Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 293/? 13.3.  (Luettu 40877 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 925
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 274/? 13.10.
« Vastaus #220 : 18.10.2018 18:24:33 »
Oi voi, olivatpas nämä ihania <3 Eritelläänpäs fiiliksiä vähän!

On kivaa että tässä sarjassa palataan välillä menneisyyteen, niin kuin nyt ensimmäisen osan kanssa. Näin pitkässä xjatkiksessa asiat tahtovat unohtua, ja Aliisan pohdinnat ovat herkullisia luettavia. Seuraava osa tekeekin sitten enemmän kipeää, voi rakkaat, miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa? (Vaikka tiedänhän minä että kaikki, tunteiden tunnustaminen tekee haavoittuvaiseksi.)

Edda, rakas tarkkanäköinen Edda. Aliisa itse on ainoa joka ei tajua omaa parastaan, ei edes olevansa kipeä. Ei ihem jos tehtävät eivät oikein suju tokkuraisena, mutta hienosti hän sai satuja jo luettua! Toki kieli on helpompaa ja muutenkin viihdyttävämpää, se auttaa keskittymisessä. Hiisiprinsessan tarina kuulostaa oudosti tutulta... Harmi ettei Aliisa päässyt loppuun ;>
Lainaus
En ole nähnyt minkään tekstin tapahtumia mielessäni aiemmin näin selvästi: prinsessan rohkeutta täynnä olevan ilmeen hänen kohdatessaan virvatulen, aukion, jolla hän kurkottaa kohti putoavaa tähdenlentoa. Hiisikuninkaan synkänsurullisen katseen.

Ehkä Aliisa sai jostain inspiraatiota tuohon viimeiseen? ;3

Ja tuo Hiisiprinsessan tarina, aivan ihana! Keksitkö sen ihan itse vai onko se jostain? (jos se on sun oma sun täytyy kirjottaa siitä joskus ihan kunnon satu tähän niiku spinoff jooko :3 )

Jep jep, olisiko vähän ihana!

Ja lopusta tulee aivan ihanan pakahduttava tunne! Ja hah hah olin tosiaan väärässä punastelun suhteen, mutta olipas namia! Kauhean söpöjä ja viattomia nämä kullanmurut <3 On ihan rakastunut, enkä tiedä mitä muuta sanoa.
Lainaus
Valve on aidosti tuohtunut. Näen hänen pudistavan päätään, kuin jo pelkkä ajatus hänestä rikkomassa omia periaatteitaan olisi täysin järjetön.

Tietysti se on järjetön, Valve on kunniallinen aina tuskaisuuteen saakka.

Ja loppu!!! Ihanaa jos jatkuu samoista tunnelmista, jään odottelemaan innostuksesta pomppien :'>
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #221 : 24.10.2018 16:24:00 »
Crysted: Tulipas jälleen hyvä mieli kommentistasi, kiitos paljon! <3 Minusta on mukava palata aina tällä tavoin pienissä pätkissä menneisyyden juttuihin, tosi hienoa siis että pidit Seremonia-muistelusta. En varmaankaan spoilaa pahasti, jos sanon, että joo, Alisa ehdottomasti tulee kysymään vielä Valvelta, miksi tämä valitsi hänet. Odotan itse jo innolla, että pääsen kirjoittamaan sen. :D Hiisiprinsessa on oma keksintöni, vaikka toki siinä on kaikuja vähän siitä sun tästä sadusta (Kaunotar ja Hirviö, jne). Mietin sitä kirjoittaessa, että intouduinko liikaa jaarittelemaan juonen yksityiskohtia, onneksi näin ei ilmeisesti ollut. Ihanaa, että pidit siitä. <3 Sadun kirjoittaminen voisi olla kyllä kivaa vaihtelua. Jee, ihanaa että tuo loppu aiheutti ihqutusfiiliksiä! Valvellahan olisi kyllä vaikka mitä tunteita, kunhan hän vain saisi niitä tuotua esille... :D Kiitos vielä paljon kommentistasi!

Diinuli: Oi, onpa ihanaa kuulla, että tämä tarina on vienyt mennessään, tervetuloa Alisan ja Valven edesottamusten pariin. :) Kiitos hirmuisesti kommentista - olen erityisen otettu, että koet tämän lempeäksi tarinaksi. <3 Heh, hienoa että näet Alisan ja Valven oppitunnit tuolla tavoin, omasta mielestäni se on myös varsin iso asia, loppujen lopuksi. Ja tosiaan, yritän saada sisäisen logiikan säilymään parhaani mukaan, mukavaa että se välittyy. Kiitos vielä, toivottavasti pidät tästä jatkossakin.

Valanya: Ei toki tarvitse pahoitella, ihanaa vain, että nyt kommentoit! :) Ilahduin tosi paljon huomatessani, että luet ja pidät tästä yhä, kiitos siis hirmuisesti palautteesta. <3 Tosi hienoa kuulla, että myös sinä pidit alusta, sitä oli todella mukava kirjoittaa jotenkin. On tosiaan enemmän kuin sopivaa kutsua Seremonian rakkautta etsineitä tyttöjä fanitytöiksi, he kun olivat ihastuneet lähinnä mielikuvaan Valvesta. (Kuka nyt ei Valveen rakastuisi -kommentti oli ihana, tämän tarinan kirjoittajana tahdon luonnollisesti allekirjoittaa sen täysin, heh) Rakkaat pienet pelkurit, niinpä juuri! Jep, olet ihan oikeassa Eddasta, tosin saa nähdä, kuinka pitkälle hänen kärsivällisyytensä tässä asiassa riittää. :D Olen odottanut tosi pitkään, että pääsisin kirjoittamaan tuon loppukohtauksen, joten todella ilahduttavaa, että pidit siitä! Tietyt kliseet ja tropet vain ovat liian hyviä jättää käyttämättä, heh. Kiitos vielä paljon piristävästä kommentista. <3

Isfet: Jee, kiitos hirmuisesti fiilisten erittelystä, niitä oli todella mukava lukea. <3 Kuten aiemmissa kommenttivastauksissakin sanoin, todella hienoa kuulla, että menneisyyteen palaamisesta on tykätty, sillä sitä oli todella mukava kirjoittaa. :) Niinpä, tarkkanäköinen Edda! Välillä mietin, että kalvaslinnan elämä olisi silkkaa kaaosta ilman häntä... Ihanaa, että pidit Hiisiprinsessasta, ja siihen tullaan muuten palaamaan vielä. Huomiosi hiisikuninkaan katseesta oli loistava, Alisa ehdottomasti inspiroitui siihen eräästä nimeltä mainitsemattomasta maagista. :D Ihanaa, että myös sinä tykkäsit lopusta. <3 Kunniallinen aina tuskaisuuteen asti kuvaa Valvea kyllä tässä erittäin hyvin, heh. Kiitos paljon kommentista!   

A/N: On ollut tosi ilahduttavaa lukea reaktioitanne ja ajatuksianne aiemmista osista, kiitos ihan hirmuisesti! Toivottavasti pidätte myös näistä. :)

**

275.

Se ei ollut sittenkään unta.

Avatessani aamulla silmäni minä olen yhä Valven sängyssä, hänen huoneessaan. Katson kattoa enkä enää tiedä, mitä mieltä asiasta olla. Pystyn ajattelemaan vain, että Valve todella kantoi minut yläkertaan kirjastosta asti, nukkuessani hänen käsivarsillaan. En uneksinut sitä, kuten en myöskään hänen kasvoillaan olevaa punaa. Sitä, miten hän sanoi jää.

Sisälläni lainehtii tunteiden sekasotku, liian painava ja monimutkainen, jotta sitä pystyisi selvittämään. Tajuan sen johtuvan osaksi siitä, etten voi kovin hyvin. Tapahtumat Valven huoneessa olivat totta, mutta niin olivat myös puheet kuumeesta. Kylmä on kerääntynyt nukkuessani uudelleen ihoni alle, muuttunut säryksi ja entistä pahemmaksi uupumukseksi. Tärisen jopa peiton lämmössä.

Tiedän, että minun pitäisi lähteä omaan huoneeseeni, mutta jo pelkkä ajatus ylös nousemisesta on ylivoimainen. Jaksan hädin tuskin kääntyä toiselle kyljelleni.

Valve tekee omat johtopäätöksensä voinnistani saapuessaan paikalle hetkeä myöhemmin. Hän vilkaisee minua ovensuusta ja rypistää otsaansa, kääntyy kannoillaan. Pian hän palaa mukanaan Edda sekä tarjotin, jolla on höyryävää puuroa ja jotakin juotavaa.

"Teillä on kova kuume, Alisa-neiti", Edda sanoo kokeillessaan kädellään otsaani. Hänen kämmenensä karhea lämpö tuntuu lähestulkoon viileältä oman ihoni kuumuutta vasten. "Ilmankos olette olleet niin vaisu viime päivinä. Olette murehtineet itsenne kipeäksi."

Taaempana seisovan Valven kasvoilla käy levoton ilme. Minun päähäni ei kuitenkaan mahdu sillä hetkellä muuta kuin kaksi sanaa: kova kuume. Ääneen sanottuna se tekee kaikesta äkkiä äärimmäisen todellista. Enää ei ole mitään hyötyä uskotella itselleni, että kyse on pelkästä väsymyksestä.

Vedän värähtäen henkeä. Tunnen, kuinka vanha pelko löytää minut, kiertää terävät kyntensä sydämeni ympärille.

"Kai se menee kuitenkin ohi?" kysyn vaimealla äänellä, voimatta estää itseäni. Edda ja Valve katsovat minua molemmat yllättyneinä. Se on heistä Edda, joka vastaa lempeästi:

"Totta kai. Tarvitaan vain lepoa ja huolenpitoa, niin olette pian entisellänne."

Edda kuulostaa varmalta, mutta silti minä en pysty täysin karistamaan ahdistustani. Nielaisen vaivalloisesti yrittäessäni muodostaa lisää sanoja: myös kurkkuni on sairauden myötä kipeänkarhea. "Minun pitäisi varmaan mennä omaan huoneeseeni..."

"Sille ei ole tarvetta, mikäli et tahdo niin", Valve sanoo. Hän kohtaa hämmästyneen katseeni vakaasti, vailla merkkiäkään yöllisestä vaivaantuneisuudesta. Mielessäni käy, että hänen tyyneytensä on kaiketi omanlaisensa keino rauhoitella minua. "Lienee parempi, ettet liiku, jos se ei ole välttämätöntä. Voit kyllä levätä täällä, Alisa."

"Mutta -" Tajuan, ettei minulla ole yhtään kunnollista vastalausetta, joten lysähdän syvemmälle sängyn uumeniin. Valve kääntyy puhuttelemaan Eddaa:

"Minulla on työtehtävä etelässä. Lähden sinne nyt ja tulen takaisin niin pian kun voin. Huolehdithan hänestä sillä välin?"

"Kyllä minä ja Alisa-neiti selviämme, isäntä", Edda sanoo, pystymättä täysin peittämään yllättyneisyyttään. "Teidän ei tarvitse kiirehtiä takaisin suotta."

"Palaan mahdollisimman pian", on Valven itseensäselvän oloisesti lausuttu vastaus. Hän vilkaisee vielä kerran suuntaani, nyökkää minulle ja Eddalle hyvästiksi ja poistuu sitten huoneesta.

Edda pudistaa hitaasti päätään. Huomaan, että hänen huulillaan karehtii kuitenkin pieni hymy.

Minulla ei ole juuri ruokahalua, mutta maistelen Eddan kehotuksesta silti hiukan puuroa, juon kitkerältä maistuvan yrttisekoituksen. Eddan mukaan sen pitäisi auttaa kuumeen aiheuttamaan särkyyn ja kylmään ennen kuin huomaankaan. Toivon niin: minun on purtava hampaani yhteen, etteivät ne kalisisi lakkaamatta.

Edda hakee huoneestani puhtaan yömekon eilisten päivävaatteideni tilalle. Hän auttaa minua riisumaan ja pukemaan, ryhtyy setvimään lempeästi takkuja tukastani. Minä suljen silmäni ja keskityn pelkästään siihen, kuinka kamman piikit kulkevat hiussuortuvieni lomassa. Eddan kosketus on niin äidillinen, että tunnen koti-ikävän vavahtavan kipeästi sisälläni, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

"Toivottavasti en vain tartuta sinua tai Valvea", mumisen Eddalle, joka naurahtaa.

"Sen enempää parat kuin maagitkaan eivät sairastu herkästi, Alisa-neiti. Älkää huoliko moista. Tahdotteko, että letitän tukkanne?"

"Jätä se vain auki, kiitos", sanon hetken epäröinnin jälkeen: hiukseni olivat tiukalla palmikolla koko yön. Edda siistii vielä latvat ja taputtaa minua sitten olalle.

"Nyt nukkumaan, Alisa-neiti. Kehonne ei jaksa toipua kunnolla, mikäli ette lepää."

Asetun tottelevaisesti makuulle. Puhtaiden vaatteiden ja lääkejuoman ansiosta tunnen oloni hiukan vähemmän kurjaksi. Kuume kiertää yhä levottomana veressäni, mutta ei huojennuksekseni vie minulta pois unta. Nukahdan melkein heti.

276.

Vietän aamupäivän unen ja valveen rajamailla. Aina välillä havahdun kylmänväristyksiin sekä siihen, että Edda käy huoneessa seuraamassa vointiani, mutta luiskahdan pian takaisin horteeseen. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että ehdin hädin tuskin huomata heränneeni.

Lopulta en ole täysin varma, mikä on totta ja mikä ei. Ehkä minä vain uneksin, että Edda hyräilee tuodessaan yöpöydälle hunajakakkuja, puhelee jotakin Valven tekemisistä kaukana poissa. Jossakin vaiheessa olen näkeväni myös Valven, katsomassa minua sängyn päädystä etäisesti, mutta silti kevyt puna kasvoillaan. Kuvitelma ja todellisuus sekoittuvat mielessäni yhteen.

Ihoni hohkaa kaiken aikaa tukalaa lämpöä, joka ei kuitenkaan lämmitä. Siitä on kauan, kun olen viimeksi ollut näin sairas. Kuume lakkaa kyllä pian. Toistelen lausetta aina ajoittain hereillä ollessani, jotta varmasti uskoisin. Nukkuminen ja juomani lääke pitävät pelon loitolla juuri ja juuri.

Jossakin vaiheessa uni karkaa lopullisesti ulottuviltani, jättää minut tokkuraiseksi mutta hereille. Pakottaudun avaamaan silmäni. Olen haudannut kasvot huomaamattani Valven tyynyyn. Se on täynnä hänen tuoksuaan, enemmän kuin muu sänky.

Käännähdän kiireesti selälleni. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon aikaa on kulunut. Kuume ei vaikuta vielä laskeneen: sumu on muuttunut pääni sisällä joksikin raskaaksi. Leukaani ja niskaani jäytää särky.

Yöpöydälle on asetettu kolme hunajakakkua. Se siis oli ainakin totta. Yritän juuri päättää, pystyisinkö syömään yhden Eddan mieliksi, kun taloudenhoitaja astuu huoneeseen. Hän hymyilee nähdessään minun olevan ylhäällä.

"Nukuitte pitkään. Se on tässä vaiheessa vain hyvä. Voisin tuoda teille keittiöstä keittoa, jos tahdotte...?"

"Ei aivan vielä. Kiitos." Kohottaudun ylös ja tartun Eddan ojentamaan vesimukiin. Inhoan sitä, miten raskaalta astian piteleminen tuntuu: on kuin kaikki voima olisi valahtanut pois käsistäni.

"Ja sitten jälleen makuulle, Alisa-neiti. Sekoitan uuden yrttiseoksen kuumetta varten, ja tuon sen teille hetken kuluttua", Edda sanoo reippaaseen sävyyn laskiessaan mukin takaisin pöydälle. Äkkiä hänen katseensa muuttuu hiukan etäiseksi. "Oh. Joko minä tuon sen, tai isäntä. Hänen pitäisi palata aivan pian. Hän ei ole todellakaan tuhlannut aikaa."

Sydämeni jättää lyönnin väliin. En kai tosissani uskonut, että Valve todella kiirehtisi takaisin. Edda ilmeisesti lukee ajatuksen kasvoiltani, sillä hänen minuun luomansa katse on hiukan surullinen. Hetken epäröinnin jälkeen hän sanoo hiljaa, kuin kyse olisi salaisuudesta, jota hänellä ei ole lupa kertoa:

"Tiedän, että isäntä on saattanut antaa aihetta epäillä sitä viime päivinä, mutta teidän hyvinvointinne merkitsee hänelle paljon. Olkaa kiltti älkääkä kuvitelko muuta, Alisa-neiti. Hän haluaa aina teidän parastanne."

Minä tuijotan käsiäni, tietämättä mitä vastata. Kurkkuni on täynnä sanoja, joita en kykene lausumaan. En ymmärrä häntä. En ymmärrä, miksi hän käyttäytyy ensin kuin ei haluaisi nähdä minua, mutta kantaa sitten kuitenkin huoneeseensa, ja - ja punastelee. Haluaa minun jäävän, aivan kuin sillä olisi hänelle merkitystä.

"Taidan nukkua vielä vähän", sanon lopulta vain uupuneesti. "Syön myöhemmin."

Eddan kulmat kurtistuvat, mutta hän nyökkää. Minä käperryn sänkyyn ja jään kuuntelemaan taloudenhoitajan askelten loittonemista. Väsymyksestäni huolimatta en ole ollenkaan varma, pystynkö enää nukkumaan. Ajatukset pyörivät sotkuisen äänekkäinä päässäni.

Suljen yhtä kaikki silmäni, vaivun jonkin ajan kuluttua johonkin unta muistuttavaan. Olen vain puoliksi hereillä, kun Valve palaa. Hän tuoksuu sateelta ja taikuudelta. Mukanaan Valvella on uusi mukillinen yrttiseosta sekä keittolautanen, jotka hän laskee pöydälle.

"Alisa", Valve kutsuu hiljaa. Liikahtaessani peiton alla hän jatkaa:

"Sinun pitäisi syödä jotakin. Jaksatko nousta?"

Kompuroin ylös, tietoisena siitä, että näytän kamalalta: hiussuortuvani sojottavat sinne tänne kampaamisesta huolimatta, ja poskillani palaa kuumeinen puna. Valven katse viivähtää kasvoillani, ylläni olevassa yömekossa. Hän kääntyy järjestelemään tavaroita yöpöydällä.

"Edda on valmistanut juureskeittoa. Voit juoda yrttiseoksen, kunhan olet syönyt."

Hetken kuluttua Valve ojentaa keittolautasen minulle ja istuu odottamaan sängyn viereen. Tuntuu oudolta ajatella, että roolimme ovat nyt vaihtuneet: Ýmissin tapahtumien jälkeen se olin minä, joka pidin Valvea silmällä hänen syödessään. Voin vain arvailla, mitä hän miettii kaapiessani keittoa lusikalla kömpelösti.

277.

En jaksa syödä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että Valve on tyytyväinen. Juotuani yrttiseoksen hän kerää astiat tarjottimelle ja kääntyy katsomaan minua tutkivasti. Minä kääriydyn jälleen peittoon, nojaudun vasten tyynyä. On vaikea olla näyttämättä, kuinka uupuneeksi pelkkä istuminen minut teki.

"Voinko tuoda sinulle jotakin?" Valve kysyy, äänessään vakavanvirallinen sävy. En ole varma, pidänkö siitä yhtään etäisyyttä enemmän.

Pudistan päätäni. "Ajattelin nukkua."

"Hm." Valve epäröi, nojautuu lähemmäs. Hänen kätensä viivähtää otsallani, mittaa ihoni lämpöä. Minä värähdän viileää kosketusta. "Niin on varmaankin parasta. Menen nyt työhuoneeseeni, mutta jos tarvitset jotakin, sinun tarvitsee vain koputtaa. Tulen paikalle heti."

Valve kopauttaa seinää rystysillään. Minä katson häntä epäilevästi.

"Ja sinä todella kuulet sen työhuoneeseesi?"

Valven harmaissa silmissä häivähtää huvittuneisuus. Hänen äänensä on silti yhtä vakava kuin aiemmin:

"Juuri niin. Jos kaipaat jotakin, sinun tarvitsee vain pyytää. Nuku hyvin, Alisa."

Niin päivä kuluu hiljalleen. Aamun tapaan minä vietän siitä suurimman osan puoliunessa. Yritän olla kutsumatta Valvea, ellei se ole välttämätöntä, mutta joudun tekemään niin silti muutaman kerran. Lyhyt koputus saa hänet ilmestymään paikalle lähes välittömästi, aivan kuten hän lupasi.

Valve vierailee huoneessa kuitenkin myös muulloin, paljon Eddaa useammin. Yleensä hän käy hakemassa jotakin, kirjan yöpöydältä tai hyllyköstä. Kuulen hänen liikkuvan hiljaa, haluamatta häiritä minua: useimmiten hän on huolestunut hahmo jossakin näkökenttäni laidalla. Jostakin syystä minä tiedän, että hän on huolestunut, että se ei ole unta. Hän ei viivy huoneessa koskaan pitkään, mutta hänen on myös nähtävästi vaikea pysyä pitkiä aikoja poissa.

En tiedä, mitä ajatella siitä. Kaikki on kovin erilaista verrattuna siihen, kun Edda huolehti minusta - epäselvempää. Mutta kun Valve toteuttaa vaivaantuneita pyyntöjäni, hän on lempeä. Huomatessaan, että olen alkanut hikoilla, hän hakee alakerrasta liinoja joilla pyyhkii nihkeyden varovasti pois kasvoiltani, niskasta. En yksinkertaisesti jaksa tehdä sitä itse.

"Tämä on hyvä asia", hän sanoo minulle kootessaan liinoja syliinsä. "Kuumeesi pahin vaihe lienee kohta ohi."

Paitsi, ettei se ole. Oloni on jonkin aikaa parempi, mutta sitten sisimpääni vihlova kylmä palaa uudelleen. Tunnen kuinka se asettuu selkärankaani, sormenpäihin. Hämärä hiipii jo huoneen nurkissa, muuttuu ennen pitkää pimeäksi. Ajattelen tulevaa yötä ja sitä, miten yrtit ja lepääminen eivät kaikesta huolimatta auttaneet. Kuume on yhä valloillaan, ehkä jopa vahvempana kuin aiemmin.

Sormeni pusertuvat nyrkkiin. Ahdistus on musta tunne sisälläni. Älä ole typerä. On kulunut vasta yksi päivä. Tämä ei ole sama asia kuin silloin. Mutta en saa itseäni täysin uskomaan sitä.

Valve kutsuu paikalle Eddan huomatessaan, että voin jälleen huonommin. Taloudenhoitajan katse on täynnä myötätuntoa, kun hän kurottautuu mittaamaan kuumeeni.

"Kylläpäs teillä on ilkeä tauti, Alisa-neiti. Kuumeenne on noussut jälleen korkeaksi."

Minä puristan silmäni kiinni. Edda ja Valve keskustelevat vaimeasti jostakin, yön järjestelyistä kai. Kuulen Valven sanovan hiljaisella äänellä:

"Minä pidän häntä kyllä silmällä. Älä huoli."

"Teidänkin pitäisi yrittää nukkua, isäntä -"

"Kun hän on tuossa kunnossa?"

Valve sanoo sen kuin olisi itseensä selvää, mitä mieltä hän on asiasta. Edda huokaisee. Taloudenhoitajan vastaus on kuitenkin lämmin:

"Kunhan muistatte kutsua minua, jos kaipaatte apua. Alisa-neiti." Edda koskettaa kättäni. "Tuon teille vielä hiukan lisää lääkettä. Se helpottaa saamaan unenpäästä kiinni."

Edda auttaa minua laittautumaan yöpuulle. Valve katoaa siksi ajaksi työhuoneeseensa, mutta Eddan lähdettyä hän palaa. Minä olen juuri saanut juotua taloudenhoitajan tuoman lääkkeen, maultaan vielä kitkerämmän kuin aiemmat. En voi olla toivomatta hiukan epätoivoisesti, että se veisi kuumeen sittenkin mennessään jo ennen yötä. Olen väsynyt tähän kammottavaan voimattomuuteen.

Valve seisahtuu sängyn jalkopäähän, katsoo minua. Hän on pukeutunut yötä vasten hiukan kevyemmin: paitaan, joka paljastaa hänen terävät solisluunsa, tummiin housuihin. Hiuksensa hän on sitonut kiinni.

"Olen työhuoneessani. Kutsu minua, jos tarvitset jotakin."

Nyökkään väsyneesti. Valve näyttää siltä kuin haluaisi sanoa vielä jotakin muuta, mutta lähtee sitten. Minun pitäisi olla tottunut siihen, hänen poissaoloonsa. Silti toivon enemmän kuin mitään muuta, että niin ei olisi.

Painan pääni Valven tyynyyn.

278. - 279.

Herään pimeän ja hiljaisuuden keskeltä. Kuume ei ole vieläkään laskenut. Kuuntelen veren kohinaa korvissani, raskaita ja silti tiheitä sydämenlyöntejä. Olen oudon hengästynyt, kuin kurkkuuni olisi juuttunut huuto. Minulla on tunne, että näin unta menneisyydestä.

Mistä ikinä uneksinkin, en usko haluavani muistaa sitä.

Pelkkä unohtaminen ei silti vaikuta riittävän. Vaikka yritän saada hengitykseni tasaantumaan parhaani mukaan, siitä ei ole juuri hyötyä. Rintakehäni päälle on asettunut paino, joka ei väisty. En ole niin tokkurainen tai väsynyt, ettenkö pystyisi ajattelemaan sairautta vellomassa sisälläni, sen mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa. Sitä miten se ei millään lakkaa.

Pelon kynnet viiltävät sydäntäni. Tummia mietteitä on aina vain vaikeampi pitää loitolla: pimeässä yksinäisyydessä ne vain voimistuvat. Tunnen, kuinka ahdistukseni kohoaa. Entä, jos en sittenkään parane? Entä jos -

Lopeta, lopeta. Hautaan kasvot käsiini.

"...Alisa?"

Säpsähdän: en huomannut Valven saapumista. Hän kävelee peremmälle varovaisin askelin, ja kun en heti vastaa, polvistuu sängyn viereen. Voin kuulla huolen hänen äänestään:

"Onko kaikki kunnossa?"

"On", minä mumisen hetken hiljaisuuden jälkeen, otan kädet pois kasvoiltani. Niiden vapina kuitenkin kavaltaa minut. Minulla on inhottava, avuton olon. Tuntuu kuin en pystyisi kunnolla hallitsemaan itseäni, sen enempää ajatuksiani kuin kehoanikaan. Kuume kipunoi suonissani samaan aikaan kylmänä ja kuumana.

Värähdän, ja kysyn hiukan haparoiden:

"Voisinko saada vähän vettä?"

"Tietenkin." Valve ojentaa minulle mukin, jonka otan vastaan kiitollisena. Siinä oleva vesi on yhä raikkaan viileää. Valve on kai täyttänyt mukin, kun nukuin.

Tunnen hänen katseensa kasvoillani. Tiedän Valven haluavan minun kertovan, mikä on hätänä, mutta minulla ei ole aavistustakaan kuinka pukea mitään siitä sanoiksi. Puristan mukia käsissäni voimattomin sormin, keskityn hetken pelkästään hengittämään. Se saa mieleni tyyntymään, vähän. Valve odottaa vierelläni kärsivällisesti.

Puren poskeni sisäpintaa, suljen hetkeksi silmäni. Olen väsynyt taistelemaan omia tunteitani vastaan. Jos kaipaat jotakin, sinun tarvitsee vain pyytää.

"En tahtoisi olla juuri nyt yksin." Kuiskaan sen kuin synkän salaisuuden. Valven sijasta tuijotan tiiviisti mukia edessäni. "Jos... jos voisit jäädä, vaikka vain hetkeksi..."

Annan ääneni hiipua. Valve ei vastaa heti, ja pelkään, että olen sittenkin pilannut kaiken. Hiljaisuus vaikuttaa pidättelevän henkeään välissämme. Äkkiä Valve kuitenkin nousee, ottaa mukin varovasti sormistani ja laskee sen pöydälle. Pimeässäkin näen, että hän vetää tuolin aivan sängyn viereen. Istuutuessaan Valve kurottautuu koskettamaan kevyesti kättäni, kuin kysyen minulta lupaa.

Kun nyökkään, sanattomana, hän kietoo sormensa omieni lomaan.

Valven ote on lempeä ja varma, lohdullinen. Tunnen suupielteni vavahtavan. En halua myöntää itselleni, kuinka paljon olen kaivannut hänen kosketustaan - kuinka paljon hänen läheisyytensä merkitsee.

Pelkuri.

"Onko näin parempi?" Valve kysyy hiljaa. Minä nyökkään, ja sanon tukahtuneesti:

"Kiitos."

Asetun hitaasti makuulle, käteni edelleen Valven kädessä. Jonkin aikaa kumpikaan meistä ei puhu mitään, kuuntelemme vain toistemme hengitystä. Yö ympärillämme tuntuu vähemmän tukahduttavalta kuin aiemmin. Valve sivelee kämmenselkääni kevyesti peukalollaan, ajatuksiinsa vaipuneen oloisena. En ole varma, huomaako hän tekevänsä niin.

Minulla on paljon helpompi olo pelkästään siksi, että hän on nyt tässä. En voi kuitenkaan mitään päässäni takovalle ajatukselle, että Valve tarvitsee jonkinlaisen selityksen käytökselleni. Sille, miksi olen yhtäkkiä niin säälittävä.

En vain tiedä, osaanko puhua siitä kaikesta ääneen.

"Isä kuoli kuumeeseen." Sanon sen vaimeasti kuiskaten, aivan kuin se tekisi sanoista vähemmän todellisia. "Olenko koskaan kertonut sitä?"

Valven katse siirtyy yhteen liittyneistä käsistämme minuun. Hänen vastauksensa on pehmeä, varovainen. "Et ole."

"Hän teki ihan liikaa töitä. Me tiesimme sen kaikki, ja minä kyllä autoin häntä missä pystyin, mutta verojen määrä oli... Pärjäsimme hädin tuskin. Siksi, kun isä sairastui, hän jatkoi aluksi tavalliseen tapaan. Välittämättä siitä, että voi huonosti."

Ääneni särähtää viimeisen sanan kohdalla. Hengähdän, mutta jatkan itsepintaisesti:

"Lopulta hän oli ihan liian heikko työskennelläkseen, tai tekemään mitään muutakaan. Sen takia hän varmaan alun perinkin... koska oli aina niin uupunut. Hänelle kohosi korkea kuume. Äiti käytti valtavan määrän rahaa parantaviin yrtteihin ja muuhun, kaikkeen mihin meillä ei ollut oikeasti varaa. Hän haki jopa paikalle tohtorin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Isä... isä ei lopulta enää edes tunnistanut meitä. Viimeisinä hetkinään hän kuvitteli olevansa jälleen lapsi. Hän -"

En pysty päättämään lausetta. Nieleskelen ankarasti, joudun tekemään kaikkeni, jotta ahdistus minussa ei saisi jälleen valtaa.

"Osaksi sen takia minä olen nyt niin... Koska en voi olla muistamatta..."

Valven ote kädestäni tiukkenee. Hän ei käännä katsettaan kasvoiltani.

"Alisa -"

"Sen olisi pitänyt olla kaikkein pahinta. Se... että isä nukkui pois. Mutta niin ei ollut, tai siltä se ainakin tuntui, silloin. Pitkän aikaa."

Valven leukapielet kiristyvät, aivan kuin hän tietäisi ennalta mitä tarkoitan. Hengitykseni on muuttunut aiempaa katkonaisemmaksi. Riittää jo. Mutta kun olen kerran alkanut puhua, en saa sanoja enää lakkaamaan.

"Oli miehiä, ryöväreitä. Sana kai kulki, että kylämme rajalla oli tila, jossa asui pelkkää naisväkeä. Meidän ajateltiin olevan helppo saalis. Äiti hankki meille ensin koiran turvaksi, mutta se tapettiin. Minä ja äiti aloimme pitää vahtia öisin."

Kuume ja uupumus nostavat hautaamani muistot pintaan aivan liian selvästi: kuinka minä ja äiti istuimme yhdessä keittiönpöydän ääressä yön toisensa perään, hiljaa ja varuillamme kuin eläimet. Olin hätkähtänyt joka ikistä rasahdusta, varjoa ikkunassa. Odottanut pahinta tapahtuvaksi kaiken aikaa.

"Äiti opetti minulle, miten minun tulee käyttää veistä, jos... Yhden kerran niin kävi. Yhden kerran vain. Ryövärit eivät odottaneet, että taistelisimme vastaan niin, ja lisäksi naapurin isäntä oli ollut juuri silloin tulossa kaupungista ja huomasi tilanteen, riensi avuksi poikansa kanssa. Kaikki meni hyvin."

Olen alkanut vapista.

"Kaikki meni lopulta hyvin", toistan, huomaamatta aluksi kuinka ääneni kohoaa, "ja lopulta ryövärit kai menettivät kiinnostuksensa, mutta silti minä en uskaltanut nukkua pitkään aikaan sen jälkeen. Näin painajaisia joissa ryövärit...  Joissa he... Pystyin ajattelemaan vain, mitä he tekisivät äidille ja Malvalle jos sulkisin silmäni - "

"Alisa."

Vapinani on muuttunut miltei raivokkaaksi. En saa kunnolla henkeä. Kalvaslinnan sijasta olen jälleen kotona, isän kuoleman jälkeisissä päivissä. En ollut tiennyt, että ihmiseen voi mahtua niin paljon pelkoa ja surua. Ne olivat vieneet minusta kaiken tilan, niin ettei jäljelle jäänyt mitään.

"Alisa."

Valven ääni vaikuttaa kantautuvan jostakin kaukaa. Se kuulostaa melkein hätääntyneeltä. Etäisesti tajuan, että hän irrottaa otteensa kädestäni, liikahtaa viereeni sängylle. Aivan lähelle. Ehdin hädin tuskin ajatella niin, kun samassa Valve vetää minut itseään vasten.

Ohikiitävän hetken ajan sydämeni unohtaa, kuinka sen kuuluu lyödä. Vahvat käsivarret kiertyvät suojaksi ympärilleni, tutun taikuuden tuntu. Äkillinen läheisyys vetää minut takaisin makuhuoneen pimeään, pois menneisyydestä.

Valve pitelee minua sylissään, odottaa, että hengitykseni tyyntyy. Hän sanoo matalasti korvaani:

"Olen pahoillani. Isästäsi, ja siitä, mitä silloin tapahtui. Mutta kaikki on nyt hyvin, Alisa. Minä en anna minkään vahingoittaa sinua, tai perhettäsi. Kai muistat sopimuksen, jonka teimme?"

Valven ääni, loputtoman lempeä ja kiihkeydessäänkin tyyni: lupaus, joka ei rikkoudu. Kaikki on hyvin, hän sanoo, ja todella tarkoittaa sitä. Minä vedän vavahtaen henkeä. Tunnen, kuinka kipeä paino sisälläni murtuu.

Nyyhkäisen, ja käperryn entistä lähemmäs häntä. Valve ei vastustele. Hän silittää hiuksiani varovaisin sormin, kosketus täynnä hiljaista hellyyttä, hiukan kömpelöä. Kuin kyseessä olisi jotakin, johon hän ei ole tottunut. Sanansa hän lausuu kuitenkin vailla pienintäkään epäröintiä, yhä lempeästi.

"Kuumeesi laskee kyllä, eikä äidilläsi ja siskollasi ole mitään hätää. Vannon sen. Sinun ei tarvitse pelätä enää."

En osaa muuta kuin uskoa häntä. Valve puhuu minulle myöstä muusta, tänään tekemästään monimutkaisesta loitsusta, hämmästyneestä ihmisjoukkiosta, joka oli kerääntynyt katsomaan. Siitä, miten eräs pikkutyttö oli hymyillyt hänelle auringon kirkkaassa paisteessa. Vähän kerrallaan vapinani vaimenee. Mietin, hiukan tokkuraisesti, etten koskaan aiemmin ole tuntenut olevani samalla tavalla turvassa kuin nyt. Valven kehon lämpö peittää minut kauttaaltaan. Muu katoaa, menneisyys ja pelko, kaikki muu paitsi hän. Tapa, jolla tunnun sopivan hänen syliinsä.

"Anteeksi", kuiskaan.

"Miksi?" Valven huulet hipaisevat hiuksiani. "Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää."

Voin kuulla hänen sydämenlyöntiensä tasaisen rytmin. Huojennukseni keskelle hiipii kuitenkin tahtomattani myös epäilys. Valve on luonani nyt, koska olen surkea ja peloissani ja tarvitse häntä, mutta entä sen jälkeen? Kun kuumeeni laskee, palaako etäisyys jälleen hänen silmiinsä?

En ole varma, että kestäisin sitä. Mutten myöskään ole varma, miten pukisin ajatuksen sanoiksi. Tiedän vain, etten tahdo tämän hetken särkyvän.

"Voitko... voitko jäädä vielä hetkeksi? Siksi aikaa, että nukahdan?"

Valve on tovin hiljaa. Kun hän vastaa, on hänen äänensä hiukan karhea. "Niin kauaksi aikaa kuin haluat."

Minä huokaan. En tiedä, onko tunne sisälläni iloa vai surua. Painan poskeni vasten Valven rintakehää, suljen silmäni. Hänen sydämensä lyö hiukan aiempaa nopeammin. Läheisyytemme luoma turvallisuudentunne tuudittaa minut ennen pitkää pehmeään pimeään.

"Kauniita unia, vheínir."

Kuulen hiljaa lausutut sanat uneni läpi. En tiedä, ovatko ne totta vai. Kun aamulla herään, olo vielä hiukan heikkona mutta silti paljon parempana, Valve nukkuu tuolissa sängyn vieressä.

**

A/N2: Julkaisu hermostuttaa taas näin vaihteeksi... Tästä tuli vähän raskas kokonaisuus, toivottavasti ei liikaa.
« Viimeksi muokattu: 30.01.2019 22:13:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Slytherin
  • ***
  • Viestejä: 2 332
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #222 : 24.10.2018 17:27:24 »
Ääääkkkk!!! Apuaa ihana Valve!!! Joudun taas hetken aikaa kokoamaan ajatuksia että saan jotain muutakin kun ihkutusfiilistä irti XD Älä suotta hermoile julkaisua, nää on kaikki aina niin ihania lukuja, ei ollenkaan raskaita! Kuule kyllä tätä voi lukea vaikka kuinka monta tuhatta sanaa putkeen :)

Voi Alisa parka, varmasti on ollut rankkaa elämä isän kuoleman jälkeen :( Ja varmaan Alisaa kuitenkin syvällä sisimmässä mietityttää miten äiti ja Malva pärjää kahdestaan vaikka Valve auttaa :( Hän on kuitenkin tottunut olemaan paljon vastuussa sen jälkeen kun isä kuoli :(

Ihana kuitenkin kun Alisa löytää turvaa Valvesta ja Valve pehmentyy ja auttaa :) Vaikka on toki harmi että Alisa kärsii, näin juonellisesti kuume oli loistava keksintö, koska tosiaan nyt asiat kääntyi toisinpäin kun silloin aikaisemmin Alisa auttoi Valvea toipumaan. Ja että Valve pyysi Alisaa jäämään omaan huoneeseensa! Mahtoiko olla syynä se, että tämä ei sitten voisi käydä katsomassa Alisaa sen huoneessa ;)

Lainaus
Nyyhkäisen, ja käperryn entistä lähemmäs häntä. Valve ei vastustele. Hän silittää hiuksiani varovaisin sormin, kosketus täynnä hiljaista hellyyttä, hiukan kömpelöä. Kuin kyseessä olisi jotakin, johon hän ei ole tottunut.
Tämä tämä tämä <3 Ja muutenkin koko loppu asdfggjklkl (((((: <3

Toistanko liikaa itteäni jos sanon että tykkäsin taas paljon XD
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 307
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #223 : 24.10.2018 23:52:08 »
Ihan turhaan murehdit julkaisua. Tämä on ihana! <3 Vaikka Alisan menneisyydestä onkin raskasta lukea, niin Valven läsnäolo ja hiljainen tuki ovat myös lohdullisia. Kaiken jälkeen tästä jää hyvä ja lämmin olo. Jollakin tapaa minusta tuntuu, että Alisaa vaivaa kaikkein eniten se, että tällä kertaa se onkin hän itse, joka on avuton ja hoivan tarpeessa. Ja ymmärränkin sen tavallaan. Jos on aina joutunut olemaan se vahvin, on vaikea hyväksyä voimattomuutensa ja ottaa vastaan toisen apu.

Jatkahan ihmeessä! <3


zilah

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 24
  • Rohkelikko sydämessäin'
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #224 : 25.10.2018 12:58:01 »
Olipa ihania lukuja! Ei ollenkaan liian raskaita, itse tykkäsin tunnelmasta erittäin paljon. Itse asiassa, nämä osat taisivat nousta suosikkieni joukkoon. :)

Tällaiset vaikeat asiat tuovat taas lisää syvyyttä hahmoihin. Etenkin Alisaan, tällä kerralla. Silmäni olivat kyllä tippua päästä, kun lukiessani huomasin, miten paljon hän on joutunut kokemaan. Ei riitä, että isä kuoli, kun kaiken maailman roistot tulivat pelottelemaan ja koiraparkakin tapettiin. Nyyh. Alisan menneisyys lisää tarinan uskottavuutta, sillä valitettavasti hänenkin kokemuksensa ovat realistisia. En voi muuta kuin ihailla tytön rohkeutta ja kestävyyttä! Jos mahdollista, pidän hänestä entistäkin enemmän nyt.

Valve oli niin huolehtiva ja ihana. Hän selvästi välittää Alisasta. Paljon.

Lopun kohtaus oli jälleen niin suloinen. Siinä huomaa (tai ainakin haluan huomata :D), kuinka Alisa ja Valve todella tarvitsevat toinen toisiaan.

En malta odottaa jatkoa!
Avatar by .joyriding.

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 12
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #225 : 30.10.2018 22:52:24 »
Tulen vähän taas avautumaan tänne. Luin viimeisiä osia ihastuksen sijaan lähinnä surun ja ahdistuksen vallassa.

Huojennukseni keskelle hiipii kuitenkin tahtomattani myös epäilys. Valve on luonani nyt, koska olen surkea ja peloissani ja tarvitse häntä, mutta entä sen jälkeen? Kun kuumeeni laskee, palaako etäisyys jälleen hänen silmiinsä?
Minuakin vähän epäilyttää. Mieleni teki sanoa Valvelle, että mene nyt ********** siitä huolestumasta, kun ei ole ennenkään kiinnostanut. Ja kuinka syvään tällainen Alisan epävarmuus ja epäluottamus Valven tunteita kohtaan juurtuukaan? Vähän aikaa sitten tuli itsekin mietittyä tällaisia samoja ajatuksia: Miksi se muka nyt välittäisi, kun ei se oikeasti edes välitä? Sanat ja jotkut teot ovat ristiriidassa. Kun tätä ristiriitaa ja sitä, että ei voi luottaa, että mikään kestää, jatkuu riittävän kauan, menee tunnelukkojen korjaamiseen yllättävän paljon aikaa. Voi olla, ettei tule enää koskaan luottamaan sen ihmisen tunteisiin, vaikka kuinka vakuuttelisi.

Joten Valven pitäisi alkaa antamaan vähän selityksiä käytökselleen, muuten tästä ei päästä yli eikä ympäri! Räyh!

Noniin, ja sitten rauhoitutaan. Tässä on tapauhtunut paljon sen jälkeen, kun viimeksi kommentoin. Olen kuitenkin lukenut kaikki osat edelleen ajallaan.

Alisan ja Valven suhteen kehittymisen vuoksi on tapahtunut joitain turhan helppoja ja siirappisia juonenkäänteitä, joista en niin välitä. Kuten Alisan kantaminen ah niin ritarillisesti lukusalista, ja Alisan saaminen kuumeen verukkeella Valven huoneeseen ja ylipäätään Valven läheisyyteen. Mutta ei se mitään. Tässä vaiheessa myös Valven yltiösyyllisyys, -vaatimattomuus ja -velvollisuudentunto alkaa vähän ärsyttää (huono itsetunto nyt ei aina ole niin viehättävää). Kaiketi Valvella on omat syynsä. Jälleen kerran, yllätä minut.

Mutta jotain hyvääkin: pidin Angnesista omine metkuineen ja Mariasta. Erityisesti Mariasta ja toivon, että noidasta kuullaan vielä lisää. Vaikuttaa siltä, että hahmosta saatiin vain pieni maistiainen siitä, mitä Maria oikeasti on ja voi olla. Ja siitä, mitä Maria taikuuden maailmassa edustaa.

Olisi jotenkin paljon enemmänkin sanottavaa. Kirjoitin tätä kommenttia pitkään, mutta en nyt osaa kirjoittaa ajatuksiani auki niin että muutkin ymmärtäisivät, mitä selitän. No, joka tapauksessa, tästä voi päätellä, että tämä on paljon tunteita ja ajatuksia herättävä teksti.

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #226 : 03.11.2018 21:20:47 »
Päässyt jotenkin ihan täysin unohtumaan koko fini tässä muutamaksi kuukaudeksi, joten uudemman kerran nyt taas pahoittelut siitä etten ole ilmaantunut pitkään aikaan kommentoimaan tästä mitään. ;D Tämän kanssa on toisaalta ihan kivakin kyllä edetä tällä tavalla rysäyksittäin, että kun palaa parin kuukauden mittaisilta tauoiltaan takaisin niin on aina roppakaupalla uutta tekstiä odottamassa. Saa upota sitten aina tavallaan niinkö ihan luvan kanssa tekstissä syvemmällekin, kun sen läpikäymiselle varaa kunnolla aikaa.

Tällä kertaa tuo uppoutuminen aiheutti tosin sen, että tekstin läpi kahlaamisen lomassa oli välillä pakko ihan vetää henkeä ja pakottaa itsensä rauhoittumaan kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa kaiken sen lukiessa heränneen turhautumisen tunteen takia. Tämän kertaisissa osissa tuntui nyt jotenkin olevan esillä paljon sellaisia aavistuksen verran ahdistavamman oloisia elementtejä kuin mihin aikaisemmin on totuttu. Iloiset ja söpöt kohtaukset loistivat poissaolollaan. Alisaa kävi ihan todella kovasti sääliksi lukiessa tästä Valven yhtäkkiä niin kovin kylmäksi muuttuneesta käytöksestä ja siitä, miten yksinäiseksi tyttö itsensä tunsi maagin matkatessa ympäriämpäri työtehtäviensä perässä. Todella pahalta tuntui myös se, miten Alisa vaikutti hiljalleen hyväksyvän tämän kaiken. Hän tunnisti Valven harjoittaman etäisyyden samanlaiseksi kuin mitä se oli heti silloin alussa seremonian jälkeen, eikä silti missään vaiheessa uskaltanut ottaa asiaa kunnolla puheeksi Valven kanssa. Myös Valve toimi todella väärin siinä, miten hän kotiin paluunsa jälkeen linnoittautui aina työhuoneeseensa ja jätti Alisan murehtimaan ja huolehtimaan yksin. Kommunikaatio-ongelmat senkun vaan kasaantuu kasaantumistaan.
Kun ottaa huomioon sen miten lupaavasti näiden kahden välinen suhde on nyt viime aikoina lähtenyt lämpenemään niin voi argh ihmiset, ei voi oikeesti olla niin vaikeeta koittaa vähän avautua!

Eddan olisi pitänyt kalauttaa paistinpannulla takaraivoon näitä molempia, sekä Alisaa että Valvea. Useampaan kertaan.   

En osaa nyt jotenkin ihan täysin jäsennellä ajatuksiani niin, että saisin aikaan mitään tämän syvällisempää ja selkeämpää kommentointia, anteeksi kovasti! Mutta siis, vaikka nyt saatoinkin suht kärkkäästi asiani ilmaista niin älä silti ota tätä pahalla, älä missään nimessä. Miusta on päinvastoin vain hienoa (joskin lukijana myös todella häkellyttävää) päästä aina silloin tällöin huomaamaan, että joku jossain on kykenevä luomaan näin voimallista tekstiä. Aavistuksen lisää rauhoituttuani nostan siis hattua ja kehotan jatkamaan samaa rataa, hyvin sujuu! Muista myös, että vaikka olenkin pitkiä välejä kommentoimatta näihin mitään niin todennäköisesti olen silti jossain takavasemmalla varjoissa, luen ja tykkään vastaisuudessakin yhä edelleenkin tasaisesti kaikesta. ;D 
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 925
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 279/? 24.10.
« Vastaus #227 : 08.01.2019 11:01:05 »
En kommentoinut tätä heti, koska oloni oli silloin ihan iiihjkgstk!!!!! ja aaaaaaaahhhh!!! <33  Sitten unohdin, etten ollut kommentoinut. Ja nyt, kun luin tämän näin pitkän tauon jälkeen uudestaan, olen uudestaan ihan hyperaktiivisessa ja sekavassa mielentilassa. Kuin toivottoman rakastunut <3

Aavistelin jotain ikävää kokemusta kun Alisa oli niin huolehtunut sairaudestaan, mutta tuo isän tunnistamattomaksi riutuminen on varmasti ollut erityisen kauhea kokemus!  :'( Ei ihme että Alisa on jatkuvasti kantamassa huolta äidistään ja sikostaan, kun on joutunut noin rankalla tavalla pitämään heistä huolta. Onneksi Valve on lähellä ja ymmärtää kerrankin toimia kuten pitää. Niin kuin haluaa. Voi rakkaat, olette niin suloisia etten ehkä kestä! <3

Kirjoitustyylissäsi ja hamojen ja maailman syvyydessä täytyy vain olla jotain, kun saat lukijan elämään niin vahvasti mukana. Syke nousee ja tekee mieli pomppia ympäriinsä vuoroin turhautumisesta, vuoroin ihastuksesta. Minä todella tunnen eläväni näiden kanssa, ja se on upeaa. Ei ole paljon kirjoja, jotka saavat tekemään näin, aikoinaan ensimmäisiä kertoja Pottereita lukiessa ehkä hetkittäin. (Viimeksi taisin haluta hakata päätäni seinään kun luin Kristiina Vuoren Näkijän tytärtä. Osasikin olla tietyllä tavalla raivostuttava kirja, vaikka niin hyvä!)

Kiitos näistä, toivottavasti saat jostain voimia julkaista tätä lisää piakkoin! <3
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 283/? 28.1.
« Vastaus #228 : 28.01.2019 18:00:52 »
Crysted: Kiitos hirmuisesti kommentista, kuten aina! Tosi huojentavaa kuulla, että tätä voisi lukea pitkästikin. :) Jotenkin noiden osien kirjoittaminen tuntui itselle niin raskaalta, että hermoilin todella paljon näkyykö se lukukokemuksessa.  Halusin tosiaan luoda Alisan sairastumisella osaltaan vertailukohdan sille, miten hän piti aikoinaan huolta Valvesta, ja mitä tapahtuisi, jos tilanne kääntyisi päinvastaiseksi. Samalla pääsin vähän valottamaan Alisan menneisyyttä. Ilahduttavaa siis että pidit siitä. :) Ahh, ihana vain, että tykkäät paljon, kiitos vielä!

zilah: Tosiaan, jotenkin murehdin tämän julkaisua todella paljon, kiitos siis hirmuisesti kannustavasta kommentista! Olen iloinen, että tästä jäi pohjimmiltaan hyvä fiilis, vaikka toki paljon epäselvääkin vielä on jäljellä. :) Jep, uskoisin, että Alisan tuntemuksissa on pohjimmiltaan kyse tuollaisista asioista, jotka nostit esiin. Voi olla vaikea pyytää apua, jos ei ole siihen tottunut. Kiitos vielä kommentistasi!

Valanya: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, oli todella ilahduttavaa kuulla, että nämä osat nousivat suosikkiesi joukkoon! :) Toivoinkin, että menneisyydestä kertominen toisi lisää syvyyttä Alisaan ja auttaisi myös ymmärtämään häntä paremmin tietyiltä osin. Ihanaa myös, että tykkäsit lopun kohtauksesta. Kiitos vielä paljon kommentista!

Juuli: Oli mukava huomata sinun yhä lukevan tätä, kiitos paljon kommentistasi! Sehän on vain hyvä, että tarina herättää tunteita ja ajatuksia, joskin toki toivon, että tuntemukset kääntyvät jossakin vaiheessa vielä positiivisen puolelle. :D Kuten tuo lainaamasi kohtakin osoittaa, niin tilanne ei ole kaikesta huolimatta missään nimessä nyt ihanteellinen - Valven etääntyminen ihan todella satuttaa Alisaa ja saa epäilemään, ja tätä asiaa ja seurauksia tullaan puimaan kyllä jatkossakin. Valvella on syynsä, ja niitä syitä tullaan käsittelemään varsin pian, mutta se, ovatko ne hyviä vai huonoja, on luonnollisesti asia erikseen. Toki toivon, että se saa hänen käytöksensä vaikuttamaan ymmärrettävämmältä, mutta pyrkimyksenäni on myös näyttää, ettei se hänen käytöstään silti oikeuta. Taipumus paeta tunteita ja tilanteita ilman, että yrittäisi kohdata niitä, on ehdottomasti hänen tapauksessaan character flaw. Ymmärrän kyllä hyvin, että myös hänen syyllisyyteensä ja velvollisuudentuntonsa saattavat lukijalle näyttäytyä turhauttavina. :) Harmi, ettei kuume-osio ollut mielestäsi onnistunut, mutta mukava kuulla että pidit noidista.  En ole varma, tuleeko Marya enää tarinassa esiintymään kovinkaan vahvasti, mutta kirjoitin häntä sellaisella ajatuksella, että jos joskus tahtoisin kertoa enemmän jostakusta tämän tarinan noidasta, se olisi ehdottomasti hän. Kiitos vielä kommentistasi!

Piitu: Älä huoli, et sanonut asioita ollenkaan kärkkäästi, varsinkin kun olet mielestäni ihan oikeassa huomioissasi. :) Etäisyys-asiaa ja sen vaikutuksia/seurauksia tullaan ehdottomasti puimaan jatkossa niin Valven kuin Alisankin osalta – ennen kaikkea sitä, miksi molemmat antoivat asian kehittyä tähän suuntaan. Kuten Juulille jo tuossa totesin, Valvella on syynsä etäisyydelleen, mutta eivät ne asiaa silti oikeuta. Asian setviminen tulee olemaan omanlaisensa operaatio sitten, kun se todella alkaa, mutta toivon mukaan sen arvoinen. Ja hyvä ehdottomasti, että tarina onnistuu herättämään vahvoja tunteita - oli jotenkin ilahduttavaa, että kutsuit tätä tekstiä siltä osin voimalliseksi. Toivottavasti tunteet tulevat olemaan taas myös myönteisiä aikanaan. :) Mukavaa, että saavuit jälleen kommentoimaan, kiitos paljon!

Isfet: Kommenttisi pelasti todella ankean päivän (viikon oikeastaan), kiitos todella paljon! Ihana kuulla, että pidit näistä uusista osista, ja olen tosi otettu siitä, että tämä tarina saa elämään vahvasti mukana. Sen kuuleminen ilahdutti erityisesti. :) ”Valve ymmärtää kerrankin toimia kuten pitää. Niin kuin haluaa” oli mitä parhaiten tiivistetty, juurikin näin. Kiitos paljon!

A/N: Mukavaa uuden vuoden alkua, ja suurkiitos vielä kaikille kommenteista! Pahoittelen tätä pitkää taukoa – vuoden loppu oli opiskelujeni suhteen niin kiireinen, että jätin kirjoittamisen kokonaan tauolle marras-joulukuun ajaksi. Tauon jälkeen oli jokseenkin vaikea palata kirjoittamisen pariin, mutta pyrin julkaisemaan jatkossa osia ainakin kerran kuukaudessa.

**

280.

Kuumeeni pahin vaihe laantui sen yön aikana.

Olen vuoteenomana kuitenkin vielä kolme seuraavaa päivää, lähinnä Valven ja Eddan käskystä. En jaksa vastustella. Suurimman osan ajasta vain nukun, kerään takaisin huvenneita voimiani. Vähän kerrallaan viimeisetkin kylmän jäljet päästävät otteensa minusta heltiämään.

Myös pahin ahdistus pysyy loitolla. En uneksi enää menneisyyden mustista hetkistä.

Neljäntenä aamuna herään ja huomaan, että oloni on viimein kuten aina ennenkin – hiukan tavallista levottomampi vain. Usean päivän toimettomuus väreilee sormenpäissäni, patistelee minua liikkeelle. Nousen ylös yrittäen olla välittämättä Valven sängyn lämmöstä, joka houkuttelee jäämään vielä hetkeksi. Olen ollut aloillani tarpeeksi pitkään.

Aamutoimet tehtyäni suuntaan keittiöön syödäkseni aamiaista ja auttaakseni Eddaa. Näen taloudenhoitajan ilmeestä, että hän soisi minun lepäävän vielä.

"Minulla ei ole mitään hätää", kerron hänelle tarttuessani puurokauhaan, ja huojennuksekseni todella tarkoitan sitä. Kuinka hyvältä tuntuukaan kävellä ilman sumun painoa päässäni. "Mutta lupaan kyllä olla varovainen."

Edda taputtaa käsivarttani. "Älkää käsittäkö väärin – on mukava nähdä teidät jalkeilla, Alisa-neiti. Myös isäntä ilahtuu. Hän on ollut niin kovin huolissaan teistä."

Huomautusta seuraa hiljaisuus. Minä kauhon puuroa lautaselle hyvin keskittyneesti.

"Onko Valve –" Sotkeudun äkkiarvaamatta sanoihini. Vaikenen ja yritän uudelleen. "Hän ei vaikuttanut olevan työhuoneessaan, kun lähdin yläkerrasta."

"Valve-herra on suorittamassa työtehtävää. Hän ei aikonut olla pitkään poissa." Edda katsahtaa minuun. "Siltä varalta, että olonne sittenkin huononee."

Yritän parhaani mukaan olla miettimättä, onko kyseessä Eddan oma oletus vai jotakin, jonka Valve todella kertoi hänelle – sidoksen kautta tai muutoin. Istahdan omalle paikalleni ja sanon puurolautasta tiiviisti tuijottaen:

"Kuten sanoin, minulla ei ole mitään hätää. Mutta, jos hän vain ennättää... jatkaisin mielelläni oppituntejani tänään. Voisitko välittää hänelle sellaisen viestin? En tahtoisi olla enää toimettomana."

Edda ei peittele tyytyväisyyttään. "Kyllä, Alisa-neiti. Ilmoitan hänelle, että voitte jo paremmin."

Loput aamun tuntini kuluvat keittiössä. Edda on päättänyt leipoa leipää, ja minä teen itseni kiireiseksi auttamalla häntä. Huoneen valtaa pian erilaisten mausteiden pehmeänmakea tuoksu, kotoisa ja tuttu aherrus. Huomaan, kuinka paljon jo pelkästään muutamat päivät vuoteenomana ovat saaneet minut kaipaamaan sitä.

Olen juuri laittamassa sämpylöitä paistumaan, kun Edda sanoo:

"Isäntä on palannut, Alisa-neiti. Oppituntinne voi alkaa, kunhan te olette valmis."

Pysähdyn. Haluan uskotella, että se on tulisijan kuumuus, joka saa lämmön kohoamaan äkkiarvaamatta kasvoilleni, ei mikään muu. Tämä on kaikkea muuta kuin hyvä alku. "Kiitos, Edda."

Askeleeni lähtevät kuljettamaan minua yläkertaa kohti kovin hitaasti. Ennen pitkää seison kuitenkin Valven työhuoneen oven edustalla, tuijotan ovenkahvaa. Tunteiden sekasorto sisälläni ei ole muuttunut yhtään selkeämmäksi kuumeen katoamisesta huolimatta. Mikäli mahdollista, se on vain pahentunut.

Emme ole oikeastaan puhuneet toisillemme sen yön jälkeen, minä ja Valve. Emme kunnolla. Ollessaan luonani kolmena viime päivänä Edda oli lähes aina hänen mukanaan, tai sitten minä olin unessa. Ahdistus ei saanut minusta valtaa enää öisin, joten Valve pysytteli visusti työhuoneessaan. Nukuin hänen sängyssään yksin.

Mikäli toivoin jotakin muuta, en kykene myöntämään sitä itselleni.

Hengähdän, ja astun sisään huoneeseen. Valve istuu jo työpöytänsä ääressä. Hän kohottaa päänsä saapumiseni kuullessaan, jää katsomaan minua. Minä jähmetyn aloilleni.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Jokin sanaton vaikuttaa kulkevan välillämme, kaiken aiemman paino. Se, miten minä vuodatin hänelle sydäntäni. Kuinka hän piteli minusta kiinni. En anna minkään vahingoittaa sinua.

Nielaisen. En äkisti tiedä, mitä tehdä käsilläni. Nykäisen hermostuksissani palmikkoani, ja näen Valven seuraavan elettä katseellaan. Samassa muistan, kuinka hänen sormensa kulkivat hiuksissani huoneen pimeässä. Hellä, kömpelö kosketus – erilainen kuin kuvittelin, ja silti kaikkea muuta kuin merkityksetön. Puna alkaa jälleen hiipiä kaulaani pitkin.

Se on lopulta Valve, joka rikkoo lumouksen. Hänen äänensä on vakava ja hiljainen:

"Olen iloinen, että voit paremmin."

"Niin minäkin", saan sanottua, ja pakottaudun ryhdistäytymään. Kävelen ripeästi pöydän luo omalle paikalleni. Pergamenttien näkeminen on tervetullut muistutus siitä, miksi oikein olen Valven työhuoneessa. Kun istun alas musteen ja taikuuden tuoksun keskelle, pystyn melkein väittämään itselleni, että kaikki on kuten ennenkin.

Mutta mitä se edes merkitsee, ennenkin? Varovaista lämpöä, joka värjäsi oppitunteja aiemmin, vai etäisyyttä? Kumartuessani Valven tekemien harjoitusten puoleen en voi olla ajattelematta, ettei tämä hetki ole kumpaakaan niistä. Tunnen sen tavassa, jolla hän tarkkailee minua, välillemme jälleen laskeutuneessa hiljaisuudessa. On kuin olisimme huomaamattamme astuneet jonkinlaisen uuden näkymättömän rajan yli, molemmat.

Katseeni viivähtää Valven pergamentteja järjestelevissä käsissä. Ehkä se on väistämätöntä. Kukaan toinen ei ole nähnyt minua yhtä haavoittuvaisena kuin hän, sinä yönä. Paljaana, kaikessa kuumeisessa pelossani. Kerroin hänelle asioita, joita en ole lausunut koskaan ääneen kenellekään. Hän auttoi minut kauhun yli. Ja kun lopulta nukahdin, hän ei lähtenyt pois.

Olen kätkenyt muiston itsestäni Valven sylissä huolellisesti sydämeeni. Mikään siitä ei silti pysty täysin kadottamaan etäisten päivien kylmyyttä. Toivo sisälläni on hauras ja varautunut. Tiedän, että pienikin väärä liike voi saada sen särkymään.

281.

Sulkakynästä lähtevä tasainen rahina on työhuoneen ainoa ääni terän koskettaessa pergamenttia, se ja ajoittainen mustepisaroiden tipahtelu kirjoittamani ylle. Mikäli ulkona sataa, on kohina niin heikko, ettei se kantaudu minun ja Valven luo. Auringonvalon sijasta seinillä ja pöydällä viipyilevät tummat, pilvisen syyspäivän sävyt.

Alun jälkeen minä pidän huomioni visusti tekemissäni kirjaimissa, yritän unohtua tavujen ja äänteiden pariin samalla tavalla kuin keittiön askareisiin aiemmin. Ilman sumun painoa pystyn keskittymään melkein tavalliseen tapaan. Aina välillä Valve keskeyttää omat työnsä neuvoakseen minua, ja kuuntelen hänen ohjeensa niin tarkkaavaisesti kuin vain pystyn. En edelleenkään kykene määrittelemään outoa tunnelmaa välillämme.

"Tahdotko, että pidämme tänään myös taikuuden oppitunnin?" Valve kysyy minulta, kun kirjoittamiselle ja lukemiselle varaamamme aika on kulunut loppuun. "On ymmärrettävää, jos haluat vielä levätä ¬–"

"Olen levännyt tarpeeksi", sanon hiukan kärsimättömästi. Valven suupielet kohoavat puolittaiseen hymyyn.

"Hyvä on." Hän vakavoituu kuitenkin melkein heti. "Ennen kuin aloitamme, minun on kysyttävä – tuntuuko taikuutesi sinusta samalta kuin aina ennenkin? Kerroit minulle aiemmin, että pystyt aistimaan nykyisin aavistuksia sen muodosta, rytmin. Onko niin yhä?"

Räpäytän yllättyneesti silmiäni. Valve ei yleensä puhu taikuudestani näin suoraan, edes oppitunneilla. Olemme keskustelleet juurettomasta taikuudesta yleisesti, sen olomuodosta ja tunnusta, ja minä olen puhunut hänelle vähän myös omasta vaikutelmastani. Yön pimeistä tunneista, valosta häivähdyksinä käsissäni. Emme kuitenkaan ole pysähtyneet siihen vielä pitkäksi aikaa.

Valven kysymys saa minut tunnustelemaan omaa oloani, etsimään jotakin erilaista verrattuna aiempaan. Olen ollut viime päivät niin keskittynyt pelkästään kuumeen olemassaoloon, että sisälläni vallitseva hiljaisuus, valon värähtely, on jäänyt taka-alalle. Nyt kun sairaus ei enää vaivaa minua, tavoitan sen rytmin suhteellisen helposti. Siitä on kiittäminen luultavasti ainakin osaksi työhuoneen taikuutta.

Kuuntelen juurettoman taikuuteni liikehdintää jonkin aikaa, kunnes vastaan Valvelle:

"Mikään ei ole mielestäni toisin kuin ennen. Miksi?"

"Sinulla oli korkea kuume", Valve sanoo. Tyynestä äänestä huolimatta näen hänen otsansa rypistyvän hienoisesti. "Sellainen saattaa vaikuttaa taikuuteen, joka ei ole vielä juurtunut. Heikentää sitä, toisinaan jopa niin paljon, että taikuuden käyttäminen hankaloituu, ellei asialle ymmärretä tehdä mitään."

Minä suoristaudun terävästi tuolillani.

"Niinkö voi todella käydä?"

Kuulostan omiin korviini säikähtäneeltä. Suhtautumiseni sisälläni nukkuvaan taikuuteen on ollut koko tämä ajan ristiriitainen, epävarmuuden ja vastentahtoisen uteliaisuuden sekoitus. Silti ajatus siitä, että kuume olisi saattanut heikentää sitä jotenkin, tekee minut levottomaksi.

Valon kuiske rintakehässäni ei ole kuitenkaan kadonnut. Vetäessäni syvään henkeä pystyn aistimaan jälleen sen liikkeen, hiljaisen virtauksen sydämenlyöntien lomassa. Tuntemus on heikkonakin omituisen huojentava. Tajuan, että nykyisin valon poissaolo olisi minusta paljon sen läsnäoloa hermostuttavampi.

"Se ei ole yleistä, mutta niin tiedetään joskus tapahtuneen. En usko, että sinulla on hätää, Alisa", Valve lisää lempeämmin. "Kuumeesi oli korkea mutta ei pitkäkestoinen, ja sen ollessa pahimmillaan sinulla oli mahdollisuus levätä."

Rauhoittelusta huolimatta minä katson häneen otsa rypyssä. "Mikset kertonut tästä aiemmin?"

Valve vaikuttaa hämmästyvän kysymystäni. "Kuten sanoin, se ei ole yleistä – todennäköisyys, että taikuudellesi olisi tapahtunut jotakin, on häviävän pieni. En halunnut huolestuttaa sinua sairaana ollessasi yhtään enempää. Muu toipumisesi oli silloin tärkeämpi."

Vaikka Valven sanojen sävy on huolellisen ilmeetön, tunnen jännittyväni: yöllinen pelkoni kummittelee muistona huoneen yllä. Toisiinsa sotkeutuneet ahdistuneet sanani, paniikki. Ei kai mikään ihme, ettei Valve tahtonut tehdä minua huolestuneeksi vielä taikuudestakin.

Huomautan silti:

"Jos kyse olisi ollut omasta taikuudestasi, et olisi ajatellut samoin."

"Tiedän. Tiedän myös, mitä mieltä sinä olisit ollut siitä, että asetan taikuuden muun hyvinvointini edelle. Vai olenko väärässä?" Valve sanoo sen pehmeästi, mutta hänen katseessaan on myös jotakin kireää.

"Se ei ole ollenkaan sama –"

Valve kohottaa kulmiaan, ja vaikenen puuskahtaen. Minulla on kauttaaltaan ristiriitainen olo. Puhumme toisillemme kuin ennen etäisyyttä, mutta en tiedä uskallanko luottaa siihen: ettei hän yhtäkkiä muuta mieltään, vetäydy muodollisuuden suojansa taakse. Sitä paitsi jokin on samalla myös toisin kuin ennen.

"Minä vain... yllätyin. Taidan kuvitella yhä, että taikuus on enemmän satua kuin jotakin todellista", tunnustan Valvelle hetken hiljaisuuden jälkeen. "Voima, johon sellaiset asiat kuin kuume eivät voi kajota. Tiedän kyllä, että olet puhunut taikuuden taakasta ja sen rajoituksista, mutta en silti ajatellut..."

Rypistän otsaani, tietämättä varmaksi mitä tahdon sanoa. Valve vaikuttaa kuitenkin ymmärtävän sanoittakin, mitä tarkoitan.

"Juureton taikuus ei lakkaa olemasta tuosta vain, mutta on totta, että ilman sidosta se on alttiimpi häiriöille. Juurtuneena taikuus on osa kantajaansa aivan toisella tapaa, peruuttamattomasti – rajoituksistakin huolimatta. Sidoksen merkitys ei ole vähäinen."

282.

Sidos, juurtuminen. Mielessäni käy, mitä Valve minulle eräällä oppitunnilla siitä kaikesta kertoi: on kuin sisällä vallinnut tyhjyys, jonka olemassaolosta ei edes kunnolla tiennyt, umpeutuisi. En osaa edelleenkään kuvitella, miltä se tuntuisi.

"Olisin kyllä kertonut tästä sinulle aiemmin, jos sinulla olisi todella aihetta huoleen", Valve sanoo nähdessään levottoman ilmeeni. "Mikäli et eläisi taikuuden keskellä, tilanne saattaisi olla toinen. Kalvaslinnassa olet kuitenkin sekä linnan oman että minun taikuuteni ympäröimä. Ne eivät varsinaisesti vahvista taikuutta sisälläsi, mutta ne..."

"Vaikuttavat siihen silti", minä sanon, ajatellen kaikkia kertoja, jolloin taikuuteni on havahtunut kalvaslinnassa aiempaa kirkkaammin hereille. Kuinka Valven metsän hämärä soi sisälläni Merkassa myrskyn taltuttamisen jälkeen.

"Niin." Valve on hetken vaiti. "Sinun tapauksessasi niin lienee myös etenkin siksi, että aistit taikuuden ympärilläsi jo nyt niin selkeästi."

Minä hymähdän. Kerroin Valvelle Agnesin minulle ojentamasta tiedonjyvästä eräällä aikaisemmalla oppitunnillamme. "Nuuhkin jatkuvasti ilmaa muiden taikuuden varalta, kuten Agnes sanoi.”

Kadun noidan mainitsemista heti: se tuo vain mieleeni toisen kohtaamisemme, toisen totuuden, jonka Agnes minulle kertoi. Hellät tunteesi häntä kohtaan luulisivat olevan suorastaan suotavia, eikö? Pudistan päätäni, epämukavan tietoisena siitä, että Valve katsoo minua kiinteästi.

"Olen yrittänyt miettiä, mistä se voisi johtua. Ehkä olet taikuudelle yksinkertaisesti herkempi, aivan kuten joku muu tuoksuille tai äänille. Juurettoman taikuuden kantajia on ollut viime vuosien kuluessa niin vähän, että on vaikea sanoa, kuinka yleistä se on.” Valve vaikenee miettiäkseen. "Minun tapauksessani asia ei ainakaan ollut niin. Saapuessani kalvaslinnaan pystyin tuntemaan mestarini taikuuden, mutta en täysin selvästi, ja olin sokea kaikelle sitä vähäisemmälle magialle. Silmäni avautuivat kunnolla vasta oman taikuuteni juurtumisen myötä."

Kaikesta aiemmin kertomastaan huolimatta minun on vaikea kuvitella Valven kuvailemaa aikaa, häntä ilman tietoisuutta ympärillään olevasta taikuudesta. Äkillinen uteliaisuus saa minut kysymään:

"Millaista sinun mestarisi taikuus oli?"

Valven hartiat jännittyvät. "Mitä tarkoitat?"

Hänen olemuksessaan on äkisti jotakin varautunutta. Muutos ei ole suuri, mutta se horjuttaa minua silti hiukan: huoli etäisyyden palaamisesta. Jatkan siitä huolimatta:

"Tai siis, taikuushan tuntuu aina erilaiselta? Noitien taikuus on omanlaistaan. Sinun taikuutesi taas – se on hyvin toisenlaista. Mietin vain, miltä mestarisi taikuus sinusta vaikutti."

Selitykseni kuultuaan Valve rentoutuu vähän. Hänen katseessaan on kuitenkin yhä sävy, josta en pidä. Se on kuin aavistus etäisyyttä, ja samalla myös jotakin, joka vaikuttaa kuuluvan kauas menneisyyteen: sille Valvelle, josta minä en tiedä mitään. Lopulta hän sanoo hitaasti:

"Sitä on vaikea pukea sanoiksi. Mestarini oli... hänen taikuutensa oli äärimmäisen voimakasta. Kaikennielevää. Aluksi se tuntui minusta kaiketi kauniilta, niin kuin kaikki kohtaamani taikuus silloin, mutta myöhemmin siitä tuli enemmän... Sellainen mahti vaati paljon tilaa ympäriltään."

Kuulostaa tukahduttavalta. En lausu ajatusta ääneen. Kalvaslinnan entisen isännän taikuus vaikuttaa kovin erilaiselta Valven omaan verrattuna: vahvuudestaan huolimatta mielessäni ei ole koskaan käynyt kuvailla sitä kaikennieleväksi. Hänen ilmeensä on niin kireä, että sanon hetken mielijohteesta:

"Eddan mukaan sinusta tuli ennen pitkää mestariasi voimakkaampi."

Valven karheassa naurahduksessa on yllätetty sointi. "Kenties. Väittäisin, että Edda ei ole tässä asiassa täysin puolueeton."

"Se, että Edda tahtoo puoltaa sinua entisen isäntänsä sijasta, kertoo minusta tarpeeksi."

Sanon sen kiivaammin kuin aioin, sisälläni selittämätön kiukku. Huvittuneisuus Valven kasvoilla hiipuu. Katsomme toisiamme pöydän yli, äkillinen äänettömyys täynnä jälleen jotakin sanatonta. Tällä kertaa meidät erottava välimatka vaikuttaa olevan vain muutaman hengenvedon mittainen. Ehkä sydämeni sen vuoksi lyö äkisti niin kovin lujaa.

"Hyvin toisenlaista, sinä sanoit minun taikuudestani. Millaista se sinusta on?”

Minulla on tunne, että Valve tavoittelee kysymykseensä kevyttä sävyä, mutta ei täysin onnistu siinä. Hänen katseensa, tummempi kuin aiemmin, pysyy tiiviisti kasvoillani. On kuin hän yrittäisi löytää minusta jotakin kätkettyä, ilman että huomaa itse tekevänsä niin.

Joudun hetken etsimään ääntäni. Vastaukseni sanon kuitenkin varmasti, epäröimättä:

”Metsän hämärä ja virtaava vesi, niiden tuoksu. Sellainen se on aina minulle ollut.” Tuntuu oudolta, etten ole kertonut sitä hänelle aiemmin.

”Metsän hämärä”, Valve toistaa. En osaa lukea hänen ilmettään. ”Aivan alusta asti?”

Seremonia: hengitykseni rytmissä kulkenut kirkas vesi, kun Valve oli lähestynyt meitä valkoisiin puettuja morsianehdokkaitaan. Sen ja mäntyjen luoma hämärä ylimääräisenä painona luissani.

”Niin. Koetko sinä itse sen jotenkin toisin?”

283.

Valve ei vastaa heti. "Niin voisi kai sanoa. Se on syvä tunne, sidos, jonka juurtunut taikuus maagin kanssa muodostaa. Vaikea kuvailla. Mutta se, mitä sinä kutsut metsän hämäräksi, ja virtaavaksi vedeksi, on osa sitä. Hämärä oli minun tapauksessani läsnä jo silloin, kun taikuuteni oli juuretonta. On vain harvinaista, että kukaan muu kuin maagi osaisi kuvailla taikuutta tuolla tavalla, noin tarkasti. Selkeästi. On kuin sinä –"

Valve keskeyttää itsensä kesken kaiken, rypistää otsaansa. Ei vaikuta siltä, että hän aikoo päättää sen mitä oli sanomassa, joten minä kysyn:

"Entä sinä ja minun juureton taikuuteni? Edda sanoi sen muistuttavan auringonvaloa. Että sinä erotat sen häntäkin selkeämmin. Onko niin todella?"

Valve epäröi, mutta nyökkää sitten. "Kuten tiedät, minä kykenin aistimaan juurettoman taikuutesi vasta, kun varta vasten etsin sitä. Nykyisin – näen taikuuden sinussa välähdyksenomaisesti, aina ajoittain. Sen perusteella jokin valonkaltainen on taikuutesi pääelementti, aivan kuten hämärä on minun: Rúnen taikuuden palasia sisällämme, jos tahtoo uskoa niin."

Ihon alla oleva valo ja hämärä, muuttumassa maailmaa taivuttavaksi taikuudeksi. En voi olla ajattelematta, että se on kovin sadunomaista, sittenkin.

"Entä hiljaisuus? Tunnen myös sen, valon lisäksi."

"Ah. Se on tuntemus, joka kuuluu yksin sinulle. Taikuuden juurtuessa se luultavasti muuttuisi joksikin muuksi. Niin tapahtuu sidoksen syntymisen myötä."

Minä kosketan kädelläni kevyesti rintakehääni. Osa minusta haluaisi kysyä viimein, mitä se oikein vaatii: saada taikuus todella juurtumaan. Mutta en usko olevani vielä valmis.

Valve vaikuttaa lukevan ajatukseni, sillä hän ei jatka aiheesta. Sen sijaan hän sanoo tunnustelevaan sävyyn:

"Voisin opettaa sinulle tänään muutaman uuden vanhan kielen sanan, mikäli haluat. Kaikki niistä eivät muodosta loitsuja, mutta ne voivat osoittautua muuten hyödyllisiksi – niin taikuudenkäyttäjille kuin muillekin."

"Sopii. Voitko kirjoittaa ne myös ylös?"

"Tietenkin."

Valve ottaa esiin uuden pergamentin ja kumartuu kirjoittamaan vanhan kielen sanoja huolellisesti minua varten. Hänen kasvoillaan on keskittynyt, tehtävään uppoutunut ilme, jota huomaan jääväni tuijottamaan. Kuinka tutuiksi sen piirteet ovatkaan minulle tulleet kaikkien näiden kuukausien aikana.

Syyspäivän vaitonaiset varjot liikkuvat ympärillämme, sekoittuvat työhuoneen pintoihin. Istun niin lähellä, että Valven vasemmassa suupielessä oleva arpi erottuu selvästi. Katsoessani sitä muistan hänen huultensa ohimenevän kosketuksen hiuksissani, hiljaa mutta varmasti lausutut sanat: sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Hänen käsivartensa ympärilläni. Ja sitten, myöhemmin, uneeni kantautunut kuiskaus: vheínir. Kuin kyse olisi ollut salaisuudesta.

Nielaisen. Pystyn ymmärtämään sen, salaisuuden: Agnes riipi omani pakolla esiin. Mutta en edelleenkään tiedä, millainen salaisuus vheíniriin kätkeytyy, mikä sen merkitys Valvelle on.

Ajattelen näkymätöntä rajaa, jonka kuvittelen meidän ylittäneen, jonkin muuttumista. Onko se totuus, vai tahdonko minä vain uskoa niin?

Hän piti minusta huolta heikoimpana hetkenäni. Hän ei lähtenyt pois.

"...Valve."

Valve kohottaa katseensa minuun, silmien harmaa yhä täynnä aiempaa keskittyneisyyttä. Rohkeuteni pettää kesken kaiken. En kuitenkaan saa karkotettua täysin mielessäni heränneitä kysymyksiä, ja sen takia sanon, sanoihini kompastellen:

"Se, mitä silloin yöllä tapahtui... mitä minä kerroin... en ole koskaan aiemmin puhunut siitä. En uskonut, että edes pystyisin. Lausumaan mitään siitä ääneen.” Hengähdän, katson Valven sijasta käsiäni. ”Mutta oloni oli jälkeenpäin parempi. Joten, minä – kiitos. Että olit paikalla, ja kuuntelit.”

Hiljaisuus. Uskaltautuessani vilkaisemaan Valven suuntaan näen hänen istuvan tuolillaan täydellisen vaiti. Minussa ailahtaa huoli, mutta se ei ole etäisyys, jonka erotan hänestä. Hänen silmistään. Pikemminkin kyseessä on suru, tumma ja syvä. Jopa hänen taikuutensa on täynnä sitä, kietoutuneena hämärään kiinni.

Voin kuulla sen myös varjona Valven äänessä, kun hän lopulta sanoo:

”Olen iloinen, jos minusta oli apua. Ja että sinä – koit, että kykenit kertomaan minulle jotakin sellaista itsestäsi. Alisa, minä – tarkoitin sitä mitä sanoin, silloin. Kaikkea siitä.”

Sinun ei tarvitse pelätä enää. Kai muistat sopimuksen, jonka teimme? Tunteiden kaaos sisälläni, painamassa rintalastaa. On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.

”Minäkin kuuntelen kyllä. Jos on jotakin, mistä haluat puhua, mitä tahansa… voit kertoa minulle, Valve. Todella.” Älä enää katoa. Toivo ja epätoivo vääristävät molemmat ääntäni.

”Tiedän.” Mutta Valve ei lupaa mitään. Tummapiirteinen suru on hänessä yhä läsnä, kun hän hetken kuluttua palaa takaisin vanhan kielen sanojen pariin. Kuin hän ei saisi karistettua sitä yrityksistä huolimatta yltään.

Minä tuijotan häntä, tietämättä mitä minun pitäisi tehdä, tai tuntea. Sisälläni sykkii tuttu kipu. Tällä kertaa tunnistan sen kaipaukseksi, ja peloksi, kysymykseksi jota en ole uskaltanut esittää koskaan ennen:

Mitä minä sinulle oikeastaan olen?

**
« Viimeksi muokattu: 30.01.2019 22:13:32 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Slytherin
  • ***
  • Viestejä: 2 332
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 283/? 28.1.
« Vastaus #229 : 29.01.2019 10:30:55 »
Oon varmaan jokaisen kommenttini aloittanut ihkutusfiiliksillä asdfghjklö ja niin täytyy varmaan alottaa tääkin koska se on aina ekä fiilis joka jää luettua :D Tiedän kyllä sen tunteen kun jää teksti tauolle niin on yllättävän vaikea palata, mutta mukavaa että tuli jatkoa, kaipalinkin jo tän lukemista :) Mukavaa, että Valven ja Aliisan välillä asiat on sillee suht hyvin, eikä Valve ainakaan vielä (eikä toivottavasti ollenkaan) vetäydy omiin oloihinsa piiloon. Nyt kun ajattelen, nää kaks on monessa suhteessa aika samanlaisia, luottaminen on vaikeeta, mutta ihanaa että pikku hiljaa he kuitenkin pystyvät luottamaan toisiinsa :) Tässä luvussa kuitenkin vielä oli ihanasti tuota jännitettä, että mitäs se kuumeinen hetki sängyssä nyt olikaan :D

Jotenkin ihanaa, että Aliisa tuntee noin vahvasti, että Valven taikuus tuoksuu metsän hämärältä ja virtaavalta vedeltä. Ilmeisesti se, että hänen taikuutensa tuoksui siltä jo ihan heti oli jotenkin epätyypillistä, ääk haluan tietää vastaukset heti kaikkeen, mutta samalla tykkään hirmuisesti tästä hitaasta tyylistä ja slow burnista :D Mitä minä sinulle oikeastaan olen? Fiilaan Aliisa, fiilaan :D

Ai niin muuten yks hassu sattuma kävi, että töissä tuli kerran vastaan tyyppi, jonka sukunimi oli Valve, joten oli vähän siinä pokassa pidättelemistä :D

Kiitoksia kivasta luvusta!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Valanya

  • Siivekäs
  • ***
  • Viestejä: 24
  • Rohkelikko sydämessäin'
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 283/? 28.1.
« Vastaus #230 : 29.01.2019 17:41:47 »
Hyvä, että Alisa voi paremmin.<3

Pidemmässä tauossa etenkin tähän aikaan vuodessa ei ole mitään pahoiteltavaa :). Kyllä me jaksamme odottaa kärsivällisesti, kun tiedämme, että sitä jatkoa tulee omalla ajallaan.  :D

Alisan ja Valven suhde on edennyt jo paljon. Nythän ollaan jo niin hyvissä väleissä, että ihan hirvittää, mitä kapuloita oot vielä keksinyt rattaisiin työnnettäväksi! Näissä uusissa osissa huomasin, kuinka molemmat ovat tietoisia uudenlaisista väleistä ja varovaisia, haluamatta rikkoa mitään (tai siis, näin minä sen toivottomana romantikkona tulkitsin ;D). Etenkin kohtaus, jossa Alisa tuli Valven (työ)huoneeseen ja molemmat vain katsoivat toisiaan oli kauniisti kuvailtu. Alisa on todella suloinen ujoutensa kanssa, pidän hänestä koko ajan enemmän. Mielestäni hän on kasvanut ja vahvistunut huomattavasti tarinan edetessä.

Oli pakko ottaa tähän pari lainausta:

Lainaus
Nukuin hänen sängyssään yksin.

Mikäli toivoin jotakin muuta, en kykene myöntämään sitä itselleni.
Mä von myöntää sun puolesta. ;)

Lainaus
Nielaisen. En äkisti tiedä, mitä tehdä käsilläni. Nykäisen hermostuksissani palmikkoani, ja näen Valven seuraavan elettä katseellaan.
Tiedän tunteen, Alisa.

Lainaus
On vain harvinaista, että kukaan muu kuin maagi osaisi kuvailla taikuutta tuolla tavalla, noin tarkasti. Selkeästi. On kuin sinä –"
Okei nyt heräsi kiinnostus. Mitäköhän Valve mahtaa tarkoittaa? Hän kyllä jättää aina tälläisiä mysteereitä ilmoille. Mietin edelleen, että mitäköhän se vheínirkin tarkoittaa.

Edda on taas oma kultainen itsensä. Voin tuntea tänne asti, kuinka hän levittää ympärilleen rauhallista ja kotoisaa ilmapiiriä. Oon yhä sitä mieltä, että saat hänen ruokansa kuulostamaan erittäin hyvältä. Haha, tätä lukiessa tulee aina nälkä.
 
Tuli mieleen, onko sulla vielä tiedossa kuinka pitkä Ævintýristä on tulossa? :) Ja sitäkin mietin, että oonko jo maininnut, että myös vastauksesi kommentteihin ovat aina todella kauniita ja mieltä lämmittäviä?

Sen verran kauan olen tätä jo kirjoitellut, että on pakko lopettaa, vaikka kauhean paljon "asiaa" olisi. Sen sanon vielä, että lopetus oli jälleen erityisen hyvä! Kiitos taas kerran, tekstistäsi tulee aina hymy naamalle. :)
Avatar by .joyriding.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 288/? 18.2.
« Vastaus #231 : 18.02.2019 18:02:54 »
Crysted: Ihkutusfiilikset ovat edelleen mitä mainioin juttu, oli erityisen mukava kuulla tällaista palautetta tauon jälkeen. :)  Hyvä huomio myös tuo kaksikon luottamuspula, Alisa ja Valve ovat toisiaan molemmat aika sisäänpäin kääntyneitä mitä syvempiin tunteisiin tulee. Ihanaa, että mainitsit tuon jännitteen, koetinkin tuoda sitä ilmi. Hienoa myös, että tykkäsit näiden osien taikuus-osiosta, olenkin pitkään jo halunnut kirjoittaa tuosta kyseisestä yksityiskohdasta, mitä Alisan taikuuden aistimiseen tulee. Siihen palataan kyllä vielä. Apua, Valve olisi hieno sukunimi! Onneksi en ole itse kohdannut ketään sen nimistä, olisin varmaan mennyt ihan puihin. :D Kiitos hirmuisesti kommentistasi, kuten aina. <3

Valanya: Kapuloita rattaisiin nimenomaan, näissä uusissa osissa on vähän sen suuntaista, valitettavasti. :D Mutta ihanaa, että olet tykännyt Alisan ja Valven suhteen etenemisestä, pyrinkin juuri tuomaan esille tuollaista uudenlaista tietoisuutta asiasta (ja minäkin olen tosiaan toivoton romantikko, joten tulkintasi lienevät ihan oikeita, heh). Ilahduin myös, että mainitsit pitäväsi Alisan ujoutta suloisena, tietynlaisen epävarmuuden kuvaaminen tällaisissa asioissa kun on aika haastavaa – että alkaako se mennä lukijan näkökulmasta ärsyttävän puolelle ja näin. Mutta toisaalta, minulle on ollut aina selvää, että Alisa on epävarma tällaisten asioiden suhteen. Ihanaa, jos hänen kasvunsa kuitenkin myös välittyy! Heh, eivätköhän Valven mysteerit selviä ajan kanssa. En valitettavasti osaa sanoa tarkasti, kuinka pitkä Ævintýristä on tulossa – tiedän kyllä, mitä jatkossa tulee tapahtumaan, mutten sitä, kuinka paljon osia ja aikaa ne tulevat vaatimaan. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi, että saisin tarinan valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta luulen, että se on aika optimistinen arvio. :D Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi, ja mukava kuulla, että kommenttivastauksistani on iloa myös. Kommentit ovat minulle tärkeitä ja ilahduttavat tosi paljon, ja toivon että saan sen myös välittymään kommenttivastauksista edes jollain tapaa. Kiitos. <3

A/N: Iso kiitos kaikille lukijoille, jotka äänestivät Ævintýrin jälleen pikarisijoituksille Finipikareissa. <3 Kuten tulostopassa jo totesin, on hirmu ilahduttavaa, että joku muukin kuin minä jaksaa välittää näiden hahmojen edesottamuksista yhä vain. Valven ja Alisan saama vuoden originaaliparituksen hopeapikari on puolestaan upea juttu ihan jo siksi, että kaksikko itse olisi asiasta kauhuissaan. ;D

**

284.

Mitä minä sinulle oikeastaan olen?

Kaiken sen jälkeen ei kai ole ihme, että Valve on jälleen vierailija unessani.

Hänen kaapunsa korpinsulat kahisevat tuulessa, jota minä en tunne. Hiukseni ovat auki, päälläni on pelkkä yömekko. Olen paljan jaloin. Valven silmien tumma tutkimattomuus on naamio, jonka hän on pukenut ylleen. Silti hän ei käännä katsettaan kasvoiltani.

Me tuijotamme toisiamme, hiukan samaan tapaan kuin työhuoneessa. Jostakin syystä en osaa arvioida etäisyyttä välissämme. Ensin se tuntuu vain parin askeleen mittaiselta, mutta muuttuu sitten, niin että todellisuudessa Valve on aina vain kauempana. Hänen selkänsä takana on kylmien talventähtien kirjoma taivas.

Haluan ylittää sen, etäisyyden. Mutta en saa jalkojani liikkeelle.

Valven olemus huokuu hänen taikuutensa synkintä ja syvintä voimaa. Juuri nyt hän on korppikuningas, muukalainen. Se, joka aina lopulta katoaa ulottuviltani.

Siksi minä hengähdän yllättyneenä, kun hän kääntymisen sijasta alkaakin kävellä minua kohti. Tuuli kulkee yhä hänen kaavussaan, hiuksissaan. Hänen ilmeensä tutkimattomuus ei ole muuttunut. Vatsassani värähtää määrittelemätön tunne.

Valve pysähtyy vasta, kun on aivan edessäni. Niin lähellä, että kykenee koskettamaan. Hänen tuoksunsa, taikuutensa, on kaikkialla ympärilläni: läheisyys jota kaipaan. Olen alkanut vapista. Pulssi hakkaa kuin rumpu kurkunpäässäni.

Meitä erottavat näkymättömät rajat eivät merkitse unessa. Valve kohottaa kätensä ja asettaa sen kaulalleni, tunnustelee sormenpäillään sydämenlyöntieni ja juurettoman taikuuden yhteistä kiivasta melodiaa. Hänen suupielillään käy aavistuksenomainen hymy.

Hitaasti, hitaasti, hän tarttuu leukaani, kohottaa päätäni itseään kohti.

En kyennyt tuntemaan tuulta, mutta sen sijaan minä tunnen Valven hengityksen lämmön hänen suunsa painautuessa omalleni.

Havahdun säpsähtäen hereille. Sydämenlyöntieni kaoottinen rytmi on seurannut minua unesta todellisuuteen, hengitys pakenee huuliltani lyhyenä ja katkonaisena. Kuin olisin nähnyt painajaista, ajattelen silmiäni kiivaasti räpytellen, vaikka todellisuudessa kyse oli jostakin aivan muusta. Veri kohisee korvissani.

Huonetta hallitseva pimeä tekee muistikuvista ja yksityiskohdista häkellyttävän selkeitä. Kosketan haparoiden kaulallani tuntuvaa pulssia, kohotan sormeni hetken epäröinnin jälkeen leualleni. Suulleni. Sisintäni korventaa levottomuus, kun annan itseni elää unen viimeiset hetket uudelleen.

Hiukseni valuvat kasvoilleni ja olkapäilleni nukkumisen jäljiltä sekaisena putouksena. Äkkiä en kestä tuntea niiden olevan auki. Etsin sängyn päädystä hiusnauhan, jolla sidon tukkani hätäisesti kiinni, yritän hengittää syvään katkonaisten särähdysten sijaan. Se ei saa mieltäni tyyntymään. Taikuus välähtelee ranteissani kiivaasti, kuin auringonsäteet veden pinnalla.

Katson valon liikehdintää yhteen puristunein huulin. Kyse ei ole siitä, että näkisin tällaista unta ensimmäistä kertaa. Ei todella. Miksi siis se tuntuu nyt niin erilaiselta? Paremmalta. Pahemmalta. En osaa kertoa itselleni niiden eroa. Kehoni on kauttaaltaan jännittynyt, aivan kuin se odottaisi unen tapahtumien jatkuvan, odottaisi yhä tuttujen viileiden käsien uudenlaista kosketusta.

Hieraisen kasvojani kädelläni. Mieleeni nousee kuva Valvesta työhuoneessaan, hänen silmissään olleesta surusta. Kuinka se tihkui taikuuden läpi. Muisto on niin erilainen uneni tapahtumiin verrattuna, että hymyilen tahtomattani alakuloisesti.

Mikä ikinä surun syy onkin, hän ei selvästi tahdo puhua minulle siitä. Silmänräpäyksen ajaksi kadonnut raja on jälleen tuskallisen todellinen. Ehkä minä olen ymmärtänyt sittenkin kaiken – hänet – väärin. Tiedän kyllä, kuinka helppoa on sekoittaa totuus ja toive keskenään.

Ajatus kivistää sydäntäni. Se ei silti muuta omia tunteitani miksikään muuksi, olivatpa ne kuinka sotkuisia hyvänsä.

Asettaudun hitaasti takaisin makuulle. Oloni on yhä levoton. On vaikea olla miettimättä mitään muuta kuin untani, Valvea ylittämässä etäisyyttä. Sulkiessani silmäni näen hänen puolihymynsä, kuin salaisuuden, joka on vain minulle tarkoitettu.

Osa minusta toivoo, etten olisi lainkaan herännyt.

285.

"Edda kertoi, että löytäisin sinut täältä."

Minä hätkähdän. Vaikka inhosinkin etäisten päivien aikana näkemiäni unia, ne eivät vaivanneet minua valveilla ollessani juurikaan. Eivät ainakaan niin paljon kuin olisivat voineet. Ehkä se johtui siitä, että Valven välttelevä käytös sai kaiken sen tuntumaan päivänvalossa kaukaiselta.

Nyt on toisin. Kuullessani Valven lähestyvät askeleet ja hänen äänensä, kääntyessäni katsomaan häntä, en pysty ajattelemaan hetkeen mitään muuta. Kylmän yötaivaan sijasta hänen selkänsä takana kohoavat lukusalin kirjahyllyt, eikä hänellä ole maaginkaapua yllään. Silti tunnen pulssini kiihtyvän, aivan kuin kehoni muistaisi kaiken unessa tapahtuneen todeksi.

”Hei”, tervehdin aavistuksen vaivalloisesti samalla kun yritän keksiä, mitä asiaa Valvella voisi minulle olla. Näen hänen silmäilevän kirjoja, joilla olen ympäröinyt itseni lukusalin nurkkaukseen. Sylissäni on yksi hänen merkintöjään täynnä olevista teoksista. Olen selaillut sitä odottaessani, että Edda kutsuisi minut avukseen keittiöön.

”Sinun ei pitäisi lukea viileällä lattialla. Sairastut vielä uudelleen.”

Sanoistaan huolimatta Valve istuutuu viereeni, lyhyen välimatkan päähän. Suru ei ole läsnä hänessä enää, pelkästään taikuuden tutut sävyt.

Tutkiessani niitä tulen ajatelleeksi, mitä Valve minulle työhuoneessaan eilen kertoi: ettei ole tavanomaista aistia toisen taikuutta näin tarkasti, ainakaan, jos ei ole maagi.

En ole varma, mitä mieltä olla tiedosta. Oli kuin Valve ei olisi itsekään tiennyt. Ehkä minun pitäisi yrittää olla tekemättä niin, mutten tiedä, miten. Valven taikuudesta on tullut itseensä selvä osa elämääni, koska se on itseensä selvä osa häntä. Ennen kaikkea, minä pidän siitä. Hänen hämärästään, kaikesta mikä siihen kuuluu. En osaa kuvitella, etten tuntisi sitä samalla tavoin kuin nyt.

Hymähdän hiljaa, hämilläni siitä, kuinka varma olen asiasta. Sentään taikuus on jotakin, jonka minä hänessä ymmärrän.

Ajatusteni harhaillessa Valve on ottanut yhden lattialla olevista kirjoista käsiinsä. Hän lehteilee sivuja, pysähtymättä pitkäksi aikaa mihinkään. En ole varma, käykö hän läpi omia muistiinpanojaan vai jotakin muuta. Tiedän Valven tietävän, että olen viettänyt aikaani yrittämällä lukea hänen merkintöjään, mutta muuten emme ole juuri puhuneet asiasta.

Minä odotan turhaan, että hän sanoisi jotakin lukemastaan tai kertoisi, miksi etsi minua. Kun hiljaisuus vain jatkuu, alan kiinnittää huomiota vääriin asioihin: Valven niskaan koottuihin hiuksiin, hänen tummaan paitaansa, joka on lähes samanlainen kuin sinä kuumeisena yönä hänen huoneessaan. Miten selvästi se paljastaa hänen solisluunsa ja hartioiden terävän linjan. Liikahdan paikallani levottomasti, ja kysyn:

”Onko jotakin tapahtunut?”

Valve kohottaa katseensa kirjasta. Voisin vaikka vannoa, että hän vaikuttaa hetken verran häkeltyneeltä.

"Ah, ei. Minä vain – Kun puhuit aiemmin vanhoista muistiinpanoistani, en kuvitellut, että lukisit niitä näin perusteellisesti. Vaikutat etsineen hyllyistä kaiken mahdollisen."

Punastun. Etäisten päivien aikana minulla oli suoranainen pakkomielle löytää lukusalista kirjoja, joissa oli Valven nuorena tekemiä merkintöjä. Se sai minut tuntemaan, että tein edes jotakin sen sijaan, että välttelin mieltäni korventaneita kysymyksiä. Niitä, joihin minulla ei ole vastauksia vieläkään.

"Yritän lukea muistiinpanojasi", korjaan Valvea peittääkseni hämmennykseni. "En ymmärrä kovin paljoa."

"En usko, että vika on sinussa", Valve sanoo kuivaan sävyyn samalla kun hän selailee käsissään olevaa kirjaa. Tällä kertaa erotan, miten hänen katseensa ohittaa muun tekstin ja kulkee sen sijaan hänen omassa kömpelössä käsialassaan marginaalien reunoilla. Hänen otsansa rypistyy.

"Väittäisin, ettei tästä ollut juuri hyötyä edes minulle – käytin siihen aikaan apunani enemmän intoa kuin harkintaa. Olin unohtanut, kuinka toivoton osasin olla."

Valven puhuessa minä oivallan äkisti jotakin: hän ei todella saapunut kirjastoon mistään muusta syystä kuin nähdäkseen minut. Siitä aiempi häkeltyneisyys, se ettei hänellä ollut tarjota minulle kunnollista syytä tuloonsa. En ole varma, mikä saa minut niin vakuuttuneeksi asiasta, mutta johtopäätöksen tehtyäni en osaa enää kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa.

Käännän päätäni kätkeäkseni ilmeeni, jonka pelkään paljastavan liikaa. Se on vaarallista, tämä hauras toivo. Minun on muistettava raja, suru. Minun ei pidä unohtaa etäisyyttä. Muussa tapauksessa ajaudun jälleen tilanteeseen, jossa on aivan liian helppoa satuttaa itsensä.

Hämmentyneen iloni lomassa olen kuitenkin myös hiukan närkästynyt nuoren Valven puolesta. "Sinun ei pitäisi olla noin ankara. Olet varmasti tehnyt parhaasi."

286.

Valve vilkaisee minua epäilevästi. "Pelkäänpä, ettei se ole ollut tarpeeksi. Nämä ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä taikuuteen ja vanhaan kieleen liittyviä arvauksia ja olettamuksia."

Hänen jyrkkyytensä hämmentää minua: en ymmärrä, miksi hän suhtautuu tällä tavoin johonkin, jonka on tehnyt ollessaan kokematon ja nuori. Muistan, kuinka arvokkailta Valven sanat minusta tuntuivat löytäessäni ne ensimmäisen kerran – tärkeiltä. Ei ehkä niinkään niiden tarjoaman tiedon takia kuin siksi, että ne olivat jälleen uusi puoli hänestä.

"No, minulle niistä on ollut silti apua", sanon päättäväisesti ja tartun kirjaan, jota olin aiemmin selailemassa. En aio antaa Valven asenteen vaikuttaa siihen, miten suhtaudun asiaan.

Tunnen Valven katseen itsessäni, kun alan käydä sivuja uudelleen läpi. Vaikka siihen olisi tilaisuus, hän ei tee elettäkään lähteäkseen pois. Yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiota, mutta se on vaikeampaa kuin tahtoisin.

Keskity, käsken itseäni ärtyneesti. Nyt kun Valve kerran on paikalla, minun on parasta käyttää tilanne hyödyksi sen sijaan, että unelmoin. Kääntelen sivuja niin kauan, että löydän oikean kohdan, ja liikahdan näyttääkseni sen Valvelle.

"Puhut tässä kaernasta ja taikuuden kanavoimisesta. Mitä se oikein tarkoittaa?"

En usko lausuvani vanhan kielen sanaa täysin oikein, mutta Valve ei huomauta asiasta. Hän nojautuu lähemmäs lukeakseen, mitä on nuorena kirjoittanut.

"Kærna. Kyseessä on todellakin vanhalla kielellä muodostettava loitsu, joka auttaa kanavoimaan taikuutta: ohjaamaan sidoksessa syntyvää voimaa halutulla tavalla.”

Kærna”, minä lausun kokeilevasti.

”Aivan. Sen tunnistaminen on taitanut olla yksi niitä harvoja asioita, joiden suhteen olen osunut tuolloin oikeaan."

Voin yhä kuulla väheksynnän Valven äänestä. Minä avaan suuni väittääkseni vastaan, kun samassa tajuan, että hänen kasvoillaan on vastahakoinen, miltei vaivaantunut ilme. On kuin ne nolottaisivat häntä, nämä vanhat merkinnät kaukaa menneisyydestä.

Kallistan uteliaana päätäni. "Valve. Jos sinä et halua, että luen mitä olet aikoinaan kirjoittanut, voin kyllä –"

Valve äännähtää kieltävästi, otsa jälleen rypyssä. "Kunhan vain pidät mielessäsi, että osa tiedoista saattaa olla virheellisiä. Iso osa niistä. Muutoin asia ei vaivaa minua."

Hänen jäykkä kehonkielensä kertoo minulle kuitenkin kaikkea muuta. Hän tuijottaa yhä omaa kirjoitustaan, näyttäen siltä kuin sen olemassaolo loukkaisi häntä. Voin vain kuvitella, mitä hän on ajatellut nähdessään minut merkintöjensä ympäröimänä lukusaliin saapuessaan. Kaikki se poikamainen into ja tiedonjano muuntuneena horjuviksi kirjaimiksi, niin kovin erilaisiksi kuin hänen nykyinen tietämyksensä ja käsialansa.

Sisälläni ailahtaa hellyys. Puren huultani, mutten lopulta voi mitään hymylle, joka hiipii esiin.

”Eivät minun kirjoitusharjoitukseni ole tämän parempia. Kai muistat, että mustetta on aina kaikkialla?”

”Se on täysin eri asia”, Valve vastaa niin itsepäisesti, että minä kysyn, puoliksi nauraen:

”Kuinka niin?”

”Olet edistynyt lyhyessä ajassa valtavasti, ja lisäksi –"

Valven lause katkeaa kesken kaiken. Tajuan, että merkintöjensä sijasta hän katsoo minua. Naurun jälkiä suupielilläni. Hänen ilmeensä on nyt täysin toisenlainen. Se saa minut ajattelemaan untani, etäisyyden ylittämistä. Ei tutkimattomuuden vuoksi, vaan siksi että Valve näyttää siltä kuin olisi unohtanut kaiken muun ympäriltään.

Kaiken muun paitsi minut. Hänen katseensa huulillani on kuin kosketus.

Värähdän. Hiljaisuus vaikuttaa kerääntyvän jälleen täyteen merkityksiä, joita siinä ei ollut aiemmin. Hetki kuitenkin rikkoutuu, kun Valve räpäyttää silmiään, kääntää päänsä pois.

”Meitä kahta ei voi verrata keskenään.” Hän sanoo sen niin vaimeasti, pehmeästi, että minä hädin tuskin kuulen häntä. Tunnelma on äkisti muuttunut. Silti Valve ei saa täysin karistettua aiemman hetken vaikutusta äänestään. Hiljaisten sanojen alla on tumma tunteiden kaaos. ”Se on vain hyvä.”

En tiedä, mitä vastata. Mitä tunteet hänen äänessään saavat minut tuntemaan. Nauru on takertunut kurkkuuni. On kuin suupielilläni tuntuisi Valven kosketuksen kaiku, vaikka mitään ei tapahtunut. Ei muualla kuin unessani.

Olen puristanut käteni huomaamattani nyrkkiin. Mitä minä sinulle oikein olen. Se ei ole pelkkä epävarma kysymys, joka käy mielessäni toisinaan, vaan jatkuva aavekipu sydämessä. Mahdoton kadottaa.

Minun ei pidä unohtaa etäisyyttä. Paitsi, että sitä ei ole välillämme enää, ei samalla tavalla kuin ennen. Muussa tapauksessa Valve ei istuisi nyt vieressäni. Raja on yhä olemassa, mutta… sekin vaikuttaa muuttuneen. Vai kuvittelenko minä vain?

Tämän pitäisi riittää. Että olemme nyt tässä, että Valve ei ole katoamassa luotani. Minun ei pitäisi haluta enempää.

Mutta teen niin silti.

287.–288.

Minä lasken sylissäni olevan kirjan hellävaroin lattialle, katson ajan naarmuttamaa kantta Valven sijasta. Ajatukset kiertävät hyödytöntä kehää päässäni. Tiedän hymyni haihtuneen. Sen tilalla on ilme, jonka pelkään olevan kirkas peili kaikelle sille salaiselle, mitä parhaillaan tunnen.

Vaikka odotan niin tapahtuvan, Valve ei lähde pois. Ei, vaikka myös hänen olemuksensa on aiempaa paljaampi, kuin hänkin olisi paljastanut itsestään enemmän kuin tahtoi. Sillä miten puhui. Tavassa, jolla minua katsoi.

Mutta niinhän on tapahtunut ennenkin. Pienen pieniä hetkiä, vaihdettuja katseita, lämpö Valven äänessä. Hänen käsivartensa ympärilläni, huolimatta etäisyydestä.

En pysty karistamaan sitä mielestäni. Jos minä sanoisin jotakin nyt, yrittäisin antaa äänen toivolleni, niin ehkä viimein –

”Saitko koskaan tietää, kuinka satu päättyi?”

”Mitä?” kohotan pääni hämmästyneenä, ja näen Valven tarkastelevan minulle lahjaksi antamaansa satukokoelmaa. Se on meitä ympäröivässä kirjapinossa odottamassa omaa vuoroaan: tarkoitukseni oli katsella sitä Valven merkintöjen jälkeen.

”Hiisiprinsessa”, Valve sanoo ja ottaa kokoelman käteensä. Hän lehteilee sivuja varovasti. ”Kun minä… huomasin sinun olevan täällä silloin, et ollut nähdäkseni ehtinyt viimeisille sivuille asti. Luitko lopun myöhemmin?”

”Oh, en. Minä – tapahtui niin paljon. Kuumeeni kohosi, ja… Ajattelin, että lukisin sen loppuun ehkä tänään.” Takeltelen sanoissani muistaessani, että Valve löysi minut nukkumasta lukusalista.

Valve nyökkää. Hän kääntelee sivuja niin kauan, että löytää aukeaman jolla Hiisiprinsessan tarina alkaa: minä tunnistan ensimmäisen unenomaisen kuvituksen, prinsessan kulkemassa metsässä tietämättään kohti hiisien ansaa. Hänen kultaiset hiuksensa on koottu pään ylle hohtavaksi kruunuksi, joka vaikuttaa olevan täynnä kesän valoa. Metsän tummat varjot eivät ole vielä koskettaneet hänen askeliaan.

”Sadun lopusta on olemassa erilaisia versioita.” Valve jatkaa sivujen kääntelemistä, mutta hitaasti, seuratakseen samalla tarinaa. Näen tutun kuvan hiisikuninkaasta tarkkailemassa prinsessaa rikkinäiseltä valtaistuimeltaan, tähdenlennon värien hehkun polttamassa prinsessan sormia. Salaperäisen muukalaisen hupun peittämät kasvot. ”Toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, mikä oikein on onnellinen päätös.”

Jokin määrittelemätön Valven äänessä saa minut siirtämään katseeni häneen. Aiempaan verrattuna hänen ilmeensä on tyyni, paremmin hallittu. Silti olen näkevinäni siinä myös aavistuksenomaisen, syvän surun. Paha aavistus vääntää vatsaani.

Sen sijaan että kysyisin, mitä Valve tarkoittaa, minä sanon:

”Voisin yrittää lukea sadun nyt loppuun. Autatko minua siinä?”

”Lukemisen oppitunti täällä”, Valve toteaa hitaasti. Ehkä vain kuvittelen hänen epäröivän. Hetken mietittyään hän kuitenkin nyökkää ja ojentaa satukokoelman minulle.

Minä mumisen kiitoksen ja alan käännellä sivuja vuorostani. Olin ollut sadun loppupuolella jo niin väsynyt, että kestää hetki muistaa, mihin kohtaan tarkalleen ottaen jäin. Lopulta löydän oikean sivun, kuvan prinsessasta ja hiisikuninkaasta katsomassa toisiaan kirouksen murtumisen jälkeen. Kuin heidän maailmassaan ei olisi ketään muuta.

Ryhdyn lukemaan ääneen sadun viimeisiä kappaleita. Se sujuu minulta yhä kovin vaivalloisesti. Käydessäni satua läpi itsekseni hypin herkästi vaikeiden kohtien yli, mutta Valven ollessa paikalla en tohdi tehdä niin. Hän korjaa erehdyksiäni, auttaa kärsivällisesti, jos jokin ilmaus tuntuu minusta ylitsepääsemättömältä. Hitaasti minä pystyn punomaan sanoista edessäni kokonaisuuden, joka on ehjä.

Ehjä, ja onnellinen. Hiisikuningas ja prinsessa elävät elämänsä yhdessä loppuun asti, toisiaan rakastaen ja kunnioittaen. Minut valtaa sen luettuani huojennus. Prinsessa ja kuningas todella voittivat tiellään olevat esteet.

”He siis saivat toisensa, tässä nimenomaisessa versiossa. On myös sellaisia, joissa niin ei käy.”

Hartiani jännittyvät kuullessani Valven hiljaa lausutut sanat. Näen hänen katsovan sylissäni olevaa kirjaa, mutta hajamielisesti: hänen ajatuksensa ovat selvästi kaukana. Huojennukseni keskelle sekoittuu aavistus huolta.

”Miksi ei?” kysyn jäykästi, voimatta estää itseäni. ”Minusta tämä oli hyvä päätös. Kaunis. Juuri sellainen kuin piti.”

Valve hymyilee toteamukselleni. Se on pelkästään alakuloinen hymy.

”Kaunis? Ehkä. Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Hiisikuningas huijasi prinsessan valtakuntaansa vääryydellä. Prinsessa suoritti mahdottomia tehtäviä kuvitellen, että niiden läpäiseminen vapauttaisi hänet, mutta sen sijaan hiisikuningas sai hänet salaperäisenä muukalaisena rakastumaan itseensä.  Olipa kuningas kirottu tai ei, joidenkin mielestä hän ei ansaitse prinsessan rakkautta – onnellista loppua tämän kanssa. Siksi on olemassa myös lopetus, jossa niin ei tapahdu. Useampi sellainen, itse asiassa.”

Minä tuijotan häntä. Joidenkin mielestä kuningas ei ansaitse prinsessan rakkautta. Ja Valve on yksi heistä. Vaikka hän ei sano sitä, minä voin kuulla sen hänen matalasta tarinankertojan äänestään. Hänen ilmeensä on hänen puhuessaan jollain tapaa synkän periksiantamaton.

Samalla siinä on kuitenkin myös jotakin melkein uupunutta. Surullista. Näen sen ohikiitävinä hetkinä Valven kasvoilla, kun hän kuvittelee etten huomaa.

”Niissä versioissa, joista puhuit… rakastuuko prinsessa häneen silloinkin? Silti? Entä… entä kuningas?”

Sana rakkaus särähtää suussani, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Valve katsoo nyt suoraan minuun. Tällä kertaa en osaa tulkita hänen ilmettään.

”Rakastuu. Aivan kuten kuningas – rakastaa häntä. Mutta juuri rakkautensa vuoksi hän päästää prinsessan menemään. He ehkä kohtasivat, koska kuninkaalla ei ollut vaihtoehtoja, mutta se ei tarkoita, että heidän on elettävä lopun elämäänsä asian ehdoilla. Prinsessa jatkaa elämäänsä toisaalla, kun taas kirouksesta vapautunut kuningas jää yksin omaan valtakuntaansa. Se on kaikkein parasta prinsessan kannalta.”

Valve sanoo sen kaiken kuin hän muistuttaisi itseään jostakin, jonka on unohtanut. Minä istun paikoillani täydellisen vaiti. Jokin terävä raapii rintakehääni. Oloni on tietyllä tapaa samanlainen kuin silloin, kun Agnes vieraili linnassa. Kun hän kertoi minulle asioita itsestäni, joita en olisi tahtonut kuulla. Eikä se silti tehnyt niistä yhtään vähemmän totta.

Se on pelkkä tarina. Mutta sanat kuulostavat pääni sisällä kovin ontoilta. Tunnen, kuinka jo alun perin hauras toivoni murenee sormissani kuin hiekka. Viimeinkin minä näen aiempaa selkeämmin kokonaisuuden, joka on pitkään koostunut pelkistä sirpaleista.

Ennen kuin ehdin tointua, Valve nousee seisomaan.

”Olet edistynyt lukemisessa jo paljon, Alisa. Voit olla ylpeä. Minun on mentävä jatkamaan nyt töitäni.”

Minä säpsähdän. ”Valve –”

Mutta Valve poistuu paikalta kuin ei olisi huomannut, kuullut. Minä jään yksin lukusalin hiljaisuuteen.

Tuntuu, että pysyn aloillani pitkän aikaa. Tuijotan eteeni mitään näkemättä. Lopulta siirrän katseeni Hiisiprinsessan viimeiselle sivulle, kuvaan, jossa kuningas ja prinsessa syleilevät toisiaan. Prinsessalla, silloin jo kuningattarella, on yllään valkoinen häämekko. Molemmat hymyilevät. Heidän silmissään on kyyneleitä. Pystyn ymmärtämään syyn siihen paremmin kuin hyvin.

Ajattelen sitä, miten kyseessä on onnellinen loppu, johon Valve ei usko.

Se on parasta prinsessan kannalta.

”Entä prinsessa? Eikö kukaan ole ajatellut kysyä mitä hän ehkä haluaa?” Ääneni on pelkkä vihainen kuiskaus.

Vedän syvään henkeä, suljen varovasti satukokoelman kannen. Nousen seisomaan. Huoneessa on vielä Valven aavistus taikuuden läsnäoloa. Hätkähdän huomatessani, kuinka synkkä sen tuntu on. Sulkiessani silmäni tunnistan myös huonosti piilotetun kivun, saman, joka varjosti Valven taikuutta kerran ennenkin.

Silloin minä en seurannut häntä. En tee samaa virhettä enää.

Kohotan leukaani ja lähden Valven perään.

**
« Viimeksi muokattu: 19.02.2019 09:56:19 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

Crysted

  • Slytherin
  • ***
  • Viestejä: 2 332
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 288/? 18.2.
« Vastaus #232 : 20.02.2019 15:21:38 »
Onnea pikareista, ne on hyvin ansaitut :) Kikattelin tuolle ajatukselle että Alisa ja Valve saisivat tietää tuosta parituspystistä XD Siinähän muuttuisivat naamat varmaan punaisiksi.

Ihanaa että Valve pistäytyi Alisan unessa :D Tykkäsin varsinkin tästä Miksi siis se tuntuu nyt niin erilaiselta? Paremmalta. Pahemmalta. se kuvastaa hyvin Alisan sisäistä ristiriitaisuutta.
Lainaus
Osa minusta toivoo, etten olisi lainkaan herännyt.
Same :D

Ihana Valve kun ei halua, että Alisa lukee kylmällä lattialla jottei sairastu mutta jää sitten siihen seuraksi eikä Alisan peloista huolimatta lähde pois heti :) Tykkään siitä, että Alisa tuntee ja huomaa Valven taikuuden muutokset ja pienet viestit niin vahvasti, vaikka ehkä edes Valve ei tiedosta oman taikuutensa muutoksia aina yhtä vahvasti.

Aws tuo kohta missä Valve jää tuijottamaan Alisan hymyä ja se katse tuntuu Alisasta melkein kosketukselta :3

Lainaus
Mitä minä sinulle oikein olen. Se ei ole pelkkä epävarma kysymys, joka käy mielessäni toisinaan, vaan jatkuva aavekipu sydämessä. Mahdoton kadottaa.
Tuo aavekipu on jotenkin ihana sana, en oo ennen kuullu käytettävän sellaista, mutta tykästyin siihen paljon :) Ja se kuvaa myös hyvin tuota Alisan pohdintaa. Tykkäsin myös siitä, että Alisan ajatuksissa tuo etäisyys saa tosi vahvan merkityksen, siitä melkein tulee jo melkein näkymätön antagonisti, joka on tunkenut itsensä näiden välille :D

Voi tuo Hiisiprinsessa-satu sai vielä tälläisen ihanan syvän merkityksen! Onpa tosiaan osuva vertaus näiden kahden suhteelle. Ihan käy sääliksi Valvea kun hän ei koe ansaitsevansa rakkautta :( Haluun tulla halaamaan ja sanomaan kyllä ansaitset! You go Alisa, kyllä prinsessalla pitää olla mahdollisuus saada oma äänensä asiasta kuuluville! Ihanaa että Alisa ei anna etäisyyden voittaa vaan lähtee Valven perään :)

Seuraavaa lukua innolla odottaessa :)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 12
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 288/? 18.2.
« Vastaus #233 : 21.02.2019 23:42:27 »
Näitä osia oli kiva lukea. Valottavat vähän Valven sielunelämää. Tästä saa jo punottua villejä veikkauksia.

Valve siis pitää Alisaa paljon parempana ihmisenä kuin itseään saman ikäisenä saati nykyään. Tai ainakaan hän ei halua, että Alisa lukee vanhoja muistiinpanoja ja vertaa itseään siihen nuoreen Valveen, josta saa pieniä palasia muistiinpanoista. Hyvin todennäköisesti tuolloin tapahtui jotain, mihin Valve mm. mielipiteensä perustaa. Onko se jotain, mitä Valve teki vai kenties jotain mitä jätti tekemättä? Liittyisiköhän siihen mahdollisesti jotenkin Moira, Rowan ja Nessa? Tai Rahkon morsiamet?

Hänen jyrkkyytensä hämmentää minua: en ymmärrä, miksi hän suhtautuu tällä tavoin johonkin, jonka on tehnyt ollessaan kokematon ja nuori.
Miksiköhän niin? Asialla ei taida kuitenkaan olla tekemistä varsinaisesti itse muistinpanojen kanssa? Ehkä muistiinpanot ei nolotakaan Valvea, vaan se mitä ne edustavat ja mistä ne muistuttavat?

Kaikki se poikamainen into ja tiedonjano muuntuneena horjuviksi kirjaimiksi, niin kovin erilaisiksi kuin hänen nykyinen tietämyksensä ja käsialansa.

Sisälläni ailahtaa hellyys. Puren huultani, mutten lopulta voi mitään hymylle, joka hiipii esiin.

”Eivät minun kirjoitusharjoitukseni ole tämän parempia. Kai muistat, että mustetta on aina kaikkialla?”
Haluan jääräpäisesti uskoa, että tämä on vain Alisan väärä tulkinta Valven käytöksestä. Eiks vaan? ;D

Meneeköhän mun teoriat liian pitkälle?

Silloin minä en seurannut häntä. En tee samaa virhettä enää.

Kohotan leukaani ja lähden Valven perään.
Hyvä Alisa! Go, girl, go! Ja Valve, juokset karkuun, sinä munaton pelkuri! >:( Nyt viimeistään on selvää, että molemmilla on tunteita. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että vähän aikaa sitten epäilin Valven tunteita.

Kiitos näistä lukukokemuksista. Vaikka melkein kyllä kuolin tuon joulutauon aikana. ;D

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 293/? 13.3.
« Vastaus #234 : 13.03.2019 18:21:54 »
Crysted: Kiitos hirmuisesti kommentista, kuten aina! Oli tosi mukava lukea poimintojasi noista osista, mistä kohdista olit tykännyt jne, siitä tulee aina tosi hyvä fiilis. :) Ihanaa esmes että huomioit tuon Valven huolen Alisan istuessa lattialla, se oli sellainen pikkuyksityiskohta jonka kirjoittamisesta pidin paljon – merkityksellisistä katseista sun muusta toki puhumattakaan, heh. Todella hyvä oivallus myös tuo, että etäisyydestä on tullut Alisalle jotakin konkreettista, tuli itsellekin sellainen ahaa-elämys, että niinhän se todellakin on. Hienoa kuulla että pidit Hiisiprinsessa-vertauksesta, olin itse alkuun vähän epävarma sen toimivuudesta. Joo, Valve on aika umpikujassa tuntemustensa suhteen, ja niitä avataankin vähän lisää taas näissä uusissa osissa. Kiitos vielä paljon!

Juuli: Todella mukava kuulla, että tykkäsit näistä uusista osista ja Valvenkin ajatusmaailma valottui taas vähän enemmän, kiitos paljon kommentistasi. :) On ihana lukea tällaista pohdiskelua ja spekulaatiota, huomaa että tekstin pieniinkin juttuihin on kiinnitetty huomiota, jee! Kysymyksiin ja mietintöihin tulee vastauksia ajallaan (piakkoin itse asiassa, luulen), mutta mitä tulee noihin Valven muistiinpanoihin, niin itse ajattelin sen kaksijakoisena juttuna – että osaltaan kyse on ihan silkasta nolostumisesta (koska Valve on perfektionisti tällaisten juttujen suhteen), mutta kun hän on kyseessä, niin mukana on silti yleensä myös jokin syvempi ja synkempi puoli, ja niin tässäkin. ”Valve siis pitää Alisaa paljon parempana ihmisenä kuin itseään saman ikäisenä saati nykyään” on tässä kohtaa erittäin hyvä analyysi. Hienoa, että Hiisiprinsessa ilmeisesti myös selkeytti hänen tunteitaan Alisaa kohtaan. :) Kiitos vielä kommentista! 

A/N: Kiitos vielä kerran kommenteista! <3 Huomasin olleeni viimeksi vähän epämääräinen, kun puhuin Ævintýrin pituudesta, joten selvennän vielä: vaikka tarinan saaminen valmiiksi tämän vuoden puolella on jossain määrin optimistinen arvio, ei se ole silti missään nimessä mahdoton. Isoja tarinakaaria ei ole jäljellä montaa, loppujen lopuksi. Ettei jää vain vaikutelmaa, että ajattelin kirjoittaa tätä maailman tappiin asti. :D

**

289.

Kiirehtiessäni yläkertaan Valven jäljessä olen äärimmäisen tietoinen siitä, etten oikeastaan tiedä, mitä tehdä sitten kun tavoitan hänet. Kuinka aion saada hänet kuuntelemaan itseäni nyt, jos hän kerran tahtoi lähteä luotani alun perin?

Ennen kaikkea, kuinka saan hänet uskomaan, että hän on väärässä?

Aiempi kiukkuni on hiipunut joksikin varovaisemmaksi, mutta sen voima pitää minut yhä liikkeessä lähtiessäni nousemaan portaita ylös. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minun on nähtävä hänet. En saa mielestäni prinsessan kasvoilla välkehtineitä onnen kyyneleitä, valkoista häämekkoa. Valven ääntä hänen sanoessaan, ettei kuningas ansaitse prinsessan rakkautta. Kuinka varmalta, lopulliselta, hän sen sanoessaan kuulostikaan.

Terävä kipu viiltää rintakehääni muistellessani sitä. Kaiken epävarmuuden jälkeen on silti huojentavaa olla varma jostakin, edes tästä. Viimeöinen uneni ei ole yhtä kuin todellisuus. Valve ei aio ylittää etäisyyttä. Mikä hänen syynsä pohjimmiltaan onkin, se ei tule olemaan milloinkaan hän.

Haluaisiko hän edes sitä, en tiedä. En uskalla arvata, mitä hän... Mutta jos aion koskaan ottaa asiasta selvää, se olen minä, jonka on otettava askel ensimmäisenä. Olipa minulla toivoa tai ei.

Aivan kuten kuningas rakastaa häntä. Valven ääni oli ollut varma ja lopullinen myös silloin.

Minun on suljettava ohikiitävän hetken ajaksi silmäni. Olen saapunut viimeinkin portaikon yläpäähän, tunteitteni sekasorrosta ja kiireestä aavistuksen hengästyneenä. Ehkä molemmat ovat syy siihen, että taikuus sisälläni vaikuttaa kovin elävältä: valo ei ilmesty esiin, mutta ihoni alta kantautuva rytmi on itsepintainen ja selkeä.

Valven taikuuden kaiku erottuu sekin, kuin jalanjäljet lumessa. Kipu on laantunut vain vähän. Olen vakuuttunut, että päädyn työhuoneeseen, jos seuraan sitä.

Tarkastan tottumuksesta, että palmikkoni on kuten pitääkin, ettei päälläni olevassa mekossa ole mitään vikaa. Ele on lähes rauhoittava, vaikka tunnenkin käsieni vapisevan aavistuksenomaisesti: merkki siitä, että oloni on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin varma, tai valmis. Kävelen työhuoneen oven luo ja koputan siihen silti.

Astun sisään ennen kuin Valve ehtii sen enempää myöntyä saapumiseeni kuin kieltääkään sitä. Hän ei istu työpöytänsä ääressä, kuten odotin, vaan seisoo aloilleen jähmettyneenä huoneen perällä. Kuin olisi ollut vaeltamassa rauhattomasti sen päästä päähän minut huomatessaan, mielessäni käy.

Työhuone on tulvillaan myöhäissyksyn haaleaa puolihämärää, jonka lävistää sieltä täältä hyllyillä olevien lasipullojen virvatulimainen hohto. Myös Valve piirtyy esiin sekoituksena valoa ja varjoja. Näen hänen katsovan minua varuillaan.

"Alisa. Mikä tuo sinut tänne?"

Kysymys on terävä, Valven sanomaksi suorastaan tyly. Näin lähellä hänen taikuutensa synkkyyttä on mahdotonta olla huomaamatta. Minulla on tunne, että yksikin väärä sana saa hänet katoamaan kauas tavoittamattomiin.

En voi antaa niin käydä.

"Se oli vasta lukemisen oppitunti", sanon. Valven kulmien rypistyessä otan askeleen eteenpäin ja kohotan hiukan leukaani. Tiedän kuulostavani itsepäiseltä. "Kuulisin mieluusti myös jotakin taikuudesta, mikäli se vain sopii."

Ymmärrän kyllä, ettei Valvella ole mitään estettä häätää minua pois kiireittensä varjolla. Arvelen kuitenkin, ettei hän tee niin. Ei, kun kyse on järjestelystämme, joka ei muuttunut edes etäisyyden aikana. Ehkä kyse on Valven kunniantunnosta, ehkä jostakin muusta, mutta uskon sen olevan tarpeeksi, jotta voin pysyä juuri nyt hänen luonaan.

Sitä paitsi hänellä ei ole yllään maaginkaapua. Minun on mentävä jatkamaan töitäni, hän sanoi, mutta sen sijasta hän vaeltaa työhuonettaan ympäri kuin ansaan joutunut susi: kauniina ja levottomana ja vaikuttaen siltä, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä. Ei lainkaan.

Ajatellessani sitä minut valtaa ristiriitaisten tunteiden hyöky. Kuvittelin kohtaavani viileän ja hallitun korppikuninkaan, joka käyttäytyisi kuin keskusteluamme Hiisiprinsessasta ei olisi koskaan tapahtunut.

Valve on harkinnut sanojani jonkin aikaa vaiti, mutta viimein hän nyökkää. Minun on vaikea olla näyttämättä huojennustani, vaikka hänen äänensävynsä on selvästi vastahakoinen:

”Hyvä on. Mistä haluaisit kuulla tänään?”

Hän kävelee hitaasti työpöytänsä ääreen, ja minä seuraan esimerkkiä ennen kuin hän ehtii muuttaa mielensä. Nyt kun olen päässyt tähän asti, on entistä vaikeampi saada muistikuvia aiemmasta hiljenemään. Yritän keskittyä parhaani mukaan pelkästään taikuuden oppituntiin, siihen mitä minun pitäisi Valvelta kysyä. Jokin turvallinen aihe, sellainen, joka veisi molempien ajatukset hetkeksi muualle.

Valven tarkastellessa minua omalta paikaltaan tutkimattoman näköisenä en kuitenkaan osaa ajatella mitään turvallista. Onko se todella kipu, joka tekee hänen taikuudestaan näin läpitunkevaa, kuin se olisi yhtäkkiä kaikkialla? Tunnen hämärän hiljaisena kosketuksena ihollani, täynnä salaista surua, mutta myös jotakin muuta. Jotakin tukahdutettua ja kiivasta.

Värähdän. Oma taikuuteni on puolestaan äänekästä hiljaisuutta, iholle yltävää valoa. Kuin se olisi voimistunut entisestään Valven taikuuden myötä.

290.

”Miksi on epätavallista, että tunnen sinun taikuutesi niin tarkasti?”

Väärä kysymys, minä voin lukea Valven ilmeestä, joka on muuttunut jälleen varautuneeksi. Kohtaan hänen katseensa suostumatta perääntymään. Haluan saada vastauksia edes johonkin, olkoon se sitten taikuus.

Valve näkee kai uhman kasvoillani, sillä hän ei yritä saada minua tulemaan toisiin ajatuksiin. Iloinenkaan hän ei silti ole: erotan totuuden kireistä leukapielistä, tavasta jolla hän sulkee silmänsä hetkeksi. Mutta hän ei myöskään jätä vastaamatta kysymykseeni.

"Kuten olen kertonut aiemmin, taikuutta ei voi yleensä aistia, jos ei ole taikuudenkäyttäjä. Ei ainakaan kovin selvästi", hän toteaa harkittuaan asiaa hetken. "Ihmiset tunnistavat maagien ja noitien toiseuden, mutta eivät konkreettisia loitsuja lukuun ottamatta pysty usein kunnolla määrittelemään sen syytä. Juurettoman taikuuden kantajien kohdalla tilanne on toisenlainen, mutta pohjimmiltaan heilläkään ei ole kykyä aistia taikuutta kovin tarkasti."

Suhtautuipa Valve puheenaiheeseemme miten hyvänsä, taikuudesta puhuessaan hän vaikuttaa hiukan tyynemmältä kuin saapuessani työhuoneeseen. Tiedän, ettei kumpikaan meistä silti todellisuudessa usko, että kaikki on kuten tavallisesti. Tunnelma on lasinhauras ja jännittynyt, kuin ymmärtäisimme molemmat, että pohjimmiltaan tässä on kyse jostakin kätketystä.

Se ei tee taikuuden salaisuuksista yhtään vähäpätöisempiä. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, kun Valve sanoo:

"Juurtumisen ja sidoksen syntymisen myötä syntyy myös uusi tietoisuus taikuudesta, sen eri muodoista. Maagi aistii toisen maagin taikuuden, kuten myös noidan, Väkeen kuuluvan ja niin edelleen. Vaivattominta se on toisten maagien tapauksessa, koska heidän taikuutensa on jotakin tuttua. Mutta myös sillä, kuinka paljon toisen maagin taikuudesta voi tuntea, on rajansa."

Valve koskettaa pöydällä olevaa nahkakantista kirjaa, tarttumatta kuitenkaan siihen. Tulen ajatelleeksi, että hän ei kaiketi kuvitellut kertovansa tästä minulle, ei ainakaan pitkään aikaan: hänen on etsittävä oikeita sanoja.

"Sillä on rajansa", Valve toistaa lopulta hitaasti, tällä kertaa aavistuksen epäröiden. "Edes toinen maagi ei voi nähdä kaikkea. Taikuudessa on olemassa kerroksia, joihin muut eivät yleensä pääse."

Yleensä. Katseemme kohtaavat pöydän yli. Valven ilme on jotakin varautuneen ja ihmettelevän väliltä, kun hän sanoo hiljaa, kasvojani tarkastellen:

"Kertomasi perusteella on mahdollista, että sinä... aistit enemmän kuin on tavanomaista. Mitä tulee taikuuteen yleisesti, se on epätavallista, joskaan ei täysin ennenkuulumatonta. Mutta se että huomaat, tunnet, minun taikuudestani niin paljon, ja osaat ennen kaikkea sanallistaa tuntemasi sillä tavalla kuin teet, on..."

Valve vaikenee otsa rypyssä. Aistin tyyneyden alla jälleen levottomuuden: hänen taikuutensa kihelmöi ihollani. Minä hieraisen käsivarttani hiukan hämillisesti. Valven kertoman jälkeen se tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä. Että minä todella tunnen hänen taikuudestaan enemmän kuin pitäisi.

"On mitä?" kysyn. En kykene peittämään haavoittuvaisuutta äänestäni. Se ei johdu pelkästään juuri kuulemastani, vaan myös etäisyydestä, siitä mitä Valve sanoi Hiisiprinsessasta. En voi mitään sille, mitä tunnen, joten miksi siis Valve kuulostaa siltä kuin hän kammoaisi asiaa sydämensä pohjasta?

"Kyse ei ole siitä, etteikö niin koskaan tapahtuisi." Valven toteamus on pehmeä. Hiukan vastahakoinen. "On joitakin tapoja. Yksi niistä on loitsu, kahden maagin välillä luotava sidos, joka sallii tuntea toisen taikuuden syvästi. Jakaa sen myötä osan omasta voimastaan.”

Minä kuuntelen hämmentyneenä. "Kuten sidos sinun ja Eddan välillä?"

"Ei. Ei täysin. Paran ja taikuudenkäyttäjän tapauksessa yhteys on molempia osapuolia hyödyttävä sopimus. Myös sen merkitys on kiistatta vahva, mutta ei silti samanlainen. Loitsu, josta puhun, on pikemminkin..." Valve hengähtää terävästi, keskeyttää itsensä. ”Sillä ei ole väliä. Tässä ei ole kyse siitä. Yhtä kaikki, tunnet enemmän kuin on tavallista. Olet herkkä taikuudelleni tavalla, jota en ole kohdannut ennen.”

Väliimme lankeaa Valven kertoman myötä äänettömyys. Yritän parhaani mukaan jäsennellä kuulemaani, mutta se on vaikeaa. Saamani vastaukset tuntuvat tekevän minut vain entistäkin hämmentyneemmäksi.

Ja silti minusta tuntuu, aivan kuten Hiisiprinsessan tapauksessa, että ymmärrän pohjimmiltani enemmän kuin haluaisin.

”Sinun mielestäsi... minä todella tunnen taikuutesi niin tarkasti? Sen perusteella, mitä sinulle eilen kerroin?”

Mitä oikein sanoinkaan silloin? Metsän hämärä, virtaava kirkas vesi. Kuinka vahvasti olen tuntenut ne Seremoniasta asti. Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tutummaksi Valven taikuus on minulle tullut. Erotan eri sävyjä päivä päivältä helpommin.

Mielessäni käy, mitä ajattelin aiemmin lukusalissa: sentään taikuus on jotakin, jonka minä hänessä ymmärrän.

”Niin. On vaikea olla täysin varma, mutta joka tapauksessa enemmän kuin on tavallista – etenkin juurettoman taikuuden kantajan tapauksessa.”

Valve on hetken hiljaa. Hänen seuraavat sanansa kuulostavat aivan väsyneeltä tunnustukselta:

”Tai ehkä pikemminkin, enemmän kuin itse haluaisin. Sinun tapauksessasi sen ei silti pitäisi yllättää minua."

291.

Minä räpäytän silmiäni, epävarmana siitä, kuulinko oikein. Valven iloton ilme kertoo minulle tarpeeksi. En usko, että hänen oli tarkoitus sanoa mitään sitä ääneen.

"Miksi?" Kysymykseni on pelkkä hengähdys. Nojaudun lähemmäs Valvea, peläten että hän päättää paeta jonkin tekosyyn turvin.

Näen Valven katseen viivähtävän lyhentyneessä etäisyydessä välissämme, siirtyvän jälleen minuun. Tuijotamme toisiamme hiljaisuuden yli. Minä en oikeastaan odota hänen vastaavan. Äkkiä hän kuitenkin hymyilee, yhtä surullisesti kuin Hiisiprinsessasta puhuessaan. Lasipullojen valo värjää arven hänen suupielessään meripihkan väriseksi.

"Koska ilman taikuuttakin näet minusta liikaa. Paljon enemmän kuin tahtoisin. Saat minut ajattelemaan, että..." Valve pudistaa päätään. Jatkaessaan hänen äänensä on aiempaa karheampi. "Syy on omani. Minä – Olisi omaksi parhaaksesi, jos asia olisi toisin.”

Valven sanojen odottamattomuus, paljas rehellisyys, muuttuu kivuksi sydämessäni. Tuntemus muistuttaa hetken ajan niin paljon hänen taikuudestaan huokuvaa kipua, etten heti kykene erottamaan niitä toisistaan. Kuin se kaikki olisi pohjimmiltaan yhtä ja samaa, hänen ja minun tuntema epätoivo tästä tilanteesta.

Samalla minussa kohoaa kuitenkin myös kiukku, yhtä voimakas kuin lukusalissa. Mitä minä sinulle oikein olen. Kynteni pureutuvat kiinni kämmeniin. Sillä, kuinka paljon minä hänen taikuudestaan tunnen, ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Vaikka kuinka yritän, minä en näe – ymmärrä – läheskään tarpeeksi. Harhailen vain pimeässä, ja Valve antaa minun tehdä niin.

"Omaksi parhaakseni? Kuten prinsessan ja hiisikuninkaan tapauksessa, heidän päätyessä elämään erossa toisistaan kaiken sen jälkeen, mitä he ovat yhdessä kokeneet?" kysyn. Tunnen sydämen hakkaavan kurkussani liian nopeasti, kuin varoitus, mutten välitä. Tämän vuoksihan minä yläkertaan saavuin.

Valven hartiat jännittyvät. Sanani tulivat hänelle selvästi yllätyksenä. ”Niin voi kai sanoa. Mutta, Alisa–”

”Olen ajatellut sitä, mitä heidän tarinastaan kerroit", minä keskeytän, tietoisena siitä, että jos en puhu nyt, en ehkä pysty siihen ikinä. "Siitä, mikä on onnellinen loppu ja mikä ei. Kuinka kuningas ei ansaitse prinsessan rakkautta tekojensa takia, ja prinsessan on vain hyväksyttävä asia. Riippumatta siitä, mitä hän itse tuntee. Haluaa. Olen ajatellut sitä, ja minä–"

Hengähdän, katson Valven sijasta nyrkkiin pusertuneita käsiäni. Aivan kuten lukusalissa, ääneni on pelkkä kiivas kuiskaus. "En ole samaa mieltä. Minusta ne, jotka ajattelevat niin, ovat yksinkertaisesti väärässä."

"Väärässä?" Valve kuulostaa sekä hämmästyneeltä että kireältä.

”Jos he kerran rakastavat toisiaan – niin silloin sillä ei ole väliä. Millään sillä. Kuningas johdatti prinsessan valtakuntaansa, koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oliko se silti väärin? Ehkä. Luultavasti. Mutta kuningas auttoi häntä muukalaisena. Hän ei vaatinut prinsessan rakkautta itselleen, olettanut mitään sellaista tapahtuvan. Se, mitä prinsessa häntä kohtaan tunsi, tämä tunsi vapaasta tahdostaan. Ja kun kirous murtui, eläminen yhdessä kuninkaan kanssa oli hänen oma valintansa.”

Olen jossakin puhetulvani vaiheessa noussut seisomaan, liian rauhattomana pysyäkseni aloillani. Tajuan olevani hengästynyt. Kaiken sen sanomalla olen tehnyt jostakin salaisesta itselleni todellista, ensimmäistä kertaa. Se on samaan aikaan sekä huojentavaa että äärimmäisen pelottavaa. En kykene hallitsemaan sekavia tunteitani, kykene pitämään niitä poissa kasvoiltani: toivoa ja kipua ja kaipaustani. Ne vuotavat minusta yli.

"Se oli hänen oma valintansa", toistan. Voin erottaa vapinan äänestäni.

Valve on kuunnellut minua täydellisen hiljaa, mitään sanomatta. Nyt hän kuitenkin nousee, kävelee hitain askelin eteeni: en ole varma, miksi hän tekee niin. Minun on kohotettava päätäni kohdatakseni kunnolla hänen katseensa, vaikka tiedän olevani hänelle juuri nyt avoin kirja.

Harmaat silmät ovat tummat, tummat. Hengitys juuttuu kurkkuuni. Kuinka hän voi väittää minun näkevän liikaa, kun hän itse katsoo minua tuolla tavalla?

"Kuninkaan tulee ajatella prinsessan parasta", Valve sanoo matalasti. Hänen katseensa tummuus kuvastuu myös hänen sanoistaan, hänen taikuudestaan. Tukahdutettu kiihkeys, joka kertoo enemmän kuin hänen sulkeutuneet kasvonsa. "Vain ja ainoastaan sitä, mikä takaisi prinsessalle parhaan mahdollisen elämän."

"Entä jos prinsessa ei ole samaa mieltä? Se mitä hän haluaa, eikö sillä ole mitään merkitystä?" minä kysyn. Tiedän Valven tietävän täydellisen tarkkaan, kuinka kovaa sydämeni parhaillaan lyö. Joudun tekemään kaikkeni, etteivät lauseeni horjuisi.

"Alisa, sinä et voi ymmärtää–"

"Auta minua sitten ymmärtämään!" kivahdan lähes epätoivoisesti. "Minä – ole niin kiltti, Valve. Minä pyydän."

292.-293.

Valven silmät tummuvat entisestään: voin nähdä hiljaisen kamppailun hänessä. Minä odotan henkeäni pidätellen, että saisin viimeinkin jonkinlaisen vastauksen, selityksen.

Lopulta hän sanoo:

”Jonkin asian haluaminen ja se, mikä on oikein, eivät ole sama asia. Mikäli prinsessa ei pysty käsittämään sitä, edes kuninkaan pitäisi. Hänen pitäisi tietää, mitä prinsessa ansaitsee. Eikä se ole hän. Ei milloinkaan hän. Kirouksen vaikutus – mitä ikinä kuningas toivoo, se ei katoa noin vain.”

Valven ääntä vääristää tunne, jota en ole kuullut siinä koskaan ennen. Hän hengittää aiempaa raskaammin, kaiken tavanomaisen tyyneytensä menettäneenä. Olemme ajautuneet entistäkin lähemmäs toisiamme.

Sanoistaan huolimatta Valve vaikuttaa siltä, ettei hän kykene kääntymään pois. Ottamaan askelta taaksepäin. Ei, vaikka se olen nyt minä joka voi kuulla hänen sydämensä, sen epätasaisen, kiivaan rytmin. Kovin samanlaisen kuin omani.

Se ja hänen taikuutensa synkkyys paljastavat minulle hänen ajatuksistaan enemmän kuin hän kaiketi haluaisi. Enemmän kuin hän omista toiveistaan itse ymmärtää. Kerro minulle, että olen väärässä.

"Ei tällaisissa asioissa ole kyse ansaitsemisesta." Sanon sen hyvin hiljaa. "Ei edes tällaisissa, Valve. Ja… olen iloinen, ettei kuningas ajatellut noin siinä versiossa, jonka luin. Muuten he olisivat onnettomia molemmat – sekä hän että prinsessa.”

Valve vetää terävästi henkeä. Hänen kasvoillaan käy niin eksynyt, haavoittuvainen ilme, hänelle vieras, että minä liikahdan ja tartun hänen käteensä. Se on silkka hetken mielijohde, niin äkkinäinen, että ehdin hädin tuskin itse ymmärtää sitä. Ehkä osa minusta pelkää, että hän katoaa, jos en tee mitään.

Tunnen Valven jännittyvän, mutta hän ei ravista kättäni irti. Minä kiedon sormeni hänen ranteensa ympärille lujemmin. Sen oli tarkoitus olla pelkkä lohdullinen ele, yritys karkottaa synkkyys, mutta ei äkkiä tunnu siltä. Ei enää ensimmäisten sekuntien jälkeen – ei, kun olemme toisiamme näin lähellä. Valven pulssi on kovin tiheä vasten sormenpäitäni. Todellinen.

Hänen paljaan ihonsa tuntu. Kuinka tämä äkillinen läheisyys herättää tutun, salaisen energiavirran sisälläni eloon. Nielaisen. Valven kehon lämpö huokuu vasten omaani.

"Valve–" Sanat kuihtuvat huulilleni nähdessäni, kuinka hän minua katsoo. Silmät kavenneina, lähes musteentummina. Tällä kertaa sillä ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Haavoittuneisuus ei ole kadonnut, mutta eksyneisyyden tilalle on tullut jotakin muuta. Sydämemme lyövät aivan yhtä lujaa. Minä pidän lujasti kiinni Valven kädestä ja hän katsoo minua kuin olisin ainoa asia, jolla on merkitystä. Hänen aiemmat sanansa kaikuvat päässäni – niiden taakse kätkeytyvä totuus.

Minä en kuvittele tätä. Oivalluksen voima miltei huimaa. En ole yksin siinä, mitä toivon. Haluan. Mutta pelkästään se ei saa etäisyyttä katoamaan.

Joko hän on typerys, tai pelkää. Kumman luulet olevan krummín tapauksessa oikea vaihtoehto? Valve ei aio ylittää etäisyyttä, koska hän pelkää. Tajuan voivani nähdä sen hänestä nytkin. Huoneen meripihkavalo kulkee hänen kasvojensa poikki, paljastaa kireät leukapielet ja kätketyn kauhunsekaisen levottomuuden. Ehkä erottaisin sen myös hänen taikuudestaan, jos sulkisin silmäni.

Pystyn ymmärtämään sen paremmin kuin hyvin – sillä minäkin pelkään. Pelkään, ja samalla kaipaan, niin paljon etten ole kestää sitä.

En halua, että kumpikaan meistä pelkää enää.

Siksi minä kerään kaiken sisälläni olevan rohkeuden ja suutelen häntä.

Aivan kuten lukusalissa kerran, se on pelkkä kömpelö, haparoiva yritelmä. Valve ei kumarru puoleeni, tule minua vastaan millään tavoin, joten yletyn ainoastaan sipaisemaan hänen suupieliään. En tiedä kuinka minun tulisi liikkua, mitä tehdä käsilläni. Valve seisoo aloillaan kuin patsas. Näen hänen tuijottavan minua kuin ei olisi varma, tapahtuuko tämä todella.

Hämmennys ja epävarmuus valtaavat minut. Olen jo perääntymässä, sydämessäni kammottava, korventava häpeä –

kun samassa Valve vetää minut lähemmäs.

Aluksi suudelma on miltei tuskallisen lempeä. Kuten joskus ennenkin, Valve koskettaa minua äärimmäisen varovasti, kuin pelkäisi minun särkyvän. Tunnen hänen huultensa höyhenenkevyen hipaisun huulillani, sormien tutkivan viivähdyksen niskassa. Kaikki on hellää, haurasta. Jo yksin se saa kylmät väreet kulkemaan hallitsemattomasti selkärankaani pitkin.

Häpeäni haihtuu ja sen tilalle ilmestyy jälleen rohkeus, jonkinlainen syvältä kumpuava vaisto. Käteni liikkuvat kuin itsestään, etsiytyvät Valven harteille, samalla kun minä painaudun häneen kiinni. Hänen kehonsa on jäntevä omaani vasten. Se tuntuu aivan vastaukselta kysymykseen, jonka olemassaolon ymmärrän vasta nyt.

Minä ynähdän, upotan sormeni hänen hiuksiinsa kuin tummaan veteen. Valven kurkusta kantautuu tukahtunut äännähdys. Äkkiä hän avaa suuni omallaan, muuttaa suudelman uudenlaiseksi ja syväksi. Viileiden käsien kosketus niskassani on hidas, varma hyväily. Valve ei maistu taikuudelta, kuten odotin, vaan joltakin vieraalta, melkein makealta. Hänen suunsa on lämmin. Vähän kerrallaan me kuromme umpeen viimeisenkin etäisyyden väliltämme – eikä se ole silti tarpeeksi.

Valven kädet kulkevat niskastani leukapielilleni, käsivarsille. Laskeutuvat tunnustelemaan kylkiäni ja lantioni kaarta. Minä vavahdan. Kukaan ei ole koskaan ennen koskettanut minua tällä tavalla. Jopa mekon kankaan läpi hänen sormensa jättävät jälkeensä poltteen, joka on samalla kertaa sekä sietämätön että suloinen. Lakkaamatta me suutelemme, hengästyneesti, nälkäisesti, muun maailman ympäriltämme kadottaneina. Valve painaa kätensä alaselälleni, ja minä vajoan kiinni häneen entistä lujemmin. Energiavirta sisälläni on niin pakahduttava, että miltei pelkään sen voimaa.

Mutta samalla en tahdo mitään muuta.

Juuri kun ajattelen niin, Valve rikkoo äkkiarvaamatta suudelman. Siltä se vaikuttaa: jonkin oikean ja ehjän rikkoutumiselta. Yhdessä hetkessä minä hengitän mielihyvääni hänen suuhunsa, samaa jota tiedän hänenkin tuntevan, sormeni yhä hänen hiuksissaan, ja toisessa hän kompuroi kiireesti kauemmas, kuin ei voisi paeta luotani tarpeeksi nopeasti.

Horjahdan, ymmärtämättä heti tapahtunutta. Olen yhä liian täynnä suudelmaa, kosketusta, tätä uutta polttavaa halua. Yritän turhaan tasata hengitystäni. Huuleni ovat turvonneet. Tuntuu kuin olisin äkisti havahtunut hereille unesta, jonka haluaa jatkuvan aina vain.

”Minä– Mitä–”

Valve katsoo minua silmiään kiivaasti räpytellen. Ennen kuin ehdin lukea hänen ilmettään, hän kääntyy, olemus kireänä ja tavoittamattomana. Jopa hänen taikuutensa tutut sävyt ovat äkisti kaukana. Tunnen välimatkan terävänä kipuna välissämme, tavalla jota en ole kokenut koskaan ennen.

”Olen pahoillani.”

Käheä kuiskaus, vaimeasti lausuttu. Ei mitään muuta. En ehdi vastata, kun Valve jo kiirehtii pois huoneesta.

Minä jään seisomaan yksin.

**

A/N2: Sattuneesta syystä näiden osien julkaisu jännittää kovasti, äää. Toivottavasti kerrotte, mitä mieltä olette. :) Mitä taas loppuun tulee, niin toivon mukaan lohduttaa(?) kuulla, että seuraavien osien työnimi on Kirous – syyt ja salaisuudet alkavat siis luultavasti selvitä jossain määrin.
sentimentaalista löpinää.

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 12
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 293/? 13.3.
« Vastaus #235 : 16.03.2019 11:19:22 »
No niin, tulihan se pusu sieltä. Ja oikein kunnon pusu!  ;D
Nyt alkaa olla jo aika huvittavaa, että asiaa käydään läpi vieläkin Hiisiprinsessan kautta, kun kumpikaan ei uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä. No pelottaahan se, ymmärrettävää.

Valve ei kumarru puoleeni, tule minua vastaan millään tavoin, joten yletyn ainoastaan sipaisemaan hänen suupieliään. --

Hämmennys ja epävarmuus valtaavat minut. Olen jo perääntymässä, sydämessäni kammottava, korventava häpeä –
Tää oli kauhea hetki. Alisan häpeän ja kauhun pystyy tuntemaan niin elävästi. Tämähän nimenomaan on se, mikä eniten pelottaa. Että toinen ei vastaakaan. Hyvä, että hetki jäi vain lyhyeksi. Olisin niin nylkenyt Valven, jos hän olisi jättänyt Alisan vain seisomaan tuossa vaiheessa.

Kiitos näistä osista! Jään odottamaan malttamattomana jatkoa.

Crysted

  • Slytherin
  • ***
  • Viestejä: 2 332
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 293/? 13.3.
« Vastaus #236 : 17.03.2019 11:52:06 »
Noniin nyt vasta ehdin lukemaan uuden luvun, parempi myöhään kuin ei milloinkaan :D Tää on sellanen teksti jota ei viiti nopeasti puhelimella lukasta vaan nautiskella koneen ääressä sitten kun on kunnolla aikaa :D

Musta on kiva, että tossa alussa Alisa tajuaa, että Valve ei ole se, joka aikoo ylittää etäisyyden. Jotenkin se "mies tekee ensimmäisen aloitteen" on niin yleinen tropee (ei toiki välttämättä huono kaikissa tapauksissa), että on kiva, että Alisa päättää taistella haluamastaan :) En tiedä olenko ikinä kehunut Alisaa hahmona, mutta hän on kyllä hyvin kirjoitettu vahva naishahmo :)

Lainaus
Valven taikuuden kaiku erottuu sekin, kuin jalanjäljet lumessa.
Tää oli jotenkin ihana vertaus :)

Alisa huomaa ihanasti tuon Valven hiljaisen hermostuneisuuden edellisen luvun keskustelusta johtuen, vaikka Valve ei juuri teekään muuta kuin seiso tuolla huoneen perällä :) Siinä oli taas paljon sitä ihanaa kuvailua josta niin tykkään tässä tarinassa :)

Voi Valve luota nyt vaan Alisaan! Hän kantaa selvästi niin paljon sydämellään, jota ei uskalla syystä tai toisesta huojentaa. Mutta yees you go Alisa älä anna Valven taas vetäytyä kuoreensa.

APUVANESUUTELEE! jos oisin tiennyt mitä tässä luvussa tapahtuu oisin kiiruhtanut lukemaan tän jo paljon aikasemmin (toisaalta hyvä että odotin niin on aikaa purkaa ajatuksia kunnolla :D) aloin kirjottaa tätä kommenttia sillee samalla kun luin jotta ei taas jäis sanattomaks niin kuin yleensä ja varmaan hyvä, koska nyt oon taas ihkutusfiiliksissä :D Yllätyin hyvällä tavalla, sillä en osannut odottaa että se tapahtuu vihdoin! Tykkäsin kauheasti siitä että alussa Valve ei kumartunut Alisan puoleen eli ei ollu ns "täydellinen satusuudelma" (vaikka empatisoin Alisan hermoilua siinä :D), mutta sitten hetken päästä päästiinkin kunnon suudelmaan :D melkein ehdin pelätä, että Valve ei ollenkaan aio vastata mutta jee hän vastasi! Vaikka myöhemmin lähtikin pois :( No toisaalta tykkään siitäkin, koska olis outoa jos pelkkä suudelma riittäis Valven kuoren rikkomiseen. Mutta hei nyt kun on vihdoin kissa nostettu pöydälle, ehkäpä Alisa saa Valven avautumaan kunnolla siitä mikä mättää :)

Lainaus
Vähän kerrallaan me kuromme umpeen viimeisenkin etäisyyden väliltämme – eikä se ole silti tarpeeksi.
Tämä! Jotenkin se, että se etäisyys hiipi siellä takana vaikka he olivatkin fyysisesti noin lähekkäin toisiaan on hieno yksityiskohta, koska fyysisyydestä huolimatta Valve ei ole pudottanut kaikkia muurejaan yltään. Voin vain arvailla mitä hänen päässään on meneillään tuolloin, varmasti melko ristiriitaista :D Vaikka hän on hetken ajan suudelmassa yhtä mukana kuin Alisa, hänen alitajuntansa yrittää varmaan hieman estellä häntä. Samalla tuo kohta on hienoa foreshadowingia tuohon loppuun jossa Valve lähtee pois.

Turhaa jännität osien julkaisua, en muista että missään vaiheessa olisin joutunut olee sillee "öö mitä ihmettä ei tää sovi" :D Oot hienosti osannut rakentaa tätä tarinaa ja kehittää näiden kahden suhdetta pikku hiljaa ja vaikka sinäänsä yllätyin suudelmasta, ei se mistään puskien takaa tullut, vaan sopii täydellisesti tähän kohtaa tarinaa :) ihan varmasti tulen lukemaan tän tarinan moneen kertaan uudestaan sitten kun tää joskus valmistuu :)

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 006
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 293/? 13.3.
« Vastaus #237 : 20.03.2019 01:40:16 »
SUUDELMA!!!!!!!!! Rakkaudentäyteinen romantiikkahöpsöni luki tuon lopun ahnain silmin (tai no korvin, koska puheohjelma luki sen :D) ja äää. Jotenkin osasin silti odottaa, että Valve tekee jotain tuollaista. Mutta hänkin selkeästi rakastaa tai ainakin välittää Alisasta, mutta miksi hän käyttäytyi noin? Onneks seuraavassa osassa toivottavasti tosiaan niitä syitä aletaan käymään! Mutta vihdoin, 293 osan jälkeen, se tapahtui mitä toivoin jo ihan alusta lähtien :D Kiitos näistä osista ja pahoittelen pitkää kommentoimattomuuttani, tuntuu vaan että on vaikeaa pukea ajatuksiaan sanalliseen muotoon. :3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3