Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 100479 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 654
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 436/443 10.4.
« Vastaus #380 : 10.04.2022 11:40:38 »
EKA!  8)

Nyt oli kyllä mielestäni aivan erinomainen cliffhanger! Osasin odottaa, että ætlasiin palataan, koska se oli konseptina tosi hieno (mutta myös koska se on niin bängeri sana, että arvasin, ettet varmasti käyttäisi sitä vaan kertaalleen :D ), ja että niin Reinalle kävisi, mutta jännittävää, että Valve joutui sinne myös. Huhhuh! Ylipäätään tosi kiinnostavia juonenkäänteitä, joiden ratkaisua viimeisessä luvussa odottelen kovasti.

(Ja jos kuulostan siltä, ettei mennyt tämä luku tunteisiin, niin kyllä meni  >:( Mutta tulen ulvomaan niistä erikseen myöhemmin, tai ainakin Tiedostossa sitten. :D Olet paras, ja eletään kyllä toden totta jännittäviä aikoja! ❤️ :o )

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Kaarne: Hienoa kuulla, että cliffhanger oli mielestäsi oivallinen, vaikka niitä onkin kertynyt melkoisesti etenkin näin tarinan lopussa. :D Ja että pidit ætlasin nimestä, koska vietin aikoinaan hyvin tuskaisen iltapäivän sitä kehitellen, heh. Voisin tähän laittaa samat toivotukset kuin aiemminkin, eli ihanaa että olet seurannut tarinaa loppuun saakka; hurjaa, että ollaan nyt viimein tässä pisteessä. Itse olet paras, kiitos! ❤

A/N: Tässä olisi Ævintýrin viimeinen julkaisukerta. Hämmentävää, että tämä päivä ilmaantui sitten kuitenkin. :D

Näissä osissa esiintyvän noidan nimi on poimittu Kaarneen erinomaisesta nimilistasta, kiitos hänelle! Iso kiitos kuuluu Kaarneelle kyllä muutenkin, sillä ilman hänen oivallisia haasteitaan (Naimalaki eli pakkoavioliitto ja Sadan raapaleen tarina) Ævintýria ei tässä muodossa todellakaan olisi. Kiitos myös kaikesta mahdollisesta tsempistä ja vertaistuesta etenkin tarinan loppupuolen aikana! Menkäähän ottamaan seuraavaksi luettavaksi Kellopelisydän, jos ette vielä ole. ❤

Kiitos myös kaikille, jotka ovat Ævintýria Finissä lukeneet; tarinan saama positiivinen palaute ja mielenkiinto löivät minut aikoinaan aivan ällikällä, ja palaute on motivoinut ja tsempannut haastavien kirjoituskausien yli kerta toisensa jälkeen. ❤

**

437.

Metsä vaikenee, kun se huomaa minut.

Jopa puiden oksilla lehahtelevat linnut päättävät laulunsa. Viserryksestä jäävä kaiku on samaan aikaan tummaa ja heleää, kuin neulasiin takertuvaa meripihkaa. Kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en ole varma eläinten luonnosta; siitä, ovatko ne todellisia vai syntyneet taikuuden myötä. Saattaa olla, että minua tarkkailevan varpusen rintalastassa sykkii linnun elämän sijasta kauan sitten kuolleen noidan sydän.

Kävelen syksynviileällä sammaleella paljain jaloin. Mekkoni helma hipoo kuusenneulasia ja mustikanvarpuja. Ne minä tiedän todellisiksi. Metsän noituus kulkee ylitseni lainehtivina väreinä, samalla tavalla kuin jossakin toisaalla tekisi puiden lomasta lankeava valo. Taikuuteni kuuntelee sitä varuillaan: syvää hiljaisuutta ihollani, yliluonnollisuutta lintujen siiveniskuissa. En kulje tätä reittiä ensimmäistä kertaa, mutta se tai vannomani valat ovat toisinaan hauraita takuita, kun kyse on noidista.

Äänettömyyden rikkoo määrätietoinen vihellys, ja minä seisahdun aloilleni. On mahdotonta estää ohikiitävää huojennusta. Kiristän kulkuani sävelmää seuraten, kunnes saavun harakankellojen peittämälle aukiolle. Paikka on pieni ja syrjäinen, kuin muun metsän unohtama. Kukkien joukossa kasvaa yksi ainoa kaita koivu. Syksystä huolimatta se ei ole suostunut värjäämään vihreitä lehtiään.

Vaaleahiuksinen ilvesnoita, Viehka, istuu sääret ristissä koivun juurella. Takki leveillä harteilla on toinen kuin muistikuvissani, mutta vähintäänkin yhtä kulunut. Se on ainoa näkyvä tapa, jolla aika on koskettanut häntä. Vyöhön kiinnitetyt lasipullot kilahtavat tutusti Viehkan hypähtäessä ylös.

Kun kohtasimme ensimmäisen kerran, en kyennyt erottamaan kunnolla hänen noituutensa piirteitä. Nyt minä tiedän, että se muodostuu uteliaan metsänpedon askelista ja järvenaaltoihin sekoittuvasta rankkasateesta, loputtomasta seikkailunnälästä. Juuri uskaliaisuutensa vuoksi hän tarjoutui aikoinaan hakemaan minut kotikylästäni sotilaiden mukana, ja sen vuoksi hän on nyt täällä.

”Tapaamme jälleen”, Viehka sanoo ja kumartaa. Todellisuudessa siitä on vuosia ja vuosia, kun olemme viimeksi nähneet toisemme tässä samassa paikassa.

”Niin”, minä sanon ja tarkastelen koivua juurista latvukseen. Punos ei havahdu, mutta olen tottunut siihen. Valoni hehkuu niin horjumattoman kirkkaasti, että tiedän Viehkan näkevän sen katseestani. Joukossa on tammen sydänpuun lujuutta siinä, missä hiljaisuus ennen oli.

Viehka kallistaa päätään. Tiedän, että hän kuuntelee metsää minun laillani.

”Tämäkö on siis viimeinen kerta?”

”Kyllä. Tämän jälkeen – olen käyttänyt loppuun velkani.”

”Ja sinä uskot, että kaikki tapahtuu kuten ennenkin? Että Kulkija kunnioittaa sopimustanne?”

Huulillani käy pieni hymy. ”Se on täällä hetkenä minä hyvänsä.”

Aukion hiljaisuus käpertyy kasaan kuin palava tuohi; ilma väreilee taipuessaan vieraan taikuuden voimasta uuteen muotoon. Metsä sävähtää mutta sallii sen, koska ei muuta voi.

Tuhkanharmaa peura astuu esiin tyhjyydestä. Se ravistelee turkkiaan vaimeasti pärskähtäen, kuin tahtoen karistaa itsestään toisen todellisuuden rippeet, ja kääntää päänsä minua kohti. Lintujen meripihkalaulusta tihkuu sen sarvien hopeaan kirkkaanpunertavia helmiä.

Viehka seuraa kunnioittavan välimatkan päästä, kuinka avaan kämmeneni hallavapeuralle ja annan sen tunnustella taikuuttani. Hämärän kuiskaus kiirii esiin valoni alta. Hallavapeuran hengitys on ihollani lämmin.

Avunanto avunannosta. Kaksi kertaa hallavapeura on suostunut pyyntööni, ja tämä kerta on kolmas, viimeinen. Tiedän, että jos joskus tämän jälkeen kutsun sitä, se ei enää vastaa.

Vielä tämän yhden kerran minä asetan käteni varoen peuran kaulalle. Rajankulkijan voima hulmahtaa lävitseni, kutsuu esiin valoni ja hämärän. Minä hengähdän. Nämä ovat nykyisin ainoita hetkiä, jolloin kykenen tuntemaan hänen taikuutensa täysin selvästi.

”Oletko valmis?” kysyn Viehkalta, joka kumartaa jälleen. Ilme hänen kasvoillaan on nyt vakavampi.

”Jos jotakin odottamatonta tapahtuu, sinun on suljettava reitti. Varmistettava, ettei mikään väärä pääse –”

”Tiedän kyllä, rouva maagi. Vartioin täällä seuraavaan auringonnousuun saakka, aivan kuten olemme sopineet.”

Hallavapeura tuhahtaa vierelläni kärsimättömästi. Minä suljen silmäni ja ajattelen hämärää. Hämärää, jonka häneltä sain ja hämärää, joka on yhä myös hänessä, etäisyyden ja kaipauksen ja pimeän takana. Näkymätön lanka välillämme kiristyy hienoisesti.

”Pyydän, vie minut hänen luokseen”, kuiskaan. Sanoihini kietoutuu loitsu, jolla maagit ennen minua ovat auttaneet eksyneitä löytämään tiensä takaisin kotiin. Sen säikeet kietoutuvat osaksi rajankulkijan paljon voimallisempaa taikuutta.

Hallavapeura kuopaisee sorkallaan aukion pehmeää, kukkien peittämää maata. Harakankellot eivät murene kosketuksesta, vaan ainoastaan helähtävät surullisesti. Näkymätön raja koivun edustalla avautuu ja maisemaan ilmaantuu särö, tai ehkä sittenkin murtuma. Takaa paljastuu mustuuden verho, kylmä ja liikkumaton. Minä upotan sormeni hallavapeuran karheaan turkkiin.

Me kuljemme yhdessä murtuman läpi. Viehka viheltää jälkeemme sävelmän, jonka pimeys nielaisee.

438.

Musta tyhjyys ympärilläni ei ole ætlasin tyhjyyttä. Mikäli noitien vankila sijaitsee maailman kerrosten välissä, tämä paikka on sinne johtava polku, viimeinen askel. Pelkkä aavistus siitä, mitä ætlas itse on.

En voi olla ajattelematta sitä äärettömän kylmyyden kiertyessä ihoni alle. Sydämenlyöntini hidastuvat; valoni vaimenee. Ætlasin lähettyvillä jopa hallavapeuran sarvien hohto on kalvakka kuin haalistunut muisto. Silti sen sorkat kajahtavat varmoina kaiken aikaa täydellisemmäksi muuttuvassa pimeydessä.

Punos on kiristynyt sisälläni äärimmilleen, ei etäisyyden vaan sen vähenemisen takia. Tahdon uskoa, että myös hän tuntee sen.

Kuten aina, hallavapeura kulkee kanssani ainoastaan osan matkaa. Sormeni lipeävät pois sen kaulalta, kun se aistii ætlasin lopullisen rajan ja jättäytyy jälkeen. Sarvien hopeista valoa ei enää ole, ja taikuutemme välinen yhteys haurastuu kosketuksen kadotessa. Ilman ævintýria olisi petollisen helppoa uskoa, että olen jäänyt pimeyteen täysin yksin.

En anna itselleni aikaa horjua. Otan puuttuvat askeleet näkymätöntä lankaa seuraten, kunnes eteeni kohoaa mustuus kuin päättymätön seinämä. Minussa kajahtaa tuttu tunne, joka sanoo: ei pidemmälle. Ei enää. En tiedä, onko kyse noitien taikuudesta vai omasta vaistostani.

Asetan käteni esteelle. Kehoni tottelee raskaasti ja vastahakoisesti, kuin yrittäisin liikkua meren painon alla. On vaatinut lukemattomia sopimuksia ja valoja päästä tähän pisteeseen, saada jokaisen merkittävän noitapiirin suostumus. Tunnen kaulallani antamieni lupausten terävyyden. Mikäli vaarannan ætlasin olemassaolon millään tavoin, poikkean siitä mihin noidat ovat pitkin hampain myöntyneet, taikuudella solmimani valat surmaavat minut.

Se on hinta, jonka olen valmis maksamaan. Maksaisin sen yhä uudelleen ja uudelleen, jos minun täytyisi.

Noitien ikuisesta vankilasta on olemassa tuhansia ja taas tuhansia tarinoita. Jotkin niistä kertovat, että ætlasin noidat muuttuvat ennen pitkää ikuisuuden jähmettämiksi patsaiksi, jotka eivät enää muista taikuuttaan. Sitä ennen he vaeltavat loputtomasti pimeässä, seuraavat omia jälkiään edestakaisin kuin häntäänsä purevat käärmeet.

Mietin, en suinkaan ensimmäistä kertaa, että Reina tuskin on patsaiden tai käärmeiden joukossa. Luultavasti hän on kuollut syntyperänsä takia jo kauan sitten. Alussa toivoin hänen kärsimystään. Nykyisin osaan vain sääliä häntä ja sitä, millainen olento hänestä kasvoi.

Ætlasin pimeys ei ole pahaa eikä hyvää, se vain on. Vaikka tarinoita on tuhansia, yksikään niistä ei kerro, mitä tapahtuu maagille sellaisen pimeyden keskellä. Maagille, jonka yhteys ætlasin ulkopuoliseen maailmaan ei ole täysin katkennut.

Hän antoi minulle osan hämärästään, ja minä pidän sen turvassa sydämeni vieressä. Hänellä on pieni osa minun valostani. Hämärän versot ovat yhä versoja, mutta ne ovat juurtuneet minuun kiinni – aivan kuten taikuuteni juurtui.

Sen ja hallavapeuran taikuuden avulla olen nyt tässä.

Pimeää tunnusteleva käteni puristuu nyrkkiin. Hämärän värit tanssivat suljettujen silmäluomieni takana. Paljaita jalkojani kannatteleva mustuus on äkisti petollista kuin railoja täynnä oleva jää, mutta osaan odottaa sitä ja pidän tasapainoni. Punos sisälläni tempoo ja kiristyy, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes tunne muuttuu kivuksi. Se hapuilee kohti toista puoliskoaan.

Pimeän seinämä työntää minua kauemmas. Lävitseni lyövä tyhjyyden aalto on täynnä kammottavaa yksinäisyyttä, epätoivoa, jonka tunnistan aivan liian hyvin. Se muuttaa vereni jääksi. Painaudun eteenpäin, en päästä irti. Tiedän, että muita tilaisuuksia ei enää tule.

Vaimenneen valoni keskellä tammen lujuus on vankkumaton. Se asettuu tueksi muuta taikuuttani vasten, herättää kesän hohteen keskelle pimeää. Minä kerään tunteen voimaksi suljettuun kämmeneeni ja muodostan pyynnön, joka loistaa kuin kerta toisensa jälkeen saapuva aamunkoitto:

Kajasta.

Enää en tarvitse loitsun luomiseen tarinaa tai vanhaa kieltä. Taikuuteni leimahtaa seinämän läpi kiivaudestaan huolimatta lempeästi.

Tiedän, että ætlasin pimeässä se on pelkkää kuolevaa kesän valoa. Mutta – samaan aikaan se on myös kartta, viesti. Jotakin, jonka on mahdollista johdattaa takaisin kotiin. Seinämään jää kajastuksen aiheuttama ohut jälki, värähdys muuta kuin tyhjyyttä.

Taikuutta ei voi käyttää tällaisessa paikassa ilman seuraamuksia. Kun otteeni loitsusta murenee, samalla murenee myös voimani. Taikuuden lähde ei ole erillinen, pohjaton kaivo. Minä horjahdan. Pimeä on langeta päälleni kaikella loputtomuudellaan. Kaatuisin tyhjyyden läpi, ellei taakseni ilmestynyt hallavapeura puskisi minua eteenpäin. Se puuskahtaa kuin sanoen, että olemme viipyneet tässä kirotussa paikassa jo tarpeeksi kauan.

Katson kajastuksen jättämää värähdystä mustuuden joukossa: se ei ole taikuuteni synnyttämä haava vaan helposti mureneva portti. Ainoastaan toinen maagi kykenee tunnistamaan sen, jos tietää mitä etsiä. Jos vain on tarpeeksi vahva siihen.

Tunteeni repivät minua eri suuntiin. Sisimmässäni kuitenkin ymmärrän, että on mahdotonta jäädä. Käännyn ja kierrän käteni hallavapeuran kaulaan. Yhteytemme herää eloon vielä yhdeksi lyhyeksi hetkeksi.

Tällä kertaa se on minun siirtoloitsuni, joka kuljettaa meidät pois pimeydestä.

439.

Havahdun kalvaslinnan työhuoneen lattialta.

Revontulien hehkua lukuun ottamatta olen yksin. Hallavapeura ei ole koskaan seurannut minua siirtoloitsun mukana omaan määränpäähäni. Tunnen etäistä surua asian vuoksi. Olisin tahtonut kiittää sitä vielä viimeisen kerran kaikesta siitä, mitä se on hyväkseni tehnyt.

Rintakehäni kohoilee epätasaisesti raskaiden hengenvetojen mukana. Kipu säkenöi alati hajoavina tähtikuvioina silmissäni. Palautan mieleeni kaiken tyhjyydessä tapahtuneen, yritän etsiä virheitä tai heikkoja kohtia. En löydä mitään. Valo läpäisi seinämän kuten sen kuului; portista ja reitistä aukeaman särön luo muotoutui tällä kertaa kokonainen. Olen elossa, lupausten terä yhä varoituksena kaulallani. Tein kaiken minkä voin.

Kohottaudun istumaan tuskallisen hitaasti. Polku ætlasiin on jättänyt jalkapohjiini mustia jälkiä, jotka näyttävät pahoilta pakkasenpuremilta. Hieron niitä varoen ja yritän olla välittämättä siitä, että pahimmat haavat piilottelevat sisälläni. Agnesin mukaan se saattaa vastata vuosien taikuutta, luoda valonhäivä kulkemaan ætlasin läpi.

"Anteeksi", kuiskaan. Valoni on painautunut hämärän silmuja vasten suojellakseen niitä.

Tunnustelen kehoani muiden, näkyvämpien vaurioiden varalta. Tällä kertaa kylkiluitani ei ole murtunut. Mekkoni poimuista ja hiuksistani varisee lattialle mustaa tomua, joka haihtuu kuitenkin heti maahan osuessaan. Sääli – Agnes olisi luultavasti halunnut vaihtaa hippusen sitä johonkin noituudesta kertovaan tarinaan tai loitsuun.

Sydämeni on pelonsekaisesta toivosta raskas. Puistelen yhä tarmokkaasti mekkoani, mutta yritykseni kääntää ajatukseni toisaalle eivät auta. On mahdotonta olla kuvittelematta loitsua seinämän luona, tai säröä koivun juurella. Miettimättä...

Sidoksessa syntynyt kipu on haalistunut vain vähän. Minua kalvaa, etten tiedä, onko se hyvä.

Hartiani ovat alkaneet täristä. Hautaan kasvoni käsiini. Minun pitäisi olla aukiolla Viehkan sijasta. Se on kuitenkin myönnytys, jota noidat eivät minulle salli. Metsä kuuluu heille, eikä ulkopuolisten ole määrä olla siellä yhtään pidempään kuin heidän täytyy.

Totuus on, että mikäli jokin menisi vikaan, taikuudestani ei olisi juuri nyt apua. Silti. Silti. Joutua odottamaan täällä kuten aiemmat kerrat, voimatta tietää, onko hän –

Henkeni salpautuu niin äkisti, että alan yskiä. Syy on taikuuden tiukentuneessa otteessa kaulallani. Päästän kapinallisesta ajatuksesta vaivalloisesti irti, jolloin lupausten terä hellittää otteensa sydämenlyönti kerrallaan. Sivelen aristavaa kohtaa ja mutisen:

"Hyvä on. Viesti tuli selväksi."

Yläpuoleltani kantautuu moittiva kähähdys.

Kohotan katseeni ja näen Hiilen tarkkailevan minua avonaisen ikkunan luota. Syyspäivän kuulaus virtaa ulkoa huoneeseen. Tiedän sulkeneeni ikkunan ennen lähtöäni, mutta minkäänlaiset lukot tai salvat eivät estä Hiiltä kulkemasta linnassa mielensä mukaan.

Tuulenvire liikuttaa työpöydän lukuisia pergamentteja, kun korppi lehahtaa lattialle ja hypähtelee vierelläni sulkiaan pörhistellen. Päähäni ilmestyy painokas kuva varpusesta, joka on lennättänyt itsensä näännyksiin, typerys kun on.

Hymyilen tahtomattani. "Sinun mielestäsi olen hölmö varpunen?"

Hiili tiirailee minua ärtyneenä ja vakavana. Tunnen ilmeeni pehmenevän. Komea hopeasiipinen lintu edessäni on kalvaslinnan korpeista ainoa, joka on jäljellä.

Silitän sormenpäilläni Hiilen päälakea. Se sallii hellyyden armollisesti.

"Pärjään kyllä", kerron sille. "Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä pärjään."

Hiili ei näytä vakuuttuneelta. Se luultavasti jatkaisi läksyttämistäni, ellei työhuoneen ovi avautuisi ja Säihky astuisi sisään. Vanhaa rakkauslaulua hyräilevän paran ilme venähtää, kun hän huomaa korpin.

"Hus, tiehesi siitä, mokoma lintu. Sotket Säihkyn sieväksi laittamat paikat." Säihky heristää kädessään olevaa riepua Hiilen suuntaan, mutta saa vastaukseksi ainoastaan nokan pilkallisen naksahduksen. He inhoavat toisiaan syvästi.

"Ei se mitään", minä sanon Säihkylle. "Hiili halusi vain varmistaa, että minulla on kaikki hyvin."

Hiili luo minuun viimeisen painokkaan katseen ja lentää ulos. Ikkuna sulkeutuu itsestään sen perässä. Minä hengitän huoneeseen jäänyttä syksyn viileyttä sisääni, toivoen että se hiljentäisi salakavalan kivun. Lattianrajassa kiirii Säihkyn tyytymätön jupina.

"Oletko aloittanut päivällisvalmistelut?" kysyn samalla kun hapuilen työpöydän reunalta käteeni kamman. Jään istumaan lattialle sen sijaan, että nousisin vielä ylös; taikuuteni kertoo minulle, ettei se päättyisi hyvin.

"Säihky aloittaa pian", Säihky sanoo hajamielisesti. Hän on hädin tuskin vilkaissut minua koko aikana. Seuraan sivusilmällä, kuinka hän suoristautuu ja alkaa kiertää huonetta tanssahtelevin askelin. Revontulet tanssivat yhdessä hänen kanssaan.

Linnan nuorempi para on siro keijukaismainen olento, jonka liikkeissä välkehtii metsän vehreä humina. Säihkyn sidos on vallinnut alusta alkaen hänen ja kalvaslinnan taikuuden välillä. Se oli päätös, jota epäröin pitkään. Kun Säihky kuitenkin aneli itselleen tarkoitusta ja kotia, toivoin, että moinen järjestely olisi ratkaisuna kaikkein turvallisin vaihtoehto.

Mutta se tarkoittaa myös, ettei oma yhteytemme ole kovinkaan syvä. Säihkylle kalvaslinna ja sen tarpeet menevät aina minun edelleni. Ehkä en vain ole joku, johon hän osaisi kiintyä.

Harjaan hiuksiani lujin vedoin karkottaakseni niistä viimeisetkin pimeän jäljet. Edessä odottavien tuntien tyhjyys jäytää hampaillaan sydäntäni. Mikäli loitsuni toimii, en tiedä sitä vielä pitkään aikaan; en luultavasti ennen auringonnousua. En myöskään siinä tapauksessa, jos se ei toimi.

"En löytänyt aamulla Eddaa. Kuinka hän voi?" kysyn Säihkyltä, joka on kurottautunut hymyilemään revontulille.

"Isoäiti nukkuu keittiössä. Hän ei herännyt, vaikka kohensin tulta ja lauloin."

"Hän oli siis..."

"Hän oli taas kuten Säihky silloin ennen." Säihkyn nenä nyrpistyy. Hän ei muistele aikaansa metsänhenkenä mielellään.

"Vai niin. Jätäthän hänelle kuitenkin lautasellisen keittoa sitten, kun päivällinen on valmis."

Alan letittää hiuksiani välittämättä sormieni kömpelöstä haparoinnista. Suru värjää valoni illantummaksi, vaikka pohjimmiltani ymmärrän, ettei Eddalla ole hätää. Yhteys paran ja linnan taikuuden välillä toimii toisin kuin paran ja maagin. Vuosien myötä Edda on muuttunut entistä enemmän entisen itsensä kaltaiseksi, hengeksi, joka vain nukkuu pitkiä aikoja linnan taikuuteen käpertyneenä.

Silti minä tiedän, että hän odottaa minun laillani.

"Säihky." Siirrän palmikon olkapääni yli. Se ulottuu kesän jäljiltä alaselkääni saakka. Säihkyn sammaleenvihreät silmät kirkastuvat hänen kuullessaan nimensä. Hän sai valita sen itse, enkä usko, että hän rakastaa kalvaslinnan lisäksi mitään muuta yhtä paljon.

"Niin, rouva?"

"Pyytäisitkö –" Otsani rypistyy. "Olen sanonut, ettei sinun tarvitse rouvitella minua. Pyytäisitkö linnaa tuomaan vaunut portille? Palaan takaisin päivälliseen mennessä."

"Hyvä on, rouva."

Minä huokaan. Nousen jalolleni vasta, kun Säihky on poistunut tanssahdellen. Kestää jonkin aikaa, että kykenen seisomaan ilman työpöydän tukea; että tähdet lakkaavat rikkoutumasta silmissäni.

Maaginkaapuni odottaa tuolin käsinojalla. Väriltään se on pakahduttavan tummansininen, kuin syvimmästä keskiyöstä tehty. Selkämykseen on kirjottu hopealangalla yksityiskohtainen, murattiköynnöksistä muodostuva kuvio. Tietyn etäisyyden päästä katsottuna se näyttää kantajansa selkään kaartuvilta siiviltä.

En pue kaapua ylleni tänään. Sen sijaan tartun Eddan kauan sitten neulomaan lämpimään hartiahuiviin ja asettelen sen huolellisesti olkapäilleni.


440. – 441.

Kotikylääni varjelevat suojaloitsut toimivat kuten niiden kuuluu.

Kuljetan kättäni taikuuden kudelman lomassa ja etsin siitä heikkoja kohtia kuin kalastaja punomastaan verkosta. Olen tyytyväinen huomatessani, ettei sellaisia löydy. Mikäli metsän rajalle eksyy vääränlainen tulija, susi tai ryöväri tai kenties ihmisverta janoava noita, tammipuu pysäyttää tämän ja johdattaa valon avulla toiseen suuntaan. Väkivalta tai paha aie ei pääse suojan läpi.

Se on raskas ja monimutkainen loitsu kantaa, etenkin ætlasin jälkeen, mutta kestän sen.

Kosketan kivistävää rintakehääni hajamielisesti samalla kun katsahdan kylän suuntaan. Tuuli kuljettaa luokseni palavan puun ja käännetyn maan tuoksun. Iltapäivä on täyttynyt maahan iskeytyvien kuokkien kalskeesta ja rattaiden kolinasta. Syyskynnöt ovat juuri nyt vilkkaimmillaan. Se herättää mielessäni kaukaisia muistoja päivistä ennen taikuuttani.

Minä epäröin, ohikiitävän hetken. Sitten suoristaudun ja lähden kävelemään kylää kohti.

Entisen kotitaloni piipusta tupruaa tummaa savua. Pari kesää sitten valmistunut lisäsiipi Poudan perhettä varten on jo sulautunut osaksi maisemaa. Rakennusta ja tilaa on korjailtu paljon vuosien saatossa, ja minun on yhä vaikeampi muistaa, mitkä yksityiskohdat ovat samoja kuin nuoruudessani. Olen oppinut, ettei kaikesta voi pitää kiinni.

Sora rahisee äänekkäästi saappaitteni alla. Jos olisin saapunut hiukan myöhemmin, hiljaisuus hapertuisi pihalla juoksentelevien lasten nauruun. Nyt perheen nuorimmaiset ovat saamassa oppia kylän koulussa, jonka Malva vuosia sitten perusti. Ajatus täyttää minut joka kerta kiivaalla ylpeydellä.

Virna seisoo ulkona ruokkimassa talon vuohia. Eläimet määkivät tuttavallisesti huomatessaan minut, kun taas Virnan sankoa pitelevä käsi jähmettyy silmänräpäykseksi. Toivon, etten olisi huomannut sitä. Keltainen villamekko korostaa kalpeaa väsymystä hänen kasvoillaan. Painan mieleeni, että minun on tuotava hänelle yrttejä, jotka auttavat unettomuuteen.

Virnan äiti Pihla, Malvan tyttärentytär, nukkui pois kesän tukalien helteiden aikana, eikä Virna ole ollut täysin oma itsensä sen jälkeen. Pihlan lapsista hän on suhtautunut minuun aina hiukan varautuneemmin kuin iloinen Pouta.

"Täti", Virna sanoo. Minä värähdän sisäisesti nimitystä, jähmeää tapaa jolla hän sen lausuu. "Et lähettänyt viestiä saapumisestasi etukäteen. Mikä tuo sinut tänne?"

Valoni kiertyy varautuneeksi keräksi, kuin se näkisi tilanteen luonteen selvemmin kuin minä. Hätistän tunteen pois.

"Kävin vain tarkastamassa, että kylää varten tekemäni suojat pitävät", kerron. Valitsen taikuuteen liittyvät sanani huolellisesti. "Ne ovat täysin kunnossa. Siispä ajattelin... Kuinka te olette voineet? Kuinka sinä voit? En ole nähnyt myöskään Arhoa sen jälkeen kun –"

"Olen pahoillani, täti, mutta sinun pitää lähteä."

"Minä – mitä?"

Räpäytän häkeltyneenä silmiäni. Virna tuijottaa tomuisia kenkiään suupielet puristuneina yhteen. Hänen punertavanruskeat hiuksensa karkailevat palmikosta, joka on alkanut purkautua päivän askareiden lomassa. Hän ei liikahdakaan, kun yksi vuohista töytäisee sankoa vaativan toiveikkaasti.

"Sanoin", Virna toistaa ääni väristen, "että sinun pitäisi lähteä. Meillä ei ole sanomista siihen, jos joku muu täällä kaipaa taikojasi, mutta tähän taloon sinun ei pidä enää tulla. Myös Kasper on samaa mieltä. Meidän olisi pitänyt tehdä se selväksi jo aikaa sitten."

Osa hämmennyksestäni haihtuu. Virnan mies Kasper ei voi sietää minua silmissään.   

"Älä puhu hölmöjä", sanon kärsimättömästi. Virnan ilmoitus on horjuttanut minua enemmän kuin tahdon myöntää. "Miten Kasper voi kuvitella, että hän saisi päättää –"'

Virna laskee sangon maahan kolahtaen. "Ei Kasper päätä tässä mitään, vaan minä. Olen tämän talon nykyinen emäntä, ja se on minun tahtoni."

Valoni välähtää. Suuni avautuu, mutta en löydä ääntäni. Tuntuu kuin olisin astunut harhaan polulla, jonka kuvittelin olleen minulle täysin tuttu.

"Virna. Mitä sinä oikein puhut?" onnistun sanomaan viimein. "Etkö muista, mitä Malva –"

"Malva-muori on kuollut!"

Vastaus rikkoutuu Virnasta kimeänä huutona. Minä vaikenen hätkähtäen.

"Malva-muori on kuollut. Kuten myös isoäiti. Ja – ja äiti." Sana äiti liikahtaa kipeästi Virnan kurkussa. "He kaikki lähtivät silloin kun heidän kuului. Kun taas sinä... puhutaan, että olit muorin isosisko, joskus kauan sitten. Silti näytät täsmälleen samalta kuin silloin, kun olin lapsi. Voisit näkösi puolesta olla minun siskoni. Et ole muuttunut lainkaan!"

Virnan silmissä häivähtää inho. Tahtoisin sanoa, ettei se ole totta. Minä tunnen kaiken kulkemani ajan ihoni alla; mustana tyhjyytenä ja valona luissani.

"Se on luonnotonta", Virna sanoo päätään raivokkaasti pudistellen. Näen nyt, että tämä kauna on jotakin, jota hän on hautonut sydämessään pitkään. "Vastoin sitä, mikä on oikein. En halua, että perheelläni on mitään tekemistä sellaisen kanssa."

Tämä on myös minun perheeni. En kykene sanomaan sitä. Käännän katseeni, jotta Virna ei huomaisi ilmettä, joka kasvoilleni nousee. Joku lapsista on unohtanut leikkiensä tuoksinassa pihamaalle pienen puuhevosen. Sen toisesta korvasta puuttuu pala.

"Tarkoittaako tämä", totean pehmeästi, "etten saa aikanaan kutsua nimijäisiin? Lapsesihan syntyy ensi kesän tienoilla, eikö totta? Suljetko minut myös sen ulkopuolelle?"

Näen Virnan kavahtavan. Hän asettaa kätensä vatsansa päälle kuin suojellakseen sisällään nukkuvaa elämää minulta ja taikuudeltani. Minut täyttää välitön katumus. Valoni kuulee Virnassa sykkivät toiset, hauraat sydämenlyönnit, mutta hän tuskin on kertonut raskaudesta vielä kovinkaan monelle.

Olin paikalla kun Virna itse syntyi, lempeänä keväisenä iltana vuosia sitten. Voipunut Pihla oli hymyillyt leveästi nähdessään, kuinka varovasti tuhisevaa lasta sylissäni pitelin. Peloton maagimme kohtasi vertaisensa, hmm?

"Virna..."

Mutta ennen kuin ehdin selittää sanojani tai pyytää anteeksi, talon ovi paukahtaa ja Kasper saapastelee näkyviin. Hän luo minuun mustan katseen ja kiirehtii Virnan luo, kietoo kätensä suojelevasti vaimonsa olkapäitten ympärille. Virna hautaa kasvonsa miehensä paitaan kuin uskoen, että läheisyys kykenee varjelemaan häntä kaikelta pahalta.

Hämärän versot värähtävät. Ne ovat aistineet minuun hyökyvän surun.

Kumarran jäykästi. Tunnen, kuinka kasvoilleni lipuu etäinen naamio; sellainen, jota käytän matkoillani aina toisinaan. Ymmärrän häntä ja hänen korppikuninkaan rooliaan nykyisin paljon paremmin.

"Huolehditte suotta – aion kunnioittaa toivettanne. Toivottavasti kuitenkin muistatte, että saavun kyllä, jos joskus tarvitsette apuani. Missä asiassa tahansa. Olkaa kilttejä ja kertokaa se myös Poudalle ja lapsille."

**

Valitsen paluumatkallani vaistonvaraisesti oikopolun, joka vie minut kauas kylän päätieltä. En silti kulje reittiä yksin. Kyntötöistä saapuvat Aarne ja Sointu, Aatoksen perilliset, nyökkäävät minulle kunnioittavasti mutta varuillaan. He välttelevät huolellisesti katsettani.

Annan heidän kulkea ohitseni yhdentekevinä varjoina. Veri kohisee korvissani. Olen hautautunut ajatuksissani niin syvälle, etten kuule takaani kiiriviä askeleita. Havahdun vasta, kun jokin pieni ja pehmeä tömähtää selkääni vasten. Valoni tervehtii tulijaa täynnä hellyyttä.

"Arho?" sanon yllättyneenä. Poudan poika pusertaa mekkoni kangasta pienillä kämmenillään. Hänen kirjanyyttinsä on jäänyt lojumaan polulle.

"Arho, mikä hätänä?"

Vastaamisen sijasta Arho rutistaa minua entistä lujemmin, ja tajuan hänen nyyhkyttävän. Mieleni valtaa kirkas kesämyrsky. Olen syöksymäisilläni Malvan koululle vaatiakseni asialle selitystä, kun samassa nyyhkytyksen joukosta erottuu muutama itkuinen sana: inhottava ja väärin ja Virna-täti. Suuttumukseni hiipuu.

"Vai niin. Taisit kuulla keskustelumme."

En saa vieläkään vastausta. Minä huokaan.

"Sinun pitäisi mennä kotiin, pikkupöllö. Tätisi ja setäsi suuttuvat minulle entistä pahemmin, jos he näkevät meidät yhdessä."

Vimmainen päänpudistus. Käännän meidät niin, että olemme kasvotusten, ja polvistun polulle Arhon eteen. Suurine viisaine pöllönsilmineen hän näyttää aivan Malvalta. Ikävä kuristaa minua hetken niin, etten kykene puhumaan.

"Ethän sinä jätä meitä, täti? Vaikka Virna-täti sanoisi mitä?" Arho kysyy. Hänen poskellaan on koulupäivän jäljiltä hiilitahra, jonka läpi kulkee nyt itsepäinen kyynel. Pyyhkäisen molemmat pois hellästi.

"En jätä."

Kun Arho vaikuttaa yhä huolestuneelta, minä kuiskaan hänelle kuin salaisuuden:

"Kai isoäiti on kertonut sinulle lupauksesta, jonka annoin Malva-muorille? Niin kauan kuin elän, minä suojelen perhettäni ja tätä kylää." Pörrötän Arhon hiuksia. "Ja kuten tiedät, maagit eivät koskaan riko lupauksiaan. Lennähän nyt tekemään läksyjäsi, pikkupöllö. Tapaamme kyllä taas pian."

Jään katsomaan kotiinsa suuntaavan Arhon perään. Jatkan omaa matkaani vasta, kun en enää näe häntä polulla. Minä muistan myös hänen syntymänsä, samoin kuin Poudan, ja Pihlan, ja Pihlan isän Vienon. Muistan ujon hymyn Malvan kasvoilla hänen mennessään naimisiin pitkäaikaisen opettajatoverinsa kanssa. Äiti ja minä solmimme hänelle yhdessä seppeleen häitä varten. Loppukesän kukat olivat olleet huolella valittuja, poimittu juuri ennen kuin vuodenkierto olisi kuihduttanut ne.

En enää muista tarkkaan, kuinka kauan siitä kaikesta on. Lakkasin laskemasta vuosien kulkua talvena, jona Malva kuoli.

442.

"Oletko koskaan miettinyt, mikä tekee sinusta ja kaltaisistasi niin heikkoja, pikkumaagi?"

"Sinä epäilemättä kerrot sen minulle", minä totean, kääntämättä katsettani vaunujen ikkunasta. Ulkona on alkanut hämärtää.

Pikemminkin kuulen kuin näen Kiiran kasvoille vääristyvän hymyn. Hänestä huokuu vanhan veren tuttu haju. Kuunvalon jäljet ovat rapistuneet vaalealta iholta kauan sitten, ja käsivarsia peittää nykyisin epätasainen arpikudos, joka rahisee pienimmästäkin liikkeestä. Se on hänen oman taikuutensa aiheuttamaa.

"Ette koskaan kykene täysin päästämään irti menneisyydestänne. Kun astutte taikuuden maailmaan, eteenpäin kulkemisen sijasta jäätte pälyilemään taaksenne. Ja mikä onkaan sen palkka? Ennen pitkää ihmiset hylkäävät teidät ja te räydytte elämänne loppuun saakka kurjuudessa, jonka olette luoneet aivan itse."

Kiira jää odottamaan vastaustani vaivautumatta peittämään vahingoniloaan. Kun en osoita kuulleeni hänen sanojaan millään tavoin, hänen hymynsä muuttuu irvistykseksi.

"Tiedät kai, että minä voisin auttaa sinua. Yksi ainut vierailu tuossa kyläpahasessa ja –"

Valoni on myrsky, joka iskeytyy Kiiraa päin. Hänen päänsä kolahtaa seinää vasten niin lujaa, että liike töytäisee vaunuja. Kiira painuu kumaraan tuskasta sähisten.

Minä käännyn katsomaan häntä. Kiristynyt iho Kiiran kasvojen ympärillä paljastaa törröttävät, terävät luut. Kulahtanut mekko ei kykene peittämään hänen kehonsa haurautta tai kalpeutta, jossa on nykyisin sairaalloinen sävy. Sulavaliikkeisestä verinoidasta on tullut oman kyltymättömän nälkänsä kuva. Piirien mukaan hän varastaa tarvitsemansa veren metsänpetojen surmaamista eläimistä, koska ei kykene enää muuhun.

Kiira kuvittelee, että on yhä tarpeeksi vahva livahtamaan vaunuja peittävien suojaloitsujen ohi. Todellisuudessa se olen minä, joka sallii hänen saapua.

"Kunpa et yllyttäisi minua tuohon", sanon hiljaa. Kiira raapii kaulaansa kuin taikuuteni olisi herättänyt kivun, jota hän ei saa lakkaamaan. Suljen käteni nyrkkiin, jotta en koskettaisi omaa rintakehääni. "Et ole voimallinen samalla tavalla kuin joskus ennen."

Kiiran käsien liike pysähtyy. Hän paljastaa minulle mustan veren tahrimat hampaansa.

"Paraskin puhuja, pikkumaagi. Kuvitteletko, etten kuule sitä? Kuinka kehosi tekee hiljalleen kuolemaa. Kaikki nämä pikku retkesi ætlasiin ja se, miten syötät krummílle valoasi ja elinvoimaasi sidoksenne kautta... olet madonruokaa ennen kuin huomaatkaan. Voit olla varma, että kun niin tapahtuu, minä tanssin hautasi vierellä."

Kallistan päätäni. Kiiran katkeran pilkan joukossa on aavistus vastentahtoista kunnioitusta. Hän pelkää ajatusta ætlasista kuollakseen.

"On osa ævintýrin luontoa jakaa voimansa ja taikuutensa sen toisen osapuolen kanssa."

Kiira nauraa kähisee. Silmien verenpuna on hänessä ainoa asia, joka ei ole muuttunut.

"Sinun ja krummín loitsu ei ole kuitenkaan sellainen kuin sen kuuluu. Entä jos se ei auta? Kuvitellaan, että loitsusi toimii ja hän ilmestyy takaisin, mutta onkin se hirviö, joksi Reinan taikuuden piti hänet muuttaa. Mitä sinä silloin teet? Entäs jos aukiolle ilmaantuu joku vieras tai tyystin toinen?"

"Siinä tapauksessa Viehka tietää tehtävänsä ja minä luultavasti kuolen", vastaan ilmeettömästi. "Siinä kaikki."

Kiira naputtaa leukaansa lohkeilevilla kynsillään.

"Uusi sidos toisen maagin kanssa saattaisi pelastaa sinut, mikäli krummí osoittautuu hyödyttömäksi. Kai tiedät sen? Rikkoutumattomia lupauksia on särjetty kaltaistesi keskuudessa ennenkin –"

Silmäni kapenevat. Nojaudun eteenpäin Kiiraa kohti, jolloin hän vaikenee kesken lauseen. Valoni pysyy aloillaan tyynen kirkkaana, mutta tiedän Kiiran seuraavan sitä silti varautuneesti.

"Minä olen elänyt hyvän elämän", sanon. "Vaikka se vietäisiin minulta ennenaikaisesti, en katuisi silti mitään. Ja jos joku on tarpeeksi vahva pääsemään pois pimeästä, se on hän – koska hänen ei tarvitse tehdä sitä yksin. Nyt, ole hyvä ja häivy silmistäni."

Ehdin nähdä Kiiran kasvoilla käyvän häijyn irvistyksen ennen kuin hän katoaa. En osaa olla verinoidan lähdöstä iloinen. Painan kämmeneni rintaani vasten ja pysyn täysin liikkumatta niin kauan, että vaunut pysähtyvät.

Linnan taikuus viivähtää lämpimänä tuulena hiuksissani astuessani pihamaalle. Lyhtyjen valot kajastavat ikkunoista. Luokseni kantautuu kaikuja keittiön tuoksuista ja äänistä, pannulla paistuvista juureksista ja Säihkystä hyräilemässä nukkuvalle Eddalle heidän omalla metsänkielellään. Tuuli kertoo, että Hiili tarkkailee pohjoistornista saapumistani.

Vaikka auringonnousuun on vielä aikaa, minä seison aloillani ja odotan, odotan. Sidos pysyy kuitenkin hiljaa.

443.

Minä herään taikuuden taakkaan.

Katson edessäni olevia pergamentteja silmiäni räpytellen. Sulkakynä on kirvonnut kädestäni kesken lauseen ja tahrannut sanat mustaksi sekasotkuksi. En uskonut voivani nukahtaa, mutta ætlasin valta oli sittenkin vahvempi kuin mikään muu.

Hieraisen kasvojani ja yritän päästä perille ajan kulumisesta. Sytyttämäni kynttilä on sammunut. Pimentyneen huoneen ainoa valonlähde kumpuaa revontulista, jotka nekin nukkuvat. On yö. Aurinko ei ole noussut.

Minun ei tarvitse vielä luopua toivostani.

Sisälläni leimuava kipu on metsäpalo, jonka kosketus kantaa aiempaa pidemmälle. On vaikea sanoa, mihin se loppuu ja mistä taikuuteni alkaa. Pahimpina hetkinä, kuten nyt, ne ovat yksi ja sama asia. Kuin se olisi sittenkin kesäpäivän valo, jonka tunnen loputtomana poltteena luissani. Sidokselle ei ole sijaa sen joukossa.

Oliko taikuus sinulle koskaan tällaista? Sattuiko se tällä tavoin? On niin paljon, mitä haluaisin kysyä. Asioita, jotka olen joutunut oppimaan lukuisten virheiden kautta. Toisinaan tuntuu, että olen tehnyt niitä loputtomasti.

Siirrän käteni kasvoilta niskaan. Olkapäitteni särky sentään johtuu huonossa asennossa nukkumisesta, ei mistään muusta. Tuijotan kulmat kurtussa pilalle mennyttä pergamenttia, kunnes joudun myöntämään itselleni, etten kykene keskittymään kirjeenvaihtoon hovin kanssa enää tänä yönä. Revontulet havahtuvat noustessani ylös, mutta vaipuvat pian uudestaan uneen.

Linnan käytävät ovat öiseen aikaan autioita tutulla tavalla. Astun keittiöön nähdäkseni, löydänkö sieltä Eddan, mutta istumapaikka tulisijan vieressä on tyhjä. Kuvittelen hänet siihen silti, neulomaan sukkaa ja maistelemaan Säihkyn ensimmäisiä leipomuksia, jotka olivat yhtä kehnoja kuin minun ensimmäiset loitsuni. Hymyilen muistolle. Eddan lempeän huvittunut ilme oli ollut kuva, jonka kätkin punokseen ja toivoin, että se saavuttaisi hänet.

Hän ei ole saanut minulta pelkästään taikuuttani, vaan muistojani ja tunteitani ja hyviä uniani; häkeltyneen onneni siitä, kun taikuuteni juurtui, tai kun Pouta otti ensimmäiset haparoivat askeleensa tuvan lattialla. Aistimuksen eteläisen meren lämpimistä aalloista lähellä paikkaa, josta hän oli kotoisin.

Koska loitsu välillämme ei ole kokonainen, on mahdotonta sanoa, toimiiko mikään siitä todella. Tahdon kuitenkin uskoa, että se on auttanut häntä pitämään kiinni siitä, kuka hän on. Auttanut jaksamaan pimeän ja pysähtyneiden vuosien ja mädän hiipuvan vaikutuksen läpi.

Annostelen itselleni kuppiin aiemmin hauduttamaani yrttiseosta. Tuttu pistävä maku täyttää suuni, mutta kipu ei laannu. Yritän turhaan etsiä sidosta poltteen takaa. Yön kerrokset vähenevät hetki hetkeltä, lipeävät pois kuin liian nopeasti katoava uni.

Päätän, etten tahdo odottaa aamunkoiton saapumista sisällä.

Linnan puutarhassa vallitsee kuulaankirkas, tyyni yö. Syksyinen pimeä on tumma kangas sen ympärillä. Ensimmäisiin kuuranpeittämiin päiviin on vielä aikaa eivätkä tähdet erotu taivaalta selkeästi, mutta tiedän, että talvi odottaa lähettyvillä jo omaa vuoroaan. Olen tehnyt puutarhan syystyöt hyvissä ajoin sitä varten.

Omenapuun oksat kahisevat hiljaisuudessa. Se on yhä sama puu kuin saapuessani kalvaslinnaan. Vaikka vuodet eivät ole olleet sille aina lempeitä, se on liian itsepäinen taipuakseen ajan vaatimusten alle.

Kuljetan kättäni karhealla kaarnalla. Mielessäni välähtää kaukainen muisto lämpimästä kesäpäivästä ja auringonvalosta, persikan unohtuneesta makeudesta kielelläni. Siitä, miltä minusta tuntui, kun hän hymyili.

Vaivun maahan omenapuun juureen. Ruohonkorsien ja mullan viileys sormenpäitteni alla kohentaa hiukan oloani. Hengitän syvään kerran, toisen. Ennen pitkää kivun tilalle asettuu väsymys, vanha ja pohjaton. Sidos välillämme ei vaikuta johtavan yhtään mihinkään.

Vielä ei ole aamu. Ei aivan vielä.

Minä ajattelen viestejä, jotka kätkin kuolevaan valoon häntä varten:

Ole kiltti ja tule takaisin.

Kaipaan sinua.

Rakastan sinua.

Kukaan muu ei tunne minua niin kuin sinä.

Vedän kaapua lujemmin ylleni. Hiili raakkuu jossakin kaukana. Huokaan ja annan uupumuksen viimein saavuttaa minut.

**

"Alisa."

Kun havahdun, Valve seisoo edessäni.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin uneksin hänestä. Kohdatessamme olen yleensä taikuutensa kanssa kamppaileva nuori tyttö, se johon hän rakastui. Joskus hiuksissani on kukkia; joskus hiukseni ovat vuolas virta hänen käsissään. Hän suutelee minua enkä minä päästä irti. Herättyäni se kaikki sattuu jokaisella kerralla niin paljon, etten ole kestää sitä.

Nyt uneni Valve vain katsoo minua. Odottaa jotakin. Tajuan hämmentyneenä, että minussa on edelleen vuosien raskas paino eikä hän näytä samalta kuin muistoissani. Pitkät hiukset ovat villi sudenturkki. Ne, mitä luulin ensin omenapuun oksien teräviksi varjoiksi, ovat tummia arpia hänen kasvoillaan. Hänen oikea silmänsä on harmaan sijasta musta.

Silti hän ei ole vieras, tai tyystin toinen.

Pimeyden rippeet varisevat Valven yltä korpinsulkina, jotka haihtuvat osuessaan maahan. Jäljelle jää taikuus, hämärän ja kirkkaan veden tuoksu. Tunnen sen etsivän kuiskeen ihollani; punoksen vastauksen kuin hauraan, hapuilevan laulun.

Huuleni raottuvat. En saa sanoja ulos. Pelkään, että tämä hetki rikkoutuu, jos liikun.

"Olen pahoillani", Valve sanoo. Hänen ætlasin merkitsemä äänensä on karhea, rosoinen. Arpisissa sormenpäissä hehkuu yhä aavistus luomaani kesänkajoa, aivan kuin hän olisi pidellyt loitsua kämmentensä sisässä. "Että kesti näin kauan päästä takaisin luoksesi."

Minä hengähdän. Poskilleni alkaa valua kyyneleitä.

"Vielä ei ole aamu", sanon nyyhkytysteni lomasta. "Aurinko ei ole vielä noussut."

Valve hymyilee. Talvenharmaa hänen katseessaan on kyynelistä kirkas.

"Yö rikkoutuu aivan pian. Tule, vheínir. Lähdetään kotiin."

Kompuroin ylös samaan aikaan, kun Valve kumartuu minua kohti. Me horjahdamme yhdessä vasten omenapuuta. Valve sulkee minut syliinsä. Minä suutelen tuttua haaleaa arpea hänen suupielessään.

Taikuutemme, hämärä ja valo, punoutuvat toisiinsa kiinni.

**

A/N2: Kiitos! ❤
« Viimeksi muokattu: 17.04.2022 15:25:11 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 8 654
  • Lunnikuningatar
EKA! ❤️

Tulinpahan vaan tänne sanomaan, että olen sinusta tosi ylpeä, ja tämä oli minusta oikein sopiva lopetus tarinalle, ja että enpä olisi silloin Muinaisina Aikoina uskonut, että tarinasta versoo vielä tällainen. :D Mutta onneksi versoi, huikea suoritus. ❤️

Palaan myöhemmin vielä kommentoimaan, joko täällä tai Tiedostossa, koska ajatuksia on kyllä valtava määrä, mutta pitää selvitellä ja setviä niitä ja tunnereaktioita ensin. Tässä kohtaa siis ihan vain kiitos. ❤️

in the weak light you looked over your shoulder
            you said
nobody ever survives

Korpinkallo

  • *
  • Viestejä: 1
Taikuutemme, hämärä ja valo, punoutuvat toisiinsa kiinni.

mie itken! vaikkakin onnesta.

vau. mistähän sitä osaisi aloittaa. en oikein ehkä sisäistä vielä, että ævintýr on tullut nyt päätökseensä, mutta koitan raapustaa jotain kommenttia kasaan (jos mua ei oo ennen näkynyt täällä, niin oon lukenut ja kommentoinut aikanaan wattpadin puolella, mutta nyt oon lukenut tätä finin kautta jo jonkin aikaa, kun wattpad on kieltäytynyt yhteistyöstä).

tässä luvussa oli ihana kokoelma muistoja koko tarinan ajalta. hallavapeura, valven taikuuden hämärä joka säilyi alisan sisällä, valven luoma sidos alisan ja valven välille silloin kun valve pelasti alisan reinan loitsulta, valven korpit, suojaloitsut (tällä kertaa alisan), parat, arhon kutsuminen pikkupöllöksi niin kuin alisa kutsui malvaa aikanaan, kiiran vierailu, omenapuu, malvalle tehty kukkaseppele (niin kuin alisallekin silloin, kun alisa meni naimisiin/valittiin valven puolisoksi, vähän eri tunnelmissa vaan), taikuuden taakka jonka kokee nyt myös alisa, alisa nukahtamassa kirjeiden ääreen mustekynä kädessä kuten valve aikoinaan... ætlasista palanneen valven kuvailussakin taisi olla vähän referointia siihen, miten alisa tunsi valven taikuuden silloin seremoniassa?

mutta samalla tarinaan tuli myös paljon kaikkea uutta. maaginkaavun omistanut alisa oli ilmeisesti ottanut valven paikan kalvaslinnan maagina. alisa oli paroille rouva, ei enää neiti. ja tietysti aikaakin oli kulunut vuosissa paljon, ja alisa oli elänyt ilmeisesti jo useammankin ihmisen elämän verran. ja tietysti se, että alisa oli jatkanut elämäänsä taikuuden maailmassa kaikesta huolimatta ja tehnyt elämänsä töitä saadakseen valven takaisin.

viime luvusta eteenpäin otettu hyppy ajassa teki tarinan lopusta jotenkin erityisen kauniin ja koskettavan. se, että alisa jaksoi useita kymmeniä vuosia odottaa valvea ja etsiä keinoja siihen, että pääsi auttamaan valvea pois ætlasista. ja se, että alisan ja valven välinen sidos kesti sen kaiken ajan vaikka kummatkin olivat eri kerroksissa maailmaa. mun sydän olisi särkynyt, jos alisa ja valve ei olisi saaneet onnellista loppua, mutta senhän he saivat (tai ehkä enemmänkin uuden alun?).

siinä kai se. kiitos ihan älyttömästi siitä, että oot jaksanut kirjoittaa ævintýriä meille nää vuodet! tää on vaan ollut parasta, koskettavinta ja hienointa, mitä oon finin/wattpadin/internetin maailmasta koskaan lukenut. koko tunneskaala on käyty ævintýrin aikana useaan kertaan läpi. nyt voin elää elämäni onnellisena loppuun, kun tiedän, että alisa ja valve saivat toisensa. korppikuningas ja korppikuningatar <3
« Viimeksi muokattu: 15.04.2022 18:08:15 kirjoittanut Korpinkallo »

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 415
  • kuppi teetä kaipaukseen
Ensireaktio kun tarkastin tänään Finin: mitä, LOPPU?!? Missä välissä, en ollut henkisesti vielä valmis!! Eipähän tarvinnut kriiseillä aikanaan edellisistä cliffhangereista...

Mutta ihanaa, vähän vain sydän särkyi ❤️

Kommentoin sitten myöhemmin, kun jaksan/ehdin. Ja olen vähän toipunut tästä ❤️  ::)
« Viimeksi muokattu: 16.04.2022 18:25:37 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 163
Kaarne: Onnittelut ensimmäisenä kommentoijana olemisesta loppuun saakka. :D Kuten sanottu, ensimmäiset huomiosi ovat aina helpottaneet julkaisun aiheuttamaa stressiä, joten suurkiitos niistä! Olen tosi iloinen, että tämä oli mielestäsi tarinalle sopiva lopetus. Ja Muinaiset Ajat tosiaan, kieltämättä häkellyttää vieläkin, millainen suururakka tästä syntyi mutta lopulta myös valmistui. Kiitos paljon itsellesi lukemisesta! ❤️

Korpinkallo: Toki muistan sinut Wattpadista, olipa tosi mukava huomata, että olet päätynyt lukemaan Ævintýria tänne finiin ja että kommentoit, se merkitsee paljon! ❤️ Tätä loppua kirjoittaessa minulle olivat tärkeitä monenlaiset callbackit tarinan muihin vaiheisiin sekä useampi ympyrän sulkeutuminen, mahtavaa siis että nostit ne esiin. Erityisesti minua ilahdutti tuo sulkakynä kädessä nukahtamisen mainitseminen, koska aa, hienoa että huomasit sen! :D Ja jep, lopussa oli melko suora viittaus siihen, miten Alisa kokee Valven taikuuden Seremoniassa. Tykkään itse todella paljon merkityksellistä aikahypyistä tarinoissa, joten hienoa että se toimi. Huomiosi siitä, että tämä loppu on oikeammin uusi alku, oli myös todella hyvä - tuli itsellenikin oivallus, että aivan, juuri siten sitä pitäisi kutsua. :) Mahtavaa, että olet seurannut Ævintýria näin pitkän aikaa ja tulit vielä kertomaan ajatuksiasi, kiitos paljon! ❤️

Isfet: Heh, minustakin tuntuu, etten ole vieläkään henkisesti valmis tämän loppumiseen, kirjoitin viimeiset osat paljon odotettua nopeammin. :D Hienoa, ettei sydän sentään täysin särkynyt. ❤️ Eikä mitään kiirettä kommentoinnin kanssa, kirjoittele kunhan ehdit.  Minullakin odottaa vielä Hypotermian epilogi kommentoimista... mihin liittyen, tässä äsken juuri vähän haikeana mietin, että nyyh, olisi perjantai eli Hypotermia-päivä. :,) Kiitos, että olet seurannut Alisan ja Valven tarinaa loppuun saakka, kommenttisi ovat aina motivoineet ja ilahduttaneet paljon!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © Maud