No niin! Katsotaanpa sitten, mitä saisin sanottua kahdesta viimeisimmästä luvusta. On heti kättelyssä todettava, etten vieläkään saa sanottua oikein mitään tuosta pitkästä mätäkokonaisuudesta enkä edes
ævintýrista, vaikka se kohtaus ja kokonaisuus olikin minusta tosi onnistunut. Minulla on romaaneissa ja sarjoissakin tosiaan se tapa, että jos stressaannun tai pelkään hahmojen puolesta liikaa, menen Wikipediaan tai selaan kirjan loppuun tarkistaakseni loppuratkaisun. En yksinkertaisesti
kestä epätietoisuutta tai sitä, jos minulle tärkeille hahmoille tapahtuu kamalia asioita, ja vaikka olen nyt tämän tarinan kanssa selvinnytkin osien lukemisesta, niiden tarkempi kommentointi ei kyllä sen tunnekuorman takia onnistu. Ja tämä siis on vain merkki siitä, että ne toimivat tosi hyvin, ja että tarina on kokonaisuudessaan tosi onnistunut, koska eihän se muuten tällaisia tunnereaktioita herättäisi.
Mutta lupaan palata niihin sitten parin luvun päästä, kun
Ævintýr on valmis. (Jopa Tiedostossa on niiden kohdalla tällä hetkellä enimmäkseen sellaista kirjainhakkaamisen jäljiltä syntynyttä reaktiovirtaa, tyyliin <äATJöhaprirqvääöuivwugvt
Että siitä sitten superhyödyllistä ja käyttistä palautetta, heh.)
Mutta jos nyt tämän pitkän vuodatuksen jälkeen mennään näihin suvantolukuihin, niin niistä ehkä saan jopa jotakin sanottua. Ensinnäkin: oli minusta todella merkityksellistä ja tärkeää, että Alisa tapaa perheensä vielä tämän tarinan aikana. Se tuntuu myös hyvältä ratkaisulta tässä kohtaa: siltä, että tehdään sovinto myös menneen kanssa, ennen kuin valitaan lopullisesti erilainen tulevaisuus. Siksi myös luvun lopetus on hieno, ja tietyllä tapaa siihen tuo myös painokkuutta tuo viimeinen käänne, koska se korostaa sitä, että valinta ei kuitenkaan ole pelkästään Alisan oma, vaan sitä säätelee ja ohjaa juuri nyt todella suurelta osin myös tuo hovin osuus ja Reinan uhka. Liikutuin myös siitä, miten Alisan äiti suhtautui sitten lopulta Alisan tekemään valintaan, ja tuntuu lohdulliselta ajatukselta sekin, että välit perheeseen eivät selvästi katkea. Se olisi tuntunut jotenkin ihan liian julmalta (ja myös ehkä vähän kliseiseltä), jos Alisan äiti olisikin kääntänyt selkänsä tyttärelleen.
Pidin kovasti myös siitä, että Alisan isän muisto oli tässä vahvasti läsnä ja Eljaksen luonne vaikutti myös siihen, miten Alisan äiti Alisaan suhtautui. Kun tänään luin sen kummallisen Nälkäpeli-kirjallisuusartikkelin, siinä käsiteltiin tosi hienosti sitä, miten ihmisen (tai eläimen) vaikutus ei pääty kuolemaan, vaan se olemassaolo jatkuu, ja miten kaipaus voi olla sitä olemassaoloa myös, tai tavallaan sen olemassaolon uusi muoto. Ja sitten sen tekstin pohjalta mietin, että tässäkin tietyllä tapaa juuri Eljas ja kyläläisten reaktiot hänen ja Alisan äidin suhteeseen ovat se silta, jonka rakentumisen myötä äidinkin on helpompi hyväksyä myös Alisan suhde ja rakkaus Valvea kohtaan.
Pidin myös paljon tuosta kohdasta, jossa Alisa kertoo Malvalle elämästään Kalvaslinnassa ja taikuudesta. Siinäkin näkyy hienosti koko tarinan kaari ja toisaalta tälleen ennen loppua se toimii myös hyvänä "kertauksena" lukijalle siitä, mitä kaikkia vaiheita on käyty läpi. Tässä on vähän sellaista "sikariluvun" tunnelmaa (en enää muista, että kuka tän termin kertoi, mutta siis siinä ideana on se, että joissain amerikkalaisissa sarjoissa/elokuvissa oli aiemmin tapana päättää dramaattisten tapahtumien jälkeen jakso siihen, että hahmot polttelivat sikareita ja kävivät arkista keskustelua, eli tavallaan osoittaa sillä, että elämä jatkuu - ja nyt muistinkin, eli Neil Gaiman
), jossa lohduttomuutta vasten peilataan kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Sanoisin jopa, että meno on erinomaisen grimhygge. ❤️
Näiden kolmen noston jälkeen aivoni näemmä alkavatkin jo sammua, mutta palaan myöhemmin tuohon vielä aikaisempaan suvantolukuun (tai luvun puolikkaaseen?
), ja sitten toivottavasti jossain kohtaa myös lainailen erityisen onnistuneita kohtia. Tässä kuitenkin jotain ensifiiliksiä! Kiitos paljon, että kirjoitat tätä ja näet niin paljon töitä, uuden luvun ilmestyminen on aina juhlatapaus. ❤️ Ja vaikka se onkin haikeaa, on silti ihanaa tietää, että tarina on pian valmis, koska tavallaan siinä kohtaa tarina alkaa oikeasti hengittää, kun se voi valmiudessaan oikeastaan viimein tehdä mitä tahansa. Sitten kun sillä on loppu, voi kaikkea - myös niitä muita mahdollisia loppuja ja ratkaisuja - peilata sitä vasten, ja sen jälkeen se on paitsi sinun, myös kokonaan lukijoiden, ja siinä jakamisessa on minusta ehkä se pääsyy siihen, miksi tarinoiden saaminen valmiiksi on lopulta niin merkityksellistä. (Ja toki entistä merkityksellisempää siksi, että tarinaa on saanut lukea sen kirjoittamisen ajan täältä Finistä tänne asti - se on tosi arvokas juttu, joten siitäkin vielä iso kiitos. ❤️)
P. S. Tulipas outoa höpinää, anteeksi.
