Kaarne: Hienoa kuulla, että tuo osuus toimi sinusta sopivana suvantokohtana! Sitä se oli kieltämättä minullekin kaiken draaman jälkeen.

Malvasta ja Alisan äidistä oli todella hauska kirjoittaa, mukavaa siis, että heistä myös luki mielellään. Kiitos lukemisesta ja kommentistasi ja tsemppaamisesta! ♥ Tässäpä olisi jatkoa luvassa.
Isfet: Ensinnäkin, onnittelut opparin palauttamisesta! ♥ Eikä tarvitse murehtia sitä, jos joku yksittäinen osuus jääkin kommentoimatta, mikä vain itselle parhaiten aina sopii.

Todella ilahduttavaa oli jälleen lukea ajatuksiasi ja poimintojasi, etenkin kun eilen tein näiden seuraavien osien loppueditointia, niin palautteesi kannusti jälleen paljon. Hienoa, että tuon draamaosuuden tunnepitoisuus välittyi myös lukijalle, sellainen se oli ehdottomasti myös kirjoittaa. Hauskaa myös, että sanoit tuosta elokuvallisuudesta, koska tuo kohtaus Alisan huoneessa on ollut minulla itselläni visuaalisesti hyvin selkeästi mielessä jo pitkän aikaa. Alisan ja Malvan yhteinen kohtaus taas on ollut suosikkejani kirjoittaa koko tässä tarinassa, joten ihanaa että mainitsit sen - ja kiitos myös Malvan nimikehuista, sillä on ehdottomasti merkitystä, koska se oli Valven lisäksi ensimmäinen nimi, jonka päätin tähän tarinaan.

Analyysisi Alisan äidistä sekä Alisan vierauden tunteesta oli myös erinomainen; tämä osuus oli minusta mielenkiintoista kirjoittaa juurikin noista syistä. Lopun hiuskohtaa jouduin setvimään itselleni aika pitkään, joten tosi hienoa, että se oli mielestäsi onnistunut ja olin onnistunut välittämään siitä noita mainitsemiasi juttuja. Ja että tuo siivouskohtaus sekä siihen liittyvät tapahtumat ovat jääneet mieleesi, jee. ♥ Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnistasi!
A/N: Kiitoksia paljon Ævintýrin muistamisesta finipikareissa! ♥ Etenkin Alisan ja Valven menestyminen parituskategoriassa lämmitti kovasti sydäntäni.
**
423.Me syömme päivälliseksi äidin valmistamaa kalakeittoa.
Talviahvenista tehty keitto on lämmintä ja täyttävää, sen liemi maukkaan kermaista. Kuvittelin, ettei minulla olisi ruokahalua, mutta syön lautaseni aikailematta tyhjäksi. Äiti ei edes yritä peitellä tyytyväisyyttään. Hän kauhoo minulle lisää ja leikkaa mukaan rapeakuorisen leipäsiivun, joka ei ole täysin tuoretta mutta on silti hyvää. Enää ruokaa ei tarvitse säästellä pöydässämme kuten ennen.
Ateria on lusikoiden kilahtelua lukuun ottamatta vaitonainen. Huomaan äidin toisinaan vilkaisevan avonaisia hiuksiani, mutta kukaan meistä ei mainitse sanallakaan kipeitä asioita. Malva uittaa omaa leipäpalaansa keitossa ja näyttää virkeältä kuin kevätpäivän varpunen. ”Odottaa jo läksyjään”, äiti puhahtaa, mutta kuulen kyllä, miten ylpeä hän asiasta on.
Äidin muuttunut suhtautuminen Malvan koulunkäyntiin keventää hiukan sydäntäni. Hän ei ollut opiskelustamme koskaan innoissaan, kun isä yritti puhua siitä hänelle. Äidin mielestä kyse oli kai turhasta toivosta. Nyt on viimein toisin.
En ehkä hoitanut sopimuksen solmimista niin hyvin kuin minun olisi pitänyt, mutta en myöskään kadu sitä.
Minä istun pöydässä samalla paikalla kuin viimeksi, kohdassa, johon ikkunan takana kulkevien katse ei osu. Emme ole vielä keskustelleet asiasta, mutta epäilen äidin ottavan sen puheeksi ennen pitkää. Minun on tehtävä päätös tarinastani ja siitä, mitä kertoa kyläläisille. En voi piileskellä äidin ja Malvan luona ikuisesti.
Totuus kuitenkin on, etten tiedä, kuinka pitkäksi ajaksi aion edes jäädä. Samalla kun lusikoin keittoa, erilaiset suunnitelmat risteilevät päässäni, sotkeutuvat yhteen. Kalvaslinnan vaunut ovat odottamassa minua, Valve sanoi. Ne vievät minut minne ikinä pyydän. Myös hoviin? Siihen en usko. Sen sijaan Agnes ja hänen mökkinsä…
Kerron kaupantekijänoidalle niin monta salaisuutta kuin minun täytyy, teen mitä vain, jos hän auttaa minua.
Pidän aterian aikana huolen siitä, etten enää kadota taikuuttani tai tunnetta sidoksesta. Aina kun aistin hämärän valoani vasten, kaikkein terävin kipuni vaimenee. Onko sekin pelkkää turhaa toivoa? Ehkä, mutta tarvitsen sitä juuri nyt. Se auttaa minua uskomaan, että voin tehdä jotakin – ettei ole sittenkään liian myöhäistä. Myös minä lupasin.
En voi kuitenkaan lähteä vielä. En, vaikka haluaisin. Mädän hyökkäyksen aiheuttama heikkouteni ei ole karissut. Tuupertumiseni kalvaslinnan vaunuihin ei hyödyttäisi yhtään ketään. Ja lisäksi…
Minä ja Malva siivoamme pöydän ruokailun jäljiltä. Katson, kuinka malttamattomasti hän sen tekee.
En aio hävitä minnekään, lupasin Malvalle. Minun on varmistettava, että hän ja äiti pärjäävät. On mahdotonta sanoa, miten kauan matkani Agneksen luo kestää. Entä jos kuninkaanmiehet saapuvat kylään, kun en ole täällä? Kuinka voin luottaa siihen, etteivät he yritä selvittää olinpaikkaani tarpeen tullen väkivalloin? Ajatus saa suupieleni kiristymään pelosta ja vihasta. En antaisi moista itselleni anteeksi.
Kun olemme valmiit, Malva tuo keittiönpöydän ääreen kirjansa ja hiilenpalansa ja loputtoman intonsa, ja minä istun hänen viereensä. Äiti sytyttää kaksi kynttilää meitä varten, hämärtyvää päivää vastaan. Vielä jonkin aikaa. Minä kerään voimiani ja odotan vielä jonkin aikaa, ja teen sitten lopullisen päätöksen.
”Meille on opetettu tällä viikolla päässälaskua”, Malva kertoo minulle ja käärii auki erikokoisia numeroita täynnä olevan, haurauttaan rahisevan paperin. Minä pakottaudun siirtämään pelkoni syrjään ja nojaudun tutkimaan merkintöjä.
”Onko se ollut vaikeaa?” kysyn.
”Ei.”
Malva kumartuu piirtämään jotakin hiilellä keskittynyt ilme kasvoillaan. Samalla hetkellä kun hän tekee niin, pikkusiskoni näyttää unohtavan tyystin läsnäoloni. Äiti pudistaa minulle päätään, mutta hän tekee sen hymyillen.
On helppoa huomata, että Malva on laskennontehtävissään paljon taitavampi kuin itse olisin, ja siispä jätän ne huoletta hänelle. Kysymyksiini koulutovereistaan hän vastailee hajamielisen lyhyesti, koulunkäyntiin liittyviin taas muutaman sanan pidemmin. Minut täyttää hellyys nähdessäni, että hiili sotkee hänen sormenpäänsä samalla tavalla kuin muste minun.
”Katso.”
Malvan suuret pöllönsilmät ovat vakavat. Hän odottaa niin kauan, että näkee minun varmasti katsovan, ja alkaa sitten raapustaa jotakin hitaasti mutta määrätietoisesti paperin kulmaan. Se on numeroiden joukossa ainoa kohta, jossa on enää tilaa jäljellä.
Minä katson, kuinka pikkusiskoni kirjoittaa äärimmäisen huolellisesti ylös minun nimeni. A-L-I-S-A. Hänen huulilleen on ilmestynyt jälleen salainen hymy. Hiilenjäljet sormissa ovat entistäkin tummemmat, kun hän nostaa paperin ylös.
”Siinä lukee –”
”
Alisa. Minä tiedän, pikkupöllö.”
Minun on vaikea puhua tunteitteni kuohunnan läpi. Otan paperin Malvalta ja kosketan, hyvin varovasti, hänen tekemiään kirjaimia. Viimeinen a on muita huterampi, kuin Malva olisi ollut epävarma sen paikasta. Hänen käsialansa on lapsekkuudessaankin selkeä.
”Voinko?” osoitan kysyvästi pöydän tarvikkeita. Kun Malva nyökkää silmiään räpäyttäen, tartun hiilenpalaan ja kumarrun vuorostani paperin ylle. Tunnen, miten äiti tarkkailee meitä astioiden huuhtomisen lomassa.
Kirjain kirjaimelta minä luonnostelen esiin Malvan nimen. Vieras kirjoitusväline ja Malvan odottava katse tekevät minusta hiukan hitaan ja hiukan kömpelön, mutta ennen pitkää olen valmis. Siirrän paperia jotta Malva pääsee lukemaan, mitä olen kirjoittanut.
”Minun nimeni!” Malva sanoo. Hän kuulostaa niin ällistyneeltä, että huomaan nauravani ääneen, aavistuksen käheästi.
”Niin. Minäkin olen oppinut uusia taitoja.”
Malva koskettaa nimeään paperilla kuten minä hetki sitten, kuin varmistaakseen, ettei se katoa. Yllätyksekseni myös äiti kurkottaa lähemmäs nähdäkseen. Minun on vaikea tulkita, millainen hänen ilmeensä on.
”Sinulla on sievä käsiala." Malva tutkii kirjoittamaani nenä miltei kiinni paperissa. Minä pudistan hymyillen päätäni.
”Sotkin alkuaikoina joka ikisen pergamentin musteeseen. Sinun pitäisi nähdä, miten kauniisti Valve –”
Nielaisen hätäisesti loput sanat, mutta on liian myöhäistä. Pelkästään hänen nimensä lausuminen horjuttaa minua, saa menetyksen tunteen kerääntymään sydämeeni. Äiti ottaa askeleen taaksepäin niin terävästi, että se vaikuttaa kavahtamiselta. Kynttilänliekit lepattavat hänen jäljessään.
”Onko Valve se maagi?” Malva kysyy.
”Malva”, äiti aloittaa, mutta puristaa huulensa sitten kiinni. Malva on kuin ei olisi kuullut. Hän katsoo minua totisen odottavasti, kasvoillaan samanlainen ilme kuin aina silloin, kun hän tahtoo minun kertovan hänelle tarinan.
Minä epäröin, kunnes vastaan lopulta:
”On hän. Valve, kalvaslinnan maagi.”
”Hänkö opetti sinulle kirjaimet?"
”Kyllä. Hän…” Katsahdan tahtomattani äitiä, mutta jatkan:
”Hän opetti minulle todella paljon.”
Kuin ihmeen kaupalla onnistun puhumaan ilman, että ääneni murtuu. Malva pohtii kuulemaansa otsa kurtussa.
”Kalvaslinna. Millainen linna se oikein on? Onko totta, että kesämyrskyt syntyvät maagien taikuudesta? Alisa, näitkö sinä yhtään peikkoa?"
Kuuntelen siskoni kysymystulvaa häkeltyneenä. En odottanut… moista uteliaisuutta. Äidin kireäilmeinen hiljaisuus taas paljastaa, mitä mieltä hän asiasta on.
Mutta hän ei myöskään kävele pois keittiöstä tai käske meitä lopettamaan. Vilkaisen varovasti häntä ja sen jälkeen Malvaa. Enkö minä toivonut kalvaslinnassa juuri tätä – että voisin kertoa heille omin sanoin elämästäni Valven luona? Siitä, kuinka paljon olen kalvaslinnassa asuessani löytänyt?
Valoni hehkuu rintakehässäni pehmeästi, sidos yhä sen lomaan kietoutuneena. Katson Malvan pitelemää paperinpalaa, nimiämme vierekkäin. En tiedä, milloin tällainen tilaisuus seuraavan kerran koittaa.
Siispä lasken hiilenpalan kädestäni ja alan puhua.
424.Minä kerron Malvalle taikuuden maailman kauniista ja ihmeellisistä ja kummallisista asioista.
Kerron lempeästä Eddasta, joka jakaa sydämensä kalvaslinnan kanssa ja leipoo herkullisia hunajakakkuja. Kerron turhantärkeästä Närristä ja villistä, kauniista hallavapeurasta, joka on paljon muutakin kuin lapsuutemme tarina. Selitän, etten ole nähnyt yhtään peikkoa, mutta olen tavannut suometsän keskellä asuva noidan, joka luo loitsuja salaisuuksia vastaan.
"Myös kulta kelpaa Agnekselle tosin hyvin", hymähdän ja saan Malvan virnistämään. Hänen silmänsä loistavat intoa kynttilänvalossa.
Kuvailen Ýmississä kasvavia yönsinisiä kukkia ja metsän peittämää taivasta, puiden keskellä tanssahtelevia virvatulia. Kerron pienestä rohkeasta maahistytöstä ja ylväästä Maryasta, joka on noita vailla taikuutta. Mainitsen tuliketun ja talventuojan.
Minä en kerro pimeästä enkä verinoidista, mädästä. En lausu enää uudelleen ääneen Valven nimeä tai puhu hänestä muutenkaan mitään. Sisälläni on paljon kipeitä salaisuuksia, joista Malvan ei tarvitse tietää aivan vielä. Tänään, tässä hetkessä, haluan pystyä puhumaan hänelle taikuuden maailmasta hymyillen.
Tulisijassa palavat uudet puut tuoksuvat vahvasti pihkalta. Äiti vahtii niitä selkä meihin päin, on keskittyvinään keittiön lukuisiin askareisiin, mutta huomaan kyllä hänen kuuntelevan. En voi olla tuntematta aluksi hermostusta sen vuoksi. Pelkään, että jokin kertomani on hänelle liikaa, Väki tai noidat, ja hän keskeyttää meidät.
Äiti ei tee niin. Hän sytyttää hiipuvan kynttilän tilalle uuden ja keittää meille lisää teetä. Kuuma juoma ja hunaja tekevät hyvää puhumisesta karhealle kurkulleni. Lopulta äiti istuu itsekin pöydän ääreen, aloittaa jonkin ompelutyön, vaikka näen, miten verkkaan hän kuljettaa neulaa kankaan poimuissa. Hänen ilmeensä ei ole varsinaisesti leppeä, mutta ainakaan se ei ole avoimen paheksuva tai hyinen.
Pelkään, että hyvin pian se muuttuu.
Minä pysähdyn vetämään henkeä ja katson rannettani, jolla äiti ja Malva eivät näe mitään. Todellisuudessa sitä kiertää hento valonauha, kutsustani ilmestynyt. Näin lähellä kynttilänliekkiä erotan, miten erilaista tulen leimuava valo ja taikuuteni hohto on. Silti ne ovat molemmat aitoja, eläviä.
On asioita, joista en kykene vielä kertomaan. Aiempi kohtaamiseni äidin kanssa sai minut tajuamaan, etten halua taikuuteni kuuluvan niihin.
"Mitä tulee maagien taikuuteen", aloitan epäröiden, "niin tietääkseni myrskyt eivät ole maagien tekemiä. He osaavat kuitenkin lepytellä niitä, saada hurjimmat tuulet hiljenemään. Jotkut sanovat, että se on keskustelua sateen ja tuulen kanssa."
Muistan Merkan ja tyyntyneen myrskyn, taivaan, joka oli yhtäkkiä kirkas. Miten Valve sai sateen hohtamaan, koska ihmiset odottivat häneltä sitä. Ilma tuoksui suolalta ja taikuudelta. Olin ajatellut silloin, ensimmäisen kerran...
Minä suljen silmäni ja kerään rohkeutta. Silti suutani kuivaa, kun sanon:
"Monet eivät tiedä, että maagit ovat kaikki alun perin tavallisia ihmisiä. Jokainen heistä. Maageiksi tullaan, ei synnytä."
Kangas äidin käsissä kahahtaa. Sydämeni lyö liian nopeasti, hätäisesti. Luulin tietäväni, miten minun pitäisi edetä, mutta uskallukseni on sittenkin pettää.
Tämä minä nykyisin olen. En halua kätkeä sitä. Miksi oikeiden sanojen lausuminen ääneen tuntuu siis mahdottomalta?
Malva auttaa minua eteenpäin kysymällä:
"Kuinka maagiksi tullaan?"
¨
"Kaikki alkaa siitä, että heidän sisällään on taikuuden sirpale. Sitä kutsutaan juurettomaksi taikuudeksi. Se on aina sattumanvaraista, kuka juuretonta taikuutta oikein kantaa. Harvinaista myös. Mutta... vaikuttaa siltä... Ei. Ei vaikuta."
Minä suoristaudun ja sanon lujemmin:
"Minä
olen yksi sellaisen taikuuden kantajista."
Pöydän ylle lankeaa ammottava hiljaisuus. En kykene katsomaan Malvaan tai äitiin. Valoni säpsähtää kuin se aistisi ylimääräisen huomion.
Hämärä minussa taas on tyyni. Siitä välittyy sama varmuus kuin Valvesta, jos hän istuisi juuri nyt vieressäni. Vaikka se sattuu, sattuu niin paljon etten ole kestää sitä, kuvittelen miten hän pitäisi kiinni kädestäni, valaisi minuun rohkeutta kosketuksen ja taikuuden kautta.
Pystyt tähän kyllä, vheínir.Hänen matala, lämmin äänensä. Sormeni nytkähtävät, mutta eivät tavoita ketään.
"Tiedän, että se kuulostaa aivan sadulta. Minäkin ajattelin niin ensin. Se on kuitenkin totuus, ja olen oppinut hyväksymään sen. En pysty todistamaan sitä teille vielä, mutta ennen pitkää –"
"Miten voit siis olla varma?" äiti kysyy. Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka hän on lausunut sen jälkeen, kun aloin kertoa elämästäni kalvaslinnassa.
Kohotan pääni ylös. Äiti ei katso minua. Hän tarkastelee ompelemaansa kohtaa otsa rypyssä, sivelee sitä yhä uudelleen ja uudelleen peukalollaan kuin olisi huomannut tehneensä jonkin virheen. Minussa ailahtaa hermostus, valpas ja epämiellyttävä. Kuvittelen, miten hän käy mielessään läpi tarinoita maagien petollisuudesta.
"Koska minä tunnen sen", sanon. "Juuri nytkin. Yhtä selvästi kuin sydämenlyöntini, tai tämän kynttilän lämmön. Se
kuuluu minulle, eikä se ole kuvitelmaa."
Äiti ei vastaa siihen mitään.
"Alisa, opitko sinä tekemään loitsuja? Sellaisia kuin maagit isän tarinoissa?"
Malvan kärsimätön kysymys saa minut kääntämään katseeni häneen. Hän on noussut polvilleen tuolilla ja nojaa kämmenillään pöytään, jotta kiinnittäisi huomioni. Ilme hänen kasvoillaan on samanlainen kuin silloin, kun kirjoitin ylös hänen nimensä. Viisas pieni siskoni, jolle taikuus ja kirjoittaminen ovat molemmat merkittäviä taitoja.
Isä. Mitä sinä sanoisit tästä kaikesta, jos tietäisit? Minut valtaa vanha suru. Ehkä isä saisi äidin näkemään uuden elämäni ja taitoni tavalla, johon minä en pysty.
Mutta moisen miettiminen ei auta nyt. Pyrin parhaani mukaan unohtamaan keittiöön tulehtuneeksi käyneen ilmapiirin, äidin äänettömyyden, ja hymyilen sen sijaan Malvalle.
"Luulen niin. Jos vain opiskelen yhtä ahkerasti kuin sinä."
Malva tuijottaa kasvojani silmät sirrillään, kuin hän yrittäisi erottaa niistä jonkin taikuudesta kertovan merkin.
"Lupaatko näyttää sitten jonkin loitsun?"
Vilkaisen sivusilmällä äitiä, joka näyttää syventyneen jälleen työhönsä. Päätän olla kertomatta vielä
ástairista. Yritän luoda valonhäivän Malvaa varten sitten, kun olen vahvempi. Teen loitsusta niin kauniin, ettei myöskään äidillä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä sen olemassaolo.
Hyväksyä minut.
Ainakaan hän ei ole väittänyt, että vain kuvittelen kaiken tai häätänyt minua ulos. Murhe muuttaa valoni kalpeiksi säteiksi.
"Minä lupaan. Heti, kunhan kykenen siihen kunnolla", sanon Malvalle, "mistä tuli mieleeni, en ole kertonut vielä Väen taikuudesta..."
Aiheenvaihdokseni on kömpelö, mutta Malva suostuu siihen, luultavasti äidin takia. Minä alan kertoa Purhasta ja hänen näkymättömäksi tekevästä loitsustaan, joka on aiheena paljon omaa taikuuttani turvallisempi.
425.Ennen pitkää myös viimeinen kahdesta ensimmäisestä kynttilästä palaa loppuun. Se ei saa keittiötä peittymään talviseen pimeään, kuten kalvaslinnassa olisi käynyt, mutta päivän voi silti huomata vaipuneen kohti iltaa. Harmaanvaalea taivas on tummunut ikkunan takana sameaksi kuin vanha kolikko.
Kuvaillessani Merkaa huomaan, että Malvan silmät eivät tahdo enää pysyä kunnolla auki. Hän pudistaa itsepäisesti päätään, kun äiti sanoo, että hänen on aika mennä nukkumaan.
"Kuuntelen vielä yhden tarinan."
"Huomenna on koulua ja muita askareita. Alisa voi kertoa sen myöhemmin", äiti sanoo ja vilkaisee minua. "Voihan?"
Onnistun nyökkäämään, vaikka rintakehässäni tuntuu painavalta. Jokaisen kuluvan hetken myötä hermostunut kärsimättömyyteni kasvaa. Minun on tehtävä aivan pian päätökseni. Mutta mitä ikinä aionkin tehdä, en aio lähteä hyvästelemättä ensin Malvaa. Nojaudun pöydän yli ja tartun hänen käteensä.
"Minä vien sinut nukkumaan."
"Ei minua tarvitse
viedä minnekään", Malva mutisee. Hän ei silti vastustele, kun lähden johdattamaan häntä kasvojenpesulle ja muiden iltamenojen jälkeen yöpuulle. Se on meille molemmille tuttu rituaali.
Kun saavumme huoneemme ovelle, Malvan askelissa huojahtelee jo tuntuva väsymys. Hänellä on päällään yömekko, joka oli joskus kauan sitten minun; kankaan vihreä väri on haalistunut, nilkkoihin saakka yltävä helma kulunut repaleiseksi ajan hampaissa. En ollut odottanut, että äiti säilyttäisi sen.
Käytävältä tihkuu juuri sen verran valoa, ettemme tarvitse kynttilää. Minä suuntaan sängyn luo ja pitelen peittoa, jotta Malva pääsee kömpimään kunnolla täkin alle. Ennen sitä hän asettelee nukkensa huolellisesti nukkuvaan asentoon.
"Mikä nukkesi nimi on? Se on sievä."
"Ada. Äiti osti hänet kaupungista." Malva sipaisee vielä kerran nuken langasta punottuja hiussuortuvia. Tajuan hänen käpertyneen sängylle niin, että mahtuisin halutessani omalle paikalleni hänen viereensä. Sydäntäni särkee.
"Malva."
Minä polvistun lattialle, ja Malva kääntää pöllönsilmiensä katseen minuun. Tiedän heti, että hän näkee lävitseni.
"Sinä et aio jäädä", hän sanoo pienellä äänellä. Minä nieleskelen, mutta vastaan rehellisesti:
"En tiedä vielä täysin, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Mutta... luulen, että minun on lähdettävä. Myös kalvaslinna on kotini. Toivon pystyväni palaamaan sinne."
"Sinun on opiskeltava siellä taikuutta."
Yritän hymyillä. "Niin. Mutta en aio olla poissa yhtä kauan. Minä lupaan sen, Malva. Tämä tilanne... se on nyt erilainen. En jätä sinua ja äitiä enää samalla tavalla."
Kun oli aikani lähteä Seremoniaan, en kyennyt lupaamaan heille yhtään mitään. Nyt on toisin; en anna minkään muun olla mahdollista.
Malva miettii sanojani hiljaa.
"Näytäthän minulle taikuutta? Sitten seuraavalla kerralla?"
Hipaisen hänen otsalleen ilmestynyttä kurttua. Toivon, että voisin pyyhkiä sen, ja samalla kaikki hänen huolensa, olemattomiin.
"En ehkä vielä seuraavalla kerralla. Mutta mahdollisimman pian, jos sinä vain näytät minulle, mitä olet oppinut koulussa. Sovittu?"
Malva nyökkää, ilme hiukan luottavaisempana.
"Kiitos, että löysit minut metsästä, pikkupöllö. En tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua. Tulen käymään ennen kuin huomaatkaan."
Malvan vastaus on myöntyvää muminaa. Hänen silmäluomensa värisevät, kun uni pian saavuttaa hänet. Kosketan hänen kättään ja ajattelen, miten paljon osa minusta tahtoisi vain nukahtaa hänen viereensä; kuvitella tämä suru joksikin, jolla ei ole voimaa lapsuuteni kodissa.
Se osa sisälläni ei ole kuitenkaan vahvin. Ei lopulta. Siksi nousen ylös, asetellen peiton Malvan leukaan saakka, ja suljen oven hiljaa perässäni.
Kun saavun keittiöön, yllätyn nähdessäni äidin edelleen pöydän ääressä. Hän on laskenut ompelutyönsä käsistään ja tuijottaa ikkunasta ulos kämmeneensä nojaten. Kynttilänvalo sivelee hänen selkäänsä pitkin valuvaa palmikkoa, paljastaa siihen kätkeytyneen hopean. Yritän lukea turhaan äidin hartioitten asennosta, millainen hänen mielentilansa on.
Lattialaudan narahdus saa äidin katsahtamaan suuntaani. Valoni liikahtaa aavistuksen varautuneesti, peilikuvana tuntemalleni hermostukselle. Karistan olotilan parhaani mukaan ja istun äitiä vastapäätä.
426. - 427.Kumpikaan meistä ei puhu heti. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan tuulenpuuska, joka kolisuttaa talon kattoa. Äiti nostaa ompeleensa syliinsä, mutta ei tartu enää neulaan ja lankaan. Sen sijasta hän kohottaa päänsä ja katsoo minua, todella katsoo, samalla tutkivalla tavalla kuin löytäessään minut itkuisena eteisestä.
En voi olla miettimättä, etsiikö hän tällä kertaa taikuuttani.
"Sinä todella olet muuttunut", äiti sanoo. Minä jännityn. Ennen kuin ehdin päättää mitä vastata tai tehdä, hän jatkaa, mutta hitaammin, kuin punniten ennalta jokaisen sanansa:
"En voinut olla huomaamatta... ettet kertonut Malvalle mitään hänestä. Maagistasi."
"Minun – ?"
Tuijotan äitiä järkytyksestä mykkänä. Ei ole mitenkään mahdollista, että kuulin hänet oikein. Äiti huokaisee ja hieroo otsaansa kuin sitä särkisi.
"Tiedän, että olen joskus turhan jääräpäinen, mutta en ole typerä, tytär. Hän oli läsnä jokaisessa hiljaisuudessasi – jokaisessa lauseessa, jonka jätit lausumatta. Ja kun sanoit hänen nimensä... Sinä välität hänestä hyvin paljon. Eikö totta?"
Kun en vieläkään kykene vastaamaan, äiti huokaisee uudelleen.
"Valehtelisin jos väittäisin, että kykenisin hyväksymään kaiken tästä tilanteestasi. Mutta luulen… että tahtoisin edes yrittää ymmärtää. Minä ja isäsi... kuten varmaankin tiedät, omat vanhempani eivät koskaan antaneet aitoa suostumustaan liitollemme. Eivät edes sen jälkeen, kun sinä synnyit. Isäsi oli heille loppuun saakka kaukaa muualta tullut, liian erilainen. Muistan miettineeni, silloin..."
Äiti kääntää katseensa pois. Kynttilänvalo lepattaa arasti hänen kasvojensa poikki.
"Muistan miettineeni, että kunpa he olisivat edes yrittäneet nähdä hänet sillä tavalla kuin minä hänet näin."
Tunnustus on häkellyttävän avoin, vaimeasti lausuttu. Äiti kääntyy minuun päin uudelleen, tällä kertaa suoraselkäisen odottavana. Kuin hän todella olisi valmis kuulemaan koko tarinani. Mitä oikein voin vastata siihen? Yrittäessäni hapuilla ratkaisua ainoa asia, josta saan kiinni, on muisto; Valve painamassa otsansa omaani vasten, hänen kätensä kasvoillani kuin hyvästit.
Minä vedän henkeä. Palaset, jotka luulin keränneeni huolellisesti kokoon, särkyvät. Poskilleni alkaa valua kyyneleitä.
Miten helppoa se lopulta onkaan, kertoa totuus. Väistämätöntä.
"Äiti. Minä rakastan häntä. Rakastan niin paljon, ja pelkään etten näe häntä enää –"
Raivokas itku ravisuttaa minua, ja joudun peittämään kasvoni. Olen murtua muistojen alle. Äiti koskettaa ensin olkapäätäni, hiukan epäröiden, mutta sitten hänen tuolinsa kolahtaa ja hän vetää minut syliinsä – kavahtamatta sittenkään ajatusta taikuudestani. Hänen lohtunsa tuntuu erilaiselta nyt, kun hän tietää kyynelteni todellisen syyn.
En tiedä, kuinka kauan itken. Äiti päästää otteensa minusta vasta, kun olen rauhallisempi. Tartun kiitollisena hänen tuomaansa vesimukiin, ja juon ahneesti. Uupunut suru särähtelee minussa, osana taikuuttani ja sydämenlyöntejäni. Kipuni ei heikkene.
Sen lomassa on kuitenkin myös uusi, hauras luottamus tähän hetkeen. Luottamus äitiin.
"Jos minä kertoisin hänestä sinulle", aloitan käheästi, "sinä siis kuuntelisit?"
Äiti siirtää ompeleensa syrjään ja asettuu istumaan niin, että olemme kunnolla vastatusten. "Kyllä, tytär. Minä kuuntelen."
Sammumaisillaan oleva kynttilä ja illan tummuus muistuttavat minua vähiin käyvästä ajasta. En kerro äidille kaikkea, mutta silti paljon enemmän kuin olisin uskonut kertovani. Kerron vaikeasta alustamme ja siitä, miten mielipiteeni Valvesta muuttui päivien kuluessa. Kerron hänen lempeydestään, hänen maaginkunniastaan, siitä miten hän näki minussa niin paljon muutakin kuin pelkän oppimattoman maalaistytön.
"On hänen ansiotaan, että osaan nyt lukea ja kirjoittaa."
Äiti kuuntelee minua keskeyttämättä. En enää yritä etsiä hänestä inhon merkkejä tai mieti hermostuneesti, mitä hän puheistani ajattelee. Hän kuuli jo tärkeimmän: rakastan Valvea. Siihen verrattuna kaikki muu on toissijaista, ja äiti lupasi yrittävänsä ymmärtää. Se riittää minulle.
Kun pääsen mätään ja Valven uhraukseen, minä takeltelen. On vaikea pitää tuskaa ja toivottomuutta poissa äänestäni. Itkemään en kuitenkaan enää suostu. Kyyneleeni eivät tuo häntä takaisin.
"Valve loitsi minut tänne, teidän luoksenne", sanon viimein. "Siinä... siinä kaikki."
Lopetettuani äiti istuu pitkän aikaa täysin liikkumatta. Minä en hoputa häntä. Ymmärrän kyllä kuinka vaikeaa se on, sovittaa kertomani kylän taiatonta elämää vasten. Luultavasti paljon vaikeampaa kuin mikään, mikä liittyy maahisiin tai noitiin. Lopulta hän nyökkää hitaasti. Näen jopa keittiön heikossa valossa, kuinka hänen kasvonsa ovat kalvenneet.
"Olen siis kiitollisuudenvelassa puolisollisesi. Siitä, että hän pelasti sinut ja varmisti, että pääset kotiin."
Puolisoni. Miten katkeransuloista sanan kuuleminen äidin lausumana onkaan.
"Minä tunnen hänet yhä. Meidän... valamme kautta. Luulen sen tarkoittavan, että hän on edelleen... ettei hän ole... En voi vain istua paikoillani. Jos on jotakin, mitä voin tehdä, aion tehdä sen. Mutta minun on ajateltava myös hovia. En tiedä, miten kuninkaanmiehet suhtautuvat, jos he tulevat etsimään minua kylästä enkä ole täällä."
Äiti on hetken hiljaa. "Oletko aivan varma siitä, että hän on..."
"Olen", minä vastaan, hiukan liian kiivaasti, äänessäni hämärän hauras sointi. Äiti ei kykene täysin peittämään epäilystään. Voin miltei nähdä, kuinka hän ajattelee:
se on vaarallisin kaikista, turha toivo.Minun on painettava katseeni maahan kätkeäkseni ilmeeni. Tiedän sen kyllä. Tiedän, että on ehkä jo liian myöhäistä. Mutta jos en pidä tästä toivosta kiinni kaikin voimin, mitä muuta minulla on jäljellä?
"Sinun ei pidä kuvitella, ettei sinulla ole lainkaan vaihtoehtoja", äiti sanoo, kuin lukien ajatukseni. "Tilanteemme täällä on nykyisin täysin toisenlainen."
"Äiti..."
"Sinulle löytyy aina paikka tässä talossa ja kylässä, jos vain –"
"Äiti", minä keskeytän. "Rakastan sinua ja Malvaa, mutta... en aio jäädä. Minä olen muuttunut. Sanoit niin itsekin. Kuulun taikuuden maailmaan; haluan olla osa sitä."
Äiti ristii kätensä syliinsä. "Ja mitä se oikein tarkoittaa?"
Sydämeni hakkaa. En ole varma, onko kyse hermostuksesta vai jostakin muusta. Rakkauteni Valveen ei ole sittenkään ainoa asia, joka minun on kerrottava hänelle.
"Kalvaslinna on kotini. Mitä ikinä tapahtuukin, minusta tulee maagi, aivan kuten Valvesta."
Olenko lausunut niitä sanoja koskaan ääneen? En ainakaan yhtä varmasti kuin nyt. Vanhan epäröinnin sijasta on kuin kadoksissa ollut palanen loksahtaisi viimein paikalleen sisälläni. Ajattelen valoani, loitsua Valven työhuoneessa, sitä varten luomaani tarinaa. Riemua ja ylpeyttä, jonka taikuuden oppiminen minussa yhä uudelleen herättää. Kyse ei ole pelkästään
ævintýrista; ei ole koskaan ollut.
Äidin koko olemus jäykistyy. Näen vastalauseen muodostuvan hänen huulilleen, enkä voi kaiketi syyttää häntä siitä. Yllätyksekseni hän kuitenkin nielaisee kipakat sanansa, joskin vaivalloisesti, ja kääntyy katsomaan ikkunaa. Kun hän viimein puhuu, hän tuntuu puhuvan enemmän itselleen kuin minulle:
"Kunpa isäsi olisi täällä."
Suupieleni vavahtavat. Ikävä äidin äänessä on kaiku omasta kivustani.
"Jotta hän puhuisi minulle järkeä?"
"Järkeä, tällaisessa asiassa?" Äiti tuhahtaa. "Me puhumme nyt sinun isästäsi. Eljas olisi onnensa kukkuloilla maagityttärestä. Hän haluaisi sinun esittelevän hänelle loitsujasi yhtä kiihkeästi kuin Malva. Ehkä Eljas saisi myös minut näkemään..."
Äiti hymähtää, päättämättä lausettaan. Hänen kasvoillaan käy aavistuksen eksynyt ilme. Minä tartun hetken epäröinnin jälkeen hänen käteensä.
"Ei sinun tarvitse hyväksyä kaikkea, äiti. Minulle merkitsisi kuitenkin paljon, että yrität. Anna itsellesi aikaa. Niin isäkin sanoisi. Tämä on minun valintani, enkä aio katua sitä."
Äidin vastaus on hidas nyökkäys. Hän kohottaa leukaansa ja katsoo minua.
"Sanoit, ettet voi jäädä. Onko todella niin, ettei ole mitään, mikä saisi sinut muuttamaan mielesi?
Minä pudistan päätäni. "Jos vain pystyn varmistamaan, ettei sinulla ja Malvalla ole hätää."
"Mitä aiot siinä tapauksessa tehdä? Oletko täysin varma, että kykenet matkustamaan?"
En ole vielä täysin toipunut, mutta kuitenkin niin paljon, että uskon jaksavani matkan suolle saakka. Kerron äidille Valven vaunuista ja Agnesista. Äiti kuuntelee tarkkaavaisesti, suupielet puristuneina yhteen.
"Minä ja Malva pärjäämme kyllä. Mikäli kuninkaanmiehet ennättävät saapua, kerron heille totuuden: että olit täällä mutta lähdit. Heillä ei ole mitään syytä uhitella."
"Entä jos he silti –"
"Luota minuun tässä asiassa, tytär. Me pärjäämme."
Tiedän, ettei äiti sano mitään sitä mielellään. Hän ei sano,
lähde, jos sinun kerran täytyy, tai
ymmärrän että sinun on mentävä. Mutta hän ei myöskään yritä saada minua pyörtämään päätöstäni. Kun tajuan sen, minut valtaa terävä huojennus. Nousen halaamaan äitiä. Kaikki ei ole välillämme selvää, mutta tämä on sentään ensimmäinen askel.
Äiti koskettaa varovasti hiuksiani ja huokaa. Hetken ajan minä olen meistä se, joka kannattelee häntä. "Miten paljon hiuksesi ovatkaan kasvaneet."
Sillä aikaa kun haen takkini, äiti käärii kaksi leipäpalaa liinaan minua varten. Otan eväät vastaan kiitollisena, sisälläni uudelleen herännyt päättäväisyys. Valon ja hämärän punos on himmeästi hohtava, hauras lanka, josta pitelen kiinni. Haluan uskoa, että ennen pitkää se johdattaa minut Valven luo.
Mutta en ehdi Valven vaunuille saakka. Kun äiti raottaa etuovea varmistaakseen, että pystyn poistumaan kenenkään huomaamatta, hän astahtaa yllättyneenä taaksepäin.
"Aatos? Mitä ihmettä sinä –"
"Miehiä hovista", ovensuuhun ilmestynyt Aatos puuskuttaa. "He ovat tulleet etsimään maagin morsianta."
**