Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 121772 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
« Vastaus #180 : 15.05.2018 22:17:53 »
Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentista! Ilahduin tosi paljon kuullessani, että niin Alisan tunteiden selkiintyminen (tai ainakin pintaan nouseminen sielun syövereistä, juurikin näin) ja Valven hellyys välittyvät. :)

LillaMyy: Täytyy sanoa, että menin ihan sanattomaksi, kun näin kommenttisi! Ja taidan olla vähän sanaton yhä, ahhh. Olen ihan hirveän kiitollinen siitä, että jaksoit kirjoittaa noin kattavan ja perusteellisen kommentin, ja teit vieläpä pohdintoja koko ajan matka varrella - se oli minun näkökulmastani todella mielenkiintoista ja palkitsevaa luettavaa, tarinaa katselee sen pohjalta itsekin vähän uusin silmin. Joten, apua, kiitos!! Ihan mahtavaa, että löysit tämän tarinan pariin jälleen, ja että olet tykännyt, reaktioitasi oli tosiaankin hirmu antoisa ja piristävä lukea.  :)

A/N: Nämä seuraavat osat ovat taas vaihteeksi sellaisia, joiden julkaisu vähän hermostuttaa. Luvassa on hyvin perusteellista puhetta ja selitystä (veri)taikuudesta, kun en oikein tiennyt, miten muutenkaan sen kävisin tässä vaiheessa läpi kuin Valven luennoinnin avulla. Aiemmin ilmoitetusta poiketen Alisa ei myöskään juuri ehdi setviä tunteitaan ihan vielä. Mutta se tapahtuu kyllä!

Huom: Nämä osat käsittelevät veritaikuutta, joten verenvuodatuksesta on puhetta eri muodoissa. Samassa yhteydessä (osassa 220) esiintyy myös yksittäinen maininta itsensä vahingoittamisesta. Ei mitään erityisen graafista, yksityiskohtaista tai muutenkaan järkyttäväksi tarkoitettua kuvailua, mutta teen tiettäväksi kuitenkin.

**

217.

Seuraavana päivänä minä jään lukemisen oppitunnin jälkeen Valven työhuoneeseen saadakseni kuulla häneltä veritaikuudesta ja noidista.

Vaikka yritän väittää itselleni muuta, tiedän odottavani sitä hiukan hermostuneena. Tämä merkitsee jälleen uutta askelta taikuuden tiellä. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kuulla enemmän. Maryan tapaaminen muistutti minua siitä, että uusi ja outo maailma, jossa elän, on minulle yhä kovin tuntematon. Tahdon oppia ymmärtämään sen eri puolia, niin valoa kuin varjojakin.

Samaan aikaan minun on kuitenkin vaikea karkottaa muistoa vierauden tunteesta, jonka Merkassa koin. Olet jo täysin kietoutunut kalvaslinnan ja sen isännän taikuuteen, ja siitä salaa iloinen. Päivä päivältä ajaudun yhä syvemmälle. Entä jos minä jonakin päivänä kuljen ihmisten keskellä ilman, että koen kuuluvani samaan maailmaan kuin he?

Tukahdutan huokauksen. Ja, silti. Osa minusta toivoo, että taikuus todella olisi ainoa syy tämänhetkiseen levottomuuteeni.

Katselen, kuinka Valve järjestelee minua vastapäätä työpöytäänsä oppituntimme jäljiltä. Hän on kerännyt kirjat siisteiksi pinoiksi asetellakseen ne myöhemmin takaisin hyllyihin, ja tekee parhaillaan samaa paperiarkeille. Musteen sotkemat liuskat ovat kiistatta minun aikaansaannostani. Pois heittämisen sijasta Valve säilöö ne yhtä huolellisesti kuin kaiken muunkin.

Tänään Valvella ei ole velvoitteita linnan ulkopuolella, joten hän on pukeutunut koruttomammin, sitonut hiuksensa löyhästi kiinni niskaan. Koruttomuus ei hänen tapauksessaan tarkoita vaatimatonta. Yksinkertaisinkin vaate vaikuttaa sopivan hänelle, tuovan esille piirteitä, joita en ole jostakin syystä huomannut aiemmin.

Räpyttelen silmiäni, kuin ajatuksen yllättämänä, ja lasken katseeni visusti syliini. Olen suorastaan helpottunut Valven siirtäessä huomioni toisaalle sanomalla äkkiä:

”Ennen kuin puhumme noidista, tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.”

”Niin?” minä sanon kysyvästi. Valven äänessä on tunnusteleva, lähes varovainen sävy. Tajuan syyn siihen, kun hän jatkaa lyhyen hiljaisuuden jälkeen:

”Kerroit minulle, että lähdit Merkassa seuraamaan kohtaamaasi ihmismiestä, koska tiesit hänen olevan Närri. Mikä sai sinut vakuuttuneeksi, että lumouksen takana oli juuri hän? Tämä ei ole minkäänlainen testi”, Valve lisää nähdessään varautuneen ilmeeni. ”Haluan vain vilpittömästi tietää.”

Jään miettimään kysymystä. Muistoni siitä nimenomaisesta hetkestä ovat epäselviä, peittyneet kaiken myöhemmän alle. En silti tiedä, pystyisinkö selittämään tapahtunutta, vaikka se olisi säilynyt kirkkaana mielessäni.

”Minä vain… tunsin sen. Hän vaikutti ja näytti ihmiseltä, mutta oli lyhyt, ohikiitävä tuokio, jolloin niin ei ollut. Ei täysin. Hänen taikuutensa ikään kuin… vuoti harhan läpi, ja silloin minä ymmärsin kuka hän oli.” Vaikenen hetkeksi. ”Närri oli silloin hermostunut. Ehkä se vaikutti hänen lumoukseensa jotenkin.”

Valve pudistaa päätään. ”Jonkun toisen tapauksessa asia saattaisi olla niin. Närri käyttää taikuutta vain vähän, mutta peitelumoukset hän tuntee monia muita paremmin. Hän ei rikkoisi niitä itse tahattomasti.”

”Ai. Siinä tapauksessa se sitten kai johtui minusta itsestäni”, sanon epäröiden. Vaikka muistikuvani ovat hämäriä, muistan kyllä valon - kuinka se välähti hetken aikaa näkökenttäni yllä. Toimin Merkassa vaistonvaraisesti, pysähtymättä miettimään syytä tapahtuneeseen kovinkaan tarkkaan. Nyt en enää tiedä mitä ajatella siitä, että taikuuteni todennäköisesti vaikutti asiaan jollain tavalla.

Valve tarkastelee minua tutkivasti pöydän toiselta puolelta. Minulla on tunne, että hän tahtoisi vielä jatkaa aiheesta, muttei tee niin minun vuokseni. Olen siitä hänelle kiitollinen.

”Meidän ei tarvitse puhua siitä nyt”, hän toteaa sen sijaan. ”Lupasin sinulle sentään tänään hyvin toisenlaisen taikuuden oppitunnin. Pelkään tosin, ettei se tule olemaan kovinkaan miellyttävä.”

Hienoinen kireys Valven äänessä kertoo, että joku saattaisi pitää hänen viimeisiä sanojaan vähättelynä. Minä kohotan leukaani. ”Kestän kyllä.”

”Kyse ei ole siitä. Veritaikuus on… erilaista kuin mikään muu tässä maailmassa vallitseva taikuus. Ymmärrät pian syyn.”


218.

Valve silmäilee työpöydällään olevia kirjoja, miettien kaiketi, mistä aloittaa. Ele tuo mieleeni toisen hetken tässä samassa huoneessa, hänen kertoessaan minulle juurettomasta taikuudesta ja maagi Rúnesta.

Tällä kertaa Valve ei kuulosta tarinankertojalta. Hän puhuu pikemminkin kuin opettaja, hiukan samaan tapaan kuin neuvoessaan minua lukemisen ja kirjoittamisen suhteen. Tietty sadunomaisuus vaikuttaa silti kietoutuvan hänen sanoihinsa melkein tahattomasti:

”Ymmärtääkseen veritaikuutta on ymmärrettävä, mitä noituus tarkoittaa. Kerroin sinulle aiemmin, että noidiksi synnytään, eikö totta? Olentoina he ovat samanlaisia kuin Väki ja muut taikuuden keskellä elävät, vaikka muistuttavatkin ihmisiä. Taikuus on heissä ennen mitään muuta - ennen tietoisuutta maailmasta, ennen kuin he tuntevat sydämensä lyövän ensimmäisen kerran. Maagit pystyvät loitsimaan harjoittelun tuloksena, kun taas noidille taikuuden käyttäminen on yhtä vaistonvaraista kuin lentäminen tietyille linnuille. He pitävät sitä olennaisena osana olemassaoloaan.”

”Mutta kuten tiedät”, Valve jatkaa hiljaisemmin, ”toisinaan syntyy linnunpoikasia, jotka eivät jostakin syystä pysty lentämään. Joskus niiden siivet eivät yksinkertaisesti kehity tarpeeksi, tai niiden kehossa on jotakin muuta vialla - sattuma osaa olla sellaisten asioiden suhteen kekseliäs ja julma. Samalla tavalla on olemassa myös noitia, jotka syntyvät ilman heille kuuluvaa taikuutta. Noitien keskuudessa heidän kaltaisiaan kutsutaan taiattomiksi tai mykiksi.”

Oivallus tavoittaa minut. ”Marya on sellainen noita, eikö niin?”

”Aivan. Ei kuitenkaan pelkästään hän. Myös Kiira syntyi, vuosia ja taas vuosia sitten, taiattomana.”

En pysty estämään hämmästystä leviämästä kasvoilleni: mielikuvissani Kiira ja hänen taikuutensa kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mutta niinhän minä ajattelin myös Valvesta, ennen kuin sain kuulla totuuden. Hän hymyilee reaktiolleni aavistuksen ilottomasti.

”Olet varmasti joskus kohdannut lentokyvyttömiä linnunpoikasia. Mitä niille tapahtui?”

Kurtistan kulmiani. Muistan kotikylän kesät ja ladossamme pesineet pääskyset, hartauden jolla Malva lintujen elämää seurasi. Hänen lohduttomat kyyneleensä silloin, kun kaikki ei mennyt kuten piti. ”Mikäli poikanen oli jollakin tavalla vääränlainen, emo ja sisarukset saattoivat pudottaa sen pesästä.”

”Sitten tiedät, miten noidat valitettavan usein taiattomuuteen suhtautuvat. Mitä on lintu vailla lentokykyä, mitä on noita vailla taikuutta? Yhä vieläkin noitien keskuudessa on heitä, joiden mielestä hän ei ole noita lainkaan, tai sitten häntä pidetään yksinkertaisesti taakkana.”

Valve pudistaa terävästi päätään omille sanoilleen, kuin ihmetellen niiden mielettömyyttä.

”Se on vastoin noitien omaa ajatusmaailmaa, jonka mukaan he kaikki ovat sisaria keskenään. Aiemmin taiattomat saatettiin hylätä ihmiskylän liepeille siinä toivossa, että joku ystävällinen sielu päätyisi huolehtimaan heistä. Kuin antaisi haukanpoikasen varpusen hoiviin. Taiaton tai ei, noitalapsien on vaikea sopeutua ihmisten pariin.”

”Mutta… Linnuille lentokyvyttömyys merkitsee kuolemaa. Noidille taikuuden puuttuminen ei, eihän?” Yritän parhaani mukaan käsittää kuulemaani. Vaikka Valven kertoma ei koske minua, tunnen silti epämääräistä suuttumusta. ”Ilman taikuuttakin Marya oli ehdottomasti noita. Se oli asia, jonka huomasi hänestä heti. Hän oli vaikuttava ja hiukan pelottava ja ehdottomasti todellinen, ei mitään… vähäisempää. Ja vaikka olisikin, tuollainen kohtelu olisi silti väärin.”

”Noidat eivät ole sen suhteen ainoita. Myös ihmisluonnolla on taipumusta väheksyä niitä, joita se ei koe oikeanlaisiksi”, Valve muistuttaa lempeästi. Hän lisää:

”Se, mitä sanoit, on silti totta. Noituus on muutakin kuin taikuutta. Marya itse ajattelee samoin. Hän elää yhä siinä noitapiirissä, jossa syntyi, joskin kulkee myös paljon omia teitään ja toimii tarvittaessa sisartensa viestinviejänä. Muitakin hänen kaltaisiaan taiattomia on, mutta vanhat ennakkoluulot häviävät hitaasti. Ehkä tilanne olisi osaksi toinen, jos niin ei olisi.”

219.

Valve jää tuijottamaan hetkeksi tyhjyyteen, suupielet viivaksi kiristyneinä. Hänen ilmeestään ymmärrän, että olemme lähestymässä keskustelumme varsinaista syytä. Suoristaudun hiukan tuolillani. Kuulenpa seuraavaksi mitä tahansa, tahdon olla valmis.

”Taiattomalla noidalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa”, Valve toteaa lopulta. ”Hän voi joko elää noitapiirissä noitana vailla taikuutta, kuten Marya, tai sitten rakentaa itselleen elämän ihmisten luona tekeytyen yhdeksi heistä. Nykyisin kyse on sentään heidän omasta valinnastaan.”

Hänen sanansa jäävät kaikumaan väliimme melkein pahaenteisinä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi.

”Ja silti Kiira ei ole kumpaakaan”, minä sanon hitaasti. ”Hän valitsi kolmannen vaihtoehdon.”

”Aivan niin. Veritaikuuden.” Vaikka Valven katse on täynnä inhoa, hän lausuu sanan täysin sävyttömästi. ”Kielletyn taikuuden muodon, joka on suora tie pimeään. Sen käyttäjät eivät edes yritä teeskennellä, että se olisi mitään muuta.”

Ajattelen Kiiraa ja hänen taikuuttaan, molempien peittelemätöntä väkivaltaisuutta, enkä pysty täysin tukahduttamaan puistatustani. Valve jatkaa:

”En halua sinun käsittävän väärin - mikään siinä ei ole yksiselitteistä. Taiattomia noitia vaivaa usein ensimmäisinä elinvuosinaan taikuudennälkä, niin todellinen kuin henkinenkin. Heillä on tietoisuus taikuudesta, joka heillä kuuluisi olla, ja sen poissaolo kalvaa heitä. Monet ovat myös katkeria huonosta kohtelustaan. En voi väittää pystyväni ymmärtämään sellaista kipua. On väärin, että he joutuvat tuntemaan niin.” Valven silmien talvenharmaa tummenee. ”Mutta maailmassa ei ole silti olemassa tarpeeksi painavaa syytä oikeuttamaan veritaikuutta.”

Katson, kuinka hän nousee tuolilta. Luulen ensin sen johtuvan jonkinlaisesta levottomuudesta - ettei Valve pysty puhumaan minulle asiasta pysyen aloillaan. Se ei kuitenkaan olisi hänenlaistaan. Siksi en ylläty, kun päämäärättömän kävelemisen sijasta Valve suuntaa hyllykköjen luo. Samalla kun etsii jotakin niiden kätköistä, hän kertoo:

”Kaikessa taikuudessa on pohjimmiltaan kyse sidoksista. Niitä muodostetaan eri yksilöiden välillä, mutta myös taikuudenkäyttäjän ja hänen taikuutensa yhteyttä voi kutsua sidokseksi. Taikuuden lähde ei ole erillinen, pohjaton kaivo, josta voi ammentaa voimaa loputtomasti. Sidoksen myötä taikuus on osa omistajaansa samalla tavalla kuin hänen suonissaan virtaava veri. Ja koska se on osa häntä, käyttääkseen taikuutta on annettava jotakin itsestään vastineeksi.”

Jotakin itsestään. Kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa, osaksi taikuuden taakan takia. Siitä huolimatta en ole varma, mitä minun pitäisi asiasta todella ajatella. Valven kasvoilla käy aavistuksenomainen hymy hänen huomatessaan ilmeeni. Hän on löytänyt etsimänsä, jonkin nahkakantisen kirjan, ja palaa se kädessään työpöydän ääreen.

"Se ei ole niin kamalaa kuin miltä ehkä kuulostaa - eihän sydänkään lyö rinnassa noin vain. Tärkeintä on tuntea omat rajansa. Taikuus on enemmän kuin pelkkä väline, ja niin sen kuuluu olla. Maagien ja noitien taikuus ei juuri muistuta toisiaan, mutta yhdessä asiassa ne ovat samanlaisia: molempien käyttö vaatii aina käyttäjältään jotakin, tietyn hinnan. Veritaikuuteen säännöt eivät kuitenkaan päde samalla tavalla.”

”Millaista se siinä tapauksessa on?” Kysymys karkaa huuliltani vastentahtoisen uteliaasti. Silmäilen pöydälle ilmestynyttä kirjaa: se on ilmeisen vanha, eikä kannessa ole lainkaan kirjaimia.

”Kaikkea, mitä taikuuden ei pitäisi olla.” Valven vastaus on synkän päättäväinen. ”Kyseessä on nimensä mukainen sidos, taikuuden solmimista verestä. Maagille taikuus on kuin hänen suonissaan virtaava veri, Kiiralle ja hänen kaltaisilleen veri taas on taikuus. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten se on saanut alkunsa, vaikka veritaikuuden alkuperästä onkin olemassa tarinoita. Ne ovat kertomuksia hirviöistä.”

220.

Valve avaa tuomansa kirjan ja kääntelee varoen sivuja. Ne rapisevat silkkaa haurauttaan. Lopulta hän kääntää teoksen minua kohti niin, että näen kunnolla erään kuvan.

Se on piirros olennosta, joka on osittain ihmismäinen, osittain jotakin aivan muuta. Erotan veitsenteriä muistuttavat kynnet ja hampaat, eläimelliseen irvistykseen vääntyneen suun, joka halkoo kuin ammottava haava miehen tai naisen kasvoja. Verta on kaikkialla. Se on värjännyt olennon suupielet ja leuan, kynnet. Taitelija ei ole kaiketi pystynyt käyttämään punaista, joten veri on musteenmustaa, pimeän kaltaista. Kuin mätä, ajattelen.

En saa silmiäni irti kuvasta, vaikka se sekä inhottaa että kammottaa minua. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun hän jatkaa:

”Tarinat eivät peittele veritaikuuden perimmäistä luontoa, sitä mitä sen käyttäminen tarkoittaa. Silti on taiattomia, jotka valitsevat sen kaikesta huolimatta. Yleensä he aloittavat aluksi omalla verellään. He vuodattavat sitä sidosta varten niin paljon kuin vain on mahdollista ilman, että se tappaa heitä. Samaan aikaan he kuitenkin tietävät, ettei se riitä - taikuuden ylläpitäminen vaatii aina vain enemmän.”

Valve vaikenee hetkeksi. Ensimmäistä kertaa koko aikana hän joutuu etsimään oikeita sanoja.

”Enemmän kuin mitään muuta veritaikuuden käyttäjät, verinoidat, tahtovat taikuutta, eivät kuolla tai palata entiseen. Siksi he alkavat… metsästää. Verestä tulee heille kaikki: syy ja tapa elää, taikuuden vuoksi. He alkavat janota sitä siinä missä joku toinen ravintoa, mutta eivät tule sidoksen takia koskaan kylläisiksi. Lopulta veren ja taikuuden nälkä merkitsee heille samaa. Mitä enemmän he syövät, sitä suuremmaksi heidän nälkänsä kasvaa.”

”Syövät”, minä toistan. Vasta nyt huomaan kuvan olennon pitelevän kynsissään jotakin, josta kaikki musta veri on peräisin. Oloni on hiukan samanlainen kuin Merkassa huomatessani, että poispäin kulkeva ihmismies onkin Närri. Aiemmin epäselvä aavistus on yhtäkkiä kirkas, irtonaiset palaset sopivat yhteen. Tällä kertaa se ei silti saa minua tuntemaan itseäni voitonriemuiseksi. ”Kuin noidat saduissa, tarkoitat?”

”Niin”, Valvo sanoo hiljaa. Katsomattakin tiedän, että hänen ilmeensä on pingottunut.

”On olemassa noitia, jotka syövät ihmisten sydämiä - niinhän isäsi kertoi sinulle ja sisarellesi? Hän oli oikeassa. Siihen verinoitien nälkä lopulta johtaa. Olisi mahdollista ottaa vain pieniä määriä verta ilman, että se tappaisi uhria, mutta he tahtovat kaiken. Ihmishenki ei merkitse heille mitään niin kauan, kun he saavat haluamansa. Veritaikuuden käyttämisellä on hinta, mutta lopulta sen maksaa aina joku muu kuin noita itse. Vain taiattoman, yleensä ihmisen, veri kelpaa sidoksen luomiseen.”

”Sitäkö Kiira minusta ensimmäisellä kerralla siis halusi? Syödä sydämeni, vuodattaa minut kuiviin?” Tajuan pikemminkin ajattelevani ääneen kuin puhuvani Valvelle. Suussani on paha maku, kitkerä ja samaan aikaan tunkkainen. Pakotan katseeni irti piirroksesta siirtääkseni sen maagiin. ”Siksi hän siis oli niin vihainen huomatessaan taikuuteni. Hän sanoi, ettei pilatusta verestä ole mihinkään.”

Sanani saavat Valven hartiat jännittymään. Hänen katseensa viivähtää olkapäässäni, siinä jota Kiira kauan sitten haavoitti. Hän ei voi nähdä arpia pitkähihaisen tunikan läpi, mutta silti minä nykäisen kangasta paremmin käsivarteni peitoksi. Valven koko olemus on kireä. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, kuin päästäkseen jostakin kivuliaasta ajatuksesta irti.

”Mestarini… oli verinoitien suhteen varsin piittaamaton. Hänen eläessään Kiira tottui liikkumaan toisinaan linnan mailla. Minun olisi pitänyt muistaa se, olla sallimatta hänen lähestyä sinua. Olen pahoillani.”

Liikahdan paikoillani hiukan hämillisesti. Myös minä olen pahoillani: en tarkoittanut puheitani syytöksiksi, mutta minun olisi pitänyt tietää, että Valve saattaisi kokea ne niin. Jopa silloin, kun olimme toisillemme vielä etäiset, hän suhtautui asiaan kaikkea muuta kuin välinpitämättömästi.

Ajattelen Kiiran toista vierailua, Valven käsivarsia ympärilläni jälkeenpäin. Hänen syleilynsä kiihkeää epätoivoisuutta. Rintakehäni täyttää sama ristiriitainen kipu kuin Merkan satamassa. Hänen pelkonsa ja huolensa vuokseni, onko se aina saanut minut tuntemaan näin - sekä suunnatonta iloa että surua?

En kykene setvimään asiaa juuri nyt. En, kun Kiiran taikuuden veren tahrima muisto kummittelee yllämme.

221. - 222.

Päätän, että on parempi vaihtaa puheenaihetta.

”Sanoit, että myös Reina käyttää veritaikuutta. Hän on siis samanlainen kuin Kiira, eikö niin? Kuinka kuningas voi tehdä yhteistyötä murhaajan kanssa?”

Huojennuksekseni syyllisyys Valven katseessa hälvenee hänen miettiessään kysymystä.

”Se tuskin olisi ensimmäinen kerta. Edmund on kuningas vailla kunniaa - mitä on muutama viaton ihmishenki sen rinnalla, että hän saa haluamansa? Siinä hän ja verinoidat muistuttavat toisiaan. Luultavasti Edmund vain sulkee silmänsä silloin, kun Reina käskee häntä tekemään niin.”

Valve ei peittele inhoaan, mutta sanoo myös:

”Saattaa silti olla mahdollista, että Edmund ei yksinkertaisesti tiedä totuutta. Verinoidat esiintyvät pohjoisessa pelkissä saduissa, ja Reina on tottunut peittelemään jälkiään. Veritaikuuden merkit eivät näy hänessä yhtä selvästi kuin muissa, ihmisperimän takia. Myös hänen nälkänsä on sen takia tavanomaista… hillitympää. Reina ainoastaan vuodattaa verta.”

Ajattelen hiukan synkeästi, että se on laiha lohtu. ”Entä muut noidat? Kiira välitti sinulle viestin Reinasta sisartensa puolesta. Hyväksyvätkö he joukkoonsa noidan kuin noidan, jolla vain on taikuutta? Koska siinä tapauksessa en ihmettele, että taiattomat -”

”Ei”, Valve vastaa melkein terävästi. ”On totta, että noitapiirien keskinäiset suhteet ovat monimutkaisia. Kiira sekä vihaa että kunnioittaa ainakin osaa sisaristaan, ja Reina on heidän yhteinen vihollisensa. Mutta veritaikuus on kiellettyä taikuutta. Noidat halveksivat sitä omiensa joukossa enemmän kuin mitään muuta. Taiattomuus, he ajattelevat, on sentään aina pelkkää julmaa sattumaa. Veritaikuus taas on valinta. Sen käyttäjiä kohtaa aina karkotus noitapiiristä, mutta pakon vuoksi siteet eivät katkea täysin. Muut noidat pitävät verinoitia silmällä, valvovat heitä.”

”Ja silti Kiira ja Reina voivat kulkea vapaasti, ilman että kukaan estää heitä?” Rauhoitu, käsken itseäni. En voi mitään sille, että mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän uhkia näen. Mutta en pelkää itseni vuoksi. ”Entä jos… missä kaikkialla verinoidat liikkuvat? Ihmiset kotikylässäni ovat suojautuneet susien ja ryöväreiden varalta, eivät sydämiä syövien noitien.”

Puuskahdan viimeisen lauseen kai lohduttomammin kuin aioin, sillä Valven kasvoilla häivähtää huolen varjo. Hän ojentaa kätensä äkisti minua kohti, kuin haluten koskettaa tyynnyttävästi käsivarttani - tai ehkä se olen vain minä, joka toivoo hänen tekevän niin. Sydämeni jättää lyönnin välistä yhtä kaikki.

Mitä ikinä aikoikin, Valve muuttaa mielensä kesken kaiken. Hän laskee kätensä ja sanoo sen sijaan äänellä, joka on aiempaa pehmeämpi:

”Verinoitia on vaikea hallita, mutta he eivät voi tehdä mitä tahansa. Nykyisin on harvinaista, että he saalistavat ihmisasutusten lähellä. Kuten sanoin, noitapiirit pitävät heitä silmällä. Pitääkseen sisarensa poissa kimpustaan Kiira ja muut tyytyvät yleensä vaanimaan metsien pimeimmissä osissa kuin mitkä tahansa hämärän pedot, odottaen pahaa-aavistamattomia matkalaisia ja tieltä eksyneitä. He tietävät, että on rajoja, joita he eivät voi ylittää.”

”Marya sanoi samansuuntaista puhuessaan Reinasta”, muistan, kiitollisena syystä keskittyä muuhun kuin huoleeni ja aiempaan melkeinkosketukseen. ”Hän mainitsi jotakin… rangaistuksesta.”

”Ah. Kuvittelisin, Ikitammen takia, että Reinan tapauksessa kyseessä lienee ætlas. Noidat eivät ole teljenneet sinne omiaan vuosikymmeniin.”

”Teljenneet? Kuin vankilaan?”

”Aivan. Ætlas on eräänlainen… tyhjä tila maailman kerrosten välissä.” Valve hymyilee anteeksipyytävästi nähdessään hämmentyneen ilmeeni. ”Luulen, että siitä kertominen vaatisi oman oppituntinsa. Tarinoiden mukaan ætlas on valoton, pysähtynyt paikka, jossa edes aika ei liiku. Tiettävästi vain noidista voimakkaimmat osaavat avata sinne tien taikuudellaan. Rangaistuksena se on noitien tapauksessa kaikkein äärimmäisin keino.”

”Jälleen yksi tarina, jota en ole kuullut aiemmin”, minä sanon hiukan heikosti.

Valve nyökkää, yhä anteeksipyytävänä. ”Rikkomuksen ollessa tarpeeksi vakava noita vangitaan ætlasin ikuiseen pimeään - myös muut kuin verinoidat. Sieltä ei ole olemassa poispääsyä. Tarinat kertovat, että tie ætlasiin luotiin ensimmäisten verinoitien takia. Mitään muuta keinoa hillitä heitä ei ollut, sanotaan. Kielletty taikuus oli vääristänyt noitien luontoa niin, että edes kuolema ei enää kyennyt koskettamaan heitä.”

Värähdän. Kaltoin kohdeltuja taiattomia noitia, sydämiä syöviä noitia, ikuisia vankiloita kuoleman sijasta. Yritän parhaani mukaan käsitellä kuulemaani, mutta se on vaikeampaa kuin haluaisin. Rintakehäni päälle tuntuu asettuneen ylimääräinen paino.

Ilme Valven kasvoilla on tutkiva ja hiukan epävarma hänen tarkastellessaan minua. Katseidemme kohdatessa hän sanoo hiljaa:

”Mitä tulee ihmisten suojelemiseen, myös minä teen mitä voin. En pysty langettamaan suojaloitsuja kaikkialle, mutta mikäli kuulen verinoitien aiheuttamista ongelmista, olen ratkaisemassa niitä. Kotikylääsi taas ympäröivät pysyvät suojat, niin noitien kuin muunkin varalta. Minä lupasin pitää heidät turvassa, Alisa.”

Valven äänessä ei ole enää mitään opettajamaista. Näen, kuinka paljon hän tahtoo minun uskovan häntä: että hän suojelee perhettäni. Tajuan, että huolestani huolimatta en todellisuudessa epäile sitä. En, kun kyseessä on hän.

Nyökkään Valvelle kiitollisena ja keskityn siihen, varmuuden tunteeseen. Kun teen niin, kaikki tuntuu hiukan siedettävämmältä. Tiesin sentään jo aiemmin, että veritaikuudessa on jotakin väkivaltaista, väärää. Se on tosiasia, joka ei ole muuttunut.

Toisaalta totuus on myös paljon kamalampi ja monimutkaisempi kuin kuvittelin.

”Onko vielä jotakin, mitä minun pitäisi verinoidista tietää?”

”Ei. Luulen, että tässä oli kaikki.” Valve sulkee tuomasta kirjan: kuva mustan veren peittämästä noidasta katoaa. Hän ei kätke minulta huoltaan katsahtaessaan jälleen suuntaani otsa rypyssä. ”Toivon, etten järkyttänyt sinua.”

”Et ollut väärässä sanoessani, ettei tämä olisi miellyttävä oppitunti”, myönnän. ”Mutta se olin minä, joka pyysi sinua kertomaan siitä.”

Kaikki tämän maailman puolet, niin valot kuin varjotkin. Ajattelen niin yhä.

**

A/N2: Seuraavalla kerralla luvassa sitten varsin toisenlaisia tunteita ja tunnelmia. :)
« Viimeksi muokattu: 17.05.2018 09:06:51 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 372
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 220/? 15.5.
« Vastaus #181 : 16.05.2018 00:40:19 »
Ihana et uudet raapaleet on ilmestyneet.
Oo alisa käyttää taikaa luonnostaan, varmasti valven oli purtava poskeen ja kieleen jottei painosta Alisaa.  Vai olisiko neiti jotenkin närriä vahvempi? Vai miten se meni nuo närrin lumoukset ??? Ja maryan  tunnistaminen noidaksi, jokin siellä alkaa heräillä ja tarvitsee toimintaa. Myös ihastuminen ja miehen katsominen hieman erilailla.  Veritaikuus  oli juuri niin karmivan ja väärin, kieroutunutta kuin mitä sen kaiku on antanut aiemmin ymmärtääkin. Onko muuten mies noitia? Kun reinahan oli puoliverinen.. vai onko he sitten velhoja kun maagit on oma lukunsa..
Valven menneisyys lienee ollut vauhdikas( ja jotain mitä ei oman jälkeläisensä tahtoisi kokevan tai näkevän) , mikäli Kiira on pyöriskellyt nurkissä kuin susi. Söikö Kiira ne valven mestarin vaimot tämän kyllästyttyä heihin?😲 kun valve totesi jossain ” en ole kuin hän” tai sinnepäin🤔
Mielenkiintoisia raapaleita ja paljon aikaa olet käyttänyt sen kirjan kuvan kuvailuun ja sen että ei ole ollut värejä joten mielikuvitusta on saanut käyttää. Ja Alisan mietteet kuinka kuva selkiytyy vähä vähältä. Upealta kuvalta vaikutti mitä nyt omansalaisen jokainen rakentaa niistä aineista joita meille sirottelet. 🙂 taatusti tulisi sinun piirtämänä erilainen kuin minun.


      hamsu


Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #182 : 28.05.2018 20:28:28 »
hamsu: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, ihanaa että tarina herättää paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Otit esille monia olennaisia juttuja, joihin tullaan palaamaan vielä myöhemmin (Alisan taikuus ja Närrin lumouksen huomioiminen, Valven menneisyys, jne) joten en niitä tässä sen kummemmin kommentoi, toivottavasti vastaukset miellyttävät sitten aikanaan. :) Miesnoitia ei tässä tarinassa ole olemassa,  mutta muita erilaisia, jossain määrin ihmismäisiä miespuolisia taikuudenkäyttäjiä kylläkin. Reinan puoliverisyys tulee juurikin siitä, että hänen isänsä oli taiaton.

A/N: Tekisi mieli taas pyydellä anteeksi paisuvia sanamääriä… toivottavasti se ei hirveästi häiritse. Varsin kauas on ajauduttu alkuperäisestä sadan sanan raapaleen haasteen ideasta, mutta noh, aion kirjoittaa tämän loppuun nykyisellä tyylillä.

**

223. - 224.

Elämä kalvaslinnassa on saanut minut muistamaan, että päivään voi mahtua myös tyhjiä, hiljaisia tunteja.

Ajattelen sitä tarkkaillessani puutarhassa pilvien kulkua. Makaan selälläni omenapuun takaisella nurmella, annan ruohonkorsien pistellä niskaani. Iltapäivä on kaunis, sinisävyinen ja täynnä valoa samalla kertaa. Ilmassa voi jo tuntea aavistuksen viileyttä, jonka ilta ennen pitkää tuo mukanaan, mutta vielä se ei häiritse. Isä olisi kutsunut tätä kesän viimeiseksi hetkeksi.

Siristelen silmiäni katsellessani repaleisia pilvijonoja. Kuvittelen ne tähtikuvioiksi, joista yritän etsiä erilaisia muotoja: joutsenensiipiä ja kruunuja, kukkia. Aina välillä taivaan täyttää pirteä sirkutus peippojen ja muiden pikkulintujen lentäessä parvina kalvaslinnan maiden yli. Ne ovat kaiketi matkalla etelään. Hymyilen kuullessani, miten Valven korpit vastaavat omilla käheillä huudoillaan linnuille moittivasti.

En ole varma, kuinka kauan olen pysynyt tällä tavoin aloillani - ehkä tunnin tai jopa kauemmin. Kotona moinen joutilaisuus olisi täyttänyt minut viime vuosina syyllisyydellä, mutta juuri nyt minua ei tarvita missään. Oloni on unelias ja rauhallinen, hyvä. Voisin vaikka nukahtaa, eikä se tuntuisi siltä, että olen tehnyt jotakin väärin.

Kun Valve löytää minut, olen todella lähestulkoon torkahtamaisillani. Hänen lähestyvät askeleensa ovat puoliuneni läpi kevyet ja hiljaiset. Samaa ei voi sanoa korpeista. Huomattuaan isäntänsä linnut kiirehtivät tätä kohti riemastuneena ilon kuorona, huudahdellen ja juoruillen lakkaamatta korpinkielellään.

Valve pysähtyy juttelemaan korpeille hetken, kunnes pyytää niitä palaamaan takaisin omalle paikalleen. Hänen matala äänensä sekoittuu lintujen aiheuttamaan meluun.

Minä kohottaudun kyynärpäitteni varaan, katson Valvea. Auringonvalo kimaltelee hänen hiuksissaan kuin tummassa vedessä. Pystyn yhä aistimaan ilmassa aavistuksenomaisesti siirtoloitsun rippeet, vaikka tiedän Valven palanneen matkaltaan jo muutama tunti aiemmin. Hän lähti jonnekin päin etelää heti lukemisen oppituntimme jälkeen.

”Kaipaako Edda minua keittiössä?” kysyn Valvelta hänen seisahtuessaan vierelleni. En keksi, minkä muunkaan syyn takia hän olisi voinut saapua puutarhaan. Olen tottunut olemaan siellä korppeja lukuun ottamatta enimmäkseen yksin.

Valve pudistaa päätään. Vasta nyt huomaan, että hänellä on mukanaan tuomisia: kaksi persikkaa. Hän ojentaa toista niistä minua kohti. ”Tahtoisitko?”

Kurottautuessani ottamaan persikan kätemme hipaisevat toisiaan. Valven iho on viileä, minun taas lämmin auringosta: kosketus jää väreilemään sormenpäihini kuin energiavirta. Yhtäkkiä en ole enää lainkaan uninen.

Karaisen kurkkuani, suljen hedelmän varovasti käsieni väliin. ”Kiitos. Ovatko nämä etelästä?”

”Kyllä, vastalahja tämänpäiväisistä palveluksistani. Vein loput Eddalle keittiöön.” Valve epäröi, kunnes sanoo:

”Jos se vain sopii, voisin jäädä joksikin aikaa seuraksesi. On kaunis päivä.”

”Totta kai”, minä vastaan vähän hämmästyneenä.

Valve istahtaa vierelleni. Etäisyys välillämme on kohtelias, kuten aina. Siitä huolimatta on selvää, että olemme nurmella yhdessä. Kaksi kuukautta sitten olisin tuskin osannut kuvitella mitään sellaista mahdolliseksi.

En olisi osannut kuvitella myöskään sitä, että jokin niin vähäinen merkitsisi minulle vielä joskus näin paljon. Välttyäkseni miettimästä asiaa liian tarkkaan teen itseni kiireiseksi ryhtymällä syömään persikkaa. Se ei ole yhtä makea kuin ne, jotka toin Merkasta, mutta maukas silti. Yritän saada syötävän kestämään mahdollisimman kauan.

Pilvet lipuvat hitaasti ylitsemme, aika kuluu vaivihkaa. Hiljaisuus ei uudesta tilanteesta huolimatta ole epämukavaa tai vaivaantunutta. Valve katsoo vierelläni taivasta, kun taas minä säästelen viimeistä persikanpalaani, tutkin siementä, jonka sen sisältä löysin. Sormeni ovat makeasta hedelmälihasta tahmaiset.

”Pystyisiköhän täällä kasvattamaan persikoita?”

Valve katsahtaa minua aavistuksen yllättyneenä, kuin havahtuen hereille ajatuksistaan. Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.

”Hmm. En ole varma. Linnan taikuus auttaa puutarhaa jonkin verran, mutta oli jo haastavaa saada omenapuu kasvamaan.”

Hetken kuluttua Valve jatkaa:

”Voisimme kokeilla persikkapuun istuttamista ensi keväänä.”

Ensi kevät. Vaikka se on vielä kaukana, ajatus saa minut hymyilemään. ”Mikäli persikat eivät onnistu, mansikkamaa voisi olla myös hyvä. Minulla oli kotona oma, aika pieni tosin. Eddasta olisi varmasti mukava käyttää leipomuksissa oman puutarhan mansikoita, vai mitä?”

”Hän pitäisi siitä kovasti”, Valve sanoo, mutta näyttää äkisti vähän etäiseltä. Taivaan ja hedelmän sijasta hän katsoo jonnekin tyhjyyteen, otsa hienoisessa rypyssä.

Minä seuraan Valvea syrjäsilmällä samalla kun syön loput persikastani. Jokin vaikuttaa vaivaavan häntä, mutten ole varma, miten kysyisin asiasta. Toivon, ettei hän kadu sitä, että puhuimme veritaikuudesta pari päivää aiemmin. Ensijärkytyksen jälkeen oloni on asian suhteen paljon tyynempi. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta mitä tulee verinoitiin, valitsisin sen tietämättömyyden sijasta vielä nytkin.

Kun Valve istuu vaiti aina vain, ilme epämääräisen tutkimattomana, en voi pysyä enää hiljaa:

”Onko kaikki hyvin?”

Valve räpäyttää silmiään kysymykselleni.

”On kyllä. Anteeksi, olin ajatuksissani.”

Tiedän näyttäväni kaikkea muuta kuin vakuuttuneelta. Valven suupielet kohoavat pieneen hymyyn, melkein kuin hän ei voisi sille mitään. Hänen katseensa on silti enemmän vakava kuin huvittunut. ”Tarkoitukseni oli kysyä - mikäli se vain sopii, tulisitko mukaani lukusaliin? On eräs asia, jonka tahtoisin näyttää sinulle.”

En pysty lukemaan Valven äänestä, mikä tuo eräs asia saattaisi olla. Annan hänen auttaa minut jaloilleni.

225.

Siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt lukusalissa. Oppituntien jäljiltä pääni on yleensä niin täynnä kirjaimia ja tavuja, etten enää sen jälkeen useinkaan halua olla kirjojen läheisyydessä edes kuvien takia.

Toivon asian muuttuvan, kunhan osaan enemmän. Tiedän kuitenkin myös, että kyseessä on pelkkä osatotuus. Olen vältellyt lukusalia, koska se muistuttaa minua toivottomuuden tunteesta, jonka siellä koin Valven kerrottua minulle taikuudestani. Ne ovat kietoutuneet mielessäni yhä osittain yhteen, oppimattomuuden häpeä ja sisälläni piilotteleva valo.

Karkotan muiston mielestäni Valven avatessa lukusalin oven. Huone on iltapäivän sinisten varjojen värjäämä, tulvillaan tuttua verkkaista hiljaisuutta. Vilkuilen hyllyrivejä kävellessäni lähemmäs omaa nurkkaustani, mutta en näkemäni perusteella heti keksi, minkä takia Valve pyysi minut mukaansa. Kaikki on kuten ennenkin.

Kääntyessäni takaisin ovelle päin huomaan, että hiuksiini on takertunut puutarhan jäljiltä ruohonkorsia. Ryhdyn noukkimaan niitä pois, tietoisena siitä, että Valve tarkkailee minua omalta paikaltaan. Hänen katseensa paino tekee liikkeistäni aavistuksen kömpelöt.

Tulen ajatelleeksi, että ennen tätä hetkeä hän ei ole nähnyt hiuksiani pitkään aikaan auki.

”Joten”, sanon rikkoakseni äänettömyyden, viedäkseni mietteeni toisaalle, ”mitä minun pitikään nähdä?”

Valve ei vastaa heti. Hän katselee suuntaani yhä, mutta on jälleen jotenkin hajamielisempi, ajatuksiinsa vaipunut. Osa minusta olisi siitä ehkä melkein kiitollinen, ellei etäisyys toisi myös mukanaan kireyttä ja sitä kautta minun huoltani. Valve kaiketi oivaltaa sen, sillä hänen ilmeensä muuttuu anteeksipyytäväksi.

Nähdä on oikeastaan väärä sana. Pikemminkin tahdon antaa sinulle jotakin.”

”Oh?” Ennen kuin ehdi sanoa tai tehdä mitään muuta, Valve kävelee lukusalin oven vieressä sijaitsevan sivupöydän luo. Se on tyhjä lukuun ottamatta paperiin käärittyä pakettia, jonka hän ottaa käteensä ja kääntyy sitten takaisin puoleeni.

”Olen etsinyt sopivaa hetkeä antaa tämä sinulle.”

Valven olemus on sekoitus vakavaa ja muodollista hänen ojentaessaan lahjaa minua kohti. Tartun pakettiin ja ryhdyn avaamaan sitä varovasti, tietämättä mitä odottaa. Tunteiden hyöky sisälläni on levoton kuin meri.

Ja sitten, äkkiä, kaikki minussa vaimenee täysin hiljaiseksi.

Pitelen käsissäni tuttua kirjaa. Sen selkämykseen on punottu nimi, jonka luen myös tällä kertaa hitaasti, kirjain kerrallaan: S-A-T-U-J-A. Kun avaan teoksen, minua ovat vastassa unenomaiset ja hauraat kuvat. Lukusalin sinisessä puolihämärässä ne näyttävät jostakin syystä vielä aiempaakin kauniimmilta. Voin melkein haistaa kirjan sivuilta Merkan suolan.

Tuijotan satukokoelmaa sanattomana. Ymmärrän vasta nyt, niin todella tapahtuessa, kuinka paljon olisin halunnut hankkia sen markkinoilta itselleni. Mutta olin vielä liiaksi kiinni menneessä, ja myös hiukan tolaltani Mirandan puheiden takia. Asian muisteleminen tekee minut yhä vaivaantuneeksi.

Kohotan katseeni kirjasta Valveen. Näen hänen yrittävän lukea ilmeestäni, mitä mieltä lahjasta oikein olen. ”Kertoiko Kaarne tästä sinulle?”

”Kaarne…?” Valve vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä. ”Löysin sen kierrellessäni Merkan markkinakojuja neuvoston tapaamisen jälkeen. Se… sai minut ajattelemaan sinua. Että saattaisit pitäisit siitä.”

”Mutta… ” Hiljaisuus on muuttunut sisälläni joksikin painavaksi. Kurkkuani kuristaa, kun kuvittelen Valven katselemassa Merkassa näitä samoja sivuja minua ajatellen. ”Etkö sanonut, ettei sinulla olisi aikaa kulkea markkinoilla?”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Sanoin myös, että sinun tulisi ostaa jotakin itsellesi. Arvelin aivan oikein, ettet tekisi niin.”

”Ostin minä leivoksia”, vastustelen, jolloin hänen ilmeensä pehmenee.

”Tiedän. Tiedän myös, ettei sinun ole helppoa unohtaa omaa taustaasi. Olet opiskellut ahkerasti, ja vaikka et kykenisikään lukemaan tätä kirjaa aivan vielä, pystyt siihen ennen pitkää. Sadut saattavat olla sinulle tuttuja, mutta ne on kirjoitettu ja kuvitettu kauniisti. Toivon, että niistä on sinulle iloa.”

”Lisäksi”, Valve jatkaa hiljaa, katse kirjan sijasta minussa, ”vaikka en tarkoittanutkaan sitä valitettavasti ensin sellaiseksi, kyseessä on myös syntymäpäivälahja. Olen pahoillani, että saat sen vasta nyt.”

226.

Sanojen kaiku kiirii huoneessa jonkin aikaa, ennen kuin todella ymmärrän niiden merkityksen. Tällä kertaa on minun vuoroni näyttää hämmästyneeltä.

”Syntymäpäivälahja?”

Valve nyökkää hitaasti. Aiemmin aistimani kireys vaikuttaa kiertyneen vaivihkaa hänen taikuutensa ympärille. ”Olet syntynyt heinäkuussa, eikö totta? Loppukesän lapsena.”

”Kyllä, mutta...” Syntymäpäiväni oli hiukan mädän hyökkäyksen jälkeen, enkä kunnolla edes muistanut koko asiaa. Katson käsissäni olevaa kirjaa ja sitten jälleen Valvea. ”Kuinka tiedät siitä?”

Huomaan Valven epäröivän hienoisesti. ”Sinun äitisi kertoi.”

Rypistän otsaani. ”Miksi äiti olisi kertonut jollekulle viestinviejällesi syntymäpäivästäni? Eihän se ole -”

”Ei viestinviejälle. Vaan minulle.”

Seuraa varautunut hiljaisuus Valven odottaessa, että totuus valkenee minulle.

”Sinä olet tavannut äidin?” Sanat ryöpsähtävät minusta ulos järkyttyneinä. Otan askeleen Valvea kohti, kuvitellen kai, että saisin siten paremmin kiinni kuulemastani. Pääni on täynnä kysymyksiä, mutta onnistun esittämään niistä vain kaksi:

”Eikö sellainen ole vastoin hovin sopimusta? Kuinka hän oikein voi?”

”Älä huoli. En usko, että Edmund on erityisen kiinnostunut tästä nimenomaisesta tapaamisesta. Se oli ohi lähes välittömästi, eikä millään lailla parantanut äitisi käsitystä minusta. Kaikkea muuta, sanoisin. Hän… ei ilahtunut paikallaolostani.”

Valve kääntää päätään, kuin yrittäen kätkeä ilmeensä minulta. Ehdin silti nähdä hänen katseessaan häilähtävän varjon. Kuuntelen epäuskon vallassa, kuinka hän kertoo pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Vierailin eilisen matkani yhteydessä kotikylässäsi varmistuakseni, että kaikki on suojaloitsujen suhteen kuten pitääkin. En maininnut siitä sinulle etukäteen, koska kyseessä piti olla pelkkä pikainen käynti kylän rajalla. Minun ei ollut tarkoitus tavata ketään. Jonkun kyläläisistä on kuitenkin täytynyt huomata minut, ja he taas kertoivat asiasta äidillesi.”

”Ja äiti… tuli tapaamaan sinua?”

”Niin. Olin huolimaton. Minun olisi pitänyt tietää, että jotakin sellaista saattaisi tapahtua."

Pahat aavistukset saavat minut puristamaan satukirjaa käsissäni hiukan aiempaa lujemmin. ”Mitä äiti oikein sanoi?”

”Ei mitään sellaista, mitä en jo tiedä - syntymäpäivääsi lukuun ottamatta, tietenkin.” Valve naurahtaa hiljaa, mutta se kuulostaa katkeralta. Hänen taikuutensa liikehtii levottomasti, levottomasti, täynnä synkkää tukahdutettua tunnetta.

”Valve. Mitä hän sinulle sanoi?”

Valve vetää terävästi henkeä.

”Äitisi oli ymmärrettävästi vihainen. Hän kysyi, millä oikeudella kehtaan näyttää naamaani hänen kotonaan kaiken tapahtuneen jälkeen.” Voin erottaa Valven sanoista niin selkeästi äidin puheenparren, että melkein hymyilen huolimatta kauhustani. ”Kerroin hänelle, ainakin toivoakseni, totuuden - että asiasi täällä ovat olosuhteisiin nähden hyvin. Hän ei halunnut, tai voinut, uskoa sitä. Sain kuulla kunniani.”

”Kuinka mikään siitä liittyy minun syntymäpäivääni?”

”Sinun on ymmärrettävä, että äitisi oli kovin poissa tolaltaan. Minun ei olisi pitänyt ottaa koko asiaa puheeksi. En ole varma, onko sinun tarpeen kuulla, mitä -”

”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä. Siitähän äiti tahtoi puhua sinulle, eikö niin? Haluan kuulla, mitä hän sanoi.”

Nähdessään, etten aio perääntyä, Valve sulkee hetkeksi silmänsä. On kuin hän joutuisi keräämään voimiaan. Lopulta hän toistaa äidin sanat hitaasti ja huolellisesti, kuin ei olisi ajatellut mitään muuta sen jälkeen, kun kuuli ne:

’Sinä et edes tiedä hänestä mitään’, äitisi sanoi. ’ Et mistä hän pitää, mitä hän on joutunut kokemaan. Hän uhrasi niin paljon, ja minkä takia? Vain jotta päätyisi lopulta jonkun sinunlaisesi luokse. Tiesitkö edes, että heinäkuussa oli hänen syntymäpäivänsä? Sellaisilla mitättömillä ihmisten asioilla ei ole teille toisen maailman olennoille mitään merkitystä, eihän?” Valven ilme vääristyy. ”’En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli. Mitä iloa meille on sinun almuistasi, kun hän antoi oman elämänsä niiden vastineeksi? Sinun luonasi hän voisi yhtä hyvin olla kuollut.’

227. - 228.

Huoneeseen leviää uusi, edellistä raskaampi hiljaisuus. Minä tuijotan Valvea, kuin odottaen, että hän kertoisi kuulemani olleen sittenkin pelkkää pilaa. Mitään sellaista ei tapahdu. En välitä, mitä Alisa itse kuvitteli.

Tajuan purevani hampaitani yhteen niin lujaa, että leukaani sattuu.

”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”

Vastaukseni ei ole selvästikään sellainen kuin Valve odotti. Hän katsoo minua hetken aikaa sanattomana, kasvoillaan epäuskon ja katumuksen sekainen ilme.

”Äidilläsi oli siihen kaikki oikeus. Minä vein hänen tyttärensä entisestä elämästään -”

”Sikäli kun muistan oikein, sinä et raahannut minua kotoa Seremoniaan henkilökohtaisesti”, kivahdan. Kun Valve ei näytä vieläkään vakuuttuneelta, kuron etäisyyden välillämme umpeen, jotta voin kohdata kunnolla hänen katseensa. ”On totta, että mikään siinä ei ollut helppoa tai mutkatonta. Mutta päätös oli omani, ja äiti tietää sen.”

Puutarhan rauhasta ei ole jälkeäkään, kun minä ja Valve seisomme kasvokkain toisiamme tuijottaen, paljon lähempänä kuin yleensä. Ilma on raskas minun suuttumuksestani ja hänen syyllisyydestään, eikä kumpikaan tahdo toisen tuntevan niin.

Hengähdän syvään, yritän saada sisälläni vallitsevan kaaoksen parhaani mukaan järjestykseen. Olen kiukusta lähes hengästynyt. En kestä ajatusta, että Valve on vain seisonut äidin haukuttavana, väittämättä vastaan, kuin hän ansaitsisi sen kaiken. En kuullut mitään sellaista, mitä en jo tiedä.

”Oletko sinäkin siis sitä mieltä? Että minun tuloni tänne on sama asia kuin olisin kuollut? Sillä”, sanon ääni särähtäen, suostumatta kääntämään katsettani hänestä, ”minä en tunne itseäni kuolleeksi. Tunnen itseni hyvin, hyvin eläväksi. Kai sillä on jotakin merkitystä?”

Valve sävähtää. ”En tietenkään ajattele niin. Alisa, sinun pitää ymmärtää - äitisi suree yhä. Hän oli vihainen ja poissa tolaltaan, kun sanoi sen kaiken. Minä olin hänelle äkillinen muistutus menetyksestä, joka hänen perhettään on kohdannut, sen syy. Hänen asemassaan kuka tahansa olisi reagoinut samalla tavoin.”

”Ymmärrän sen kyllä”, minä sanon, aiempaa vaimeammin. ”Todella. Ja olen pahoillani, että äiti joutuu tuntemaan yhä niin. Säästäisin hänet ja Malvan ja kaikelta maailman tuskalta, jos vain mitenkään voisin. Siksihän alun perinkin… Luulin, että äiti oli alkanut jo hyväksyä tilanteen.”

Minuun hiipii omieni sanojeni myötä uupumus. Kuinka huoleton olenkaan ollut, eläessäni kalvaslinnassa uutta elämääni ja kuvitellessani, että minun ja Valven sopimus takaisi äidille ja Malvalle onnen tuosta vain.

Totuus on terävä koukku sydämessäni. Tiedän, että kunhan kiukkuni asettuu, tilalle saapuu suunnaton, kipeä suru. Mutta ei pelkästään äidin ja Malvan vuoksi.

”Siitä huolimatta äidin ei olisi pitänyt sanoa sinulle minusta mitään sellaista. Minulla ei ole hätää - sinä puhuit totta sanoessani hänelle niin. Sopimus on meidän välisemme, ja äidin pitäisi pystyä kunnioittamaan sitä. Valintaa, jonka minä tein, ja sitä, mitä sinä teet minun perheeni hyväksi.” Huokaisen ja hieron väsyneesti silmiäni oikealla kädelläni. ”Silti. Syy on myös minun. Hoidin suurin piirtein kaiken Seremoniaan liittyvän äidin kanssa huonosti. Ei ihme, ettei hän luota arvostelukykyyni.”

”Olen pahoillani”, Valve sanoo hiljaa. Seisomme niin lähellä toisiamme, että voin tuntea hänen sanojensa hipaisevan hiuksiani lämpimänä hengähdyksenä. Sisälläni sykkivästä kivun aavistuksesta huolimatta pakottaudun hymyilemään. En kykene kohtaamaan surustani yhtään enempää juuri nyt.

”Rohkeuden puutteesta äitiä ei voi ainakaan syyttää. Kuinkahan moni voi sanoa käyneensä Korppikuningasta vastaan tuolla tavoin? Seuraavalla kerralla kun näet hänet, sinun on ehkä vain parempi käyttää siirtoloitsua.”

Valve räpäyttää silmiään huomautukselle, mutta hymyilee sitten vähän. Minulla on tunne, että hän tekee niin vain minun vuokseni.

”Pidän sen mielessäni. Kuten myös syntymäpäiväsi. Ensi vuonna juhlistamme sitä paremmin.”

”Hyvä on. Mutta olisin kyllä kertonut sinulle siitä, jos olisin pitänyt asiaa tärkeänä. Milloin sinun syntymäpäiväsi on?”

”Minunko?” Valve vaikenee miettiäkseen. ”Marraskuussa, luullakseni. Kuukauden viimeinen päivä. Siitä on kauan, kun olen juhlistanut sitä millään tavoin.”

Valven sanomana kauan voi yhtä hyvin tarkoittaa ikuisuutta. Hän vaikuttaa kaikkea muuta kuin halukkaalta muuttamaan perinnettä, mutta se on pikemminkin tapoihinsa liiaksi mieltyneen vanhan miehen innottomuutta. Tällä kertaa suupielilleni kohoaa aito hymy.

”Eihän se käy päinsä. Miksi me juhlisimme minun syntymäpäivääni, mutta ei sinun? Olen varma, että minä ja Edda keksimme marraskuussa jotakin.”

Puoliksi odotan Valven ryhtyvän väittämään suunnitelmalleni vastaan. Sen sijaan hän vain katsoo minua pehmeästi.

”Siinä tapauksessa jään odottamaan marraskuuta.”

Näin lähellä hänen silmiensä harmaa tuntuu joltakin, johon voisi hukkua. Nielaisen, mutta huomaan myös, että synkkyys Valven taikuudessa on hiukan hälventynyt. Ne siis todella olivat äidin sanat, jotka vaivasivat häntä niin paljon. Sinä et edes tiedä hänestä mitään.

Puristan satukirjaa lujasti sylissäni.

”Valve. Äiti oli monesta asiasta väärässä. Sinä tiedät minut, tiedät mistä pidän. Et olisi muuten osannut ostaa minulle jotakin tällaista. Kiitos. Tämä kirja on kauneimpia asioita, joita kukaan on minulle koskaan antanut.”

Tarkoitan jokaista lausetta täydestä sydämestäni. Ja koska Valve näyttää siltä kuin ei uskoisi niitä, koska olemme toisistamme yhä vain hengähdyksen päässä, minä kurottaudun painamaan suukon hänen poskelleen. Kerron kosketuksella sen, mihin sanani eivät kykene.

Yletyn tekemään niin vain vaivoin: huuleni hipaisevat pikemminkin hänen leukapieltään. Valven iho on yhä viileä, hän tuoksuu persikoilta ja taikuudelta. Sydämeni hakkaa korvissani niin lujaa, etten voi olla täysin varma, mutta voisin vaikka vannoa, että kuulen hengityksen hänen kurkunpäässään vavahtavan. Muutoin hän on täydellisen liikkumaton.

Yritän väittää itselleni, että kyse on jostakin tavallisesta ja lähes merkityksettömästä. Mutta se ei tunnu siltä. Jopa niin lyhyt kosketus, hänen läheisyytensä, saa energiavirran heräämään ihoni alla uudelleen eloon.

Punastun ja otan kiireesti askeleen taaksepäin, pystymättä kohtaamaan kunnolla Valven katsetta. En halua huomata, että kyseessä oli jotakin, jota hän ei olisi sittenkään halunnut. Silmäkulmastani erotan silti hänen jähmettyneen olemuksensa, kireät hartiat. Kuin olisin yllättänyt hänet täysin.

Valven ääni on karhea, kun hän sanoo:

”Olen iloinen, että pidät siitä.”

**

A/N2: Nämä osat olivat jälleen sangen työläitä (milloinpa ne eivät ole), mutta toivottavasti pidätte! Asian olisi voinut tuoda selkeämmin esille varsinaisessa tarinassa, mutta Valve pitää tosiaan huolta Alisan perheen asioista ensisijaisesti viestinviejiensä kautta. Aiemmin hän ei ole kohdannut Alisan äitiä henkilökohtaisesti muutoin kuin Seremoniassa. 

Seuraava luku onkin sitten vähän toiminnallisempi, ja siinä tutustutaan muutamaan uuteen taikaolentoon.  Toivottavasti saan julkaistua sen vielä ennen kesätöitteni alkua. :)   
« Viimeksi muokattu: 07.06.2018 09:35:20 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Chuva

  • Mursumarsu
  • ***
  • Viestejä: 656
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #183 : 29.05.2018 00:55:17 »
No mutta... ei mutta... joo mutta... ei mutta... ooh... joo... ohoo...
Anteeksi. Käyn keräämässä itseni alakerrasta, naapurista, keittiöstä ja kaupungin toiselta puolelta ja palaan sitten asiaan.

Ensinnäkin haluan taas pahoitella sitä, etten vaan osaa kommentoida uskollisesti. Käyn täällä kyllä harva se päivä katsomassa, että onko tähän tullut jatkoa (totta puhuen näinä päivinä Ævintýr taitaa olla suurin syyni finissä käymiselle ylipäätään) ja luen aina uudet osaat sangen ahnaasti, mutta silti en vaan saa kommenttia aikaiseksi. Kyllähän mä sen tiedän itsekin tekstejä julkaisseena, että kommenteista on kirjoittajalle iloa (ainakin itselleni), mutta silti ei vaan onnistu. Kaipa mä vaan oon kadottanut kosketuspintani kyseiseen taiteenalaan. Mutta nyt kun kerrankin oli läppäri auki tässä sopivasti, niin nyt ilmaisen edes jollain säälittävällä puumerkillä olevan edelleen tämän tarinan suuri fani.

Kaikki tän tarinan osa-alueet onnistuu hurmaamaan mut aina vaan uudestaan ja uudestaan. Varmaan mä oon sitäkin hokenut jokaisessa hyvin satunnaisista kommenteistani, mutta sanonpahan sen sitten taas kerran.
Tässä on vaan kaikki kohdallaan. Juoni kulkee rauhallisen sopivalla rytmillä niin, että tapahtumia ja yllättäviä tilanteita tulee aina sopivin välein ilman, että tulis lukijana joko tylsistynyt tai sitten actionilla ylisyötetty olo. Jännite nousee aina sopivissa kohdissa tarpeeksi korkealle, että sitten osaa arvostaa lempeämpiä hetkiä entistä enemmän.

Alisa ja Valve yhdessä ja erikseen on sellainen kaksikko, joista voisin kirjoittaa ihan oman, oikein lapsekkaan innokkaan hehkutusviestinsä (esimerkki: "Eikä ne on niin söpöjä! Argh en kestä, miten ne voi olla niin ihania!!!!"), mutta ehkei sitä tarvi nyt sisällyttää tähän kommenttiin. Siinä on kuitenkin äärimmäisen herttainen pariskunta, joka on etenkin hiljattain tulleissa osissa saanut sydämen kipristymään ihan vaan siitä silkasta ilosta mitä Alisan (ja siinä samalla myös toki Valven) tunteiden kehittyminen herättää. Onhan tässä toki ollut jo aika rutkasti osia, mutta ei tällaista rakkaustarinaa voisi mitenkään kertoa lyhyemmin, ellei sitten haluaisi luopua siitä haparoivan varovaisesta ja miltei käsinkosketeltavasta tarinan rakentumisesta. Joten jatka samaan malliin, kirjoita vaikka 1200 osaa jos tää sen määrän tarvii!

Mä edelleen fanitan sun kirjoitustyyliä ihan täysillä. Kaikkien tapahtumien, paikkojen ja tunteiden kuvailu on toteutettu tässä joka kerta niin kauniisti ja ainutlaatuisesti - siitäkin muuten hatunnosto, mulla ainakin on taipumusta ruveta kierrättämään ja toistamaan kuvailutapoja pitkissä jatkiksissa - että varmaan maailman kuivimman vanhan luumunkin ois helppoa unohtaa todellinen maailma tätä lukiessaan. Yksityiskohtiin on aina kiinnitetty sopivasti huomiota ja vanhoihin osiin ja tapahtumiin viittaaminen tapahtuu saumattomasti. Innostun aina löytäessäni pieniäkin jatkumoita, esim. Alisan lyhyt vertailu eri paikkojen persikoiden makeudesta.

Pitäis varmaan ruveta kirjoittamaan muistiinpanoja tätä lukiessa, sillä nytkin multa jo katosi monta ajatusta, joista mun piti tähän paasata.

Loppuun haluan kuitenkin vielä vähän iloita Alisan rohkeudesta, satukirjasta ja poskisuukosta (release the fangirl!), sillä huh heijakkaa kun kotikatsomo hurrasi!
En osaa päättää ilahduinko enemmän siitä, että Valve oli niin ajattelevainen ostaessaan Alisalle tuliaisen vai siitä, että Alisa ilmaisi oman kantansa suukolla ja ehkä niin auttoi Valvea ymmärtämään, että missä mennään. Koska eiköhän Valve osittain jarruttele juuri siksi, että sillä on niin syyllinen olo kaikesta, eikä se siksi ilman pientä tuuppausta ehkä suostuisi myöntämään itselleen, että ehkä tästä tulevasta avioliitosta voikin poikia jotain kivaa. Joten hurraa Alisa, vaikkei se itsekään taida ihan vielä olla perillä siitä mitä se tuntee, vaikka suunta oikea onkin. Täällä on joskus osa huokaillut suudelman perään, ja vaikka toki huokailen minäkin, niin oon kyllä hyvin tyytyväinen siitä, ettei sellaisen suhteen ole hötkyilty. Vakaan perustuksen rakentaminen on tuottanut jo tuloksena sen, että jopa lyhyt pieni kontakti tuntuu äärimmäisen merkittävältä ja sitä osaa arvostaa ihan eri mittaluokassa, kuin jos olisi menty jalat edellä puuhun.

Selasin tätä kommenttiani läpi ja totesin vaikuttavani vähän humalaiselta (mitä en ole, kunhan vaan vähän innostuin), joten ehkä jätän tämän nyt tähän. Yritän parhaani mukaan parantaa tapojani kommentoinnin suhteen, mutta en kyllä voi luvata mitään.

Ps.
Lainaus
Hän kääntelee käsissään omaa persikkaansa, jota on syönyt paljon minua hitaammin ja siistimmin.
Eli ei mehua hihoissa ja hedelmälihaa käsissä ja hampaiden välissä? Suostuiskohan Valve tekemään aiheesta wikiHow-artikkelin?
"I understand what you're saying, and your comments are valuable, but I'm gonna ignore your advice."
-Roald Dahl (Fantastic Mr. Fox)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #184 : 29.05.2018 11:20:06 »
Nyt kommentoinnista ei ole hirvittävän pitkä aika, yritän pitää asian niin vaikka vain puhelin onkin käytettävissä.

Pidin sekä veritaikuutta käsittelevistä synkistä paloista, että näistä uusista kepeämmistä osista. Ihanaa kun Valve ja Alisa lähentyvät! Teki mieli hurrata suukon kohdalla, koska hei, tätä on odotettu! Valve on hirveän sympaattinen huolehtiessaan ja tuntiessaan syyllisyyttä, turhan takia.

Kiitos :>
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #185 : 06.06.2018 22:28:39 »
Ooh. Ihanaa, kun Alisa ja Valve alkavat lähentyä toisiaan myös romanttisemmassa mielessä. On mukava, että et ole kiirehtinyt heidän välistään suhdetta millään tavalla, mutta kuitenkin kiva lukea välien lämpenemisestä.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 643
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 228/? 28.5.
« Vastaus #186 : 07.06.2018 15:48:52 »
Hihih, ole hyvä vain siitä kommentista! Kiva vain, jos siitä sekametelisopasta sai jotain irtikin, sitä oli kiva vääntää, vaikka välillä tuntuikin, ettei mun sanomisissa ole mitään järkeä. :D

Iii, jotenkin kovin kamalan söpöä, että Valve arkistoi kaikki Alisan harjoituspaperitkin! <3

Huh. Tuo ulkona puhaltava tuuli teki näiden ensimmäisten osien lukemisesta vielä vähän karmivampaa. Kylmät väreet vilisti aika tiiviiseen tahtiin selkää pitkin, kun lueskeli tuota Valven kerrontaa veritaikuudesta. Tämä oli mun mielestä myös hyvin toimiva tapa kertoa siitä, koska en oikein tiedä, että miten muutenkaan sitä olisi voinut selittää Alisalle tai lukijalle. Joskus vain pitää pitää luennointia, jos haluaa selittää jotain... Tämä kyllä pistää koko Kiira-kuvion oikein kunnolla perspektiiviin, koska alusta asti pidin häntä ilkeänä ja pelottavana, mutta että oikein kunnon pahiskin vielä. Huh. Nyt kyllä ehkä vähän naurattaa, kun muistelisin joskus Kiiran ensimmäisten esiintymisten jälkeen verranneeni häntä vampyyriin, koska osuin jopa pelottavan lähelle niiden pohdintojeni kanssa. :D

<3<3 Valven kosketus herättää Alisan! <3<3 Apua, nyt olen ihan höttöfiiliksissä täällä! <3<3 Syntymäpäivälahjakin vielä! <3 saodkapojpasioajdoiskfposdpakdpajgpakfag!!! <3<3<3<3<3<3 Olen nyt virallisesti aivan pilvissä täällä tämän viimeisen osan takia! :D En osaa enää edes sanoa siihen mitään järkevää, kun höttöilen vain menemään. :D Luin tuota viimeistä ihan oikeasti into pinkeänä, suunnilleen istuen tuolini reunalla koko ajan, kun jännitin niin paljon, että mihin asti se oikein menee... Voisit itse asiassa tässä kohtaa lukea Chuvan kommentin uudestaan, koska komppaan suunnilleen kaikkea, mitä hän sanoi edelläni. :D

Kiitoksia tosi paljon taas näistä uusista osista, jään todellakin odottelemaan lisää, etenkin kun nyt viimein saatiin jo vähän enemmän paritusta mukaan kuvioihin! :D

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #187 : 10.06.2018 17:16:43 »
Chuva: Heh, juuri tuollaista reaktiota suukkoon kieltämättä toivoin, mahtavaa. :D Et uskokaan, miten paljon kommenttisi piristi aamuani, kun sen huomasin ja luin! Ei olisi voinut päivä paremmin alkaa, todella. Olen itse ollut viime viikot aivan uppoutunut tämän tarinan maailmaan ja henkilöiden edesottamuksiin, joten kyllä se merkitsee aivan hirmuisen paljon tietää, että muutkin kuin minä ovat näistä jutuista kiinnostuneita. Kiitos siis ihan mielettömän paljon ihanasta kommentistasi, tulin huomioistasi tosi iloiseksi. Se, että Alisa ja Valve ansaitsisivat mielestäsi oman hehkutusviestinsä, niin yhdessä kuin erikseen, on suurin piirtein kaikki mihin olen tällä tarinalla pyrkinyt, heh. Ihanaa, että tarinan rytmitys niin tapahtumien kuin Alisan ja Valven suhteen kehityksenkin suhteen tuntuvat toimivilta, se on aina isoja huolenaiheitani. Eteneminen on hidasta, kyllä, mutta aivan kuten sanoit, sitten pienetkin jutut tuntuvat todella merkityksellisiltä. Siihen olen niin ikään pyrkinyt, ja ilahduin että olet samaa mieltä.  Kiitos vielä todella paljon, toivottavasti tämä miellyttää sinua jatkossakin. (Valven wiki-artikkelia odotellessa  ;D).

Isfet: Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, kuten aina! Oli tosi mukava tietää, että pidit niin veritaikuudesta kertova osiosta kuin sen jälkeisestäkin. Valven ja Alisan lähentymisestä on kieltämättä tosi antoisaa kirjoittaa - ja hyvä, että suukkoa  on jo odotettu! Toivoinkin, että se olisi lukijoille mieluinen yllätys.  Huoli ja syyllisyys taitavat kieltämättä olla Valven pääasiallisia tunteita enemmän tai vähemmän koko ajan, heh. Kiitos vielä kommentista! :)

Helene: Kiitos hirmuisesti kommentistasi, on aina tosi ilahduttavaa tietää, että tätä tarinaa seurataan ja luetaan! Olen tosiaan yrittänyt antaa Alisan ja Valven suhteen kehittyä omalla painollaan, eli erittäin hitaasti, heh, mutta hyvä kuulla, että ratkaisu on mielestäsi toimiva. Kiitos vielä paljon! :)

LillaMyy: Edellinen kommenttisi todellakin ilahdutti, kuten myös tämä aivan yhtä lailla, kiitos ihan hirmuisesti! :D On tosi mukava kuulla mietteitäsi tästä tarinasta. Heh, mahtavaa, että huomioit tuon Alisan harjoituspaperien arkistoimisen, minustakin se on varsin suloista (ja hyvin valvemaista). Veritaikuus-osio vaikuttaa olleen reaktiostasi päätellen onneksi onnistunut, hyvä vain jos se aiheutti vähän kylmiä väreitä. Tarkoitukseni on tosiaan saada hahmoihin  vähän kerrallaan lisää sävyjä, ja siltä osin Kiirastakin kuullaan vielä. Osuit kieltämättä erittäin oikeaan vampyyri-vertauksessasi! Oi, höttöfiilikset ovat juurikin hyvä juttu, tuollaisia reaktioita toivoin. Ihanaa, ettei suukko ollut missään nimessä ainakaan merkityksetön, kuten ei myöskään Valven antama lahja. Kiitos vielä tosi paljon kommentista!

A/N: Tiedän sanovani tästä joka välissä, mutta silti: arvostan hirmuisen paljon, että ilmoittelette itsestänne kommenttien muodossa. Kiitos siis kaikille, jotka ovat jossakin vaiheessa jotakin kommentoineet. Palautteenne on todella suuri ja ilahduttava motivaatio. Tässäpä olisi jatkoa.

**

229.

Korpit ovat jostakin syystä rauhattomia.

Tavallisesti ne pysyttelevät kaukana taivaalla, kun kuljen läpi kalvaslinnan ja sitä ympäröivän metsän rajaa. Kierroksesta on muodostunut minulle rutiini muiden joukossa, ja sen rytmi on aina sama: kierrän linnan maita ja pidän silmäni auki mahdollisten muutosten varalta. Niitä ei koskaan näy. Kyseessä on enemmänkin pelkkä päiväkävely.

Paitsi nyt. Pysähdyn katsomaan, kuinka korpit liitelevät yläpuolellani raakkuen käheästi. Linnut ovat minua niin lähellä, että voin tuntea hiuksissani siipien aiheuttaman ilmavirran. Ne vaikuttavat tarkkailevan herkeämättä metsää, joka humisee vierellämme tummaa hiljaisuutta.

”Mikä hätänä?” kysyn korpeilta. Niiden levottomuus ei ole vihamielistä, ei samalla tavalla kuin silloin, kun Kiira saapui kalvaslinnaan. Jokin vaivaa niitä kuitenkin selvästi. Yksi nuorimmista korpeista yrittää jopa asettua olkapäälleni, kuin haluten herättää huomioni keinolla millä hyvänsä. Vanhemmat hätistelevät sen nopeasti pois.

Käännähdän tuijottamaan korppien lailla metsää. Raskaat varjot saavat puiden rungot näyttämään melkein mustilta. Ne ovat kasvaneet kiinni toisiinsa niin tiheästi, että on vaikea erottaa joukosta mitään muuta. Suojaloitsu kulkee metsän ja linnan rajan poikki kuin näkymätön muuri, Valven taikuutta huokuen. En huomaa minkään olevan toisin verrattuna aiempaan.

”Menen hakemaan Valven.”

Korpit huudahtelevat hyväksyvästi erottaessaan isäntänsä nimen. Ilmoituksestani huolimatta minä seison silti hetken aikaa paikoillani, epäröin. Käteni kohoaa kuin itsestään tarkistamaan, että palmikkoni on kuten pitää, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään vikaa. Lopulta käännyn kannoillani ja kiirehdin linnan sisäänkäyntiä kohti.

Löydän Valven yläkerrasta. Hän istuu työpöytänsä ääressä, kumartuneena keskittyneen oloisesti joidenkin paperien ylle. Emme ole kohdanneet toisiamme vielä tänään. Minä vietän aamun varhaiset hetket useimmiten yhä itsekseni, ja lukemisen oppituntini on vasta myöhemmin. Ei ole epätavallista, että se on päivän aikana ensimmäinen kerta, kun tapaamme.

Ehkä siksi minut valtaa nyt niin outo olo nähdessäni hänet: ilahtunut ja hermostunut samalla kertaa. Karistan tuntemuksen mielestäni, ja sanon:

”Korppeja vaivaa jokin. Se liittyy kaiketi metsään.”

Valve kohottaa katseensa papereista minuun. Hänen ilmeensä on aluksi etäinen, aivan kuin hän ajattelisi minut huomatessaan jotakin aivan muuta kuin juuri kertomaani. Pian se kuitenkin terävöityy, muuttuu tutun tarkkaavaiseksi.

”Metsään? Aamulla kaikki oli kuten pitääkin.”

”Minä en huomannut mitään erikoista”, myönnän. ”Mutta korpit halusivat selvästi, että kerron sinulle.”

”Hyvä on. Näyttäisitkö minulle, missä se tapahtui?”

Me poistumme työhuoneesta ja jatkamme yhdessä pihamaalle. Emme juuri puhu, mutta ohittaessamme puutarhan Valve sanoo äkisti:

”Korpit ovat alkaneet luottaa sinuun.”

Vilkaisen häntä yllättyneenä. ”Niinkö?”

”Muussa tapauksessa ne olisivat halunneet kertoa minulle mahdollisesta ongelmasta itse. Korpit osaavat olla hyvin ylpeitä tehtäviensä suhteen. Niiden mielestä olit kuitenkin tiedon arvoinen.”

”Oh.”

Olen kuulemastani kumman hyvilläni. Minun ja korppien yhteiselo on ollut alun jälkeen suhteellisen mutkatonta, mutta en ole miettinyt koskaan sen kummemmin, mitä mieltä ne minusta ovat. Minulla ei ole harhaluuloja: Valve on korpeille selvästi tärkein asia maailmassa. Tajuan silti olevani iloinen siitä, että minäkään en ole niille välttämättä täysin yhdentekevä.

Kunpa vain saisin tietää samalla tavalla, mitä niiden isäntä minusta todella ajattelee.

Sanat kumpuavat jostakin sydämeni varjoista ennen kuin ehdin estää. Rypistän otsaani, haluttomana miettimään asiaa yhtään enempää. Onneksi saavumme juuri sillä hetkellä korppien luo. Ne eivät ole liikahtaneet kohdasta, jonne jäivät odottamaan lähtiessäni.

Seuraan, kuinka Valve kuuntelee lintuja keskittyneesti, pää aavistuksen kallellaan. Hän kääntää tutkivan katseensa mittailemaan metsää. Aistin maagin taikuuden häivähdyksen, kuin tuulen, joka liikkuu äkisti puiden oksistoissa. Se on enemmän lempeä kuin väkevä, kuin vaimealla äänellä lausuttu kysymys: mikä hätänä?

Ja metsä vastaa. Tumma humina voimistuu voimistumistaan, hautaa hetkeksi alleen kaiken muun. Myös minä pystyn tuntemaan vastauksen ihollani, vaikka en löydä sanoja kuvaamaan sitä.

Valve sen sijaan löytää. Hänen kulmansa ovat kurtistuneet yhteen. ”Metsässä on jotakin voimakasta, joka ei kuulu sinne. Se pyytää apua.”

230.

Avunpyyntö. Vaikka tiedän sen olevan luultavasti hölmöä, yritän parhaani mukaan erottaa puiden liikehdinnästä saman viestin kuin Valve. Metsä on minulle kuitenkin yhä pelkkä metsä, sen kieli jotakin, jota en ymmärrä. Taikuuden kulku oksistoissa on jo hiljentynyt.

”Jokin olentoko? Mikä sillä on hätänä?” ihmettelen.

”En ole varma. Vaikuttaa siltä, että se on haavoittunut.” Valve kääntyy puhumaan Kaarnelle, joka on laskeutunut jossakin välissä läheisen kannon päälle. Iäkäs lintu raakkuu matalasti, sulkiaan pörhistellen. ”Se on varsin syvällä metsässä, korppien ulottumattomissa. Minun on lähdettävä tarkistamaan tilanne itse.”

Vielä jokin aika sitten ajatus metsään menemisestä olisi tehnyt minusta pelkästään hermostuneen. Nyt sen sijaan suoristaudun, päätöksen tehneenä. Esitän kysymykseni Valvelle täsmälleen samalla hetkellä, kun hän itse sanoo:

”Voisit tulla mukaani, jos tahdot.”

”Voinko tulla mukaasi?”

Katsomme toisiamme hiukan hämillisesti sanojemme sekoittuessa toisiinsa.

”Mikä olento ikinä onkin, metsä ei pidä sitä vaarallisena. Jos se on haavoittunut pahoin, saatan tarvita apuasi.” Valve tarkkailee minua hetken yhteen puristunein huulin, kuin yrittäen vakuuttaa itselleen, että olemme tekemässä oikean päätöksen. ”Lupaan, ettei tämä tule olemaan sama asia kuin mätä.”

Minä nyökkään. Sisimmässäni tiedän, että menisin hänen avukseen silloinkin, jos kyse olisi mädästä. ”Lähdemmekö nyt heti?”

”Aivan pian. Meidän on käytävä ensin keittiössä.”

Saapuessamme keittiön kodikkaaseen lämpöön Edda on odottamassa. Valve kaiketi otti häneen etukäteen yhteyden sidoksen avulla, sillä hän on tehnyt jo valmisteluja metsää varten. Hämmästyn nähdessäni, että yrttikimppujen ja sidetarpeiden lisäksi niihin kuuluu myös muun muassa persikoita. Edda on koonnut kaiken koriin, jota hän esittelee Valvelle.

”Tässä on kaikki mitä pyysitte, isäntä… oh.” Edda huomaa minun ilmaantuvan huoneeseen Valven jäljessä. ”Alisa-neiti. Menettekö te isännän mukaan?”

Nyökätessäni myöntävästi taloudenhoitaja näyttää äärimmäisen ilahtuneelta. Hänen mustat kivisilmänsä sädehtivät. ”Kuinka hienoa! Pidätte varmasti toisistanne hyvän huolen.”

Valve luo Eddaan pitkän katseen. Edda ainoastaan hymyilee leveästi vastaukseksi, paljastaen samalla terävät kulmahampaansa. Hän esittää kysymyksen, joka vaivaa myös minua:

”Mutta miksi persikat, isäntä?”

”Lahjukseksi. Luulen, että meidän on käytävä tapaamassa Kurimusta. Se on mieltynyt hedelmiin.”

Minulle se ei kerro yhtään mitään, kun taas Edda nyökkää ymmärtäväisesti. ”Toivottavasti se tuntematon olentoparka ei ole haavoittunut kovin pahoin.”

”Myös minä toivon sitä. Kiitos, Edda.” Valve ottaa Eddan valmisteleman korin ja kääntyy katsomaan vuorostaan minua. ”Mikäli olet valmis, voimme lähteä.”

Yllätyksekseni korpit eivät seuraa meitä, kun hetken kuluttua kuljemme ulos linnan porteista. Minä ja Valve katoamme kaksin puiden katveeseen, lintujen raakunta kaikuen jäljessämme. Ei kestä kauaa, että metsä nielaisee korppien äänet. Niiden sijasta ilma täyttyy aiemmin kuulemastani painavasta huminasta, metsän hengityksestä. Varjot liikkuvat vaiti puunrunkojen poikki.

Minä kävelen varovaisesti Valven jäljessä, väistellen juurakoita ja muita luonnon esteitä parhaani mukaan. Oksat raapivat aika ajoin käsivarsiani. Kunnollisia polkuja ei ole, mutta Valve vaikuttaa löytävän silti vaivatta reitin, jota pitkin meidän tulee edetä.

Hänen kulkunsa on omaani verrattuna varmaa ja sulavaa, kuin sudella. Huomaan, ettei se ole taikuus, joka tekee hänen liikkumisestaan helppoa. Pikemminkin kyse on tottumuksesta. Valve on ollut täällä useasti ennenkin, ja se näkyy hänen askelissaan.

Katseeni kiertää meitä ympäröivissä yksityiskohdissa. Valoa on puiden lomassa vain vähän, ja sekin on vaivihkaista. Ýmississä metsänpeitto oli täynnä sinisiä sävyjä, kun taas täällä hallitsevat tummemmat maan värit, ruskea kaarna ja havunvihreä. Aina välillä sammaleiden välistä pilkistää punaisia marjoja, jotka eivät kuitenkaan ole puolukoita. Ne näyttävät minun silmiini myrkyllisiltä.

Muistan isän sanoneen, että kun metsä saa elää tarpeeksi kauan, sen kätkemät salaisuudet alkavat muistuttaa omanlaistaan taikuutta. Tämä metsä on selvästi hyvin, hyvin vanha. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa Eddalla oli tapana kertoa minulle tarinoita sen olennoista, ja palautan ne nyt yksi kerrallaan mieleeni. Muistan yhden niistä kertoneen sokeasta, Virvalammella asuvasta näkistä.

Ah. Näkin karkottajaa, erityistä veden pyörrettä, kutsutaan vanhoissa lauluissa kurimukseksi. Kuullessaan siitä minulta Edda naurahti ja sanoi sen olevan pelkkää tarua.

231.

”Me olemme menossa tapamaan näkkiä, eikö niin?” kysyn Valvelta uteliaasti. ”Miksi?”

Valve katsahtaa minuun olkansa yli. ”Aivan. On parempi, että meillä on täällä liikkuessamme Kurimuksen suostumus. Se kertonee meille myös haavoittuneen olennon olinpaikan. Korpit eivät pääse lentämään Virvalampea pidemmälle, ja olisi epäkohteliasta käyttää sijainnin selvittämiseen omaa taikuuttani kysymättä ensin Kurimukselta.”

”En tiennyt, että näkit voivat olla niin voimallisia. Tai että ne välittävät kohteliaisuudesta.” Tarinoissa, joita kotikylässäni kerrottiin, näkit olivat yleensä vain lampien ja järvien pahantahtoisia asukkeja.

Voin kuulla hymyn Valven äänestä. ”Kurimus on yksi tämän metsän Vanhoista, ja samalla sen järjestyksen vartija. Metsä ei kuulu kenellekään, mutta Vanhat ovat olleet osa sitä jo aikojen alusta asti. Me olemme täällä pelkkiä vierailijoita, Alisa. On tärkeää kunnioittaa isäntiämme ja emäntiämme.”

”Ymmärrän.” Eiväthän kotonakaan edes miehistä ylpeimmät tohtineet kulkea vanhoissa metsissä kuin olisivat omistaneet ne. ”Kurimus on siis erilainen kuin tarinoiden näkit?”

”En sanoisi niin. Tarinoissa on usein mukana totuuden siemen, ja se pitää paikkaansa etenkin mitä näkkien luontoon tulee. Vanha ei tarkoita samaa kuin kunniakas, tai oikeudenmukainen.” Valve vilkaisee jälleen suuntaani. ”Meillä ei ole kuitenkaan hätää. Lupaan sen.”

Minä nyökkään, ja me jatkamme matkaa hiljaisuudessa. Alun jälkeen liikkumiseni on hiukan helpompaa, tai ehkä jalkani vain viimeinkin muistavat, kuinka metsässä tulee kulkea. Meidän pieni lähimetsämme oli tosin valoisa ja ystävällinen, täynnä ihmisten ja eläinten tekemiä pieniä polkuja. Siellä soi jatkuva linnunlaulu.

Tässä metsässä ei ole minkäänlaisia merkkejä eläimistä tai edes Eddan kertomista taikaolennoista. En osaa päättää, onko se pettymys vai helpotus.

Me kävelemme aina vain syvemmälle metsän tummuuteen, ja lähdemme lopulta nousemaan ylös pientä rinnettä. Tähän asti olen ollut Valvesta koko ajan muutaman askeleen jäljessä, mutta nyt nopeutan tahtiani ja asetun aivan hänen kannoilleen.

Tehdessäni niin luokseni kantautuu aiempaa selkeämmin korissa olevien persikoiden tuoksu. Aistimus saa minut melkein pysähtymään kesken kaiken. Silmänräpäyksen verran olen jossakin aivan toisaalla kuin puiden keskellä, toisenlaisessa hetkessä. Niin hauraassa, että sen pelkää särkyvän.

Tunnen lämmön kohoavan kasvoilleni. Valven viileä, hedelmiltä ja taikuudelta tuoksunut iho. Miltä tuntui olla niin lähellä häntä. Ilman persikoitakin muisto palaa mieleeni paljon useammin kuin haluan myöntää.

Kuinka Valve tekooni lopulta suhtautui, en tiedä. Näennäisesti se ei ole muuttanut välillämme mitään. Minun pitäisi kai olla asiasta iloinen, mutten pysty tuntemaan niin. Oloni on ollut jälkeenpäin aiempaa epävarmempi, levoton. Kuin en olisi yhtäkkiä enää kunnolla selvillä siitä, mitä tahdon.

Ja, silti. Kyseessä oli pelkkä pieni suukko. Mitä oikein kuvittelin, että tapahtuisi?

Pudistan päätäni kysymykselle samalla hetkellä, kun Valve kääntyy katsomaan minua. Toivon, ettei hän pysty lukemaan kasvoiltani, millaisia polkuja ajatukseni kulkevat. Hänen katseensa viivähtää poskieni äkillisessä punassa, mutta siirtyy sitten nopeasti pois.

”Olemme melkein Virvalammella. Kuten sanoin, meillä ei ole hätää, mutta pysyttele silti lähelläni. Kurimus ei ole tavannut ihmisiä pitkään aikaan, ja saattaa käyttäytyä siksi arvaamattomasti.”

Mielikuva arvaamattomasta näkistä on kaikkea muuta kuin huojentava. Tiedän kuitenkin, ettei Valve lupaisi meidän olevan turvassa, ellei todella tarkoittaisi sitä. Siksi tukahdutan hermostuksen ja kävelen hänen vierelleen. Rinteen alapuolella on puiden kehystämä pieni metsäaukio, jossa Virvalampi ilmeisesti sijaitsee. Paikka on muuta metsää valoisampi.

Lähtiessämme laskeutumaan alas rinnettä meitä kiirii vastaan makean veden kirkkaus. Hengitän tuoksua sisääni hiukan hämillisesti. Se tuntuu juuri siltä, millaiseksi olen ajatellut koko tämän ajan Valven taikuuden. Ehkä hän osaksi sen takia on tässä metsässä kuin kotonaan - koska hän kantaa sisällään paloja siitä, puiden välissä lepäävää hämärää ja kirkasta vettä.

Valven sudenaskeleet pysähtyvät aivan lammen reunalle, ja minä noudatan esimerkkiä. Katseeni kulkee sinne tänne veden pinnalla, etsii merkkejä näkistä. Ainakaan vielä Kurimus ei ole huomioinut läsnäoloamme mitenkään. Lampi on suurempi kuin odotin, ja syvä - sen pohjaa on mahdotonta nähdä. Vaikka ilma on syyspäiväksi melko lämmin, veden kylmyys huokuu iholle helposti.

332.

Silmäkulmastani huomaan, että myös Valve tarkastelee lammen rikkoutumatonta pintaa. Hän polvistuu ja ottaa korista persikan, jonka heittää ilman kummempia seremonioita yhdellä nopealla liikkeellä veteen.

Teko saa hiljaisuuden paiskautumaan rikki räsähtäen. Minä katson sanattomana hedelmän uppoamista. Tätä ennen en kai tosissani kuvitellut, että persikat todella liittyisivät jotenkin näkin kohtaamiseen.

”Virvalammen Vanhin.” Valven matala ääni kaikuu aukiolla. Hän koskettaa kädellään kosteaa maata, sen ja veden rajaa. ”Olemme tulleet pyytämään apua. Suotko meille muutaman hetken aikaasi?”

Sekunnit kuluvat, muuttuvat minuuteiksi. Aukiolla ei ole merkkiä tuulenvireestäkään. Minä joudun vaihtamaan painoa jalalta toiselle useammin kuin kerran, jottei lammen viima jäisi kalvamaan nilkkojani. Alan jo epäillä, että Kurimus ei aio lainkaan näyttäytyä, kun äkkiä Valve kohottautuu seisomaan. Samalla hetkellä kun hän tekee niin, veden jälleen tyyneksi muuttunut pinta särähtää rikki.

Kompuroin taaksepäin silkasta hämmästyksestä nähdessäni syyn. Lammen syvyyksistä on ilmestynyt pintaan epämääräinen, pyöreä olento. Sen iho on erilaisten vesikasvien peittämä lukuun ottamatta päätä, jonka muoto tuo mieleeni rupikonnan tai liskon. Rupikunnaksi se on kuitenkin aivan liian iso, ja jollakin selittämättömällä tavalla uhkaava. Minulla ei ole vaikeuksia kuvitella olento raahaamaan pahaa-aavistamattomia veden pohjaan silkasta hukuttamisen ilosta.

Juuri nyt sen huomio on kuitenkin keskittynyt muuhun. Näkki pitelee Valven heittämää persikkaa räpylänkaltaisissa käsissään kuin kyseessä olisi kallisarvoinen aarre. Maidonvaalea kalvo verhoaa sen silmiä. Niiden katse ei vaikuta kohdistuvan mihinkään: Kurimus on siis todellakin sokea.

”Vanhin.” Valve kumartaa näkille kunnioittavaan sävyyn, vaikka tämä ei voikaan nähdä sitä. ”Tunnistatko minut, kalvaslinnan maagin?”

Kurimus ei vaikuta olevan kiinnostunut kysymyksestä. Se keskittyy tutkimaan persikkaa, jota ensin haistelee ja lopulta nuolaisee kokeilevasti kielellään kerran, sitten toisen. Näkin kurkusta kantautuu kurlutus, joka on kai merkki mielihyvästä. Lampi lainehtii rauhattomasti sen ympärillä.

Minä saan vain vaivoin tukahdutettua inhon puistatuksen. Tässäkö todella on yksi metsän järjestyksen vartijoista? Valve odottaa vierelläni vastausta kärsivällisesti.

Vieraita. Lahja.

Hätkähdän. Sanat vaikuttavat ilmestyneen luokseni tyhjästä, kuin joku olisi kuiskannut ne äkkiarvaamatta korvaani. Lähelläni ei ole kuitenkaan ketään muita kuin Valve, eikä se ollut hänen äänensä. Se ei ollut ääni lainkaan, tai ei ainakaan sellainen, joka yleensä pystyy synnyttämään puhetta. Pikemminkin kyseessä oli jotakin hahmotonta, läpinäkyvää.

Mielessäni käy, että jos vesi puhuisi, se puhuisi tuollaisella äänellä.

Katseeni kiinnittyy veden väreilyyn Kurimuksen ympärillä. Luulin ensin sen johtuvan pelkästään näkin liikehdinnästä, mutta se ei voi olla koko totuus. Aina vain uusia laineita kulkeutuu minua ja Valvea kohti, kuin tuuli liikuttaisi niitä. Laineista muotoutuu sanojen joukko, jonkinlainen Kurimuksen luoma veden kuiskaus:

Vieraita. Lahja. Kuka?

”Kalvaslinnan maagi ja hänen seuralaisensa, Vanhin. Kaipaamme neuvoasi.”

Valve laskeutuu polvilleen maahan ja ottaa jälleen jotakin korista. Kulmani kurtistuvat nähdessäni, että hänen käteensä on ilmestynyt veitsi. Valve asettaa terän osoittamaan avonaista kämmentään ja tekee syvän, siistin viillon. Hänen ilmeensä ei värähdäkään, kun veripisaroita alkaa tipahdella nopeutuvalla tahdilla veteen. Ne sekoittuvat lampeen kuin punainen sade.

Ei, ei täysin punainen. Valvesta vuotava veri on paikoitellen tummien, melkein mustien ohuiden juovien peittämä. Minua kylmää tajutessani syyn. Mätä. Sen tekemä vahinko näkyy Valvessa yhä, vaikka luulin hänen jo toipuneen.

”Vereni on toinen lahjani sinulle, Vanhin”, Valve sanoo Kurimukselle, joka on lopultakin unohtanut persikan ja kääntänyt päänsä Valven ääntä kohti. Näen sen nuuhkivan ilmaa, veteen sekoittuvaa veren hajua. ”Tunnistatko minut nyt?”

Hiljaisuus. Ja sitten:

Kalvaan linnan maagi.

Veden kuiskauksessa ei ole sävyjä, mutta olen silti huomaavinani muutoksen. Kurimuksen vastaus on jollain tapaa painavampi, näkin olemus äskeiseen verrattuna tarkkaavainen. Se ui hiukan lähemmäksi Valven vuodattamaa verivanaa, kuin haluten maistella sitä samaan tapaan kuin persikkaa aiemmin.

333. - 334.

Näky saa minut värähtämään. Kurimus ei ole kuitenkaan vielä tyytyväinen:

Toinen. Kuka?

”Seuralaiseni, Vanhin. Et tarvitse hänen vertaan omani lisäksi.”

Valven ääni on lopullinen tavalla, joka estää jopa Vanhan mahdolliset vastaväitteet. Minä kysyn häneltä hiljaa yhtä kaikki:

”Mitä se oikein merkitsisi, veren vuodattaminen?”

Valve pitää katseensa näkissä. ”Kurimuksen näkökulmasta se olisi sekä lahja että tapa tunnistaa ja muistaa sinut. Veri on tietyille taikaolennoille yhtä arvokasta kuin kulta ihmisille - muillekin kuin verinoidille.”

”Tekisikö se tiedon saamisesta helpompaa?”

”On totta, että Kurimus pitäisi sellaisesta uhrauksesta. Mutta, Alisa -”

Valve ei ehdi päättää lausetta, kun minä otan oman veitseni esiin tunikani sisäpuolella olevasta taskusta. Kuljetan sitä yhä mukanani kävellessäni linnan mailla, kaiken varalta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on sille todella käyttöä.

Ennen kuin ehdin katua, viillän veitsellä käteeni samalla tavalla kuin Valve aiemmin. Vaikka yritän, en pysty tekemään sitä yhtä ilmeettömästi: hampaitteni välistä karkaa kivun sihahdus ihon rikkoutuessa. Veri alkaa kerääntyä välittömästi kämmenelleni.

Kohotan käteni lammen ylle ja annan veripisaroiden vuotaa veteen. Hengitykseni on hiukan katkonainen teon äkkinäisyydestä ja särystä, mutta ensijärkytyksen jälkeen oloni on melkein tyyni. Olen tehnyt oman osani.

Vereni on Valven mädän tahrimaan verrattuna syvän punaista. Tunnen hänen tuijottavan minua, kuin osaamatta päättää, ollako teostani vihainen vai vaikuttunut. Kurimus puolestaan on pelkästään tyytyväinen. Veden laineet muotoutuvat käskyyn kertoa, kuka olen.

Kuka olen. Suuni vääntyy tajutessani, ettei vastaus ole välttämättä yksiselitteinen.

”Nimeni on Alisa, Vanhin. Olen…” Maagin morsian. Sanat, jotka minun oli tarkoitus lausua, juuttuvat kurkkuuni kuin pienet kivet. Nielaisen melkein kivuliaasti, toivoen ettei Valve huomaa mitään. ”Asun myös kalvaslinnassa.”

En usko sen olevan täysin oikea tapa esitellä itsensä Vanhalle, mutta Kurimus vaikuttaa olevan kiinnostuneempi verestäni. Näkki kiertelee punaiseksi värjäytyneen veden ympärillä pidellen persikkaa yhä käsissään. Hetken luulen sen unohtaneen meidät, kunnes vesi kuiskaa jälleen:

Olette saapuneet neuvoni vuoksi.

Hätkähdän. Tällä kertaa kyseessä on kokonainen, selkeä lause. Jostakin syystä se kammottaa minua paljon yksittäisiä sanoja enemmän. Valve irrottaa katseensa minusta vastatakseen.

”Aivan, Vanhin. Metsään on eksynyt jotakin vierasta, joka ei kuulu sinne. Mikäli se vain sopii, etsisimme sen puolestasi. Toivon sinun pystyvän kertomaan meille, mihin suuntaan meidän tulee lähteä.”

Kurimuksen sieraimet värisevät. Haisteleeko se yhä meidän vertamme vai jotakin muuta, en tiedä, mutta ennen pitkää se silti lausuu veden äänellä:

Tunkeilija on Rajankulkija. Sen veri vuotaa maahan kalpeiden puiden edustalla, auringonlaskun luona. Pienet ovat veren takia peloissaan.

”Rajankulkija”, Valve toistaa. En osaa päätellä, mitä mieltä hän tiedosta on. ”Meillä on siis suostumuksesi auttaa sitä?”

Minä sain lahjani, ja tunkeilijan on lähdettävä. Tee mitä tahdot, maagi. Kurimus on keskittänyt tähän asti huomionsa lähes kokonaan vereen, mutta kääntyy nyt hitaasti meidän puoleemme. Vaikka tiedän, etteivät näkin silmät voi nähdä mitään, niiden rävähtämätön tuijotus saa minut ottamaan vaivihkaa askeleen taaksepäin.

Tällä kertaa Kurimuksen sanat vaikuttavat melkein pehmeiltä. Jos ette kuitenkaan tahdo auttaa Rajankulkijaa, voisin myös hukuttaa teidät. Näkin olemus on toiveikas.

”Ei, Kurimus”, Valve sanoo kohteliaasti mutta lujasti. ”Kiitämme sinua avustasi, mutta meidän on nyt mentävä. Tule, Alisa.”

Minä kiirehdin Valven perässä pois aukiolta, lammen ja Kurimuksen jäädessä selkämme taakse. Pystyn hengittämään kunnolla vasta, kun veden ääni on täysin kadonnut, hautautunut jälleen metsän huminan alle. Puheet hukuttamisesta tulivat minulle kaikesta huolimatta järkytyksenä. Julma keveys, jolla näkki asiansa esitti.

”Onko Kurimus koskaan hukuttanut ketään ihmistä?” En saa pidettyä ääntäni täysin tyynenä.

Valve vilkaisee minua. ”Ei sinä aikana, jona minä olen ollut kalvaslinnan isäntä. Tosin”, hän lisää kuivasti, kuin ohimennen, ”kerran se melkein hukutti minut.”

”Mitä?” Luulen ensin hänen laskevan leikkiä.

”Se tapahtui toisena tai kolmantena vuotenani täällä. Mestarini lähetti minut Virvalammelle hakemaan eräitä vesikasveja. Hän ei maininnut mitään näkistä, joten olin Kurimukselle varsin helppo saalis. Se tarttui jalkaani ja lähti vetämään minua mukanaan lampeen. Muistan vielä nytkin, miten kylmää vesi oli.”

”Mitä oikein tapahtui? Pelastiko mestarisi sinut?”

Valve naurahtaa ilottomasti. ”Olisikohan hän lopulta tehnyt niin? En tiedä. Minulla oli mukanani veitsi, ja muistin tarinat siitä, että rauta suojelee näkiltä. Osoittautui, ettei se pidä paikkaansa, mutta onnistuin paniikissani viiltämään veitsellä vahingossa itseäni. Vereni harhautti Kurimusta juuri sen verran, että pääsin pakoon. Olin onnekas.”

”Verellä todella on suuri merkitys.” Sanon niin, vaikka todellisuudessa tahtoisin sanoa: millainen mestari tekee noin oppipojalleen? Valven kertomasta on kauan, ja silti tunnen hiljaisen raivon kuristavan kurkkuani hänen puolestaan. Mitä enemmän kalvaslinnan entisestä isännästä kuulen, sitä iloisempi olen, ettei Valven tarvitse enää koskaan kohdata häntä.

En kuitenkaan tiedä, miten Valve pohjimmiltaan mestariinsa suhtautuu, joten nielen kitkerät sanani. Myöskään Valve ei vaikuta olevan kiinnostunut jatkamaan aiheesta enempää. Hän pysähtyy äkkinäisesti ja kääntyy katsomaan minua.

”Olemme nyt tarpeeksi kaukana. Näyttäisitkö minulle kättäsi?”

Valven leukapielet ovat kireät. Hän katsoo merkitsevästi punaisen tahrimaa kättäni, jonka olen puristanut nyrkkiin pitääkseni loitolla enimmän veren ja säryn. Se auttaa vain vähän. Viillosta säteilee tasainen, sykkivä kipu samaan tahtiin sydämenlyöntieni kanssa, mutta en aio katua tekoani. Kerron sen myös Valvelle.

”Sitä paitsi sinunkin kätesi vaatii hoitoa. Haavasi on omaani syvempi.”

Valve ottaa korista siteeksi tarkoitettua kangasta ja kietoo sitä verisen kätensä ympärille lähes kärsimättömästi. Kyseessä on selvästi jotakin, jonka hän on joutunut tekemään usein. ”Sinun vuorosi.”

Silmäilen Valven puolihuolimatonta sidosta, mutta se näyttää pitävän. Lasken käteni hänen käteensä ja annan hänen tutkia haavani. Tällä kertaa Valven kosketus on kärsimättömän sijasta huolellinen, lempeä. Hän tunnustelee kevyesti sormenpäillään ihoani viillon ympäriltä, arvioi sen syvyyttä.

”Auts”, minä sanon vaimeasti, vaikka ajatukseni ovat jossakin aivan muualla kuin kivussa. Valve on kumartunut puoleeni tavalla, joka saa minut palaamaan jälleen lukusaliin siniseen hämärään. Alisa, sinä olet typerä, typerä. Muistan Valven hartioiden kireyden suukkoni jälkeen, ja pakottaudun päästämään mielikuvasta irti.

Valve on ryhtynyt kiertämään sidettä käteni ympärille. ”Minun vereni olisi riittänyt Kurimukselle, Alisa. Sinun ei olisi tarvinnut suotta satuttaa itseäsi.”

”Ehkä. Mutta jos minusta vain on apua, edes vähän, teen mitä voin.” Epäröin. ”Valve, sinun veresi…”

Hänen ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. ”Niin. Oloni on ollut jo pitkään hyvä, mutta mädän vaikutus tulee tuskin katoamaan koskaan täysin. Minun on vain elettävä sen kanssa.”

Huokaan. ”Kunhan olet varovainen.”

Valve kohottaa kulmiaan. ”Voisin sanoa samaa sinulle. Olet välillä liian itsepintainen omaksesi parhaaksesi.”

Sanojen lievästi moittivasta sävystä huolimatta Valven katseesta paistaa silti myös ihailu. Minä punastun - on vaikea olla välittämättä siitä, kuinka iloiseksi huomio minut tekee. Valve pitelee yhä kädestäni kiinni, ote lujana ja lämpimänä. En tahtoisi hänen irrottavan sitä aivan vielä.

Tiedän kuitenkin, että Kurimuksen kohtaaminen oli vasta ensimmäinen osa tehtävästämme. Minun on keskityttävä siihen.

”Me lähdemme seuraavaksi auringonlaskua kohti, eikö niin?”

”Aivan. Kurimuksen mainitsemat paljaat puut eivät ole kovinkaan kaukana. Meidän pitäisi saavuttaa ne pian. Oletko valmis jatkamaan?”

”Tietenkin”, minä vastaan. Se saa Valven suupielet kohoamaan nopeaan hymyyn. Hän varmistaa, että sitoi haavani varmasti kunnolla, ja päästää sitten kädestäni irti.

”Lähtekäämme siis.”

**

A/N2: Ævintyrin näkki on tuttuun tapaan sekoitus vähän sitä sun tätä kansanperinteestä löytyvää tietoa, minkä lisäksi mukana on myös omia juttuni (ne tosin liittyvät ennen kaikkea Kurimuksen asemaan Vanhana - tavalliset näkit eivät tämän tarinan maailmassa esimerkiksi puhu).

Seuraavalla kerralla pelastuspartio Alisa&Valve kohtaakin sitten Rajankulkijan. Yritän saada jatkon julkaistua vielä kesäkuun puolella, mutta se riippunee siitä, kuinka paljon saan kirjoitettua ensi viikolla. Sen jälkeen minulla alkavat työt, ja julkaisutahti valitettavasti hidastuu.  Joka tapauksessa, toivottavasti piditte näistä osista.
« Viimeksi muokattu: 10.06.2018 21:15:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #188 : 16.06.2018 21:48:25 »
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa. Minua ei ainakaan haittaa että luvut ovat pidentyneet. On oikeastaan mukava, kun lukemista riittää vähän kauemmaksi aikaa. Näkistä oli kiinnostava lukea ja sekoitus eri kansanuskoja ja taruja sopii hyvin tähän tarinaan. Toivottavasti Valve ei mene kovin paljoa huonompaan kuntoon mädän vaikutuksesta.
Osaatko arvioida kuinka pitkä tästä tarinasta tulee?

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 234/? 10.6.
« Vastaus #189 : 24.06.2018 23:04:37 »
Minäkin täällä taas pitkästä aikaa seurailemassa. Vähän melkein jopa hävettää miten täysin olinkaan onnistunut unohtamaan tämän ihanaisen tekstin olemassa olon, nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä nyt näin ensialkuun. Harmitti nyt näitä uusia osia läpi selatessa joutua huomaamaan, että edellisestä lukukerrasta oli selkeästi ehtinyt vierähtää ihan liian pitkä tovi kun jotain peräti jopa aika tärkeitäkin asioita oli päässyt unohtumaan sieltä sun täältä. Täytyy varmaan jossain vaiheessa aloittaakin koko lukuprosessi ihan kokonaan uudestaan, että saa palautettua asiat takaisin mieliin. ;D Paikottaisista puuttuvista muistikuvista huolimattakin näistä osasista pystyi kuitenkin nauttimaan ihan tavalliseen tapaansa. Tykkäsin kovasti nyt varsinkin tästä viimeisimmästä osiosta, koska minun mielessäni näkki on ollut aina yksi kiehtovimmista ja kiinnostavimmista myyttisistä otuksista mitä meidän mytologiasta löytyy ja Kurimus istui olemassa oleviin mielikuviini näkistä ihan todella loistavasti. Teit siitä sellaisen sopivalla tavalla todella creepyn, pienet vilun väreet vilisti pitkin selkäpiitä koko ajan kun luki noita lampi-kohtauksia, BRRRRRR!!! Kuvailuasi ylistän siis yhä edelleenkin koko pitkän matkan maasta aina taivaisiin saakka, maailmanrakennuksen ja hahmojen ja ylipäätänsä ihan kaiken muunkin osalta. Pidän kehittelemästäsi terminologiasta myös todella kovin, esimerkiksi nyt tuo taiattomien noitien kutsuminen "mykiksi". Ou mai gaad miten hieno oivallus!

Ja siis toki nyt tuo pusu tuolla, voi aawsis (vihdoinkin!).<3 Valve reagoi kieltämättä aika lailla kuten olin etukäteen olettanutkin, jännä päästä näkemään mihin parin orastava välien lämpeneminen lähtee suuntaamaan tästä eteenpäin. Ottaako jompi kumpi takapakkia, unohdetaanko asia ja ollaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan vai aletaanko ehkä kenties pian jo antamaan tunteiden syvenemiselle lisää tilaa...? Voi tätä jännitystä, en kestä!

Lyhyesti sanottuna: ei mitään valitettavaa, tykkäsin jälleen ihan todella kovasti paljon hirmuisesti ja jään odottamaan jatkoa. :)


PS. Tajusin muuten ihan yhtäkkiä nyt tässä näitä loppupään tekstejä lueskellessani, että Alisa ja Valve ovat esittäytyneet minulle koko ajan jotenkin aika lailla samankaltaisena pariskuntana kuin Liikkuvan linnan Sophie ja Hauru. ;D

   
Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #190 : 26.06.2018 19:55:47 »
Helene: Kiitos jälleen hirmuisen paljon kommentistasi! Hyvä kuulla, ettei osien nykyinen pituus haittaa, tämä kun on itselleni tällä hetkellä mieluisin tapa kirjoittaa näitä. :) Ja hienoa, että näkki oli mielestäsi mielenkiintoinen! Tarinan pituudesta en osaa valitettavasti sanoa mitään kovin tarkkaa - tiedän kyllä, mitä kaikkea tässä tulee vielä tapahtumaan, mutten esimerkiksi sitä, kuinka montaa osaa se käsittäisi. Vielä on melko paljon matkaa loppuun, kuitenkin.

Piitu Oi, ilahduin kovasti nähdessäni, että olet löytänyt jälleen tämän tekstin pariin, kiitos hirmuisesti kommentista! Toivottavasti tarina kestää toisenkin lukukerran, jos päädyt sen alusta aloittamaan. :) Hyvä kuitenkin kuulla, että näitä uusimpia osia pystyi suhteellisen helposti seuraamaan näinkin. Iso kiitos kuvailu- ja muista kehuista, ne ilahduttivat paljon! Ja hienoa, että Kurimus oli näkkinä mielestäsi onnistunut, tiettyä creepyä tunnelmaa ja arvaamattomuutta juuri tavoittelinkin. Heh, juuri sopiva reaktio suukkoon! Hyviä kysymyksiä myös siitä, miten kaksikon välit lähtevät tästä etenemään. Ihanaa, että tykkäät tästä yhä. <3 Liikkuva linna on kieltämättä yksi suurimmista inspiraatioistani, niin kirja kuin elokuvakin. :)

**

235.

Nyt kun hän tietää, mitä etsimme, Valven askeleet ovat uudella tavalla määrätietoiset. Minun on pidettävä oma kävelyni ripeänä pysyäkseni hänen perässään. Puut ovat kasvaneet metsän tässä osassa yhteen vielä aiempaakin tiiviimmin, kietoutuneet toisiinsa kiinni kuin syleilyyn. Se ei tee juurakkojen lomassa kulkemisesta yhtään helpompaa. Olen kuitenkin vain iloinen, että pääsemme kauemmas aukiosta ja näkistä.

Kättäni särkee yhä. Side sen ympärillä tukahduttaa kivun jyrkimmän terän, mutta olen silti äärimmäisen tietoinen ihoani halkovasta viillosta. Koukistan sormeni kokeilevasti nyrkkiin, ja huomaan huojentuneena, että pystyn tekemään niin vieläkin suhteellisen helposti. Riippumatta siitä, mitä Rajankulkijan luona tulee tapahtumaan, minusta lienee enemmän apua jos molemmat käteni toimivat edes jotenkuten kunnolla.

Olisi pitänyt kai ajatella sitä ennen kuin menin vuodattamaan vertani näkille. Irvistän. Totuus on, etten pysähtynyt lammella miettimään tekoani juurikaan. Päässäni takoi vain, että tämä kaikki on nyt osa elämääni, elämää jonka valitsin itse. Jos minusta on apua, haluan tehdä mitä voin. Puhuin totta sanoessani Valvelle niin.

En ole varma, kuinka kauan olemme kävelleet, mutta jossakin vaiheessa huomaan Valven hidastaneen hiukan tahtiaan. Hyödynnän tilaisuuden ja kysyn häneltä:

”Millainen olento on Rajankulkija? En ole kuullut sitä nimeä ennen.”

”Kyseessä on yksi sen monista nimistä”, Valve vastaa, käyttäen opettajanääntään. Se saa minut hymyilemään miltei huomaamattani.

”Rajankulkija on peura, jonka sanotaan syntyneen ensimmäisenä yönä, tähtien heräämisen hetkellä. Sen vuoksi se kantaa sarvissaan ensimmäisten tähtien valoa ja pystyy käyttämään vanhaa taikuutta. Niin jotkin tarinat ainakin kertovat. On myös versioita, joissa se oli maagi Rúnen seuralainen hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, ja sai taikuutensa tältä kiitollisuudenosoituksena.”

Valve vaikenee hetkeksi, kuin pohtiakseen kertomaansa. ”Tarina tähdenvaloa hohtavista sarvista taitaa olla yleisin. On vaikea olla varma muusta, mutta ainakin Rajankulkijan taikuus on totta. Se ei ole tavanomainen peura.”

Valven sanat ovat liikauttaneet mielessäni jotakin vanhaa, jo melkein unohdettua. Pysähdyn kesken askeleen tajutessani, miksi ne kuulostavat minusta niin tutuilta. ”Olemmeko me menossa auttamaan hallavapeuraa?”

”Rajankulkijaa kutsutaan myös hallavapeuraksi. Olet siis kuullut siitä?” Valve vaikuttaa aavistuksen yllättyneeltä.

”Vähän. En tiennyt ensimmäisestä yöstä tai Rúnesta, mutta sen sarvien tähdenvalosta kyllä. Oikeastaan”, lisään hetken mielijohteesta, yhä tiedosta hämmästyneenä, ”eräs satu hallavapeurasta oli lapsena yksi suosikeistani. Isä luki sen minulle usein.”

”Miksi se oli suosikkisi?”

”Miksikö?” Valven ilme on kiinnostuneen keskittynyt, kuin hän tahtoisi todella tietää. Yritän parhaani mukaan löytää kunnollisen vastauksen samalla kun ryhdyn astelemaan uudelleen juurakoiden yli. Isän kuoleman jälkeen olen muistellut satua vain harvoin. Se ei kuulunut niihin, joita minulla oli tapana kertoa Malvalle.

”Satu kertoi tytöstä ja tämän veljestä, jotka eksyivät marjoja poimiessaan metsään. Vaikka he kuinka yrittivät, tietä takaisin kotiin ei löytynyt. Todellisuudessa kyseessä oli noidan juoni, sillä lasten isä oli tietämättään loukannut tätä. Tuli yö, ja sisarukset kuulivat susilauman vaanivan aivan lähellä. Noita oli ottanut suden hahmon, ja yllytti nyt eläimiä saartamaan lapset. Juuri kun sudet aikoivat hyökätä, hallavapeura saapui paikalle ja hääti pedot pois. Tyttö tarjosi sille loppuja heidän poimimiaan marjoja kiitokseksi, vaikka oli itse nälästä ja kylmästä jo heikko. Hallavapeuran kävi lapsia sääliksi, ja niin se johdatti heidät takaisin kotiin. He seurasivat koko pitkän matkan sen sarvien valoa, joka oli noituuttakin vahvempi.”

On minun vuoroni jäädä pohtimaan kertomaani otsa rypyssä: myöhäistä syysyötä ja kahta lasta kävelemässä kävelemistään metsän keskellä, ilkeäsydämistä noitaa seuramassa heidän askeliaan. Taianomaisen peuran äkillistä ilmestymistä.

”Kai se oli minusta jollain tapaa lohdullinen ajatus, silloin. Että hädän hetkellä apua voisi löytyä tuosta vain, kunhan kestää pahimman pelon yli. Lisäksi satukirjan piirros peurasta oli kaunis. En kyllä koskaan olisi osannut kuvitella, että hallavapeuroja on todella olemassa.”

”Hallavapeura”, Valve korjaa lempeästi. ”Niitä on tiettävästi vain yksi.”

”Oletko sinä nähnyt sen aiemmin?”

”Muutaman kerran, joskin vain vilaukselta. Maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä, mutta yleensä se pysyy poissa näkyvistä. Se on vaeltaja, joka ei koskaan viivy kauaa yhdessä paikassa.”

236.

”Miksi sitä kutsutaan Rajankulkijaksi?” kysyn.

Valve on hiljaa tavalla, joka kertoo minulle, että hän yrittää parhaillaan muotoilla monimutkaisesta asiasta mahdollisimman selkeää vastausta. Lopulta hän sanoo hitaasti:

”Muistat varmaankin, että puhuessamme verinoidista mainitsin sinulle ætlasista ja maailman kerroksista.”

”Muistan kyllä.” Kuinka olisin voinut unohtaa? Värähdän, vielä nytkin, kuvitellessani mielessäni noitien pimeän ja äänettömän vankilan. ”Sanoit, että maailman kerroksista kertominen vaatisi oman oppituntinsa.”

Valve nyökkää. Hän kohottaa riippuvaa puunoksaa, jotta pääsemme molemmat kulkemaan sen alta vaivatta.

”Olen yhä sitä mieltä, mutta kerron nyt minkä voin. Tärkeintä on ymmärtää, että tämä paikka, jossa me elämme, nämä valtakunnat ja maat ja meret, ovat osa suurempaa kokonaisuutta. On myös muita alueita eräänlaisten näkymättömien, lukittujen ovien takana: kerroksia, joista maailma omamme lisäksi rakentuu. Suurin osa niistä on meidän näkökulmastamme asumattomia ja autioita, mutta joitain poikkeuksiakin on. Ýmiss on niistä yksi.”

Tajuan, ettei Valven kertoma tule minulle sittenkään täytenä yllätyksenä. Ajattelen kaikkea sitä, mitä Ýmississä kuulin ja näin, Ikitammea ja paikan ikuista iltahämärää. Vuodet kuluvat siellä eri tahtiin, muistan Harman sanoneen minulle. Kuin kyse olisi ollut täysin toisesta maailmasta.

”Siksi Muori ja Närri puhuivat siis toisesta puolesta. Mutta jos niin sanotut ovet ovat lukittuja, miksi meidän luotamme on mahdollista kulkea Ýmissiin?”

”Se on hyvä kysymys”, Valve sanoo. ”Kaikki kerrostumat ovat enemmän tai vähemmän erossa toisistaan, mutta joidenkin välillä vallitsevat rajat ovat häilyvämpiä kuin toisten. Meidän rajamme ja Ýmissin tapauksessa on kyse juuri siitä. Sen vuoksi ihmisiä eksyy toisinaan Väen luo. Tavallisesti rajojen ylittäminen ei ole kuitenkaan helppoa - edes Rúne ei tarinoiden mukaan pystynyt siihen. Hallavapeuraan sama ei kuitenkaan päde.”

”Minkä takia?”

”Taikuus toimii toisinaan kummallisilla tavoilla. Jokin määrittelemätön sallii juuri hallavapeuran kulkea rajojen poikki kuin niitä ei olisi. Se on loputtoman utelias, mitä kaikkeen taikuuteen tulee, ja siksi kerrostumat kai kiehtovat sitä. Se vaeltelee ympäriinsä pelkästä vaeltamisen ilosta.” Valve on hetken vaiti. ”Jatkuva rajojen ylittäminen jättää jälkensä, aivan kuten Ýmiss niihin ihmisiin, jotka ovat metsänpeitossa liian pitkään. Luulen, että hallavapeuran taikuus on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri kerrostumien takia. Osaksi sen vuoksi Kurimus suhtautui peuraan niin tylysti. Sen taikuus on metsälle jotakin täysin vierasta.”

”Kurimus sanoi hallavapeuran vuotavan verta juuri nyt”, mietin ääneen. ”Mitä luulet tapahtuneen?”

”En tiedä. Saamme sen selville aivan pian. Ehkä jokin saalistaja on tavoittanut sen.” Valven olemus kiristyy hienoisesti. Hän nopeuttaa jälleen askeleitaan, ja minä teen samoin pysyäkseni hänen rinnallaan.

”Voisi kuvitella, että se olisi suurimmassa vaarassa rajoja ylittäessään, mutta niin ei ole. Ihmisten silmissä hallavapeura on yhtä houkutteleva kuin virvatuli, ja sen voimista kiertää monenlaisia tarinoita. On hoveja, joissa järjestetään varta vasten jahteja hallavapeuran takia. Mikäpä toisi miehelle suurempaa kunniaa kuin moisen taikaolennon surmaaminen ja sen sarvien asettaminen takanreunukselleen?”

En voi olla ajattelematta, että se kuulostaa juuri sellaiselta, mitä kuningas Edmund tekisi. Tummanpuhuvasta ilmeestään päätellen Valve miettii samaa.

”Onko ihmisten edes mahdollista saada sitä kiinni, jos se pystyy kulkemaan rajojen yli?” kysyn. ”Sehän voisi vain paeta jonnekin muualle.”

”Muihin verrattuna hallavapeura kulkee rajojen yli helposti, mutta ei tuosta vain. Joutuessaan juoksemaan pakoon metsästäjiltä se on yleensä kuin mikä tahansa peura, vaikkakin nopealiikkeinen ja ovela. Tähän mennessä kukaan ei ole saanut sitä kiinni, mutta ei se ole mahdotonta.”

Valven pahaa enteilevän toteamuksen jälkeen me keskitymme etenemään mahdollisimman ripeästi, enempää enää puhumatta. Jopa metsä vaikuttaa aiempaa hiljaisemmalta. Minulla on epämääräinen tunne, että se haluaa meidän kiirehtivän.

Muutos tapahtuu vaivihkaa. Vähän kerrallaan toisiinsa kietoutuneet puut edessämme harvenevat, muuttavat muotoaan. Niistä tulee siroja ja kalpeita, kuin aaveita hämärän keskellä. Ohuista oksista kasvaa kirkkaanvihreitä lehtiä kauniina muodostelmina, vaikka missä tahansa muualla ne olisivat vaihtaneet syksyn takia jo väriä. Taivasta näkyy niiden lomasta vain vähän.

Hiljennän askeleitani yhtä aikaa Valven kanssa. Olemme päätyneet varsin kauas kalvaslinnasta, jonnekin päin metsän vastakkaista reunaa. Katselen uteliaasti ympärilleni. Vielä ei ole ilta, mutta jos olisi, tämä olisi paikka, johon auringonlaskun viimeinen valonhäivä metsässä pysähtyisi.

Juuri kun ajattelen niin, ilmassa kiirii heikko valitus. Se kuuluu jollekin eläimelle.

237.

Käännähdän äänen suuntaan. Se kantautui jostakin aivan läheltä, vaaleiden puiden keskeltä. Valve vilkaisee minua ja viittoo seuraamaan varovasti perässä. Lähdemme kävelemään ääntä kohti kuiskauksenhiljaisin askelin, tahtomatta pelästyttää sen omistajaa. Puut seuraavat mykkinä kulkuamme.

Jälleen uusi valitus, paljon lähempänä kuin aiemmin. Siitä erottuva kipu on niin suuri ja lohduton, että tuntuu kuin kokisin sen itse. Jännityn, pystymättä ajattelemaan hetkeen mitään muuta, mutta pakottaudun sysäämään tuntemuksen syrjään ja jatkan matkaa.

Äkkiä kuulen Valven vetävän edelläni terävästi henkeä. Hän pysähtyy, ja minä hänen jäljessään: nenääni ilmestyy kuin tyhjästä lämpimän veren haju. Hengitys takertuu kurkkuuni nähdessäni Valven olkapään yli syyn.

Hallavapeura makaa maassa, vain muutaman askeleen päässä meistä. Nimensä mukaisesti sen turkki on vaaleanharmaa kuin tuhka. Ruumiinrakenteeltaan se on sirompi kuin muut näkemäni peurat, lähes linnunluinen, hauras. Katseeni eksyy kuin itsestään pitkiin sarviin, joiden muoto muistuttaa monimutkaista kruunua. Toisin kuin tarinoissa, niissä ei ole jälkiä tähtien valosta.

Jollakin tavalla se kaikki tekee eteeni avautuvasta näystä entistäkin julmemman.

Juuri nyt eläimen koko olemus on vääristynyt kivusta. Näen peuran vapisevan sen yrittäessä nousta seisomaan, kai paetakseen meitä, mutta se ei kykene siihen. On helppoa nähdä, miksi. Sen vasemman takajalan on lävistänyt leveä terä, metsästyskeihäs. Peura pystyy vain hädin tuskin liikuttamaan haavoittunutta jalkaansa, saati laskemaan sille painoaan. Terä on uponnut sen lihaan armottomasti kuin nälkäisen pedon leuat.

Tuijotan peuran haavoittamiseen käytettyä asetta, sen synnyttämää verilammikkoa. Kuvotus vääntää vatsaani. On kuin aseen ainoa tehtävä olisi tuottaa mahdollisimman paljon kipua.

Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Veren läpi kantautuu myös jotakin muuta. Erehdyn luulemaan sitä ensin hallavapeuran omaksi taikuudeksi, yritykseksi häätää meidät pois, kunnes tunnistan minua ja Valvea kohti hiipivän uhkan. Se muistuttaa tuhkan mausta suustani, kylmistä varjoista iholla.

Kavahdan vaistomaisesti kauemmas. Vanha pelko saa sydämeni hakkaamaan. ”Onko tämä Reinan tekosia?”

Valve vilkaisee minua oudosti. Tajuan, ettei hän vaikuta täysin yllättyneeltä. ”Sinä aistit hänen taikuutensa?”

”En… en ole varma.” Pakotan hengitykseni tasaantumaan. Tehdessäni niin aistimus on vielä aiempaakin voimakkaampi, yhtä selkeä kuin peurasta vuotava veri. Rypistän otsaani. ”On jotakin… Se tuntuu jollain tapaa samanlaiselta kuin mätä.”

”Vaikuttaa siltä, että Reinalla ja hovilla on todella ollut osansa tässä. Edmund on kaiketi tahtonut hallavapeuran sarvet kokoelmaansa Ikitammen oksien lisäksi.” Valven äänessä on inhoava sävy hänen tarkastellessaan keihästä. ”Kyse ei ole kuitenkaan mädästä, vaan sen kaiusta: Reinan teko Ikitammen luona on nähtävästi jättänyt jälkensä hänen taikuutensa. Keihäässä on hänen veritaikuudella luomansa loitsu, jälleen eräänlainen krafja.”

Tieto ei huojenna mieltäni millään tavalla. ”Entä jos kyse on hovin asettamasta ansasta?”

Valve mittailee hallavapeuraa tutkivasti katseellaan. Hän ottaa askeleen lähemmäs: minun on puristettava käteni nyrkkiin, jotten yrittäisi estää häntä. Huojennuksekseni Valve pitää kuitenkin peuraan turvallisen välimatkan samalla, kun kaikki muu väistyy hänen maagintaikuutensa tieltä. Hallavapeura kohottaa heikosti päätään. Se haistelee sieraimet väristen Valvelle kuuluvaa metsän hämärää.

Lopulta Valve palaa takaisin vierelleni, suupielet tiukaksi viivaksi puristuneina.

”En löydä piilotettuja loitsuja. Reinan taikuus on varmaankin saanut keihään osumaan kohteeseensa tavallista helpommin. Tarkoituksena on tosin ollut tappaa, ei pelkästään haavoittaa. Luulen, että hallavapeuran on onnistunut paeta tänne jonkin löytämänsä rajan kautta. Edmund tuskin metsästäisi näin lähellä maitani.”

”Mitä me voimme oikein tehdä?” Tuomamme sidetarpeet tuntuvat äkkiä kovin riittämättömiltä. En ole varma, pystyykö hallavapeura lainkaan enää edes kävelemään. Oloni on epätodellinen ajatellessani, että haavoittunut eläin edessämme on todella lapsuuteni satujen olento.

Valve kääntyy kohdatakseen katseeni. Hänen järkähtämätön tyyneytensä onnistuu rauhoittamaan myös minua, vaikka näen, ettei hän pidä tilannetta millään tavalla ihanteellisena.

”Keihäässä oleva taikuus tarkoittaa, että hallavapeuran oman taikuuden pitäisi pystyä tekemään jotakin haavalle. Reinan loitsu estänee sen. Tiedämme enemmän, kunhan saamme keihään irrotettua.”

Katson hallavapeuraa, sen olemuksessa kytevää kiihkeää paniikkia. En usko, että se aikoo antautua autettavaksi helpolla, omasta avunpyynnöstään huolimatta. Juuri nyt se tahtoo vain paeta kipua ja pelkoaan.

Karistan aiemman epävarmuuteni ja yritän lähestyä ongelmaa mahdollisimman järkevästi.
”Meidän on varmistettava, että se pysyy rauhallisena ja aloillaan”, sanon. ”Muutoin se saattaa pelästyessään haavoittaa itsensä entistä pahemmin.”

”Totta. Reinan loitsun takia se on kuitenkin turvallisempi tehdä ilman taikuutta. Kaiken varalta.” Myös Valve arvioi tilannetta ajatuksiinsa vaipuneena. ”Luuletko, että pystyisit rauhoittelemaan sitä sillä aikaa, kun minä katson, mitä voin tehdä keihäälle?”

238.

Nyökkään päättäväisesti. En ole varma, olisiko minusta juurikaan apua keihään kanssa, mutta vauhkoontuneita eläimiä olen joutunut rauhoittelemaan muutaman kerran ennenkin. Yksikään niistä ei tosin ollut taianomainen peura. 

”Sen taikuutta ei ole tarkoitettu vahingoittamaan, mutta pidä silmällä sen sarvia”, Valve neuvoo hiljaa. ”Korissa on tyynnyttäviä yrttejä. Muista, että sinun turvallisuutesi menee muun edelle, Alisa. Kipu on saanut sen suunniltaan. Voi aivan hyvin olla, ettei se ymmärrä meidän yrittävän auttaa sitä.”

”Pärjään kyllä”, minä sanon ja tartun Valven ojentamaan koriin. Katseemme kohtaavat vielä kerran sen yli. Hallavapeura seuraa epäluuloisesti, kuinka lähden kävelemään sitä kohti hitain askelin, olemus niin vaarattomana kuin mahdollista. Lähestyessäni puhun sille hiljaa, pehmeästi:

”Ole kiltti äläkä pelkää. Me emme tahdo sinulle mitään pahaa.”

Sanoillani ei ole juuri vaikutusta: peuran silmissä on ymmärryksen sijasta pelkkä vauhkoontuneen eläimen katse. Minä kyyristyn aivan pieneksi ja vältän äkkinäisiä liikkeitä ottaessani korista yrttikimpun. En usko, että saan hallavapeuran syömään sitä, mutta toivon yrttien tuoksun vievän sen huomion toisaalle. Murskaan muutaman lehden sormissani ja ojennan kättäni hallavapeuran haisteltavaksi.

”Tässä. Se saa olosi tuntumaan paremmalta.”

Peura pärskähtää vastaukseksi, mutta nuuhkii silti varautuneesti kädessäni olevia yrttejä. Tunnen sen hengityksen aiheuttaman lämpimän ilmavirran. Silmäkulmastani näen, että Valve on lähtenyt kiertämään varovasti eläimen taakse.

”Juuri niin. Sinulla on varmasti nälkä. Etkö haluaisi maistaa vähän?” mumisen hiljaa, yritän saada eläimen varautuneen kiinnostuksen pysymään minussa.

Pidän Valven neuvon mukaisesti huolta siitä, etteivät peuran sarvet väisty hetkeksikään näkökentästäni. Tilanteen vakavuudesta huolimatta en voi olla ajattelematta, että ne ovat kauniit. Sarvien luu on väriltään helmenvaalea, niiden muoto yhtä hienopiirteinen kuin kaikki muukin peurassa. Sarvista vaikuttaisi myös huokuvan taikuus, mutta minun on vaikea erottaa, millainen. On kuin siinä olisi päällekkäin monta erilaista kerrosta, sekoitus erilaisia aikoja ja paikkoja.

Reinan taikuus on silti juuri nyt kaikkea muuta vahvempi. Tunnen vihan leimahduksen ajatellessani, mitä noita ja hovi ovat hallavapeuralle tehneet.

Minun rauhoitellessa peuraa parhaani mukaan Valve on asettunut niin, että ylettyy keihääseen suhteellisen helposti. Hän kumartuu hitaasti eläimen puoleen, äänettömänä kuin varjo. Tähän mennessä hallavapeura on pitänyt katseensa tiiviisti kädessäni olevissa yrteissä. Äkisti sen huomio kuitenkin herpaantuu, karkaa Valvea kohti.

Vaikka näen, että Valve on yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman vaarattoman, hallavapeuran näkökulmasta hän on kaikkea muuta. Se sähähtää ja yrittää päästä kauemmas, vaikka sen jalat eivät kanna. Teon seurauksena ilmassa kiirii kammottava, repeämistä muistuttava ääni.

Sanoista tai yrteistä ei vaikuta olevan apua. Koska en tiedä, mitä muutakaan tehdä, minä polvistun maahan ja liikahdan lähemmäs. Ennen kuin peura ehtii kavahtaa taaksepäin tai käyttää sarviaan tai purra, lukitsen käteni sen kuonon ympärille ja painan sen pään lujasti syliini. Otteeni ovat kiireessä enemmänkin riuskat kuin varovaiset: tunnen kivun piston siteen peittämässä kädessäni.

”Shh. Ole rauhassa.” Minun on tehtävä kaikkeni, että saisin peuran pysymään aloillaan. Niin hauraan näköiseksi olennoksi se on todella vahva. Se riuhtoo riuhtomistaan, yrittää saada sarvensa sellaiseen kulmaan, että osuisi niillä minun.

Niin ei tapahdu, mutta sen sijaan sarvissa oleva taikuuden kaunis kaaos paiskautuu vasten kasvojani. Sen seurauksena valo, taikuuteni hiljaisuus, vavahtaa sisälläni. Tiukennan otettani samalla kun sanon hengästyneesti:

”Älä kuvittelekaan. Me yritämme auttaa sinua, kuulitko?”

Peuran hillitsemisen lomassa näen, että Valve on kiirehtimässä avukseni. Minä luon häneen vimmaisen katseen: keihäs. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän nyökkää ja palaa tehtävänsä pariin. Tällä kertaa Valve ei tuhlaa aikaa, vaan ottaa nopeasti esiin veitsen saadakseen veritaikuutta tihkuvan terän irti.

”Tämä tulee sattumaan”, mutisen peuralle. ”Ole kiltti ja kestä vähän aikaa.”

Hallavapeura huohottaa uupuneena. Se ei ole enää niin vauhko kuin vielä hetki sitten, mutten siitä huolimatta uskalla hellittää otettani. Eläin sävähtää kivusta Valven ryhtyessä irrottamaan terää mahdollisimman varovasti.

Myötätunto pehmentää ääntäni: puhun hallavapeuralle kuin hätääntyneelle lapselle. Toivon, että se tuo sille edes hiukan lohtua. ”Ihan rauhassa.”

Tuntuu kuin istuisin siinä tunteja hallavapeuraa aloillaan pidellen, vaikka todellisuudessa kyse on ehkä paristakymmenestä minuutista. Valve on selvästi tehnyt vastaavaa ennenkin, sillä huojennuksekseni hän on ihailtavan tehokas. Hallavapeura yrittää koota voimansa vielä muutamaan epätoivoiseen pakenemisyritykseen, mutta minä pitelen sen päätä yhä, eikä Valve anna sen enää liikuttaa vahingoittunutta jalkaansa.

Kuuluu verinen kalahdus terän lopulta irrotessa ja pudotessa maahan. Mädän löyhkä on muutaman sydämenlyönnin verran entistä läpitunkevampi, kunnes se katoaa. Yllemme kiirii sen myötä aavemainen, tyhjä äänettömyys, jota edes metsä ei riko.

239.

Hallavapeuran silmät laajenevat. Sen kehoa pitkin kulkee uusi väristys, mutta, tajuan, se ei johdu kivusta. Ei tällä kertaa. Silkka vaisto saa minut irrottamaan otteeni samalla hetkellä, kun hallavapeura liikauttaa päätään terävässä kulmassa. Väistän sarvien osumisen rintakehääni vain juuri ja juuri.

”Alisa!” Valven huuto kantautuu äkisti aivan viereltäni. Ennen kuin ehdin reagoida, hän nostaa minut maasta ja vetää itseään vasten, peuran sarvien ulottumattomiin.

Hallavapeura ei kuitenkaan kiinnitä enää mitään huomiota meihin. Katson sanattomana, kuinka se kamppailee seisomaan, haavoittunutta jalkaansa varoen: vielä hetki sitten sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Jokin eläimen olemuksessa on toisin kuin ennen. Se on yhä uupunut ja kivusta heikko, mutta sen tummassa katseessa palaa uusi, vimmainen päättäväisyys. Näen sen vilkaisevan maassa olevaa veristä keihästä ja korskahtavan vihaisesti.

”Katso sen sarvia”, Valve kuiskaa korvaani.

Mitä katson ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Ne hehkuvat vaimeasti, kalpeasta valosta hopeanhohtoisina. Lapset seurasivat koko pitkän matkan peuran sarvien valoa. Paitsi, ettei kyse ole tähdistä, vaan hallavapeuran taikuudesta - samasta, joka tulvi aiemmin kasvoilleni. Se saa jopa peuran harmaan turkin kimaltelemaan kuin siihen olisi ripoteltu palasia tähtikuviosta.

Hallavapeura koskettaa keihästä inhosta väristen kuonollaan. Äännähdän hämmästyneesti nähdessäni, että aseen ympärille, sen lävitse, alkaa kasvaa kukkia. Ne kohoavat maasta yliluonnollisen nopeasti, raivokkaasti, kaikenlaisissa lajeissa ja väreissä. Osa kukista on minulle tuttuja, kuten melkein hassunkurisen tavanomaiset päivänkakkarat, mutta on myös sellaisia, joita en ole nähnyt koskaan ennen. Jokainen niistä vaikuttaa tavoittelevan hallavapeuran sarvien valoa.

Joukossa on yönsävyisiä kukkia, sellaisia kuin Ýmississä. Tunnistan Väen luona vallinneen haalean sateen kaiun. Ehkä sen on juurtunut kiinni peuran taikuuteen rajojen ylittämisen myötä.

Kukat kietoutuvat keihään ympärille villiksi seppeleeksi, peittäen veren ja kivun jäljet. Aseen tuhoaa elävä ja kaunis, outo voima. Kaikki on ohi muutamassa sekunnissa.

Nähdessään, että keihäs on hukkunut kukkiin, hallavapeura kuopaisee maata sorkallaan ja kääntyy poispäin. Taikuus ei vaikuta pystyvän tekemään samanlaista ihmettä sen jalassa ammottavalle haavalle, mutta ainakin se kykenee liikkumaan - vaikkakin vaivalloisesti ja hitaasti. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka se voi olla mahdollista.

”Entä sen haava”, minä aloitan, mutta Valve pudistaa päätään.

”Nyt kun Reinan loitsua ei enää ole, se tahtoo selvitä ilman apua.”

Me katsomme vaiti, kuinka hallavapeura nilkuttaa kalpeiden puiden lomaan. Haavoittuneenakin se onnistuu näyttämään satuun kuuluvalta. Sarvien kalpeanvaalea hohto piirtää eläimen ääriviivat esiin vielä lyhyeksi hetkeksi, kunnes se katoaa - jonkin näkymättömän rajan taakse vai yksinkertaisesti metsän reunaan, en ole varma. Jäljelle jää pelkkä kukkien tuoksu.

Minä ja Valve seisomme pitkän aikaa hiljaa.

”Ole hyvä vain”, mumisen lopulta uupuneesti. Hätkähdän kuullessani Valven nauravan: en aikonut sanoa sitä ääneen, tai ainakaan niin, että hän kuulisi. Olemme toisiamme niin lähellä, että voin tuntea, kuinka nauru kumpuaa syvältä hänen rintakehästään.

Vastustan vaarallista mielihalua nojautua taaksepäin, vielä hiukan lähemmäs.

Juuri silloin Valve ottaa askeleen taaksepäin, kuin lukien ajatukseni. Olettamus saa poskeni punehtumaan häpeästä, kunnes käännyn ja tajuan hänen hymyilevän. Nauru, mutta myös ylpeys, välkehtivät lämpiminä harmaissa silmissä.

”Toimit hyvin, Alisa. Kuinka olenkaan selvinnyt tähän asti ilman sinua?”

Käsivarsiani polttelee hallavapeuran kanssa kamppailemisen jäljiltä, kämmeneni viillosta puhumattakaan. Hiki helmeilee otsallani. Juuri nyt se kaikki on silti täysin merkityksetöntä. Jos vain pystyisin, jäisin kiinni tähän hetkeen, Valven yllättävään iloon, joka hyökyy lävitseni. Siitäkin huolimatta, että hänen sanansa herättävät minussa myös kivun, jolla ei ole mitään tekemistä rasituksen tai veitsenviiltojen kanssa.

Kohautan hiukan vaivalloisesti olkapäitäni. ”Tein vain sen minkä kuka tahansa muukin.”

”Hmm. En olisi siitä niinkään varma. Onnistut aina yllättämään minut.” Valven ääni on pehmeä. Hän tarkastelee minua yhä tiiviisti. ”Vaikka itsepintaisuutesi toisinaan pelästyttääkin. Ethän satuttanut itseäsi?”

Kuulostelen omaa oloani samalla, kun pyyhin hikisiä kasvojani mahdollisimman vaivihkaa. Aiempi tuntemukseni valosta on onneksi jo heikentynyt. ”Olen ihan kunnossa. Vähän väsynyt vain. Entä sinä?”

”Minulla ei ole hätää. Toivottavasti voimme sanoa niin ennen pitkää myös hallavapeurasta.”

Valve kääntää katseensa hallavapeuran luomiin kukkiin, joiden alle keihäs on hautautunut. Hänen ilonsa hiipuu: kylmä synkkyys kulkee Valven kasvojen poikki. Ei ole vaikea arvata, mitä hän ajattelee.

”Aiotko kertoa tästä noidille? Että Reina tekee yhä yhteistyötä hovin kanssa tällä tavoin?” kysyn.

”Aion. Pelkään tosin, ettei se sillä tule olemaan merkitystä. Edmund ja Reina vaikuttavat vakuuttuneen siitä, että he voivat häiriköidä taikuuden maailmaa miten mielivät.”

Etkä sinä voi tehdä sopimuksesi takia asialle mitään. Kumpikaan meistä ei lausu sanoja ääneen, mutta ne häilyvät silti yllämme kuin myrskyä enteilevät pilvet.

**
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #191 : 28.06.2018 21:35:50 »
Oon seurannut tätä melkein alusta asti, mutta jostain syystä en oo tainnut saada aikaseks rustata kommenttia. Nyt jäin jopa vähän jälkeen ja oon lukenut tässä kiinni melkein sadan osan verran. On ihanaa huomata miten tämä tarina kasvaa ja liikkuu eteenpäin ja hahmoista ja tarinoista tulee syvempiä. En oikein tiedä miten kommentoida 239 osaa yhtä aikaa, mutta tahdon vain sanoa, että tämä on kaunis, todella kaunis. Muistan vieläkin miten tämä alkaa sillä että Alisaa koristellaan kuolleilla kukilla, se on jotenkin piirtynyt mun tajuntaan varmaan ikuisiksi ajoiksi. Tämän tarinan sisään upotetut tarinat on ihania. Kansantaruista ammennetut ideat sulattaa mun sydäntä ja Alisa ja Valve on jotain ihanaa. Hyvä, että niiden suhde ei oo kiirehtinyt, mutta mukavaa, että tässä uusimmassa osassa alkaa olla jo jotain sen suuntaista. Edda sulattaa myös sydämiä. Oot selkeesti pohjustanut ja miettinyt kaikkea tosi paljon ja se näkyy. Tämä on taidetta. Kiitos.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #192 : 29.06.2018 22:26:18 »
Mulla on ollut tarkotus lukea tää jo pitkään, mutta oon niin kauheen huono alottamaan jatkiksia (vaikka tää onkin fikletsarja) kun niissä on jo monta lukua ilmestynyt, mutta sainpahan vihdoin tartuttua härkää (tai kenties hallavapeuraa hehe) sarvista. Ja ai että siis en kestä tää on kyllä jotain että sait mut ihan sanattomaksi! Monta kertaa tuli sellanen asdfghj hetki jona hymyilin tyhmästi tietokoneen ruudulle tätä lukiessa :D

Rakastuin tähän ihanaan juonen ja hahmonkehitykseen, Valven ja Alisan suhteen hitaaseen kehitykseen, sekä varsinkin sun taikuudenkuvastaitoihin ja tähän fantasiamaailmaan jonka olet luonut (kuinka monta kertaa voin livauttaa ja-sanan yhteen virkkeeseen?). Siis mulla ei oo ikinä käynyt mielessäkään, että taikuutta voisi kuvata hajun kautta, mutta sehän on tosi nerokas juttu, joka jotenkin kertoo niin paljon niinkin abstraktista asiasta kuin taikuus! Varsinkin se kohta, kun se Väen yksi lapsi sanoi Alisalle, että hän tuoksuu taikuudelta asdfgh se oli niin söpöä ja sitten se kun Valven hymyili ääääää!! Ja oli sata muutakin ihanaa kohtaa, mutta kaikkia en voi alkaa lainailemaan.

Kuvailu tässä on tosi nättiä ja tykkäsin myös erityisesti siitä, että elävöität tekstiä useasti kuvailemalla ilmeitä, etkä jätä sitä vaan siihen että hän sanoi. Lisäksi varsinkin kadehdin sun hahmonkehitystaitoja, koska kaikki hahmot tässä on ihanan monipuolisia ja muutenkin hahmoja on runsaasti ja siis vaikka nää aluksi oli tosi lyhkäsiä raapaleita, niin silti sain ihanan elävän kuvan ympäristöstä yms ja varsinkin Valvenista. Ja ihanaa tosiaan, että tässä on otettu pohjoismaisia kansantaruja ja eri kieltäkin mukaan. Piti ihan käydä google kääntäjästä kuuntelemasta miten tuo Ævintýr sanotaan oikein, kun olen tähän mennessä aina lukenut sen vain Aevintýr, joten nyt olen oppinut jopa vähän islantia :D Mutta jäi kyllä kutkuttamaan heti alun Kiiran vierailusta alkaen, että mitä se Ævintýr todellisuudessa meinaa tässä tarinassa (sen lisäksi mitä tuossa ihan ekassa viestissä selitit). No, kenties siihen päästään aikanaan ;)

Varmasti unohdin tuhat asiaa, jotka piti mainita, mutta kenties ne muistuu mieleen myöhemmin. Jään odottelemaan innolla jatkoa :3
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Piitu

  • ***
  • Viestejä: 200
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 239/? 26.6.
« Vastaus #193 : 11.07.2018 17:19:14 »
Hiiiiiiiii, uudet osat! Tuoreimpien tapahtumien ruotiminen jääköön nyt kuitenkin viestin loppupuolelle, sillä ajattelin nyt näin ihan ensimmäiseksi ottaa vapauden palata hetkiseksi noihin jo aiemmin ilmestyneisiin osiin ja niiden sisältöön. Aka asioihin, joita en muistanut edelliskerralla kirjoittaessani mainita.

Selvitys Eddan ja Valven välillä vallitsevasta sidoksesta oli hurjan mielenkiintoinen ja koskettava! Pidin todella kovasti siitä, että olit laittanut nimenomaan Eddan itse kertomaan Alisalle asiasta Valven sijaan. Se toi kertomukseen oman säväyksensä, sai sen tuntumaan jotenkin syvemmältä ja henkilökohtaisemmalta. Eddan tausta oli muutenkin hyvin kehitelty, se kaikki miten Valve kuvaili "parkoja" virvatulen kaltaisiksi hengiksi, jotka tarvitsevat taikuutta tullakseen kokonaan olemassa oleviksi. Edda oli jo ennestään aika pitkälti lempihahmoni tässä, mutta tuon jälkeen hän on sitä yhä vaan entistäkin enemmän. Se haavoittuvaisuus mikä tuossa kertomuksessa seurasi koko ajan mukana, se loi Eddan hahmoon ihan todella paljon lisää syvyyttä ja elävyyttä, lisää tuntua. Erityisesti tässä yhdessä kohtaa, jossa sydämeni oli lähellä räjähtää liikutuksesta sirpaleiksi:
Lainaus
”Niin. Isäntäni vammat, väsymys, vaikuttavat tarpeeksi vahvoina myös minuun. Sidos on elinikäinen liitto, joka kestää maagin viimeiseen hengenvetoon asti. Kun taikuudenkäyttäjä kuolee, kuolee myös hänen taikuutensa - ja samalla siihen sidoksissa oleva.”

Kestää hetki, että Eddan sanat todella valkenevat minulle. Mutta niin ei tapahtunut sinulle. Puristan huuleni yhteen, kykenemättä lausumaan ajatusta. Edda hymyilee hiukan surumielisesti. Hänen kertomuksensa rytmi ei ole enää yhtä tasaisen tyyni kuin aiemmin: tunnistan siitä ohuen kivun säikeen.
Siis kun... joo. Voi nyyhky. Kunpa hahmoja vois halata.<3

Seuraavaksi siellä taisi esiintyä se yksi oppitunti noidista, jossa käytiin Valven johdolla läpi mm. taiattomina syntyneiden noitien eri elämänmallivaihtoehdot, veritaikuus ja sivuttiin lyhyesti maailman eri kerroksia, mukaan lukien sitä tyhjää vankilatilaa näiden kerrosten välillä. En muista olenko tullut koskaan aiemmin maininneeksi, mutta tässä on jo useassa osassa näkynyt selvästi se miten paljon sie oot jaksanu nähdä vaivaa tämän koko maailman rakentamiseen. Valven maiden lisäksi on kaikki vieraat kaupungit, nuo salatut kerrokset, tuo tyhjä tila, Metsänpeitto ja kaikki muu. Ihailtavaa viitseliäisyyttä! Noitatieto itsessään oli kovin kiinnostavaa myös. Olin alunperin itse arvaillut, että veritaikuus liittyisi jotenkin noidan omaan vereen ja sen hyödyntämiseen, että noidan olisi jotenkin haavoitettava itse itseään aina ennen jokaista loihdintaa, mutta mielenkiintoisempaahan se on tuolla lailla toisin päin! Vähän tosin nyt pisti huolestuttamaan, että tuleekohan näiden verinoitien syöntitottumukset jossain vaiheessa esiintymään tekstissä vielä "lähemmin", syödäänkö joku? Kiirahan tosin sanoi silloin jossain välissä aiemmin jotain siitä, että Alisan veri olisi pilalla ja hän olisi näin ollen syömäkelvoton. Alisan pitäisi siis kaiken järjen mukaan näillä perusteilla olla ainakin turvassa... right?

Kolmantena unohdettuna mainintana loistaa ehkä se kaikista tärkein: Alisan saama syntymäpäivälahja ja sitä seurannut keskustelu, jonka Valve ja Alisa kävivät Alisan äitiä koskien.   
Lainaus
”Almuja? Kuollut?” toistan vihaisesti. ”Minä en ole mikään uhri, vaikka joskus typeryyksissäni ehkä kuvittelin niin. Ilman sinun almujasi Malva raataisi juuri nyt pellolla, eikä olisi koulussa oppimassa lukemaan. Meillä ei aivan varmasti olisi enää omaa tilaa. Kuka tietää, missä minä olisin. Äidillä ei ole mitään oikeutta puhua sinulle tuohon sävyyn.”
Alisan kiukustuminen oli kerta kaikkiaan I-H-A-N-A-A. Tämä koko kohtaus teki miut todella iloiseksi, koska noin vahva reaktio Alisalta asiassa, joka koskee hänen omaa perhettään, oli kaikessa yllättävyydessään ihan todella piristävä. Jälleen kerran sait hienosti tuotua esille tätä miten paljon näiden kahden välinen suhde onkaan tosiasiassa ehtinyt tässä matkan varrella jo kehittyä. Ainakin kun ottaa huomioon minkälainen repliikki tuota kiukustumista edelsi.
Lainaus
”Hän on minun äitini”, keskeytän. ”Ja sinä olet… me olemme… tässä tilanteessa yhdessä."
Noiden raktioiden välinen vastakkainasettelu oli miusta jotenkin niin kovin koominen, että taisin nauraa noilla main lukiessani ihan jopa ääneen. Ensin tuossa on tuo perus kiltti ja puhtoinen Alisa, joka ei voi vielä edes käyttää Valvesta nimitystä sulhanen ja sitten seuraavassa hetkessä onkin jo kiukkupuhina päällä tyyliin "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin!". En kestä, ihan loistavaa! ;D

Mutta joo, jos sitä sitten siirtyisi analysoimaan näitä uusimpia osasia.

Ensinnä on sanottava ihan vaan, että voi hallavapeura-parkaa. :'( Pidän Edmundista koko ajan vaan vähemmän ja vähemmän, tyyppi huokuu samanlaisia pahoja viboja kuin Joffrey Baratheon Game Of Thronesissa, hyi. Ihme niljake. Reina sitä vastoin on kaikesta pahuudestaan riippumatta (tai ehkä pikemminkin juuri nimenomaan sen vuoksi?) päässyt muotoutumaan tässä kaiken keskellä nyt ihan todella mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi hahmoksi. Olet pyrkinyt pitämään Reinan mielestäni vielä aika lailla piilossa, tarkoittaen siis sitä, että vaikka hänestä onkin tietoja annettu jo varsin runsaasti, ei häntä ole henkilökohtaisesti tarinassa päästy vielä tapaamaan (muistaakseni). Se osaltaan lisää hänen karmivuuttaan, mutta samalla myös nostattaa mielenkiintoa. Kun toinen saa tavallaan niin kuin tehdä pahuuksia jostain sieltä varjoista käsin ja me saavumme Valven ja Alisan kanssa paikalle vasta jälkikäteen, siinä vaiheessa kun asiat ovat jo hullusti. Kiinnostavaan asetelmaan olet päätynyt. Jään odottelemaan vähän pelon sekaisin fiiliksin, että miten tämä Team Edmundin harjoittama taikuuden maailman häiriköinti lähtee pidemmällä tähtäimellä vaikuttamaan Valven ja Alisan elämään. Veikkaan Reinasta tarinan pääpahista! 


Here it's safe, here it's warm
Here the daisies guard you from every harm
Here your dreams are sweet and tomorrow brings them true
Here is the place where I love you

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
« Vastaus #194 : 19.07.2018 17:48:18 »
Lyra: Oi, olipa mukavaa saada tietää että luet tätä, kiitos siis hirmuisen paljon piristävästä kommentistasi! :) Ilahduin tosi paljon kuullessani, että tarinan ja hahmojen syveneminen näkyy lukukokemuksessa, sellaiseenhan sitä aina pyrkii - hirmu hienoa myös, jos tästä huomaa, että olen koettanut pohjustaa asioita parhaani mukaan. Alun kuolleet kukat ovat kieltämättä jotakin, josta olen aloituksena yhä vieläkin aika ylpeä, joten mahtavaa että se on tehnyt vaikutuksen! Ja aa, olen aina yhtä iloinen kuullessani, että Valve ja Alisa ja Edda miellyttävät lukijoita. Kiitos tosi paljon!

Crysted: Heh, ihan mahtavaa, että päätit tarttua hallavapeuraa sarvista! Tervetuloa tämän tarinan pariin, on tosi ilahduttavaa kuulla, että olet tykännyt tästä. Minulla oli töissä ihan järkyttävän pitkä päivä tuona perjantaina, jona kommentoit, joten se piristi kyllä suunnattomasti. :) Ihanaa kuulla, että tämän tarinan lukeminen hymyilyttää tuolla tavoin, ja ylipäätään mahtia että juoni sun muut jutut toimivat mielestäsi. Jotenkin tosi kiva myös, että mainitsit juurikin tuon maahislapsen ja Alisan välisen tuokion, se on nimittäin yhä yksi omia suosikkikohtiani tästä. Toivon mukaan saan paljastettua vielä senkin, mille Valve silloin aikoinaan hymyili. :DÆvintýrin merkitykseen päästään ehdottomasti aikanaan, sillä tulee olemaan oma iso roolinsa. Kiitos tosi paljon kommentistasi!

Piitu: Mahtavaa, että palailit nohin aiempiinkin osiin, oli nimittäin todella mukava lukea ajatuksiasi niistä! Eddan ja Valven välinen sidos oli ensimmäisiä asioita, joita tähän tarinaan aikoinaan kehittelin, joten olen tosi iloinen että tykkäsit siitä: sillä on kieltämättä ihan oma iso merkityksensä tälle tarinalle. Minulle oli myös selvää alusta asti, että Eddan tulisi kertoa asiasta, juurikin noista syistä jotka mainitsit - kyseessähän on kuitenkin hänen tarinansa. Hienoa, jos se onnistui myös liikuttamaan. :) Heh, ihanaa, jos viitseliäisyyteni maailmanrakennuksen suhteen näkyy! Veritaikuus tulee olemaan kyllä vielä läsnä tarinassa, mutta saas nähdä, missä muodossa, hmm hmm. Haha, joo, kontrasti noiden kahden reaktion välillä on kieltämättä suuri, ja juuri siksi ne onkin tosi hyvä nostaa esille rinnakkain - kuten itsekin sanoit, niin siinä näkyy hyvin se, ettei Alisa ole vielä tietoisesti täysin sinut tunteittensa kanssa, mutta epäsuorasti ne nousevat silti esiin sangen vahvasti ja näkyvästi. "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin" - loistavasti tiivistetty, kyllähän Alisa tiedostamattaan ajatteli enemmäin tai vähemmän juuri noin. :D Hyviä pohdintoja myös Edmundista ja Reinasta! Joffrey-vertaus ei ole ollenkaan kaukaa haettu, tietyiltä osin. Mitä taas tulee Reinaan... sanotaanko, etten malta odottaa, että hän pääsee kunnolla parrasvaloihin, pois varjoista. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!

A/N: Kiitos vielä kerran kaikille ihanista kommenteista! <3 Pahoittelut, että jatkossa meni taas vähän pidempään - työ on vienyt tosi paljon aikaa ja jaksamistani, ja kaiken huipuksi koneeni hajosi heinäkuun ainoana vapaana viikonloppunani... Toivottavasti pidätte näistä uusista osista.

**

240.

Minä herään keskellä yötä valon hiljaiseen hehkuun sisälläni.

Unen jäljiltä kestää hetki, että saan tuntemuksesta kunnolla kiinni. Kuten aina ennenkin, kyseessä on ylimääräinen paino kylkiluitteni takana: vaimea ja verkkainen rytmi, melkein kuin toiset sydämenlyönnit. Taikuus on maagin toinen sydän. Niinhän Valve minulle kertoi.

Paitsi, etten minä ole maagi.

Aistimus on yleensä vain heikko, ja olen oppinut olemaan kiinnittämättä siihen huomiota. Vahvimmillaan se on unettomina hetkinä yön pimeydessä, aivan kuten kaikki muu salainen, jota yrittää parhaansa mukaan olla kohtaamatta päiväsaikaan - niin toiveet kuin pelot.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se on herättänyt minut. Tuijotan silmiäni räpytellen kattoa, yritän ymmärtää syyn. Käteni hapuilee tunnustelemaan pulssia leukani alta. Sydämeni lyö hiukan nopeampaa kuin tavallisesti, mutta se johtunee äkillisestä havahtumisesta. Sydämenlyöntien taustalla taikuuteni sointi on vaivihkainen mutta vakaa. Tuntuuko se selkeämmältä kuin aiemmin?

Tuntuu, tajuan. Se, mikä oli aiemmin pelkkä aavistus, on nyt jotakin muuta. Jos haluaisin, voisin paikallistaa taikuuteni sijainnin täydellisen tarkasti, tapailla sen rytmiä sormenpäilläni.

Pohtiessani asiaa mielessäni välähtää kuva hallavapeurasta. Sen sarvien taikuuden kosketus kaiketi vaikutti omaani jotenkin, teki valosta vahvemman. Olen asiasta oudon varma.

Kohottaudun istualleni. Huoneessa vallitsee syysyön vastaansanomaton pimeä, sysimusta ja umpinainen. En pidä siitä, kuinka se vaikuttaa vain voimistavan taikuuden tunnetta sisälläni. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää heikot valonhäivät alkavat leikkiä ihollani pimeästä välittämättä, aivan kuin olisin kutsunut ne itse esiin.

Ennen kuin niin ehtii tapahtua, minä nousen sängystä ja etsin mustan huoneen keskeltä Eddalta jonkin aikaa sitten saamani hartiahuivin. Puen sen ylleni ja livahdan ulos käytävään. Seinillä riippuvien lyhtyjen valo on kaikessa tavanomaisuudessaan lohdullinen.

Vedän kävellessäni huivia paremmin hartioitteni ympärille, viileästä hytisten. Askeleeni kaikuvat tyhjässä tilassa yksinäisinä. Minulla ei ole varsinaista päämäärää, mutta pidän tarkan huolen siitä, mistä en lopulta löydä itseäni. Ohitan yläkertaan johtavat portaat ripeästi, yrittämättäkään katsoa niiden suuntaan. Sydämeni hakkaa silti hetken hiukan lujemmin.

Hän nukkuu varmasti jo. Minulla ei ole mitään todellista syytä herättää häntä. Ei muita kuin se, että tahtoisin nähdä hänet.

Hieraisen kasvojani ärtyneesti kädelläni, toivoen että se veisi ajatuksen mennessään. Yläkerran sijasta päädyn puutarhaan vievälle ovelle. Ulkoilman kylmyys muuttaa hengitykseni vaaleaksi huuruksi, kun astun ulos ja istahdan rappusille. Taivaalla ei ole tänä yönä tähtiä.

Katselen eteeni levittäytyvää tummanvaimeaa maisemaa leuka polviini nojaten. Omenapuun siluetti erottuu metsää vasten juuri ja juuri. En näe tai kuule korppeja missään: ehkä nekin nuokkuvat jossakin, siivet levitettyinä peitteeksi päiden ylle. Kylmä saa minut värisemään hienoisesti.

Täällä taikuuden tunne ei ole enää yhtä selkeä. Hengähdän. En ole silti täysin varma, onko oloni varsinaisesti huojentunut. Pikemminkin mieltäni kalvaa aina vain hämmennys.

Se sekä pelottaa että kiehtoo minua, taikuuteni. Muistuttaa epävarmuudestani, uudesta askeleesta tuntemattomaan. Mutta myös kaikesta kauniista ja voimakkaasta, mitä olen nähnyt Valven loitsuillaan tekevän.

Katseeni viivähtää siteen peittämässä kädessäni. Haavaan ei juuri satu enää. Kohtasin eilen sekä hallavapeuran että näkin; näin kukkien kasvavan tyhjästä, lävistävän metsästyskeihään kuin hauraan paperin, ja kuulin veden puhuvan. Lähes joka päivä saan huomata, kuinka sadut ja tarinat muuttuvat silmieni edessä todeksi. Onko siis ihme jos myös taikuuteni, juuretonkin, reagoi niihin?

Minun ei kai pitäisi odottaa muuta asuessani maagin luona. Niin kauan kun elän taikuuden keskellä, olen osa sitä omilla teoillani, on mahdotonta unohtaa olevani juurettoman taikuuden kantaja. Toisenlaisessa elämässä, sellaisessa jonka jätin taakseni, kaikki olisi kai toisin. Taikuuteni olisi jotakin, josta en edes tietäisi.

Mutta tahtoisitko sinä edes enää sitä? Toisenlaisen elämän kuin tämä?

Annan kysymysten kaikua päässäni, yrittämättä löytää niihin vastausta. Väsymys on alkanut painaa jälleen silmäluomiani. Istun rappusilla silti pitkän aikaa, odotan aamun valkenemista. Huoneeseeni palaaminen ei jostakin syystä tunnu hyvältä idealta.

Kiedon käteni jalkojeni ympärille kuin halaukseen, lepuutan päätäni polviani vasten. Tiedän, että auringon saapumiseen kestää vielä kauan.

241.

”Onko kaikki hyvin, Alisa? Vaikutat uupuneelta.”

Minä kohotan katseeni piirakkataikinasta, jota olin vaivaamassa. Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti keittiön ovensuusta, yrittää löytää niiltä vastauksen kysymykseensä jo ennen vastaustani. Hänen äänensä on huolesta hiljainen.

Minun olisi pitänyt tietää, että hän huomaisi ensimmäiseksi mustelmia muistuttavat väsymyksen jäljet silmieni alla. Lähdin alkuperäisestä päätöksestäni huolimatta nukkumaan hiukan ennen auringonnousua, mutten saanut levättyä enää sen jälkeen kovinkaan hyvin. Olen tuntenut uupumuksen kiertävän koko aamun raskaana ja tahmeana veressäni.

Edda vilkaisee minua omalta paikaltaan. Olemme molemmat suorittaneet askareitamme keittiössä tavalliseen tapaan, eikä taloudenhoitaja ole maininnut mitään väsymyksestäni. Minulle on silti selvää, että myös hän on huomannut sen.

Olen äärimmäisen tietoinen sekä Eddan että Valven huolestuneista katseista. Kohotan käteni sipaistakseni pois otsalleni valahtaneet ylimääräiset hiussuortuvat, mutta muistan liian myöhään, että sormeni ovat taikinan ja jauhon peitossa. Yleensä olen sillä tavalla huolimaton vain musteen kanssa. Äännähdän turhautuneesti ja pyyhkäisen jauhon poskeltani.

”Olen ihan kunnossa. Nukuin vain vähän huonosti.”

Se ei ole valhe. Ulkoilma sai suurimman osan valostani hiipumaan, ja nyt se tuntuu samanlaiselta kuin aina ennenkin. Loppujen lopuksi minua valvottivat enemmän ajatukseni kuin taikuus, vaikka heräsinkin viimeksi mainittuun. Huomaan olevani haluton kertomaan kummastakaan Valvelle.

Valve antaa katseensa viipyä minussa. Minulla on tunne, että niin jatkuisi vielä kauan, ellei Edda kysyisi:

”Tarvitsetteko jotakin, isäntä?”

Valve räpäyttää silmiään ja pudistaa sitten päätään, kuin karistaakseen aiemmat ajatuksensa. Hän vastaa meille molemmille lähes muodolliseen sävyyn:

”Itse asiassa tulin kysymään Alisalta, haluaisiko hän lähteä mukaani.”

Väsymykseni väistyy hetkeksi taka-alalle. Katson Valvea ja pistän merkille, että hän on pukeutunut etelän-matkoilla käyttämäänsä yksinkertaiseen kaapuun. ”Minne?”

”Erään vanhan tuttavan luo. Hän on noita, jonka luomaa krafjaa käytit Ýmississä.”

Jälleen uusi noita. Tieto herättää minussa varautuneisuuden, mutta tekee myös uteliaaksi. ”Aiotko kertoa hänelle Reinasta ja hallavapeurasta?”

Verinoidan mainitseminen saa Eddan kulmat kurtistumaan. Valve taas nyökkää. ”Muun muassa. On myös muita asioita, joiden takia minun on tavattava hänet. Lähdetkö kanssani?”

Puren huultani miettivästi: tiedän aivan liian hyvin, mitä haluaisin vastata. Tämänpäiväiset askareeni ovat kuitenkin vasta puoliksi valmiita. Side ei enää peitä kättäni, mutta haavan ja väsymyksen takia olen ollut turhauttavan hidas.

Katsoessani epäröiden keskeneräistä taikinaa Edda sanoo minulle:

”Minä pidän kyllä huolen taloustöistä, Alisa-neiti: lähtekää vain isännän mukaan. Tänään ei sitä paitsi ole paljoa tehtävää. Hillon voimme tehdä huomennakin.”

Punnitsen asiaa hetken mielessäni, ja tajuan Eddan olevan oikeassa.

”Hyvä on. Lupaan, että minusta on enemmän hyötyä huomenna”, sanon hänelle kiitollisena. Käännyn ovensuussa yhä odottavan Valven puoleen. ”Tarvitseeko minun valmistautua jotenkin?”

”Ei. Mikäli se vain sopii sinulle, voimme lähteä heti.”

Katsahdan epäilevästi asuani, joka on vaatimaton ja keittiötöiden takia vähän nuhjuinen. Minun ei ole vaikeaa kuvitella joku Närrin kaltainen luulemassa itseäni sen takia jälleen palvelijaksi. ”Oletko varma? Eikö minun kuitenkin pitäisi -”

”Olet hyvä juuri noin”, Valve keskeyttää. On kuin hän olisi sanonut sen voimakkaammin kuin aikoi. Nähdessään hämillisen ilmeeni hän kääntää katseensa pois ja jatkaa hiukan jäykästi:

”Ylimääräiselle koristautumiselle ei ole tarvetta. Agnes ei välitä sellaisesta. Tosin - onko sinulla yhä veitsi, jota käytit Virvalammella?”

”On”, minä sanon, entistäkin hämmästyneempänä. Kurottaudun ottamaan veitsen piilostaan näyttääkseni sen Valvelle. Silmäkulmastani huomaan Eddan katsovan kiiltävää terää otsa rypyssä, ja ennätän selittämään:

”Olen pitänyt sitä mukanani kulkiessani ulkona linnan mailla. Kaiken varalta.”

Äänen sanottuna se kuulostaa hölmöltä: mitä tavallinen veitsi oikein auttaisi, jos vastassa olisi olentoja, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja rikkomaan linnaa ympäröivät suojaloitsut? Valve kuitenkin nyökkää, kuin ajatukseni olisi täysin järkevä.

”Ja jos jotakin tapahtuisi, sinä tietäisit kuinka käyttää sitä?”

Sormeni puristuvat hiukan lujemmin veitsen kahvan ympärille. ”Tiedän.”

”Siinä tapauksessa toivon, että otat veitsen mukaasi. Tahtoisin Agnesin katsovan sitä.”
”Oh”, tajuan. "Jonkin loitsun takiako?”

”Aivan. Mutta vain, jos se sopii sinulle. Voit tehdä lopullisen päätöksesi asiasta Agnesin luona.”

”Hyvä on.” Minä sujautan veitsen takaisin tunikani laskoksiin ja kävelen keittiön nurkassa olevan vesisangon luokse pestäkseni käteni. Vastoin parempaa tietoani tunnen odotuksen kasvavan sisälläni ajatellessani tulevaa matkaa.

”Olen valmis”, ilmoitan ja kävelen Valven vierelle. Hänen katseensa kulkee ylitseni.

”Siinä tapauksessa voimme lähteä. Vaunut odottavat ulkona.”

Edda jää vilkuttamaan peräämme.

242.

Vaunujen lähtiessä kuljettamaan meitä noidan luokse yritän parhaani mukaan tarkkailla, mihin suuntaan olemme tällä kertaa menossa. Ikkunan takana maisema näyttää kuitenkin täsmälleen samalta kuin matkalla Merkaan. Valven mukaan meidän pitäisi olla perillä verrattain nopeasti.

”Ehdimme hyvin pitää lukemisen oppitunnin vierailun jälkeen.”

Seuraan katseellani ulkona näkyvää puiden virtaa. Minulla on tunne, että määränpäämme ei sijaitse tällä kertaa avaralla maalla. Aiempi odotus väreilee sisälläni yhä, vaikka tiedän, että minun pitäisi olla kaiketi ennemminkin varuillani. En voi olla pohtimatta, millainen on noita, jonka kanssa Valve vaikuttaa olevan ystävällisissä väleissä.

”Ystävällinen lienee jossain määrin väärä sana”, Valve sanoo lausuessani ajatuksen ääneen. ”Mutta on totta, että olemme tehneet yhteistyötä jo kauan. Tärkeintä Agnesista on tietää, että hän on, tietyssä mielessä jopa noituuttaankin enemmän, kaupantekijä. Sopivasta hinnasta hän löytää ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan.”

Vaikutan kaiketi hämmentyneeltä, sillä Valven suupielillä käy anteeksipyytävä hymy. ”Pahoin pelkään, etten pystyisi kuvailemaan Agnesia ja hänen toimiaan sinulle, vaikka yrittäisin. Näet itse aivan pian. Voit kuitenkin olla rauhassa: Agnesilla on oma noidanluontonsa, mutta hän ei ole millään tavalla samanlainen kuin Kiira.”

Se riittää minulle vakuudeksi. ”Huojentavaa kuulla.”

Pieneen tilaan välissämme laskeutuu hiljaisuus. Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti penkilläni. Nyt olisi kaiketi hyvä hetki kertoa yöllisestä heräämisestäni ja sen syystä. Tunnen Valven tarkkailevan silmäkulmiani värjäävää väsymystä: hän ei ole selvästikään antanut asian olla. Sanat taikuudesta painavat suussani, mutta vaikka yritän, en saa niitä liikkumaan.

Lopulta se on Valve, joka sanoo:

”Alisa. Mikäli jokin valvottaa sinua -”

”Minulla ei ole hätää”, vastaan kiireesti. ”Älä huoli. Juon illalla virmajuuriteetä, mikäli vaikuttaa siltä, että unettomuus vaivaa minua yhä. Se on auttanut ennenkin.”

Valve näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta lopulta hän vain nyökkää. Huomaan, että hänen katseensa on äkisti hiukan etäinen. Saakohan virmajuuren mainitseminen myös hänet muistelemaan hetkeä, jonka vietimme kauan sitten kalvaslinnan keittiössä? Näin silloin ensimmäisen välähdyksen hänen huolestaan, hänen lempeydestään. Kuinka paljon kaikki onkaan sen jälkeen muuttunut.

Kuten se, että nykyisin minä unettomina öinä tahdon nähdä hänet. Miksi se on niin kivulias ajatus? Puristan käteni lujasti nyrkkiin sylissäni.

”Onkohan hallavapeura kunnossa?”

Yhtäkkinen kysymys saa Valven kallistamaan hienoisesti päätään. Hän vastaa silti:

”Toivon niin. Rajankulkija on elänyt pitkän elämän: en osaa kuvitella, että edes Reinan ja hovin juonittelu pystyisi kukistamaan sen.”

Ajattelen jälleen maasta kasvaneiden kukkien paljoutta, peuran sarvien hohtoa. Kuinka hallavapeura nousi haavoittuneenakin ylös ja katosi, tahtomatta enää turvautua tarjottuun apuun. ”Me teimme kaiken minkä voimme, niinhän?”

”Teimme”, Valve sanoo epäröimättä. ”Ja täysin ilman taikuutta. Maagintyössä on tärkeää tunnistaa, ettei se ole aina kaikki kaikessa. Todelliset taikuudenkäyttäjät osaavat toimia myös ilman voimansa tuomaa turvaa. Se on yksi vaikeimmista oppitunneista, joka jokaisen maagiksi haluavan on opittava.”

Katson häneen yllättyneenä: on kuin Valve olisi sittenkin tietoinen ajatuksista, jotka olen yrittänyt kätkeä jopa itseltäni parhaani mukaan. Osa minusta tahtoisi jatkaa aiheesta, kysyä -

Mutta samassa vaunut pysähtyvät. Katson ikkunasta ulos, ja näen meidän saapuneen keskelle kuusien peittämää metsää. En osaa arvioida, kuinka kaukana olemme kalvaslinnasta. Maisemaa edessämme peittää sankka sumu.

”Olemmeko jo perillä?” kysyn hämmästyneenä. Aika on kulkenut ohitseni ilman, että olen huomannut mitään.

Myös Valve katsahtaa ikkunan takaa paljastuvaa näkymää. ”Varsin teatraalista. Agnes on nähtävästi osannut odottaa meitä.”

Astumme ulos vaunuista. Katsellessani ympärilleni en voi olla ajattelematta, että Agnesin asuinpaikan perusteella Suonoita kuvaisi häntä nimenä paljon paremmin kuin Reinaa. Pienen kävelymatkan päässä kuusipuut harvenevat, ja maaperästä muotoutuu synkkä korpisuo. Kyseessä on tumma ja karu erämaa, joka ei toivota vierailijaa tervetulleeksi.

Aivan suon reunalla kyyhöttää pieni metsämökki. Sen piipusta tupruttaa savua, mutta ikkunat ovat täysin valottomat. Rakennus vaikuttaa juurtuneen vuosien myötä kiinni ympäristöönsä, kallistuneen sen seurauksena hiukan vinoon. Seinistä ja katosta pilkistää sieltä täältä sammalta. Jo välimatkan päästä voin aistia rakennusta peittävän omaleimaisen taikuuden.

Se on kuin noidanmökki suoraan sadusta. En pysty kuvittelemaan aiemmin tapaamiani noitia, sen enempää Kiiraa kuin Maryaa, asumaan sellaisessa paikassa. Vilkaisen kysyvästi Valvea, joka hymyilee hiukan vinosti.

”Agnes on äärimmäisen tietoinen omasta maineestaan. Tule - ei anneta hänen odottaa.”

Me suuntaamme yhdessä sumuun.

243.

Saapuessamme noidanmökin edustalle Valve koputtaa terävästi oveen. Minkäänlaista vastausta ei kuulu, mutta hän tarttuu yhtä kaikki ovenkahvaan ja viittoo minua seuraamaan perässä. Ovi on niin matala, että Valven on kumarruttava päästäkseen kulkemaan siitä sisään.

Ensisilmäyksellä rakennuksen sisäpuoli on yhtä kuin yksi huone, yllättävän suuri. Se tuo hiukan mieleeni Valven työhuoneen, noidalle kuuluvana vain. Seiniä peittävät samalla tavalla leveät hyllyt, jotka pursuilevat taikuutta huokuvien esineiden paljoutta. Joukossa on kuivattuja yrttejä ja lasipulloja täynnä omituisen värisiä liemiä, sekalaisia kippoja ja kulhoja. Vaikutelma on samaan aikaan sekä hiukan villi että oudon tarkkaan harkittu.

Huoneen takaosasta kuuluva puhe vetää huomioni pois mökin yksityiskohdista. Aivan perällä on tiskinkaltainen pöytä, jonka luota on hämmästyksekseni kävelemässä pois ihmismies. Hän nyökkää minulle ja Valvelle kohteliaasti, mutta kiirehtii sitten ohitsemme mitään puhumatta. Näen miehen puristavan takkinsa kaulusta kuin vaate olisi ainoa asia, joka pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Kummallisesta eleestä huolimatta pisamaisilla kasvoilla karehtii onnellinen hymy.

Minä jään katsomaan miehen etääntyvää selkää. Hänessä on jonkinlainen loitsu: aistin sen väreilevän miehen ympärillä. Tajuan sen muistuttavan lumousta, jonka Närri puki Merkassa ylleen käydäkseen ihmisestä.

”Hän ei tainnut olla ihminen”, arvelen hiljaa Valvelle. Ennen kuin hän ehtii vastata, huoneen perältä kantautuu huudahdus:

”Ei todellakaan ollut! Mutta kävisi helposti sellaisesta, eikö? Kuvittelipa Muori mitä tahansa, peitelumouksekseni eivät häviä Väen omille.”

Minä ja Valve vaihdamme keskenämme katseen. Lähden kävelemään hänen perässään äänen suuntaan. Lattialaudat narahtelevat askeltemme tahdissa.

”Poika on nimittäin Väkeä”, ääni jatkaa selostustaan, ilmeisen innokkaana kertomaan tarinan meille. ”Hän on metsänpeiton sijasta kovin viehtynyt meidän puoleemme, ja viehtyi siihen entistäkin enemmän kohdatessaan eräällä matkoistaan sievän ihmistytön. Pitkään tätä kaukaa katseltuaan hän rohkeni lähestyä sydämensä valittua ihmiseksi naamioituneena, ja tapahtui se mikä aina: tyttöparka ja poikaparka rakastuivat, alkoivat haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Paitsi, että ainoa asia, joka piti tätä nimenomaista ihmispoikaa kasassa, oli pelkkä väliaikainen peitelumous. Varsin huono sellainen, kaiken huipuksi.”

”Joten hän saapui sinun luoksesi”, Valve hymähtää.

”Aivan niin.” Noidan ääni on tyytyväinen. ”Poika ei kestänyt ajatusta, että joutuisi eroamaan rakkaastaan. Hän pyysi minulta loitsua, joka ei kuihdu pois noin vain, ja sellaisen hän myös sai. Nyt ihmisen hahmo jättää hänet vain kuun ollessa täysi. Sangen hyvä ratkaisu, eikö? Pisamat olivat muuten oma lisäykseni. Nyt poikaparka ja tyttö voivat alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta vailla huolen häivää. Sen pituinen se.”

Ajattelen maahisen ihmishuulten onnellista hymyä, ja minut valtaa sääli. Ennen kuin ehdin estää itseäni, sanon:

”Mutta siinä tapauksessahan heidän yhteinen elämänsä perustuu valheelle.”

Valve vilkaisee suuntaani tavalla, joka saa minut miettimään, sanoinko sittenkin jotakin väärin. Noita, Agnes, puolestaan nauraa äänekkäästi.

”Se ei ole onneksi minun ongelmani”, hän sanoo ja silmäilee minua ja Valvea kiinnostuneena. ”Ah, krummí. Viime kerrasta ei ole kovinkaan pitkä aika. Pikkulinnut ovat laulaneet, että sinua kohdeltiin Ýmississä kaltoin, mutta siihen nähden vaikutat sangen hyvinvoivalta.”

Hartiani jännittyvät kuullessani Agnesin käyttävän Valvesta samaa nimeä kuin Kiira. Hän lausuu sen kuitenkin vähemmän pahantahtoisesti, eikä Valvekaan vaikutta välittävän asiasta. He mittailevat toisiaan arvioiden, kunnes Valve toteaa:

”Hyvää päivää, Agnes. Olen tullut jälleen tekemään kauppoja kanssasi.”

”Ilo on siinä tapauksessa minun puolellani, kalvaslinnan maagi.”

Minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelen Agnesia. Noidan ruskeat hiukset ovat huivilla taltutettu sekainen harakanpesä, hänen kasvonsa kaidat ja ovelan oloiset kuin ketulla. Ulkoisesti hän vaikuttaa jonkin verran Kiiraa ja Maryaa vanhemmalta. Aivan kuten mökkinsäkin, hänen olemuksessaan on samaan aikaan jotakin sekä villiä että äärimmäisen hallittua.

Ehkä vaikutelma syntyy noidan taikuudesta. Sen läsnäolo hänessä on painava ja väkevä ja silti tietyllä tapaa vaivaton, yhtä itseensä selvä asia kuin se, että aurinko nousee joka aamu. Syntymäoikeus, ajattelen muistaessani Valven aiemman oppitunnin. Agnesin taikuudella ei ole selkeää tuoksua tai muotoa, se vain on - ja ehkä juuri siksi sen voimaa on mahdotonta kyseenalaistaa.

Samassa Agnesin pistävänvihreät silmät kääntyvät minuun. Noidan kasvoille leviää tietävä hymy. ”Olet siis ottanut morsiamesi mukaasi, krummí. Kuinka vanha kunnon Agnes voi auttaa? Kaipaatteko tekin kenties neuvoja rak-"

"Itse asiassa toivon, että pystyisit luomaan minulle ja Alisalle uuden krafjan", Valve keskeyttää ilmeettömään sävyyn. "Mutta sitä ennen meidän on puhuttava kanssasi Reinasta ja Edmundista. Oletan, että olet tietoinen heidän tilanteestaan."

244.

Agnesin hymy muuttuu irvistykseksi. "Mitä ne typerykset ovat tällä kertaa tehneet?”

Hän kuulostaa yhtä aikaa sekä varautuneelta että ärtyneeltä - mutta ei yllättyneeltä, huomioin.

”He näkivät oikeudekseen yrittää surmata Rajankulkijan, luultavasti sen sarvien taikuuden takia." Hillitystä vastauksesta huolimatta voin erottaa Valven sanojen takaa metsästä tutun synkkyyden. Agnesin kohottaessa kulmiaan hän jatkaa:

”Edmundin metsästäjät haavoittivat peuraa pahoin, ja Reina auttoi heitä taikuudellaan. Alisa ja minä teimme sen hyväksi mitä voimme, mutta totuus on, että Reinan ja Edmundin häikäilemättömyys taikuuden maailmaa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Ovatko piirit keskustelleet keskenään siitä, mitä Reinan kanssa tulisi tehdä?”

”Voi, me emme puhu nykyisin mistään muusta kuin siitä veriluopiosta.” Agnesin kyllästynyt äänensävy kertoo, ettei hän välttämättä liioittele. ”Enimmäkseen se on tosin hyödytöntä riitelyä. Niin kauan kun hän on hovissa, emme voi tehdä juuri mitään.”

Muistan Maryan sanoneen jotakin samankaltaista Merkassa. ”Miksi ette?"

Agnes vilkaisee suuntaani, kuin arvioidakseen, kuinka paljon minulle hyödyttää asiasta kertoa. Kohdatessani noidan vihreiden silmien katseen hän toteaa ilottomaan sävyyn:

”Myös meillä noidilla ja hovilla on omat ikivanhat sopimuksemme, rauhan takaamiseksi. Kuka olisi uskonut, että ne auttaisivat joskus jotakuta Reinan kaltaista tekemään mitä häntä sattuu huvittamaan?" Agnesin suu vääntyy inhosta. "Kerron kyllä Rajankulkijasta sisarilleni, mutta suoraan sanoen en ole varma, tuleeko sillä olemaan vaikutusta."

"Kiitos, kaikesta huolimatta", Valve sanoo ja kumartaa kevyesti. Agnes äännähtää jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hänen kaidoilla ketunkasvoillaan on miettivä ilme.

"Rajankulkija on joka tapauksessa vain yksi osa Suonoidan tekojen pitkää listaa", hän toteaa lopulta. "Kertokaahan - oliko peurassa Reinan taikuuden seurauksena minkäänlaisia merkkejä mädästä?"

Valve rypistää otsaansa. "Hänen luomassaan loitsussa oli kyllä jälkiä siitä, mutta se ei nähdäkseni ollut vaikuttanut Rajankulkijaan."

"Siinä tapauksessa sillä oli onnea", Agnes sanoo ja naksauttaa kieltään. "Pikkulinnut ovat laulaneet nimittäin myös toisenlaisesta kohtalosta: ihon alla hiipineestä pimeästä ja mustuneesta verestä, joka lopulta surmasi omistajansa, erään Edmundin hovissa vierailleen ihmiskauppiaan. Veritaikuuden aiheuttamaa kaikki, paitsi, että verisidos yksin ei kykene sellaiseen. Reinan jo valmiiksi epäpuhdas taikuus tahriutui Väen luona mädän takia, ja nyt se on nähtävästi saanut uuden, entistä vääristyneemmän muodon. Toivottavasti hän lopulta tukehtuu siihen."

Agnesin ääni on täynnä halveksuntaa, mutta minä hädin tuskin huomaan sitä. Tunnen kasvojeni kalvenneen. Silmieni eteen on noussut kuva Valven mustan tahrimasta verestä, sekoittumassa hitaasti Virvalammen veteen. Entä, jos Agnesin kuvailema vaara koskee sittenkin myös häntä?

Äkillinen pelko jäytää sydäntäni, kun ajattelen sitä. Valve sen sijaan on huolestunut Agnesin kertomasta täysin muista syistä:

"Siinä tapauksessa on mahdollista, että samanlaisia surmia tulee vielä lisää. Mädän vaikutus tekee Reinan taikuudesta entistäkin arvaamattomamman. Eivätkö noitapiirit voi todella tehdä mitään?"

"Eivät tällä hetkellä sen enempää kuin sinäkään", Agnes vastaa hivenen purevaan sävyyn. Valven leukapielet kiristyvät. "Me seuraamme tilannetta. Juuri nyt sen on riitettävä."

Näen, etteivät Agnesin sanat miellytä Valvea, mutta hän ei voi muuta kuin hyväksyä ne totuudeksi. Maagi ja noita tuijottavat toisiaan pitkältä tuntuvan ajan, kunnes Agnes vetää suupielensä ilottomaan hymyyn.

"Se oli toivoakseni kaikki Suonoidasta - siirtykäämme sitten miellyttävimpiin aiheisiin. Sanoit, että olet tullut tekemään kauppoja kanssani. Millaisen krafjan sinä tarkalleen ottaen tahdot, krummí?"

Valve ei vastaa heti: hänen on selvästi paljon vaikeampaa luopua aiemmasta puheenaiheesta. Lopulta hän kuitenkin sanoo:

”Siirtoloitsun, kuten aiemminkin. Ehkä mahdollisesti myös toisen loitsun, teräaseella puolustautumista varten."

Ilmoitus saa minut vilkaisemaan häntä yllättyneenä: en jostakin syystä tullut ajatelleeksi uutta siirtoloitsua. Agnes naputtaa teräviä kynsiään miettivästi vasten pöydän pintaa.

”Kaksi sellaisen mittapuun loitsua? Mikä ettei. Mutta se tulee kalliiksi, kuten tiedät. Yksi sellainen salaisuus, jota ette ole kertoneet koskaan kenellekään, teiltä molemmilta.”

”Hyvin hauskaa”, Valve vastaa kuivasti, ennen kuin ehdin reagoida, ja ottaa vyöltään kangaspussin. Hän ryhtyy pinoamaan pöydälle merkitsevän hitaasti kultakolikoita. Katson, kuinka Agnes tarkkailee kullan kertymistä eteensä ahne kiilto silmissään.

Mihin noita oikein tarvitsee tuollaisen määrän kultaa? En lausu ajatusta ääneen, mutta Agnes lukee sen kai silti kasvoiltani. Hän heristää minulle sormeaan ja sanoo:

”Maailma ei ole sama kuin mitä se oli ennen. Vain typerys vähättelisi kullan arvoa.”

Annan katseeni kiertää mökissä. Sen ei vaikuta omistavan henkilö, joka välittäisi millään tavoin ihmisrikkauksien kaltaisista asioista. Pöydällä olevalla kullalla voisi ostaa Merkan markkinoilta suurin piirtein kaiken haluamansa, ainakin minun silmissäni.

245.

Valve ja Agnes ovat sillä välin syventyneet siirtoloitsun yksityiskohtiin:

”Kuinka voimakkaan tahdot sen olevan? Tarpeeksi voimakas viedäkseen käyttäjänsä pois metsänpeitosta?”

”En usko meidän tekevän lähiaikoina uutta matkaa Ýmissiin, mutta niin voimakas kuin mahdollista. Edellinen oli riittävä.”

”Riittävä?” Agnes toistaa närkästyneenä, kuin Valve olisi loukannut häntä niin vaatimattomalla ilmauksella. ”Ilman sitä sinä ja morsiamesi olisitte kuulemani mukaan vieläkin metsänpeitossa.”

Valve katsahtaa minua. Hänen ilmeensä pehmenee ohikiitäväksi hetkeksi. ”Krafjasi auttoi, ja olen siitä kiitollinen. Mutta on aivan yhtä paljon Alisan ansiosta, että pääsimme molemmat pois.”

”Alisan -” Agnes pyörähtää katsomaan minua kavennein silmin. Hän löytää vastauksen äänettömään kysymykseensä hermostuttavan helposti. ”Pilkkaatko sinä minua, maagi? Mihin nuorikkosi tarvitsee minun krafjaani, jos hän pystyy kerran loitsimaan itsekin?”

Noita sanoo sen kuin kyseessä olisi jotakin, johon pystyisin vain sormiani napsauttamalla. Tunnen suupielteni kiristyvän: silmänräpäyksen verran olen jälleen huoneeni pimeydessä, kuuntelemassa taikuuteni aiempaa selkeämpää rytmiä. Ennen kuin Valve ehtii vastata, minä sanon:

”En käytä taikuuttani.”

Sanat kuulostavat korvissani paljon tylymmiltä kuin millaiseksi ne tarkoitin. Agnes silmäilee minua epäilevästi. ”Oletko aivan varma? Huomaan, että -”

”On Alisan oma valinta, mitä hän tekee taikuudellaan.” Valven äänessä on lopullinen sävy. "Sitä paitsi sinun pitäisi tietää, Agnes, ettei yksikään aloitteleva maagi edes pystyisi luomaan omin avuin siirtoloitsua.”

Agnes nyrpistää nenäänsä. ”Unohdan aina, kuinka vaivalloista teidän maagien taikuus on.”

”Ei vaivalloista - se vain vaatii kärsivällisyyttä ja harjoittelua.”

”Niin, niin. Onko sinulla minulle astiaa krafjaa varten?”

Minä katsahdan Valvea. Medaljonki, jonka sisällä siirtoloitsu viimeksi oli, katosi Ýmissistä pakenemisen tuoksinassa jonnekin. Yritin etsiä sitä puutarhasta jälkeenpäin, mutta tuloksetta.

Valve vaikuttaa odottaneen kysymystä, sillä hän ottaa jälleen jotakin vyöltään. Kyseessä on riipus, myös tällä kertaa hopeinen. Sen päässä oleva medaljonki on kuitenkin aiempaa sirompi, kansi hienovaraisesti ja yksityiskohtaisesti koristeltu. Minulla on epämiellyttävä tunne, että sen on täytynyt maksaa kohtuuttoman paljon.

Ennen kuin Valve luopuu korusta, hän toteaa:

”Toivon, ettet tarinoi meistä samalla tavalla seuraavalle asiakkaallesi kuten teit äskeisestä maahispojasta.”

”Voi, se olisikin herkullinen tarina.” Nähdessään Valven tumman ilmeen Agnes lisää kärttyisästi:

”Kyllähän sinä tiedät - kerroin asiasta sinulle vain, koska tiedän varmaksi, ettet lavertele. Tietoni sekä maahispojasta että teistä jää meidän väliseksemme."

"Kiitos. Mitä tulee aikaisempaan asiakkaaseesi, hän on sotkenut elämänsä peitelumouksen myötä jo tarpeeksi, ja joutuu epäilemättä ennen pitkää maksamaan siitä. Sinun ei tarvitse pahentaa asiaa enää enempää."

Agnes tuhahtaa väheksyvästi, mutta ottaa Valven ojentaman medaljongin. Hän tutkii sitä hetken ja sulkee sitten kämmenensä sisään.

"Entä toinen loitsu? Millaiseen teräaseeseen minun tulisi se langettaa?"

Minä otan kysymyksen myötä esiin veitseni ja näytän sitä Agnesille, joka kohottaa kulmiaan. Valve selittää sekä minulle että hänelle:

"Ajattelin loitsua, jonka myötä veitsi osuisi väistämättä kohteeseensa, veitsen käyttäjän tahdon mukaan. Jotakin, joka läpäisisi myös mahdollisen taikuuden ja lumoukset."

"Samanlainen kuin metsästyskeihäässä ollut loitsu?" minä kysyn ihmeissäni. Agnes puolestaan luo Valveen oudon katseen.

"Oletko aivan varma tästä, krummí?"

Valve kohdistaa sanansa minulle. "Luulen, että hädän hetkellä sinulle olisi sellaisesta loitsusta kaikkein eniten apua. Tiedän, ettet käyttäisi sitä väärin. Kyseessä olisi viimeinen varokeino: lupaan tehdä kaikkeni, ettei sinun koskaan tarvitse turvautua siihen. Mutta on myös täysin ymmärrettävää, mikäli haluat toisin. Päätös on sinun."

Minä katson kädessäni olevaa veistä, yritän kuvitella siihen Valven kuvaileman taikuuden. Miltä oikein tuntuisi kantaa mukanaan sellaista puolustuskeinoa? Tähän mennessä veitsi on ollut mukanani luomassa turvallisuudentunnetta, jonka tiedän olleen ainakin osaksi valheellinen. Loitsun avulla siitä tulisi ehkä hiukan todellisempi.

Tämä on nyt minun maailmani, ajattelen: yöllisten mietteitteni kaiku. Ja se on maailma, jossa saatan tarvita taikuutta johonkin tällaiseen.

Kohotan katseeni Valveen. "Minäkin luulen, että veitsestä olisi siinä tapauksessa enemmän hyötyä. Mikäli jotakin sattuu."

Valve nyökkää vakavana. "Mutta vain täysin viimeisenä varokeinona, Alisa. On parempiakin tapoja varmistaa turvallisuutesi."

Hän kääntyy takaisin Agnesin puoleen. Noita on seurannut sananvaihtoamme kuin kyseessä olisi jotakin hyvin mielenkiintoista. "Pystytkö luomaan sellaisen loitsun veistä varten?"

"Totta kai", Agnes tuhahtaa, ääni täynnä ammattiylpeyttä. Hän ojentaa kätensä odottavasti minua kohti, joten annan veitseni hänelle. Noita mittailee sitä hetken samaan tapaan kuin medaljonkia aiemmin. "Kahden krafjan langettamisessa kestää jonkin aikaa. Voitte odottaa sillä välin täällä."

Täällä? Vasta nyt huomaan, että Agnesin selän takana on ovi. Hänen avatessaan sen näen alas johtavan portaikon, joka vie kaiketi kellariin. Askelmia peittää sammalmatto.

Ennen kuin Agnes ehtii kadota niitä pitkin portaita alas, minä kysyn äkkiä:

"Voinko tulla mukaan?"

Sekä Agnes että Valve katsovat minua yhtä lailla yllättyneinä. Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti. "Molemmat loitsut ovat minua varten. Haluaisin nähdä, miten krafjan luominen tapahtuu, mikäli se on vain mahdollista."

Agnes toipuu hämmästyksestään ensimmäisenä. Noidan kasvoille leviää virnistys, kuin jokin olisi hänestä tavattoman huvittavaa.

"Työpajassani käy harvemmin vieraita, mutta maagin morsiamen suhteen olen valmis tekemään poikkeuksen. Entä sinä, krummi?"

Valve siirtää tutkivan katseensa minusta pudistaakseen päätään noidalle. Vaikka yritän, en kykene kunnolla lukemaan hänen vastauksensa sävyä. "Ei kiitos. Odotan mieluummin täällä."

"Omapahan on häviösi. Tule, tyttö."

Minä luon Valveen katseen, joka on toivoakseni rauhoittava, ja kiirehdin sitten noidan perään.


**

A/N2: Agnes-osion piti olla alun perin yksi iso kokonaisuus, mutta päätin jakaa sen lopulta kahdeksi. Tuntui, että tähän alkuun tuli jo tosi paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2018 19:44:12 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 245/? 19.7.
« Vastaus #195 : 25.07.2018 10:29:17 »
Ihanaa, kun on tullut taas jatkoa! On mukavaa kommentoida, kun tietää, että arvostat sitä. Eri kirjoittajille kommentit tuntuvat olevan eri asemassa. Joillekin ne ovat tärkeitä ja toisille  eivät ainakaan niin paljoa. Ja tokihan olisi hyvä jos jaksaisi kirjoittaa jotain kommenttia kaikkiin lukemiinsa tarinoihin. Jostain syystä niin ei tule kuitenkaan tehtyä, vaikka kirjoittaja on itse nähnyt uuden kappaleen tekemiseen todella paljon enemmän vaivaa kuin lukijalta menisi kirjoittaa lyhytkin kommentti.
Mielenkiintoista kuulla Alisan vahvistuneesta tunteesta taikuuteensa. Jos hän alkaisi  käyttää taikuuttaan niin tulisiko Alisasta siis maagi niin kuin Valvestakin?
Agnes vaikuttaa kiintoisalta hahmolta. On kiva, että tuot uudia sivuhahmoja, etkä kirjoita vain samoista koko aikaa.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
« Vastaus #196 : 01.08.2018 19:04:01 »
Helene: Mukava kuulla, että kommenttieni arvostaminen välittyy! Minulle ne ovat kyllä ihan äärimmäisen tärkeitä ja kannustavia, ja ilahdun jokaisesta aina tosi paljon. Toisaalta ymmärrän senkin, ettei aina osaa tai jaksa kommentoida, joten ei siitä toki tarvitse ottaa stressiä. :) Mutta, kiitos jälleen todella paljon kommentista! Asia nousee esille vielä tarinassa, mutta kyllä, käytännössä Alisasta tulisi silloin maagi. Agnes on todella hauska hahmo kirjoittaa, joten hienoa, että pidät hänestä. En näemmä malta olla tuomatta noitia tasaisin väliajoin mukaan tarinaan, heh.

A/N: Tässäpä olisi Agnes-osion päätös, toivottavasti pidätte!

**

246.

Odotan kohtaavani jotakin synkkää ja kolkkoa, mutta helpotuksekseni reitti Agnesin työpajalle onkin lyhtyjen valaisema. Niiden loisteessa näen, että portaikko vaikuttaa jatkuvan kauas, paljon pidemmälle kuin alun perin kuvittelin. Sammal ei päästä missään vaiheessa otettaan askelmista. Se vain vahvistaa tunnettani siitä, että mökki ja metsä ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa.

Minä kuljen seinien viertä, lähellä valoa, muutaman askeleen jäljessä Agnesista. Noita hyräilee edelläni epävireisesti jotakin sävelmää. Melodia on minulle etäisen tuttu, kuin jokin kauan sitten kuulemani lastenlaulu, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta kysyä sen nimeä. Nyt kun olen hänen kanssaan kaksin, oloni on vaistomaisesti valpas ja hiukan varautunut.

Lopulta olemme perillä: portaikko päättyy oveen, jonka Agnes avaa taikuudellaan. Hän tekee sen niin nopeasti, ettei minulle jää aikaa kiinnittää huomiota noidan loitsun yksityiskohtiin. Se on kuin yrittäisi saada otetta ohitse kulkevasta tuulesta.

Agnes vilkaisee suuntaani. Aiempi virnistys ei vaikuta kadonneen hänen kasvoiltaan koko aikana.

"Tervetuloa työpajaani, tyttö. Ole hyvä äläkä koske mihinkään, ellen sano toisin."

Kohteliaasta sävystä huolimatta noidan sanoissa on selvä varoitus.

Siitä ei ole huolta, ajattelen hiukan kuivasti kävellessäni Agnesin perässä kellarihuoneeseen. Paikkana se on yllättävän suuri, mutta vaikuttaa ahtaalta. Yläkerrastakin tutut taikuuden esineet peittävät seinien hyllyjä tavalla, joka on hyvin lähellä kaaosta - eikä silti kuitenkaan aivan. Arvelen Agnesin tietävän täsmällisen tarkasti, mitä missäkin on.

Huoneen keskellä oleva pöytä on täysin paljas tavaroista. Agnes laskee medaljongin ja veitsen sille miltei hajamielisesti, vihreän katseen kulkiessa täysillä hyllyriveillä. En voi olla miettimättä, mitä noita saattaisi tarvita loitsun luomisen avuksi.

"Kumman krafjan aiot tehdä ensin?" kysyn hetken epäröityäni.

"Hmm?" Agnes katsahtaa minua syrjäsilmällä. "Loitsun veistä varten. Sen muoto on siirtoloitsua vaivalloisempi."

Räpäytän silmiäni: en odottanut saavani niin rehellistä vastausta. Agnes vaikuttaa kuitenkin uppoutuneen tehtäväänsä, eikä kiinnitä huomiota reaktiooni. Hän siirtyy ottamaan jotakin hyllystä, lasipullon, jonka sisällä on tummaa nestettä, ja palaa pöydän luo. Noidan avatessa korkin luokseni kiirii pistävä, minulle vieras haju.

En voi olla kysymättä:

"Mitä se oikein on?"

"Noidan taikajuomaa, tietenkin." Agnesin ääneen on palannut yläkerrasta tuttu, lähes pahanilkinen sointi. "Millä muulla minä loisin loitsujani?"

Rypistän otsaani. "Vaikea kuvitella, että tarvitsisit mitään oman taikuutesi lisäksi."

Kadun vastaustani samalla hetkellä, kun lausun sen. Agnes kohottaa kulmiaan ja kaataa sitten veitselleni pullosta muutaman tumman pisaran. Ne jäävät kiiltämään terälle kuin mikä tahansa tavallinen neste.

"Olet siinä varsin taitava, etkö olekin? Loitsujen ja taikuuden aistimisessa", Agnes lisää nähdessään, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. "Tavallisesti moinen kyky kehittyy kunnolla vasta oman taikuuden käytön myötä. Silti sinä nuuhkit jatkuvasti ilmaa muiden taikuuden varalta."

Agnesin sanomana se ei kuulosta kehulta. Hartiani jännittyvät tiedon painosta, vaikka tajuan, etteivät hänen sanansa tule minulle täytenä yllätyksenä. Eivät oikeastaan. Muistan Seremoniassa kokemani Valven taikuuden tunnun, kaiken, mitä on tapahtunut sen jälkeen. Ehkä minä huomasin äskeisen maahisen kantaman peitelumouksenkin juuri sen takia.

"Tässä tapauksessa olet kuitenkin väärässä", Agnes jatkaa. Hän sivelee veitseni terää kokeilevasti kädellään.

"Mikäli käyttäisin loitsua itse, tilanne olisi toinen. Nyt minun on kuitenkin saatava se toimimaan jonkun toisen kuin oman mieleni mukaan. Sidos, jonka luon sen takia krafjaa varten, on lukuisten pienten osien kudelma, hämähäkinseittiä ohuempi. Pieni apu ei ole silloin pahitteeksi."

Agnes kertoo minulle työstään yllättävän mielellään. "Joten tuo neste...?"

"Sekoitus koivun sydänverta ja suohoni hukkuneen jäniksen tomuksi jauhautuneita luita, muutama pisara omaa vertani. Elämää ja menetystä punoutuneena yhteen." Noidan vihreissä silmissä on kaukainen katse hänen luetellessaan ainesosia. Tällä kertaa hän ei vaikuta pilailevan kustannuksellani. "Sellaisista asioista tällaisessa sidoksessa on kyse, ja siksi se auttaa loitsua löytämään muotonsa."

Agnes kokoaa sekaiset hiuksensa aiempaa perusteellisemmin huivinsa sisään ja nojautuu lähemmäs veistä. Hän ei varoita minua mitenkään, mutta otan siitä huolimatta askeleen taaksepäin. Aistin noituuden hänessä liikehtivän, kerääntyvän lähes samanlaiseksi voimaksi kuin myrsky Merkan satamassa. Ihoani kihelmöi.

Agnes liikuttaa kättään veitsen yllä kuin jotakin tunnustellen, painaa etusormensa lopulta terälle. Tällä kertaa pystyn erottamaan hänen taikuudestaan sävyjä: havun ja pihkan tuoksun, erämaan karhean hiljaisuuden. Maanläheisyydestään huolimatta siinä on kuitenkin myös jotakin täysin omanlaistaan, vaikeasti tavoitettavaa ja hiukan villiä. Ketun terävät hampaat pureutumassa kiinni saaliiseensa, mielessäni käy.

Taikuus vuotaa vaivattoman oloisesti noidan käsistä veitseen, taivuttaa sen syvintä olemusta kuin tuli metallia sepän ahjossa. Tajuan hämmästyneenä, että osan siitä voi nähdä myös silmin, aavistuksenomaisina loitsun välkähdyksinä Agnesin sormenpäissä ja terän pinnalla. Ne ovat pihkantuoksuisia kipinöitä, jotka katoavat samalla hetkellä kun ilmestyvät.

Huomio kiehtoo minua tahtomattanikin. Valven taikuus ei ole samalla tavalla näkyvää.

Noidan kasvoilla on loitsun luomisen aikana outo hehku, jonkinlainen syvä luomisen ilo. Sen näkeminen hämmästyttää minua jopa hänen taikuuttaan enemmän. Tieto siitä, että taikuus vaikuttaa merkitsevän Agnesille samaa kuin Valvelle.

Sillä, onko kyseessä syntymäoikeus vai kovalla työllä hankittu taito, ei vaikuta olevan merkitystä.

247.

On vaikea sanoa, kuinka paljon aikaa kuluu, mutta lopulta Agnes päästää otteensa veitsestä heltiämään. Hänen taikuutensa, krafjaksi muotoutunut loitsu, kuitenkin jää: se on kätkeytynyt terään, jäänyt odottamaan vapautumisensa hetkeä.

Agnes puhaltaa pois otsalleen karanneen hiussuortuvan. Vaikka yritän, en löydä hänestä samanlaista väsymystä kuin Valvesta vaikeiden loitsujen langettamisen jälkeen.

Noita nyökkää kehottavasti veistä kohti, joten minä tartun siihen varoen. Krafja on lähes huomaamaton muutos tavassa, jolla veitsi sopii otteeseeni, kihelmöinti sormenpäissä. Outo tuntemus katoaa kuitenkin melkein heti.

"Kuinka se oikein toimii?" kysyn ihmetystä äänessäni. Kohotan veitsen silmieni tasalle nähdäkseni, onko siinä lisää ulkoisia merkkejä Agnesin taikuudesta. Tehdessäni niin aavistus valoa taittuu terän pinnalla: sillä ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa. Lasken veitsen alas kiireesti.

"Varsin helposti", Agnes vastaa veistä tarkastellen, arvioiden työnsä jälkeä. Mikäli hän huomaa juurettoman taikuuteni hetkellisen ilmestymisen, hän ei mainitse sitä. "Sinun on vain tehtävä mielessäsi päätös siitä, mihin haluat veitsen osuvan - tahdottava sitä lainkaan epäröimättä. Iskun hetkellä krafja toteuttaa tahtosi.  Mutta muista, että se joka pitelee veistä on aina se, jolle krafja kuuluu. Sinuna en antaisi sen joutua vääriin käsiin."

Yhtään epäröimättä. Nyökkään, ja sujautan veitsen takaisin omalle paikalleen. Onko oloni loitsun ansiosta varmempi? En tiedä. Juuri nyt toivon vain hartaasti, ettei minun tarvitse koskaan käyttää sitä.

Agnes on sillä välin kääntynyt medaljongin puoleen. Hän ottaa sen käteensä ja kävelee jälleen hyllyköille, tarttuu uuteen pulloon.

"Yrttiseosta metsänpeitosta kerätyistä kasveista", hän sanoo ennen kuin ehdin kysyä.

Tällä kertaa noita juo osan pullon sisällöstä itse sen lisäksi, että kaataa muutaman pisaran medaljongin sisään. Myös loitsu on erilainen: kyse ei ole jo valmiin olomuodon taivuttamisesta, vaan jonkin täysin uuden luomisesta. Agnes antaa taikuuden muotoutua käsissään himmeänä hehkuna ja painaa sen medaljongin sisään. Voin kuulla hänen hyräilevän jälleen portaikossa kuulemaani sävelmää.

Ja sitten, hämmästyttävän nopeasti, kaikki on ohi. Agnes sulkee medaljongin kannen ja ojentaa riipuksen minulle. Krafjasta huolimatta se on sormissani kevyt.

"Sitä sinä osaatkin jo käyttää", Agnes sanoo ja hymyilee hiukan kulmikkaasti.

Minä nyökkään vaiti: muisto mädästä ja kaikesta sen jälkeisestä on mielessäni yhä kipeän selkeä. Kuinka Valve joutui vuodattamaan ylimääräisen taikuuden pois.

Sivelen medaljonkia kevyesti peukalollani. Sen kanteen on kaiverrettu toisiinsa kietoutuneita kieloja. Minuun hiipii äkkiä varmuus siitä, että aivan kuten satukirjan tapauksessa, Valve on valinnut tämän korun muiden joukosta juuri minua varten. Jotakin niin hienovaraisella tavalla kaunista.

Sekoitus iloa ja kipua kiristää rintakehässäni, kun ajattelen sitä.

Agnes puistelee mekkonsa helmaa kuin joku toinen esiliinaa keittiöaskareiden jäljiltä. Noidan ruskeat hiukset ovat jälleen epämääräinen sekasotku, hänen vihreät silmänsä kirkkaanterävät. Villi taikuus kiertelee krafjan langettamisen jäljiltä hänen ympärillään kuin elävä olento.

"Sinä todella pidät siitä, mitä teet", sanon, yhä yllättyneenä asiasta. "Loitsujen langettamisesta ja taikuudesta, joka siitä kaikesta syntyy."

Agnes tuhahtaa. "Totta kai. Muussa tapauksessa perisin loitsuistani huomattavan paljon korkeamman hinnan. Palaammeko nyt krummín luo? Hän alkaa eittämättä pian epäillä, että olen kaapannut sinut."

Agnes kääntyy ovea kohti, mutta joutuu pysähtymään minun asettuessani hänen eteensä. Oloni on äkisti hermostunut. Noidan kohottaessa kulmiaan pakotan ääneni kuitenkin tyyneksi, ja sanon:

"Itse asiassa on jotakin, mitä haluaisin sinulta vielä kysyä. Jos se vain sopii."

"Ahaa." Agnes silmäilee minua kiinnostuneena. "Sen takia sinä siis todellisuudessa olit niin innokas lähtemään mukaani. Asialla ei ollut mitään tekemistä taikuuteni kanssa."

"En valehdellut sanoessani, että tahdon nähdä krafjan", vastaan puolustellen. Tiedän puhuvani rehellisesti, vaikka vielä yläkerrassa olisin ehkä halunnut väittää muuta. Agnesin aiempi noituus oli jotakin täysin omanlaistaan, ja olen iloinen, että pääsin todistamaan sen.

"Taikuus kiinnostaa sinua siis sittenkin. Miksi se ei koske omaa taikuuttasi?"

Epäröin. Kyse ei ole siitä. "Se on... monimutkaista."

"Te Rúnen perilliset suhtaudutte taikuuteenne kovin vaikeasti." Agnes huokaisee, puoliksi ärtyneenä. Huojennuksekseni hän vaikuttaa kuitenkin olevan valmis kuulemaan asiani. "Mistä muusta sinä tahdot siis puhua?"

Minä hengähdän syvään: en ollut ollenkaan varma, että pääsisin hätäisesti luodussa suunnitelmassani tähän asti. Kestää hetki koota tarvittavat sanat yhteen, mutta lopulta sanon:

"Se kauppias, joka kuoli Reinan taikuuden seurauksena. Mitä hänelle oikeastaan tapahtui?"

248.

Näen Agnesin yllättyvän kysymyksestä. Noita tarkastelee minua päästä varpaisiin kavennein silmin, kuin yrittäen etsiä jotakin, jota hän ei ole aiemmin huomannut.

"Kerroin tapauksesta jo kaiken, minkä tiedän. Veritaikuuden ja mädän yhdistelmä surmasi hänet hiukan sen jälkeen, kun hän poistui hovista. Henget yksin tietävät, miten miesparka joutui Reinan -" Äkkiä oivallus välähtää Agnesin katseessa. "Ah. Tässä ei ole pohjimmiltaan kyse hänestä, vaan krummísta, eikö totta? Mätä taitaa yhä vaivata häntä."

Minä nyökkään jäykästi. Asiasta kertominen Agnesille, edes pieni osa siitä, on vaikeampaa kuin alun perin kuvittelin. "Sen vaikutus ei ehkä koskaan häviä kokonaan. Valve sanoo, että hänen on vain opittava elämään asian kanssa."

"Kertomukseni mädästä kuitenkin pelästytti sinut, ja siksi käännyit minun puoleeni. Mitä olisit tehnyt, jos krummí olisi päättänyt tulla mukaamme?"

"Tarkoitukseni ei ole toimia hänen selkänsä takana", sanon kiivaaseen sävyyn. Agnesin ristiessä kätensä odottavasti rinnalleen lisään, tällä kertaa hiljaisemmin:

"Minä vain... hän huolehtii aina kaikista muista paitsi itsestään. Pelkään, että hän ei suhtaudu omaan tilaansa tarpeeksi vakavasti. Se, mitä siitä miehestä sanoit...  Mikäli Valve ei tee asialle mitään, hänkin saattaa..." En pysty päättämään lausetta. Puserran medaljonkia sormissani miltei kipeästi. "Onko olemassa minkäänlaista parannuskeinoa? Jotakin, mikä saisi mädän vaikutuksen ehkä sittenkin hälvenemään?"

"Vääristynyt taikuus ei ole alaani." Agnesin vastaus on tyly, mutta näen, että hän pohtii silti kysymystä. Aivan kuten arvelin, kyseessä on ongelma, jota noita ei kykene täysin vastustamaan. "Teoriassa se voisi kuitenkin olla ehkä mahdollista. Jonkinlaisella loitsulla, joka vuodattaa... Minulla on sisaria, jotka ovat perehtyneet asiaan. Voisin mahdollisesti kysyä heiltä."

Tunnen hauraan toivon aavistuksen. "Pystyisitkö kertomaan siitä myös Valvelle? Mikäli keino mädän poistamiseksi todella löytyy?"

"Jos vaadit", Agnes sanoo silmäillen minua. Hän hymyilee äkkiä ahneesti. "Mutta se maksaa. Taikuuden maailmassa edes tieto ei ole ilmaista, tyttö - etenkin, jos joudun vaivaamaan asialla sisariani."

Hartiani laskevat. Minun olisi pitänyt odottaa sellaista vastausta. "Minulla ei ole annettavaksi kultaa, mutta ehkä Valve -"

"Emme kai me halua krummín joutuvan vararikkoon, hmm? Sinä pyysit tietoa minulta, mikä tekee sinusta myös maksajan."

"Kuten sanoin, minulla ei ole rahaa."  Tuttujen sanojen karvas maku saa suuni vääntymään. Jälleen kerran olen tilanteessa, jossa käteni ovat kolikoista tyhjät, enkä siksi pysty ratkaisemaan edessäni olevaa ongelmaa.  Tai niin ainakin kuvittelin, ennen. "Mutta jos annat minulle hiukan aikaa, voisin -"

Agnes huitaisee kättään, kuin pelkkä ajatus odottamisesta pitkästyttäisi häntä. "Älä suotta vaivaa rahalla päätäsi, tyttö. On muitakin tapoja."

"Muita tapoja?" Kaikki minussa on äkkiä varuillaan.

Agnesin hymy levenee: jäniksen kiinni saaneen ketun virne. "En valehdellut, kun sanoin, että otan maksun toisinaan vastaan myös salaisuuksina. Tietyissä tapauksissa ne ovat kultaakin arvokkaampia. Yksi riittää tässä tapauksessa aivan hyvin, luulen. Sellainen, jota et ole koskaan lausunut ääne- "

Siinä on siis ratkaisu. Kohotan leukaani.

"Hyvä on", vastaan ennen kuin noita ehtii päättää lauseensa. Ristin käteni syliini Agnesin tavoin. "Siis yksi ennen ääneen lausumaton salaisuus. Onko mitään muita vaatimuksia?"

Tyytyväinen ilme Agnesin kasvoilla venähtää. Tajuan hänen odottaneen, että antaisin salaisuuteni pois paljon vastahakoisemmin. Ehkä se on noidalle lopulta todellinen maksu - ei niinkään salaisuus vaan sen paljastamisen vaikeus. Vastatessaan Agnes ei vaivaudu peittelemään hapanta sävyä äänessään:

"Mikään vähäpätöinen ei kelpaa. Salaisuudella, jonka kerrot, on oltava sinulle painoarvoa."

Nyökkään, hätkähtämättä: en odottanutkaan mitään sen vähempää. Kyse ei ole siitä, että kertoisin itsestäni jotakin henkilökohtaista Agnesille erityisen mielelläni. Mutta mikäli salaisuudet ovat todella asia, jolla hän tahtoo käydä kauppaa, se on uhraus jonka pystyn tekemään. Etenkin kun tiedän, minkä salaisuuden hänelle kerron.

Hengähdän, annan mieltäni painaneiden sanojen kerääntyä yhteen.

"Olen yrittänyt olla välittämättä taikuudestani", aloitan hiukan haparoiden, "mutta sen tuntu on aina vain vahvempi. Se kammottaa minua, ja kuitenkin myös kiehtoo, paljon enemmän kuin tahtoisin. En vieläkään tiedä, olisiko minusta siihen, mitä taikuudenkäyttäjältä vaaditaan. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella... haluaisin oppia ymmärtämään sitä. Ja ehkä, jonakin päivänä, jopa käyttämään taikuuttani, samalla tavalla kuin Valve."

Kertomaani seuraa hiljaisuus. Minä liikahdan paikoillani vaivaantuneesti. Agnesin työpajan noituuden keskellä omasta taikuudestani puhuminen tuntuu väistämättä pieneltä ja vähäpätöiseltä. Se mitä juuri kerroin on pyörinyt sisälläni jo pidemmän aikaa, kai Merkasta lähtien, vaikka olenkin yrittänyt haudata koko asian parhaani mukaan. Asian myöntäminen ääneen on oikeastaan helpotus.

Epävarmuus on minussa yhä. Enää en vain haluaisi sen merkitsevän niin paljon.

Agnesin huvittunut pärskähdys havahduttaa minut mietteistäni. "Miten pitkäveteinen salaisuus. Te Rúnen perilliset todella ajattelette asioista aivan liian monimutkaisesti."

"Olen pahoillani, ettei salaisuuteni onnistunut viihdyttämään sinua enempää", vastaan viileästi, posket punehtuen. "Se mitä kerroin täyttää kuitenkin ehtosi. Olemmeko nyt solmineet kaupan?"

"Olemme", Agnes sanoo lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hän ojentaa minulle kätensä, ja hetken epäröityäni tartun siihen. Noidan vihreät silmät mittailevat minua yhä huvittuneesti, mutta olen näkevinäni niissä myös uuden, miettivän sävyn.

"En ole koskaan nähnyt krummía yhtä synkkänä kuin silloin, kun hän kuuli Edmundin pitävän uuden Seremonian. Se vaikutti olevan hänen pahin painajaisensa. Mietin aina, millaisen tytön hän lopulta oikein valitsisi. Et ole sellainen kuin odotin."

Pahin painajainen. On vaikea olla näyttämättä, kuinka paljon sanat satuttavat - siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen tietyllä tapaa koko tämän ajan, peräti Valven itsensä kertomana. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen asian ajatteleminen tuntuu kuitenkin kovin erilaiselta. En pysty estämään itseäni:

"Kuinka niin?"

Agnesin ääni on salakavalan pehmeä. "Sinä todella välität hänestä. Kuinkahan krummí siihen oikein suhtautuu?"

249. - 250.

Kun saavumme takaisin noidanmökkiin, Valve on tutkimassa hyllyillä olevia yrttejä. Ilmestyessäni Agnesin jäljessä portaikosta hänen katseensa kulkee noidan yli ja kiinnittyy välittömästi minuun.

Vastaan äänettömään kysymykseen harmaissa silmissä pienellä hymyllä. En ole varma, vakuuttaako se Valven. Kävelen hänen luokseen esitelläkseni veistä ja medaljonkia, jotka ovat nyt muuttuneet noidan taikuuden myötä joksikin toiseksi.

"Agnes langetti molemmat krafjat kuten pyysit. Hän myös näytti, miten minun tulee käyttää veistä."

Vastaamisen sijasta Valve vain tarkastelee minua. Muistan hänen aamuisen huolensa väsymyksestäni - epäilemättä hän tietää nytkin, että jotakin on tapahtunut. Yritän parhaani mukaan olla välittämättä Agnesin kiinnostuneesta katseesta tämän seuratessa tilannetta pöytänsä takaa.

Vedän henkeä. "Lisäksi Agnes lupasi tiedustella pyynnöstäni sisariltaan, voisiko mätään olla sittenkin jonkinlaista parannuskeinoa."

"Mitä?" Valven kysymys on terävä. Hän kääntyy katsomaan Agnesia, joka kohauttaa olkapäitään.

"Älä minua syytä, krummí. Tyttö vaati sitä ihan itse."

"Tiedän, että uskot mädän vahingon olevan peruuttamaton", ennätän selittämään Valvelle nähdessäni, että hän tuijottaa noitaa yhteen puristunein huulin. "Mutta ei kai silti haittaisi tutkia asiaa vielä lisää? Agnesin mukaan hänellä on sisaria, jotka saattavat tietää asiasta enemmän."

Voin kuulla toivon häiveen omasta äänestäni. Valve katsahtaa jälleen minuun, olematta selvästikään yhtä vakuuttunut. Hän vastaa silti, vaikka ehkä vain mielikseni:

"Niin. Ehkä siitä ei liene haittaa."

Minä rypistän otsaani. En kuvitellut hänen varsinaisesti iloitsevan teostani, mutten myöskään odottanut hänen reagoivan asiaan tällä tavoin, kuin olisin tehnyt jotakin väärää. Tai, pikemminkin Agnes. Silmäys, jonka Valve häneen luo, on synkän merkitsevä. Noita hymyilee vastaukseksi aurinkoisesti.

"Milloin voimme odottaa tietoa mädästä?" minä kysyn Agnesilta kääntääkseni hänen huomionsa muualle.

"Lähetän asiasta teille sanan ennen pitkää." Agnes ryhtyy kokoamaan yhteen Valvelta saamiaan kultakolikoita, jotka ovat yhä pöydällä. Niiden hohdon äärellä hänen tyytyväinen hymynsä on aito. Kultaa, salaisuus, mitä ikinä maahinen hänelle peitelumouksesta maksoikaan - päivä lienee ollut Agnesille kaupantekijänä onnistunut. "Oli ilo asioida kanssanne, teidän molempien. Tapaamisiin, maagi, maagin morsian."

Valve kumartaa jäykästi. "Kiitän sinua molemmista loitsuista, Agnes."

Hienoisesta kireydestä huolimatta hänen äänessään on myös aitoa kiitollisuutta. Agnes nyökäyttää päätään ja kääntää meille selkänsä, vaivautumatta seuraamaan poistumistamme. Noituuden tuntuu seuraa kannoillamme kuitenkin aina ovelle asti. Kuvittelen sen mielessäni vihreäsilmäiseksi ketuksi, jonka turkissa on pihkan tuoksu.

Matkamme takaisin vaunuille on vaitonainen. Valve kävelee edelläni sumussa hartiat jähmeinä, ajatuksiinsa vaipuneena. Minä maltan mieleni niin kauan, että istumme kumpikin omilla paikoillamme vaunuissa ja tunnen niiden lähteneen liikkeelle. Vasta sitten sanon, kaikuna sille, mitä kerroin aiemmin Agnesille:

"Tarkoitukseni ei ollut toimia selkäsi takana. Halusin puhua Agnesille asiasta kaksin, koska en tiennyt, oliko se sittenkin pelkkää turhaa toivoa."

Valve on tuijottanut tähän mennessä tiiviisti ulos ikkunasta, mutta kääntyy nyt puoleeni. Hänen otsansa on syvässä rypyssä. "Kyse ei ole siitä."

Katson hänen synkkää olemustaan hämmentyneenä, pystymättä löytämään sen alkuperää. "Mistä sitten?"

Valve suupielet kiristyvät. Aluksi vaikuttaa siltä, ettei hän aio vastata lainkaan, mutta lopulta hän sanoo:

"Agnes ei tarjoa mitään ilmaiseksi, eikä hän nähtävästi huolinut enää enempää kultaani. Mitä hän oikein vaati sinulta tietonsa vastineeksi?"

"Oh." Sallin itseni rentoutua vähän. "Yhden salaisuuden vain."

"Vain?" Valve tuijottaa minua kuin olisin juuri kertonut asettaneeni oman elämäni Agnesille pantiksi. Tumma, määrittelemätön tunne myrskyää hänen silmissään. "Sinun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen, Alisa. Tieto mädästä ei ole sen arvoinen."

Tunnen punehtuvani: Valven katseen kiihkeys herättää minussa lämmön, joka on tähän hetkeen täysin väärä. Pian sen tilalle kohoaa kuitenkin kiukku. "Ei ole sen arvoinen? Kyse on sinun elämästäsi! Minusta yksi salaisuus on täysin kohtuullinen hinta siitä, että saamme ehkä tietää enemmän."

Kun Valve ei näytä millään tapaa vakuuttuneelta, lisään:

"Sinä käytit juuri suunnattoman määrän kultaa loitsuihin, jotka oli tarkoitettu minulle. Kai minäkin saan tehdä jotakin sinun hyväksesi?"

Valve äännähtää kärsimättömästi. "Se on pelkkää kultaa."

Hartiani kohoavat. "Ehkä sinulle. Minä en tiedä moisesta."

Yritän kuulostaa sen sanoessani välinpitämättömältä, mutta ääneni on ainoastaan pingottunut ja surullinen. Ristiriitaiset tunteet kuristavat kurkkuani. Osa niistä kumpuaa menneisyydestä, alituisesta huolesta, jonka rahanpuute kotona aiheutti. Me säästimme ja laskimme huolella joka ikisen kolikon, eikä mikään siitä silti ollut ikinä riittävästi.

Mutta on myös muutakin. Entä, jos asia todella on niin? Että Valve kuluttaa rahaansa minua varten ajattelematta asiaa sittenkään sen kummemmin - ilman, että se merkitsee hänelle mitään?

Katson kielojen koristamaa medaljonkia sylissäni. Kyse ei ole siitä, että tahtoisin Valven tuhlaavan rahaansa minuun. Ainoa mitä tahdon on -

"Alisa." Valve lausuu nimeni hyvin hiljaa. Kohotan pääni ja näen hänen katsovan minua ilme täynnä katumusta. "Olen pahoillani. En tarkoittanut sitä niin."

Tuntuu vaikealta kohdata hänen katseensa, mutta teen niin silti. Myrsky on pehmentynyt harmaissa silmissä joksikin surumieliseksi. "Mitä sitten tarkoitit?"

Valve joutuu hetken etsimään oikeita sanoja. "Agnes ei huoli pieniä salaisuuksia. Sinä annoit hänelle siis itsestäsi jotakin henkilökohtaista. Minun tekoani ei voi mitenkään verrata siihen. Minä en... Toivon, ettei sinun tarvitsisi tehdä moista takiani."

Minä tuijotan häntä, kykenemättä vastaamaan. Muussa tapauksessa saattaisin sanoa ääneen asioita, joilla minulla ei ole nimeä, ja joita en siksi osaa kunnolla lausua. Etkö näe, kuinka paljon olisin valmis tekemään vuoksesi? Siihen verrattuna yksi salaisuus on vain pieni hinta.

Mutta juuri sehän on hänelle ongelman ydin.

Valve kaiketi huomaa kivun aavistuksen kulkevan kasvojeni poikki, tulkitsee sen ja hiljaisuuteni väärin. Syyllisyys häivähtää jälleen hänen katseessaan. Ehkä hän yksin sen takia nojautuu äkkiarvaamatta lähemmäs ja tarttuu käteeni.

Minä hengähdän yllättyneenä. Se on lohdullinen kosketus, anteeksipyytävä, vaikka erotan Valven olemuksessa myös hienovaraisen kamppailun - kysymyksen siitä, tekeekö hän sittenkään oikein. Siitä huolimatta hoikat sormet punoutuvat omieni lomaan entistä lujemmin, melkein kuin hän ei voisi sille mitään.

"Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen." Olemme niin lähellä, että otsamme melkein koskettavat toisiaan. Valve puhuu matalasti, punniten huolella jokaisen lausumansa sanan. "En vain ole tottunut siihen, että kukaan huolehtii hyvinvoinnistani tuolla tavoin Eddan lisäksi. Se on... paljon enemmän kuin ansaitsen."

"Ei tällaisissa asioissa ole kyse ansaitsemisesta", sanon hänelle hiljaa. Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin yhteen liittyneisiin käsiimme, läheisyyteen. "Huolehdit sitä paitsi turhaan - kyseessä ei ollut salaisuus, jonka kertomista kadun. Minun oli jo korkea aika sanoa se ääneen. Agnesin mielestä se oli pitkäveteinen."

Valve tarkastelee huolellisesti kasvojani, yrittää lukea niiden ilmettä. "Mitä tarkoitat?"

"Minun on kerrottava sinulle jotakin. Syy, miksi valvoin yöllä... se johtui taikuudestani. Luulen, että jokin on vahvistanut sitä, jotenkin. Anteeksi, etten kertonut asiasta heti. Kaikki taikuuteni liittyvä on minulle vain niin..." En tiedä, kuinka lauseen kuuluisi päättyä, joten kohautan sen sijaan olkapäitäni.

"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää." Valve jää miettimään sanojani. "Tapahtuiko Rajankulkijan luona kenties jotakin? Sen taikuus saattaisi selittää omasi äkillisen voimistumisen."

Olen helpottunut siitä, että päädyimme niin nopeasti samaan johtopäätökseen. "Sen sarvien taikuus kosketti hetken aikaa omaani."

"Ah. Siitä lienee siis kyse. Taikuutesi on reagoinut siihen, juurettomanakin. Niin käy toisinaan, kun kyse on sen kaltaisesta vanhasta taikuudesta. Vaikutuksen ei pitäisi olla pitkäkestoinen, mutta on olemassa yrttejä, jotka pystyvät lieventämään sitä. Edda voi valmistaa niistä sinulle teetä, jos haluat."

Nyökkään kiitollisena. Tuntuu kuin paino olisi laskettu hartioiltani, vaikka siinä ei ole kaikki, mitä haluan hänelle kertoa. Tällä kertaa se olen minä, joka joutuu etsimään oikeita sanoja:

"On muutakin. Olen ajatellut... jos siitä ei ole vaivaa... voisitko kertoa minulle enemmän maagien taikuudesta, sellaisesta kuin omasi? Lukemisen oppituntieni lisäksi."

Valve ei täysin kykene kätkemään yllättyneisyyttään. "Alisa. Sinun ei tarvitse kiirehtiä taikuuden suhteen. Voit aivan hyvin odottaa, että -"

"Tiedän. Enkä ole vielä tehnyt päätöstä. Lukemisenikin on vielä kovin vaivalloista, eikö?" Onnistun hymyilemään. "Mutta kuulisin silti mielelläni enemmän jo nyt. Sanoit, että on vielä paljon, mitä minun on tiedettävä. Ei siitä olisi varmaan mitään haittaa."

Valve on pitkän aikaa hiljaa. Näen, kuinka hän katsoo käsiämme vasten toisiaan, yhteen kietoutuneita sormia. Varovasti, varovasti hän irrottaa otteensa, kuin pelkäisi minun särkyvän. Sisälläni ailahtaa välitön pettymys.

Se kuitenkin himmenee vähän, kun Valve sanoo:

"Mikäli todella tahdot sitä, opetan sinua mielelläni."

**
« Viimeksi muokattu: 04.08.2018 19:38:37 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
« Vastaus #197 : 01.08.2018 19:59:18 »
asdfghj apuva söpöä :3 On niin sulosta miten nää kaksi huolehtii toisistaan. Ja oii päästiin saamaan lisää kontaktia näiden kahden välillä <3 Ää samaan aikaan oon täällä sillee suudelkaa jo hupsut lapset ja samaan aikaan sillee pls jatkakaa tota mutual pining juttuanne vielä sata seuraavaa lukua, koska se on niin herkullista luettavaa :D Ehkä päädyn kuitenkin siihen päätökseen että hiljaa tulee hyvä :)

Kuvailu oli taas ihanaa ja se varsinkin että Agnesin taikuus tuoksuu pihkalta ja havuilta oli kivasti kuvattu :) Mulle tulee jotenkin hirveen maanläheinen ja kotonen fiilis lueskellessa tätä sarjaa :D Koska en tosiaan oo kauheesti lukenu sellasia fantasiajuttuja, jotka sijoittuis niin läheisesti skandinaviseen ympäristöön ja mytologiaan.

Hehe olipa epäpätevä kommentti, mutta oon liian ihkutusfiiliksissä näiden kahden takia <3
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

hamsu

  • ***
  • Viestejä: 372
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 250/? 1.8.
« Vastaus #198 : 08.08.2018 11:51:19 »
Luovutin watpadin kanssa kun ei antanut julkaista kommenttia..  muutaman kerran yritin >:(  onneksi on fini<3

Tuli elävästi mieleen muumien alisa ja noita näiden ollessa kellarissa, sekä lievästi terry prachettin kirjoittama Esmeralda säävirkku alias muori❤️ Ihana hölpönpölpön muori on arvaamaton ja jokseenkin kiltti( noidista ei ikinä tiedä) ainakin valve on varautunut niiden seurassa vaikka nyt olikin hänen ideansa lähteä Agnesia tapaamaan. 
Mielenkiintoinen ja kotoisa kuvaus noudan kellarista, purkeista ja taioista ja sen voimakkuuksista. Alisan omat tunnot ja haistelut taikuudesta tulevat niin luonnostaan että joskus olen miettinyt onko hänessäkin noituutta suvussa vai onko kaikki juuretonta magiaa..?   Ihanasti naiset hyökkäsi yhteistuumin valven kimppuun, salaisuuksien,  mielenkiinnon ja huolestuneisuuden leijuessa ilmassa.  Suurella mielenkiinnolla odotan että miehen ajatuksia joskus ehkä raotetaan. 
Edda hyppii kohta tasajalkaa kun molemmat on niin ujoja lähentymään, johan yksi ujo suukko on Alisan puolelta jo vaihdettu.  Vaikka söpöähän ja turvallistahan se kädestä kiinni pitokin on, ei siinä mitään , edetään askel kerrallaan tiedä mitä kotona sitten tapahtuu. 🙂  kiitos

     Hamsu

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 254/? 27.8.
« Vastaus #199 : 27.08.2018 17:35:14 »
Crysted: Mitä, tuohan oli erittäin pätevä kommentti! Ihanaa vain, että Alisa ja Valve aiheuttavat ihkutusfiiliksiä, sen kuuleminen tekee minut aina ihan mielettömän iloiseksi. Tuo mutual pining -huomiosi oli kanssa suurin piirtein kaikki mihin olen aina halunnut kirjoittajana pyrkiä, heh. Tästä tekstistä voinee huomata, että mutual pining on minusta ehdottomasti hienoin romantiikan muoto. Mutta silti, suudelkaa jo hupsut lapset, minäkin mietin nykyisin aika paljon samansuuntaista, kun nämä kaksi ovat kyseessä... :D Tosi mukava kuulla, että kuvailu toimi jälleen. Olen myös iloinen, että tämä aiheuttaa kotoisen fiilikse, itse kun tykkään juurikin maanläheisestä fantasiasta. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentista! Julkaisu hermostuttaa aina, niin tämmöinen palaute huojentaa mieltä suuresti.

hamsu: Ihanaa, että päädyit kuitenkin tänne finin puolelle kommentoimaan, kiitos jälleen kommentistasi hirmuisen paljon! Säävirkun ja Agnesin kohtaamisesta saisi kyllä hauskan crossoverin, molemmat ovat niin vahvoja persoonia. :D  Alisan suvussa ei liene noitia, vaan yliherkkys taikuudelle on lähinnä juurettoman taikuuden ja sattuman yhdistelmä - mutta, tähän asiaan palataan kyllä vielä. Ja jep, Valvenkin ajatuksia kuullaan vielä, ehdottomasti. Heh, toivon mukaan pääsen kuvaamaan vielä lisää myös sitä, mitä mieltä Edda tästä Alisan ja Valven tämänhetkisestä, hmm, hyvin hitaasta tilanteesta on. Jatkossa pysytäänkin ainakin jonkin aikaa kalvaslinnassa, joten saas tosiaan nähdä, mitä kotioloissa tapahtuu. Kiitos vielä kommentista!

**

251.

"Se näyttää jo oikein hyvältä."

Minä ja Valve katsomme molemmat tekemiäni kirjaimia. Ne vievät paperiarkilla kohtuuttoman suuren tilan, eivätkä ole erityisen kauniita: muste on levinnyt jälleen sinne tänne. Silti niistä muodostuu kiistattomasti sana Alisa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kyse ei ole pelkästä jäljennöksestä. Tavaan sanan vielä huolellisesti kirjain kerrallaan, varmistan, etten ole unohtanut mitään. En ole. Paperilla todella lukee nimeni, jonka olen kirjoittanut sille aivan itse.

Hymyilen. Vaikka tiedän sen olevan hölmöä, oloni on aikaansaannoksestani kovin ylpeä. Luen yhä tuskallisen hitaasti ja kompuroin helpoiltakin vaikuttaviin sanoihin, mutta tämä on silti jälleen uusi askel.

"Erityisen hieno se ei tosin ole", huomautan Valvelle, joka tarkastelee kirjoittamaani olkapääni yli. Silmäkulmastani näen, että myös hänen suupielensä kohoavat hymyyn. Se on sävyltään hyväntahtoinen, pehmeä.

"Käsialasi kehittyy kyllä ajan myötä. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että ylipäätään kirjoitat. Hyvää työtä."

Pehmeys kuultaa myös hänen äänestään, tuttu lämpö. Yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiota parhaani mukaan, mutta se on vaikeampaa kuin haluaisin. Lasken sulkakynän varoen pöydälle paperiarkin viereen, pyörittelen istumisesta jumiutuneita hartioitani. Pikainen vilkaisu käsiini kertoo minulle, etten ole onnistunut sotkemaan niitä musteella yhtä pahasti kuin yleensä. Edistystä kai sekin.

"Lopettaisimmeko tältä päivältä?" Valve ehdottaa kävellessään takaisin omalle paikalleen. "Olet ahkeroinut tänään kovasti."

Tovin mietittyäni nyökkään, jolloin Valve ryhtyy keräämään tarvikkeita pois. Ottaessaan paperiarkkini hän tarkastelee kirjoittamaani vielä hetken ja arkistoi sen sitten aiempien joukkoon. Niitä on kertynyt jo runsas pino.

"Oletko lähdössä tämän jälkeen jonnekin?" minä kysyn Valvelta auttaessani häntä pöydän siistimisessä. Samalla pohdin hiukan hajamieliseen sävyyn, kuinka viettäisin oman iltapäiväni askareitteni jälkeen. "Edda tekisi mielellään lähiaikoina päivällistä kalasta, mikäli vierailet rannikolla... mutta senhän sinä kai jo tiesit, sidoksenne takia."

Valve katsahtaa suuntaani. "En matkusta vielä tänään. Ajattelin, että voisin puhua kanssasi maagien taikuudesta."

"Ai." Pysähdyn kesken siivoamisen, tietämättä mitä sanoa. "Jo nyt?"

"Mikäli et tahdo sitä, voimme kyllä odottaa -"

"Ei, ei", kiirehdin vastaamaan, sättien itseäni ääneti. "Se sopii kyllä. Minä vain... yllätyin, siinä kaikki."

Tuijotan otsa rypyssä musteisia käsiäni. Olen äkisti kovin tietoinen Valven työhuoneen taikuuden paljoudesta, vaikka en ajattele asiaa nykyisin enää juuri lainkaan. Hermostuneisuus kulkee selkärankaani pitkin miettiessäni tulevaa opetustuokiota. Kyse ei ole siitä, että olisin muuttanut mieltäni: haluan yhä oppia. Epävarmuudesta on vain kovin vaikeaa päästä irti.

Tunnen Valven tarkkailevan minua. "Voisimme mennä puutarhaan, jos haluat."

Kohotan katseeni hämmästyneenä. "Puutarhaan?"

"Niin. Nämä lienevät syksyn viimeisiä aurinkoisia päiviä, joten voisimme aivan hyvin viettää osan ajasta ulkona. Minulla on sitä paitsi asiaa korpeille."

"Hyvä on", vastaan hetken epäröityäni ja nousen pöydän äärestä. Myös Valve nousee. Lähtiessämme kävelemään pihamaalle hän katsahtaa minua ja toteaa tunnustelevaan sävyyn, kuin olisi miettinyt asiaa jo pitkään:

"Vaikutat virkeämmältä kuin eilen. Eddan valmistama tee ilmeisesti auttoi?"

"Oh, kyllä. Kiitos." Valven sanat saavat minut kuulostelemaan hiljaisuutta sisälläni melkein huomaamattani. Sen rytmi on jälleen pelkästään rauhallinen ja vaimea, sellainen mihin olen tottunut. Tee maistui kamalalta, mutta lievensi hallavapeuran sarvien vaikutusta aivan kuten Valve lupasi. Taikuuteni ei herättänyt minua enää viime yönä.

Mikäli makasin sen sijaan valveilla miettien vierailua Agnesin luona ja ennen kaikkea kahdenkeskistä hetkeämme vaunuissa, en aio kertoa sitä.

"Nukuin oikein hyvin", sanon lujasti. Valve nyökkää, katsellen minua yhä. Toivon, ettei hän pysty lukemaan olemustani yhtä tarkasti kuin silloin, kun kyse oli väsymyksestäni.

Ulkona ilma on syksyisen kirpeä. Auringonvalo on pelkästään terävää, siinä ei ole enää merkkiäkään kalvaslinnan kalpean kesän lämmöstä. Hengitykseni huuruaa kävellessäni hienoisesti.

On viileää, mutta se on hyvää viileyttä, sellaista jota on helppoa hengittää. Vedän syysilmaa keuhkoihini nauttien sen kuulaudesta. Niin tehdessäni tunnen sekä musteen tuoksun että Valven työhuoneen taikuuden läsnäolon hälvenevän. Oloni on sen myötä paljon parempi.

Ehkä Valve ehdotti puutarhaa oppituntimme paikaksi juuri siksi.

252.

Puutarhan yrttien keskellä on muuta pihamaata lämpimämpi. Kuten kerran ennenkin, minä ja Valve asetumme yhdessä omenapuun takaiselle nurmelle. Ei kestä kauaa, että korpit seuraavat esimerkkiä. Linnut lehahtavat kuin tyhjästä ruohikkoon ja alkavat hypähdellä ympärillämme, eloisat varjot vasten puutarhan vihreää. Suurin osa niistä keskittyy Valveen, mutta muutama käy myös minun luonani. Annan taskusta löytämäni ylimääräisen hiusnauhan niiden tutkittavaksi.

Karhea raakunta sekoittuu puutarhassa soivaan tuuleen. Minä katselen jonkin aikaa sivusta, kuinka Valve juttelee korpeille omalla vieraalla kielellään. Kuulen tiettyjen sanojen toistuvan useammin kuin kerran, mutta kaiken tämän ajankaan jälkeen en osaa arvata niiden merkitystä.

"Ymmärtävätkö ne todella kaiken, mitä sanot?"

"Vanhimmat, sellaiset kuin Kaarne, kyllä." Valve silittää yhden nuoren korpin päälakea, sanoo sille jotakin matalalla äänellä. Hän katsahtaa suuntaani. "Nuoret linnut keskittyvät enemmän puheen sävyyn kuin yksittäisiin merkityksiin, mutta myös ne tunnistavat peruskäskyt."

Mietin Valven sanoja pyöritellen hiusnauhaa käsissäni.

"Tuo kieli, jota puhut... Se on myös taikuuden kieltä, eikö niin? Jotakin, jolla voi muodostaa loitsuja, jos on maagi."

Sanon sen hiukan hermostuneesti, tietoisena siitä, että olen astumassa taikuuden maailmassa täysin uudelle maaperälle. Valve ei vastaa heti. Vilkaistessani häntä näen, että hänen huomionsa on kiinnittynyt korppien sijasta kokonaan minuun. Harmaiden silmien katse saa käsieni levottoman liikkeen pysähtymään äkkinäisesti.

"Suoraan asiaan, niinkö?" Valve toteaa pehmeään sävyyn. Minä kohautan olkapäitäni ja vastaan puolustellen, posket punehtuneita sekä hänen kysymyksestään että hänen katseensa painosta, omasta reaktiostani:

"Senhän takia me tänne tulimme."

"Tiedän. En vain ajatellut, että haluaisit edetä näin nopeasti." Valve vaikenee, kai pohtiakseen kuinka hänen itsensä tulisi tämän jälkeen edetä. Hänen katseensa ei missään vaiheessa väisty kasvoiltani.

"Mitä kysymykseesi tulee, niin kyllä ja ei. Se on taikuuden kieltä, mutta ei yksin sitä. On maageja, jotka loitsivat sen avulla, ja maageja, jotka eivät tarvitse sitä lainkaan. Tärkeintä on ymmärtää, että kyse on hyvin vanhasta kielestä - tarinoiden mukaan se on ollut olemassa päivien alusta asti. Sellaisilla asioilla on taikuuden maailmassa merkitystä."

"Mutta miksi?" ihmettelen, hiukan turhautuneena siitä, etten kaikesta huolimatta ymmärrä.

"Uskotaan, että maailman ensimmäisenä kielenä se on nimennyt asiat ja olennot ja ilmiöt ennen muita, ja sen vuoksi se kertoo niiden todellisen luonteen, todellisen nimen. On tietenkin vaikea sanoa, onko se totta. Kyseinen kieli on silti yhtä kaikki jotakin, joka auttaa maageja erilaisten sidosten luomisessa."

Nähdessään hämmentyneen ilmeeni Valve lisää:

"Ajatellaan vaikka sanaa korppi. Mitä se tuo mieleesi?"

"Öh, mustan linnun." Vilkaisen puutarhassa liikuskelevia korppeja. Ne ovat lennähtäneet hiukan kauemmas minun ja Valven luota, kuin antaakseen meidän keskustella rauhassa. "Ja pahat enteet. Tai siis, kotona korpeista ajateltiin niin. Yllättävää kuolemaa saatettiin kutsua korpinkiroukseksi."

Valve nyökkää. "Hyvä. Mitä muuta?"

Se tuo mieleeni sinut. Kuinka silmäsi ovat korpintummat aina taikuuden käyttämisen jälkeen. Lempeän tavan, jolla kohtelet omia korppejasi.

Hieron hämillisesti käsivarttani. "En oikein tiedä..."

"Ei se mitään", Valve sanoo rohkaisevaan sävyyn, erehtyen hämmennykseni alkuperästä. Hän viittoo lyhyellä eleellä yhtä korpeista tulemaan luoksemme samalla kun selittää:

"Jo se mitä sanoit auttaa meidät oikealle polulle. Kuten huomaat, korppi on olentona useille paljon muutakin kuin lintu: siksi korppiin liittyy myös sanana useita erilaisia merkityksiä. Joillekin korppi merkitsee pahoja enteitä ja kuolemaa, mutta toisille viisautta, kolmansille jotakin aivan muuta ja niin edelleen. Niin kuuluukin olla - sillä tavoin sanat ja uskomukset toimivat. Vanhan kielen tapauksessa kuitenkin ajatellaan, että sen korppia tarkoittava sana ei merkitse mitään muuta kuin korppia itseään, sen perimmäistä olemusta."

Valven kutsuma nuori korppi on asettunut hänen olkapäälleen ja tiirailee nyt meitä molempia uteliaasti. Auringonvalo välkähtelee sen mustanruskeissa sulissa. Valve koskettaa linnun rintakehää sormenpäillään, sanoo muutaman sanan vanhalla kielellä. Yksi niistä on krummí. Tunnen, kuinka hänen taikuutensa hämärä kulkee vaivihkaa puutarhan poikki.

Korpin koko olemus vaikuttaa terävöityvän. Sen huomio kiinnittyy yksin Valveen, tavalla joka on melkein aavemainen. Valve tekee jälleen eleen kädellään, ja äkkiä korppi lehahtaa lentoon. Yksittäinen siipisulka leijailee maahan sen jäljessä.

"Ja siksi", Valve jatkaa tarkkaillen linnun lentoa, "vanha kieli auttaa toisinaan taikuuden suhteen. Kun kutsun korppia sen todellisella nimellä samalla, kun kurkotan sitä kohti taikuudellani, kykenen näkemään kirkkaammin, millainen sidos minun on luotava haluamaani loitsua varten. Tässä tapauksessa loitsussa on kyse minun ja korpin välisestä yhteydestä. Se tietää täsmällisen tarkasti, mitä haluan sen tekevän."

Korppi kaartelee tovin aikaa yläpuolellamme, kunnes se kääntää suuntansa omenapuuta kohti. Seuraan hämmästyneenä, kuinka lintu lentää aivan lähelle puun alimpia oksia, tarttuu johonkin äärimmäisen varovaisesti kynsillään.

Palatessaan takaisin luoksemme sillä on mukanaan vaalea höyhen, jonka se pudottaa lahjana jalkojeni juureen.

253.

Valve hymyilee suorastaan poikamaisesti nostaessani höyhenen maasta ja tarkastellessani sitä. Se kuuluu jollekin pikkulinnulle, ehkä varpuselle. Kaikkien Valven tekemien ihmetekojen jälkeen juuri tämä on jotakin, joka tekee hänen katseestaan niin kirkkaan ja ilahtuneen.

"Noin nuori korppi ei ymmärrä vanhaa kieltä vielä niin hyvin, että se pystyisi toteuttamaan yksityiskohtaista pyyntöä ilman taikuuteni apua. Pyysin sitä tuomaan höyhenen sinulle. Samalla tavalla kutsuin myös Merkassa myrskyä sen todellisella nimellä, kerroin sille vanhan kielen kautta taikuudellani rauhasta ja tyynistä vesistä, unohduksesta. Se on yksi tapa käyttää maagien taikuutta."

"Sinä et kuitenkaan käytä loitsimiseen aina sanoja", minä sanon hitaasti, höyhentä yhä katsellen.

"Totta. Sanat auttavat, mutta ne yksin eivät muodosta loitsuja. Useat taikuudenkäyttäjät ja taikuuden olennot, kuten noidat, osaavat puhua vanhaa kieltä, mutta eivät käytä sitä lainkaan taikuudessaan. Sama voi koskea aivan hyvin myös maageja. Minä käytän vanhaa kieltä apunani tavanomaista monimutkaisemmissa loitsuissa, mutta on hyvä pärjätä myös ilman."

Minä nojaudun käsieni varassa taaksepäin nurmella, katson siniselle taivaalle. Valven kertoma on kaikki vielä kovin sekavaa mielessäni, mutta olen päättänyt, etten anna sen lannistaa. On edettävä hitain askelin, aivan kuten lukemisenkin suhteen.

En voi silti olla huokaisematta, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt mielikuvan olleen väärä jo kauan:

"Isän kertomissa saduissa maagien taikuus vaikutti aina kovin yksinkertaiselta. Vain muutama taikasana riitti."

Kuulen hymyn Valven äänestä. "Älä huoli. Yksityiskohdat selkenevät sinulle kyllä, ja opetan sen minkä pystyn ja voin. Onko jotakin, mitä tahtoisit kysyä?"

Puren huultani ajatuksiini vaipuneena. Tuntuu, että kysyttävää on liian paljon - en tiedä, mistä aloittaa. Varsinkin, kun mielessäni on myös paljon sellaista, jolle en vaikuta löytävän sanoja. Osa siitä liittyy omaan taikuuteeni, valoon. Mutta valon mukana seuraa myös epämääräinen, hahmoton pelko.

Värähdän. Edes kirpeä syysilma ei saa tunnetta katoamaan täysin. Kuin vaistoten epävarmuuteni, Valve sanoo:

"Loitsu, jota käytin korpin kanssa aiemmin, oli yksi ensimmäisiä oppimiani."

Katson häneen yllättyneenä. "Niinkö?"

"Mmm. Kuten kerroin, olin aluksi kaikkea muuta kuin taitava taikuudenkäyttäjä, eikä mestariani kiinnostanut ensimmäisinä vuosina yli-innokkaan pojanklopin opettaminen. Tarkkailin kuitenkin hänen tekemiään loitsuja, ja osasin lukea juuri ja juuri sen verran, että pystyin kahlaamaan vaivalloisesti läpi kalvaslinnan taikuudesta kertovia kirjoja. Niistä löysin tietoa vanhasta kielestä, sen ja taikuuden yhteydestä. Opin, että korpin nimi on vanhalla kielellä krummí."

Valve vaikenee, jää tarkkailemaan kauempana meluavia korppeja. Hänen katseensa on täynnä hiljaista hellyyttä, muistoja, joiden sävyä on vaikea tulkita.

"Kalvaslinnan mailla lenteli niihin aikoihin paljon villejä korppeja. Minun kotikylässäni niitä pidettiin kuolemantuojien sijasta yksinkertaisesti nokkelina eläiminä, ja osaksi sen takia seurasin paljon lintujen tekemisiä. Mestarini inhosi korppeja syvästi, mutta ei jostakin syystä häätänyt niitä poiskaan. Tunsin kai jonkinlaista yhteenkuuluvuutta niiden kanssa."

Tuijotan Valvea. Hän puhuu asiasta kuin ei itse ymmärtäisi, kuinka yksinäisiltä hänen sanansa kuulostavat: mestarinsa väheksymä nuori poika, joka etsi yhteenkuuluvuutta villien lintujen luota. Mielikuva herättää minussa äkillisen halun tarttua hänen käteensä, liittää sormemme samanlaiseen lohdulliseen kosketukseen kuin vaunuissa.

Mutta kumpi sitä kaipaa lopulta enemmän, hän vai sinä? Räpäytän silmiäni: en halua miettiä kysymystä liian tarkkaan. Ristin kädet huolellisesti syliini. Valve jatkaa, huomaamatta reaktiotani:

"Sen yhteenkuuluvuuden tunteen takia ajattelin, että voisin ehkä käyttää korppeihin taikuuttani. Minulla oli siinä vaiheessa vain hatara käsitys siitä, mitä taikuuden käyttäminen oikein tarkoitti. Tunsin kyllä värähdyksiä siitä sisälläni, mutta siinä kaikki. Silti menin korppien luokse vanhan kielen sanat suussani, täynnä nuoren pojan itsevarmuutta. Lienee selvää, että epäonnistuin."

"Mutta onnistuit lopulta", minä huomautan. Ja ilmeisesti täysin ilman mestarisi apua, lisään mielessäni uhmakkaasti.

"Niin", Valve sanoo ja katsoo jälleen minua. Jokin ilmeessäni saa aavistuksenomaisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.

"Enin itsevarmuuteni karisi korppien luona nopeasti, mutta olin siitä huolimatta toivottoman itsepäinen. Silloin kun en opiskellut, hakeuduin jatkuvasti niiden seuraan ja toistelin vanhan kielen sanoja samalla, kun hapuilin otetta taikuudestani. Perimmäinen ongelmani oli, että oletin voivani käskeä korppeja: että taikuuteni oli jotakin, jolla voisin hallita niitä. Vähitellen tajusin, että kyse oli todellisuudessa vastavuoroisuudesta. Minun oli pikemminkin pyydettävä korppeja kuuntelemaan, mitä halusin sanoa, oltava niiden huomion arvoinen. Ja lopulta ne kuuntelivat."

254.

Olen niin keskittynyt kertomukseen, etten heti huomaa Kaarnen saapuneen luoksemme. Vanha korppi asettuu Valven olkapäälle ja nokkaisee kevyesti isäntänsä kaavun kaulusta. Ymmärrän eleen olevan täynnä kiintymystä. Valve mumisee korpille muutaman lempeän sanan ja toteaa sitten minulle:

"Korppi, johon sain taikuudellani ensimmäiseksi yhteyden, oli Kaarne. Pyysin sitä tuomaan minulle jotakin, hiukan kuten höyhenen aiemmin sinulle. Se oli ensimmäinen kerta, kun todella tunsin taikuuden virtaavan sisälläni, muotoutuvan joksikin muuksi kuin epäselväksi huminaksi. Se oli siihenastisen elämäni onnellisin hetki."

Voin kuulla yhä Valven äänestä, kuinka suuri ihme se hänelle vuosia sitten oli. Ajattelen aiempaa kirkkautta hänen katseessaan, poikamaista hymyä. Ymmärrän reaktion nyt hiukan paremmin.

Muukin Valven sanoissa on kuitenkin kiinnittänyt huomioni. Siirrän katseeni Kaarneen, kuluneeseen hopeanharmaaseen sen siivissä. Korppi sukii itseään tarkastelustani välittämättä.

"Kaarne on siis ollut kanssasi kalvaslinnassa kaikki nämä vuodet", sanon. Valve nyökkää.

"Myös minun ja korppieni välillä on omanlaisensa sidos - minä lainaan niiden voimaa ja ne minun. Taikuuteni on pidentänyt Kaarnen ja sen parven elinkaarta omani lailla, mutta osa nykyisistä korpeistani on silti nuoria myös korppien todellisissa vuosissa. Niille, jotka ovat olleet luonani kauimmin, olen opettanut taikuuden kautta vanhan kielen. Nuoretkin oppinevat sen ennen pitkää."

Kaarne lennähtää Valven puhuessa takaisin parvensa luo. Jään katsomaan sen menoa samalla, kun mietin kuulemaani. Rintakehässäni välkehtii ristiriitainen ilo siitä, että sain tietää hiukan lisää Valven menneisyydestä - että hän tahtoi kertoa asiasta minulle. Siitäkin huolimatta, että siinä on selvästi myös paljon sellaista, joka tekee minut surulliseksi.

Karistaakseni ajatuksen kysyn Valvelta:

"Oliko taikuuden käyttäminen sinulle helpompaa sen ensimmäisen loitsun jälkeen?"

"Hiukan. Sitä voisi verrata siihen, että on oppinut ensimmäiset kirjaimensa. Taikuuden juurtuminen tarvitsee silti muutakin kuin yhden onnistuneen loitsun. Tein niinä ensimmäisinä vuosina paljon asioita väärin."

Valve pitää tauon. Näen hänen ilmeestään, että hän punnitsee seuraavia sanojaan huolella.

"Totuus on, että lähes kaikki maagit kamppailevat aluksi taikuutensa kanssa. Sen käyttäminen on oikeus, joka on ansaittava. Mutta", Valve jatkaa, ennen kuin ehdin muuttua hänen puheistaan rauhattomaksi, "kyse on pohjimmiltaan kovasta työstä, siitä ettei luovuta. Minä olen siitä korppeineni hyvä esimerkki."

Valven äänessä on ehdottoman varma sävy: hän todella tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Kuulen myös toisen merkityksen lauseiden takana, vaikka hän ei lausu sitä ääneen. Sinäkin pystyisit siihen kyllä. Jos vain tahdot.

Minä ajattelen jälleen omaa taikuuttani, kuinka kuuntelin sen voimistunutta rytmiä huoneeni pimeässä.

"Joten, vanha kieli", sanon tunnustellen. "Siitäkö juurettoman taikuuden kantajan tulee aloittaa? Herääkö taikuus sitä kautta?"

"Vanhan kielen oppiminen auttaa, joissakin tapauksissa. Mutta pelkkä sanojen lausuminen ei merkitse sitä, että on valmis luomaan loitsuja. Minä tiesin krummín olevan vanhalla kielellä korppi, mutten sitä, mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa, kun kyse on taikuudesta."

Rypistän otsaani epäsuoralle vastaukselle. "Joten kuinka -"

"Se on aihe, josta ehdimme puhua toisella kertaa. Meillä on kyllä aikaa, Alisa." Valve kallistaa äkisti päätään, kuin kuunnellen jotakin. "Ah. Edda on keittänyt meille teetä. Haluaisitko juoda sen täällä vai sisällä?"

"Täällä", sanon oitis, puolittain helpottuneena aiheenvaihdoksesta. "Voin mennä auttamaan Eddaa astioiden kantamisessa."

"Kiitos. Varmista samalla, että hän ottaa teekupin mukaan myös itselleen."

Hymyilen. Emme ole juuri juoneet teetä yhdessä ennen, me kaikki kolme. "Tietenkin."

Noustessani ylös tunnen, kuinka syystuuli tarttuu puuskana hiuksiini ja hameeni helmaan, irrottaa suortuvia tekemästäni löyhästä palmikosta. Yritän setviä sitä parhaani mukaan, mutta lopulta päädyn jättämään kampauksen puolitiehen, hiukseni auki. Ne keriytyvät irti palmikosta tuulen tuivertamina.

Auringon terävä valo viipyy omenapuun oksissa, siivilöityy vihreistä lehdistä musteen tahrimille kämmenilleni. Puutarha on tänään todellakin kaunis paikka oppitunnille, yrttien ja mullan tuttu tuoksu kaikesta uudesta huolimatta lohdullinen. Hetken mielijohteesta käännyn kysymään Valvelta vielä ennen lähtöäni:

"Voisitko opettaa minulle jotakin vanhalla kielellä? Vaikka vain yhden sanan tai lauseen?"

Valve katsoo minua omalta paikaltaan, vastaamatta heti. Tajuan, etten ole täysin varma, kuuliko hän kysymystäni. Ilme hänen kasvoillaan on etäinen, ajatuksiinsa vaipunut. Jossakin aivan muualla kuin tässä hetkessä.

Ja silti tiedän oudon varmasti, että se olen juuri minä jota hän katsoo, syksyn valo ympärilläni, hiukset tuulesta sekaisin.

Nielaisen. Juuri kun avaan suuni toistaakseni kaiken varalta aiemman pyyntöni, Valve lausuu vanhalla kielellä:

"Vheínir."

Sana on tumma ja hiljainen, kuin salaisuus. Jostakin syystä sen kuuleminen saa pulssini tihenemään. "Mitä se oikein tarkoittaa?"

Valve räpäyttää silmiään. Hän hieraisee niskaansa kädellään, kääntää katseensa pois. Ehdin silti nähdä hänen aiempaa sulkeutuneemmaksi muuttuneen ilmeensä, katumuksen häivähdyksen.

"Ajattelin vain ääneen, siinä kaikki. Pelkään pahoin, ettei tuo nimenomainen ilmaus ole kovin hyödyllinen. Sen sijaan - vála. Se tarkoittaa meidän kielellemme käännettynä turvallista matkaa. Kun lausut sen korpeilleni, ne seuraavat sinua minne oletkaan menossa, varmistavat että kaikki on hyvin."

"Vála", toistan. Puoliksi odotan, että taikuuteni reagoisi vanhaan kieleen jotenkin, mutta valo sisälläni pysyttelee vaiti. Niin on kaiketi parempi. Painan ilmauksen mieleeni, tulevia päiviä varten.

Se ei ole kuitenkaan ainoa sana, josta pidän lujasti kiinni kääntyessäni linnan ovia kohti. Pulssini on yhä tiheä ja levoton.

**
« Viimeksi muokattu: 31.08.2018 23:25:03 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco