nessan luut?”

”Nessa…?” Ensin Valve on pelkästään hämmentynyt. Yhtäkkiä hän kuitenkin kalpenee, tavalla, jota en ole nähnyt koskaan ennen, ja katsoo muoria kuin tämä olisi aave. Kuullessani nimen Valven lausumana minä muistan, että se on hän, joka sanoi sen aiemmin. Nessa, hän kutsui minua kerran oman nimeni sijasta, kun oli vielä toipumassa mädästä.

Levottomuus sisälläni muuttuu kirskuvaksi kivuksi.

Muori ei lakkaa toistelemasta Nessan nimeä. Kyyneleet valuvat jälleen tämän poskia pitkin. Valve irrottaa kuhmuraisten käsien otteen lujasti mutta varovasti, ei anna vanhan naisen menettää tasapainoaan. Hän tuijottaa tätä yhä kasvoillaan oudon vainottu ilme. Elsen kiirehtiessä muorin luokse Valve kuitenkin havahtuu ja ottaa nopeasti askeleen taaksepäin, kääntyy lähteäkseen pois pihamaalta. Näennäisestä tyyneydestä huolimatta huomaan, että hänen on kamppailtava pysyäkseen rauhallisena.

Minä seuraan Valven kannoilla. En kykene katsomaan kertaakaan taakseni.

Me emme kulje vaunuille kyläaukean läpi, vaan metsänreunan kautta. Valve paljastaa taikuudellaan piilotetun polun, joka vie syvälle puiden lomaan. Lähtiessämme kävelemään sitä pitkin minä kysyn häneltä kompuroiden:

”Se mies… Onnistuitko…”

”En.” Valven vastauksen tylyys on kohdistettu enemmän häneen itseensä kuin minuun. ”Minun on pyydettävä Harman apua.”

Teit varmasti parhaasi. En pysty lausumaan ajatusta, useasta eri syystä. Kipu ja epävarmuus pusertavat sydäntäni voimalla, joka tuntuu vievän kaiken ilman keuhkoistani.

Vaunut vaikuttavat ilmestyvän eteemme tyhjästä. Valve on ehtinyt hädin tuskin astua sisään jäljessäni, kun hän käskee ne jo liikkeelle. Lähtiessämme kulkemaan tutun pehmeästi eteenpäin hän vetää värähtäen henkeä, kuin loitsu olisi vaatinut kaikki hänen voimansa, ja vajoaa omalle paikalleen.

Minä katson, kuinka hän hautaa kasvot käsiinsä.

Ele on hänelle täysin vieras, haavoittuvainen. Tiedän, ettei se johdu pelkästään epäonnistuneesta työtehtävästä. Paniikki, joka on kasvanut rintakehäni takana koko tämän ajan, uhkaa hukuttaa kaiken muun alleen. On mahdotonta pitää sanoja enää sisälläni.

”Valve. Se vanha nainen, ja tyttö… Hän kertoi minulle aiemmista Seremonioista. Sinun – mestarisi morsiamista. Hän väitti…” Nieleskelen, joudun taistelemaan äkillistä kuvotusta vastaan. Minulla on tunne kuin yrittäisin kertoa painajaisesta, jonka juuri näin. ”Hänen mukaansa sinun mestarisi tappoi heidät.”

Se saattoi silti olla pelkkä tarina. Ehkä totuus on hautautunut kauhukertomuksen alle kaikkien näiden vuosien kuluessa. Takerrun toivoni rippeisiin vapisevin käsin. Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta. Ole niin kiltti.

Hiljaisuus, ikuisuuksien mittainen. Sitten Valve kohottaa katseensa minuun. Tunnen jonkin sisälläni särkyvän nähdessäni hänen ilmeensä. Kuin hän voisi kuulla kaiken murenevan ympäriltään, eikä mikään hänen tekonsa tai sanansa enää kykene estämään sitä.

Kurkustani karkaa epäuskoinen nyyhkäisy.

”Kyllä.” Kasvojaan vääristävästä kivusta huolimatta Valven ääni on miltei pehmeä. ”Mestarini surmasi jokaisen heistä. Vuosi toisensa perään hän valitsi itselleen uuden morsiamen vain tappaakseen tämän. Aina siihen asti kunnes yhdeksäs morsian, Nessa, lävisti veitsellä hänen mädän sydämensä.”

**

A/N2: Seuraavalla kerralla puidaan sitten perusteellisesti menneisyyttä.
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Slytherin
  • ***
  • Viestejä: 2 385
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #241 : 14.04.2019 19:53:12 »
Heh niin Alisan kaltaista, että Valve täyttää hänen ajatuksensa niin, ettei hän muista ollenkaan ajatella itseään ja läsnäoloaan kylässä :D Tuo kalliin viitan ajatteleminen kiteyttää hyvin muutoksen, joka Alisan elämässä on käynyt Valven luo muuttamisen jälkeen ja kaipailinkin jo vähän sitä, että Alisan ajatukset harhautui entiseen elämään. Tässä luvussa/luvuissa (miten sen nyt sanois :D ) läsnä oleva koti-ikävä on luonnollista ja saa mut toivomaan, että jonain päivänä Alisa saa tavata vielä äitinsä ja siskonsa :) (mieluiten Valven läsnäolossa että saadaan draamailua :D )

Alisahan keksi hyvän hätävalheen kylään saapumiselleen, on aina kiinnostava lukea siitä miten hän kommunikoi muiden kanssa, kun nykyään hänen elämänsä koostuu hyvin paljon pelkästään Valven ja Eddan kanssa seurustelemisesta. Voi hänellä on epäilemättä hankala pitää ajatukset itsellään, kun tuo mies ja nuo kyläläiset eivät yritä peitellä vastenmielisyyttään Valvea kohtaan. Harmittaa Valven puolesta, että hän on saanut syyttä tuollaisen maineen edeltäjänsä tekosien takia, mutta toisaalta se on uskottavaa, ihmiset tuppaavat pelkäämään ja halveksumaan sellaista jota eivät tunne ja niputtamaan saman joukon samanlaisiksi antamatta ajatusta yksilölle.

Paljastuihan se Alisa lopulta :D Arvelinkin, että hän ei pystyisi olla puolustamatta Valvea loputtomiin :D Kiinnostava juonenkäänne muuten tuo että Alisa lähti seuraamaan tuota muoria ja sai kuulla muorin ja hänen siskonsa tarinan. Ja voi että Valve tuli paikalle juuri tuona hetkenä kun Else päästi suustaan sammakoita :D En haluaisi olla hänen tilallaan. Jotenkin herttaista (en tiedä onko sopiva sanavalinta mutta) kuitenkin, että Valve katseli noin kuolettavasti Elseä kun tämä haukkui Alisaa, mutta sitten pakotti itsensä rauhalliseksi.

Kääk, Alisan tavoin en muistanut kuka tuo Nessa oli, mutta apuva nyt alan epäilemään, että Valvella ja Nessalla oli aikoinaan jokin romanssi! Ehkä Alisa veti saman johtopäätöksen kun hän äkkiä tunsi kipua sisimmässään. Ehkä siksi Valve suhtautuu Alisaan ja heidän tunteisiinsa epävarmasti ja torjuvasti, koska tuolle Nessalle kävi jotain pahaa. (vaikka jos hän tappoi tuon edellisen maagin, mikäs hänet tappoi????? I need answers :D) Hui tuo aikaisempi maagi oli näköjään vielä hurjempi kuin aikaisemmin saikaan kuvan jos hän kerran kaikki morsiammensa surmasi!

Ääh oon taas ihan fiiliksissä tän tarinan suhteen en kestä :D Kiitti vaan :D Tuota menneisyyden puimista odotellessa! Niin ja kiva vaan että nää on pitkiä, mitä enempi lukemista sen parempi!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 13
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 305/? 14.4.
« Vastaus #242 : 18.04.2019 18:11:41 »
Tässä ei varsinaisesti tullut mitään uutta tietoa, paitsi Nessan sisko. On sydäntä raastavaa ajatella, että hän on vieläkin hengissä ja kantanut taakkaa mukanaan kaikki vuodet. Omituista, ettei Alisa ole laskenut yhteen 1+1, että kyllähän se Rahko ne morsiamet tappoi. Kiirakin sanoi, että korjasi heidät aina pois kun Rahko kyllästyi. Eikä Valve kiistänyt. Valve kyllä suhtautuu jotenkin omituisesti mestarinsa tekemisiin. Ei se maailma siihen kaadu, että Alisa saa tietää kauheuksista, joita Rahko on tehnyt. Eikö se ole kuitenkin tullut jo selväksi, ettei hän ollut mitenkään miellyttävä persoona?

Minuakin kiinnostaa tietää, miten Nessa lopulta kuoli, jos hän kerran tappoi Rahkon. Rahko tuskin antoi morsiamiensa kuljeskella yhtä vapaasti kun Valve antaa Alisan. Ehkä sidos, jolla hän sitoi morsiamet itseensä tappoi myös Nessan Rahkon kuollessa?

Olisi myös mukava tietää, oliko Valvella koskaan mitään tunteita ketään morsiamia kohtaan. On se kumma jos Valve ei yhteenkään yhdeksästä epätoivoisesta neidosta rakastu. Tai ehkä tarvittiin vaan vielä se kymmenes <3

Jotenkin aina odotan, että tulee sellainen Alisa-rage kohtaus, jossa Alisa kaikkeen epävarmuuteen kyllästyneenä sitoo vaikka Valven tuoliin kiinni ja pakottaa kaiken mahdollisen tiedon ulos eikä anna Valven livistää enää mihinkään. Aiemminkin hoitunut nämä hommat Alisan aloitteesta.