Miriadell: Turhia kommentteja ei ole olemassa, minua ilahduttaa hirmuisen paljon, että luet tätä yhä ja pidät! Kiitos hirmuisen paljon kommentistasi, ihanaa kuulla, että uudet raapaleet ovat sinulle aina ilo. Kirjastokohtaus oli aiemmista raapaleista yksiä omia suosikkejani, hienoa siis että nostit sen esiin.
Kiitos paljon kommentista!
Isfet: Oli todella mukava huomata, että seuraat tätä yhä, kiitos paljon kommentistasi! Kyllä se loppu sieltä joskus saapuu, heh, toivottavasti pysyt siihen asti mukana! Mahtavaa, että satu oli mielestäsi hyvin toteutettu - sitä oli todella mukava kirjoittaa, ja ilmeisesti se myös välittyi lukijoille. Kiitos!
Piitu: Oi, onpa mahtavaa, että tämä tarina houkutteli sinut kommentoimaan pitkästä aikaa - et arvaakaan, kuinka paljon palautteesi lukeminen piristi viime viikolla ankeaa työaamuani! Arvostan siis todella paljon, että päätit avata sanaisen arkkusi.
Todella hienoa kuulla, että kuvailu mielestäsi toimii, minulle merkitsee paljon, että koet lauseisiin mahtuvan paljon tunnetta ja elävyyttä: johonkin senkaltaiseen kun kovasti pyrin. Valven ja Alisan suhde on yksi tarinan kulmakivistä, joten se ilahduttaa myös aina valtavasti, kun heidän henkilökemiansa on lukijoiden mielestä toimiva. Salamarakastuminen on minusta henkilökohtaisesti tylsin mahdollinen vaihtoehto, joten ihan kuulla, että hidas eteneminen toimii, ja tuntuu luonnolliselta. Kiitos vielä hirmuisen paljon kommentistasi! Niin, ja tsemppiä, toivottavasti olet saanut writers blockisi selätettyä.
**
179.En ole käynyt yläkerrassa koskaan Valven työhuonetta peremmällä. Voin vain arvailla, minne hän on minua viemässä, mutta pidän kysymykset itselläni. Tiedän saavani vastauksen niihin ennen pitkää.
Puhumisen sijasta tuijotan maagin selkää, jopa kaavun läpi paljastuvaa hartioiden kireyttä: olen valmis kiirehtimään hänen luokseen pienimmästäkin merkistä. Valven askeleet ovat kuitenkin vakaat ja määrätietoiset.
Ehdimme kulkea melkein kerroksen päähän asti, ennen kuin hän pysähtyy erään oven kohdalla. Se ei johda yhteenkään linnan huoneista - sen sijaan kyseessä täytyy olla pohjoistornin sisäänkäynti. Olen aina pitänyt tornia ulkoa päin katsottuna kaukaisena ja luotansatyöntävänä paikkana, jonka luona viihtyvät lähinnä korpit.
Nyt Valve kuitenkin avaa pohjoistornin oven tarjotinta toisella kädellään kannatellen. Sen takaa paljastuvat ylös johtavat kiviportaat, syvä pimeys, jota minkäänlainen valo ei riko. Kalvas kylmä tihkuu seiniltä iholleni.
”Kuten sanoin, emme ole menossa kauas”, Valve sanoo minulle olkansa yli. Nyökkään, vaikken voikaan olla silmäilemättä aavistuksen epäluuloisesti määränpäätämme. Lähden silti nousemaan maagin perässä torniin ilman vastaväitteitä.
Aluksi en erota mitään pimeydeltä. Kuljen tiiviisti Valven jäljessä ja yritän olla kompuroimatta kaapuni kanssa askelmiin, jotka ovat paljon muita linnan portaita jyrkemmät. Matka ylös ei ole pitkä, mutta portaikon ahtauden takia se vaikuttaa siltä.
Ulkoilman kirpeä viileys tuntuu ilmestyvän vasten kasvojani kuin tyhjästä: olemme saapuneet tornin parvelle. Minä seisahdun portaikon viimeiselle askelmalle ja räpyttelen silmiäni, kuin häikäistyneenä, vaikken heti ymmärrä syytä siihen. Valve vilkaisee taakseen ja siirtyy niin, että näen kunnolla maiseman, joka levittäytyy eteeni.
Hengähdän. Taivas on hiljaisentumma, jo enemmän syksyn kuin kesäyön kaltainen, ja täynnä tähtiä. Ne kirjovat valollaan kaikkea ympäröivää, pihamaata ja tornin jyrkkiä kulmia, kalvaslinnan syliinsä kietonutta metsää. Tähtien hohde on niin voimakas, niin
lähellä, että hetken kuvittelen pystyväni hipaisemaan niitä sormenpäilläni. Kotona tähdet eivät olleet koskaan, edes talvella, läsnä tällä tavoin.
Tajuan Valven tarkkailevan tähtien sijasta minua. Olen huomaamattani kävellyt parvea kehystävän kaiteen luo, avoimen ihastuneena näkemästäni kuin lapsi. Riistän katseeni irti taivaasta ja otan askeleen taaksepäin. Tunnen tähdenvalon silti yhä kasvoillani, näen sen kurkottavan Valvea kohti. Kalpea kirkkaus maalaa maagin mustista hiuksista esiin sävyjä, joita en ole huomannut ennen.
”Tämä on yksi suosikkipaikoistani.”
Valve laskee tarjottimen kaiteelle ja ojentaa minulle toisen teemukeista. Se on sormiani vasten yhä lämmin.
180.Me juomme teetä jonkin aikaa mitään puhumatta. Minun on vaikea olla katsomatta samalla taivaankantta, joka on tähtien takia kaunis ja ääretön. Se tuntuu aivan omanlaiseltaan, huimaavalta magialta, mielessäni käy.
Hengitykseni pakenee yöhön vaaleana huuruna. Ilma on todellakin viileä, syksyinen: siitä voi jo nyt erottaa etäisesti talven terävien hampaiden kosketuksen, lähestyvän hallan. Näin korkealla viima on silti vielä julmempi kuin maanrajassa. Tiedän, että minun olisi kylmä ilman Valven kaavun tarjoamaa suojaa.
Puhtaanakin siinä on hänen taikuutensa, hänen tuoksunsa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa kohottaessani kauluksen peittämään kaulaani paremmin tuulelta.
Vilkaisen Valvea. Hän hengittää koleaa yötä silmät kiinni, kuin pystyisi tekemään niin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Väsymys maagin kasvoilla on yhä olemassa, mutta sitä ja kipua ei huomaa enää yhtä helposti. Sanoessaan, että tarvitsi raitista ilmaa, Valve todella tarkoitti sitä.
Hänen tavallista seesteisemmän ilmeensä tutkiminen vaikuttaa äkkiä tungettelevalta. Käännän katseeni kiireesti pois ja keskityn sen sijaan teeheni. Juoman lämpö on hunajan kyllästämää ja lohdullista. Se ei vie mukanaan uupumusta, mutta oloni on silti hiukan parempi.
”Onko sinulle koskaan opetettu tähtikuvioita?”
Olen niin tottunut äänettömyyteen, että hämmästyn Valven kysymystä. Maagi on juonut oman teensä ja nojaa nyt kyynärpäillään parven kaiteeseen. Hän tarkastelee taivasta kuten minä hetki sitten, katse luotuna jonnekin kauas.
”En ole varma.” Jään miettimään. ”Luulen, että isä… kun olin pieni, hän ehkä mainitsi jotakin tähtien kuvioista.”
Valve nyökkää. Hän viittoo minua tulemaan lähemmäs, joten kävelen maagin vierelle pystymättä peittämään uteliaisuuttani.
”Tuolla.” Valve osoittaa jotakin taivaalla. Hän liikuttaa sormeaan tiettyjen tähtien kohdalla kuin hahmottelisi niiden avulla epätarkan kuvan ääriviivoja. ”Erotatko muodon, joka muistuttaa kruunua? Sitä kutsutaan Pohjoiseksi kuninkaaksi.”
Tähyilen tähtiä silmät keskittymisestä sirrilläni, hiukan samaan tapaan kuin kuvakirjan tekstiä aiemmin. Muisto saa häpeän sävähtämään rintakehässä, mutta vastaan Valvelle silti totuudenmukaisesti:
”En oikeastaan.”
”Se saattaa olla aluksi vaikea huomata. Tuo viiden ryhmä oikealla taas on Joutsen.”
Kallistan päätäni epäilevästi. ”Koska se näyttää ihan hiukan linnun siiveltä?”
”Kuvittelisin niin.” Voin kuulla hiljaisen hymyn Valven äänestä. ”Erotat siis sen?”
”Luulisin. Mutta mitä ne tarkoittavat?”
”Eri kansoille eri asioita. Jotkut ennustavat tähdistöjen avulla tulevaisuutta, toiset taas pitävät niitä kuolleiden metsänhenkien sieluina. Joillekuille ne ovat, sentimentaalista kyllä, muisto kodista.”
181.Tapa, jolla Valve sanoo viimeiset sanansa, saa minut kääntymään häneen päin. ”Muisto kodista?”
Valve nyökäyttää päätään taivasta kohti. ”Pohjoinen kuningas. Se on tähdistö, joka pysyy aina horisontin yläpuolella, ja ensimmäinen, jonka opin ollessani nuori. Ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa tulin tänne usein, katsomaan tähtiä. Pahin koti-ikäväni hälveni ajatellessani, että vaikka olin niin kaukana perheestäni, me näimme siitä huolimatta saman taivaan. Että Pohjoinen kuningas oli tähdistöistä kirkkain niin täällä kuin kotona.”
Hän kertoo minulle lisää menneisyydestään. Tuijotan maagia hämmästyksestä mykkänä. Ilme Valven kasvoilla on tyyni, surua tai kaipausta vailla. Hän puhuu yhä jostakin niin henkilökohtaisesta kuin kertoisi minulle jollekulle muulle kuuluvaa tarinaa.
Silti olen näkevinäni, tähtien luomassa valossa, Valven silmissä värähdyksen myös toisenlaisesta tunteesta. Todisteen siitä, että niin ei ole ollut aina.
Puristan teemukia käsissäni aiempaa lujemmin. Tällä kertaa haluan pitää tästä uudesta ja oudosta hetkestä kaikin voimin kiinni. ”Onko kotisi… kaukana täältä?”
”Kotikyläni oli osa silloista Sórenan piirikuntaa - se sijaitsi neljän päivän kävelymatkan päässä Kaihlaksen rannikosta. Muistan, että matka kalvaslinnaan tuntui minusta siltä kuin olisin löytänyt itseni toisesta maailmasta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon puita.”
Kaihlaksen rannikko. Valve siis on kuin onkin kotoisin etelästä, avaralta maalta.
”Sórena”, lausun kokeilevaan sävyyn. ”En ole kuullut siitä ennen.”
”Se tunnetaan nykyisin toisella nimellä”, Valve toteaa. Koko keskustelumme aikana hän ei ole kääntänyt katsettaan taivaasta. ”Sórena ja kylät sen katveessa jäivät monen muun alueen mukana ensimmäisen perimyssodan jalkoihin. Uusia kyliä on noussut entisten tilalle, mutta paikkaa, jota pidin kotinani, ei enää ole.”
Hätkähdän: jopa kaavusta huolimatta minun on äkkiä kylmä. Voin jälleen kuulla etäisyyden Valven äänestä, sen ja vuosien painon. Vaikka minulla on vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hän ensimmäisellä perimyssodalla tarkoittaa, tiedän siitä olevan kauan, kauan.
Aika todella kohtelee eri tavalla niitä, jotka kulkevat taikuus ihonsa alla. Tuntuu, että ymmärrän asian vasta nyt kunnolla ensimmäistä kertaa.
Silti paljon enemmän minua kammottaa mielikuva kodin ja kaiken lapsuudesta tutun täydellisestä katoamisesta. En voi olla muistelematta aaveita, jotka viipyivät huonoina päivinä Valven luona. Kysyn hiljaa, puoliksi peläten vastausta:
”Mitä perheellesi tapahtui?”
”Vanhempani nukkuivat pois vanhalla iällä, hiukan ennen sodan puhkeamista. He elivät kaikesta huolimatta hyvän elämän. Muun sukuni vaiheista minulla on vain vähän tietoa.” Valve on tovin vaiti. ”Jätin sen kaiken taakseni, kun valitsin maagiksi johtavan tien.”
182.Yläpuolellamme tähdet loistavat aina vain, välittämättä Valven tarinan alakuloisuudesta. Minä pakottaudun katsomaan niitä, jotta en yrittäisi etsiä maagin olemuksesta jotakin, mitä siitä ei ole mahdollista löytää. Silti myös tähtitaivas tuntuu karkaavan ulottuviltani.
En ymmärrä. En ymmärrä, kuinka hän voi puhua perheensä kohtalosta kuin mikään siitä ei todellisuudessa koskettaisi häntä.
Valve vaikuttaa tekevän oman johtopäätöksensä vaitonaisuudestani, sillä hän sanoo yhtäkkiä:
”Tarkoitukseni ei ollut järkyttää sinua jälleen puheillani. Olen pahoillani.”
Käännyn ja näen maagin tarkastelevan minua, kasvoillaan epätietoinen, kireä ilme.
”En ole kertonut näistä asioista pitkään aikaan. Minun on vaikea arvioida, miltä ne sinun näkökulmastasi vaikuttavat.”
Minulla on epämiellyttävä tunne, että hän muistelee parhaillaan aiempaa pakoani työhuoneesta. Kiirehdin sanomaan:
”Ei, en minä sitä. On hyvä, että kerroit. Minä vain…” Epäröin. ”Etkö koskaan kaipaa heitä? Perhettäsi, mennyttä?”
Sillä minä ikävöin välillä suunnattoman paljon omaani. Tiedän, että ajatus näkyy kasvoiltani rehellisenä ja kipeänä.
”Kaipaa”, Valve toistaa vaimeasti, katse yhä minussa. Hän kääntää päänsä pois.
”En. En sillä tavalla, kuin minun kai pitäisi. Muistan kyllä koti-ikävän, ja sen, mitä tuttujen tähtikuvioiden näkeminen sai minut tuntemaan ensimmäisinä vuosinani. Mutta kalvaslinna, sen taikuus, ja omani… Kun vuosia kuluu taikuuden keskellä tarpeeksi, sitä edeltävä aika alkaa muistuttaa haalistunutta lasia. En näkisi sen läpi kunnolla, vaikka tahtoisin.”
Joskus menneisyys on parempi jättää taakse päästäkseen eteenpäin. Tätäkö Edda sanoillaan tarkoitti?
”Minä en pystyisi siihen”, sanon, kiivaammin kuin aioin. Jo pelkkä asian ajatteleminen täyttää minut kauhunsekaisella, raivokkaalla varmuudella. ”Perheeni ei ole ehkä enää osa elämääni, mutten voisi
unohtaa, mistään hinnasta.”
Valven ilme pehmenee. ”Taikuudella on aina hintansa. En kuitenkaan usko, että niin kävisi sinulle. Siteesi perheeseesi on luja, lujempi kuin omani koskaan oli. Sanoit minulle aiemmin, että olet aina tiennyt, kukat olet. Minä taas opin tuntemaan itseni vasta kalvaslinnassa, löydettyäni taikuuden. Ennen sitä olin muukalainen jopa omissa silmissäni.”
Rypistän otsaani. ”Etkö tiennyt taikuudestasi ennen kalvaslinnaa?”
Valve pudistaa päätään. ”Saavuin tänne taikuuden takia, mutta asialla ei ollut mitään tekemistä
tietämisen kanssa. Pikemminkin kyseessä oli harras toive.”
”Toive?”
”Mainitsinhan sinulle, että tarina Rúnesta on oikeastaan satu? Se oli yksi tarinoista, joita äitini kertoi iltaisin minulle. En koskaan kyllästynyt kuulemaan maailman ensimmäisestä maagista ja maaginkunniasta. Kun muut valmistautuivat seuraavaan päivään ja sen töihin, minä kärtin äitiä kertomaan hänen teoistaan vielä kerran. Nukahdin lähes joka yö taikuudesta haaveillen.”
183.Valve nojautuu aavistuksen eteenpäin kaiteella, piittaamatta kasvojaan hipovasta tuulesta. Kertoessaan minulle menneisyytensä tästä osasta, Rúnesta ja saduista, hänen äänensä on poissaoleva eri tavalla: vähemmän välinpitämätön. Mikäli mennyt aika on hänelle todella haalistunutta lasia, osa siitä on silti hiukan kirkkaampaa kuin muu.
”Ennen pitkää ikätoverini unohtivat Rúnen, jättivät sadut taikuudesta lapsuuteensa. Minä en kuitenkaan osannut unohtaa. Jo siihen aikaan juureton taikuus oli äärimmäisen harvinaista. Siitä huolimatta uneksin, salaa, että olisin yksi sen kantajista. Ajattelin sen selittävän, miksen koskaan tuntenut kunnolla kuuluvani perheeni luo, tai kotikylääni. Kaikki oli niin… pientä, väärää. Tahdoin nähdä maailmaa, olla jotakin enemmän. Olipa minussa taikuutta tai ei.”
”Toisin kuin moni muu yhteisö samalla seudulla, kotikyläni oli melko vähän tekemisissä taikuudenkäyttäjien kanssa. Sain silti ennen pitkää kuulla, että kaukana pohjoisessa asui voimakas maagi, jonka taikuus haki vertaistaan. Jos joku pystyisi auttamaan minua oman taikuuteni kanssa, se olisi hän, ajattelin.”
Valve hymähtää. Voisin vaikka vannoa, että hänen kasvoillaan käy hetken verran ilme, joka muistuttaa surunsekaista, vanhaa väsymystä. Hän ei vaikuta huomaavan sitä itse.
”Lähdin pohjoiseen heti kun kykenin. En ole varma, mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut kaikesta huolimatta väärässä juurettoman taikuuden suhteen. Mutta tiedän, etten olisi jäänyt kotikylääni, sittenkään. Matka kalvaslinnaan kesti kolme kuunkiertoa, ja kun saavuin, Rahko-mestari uhkasi häätää minut pois saman tien. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa vaivoikseen oppipoikaa - etenkään sellaista, jolla ei ollut käsitystä omista voimistaan.”
”Mutta sinussa oli kuin olikin taikuutta. Ja hän suostui lopulta”, minä sanon, samalla kun yritän turhaan päätellä, mitä mieltä Valve pohjimmiltaan on mestaristaan.
Valve vilkaisee suuntaani. ”Niin. Se, miksi hän suostui, on tosin pitkä tarina.”
”Edda sanoi… hän kertoi, että sinulla oli aluksi vaikeuksia. Taikuutesi kanssa, tarkoitan.”
Osa minusta pelkää loukanneensa häntä sanoillani, mutta sen sijaan Valve nauraa. Hänen aito naurunsa on tummaa ja syvää - paljon lämpimämpää, kuin kuvittelin.
”Voi, olin surkea. Itsepäisyydestä ja innosta on apua, mutta niillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Puolustuksekseni sanottakoon tosin, ettei mestarini ollut erityisen innostunut edistämään asiaani alkuaikoina. Opiskelin paljon yksin.”
Ja silti hän on nykyisin niin voimakas. Aistin sen Valvesta tälläkin hetkellä, hänen taikuutensa hallitsevat sävyt, jotka punoutuvat tähdenvaloon ja yöhön. Hän kantaa sisällään olevaa mahtia vaivatta, aivan kuin olisi tehnyt niin elämänsä jokainen hetki.
184.Koko tämän ajan minun on ollut vaikea kuvitella Valvea minään muuna kuin ihailtuna ja pelättynä, voimallisena maagina. Nyt näen mielessäni ensimmäistä kertaa välähdyksen myös jostakusta toisesta: nuoren ja hontelon ihmispojan, jonka katse on täynnä selittämätöntä tiedonjanoa.
Poika on epäselvä hahmo tuntemani Valven varjossa - mutta, tajuan, ei silti täysin vieras. Ajatus täyttää minut samalla oudolla ilolla kuin maagin makuhuoneen edustalla.
”Kävitkö koskaan tapaamassa vanhempiasi sen jälkeen, kun lähdit?” Ääneni on pehmeä. En halua sen kuulostavan Valvesta syytökseltä. Tahdon vain vilpittömästi tietää.
”Yritin tehdä niin. Ennen mestarini kuolemaa oli aika, jolloin minä… Matkustelin silloin paljon. En koskaan päättänyt tietoisesti, että yksi pysähdyspaikoistani olisi Kaihlaksen rannikko, mutta niin tapahtui silti. Oli kuitenkin liian myöhäistä: vanhempani olivat ehtineet nukkua pois edellisenä vuonna, äitini hiukan ennen isää. Lähdöstäni oli siinä vaiheessa jo niin kauan, että osasin odottaa sitä.”
Valve vaikenee. Hän vaikuttaa punnitsevan seuraavia sanojaan pitkään.
”Osasin odottaa sitä”, hän toistaa, ”mutta se ei tarkoita, etten olisi
välittänyt. Tunsin kotikylässäni oloni ehkä muukalaiseksi, tahdoin paeta, mutta ikävöin silti perhettäni ensimmäisinä vuosinani kalvaslinnassa enemmän kuin kuvittelin mahdolliseksi. Mikään ei ole yksiselitteistä.”
Minä ajattelen päiviä ennen Seremoniaa, aikaa, jonka olen viettänyt kalvaslinnassa, ja nyökkään. En voi silti olla kysymättä:
”Kadutko koskaan valintaasi?”
”En”, Valve vastaa välittömästi ja kääntyy niin, että olemme jälleen kasvokkain. Yllemme lankeava kylmä valo tekee maagin silmien harmaasta melkein hopeisen, kun hän sanoo:
”On asioita, joita kadun; asioita, joita toivon tehneeni toisin. Lähtöni kotoa ja taikuuden löytäminen eivät kuitenkaan kuulu niihin. Maaginkunnia ja maagin velvollisuudet ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Ymmärrän taikuuden avulla paremmin maailmaa, ja itseäni. Tiedän, ettei asia ole kaikkien tapauksessa niin, mutta se on ollut minun tieni.”
Hänen sanojensa hiljainen kiivaus horjuttaa oloani. Miltä se oikein tuntuisi? Olla niin täydellisen varma omasta taikuudestaan ja siitä, että se on oikein?
”Alisa”, Valve aloittaa lempeään sävyyn, josta tiedän heti, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa. En ole täysin varma, tahdonko sitä. Tukahdutan silti esiin pyrkivän varautuneisuuteni, epäilykset. En halua, että kaiken hänen kertomansa jälkeen sorrun aiempiin virheisiini uudelleen.
Älkää antako epävarmuutenne hallita teitä.Siksi kohtaan maagin katseen niin vakaasti kuin kykenen, perääntymättä.
185.”Kun sanoin, ettei sinun tarvitse tehdä päätöstä omasta taikuudestasi heti, tarkoitin sitä. Sinulla on käytössäsi niin paljon aikaa kuin vain haluat, olipa kyse sitten viikoista, kuukausista tai vuosista. On joka tapauksessa vielä paljon, mitä sinun on tiedettävä ennen valintaa.”
”Ymmärrän kuitenkin myös”, Valve lisää, tällä kertaa hiljaisemmin, ”etten välttämättä näe kokonaisuutta kunnolla sinun kannaltasi. Tiedän, ettei tämä ole mitä toivoit. Mitä ikinä päätätkin, haluan kunnioittaa sitä. Ja vaikka vastauksesi olisi kieltävä, se ei muuttaisi, mitä minä -”
Valve keskeyttää itsensä kesken lauseen, aivan kuin pelkäisi puhuneensa liikaa. Puoliksi odotan, että hänen ilmeensä muuttuisi sulkeutuneeksi, mutta sen sijaan hän katsoo minua tavalla, joka saa hänen kasvonsa näyttämään kaikessa paljaudessaan miltei haavoittuvaisilta.
Nuorilta, ajattelen samaan tapaan kuin linnan keittiössä kerran, vaikka tiedän hänen olevan kaikkea muuta.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, minä en pysty kääntämään omaa katsettani pois. Kuulen osan Valven lausumatta jättämistä sanoista kuin hän olisi sanonut ne ääneen, sittenkin. Hän ei tahdo minun pakenevan luotaan: kuvittelevan, että hän suhtautuisi minuun ilman taikuuttani toisin.
Suustani purkautuva hengähdys on rikkonainen huurupilvi. Tunnen huojennusta, mutta samalla myös jotakin muuta, jotakin monimutkaista ja painavaa. En ole varma, millä nimellä minun tulisi sitä kutsua. Tiedän kuitenkin, ettei minulla ole vastausta äänettömään kysymykseen, jonka näen Valven silmissä. Ei juuri siihen; ei vielä.
”Haluaisin aloittaa lukemisesta”, sanon.
Valve räpäyttää aavistuksen hämmästyneen oloisesti silmiään. Minä jatkan mieleni varjoissa vaanivasta häpeästä välittämättä:
”Sanoit aiemmin jotakin sen suuntaista, että opin kyllä kaiken tarvittavan. Tarkoititko sillä todella myös lukemista?”
En pysty kätkemään kovin hyvin, kuinka paljon Valven vastaus minulle merkitsee. Maagin äänen tyynestä lempeydestä arvaan hänen huomaavan sen:
”Tarkoitin. Et anna itsellesi tarpeeksi tunnustusta, Alisa. Se voi viedä jonkin verran aikaa, mutta en epäile hetkeäkään, ettet lukisi ja kirjoittaisi ennen pitkää. Sitä paitsi minä en ole kuin mestarini - sinun ei tarvitse opiskella yksin. Olen apunasi, mikäli vain tahdot niin.”
”Siinä tapauksessa”, minä sanon nopeasti, ennen kuin ehdin katua, ”aloitan lukemisen opettelusta. Jos… jos se ei onnistu, unohdan myös taikuuden. Mutta se on asia, jota haluan miettiä myöhemmin.”
Odotan Valven vastausta henkeä pidätellen, olo samaan aikaan ristiriitaisen toiveikkaana ja huolestuneena. Sydän rinnassani hakkaa hakkaamistaan, vaikka äänettömyys on kylmästä ja tähdistä kirkas, ei painostava tai pahaenteinen.
Valve hymyilee. Se on leveä ja aito hymy - lämmin kuten hänen naurunsakin.
”Kunhan vain lupaat minulle tehdä parhaasi.”
Minä tunnen hiukan hämillisen hymyn koskettavan myös omia kasvojani.
”Tietenkin.”
**
A/N: Kylläpäs tämän julkaisu taas hermostuttaaaa… Tuntuu, että vanhenin näitä editoidessa ainakin viisi vuotta. Osat paisuvat paisumistaan, pahoittelen! Nyt alkaa sitten kokonaan uusi tarinakaari, jossa melko todennäköisesti tehdään muutakin kuin opetellaan lukemaan, hmm. Tarinan tähän mennessä vähän epämääräinen maantiede saattaa muun muassa selkeytyä vähän, uuden matkan muodossa kenties. Taikuudesta on luvassa siitäkin kaikenlaista.
Julkaisutahti tulee todennäköisesti olemaan loppuvuoden vielä nykyistäkin verkkaisempi, koska teen kandia ja yritän muutenkin pitää opinnot etusijalla. Kesken en tätä kuitenkaan aio jättää, ei huolta.
