Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.  (Luettu 75248 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #340 : 15.03.2021 09:49:50 »
Tein tällaisen hienon fanitaiteen lohdutukseksi seuraavaa lukua odotellessa.  8)

sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 224
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 400/? 20.2.
« Vastaus #341 : 15.03.2021 11:10:11 »
Apua, Kaarne best XD

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 219
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #342 : 05.04.2021 13:17:38 »
Hopearausku: Mahtava kuulla, että uudet osat aiheuttivat vahvan tunnereaktion, se oli kieltämättä pyrkimykseni noiden osien kohdalla. :) Olen myös tosi iloinen, että olet kiintynyt tähän tarinaan ja hahmoihin lukemisen aikana, koska tämä on itselleni myös tosi tärkeä projekti. Aivan piakkoin selviää, miten ástar mahdollisesti vaikutti ja mitä seuraa Valven comebackista. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Crys: Heh, + 10000x ääää todellakin! Ilahdutti paljon kuulla, että hoviosuus oli mielestäsi onnistunut, ja olit muutenkin nostanut kommentissa esiin paljon juttuja, joihin koetin panostaa, jee. Myöskin, mahtavaa että nuo osat onnistuivat herättämään tunteita. ♥ Minullakin on ehdottomasti viha-rakkaussuhde Reinaan, hienoa että pidit hänestä myös tässä loppupuolella, ja hyvä että Edmundin ja Reinan välinen jännite välittyi - sitä oli todella mielenkiintoista kirjoittaa. Jep, Alisa ei vielä ole taikuuden kanssa siinä pisteessä, että siitä olisi ollut tuossa tilanteessa apua. Naurahdin ääneen tuolle Reinan räjäyttämiselle, ja täytyy sanoa, että uusia osia kirjoittaessani mietin sitä (ja Reinan heittämistä pataan) vaihtoehtona välillä kaihoisasti. Olisi poistanut monta pulmaa. :D Mahtavaa, että tämä tarina on onnistunut tarjoamaan tunteiden vuoristoradan, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Juuli: Se on vain hyvä, että tarina on aiheuttanut tässä vaiheessa jännitystä, koen silloin onnistuneeni. :D Ja pahoittelut, että jatkossa kesti - olen kyllä työstänyt näitä uusia osia suurin piirtein koko ajan, mutta ne ovat valmistuneet melko hitaasti. Suojaloitsun arvoitus ratkeaakin viimein näissä osissa. Mahtavaa myös kuulla, ettei Reinan hahmo pettänyt odotuksia! Se onkin todella hyvä kysymys, että olisiko hän lopulta päätynyt tähän samaan ratkaisuun, vaikka Alisa ei olisi paljastanut - hyvin mahdollista, juuri noista mainitsemistasi syistä. Teoriasi on hyvä, ja Edmundin kohdalla asia lienee juuri noin, mutta ei Reinan, koska hän ei ole virallisesti hovin jäsen. Siltä osin Alisa ei siis valitettavasti ole turvassa. :D Tämä on ylipäätään asia, jota olisi voinut tuoda vielä enemmän ilmi tarinassa, kiitos siis paljon huomiostasi. Ja kiitos paljon lukemisesta ja kommentista. ♥

marieophelia: Jee, on aina yhtä häkellyttävän hienoa, että uusia lukijoita päätyy vielä tämän tarinan pariin - tervetuloa, ihanaa että tämän löysit ja olet pitänyt! Olen tosi otettu sanoistasi, ja merkitsee hirmuisen paljon, että mielestäsi tämä ansaitsisi päästä ihan kirjaksikin asti. Rajankulkija on luultavasti omakin suosikkini tämän tarinan taikaolennoista, joten mahtia että pidät siitä. Ja heh, tuo "missä viipyy avioliitto" on kyllä tämän tarinan aikana täysin validi kysymys, muistan miettineeni jossakin vaiheessa, että milloinkohan joku alkaa asiaa jo ihmetellä. :D Mutta, hienoa että slow burn oli nimenomaan raastavaa ja ihanaa. Ei kommenttisi ollut ollenkaan sekava, älä huoli, se ilahdutti suuresti tuota nimenomaista perjantaita. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

Isfet: Tuota nimenomaista valo-lainausta mietin kieltämättä todella pitkään, joten todella ilahduttavaa, että se oli sinunkin mielestäsi onnistunut! :) Jee, kiitos myös paljon kehuista Reinan suhteen, mahtava kuulla, että hän täytti näissä osissa paikkansa. Myös nuo muut lainauksesi olivat sellaisia, joiden muotoilua tuli pohdittua paljon. Nyt sitten viimeinkin luvassa Valven comeback. Kiitos paljon, että luit ja kommentoit! ♥

Lancelot: Hienoa kuulla, että pidit luvusta! Pahoittelut, että tässä piinassa kesti näinkin pitkään, mutta nyt olisi viimein luvassa jatkoa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥

Kaarne: :D Kirjoitan nyt tällaisen suurkommenttivastauksen. Ensinnäkin, kiitos aivan mahtavasta lauseraadista, ne olivat kyllä ehdottomasti tuon viikon iltojen ilo! Kuten jo Isfetille totesin, tuota lauseraadin voittajaa tuli kieltämättä pähkäiltyä (ja otsa kurtussa nimenomaan) todella paljon, joten olen hirmu iloinen, että pidit sitä onnistuneena. Hienoa myös, että luvun lopetus oli kaikessa kauheudessaan onnistunut, koska tuo cliffhanger on ollut minulla tosi selkeänä mielessä jo pidemmän aikaa. Reinaan sekä Reinaan ja Edmundiin liittyvät pohdintasi ilahduttivat myös hirmuisesti - Reinan agenttistalkkerointimeiningit on edelleen paras ilmaus, mutta se oli kieltämättä myös sellainen osuus, jota kääntelin mielessäni todella paljon (Toiminnan lisäksi), joten huojentavaa, että pidit siitä. Edmundin ja Reinan välisen vuorovaikutuksen suhteen sama juttu; olen siihen kulissien taakse kehitellyt kaikenlaista taustarinaa, ja kieltämättä yksi haaste oli, saanko sitä välitettyä. Sama juttu sen suhteen, että loppujen lopuksi Reina on heistä enemmän niskan päällä sitten kuitenkin. Myrkytetyt croissantit kyllä edelleen best. :D Niin kuin nuo kommenttisi muutenkin, kuolematonta patataidetta unohtamatta! Kuten Crysille totesin, niin kieltämättä moisen kohtalon kirjoittaminen Reinalle tuntui varsin houkuttelevalta, ja etenkin kun siitä oli noin inspiroivaa kuvamateriaalia jo olemassa. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista ja kaikesta tsempistä! ♥

A/N: Kiitos vielä kertaalleen teille kaikilla kommenteista, ne ovat ilahduttaneet päiviäni todella paljon! Pahoittelut myös yhteisesti siitä, että jatkossa on kestänyt; nämä uudet osat olivat jostakin syystä todella isotöisiä kirjoittaa. Toivottavasti pidätte. :)


Huom: Osissa 401.–402. mainitaan lyhyesti Edmundin neuvonantaja Kristjan ja hänen oletettu kuolinsyynsä eli itsemurha. Siinä on siis lyhyt viittaus mahdolliseen itsetuhoisuuteen, mutta ei millään tavalla graafisesti kuvattuna. 


**

401.–402.

Minä havahdun tömähdykseen.

Kohottaudun istumaan penkillä silmiäni räpytellen. Luomeni tuntuvat painavilta. En saa heti selvää yksityiskohdista ympärilläni. Yrittäessäni liikauttaa kättäni se tottelee, mutta hiukan vastahakoisesti. Kosketan varoen poskeani. Se on arka. Olen kai huomaamattani nojannut sillä johonkin. Hiussuortuvia valuu kasvoilleni purkautumaisillaan olevasta kampauksesta. Nukahdinko minä?

Hieraisen silmiäni. Kai se ei ole mikään yllätys, kaiken tapahtuneen jälkeen. Jossakin vaiheessa vaunumatkan alkua olen luultavasti –

Oh.

Käännähdän katsomaan ikkunaa vierelläni. Iholleni karkaa lasin lävitse aavistus viileää pohjoistuulta. Talvisen kirkas päivä on valjennut. Erotan maisemasta tummia havupuita, joita ei kasvanut hovissa. Kuninkaanlinnan vaunut liikkuvat eteenpäin nytkähdellen mutta varmasti, minä ainoana matkustajanaan. Nyt niiden suunta on toinen kuin saapuessani.

Olen matkalla kotiin.

Sen pitäisi olla huojentava, hyvä ajatus. Ilon sijasta otsani rypistyy. En saa hymyä kohoamaan huulilleni. Jokin on väärin. Hermostunut tunne vaanii sisälläni ilman, että ymmärrän sen syytä. On kuin olisin nähnyt painajaista, jota en muista enää. Silti sen aiheuttama kauhu kalvaa yhä luissani.

Väärin, väärin. Mutta mikä?

Painan sormeni ikkunalasiin kuin toivoen, että kosketus vetäisi minut paremmin hereille. Puiden ketju liikkuu käteni alla. Katsoessani sitä minä tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, miten päädyin takaisin vaunuihin. Myös muistikuvani hovin tapahtumista ovat osittain epäselviä. Epätarkkoja. En kykene muodostamaan niistä ehjää kokonaisuutta, vaikka yritän.

Vedän henkeä. Muistan saapumiseni, ensimmäisen tapaamiseni Edmundin kanssa. Hänen ja Reinan suunnitelman käydä Valvea vastaan. Sen miten palvelustyttö Valeria oli myös Reina, että hän puhui vastaanotolla kanssani. Muistan Edmundin kertoneen minulle Rahkon surmatuista morsiamista. Lupasin auttaa häntä. Mutta sen jälkeen…

Jokin liikahtaa rintakehässäni, tyhjässä tilassa sydämenlyöntieni välissä. Melkein kuin kipu, kylmä särähdys. Se ei ole valoni.

Se tuntuu pimeydeltä.

Aistimus on ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta se saa minut jännittymään. Hylkään epäselvät kysymykset ja keskityn tunnustelemaan taikuuttani. Valo minussa vastaa kutsuun pehmeänä leimahduksena. Se on samanlainen kuin mihin olen tottunut, lämmin ja varma. Lohdullinen. Taikuuden kirkkaita väreitä läikehtii valojuovina kämmenilleni.

Jostakin syystä huuliltani karkaa nyyhkäys. Ääni on täynnä huojennusta. Aivan kuin osa minusta olisi pelännyt –

Uusi särähdys, yhtä terävä kuin aiemmin. Mieleeni kohoaa äkkiarvaamatta kuva mustan pedon hampaista. Olennon leuat ovat avautuneet leveään hymyyn. Puistatus kulkee lävitseni. Kuvittelenko, vai tuntuiko valoni hetken verran heikommalta? Käteni ovat jälleen taikuudesta paljaat. Valon sijasta niiden yli lipuu vaunun ikkunaverhojen varjo.

”Minähän varoitin sinua, pikkumaagi.”

Se on melkein helpottavaa; keskittyä uhkaan, joka on tuttu. Kohotan katseeni minua vastapäätä istuvaan Kiiraan. Hän nojaa käsiinsä ja tarkastelee minua punaiset silmät loistaen. Kasvoille on kohonnut vahingoniloinen virnistys.

”Kuvittelit, ettet kaipaa neuvojani. Nyt maksat siitä.”

Minä jään tuijottamaan hänen kynsiään, niiden tappavaa terävyyttä. Muisto yrittää liikahtaa mielessäni. Tärkeä muisto, vaistoni sanoo. Mutta aina kun olen saamaisillani siitä otteen, se karkaa ulottuviltani mustan veden syvyyksiin. Äännähdän turhautuneena.

”Harmi, ettet itse tule tajuamaan sitä”, Kiira jatkaa venytellen. ”Olisi niin paljon hauskempaa, jos –”

”Jokin on väärin”, minä keskeytän, enemmän itselleni kuin Kiiralle. Sanojen lausuminen ääneen saa hämmennykseni tuntumaan hiukan todellisemmalta.

Kiiran kasvoilla käy yllättyneisyys. Hän kätkee ilmeen ärtyneen oloisesti.

”Sinä tunnet sittenkin Reinan loitsun?”

Minä säpsähdän.

”Reinan –”

Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä. Kehoani pitkin kulkee uusi puistatus. Tällä kertaa se johtuu kauhusta, jonka olin unohtanut. Kuinka saatoin unohtaa? Reina. Hopeamedaljonkini hänen kaulallaan. Tuskasta huutava Simon. Veritaikuus, mätä. Mädän musta terä, lävistämässä minut.

Unohtuneet muistot vyöryvät mieleeni voimalla, joka muistuttaa tulvaa rikkomassa kevätjäätä. Minun on painettava kynnet kiinni ihoon, jotten hautautuisi tunteiden kaaoksen alle.

Mutta samalla hetkellä kun muistot ilmestyvät, ne alkavat jo haalistua. Muuttua epäselviksi kuin niiden ylle sataisi mustaa sadetta tai tuhkaa. Pian kykenen hädin tuskin saamaan mieleeni, miksi päässäni kaikui hetki sitten Simonin huuto.

”Mitä tämä oikein on?” minä kuiskaan. En pysty piilottamaan pelkoa äänestäni.

”Hmm.” Kiiran silmät siristyvät. Hänen katseensa kulkee ylitseni. ”Siinä on särö. Jokin esti loitsua onnistumasta täysin. Teitkö sinä jotakin, pikkumaagi? Hyökkäyksen hetkellä?”

Minun on kamppailtava löytääkseni oikean vastauksen. ”Solmin loitsun. Ástarin. Tai – ainakin luulen niin. Tunsin valon –”

Kiira naksauttaa kieltään. ”Se selittänee asian. Mutta kyseessä on vain ohut särö, ja Reinan loitsu on vahva. Pahoin pelkään, pikkumaagi, ettei sinusta ole vastusta sille. Alat jo nyt menettää otettasi. Se verenpetturi on vielä juonikkaampi kuin kuvittelin.”

Sanoista kuultaa vastentahtoinen ihailu. Minä huomaan sen kuitenkin vain etäisesti. Joudun tekemään kaikkeni, jotta ymmärrän, mistä ylipäätään puhumme. Kivun kylmä syke on muuttunut vahvemmaksi sisälläni. Se saa minut ajattelemaan mustan veden laineita, lyömässä kaiken aikaa sydäntäni vasten. Hymyilevä peto sentään on kadonnut.

Puserran seuraavan kysymykseni yhteen purtujen hampaitten välistä:

”Mikä loitsu?”

Kiira kumartuu noukkimaan vaunujen lattialta jotakin. Hän esittelee minulle hiekanjyvää.

”Tällainen. Olemattoman pieni pala mätää sisälläsi. Mielenkiintoista, eikö totta?”

”Se ei tuntunut olemattomalta.” Ilmeeni vääristyy ajatellessani, kuinka paljon minuun sattui mädän iskeytyessä. Se on muisto, joka haalistuu muita hitaammin.

”Hmm. Ehkä ei. Sellainen se siitä huolimatta on. Niin olematon, ettei kehosi tai taikuutesi pitäisi osata kunnolla tunnistaa sitä. Ei myöskään krummí. Se, että kykenet siihen nyt, johtunee säröstä. Se ei silti muuta lopputulosta. Mätä on jo alkanut jäytää sinua sisältä, levittäytyä yhä laajemmalle veressäsi. Ennen pitkää sen on helppoa tehdä tuhoaan – ja käyttää sinua miten mielii.”

Minä kalpenen. ”Käyttää?”

”Mm. Reina on loitsinut mätään käskyn, joka sen pitää suorittaa. Sitä voisi kaiketi verrata sisarteni krafjaan. Kunhan mätä leviää tarpeeksi, Reinan käskystä tulee käsky myös sinulle, niin ettet kykene ajattelemaan mitään muuta. Sinusta tulee hänen krafjansa. Sillä ei tosin ole merkitystä, toteutatko hänen tahtonsa vai et – katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään. Krummí on onnistunut siinä, koska hänen taikuutensa suojelee häntä pahimmilta vaurioilta.”

Kiira kääntelee hiekanjyvää kynsissään. ”Juureton taikuus ei moiseen kykene. Siksi sinä taas kuolet. Reinan tuntien varsin kivuliaasti, uskoisin.”

Tuijotan verinoitaa. Kuvat valtaistuinsalin tapahtumista pyörivät mielessäni tuhkaan peittyneinä. Yksi niistä on aiempaa selkeämpi, ehkä sen takia, mitä Kiira sanoi krafjasta.

”Suojaloitsuni ei toiminut.” Ääneni kuulostaa pieneltä. ”Reina pystyi hyökkäämään kimppuuni mielensä mukaan.”

”Tsk. Ja kuitenkin se on yhä ylläsi, täysin vahingoittumattomana. Kerrohan – oliko sinulla hovissa jotakin, joka ei kuulunut sinulle?”

Kosketan kaulaani. Se on alaston. ”Minulle annettiin koru. Opaalikoru. Siinä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista loitsua. Varmistin sen. Muussa tapauksessa en ikinä olisi –”

"Niin kovin varma omista taidoistaan", Kiira keskeyttää häijysti. "Väitätkö, että olisit tunnistanut kätketyn suojaloitsun? On paljon vaikeampaa huomata puolustus kuin hyökkäys. Varsinkin, jos puolustus kohdistuu sinuun itseesi."

"Suojaloitsu", minä toistan epäuskoisena. "Mutta veritaikuus..."

"Kuka sanoo, että se oli Reinan omaa taikuutta? Ehkä hän on huijannut sen joltakulta noidalta, ehkä ei. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin ollut juuri suojaloitsu, omaasi hienoisesti heikompi, ja se on hämännyt Agnesin krafjaa; saanut sen uskomaan aina ratkaisevalla hetkellä, ettei sen pidä reagoida. Todellisuudessa toinen suoja on ollut täysin hyödytön.”

Tieto saa minut painamaan rystyset otsaani vasten. Yritän olla huomaamatta, miten kovasti käteni tärisevät. Totuus on, että ajattelin korua tutkiessani vain veritaikuutta. Jos olisin ollut tarkempi... osannut etsiä tyystin toisenlaista loitsua...

”Kuinka oikein tiedät tämän kaiken?”

”Kuvitteletko, että valehtelen?” Kiiran lausumana se kuulostaa uhkaukselta.

”En.” Niin paljon kuin tahtoisinkin. ”Mutta jos sinä todella tiedät, että minä… Tiedät, mitä minulle tapahtuu, tahdon ymmärtää, miksi. Näetkö kaiken sen vain katsomalla minua?”

”En katsomalla”, Kiira tuhahtaa. ”Olen joutunut korjailemaan sen verenpetturin sotkuja liiaksi asti. Mitä sinun loitsuusi tulee, niin minä tunnen sen; Reinan taikuuden säikeet, jotka tekevät mädästä sisälläsi kuin krafjan. Mutta lisäksi tunnistan sen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Reina käyttää kyseistä loitsua. Hän on koetellut rajojaan ahkerasti viime aikoina, kuten sinä ja krummí luultavasti tiedätte.”

Nielaisen. Mieleeni muistuu tapa, jolla Valve kertoi Edmundin neuvonantajan kuolleen. Vaikutti siltä, kuin hän olisi tehnyt itsemurhan. Entä jos se ei ollutkaan lavastus, vaan Reinan taikuudella hänelle antama käsky?

Kiira nojautuu lähemmäs, kuin kertoakseen minulle salaisuuden. Hänen äänestään tihkuu teennäinen ystävällisyys:

”Älä suotta tuudittaudu valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Tämä on pelkkä ohimenevä selvyyden hetki. Pian loitsu saa sinut valtaansa ja pyyhkii tapahtumat uudelleen mielestäsi. Luultavasti myös tämän keskustelun. Ja vaikka jollain ilveellä ymmärtäisit jonkin olevan vialla, et voisi kertoa siitä kellekään. Reina on pitänyt siitä huolen. Mikä sääli, ettei krummí ole verinoita, eikö totta? Silloin hän tunnistaisi mädän helposti.”

Valve. Reina sanoi jotakin – että minä olen veitsi –

Hämmennykseni rikkoutuu kaikennieleväksi epätoivoksi. Ennen kuin ehdin estää itseäni, tartun Kiiraa ranteesta. Hänen ihonsa on jäätävän kylmä. Jo toisen kerran tapaamisemme aikana hän näyttää aidosti yllättyneeltä.

Minussa ei ole tilaa ylpeydelle. ”Kiira. Auta minua. Ole kiltti. Sinun täytyy kertoa tästä Valvelle.”

Kiiran katse viipyy sormissani, pusertamassa hänen kättään. Hetken verran olen varma, että hän repii minut kappaleiksi moisesta julkeudesta. Sen sijaan hän kysyy, hyvin pehmeästi:

”Ja miksi ihmeessä minä niin tekisin?”

Minä keskityn hänen ihonsa säälimättömään kylmyyteen. Se auttaa muistamaan tuhkan läpi, mitä haluan vastata hänelle.

”Koska sinä vihaat Reinaa enemmän kuin minua.”

Kiiran kulmat kohoavat. Sitten hän nauraa, pitkään ja ilottomasti.

”Voi, älä suotta vähättele itseäsi. Vihaan teitä yksinkertaisesti eri tavalla.” Kiira riuhtaisee kätensä irti ja ravistelee sitä kuin karkottaakseen kosketukseni. Hänen huulilleen on levinnyt julma hymy. ”Sitä paitsi se, että pitäisin sinusta, ei välttämättä muuttaisi asiaa miksikään muuksi. Hyvästi, pikkumaagi. Oli mielenkiintoista tuntea sinut.”

Sen sanottuaan Kiira katoaa. Vaunuun jää hänen jäljiltään vanhan veren haju, häivähdys haurasta kuunvaloa. Minä tuijotan tyhjää istuinta edessäni epäuskoisesti, kunnes hautaan kasvot käsiini pettymystä nieleskellen. Oli typerää kuvitella, että hän auttaisi. Mokoma hyödytön, viheliäinen –

Rintakehäni lävistää jälleen kylmä kipu. Nojaudun eteenpäin haukkoen henkeäni. Mustien aaltojen voima yltyy. Vai ovatko ne sittenkin mustan pedon kynnet, raapimassa valoani ja sydäntäni? Tuhkansekainen sade lankeaa muistojeni ylle aina vain.

Ei. En voi antaa Reinan voittaa. Minun on muistettava. En saa unohtaa.

Etsin katseellani epätoivoisesti jotakin, jolla voisin muistuttaa itseäni myöhemmin Reinan loitsusta. Jos minulla olisi pergamentinpala, pystyisin ehkä –

Mutta on liian myöhäistä. Silmissäni tummenee. Kun mustuus nielaisee minut, se tekee niin miltei lempeästi.

403.

Uneeni kantautuu korppien raakunta.

Itsepintainen ääni on ensin vain vaimea, mutta vahvistuu vahvistumistaan. Lopulta se sysää minut hereille. Räpyttelen silmiäni ja suoristan tokkuraisesti mekkoni rypistynyttä helmaa, pyyhkäisen pois kasvoilleni valahtaneet hiussuortuvat. Huonossa asennossa kyyhöttäminen tuntuu särkynä hartioissa. Olen kaiketi nukkunut jo pidemmän aikaa.

Huomaan käsieni jomotuksen vain hädin tuskin. Raakunta ei ole lakannut. Minä terästäydyn ja nojaudun kiireesti lähemmäs vaunujen ikkunaa. Lasiin on kasvanut matkan aikana kuuran peittämiä kukkia. Pakkasilma ja minussa havahtunut toivo karistavat loput unen rippeistä yltäni.

Huurteen lomasta näen hämärtyvän illan ja lumisen metsän, havupuiden lomassa lentävän korppiparven. Mustat hahmot erottuvat valkoisesta maisemasta kuin varjokuvat.

Seuraan henkeäni pidätellen, kuinka yksi korpeista erkanee muiden joukosta ja käy aivan lähellä vaunuja. Siipien liike on kärsimätön. Kiirehdi jo, korppi tuntuu vaativan. Sinua odotetaan. Tajuan, että kyseessä on Hiili. Kauempana erotan Kaarneen siipien kuluneen hopean. Vanhempi korppi raakkuu nuoremmalleen paheksuvaan sävyyn.

Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Saavun pian kotiin.

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Linnan pihamaa on talven alla pimeä ja hiljainen. Sataa kevyttä pakkaslunta. Ajaja pysäyttää hevosensa aivan porttien juurelle. Minulle selvää pian, ettei hän halua viipyä maagin mailla yhtään pidempään kuin on pakko. Ehdin hädin tuskin avata oven ja laskeutua vaunuista ulos, kun ne lähtevät jo uudelleen liikkeelle. Äkillinen nykäys viimeisillä askelmilla on saada minut menettämään tasapainoni.

Mutta ennen kuin ehdin kompastua, tutut kädet tarttuvat minusta kiinni ja laskevat maahan. Kirpeän pakkasilman sijasta minua vastaan tulvii metsän hämärä.

Valve hellittää otteensa vyötäisiltäni ja ottaa askeleen taaksepäin. Hänen taikuutensa sen sijaan ei päästä irti. Hämärä häilyy ihollani tuttuna ja rakkaana, huolestuneena ja huojentuneena. Siitä huokuva pohjaton hellyys kertoo minulle, kuinka paljon sen omistaja on minua ikävöinyt. Valoni koskettaa Valven taikuutta miltei kainosti.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Tunnen, kuinka muu katoaa ympäriltäni. Ainoa millä on merkitystä on Valve, hänen harmaiden silmiensä talvinen tummuus, suupielten vakava ilme. Muisto hänen käsistään vyötärölläni. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään on puoliksi sulanutta lunta. Hiutaleita on takertunut myös hänen talvikaapunsa kankaaseen. Tajuan, että Valven on täytynyt odottaa pihamaalla jo kauan.

Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.

Kurkkuani kuristaa. En enää kykene erottamaan vaunujen rattaiden ääntä. Se antaa minulle rohkeutta sanoa tukahtuneesti:

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”

Valve räpäyttää silmiään. Katsahdettuaan ensin vaunujen suuntaan hän ojentaa kätensä minua kohti ja hipaisee poskeani. Varovasti, hellästi; kuin haluten varmistaa, että todella seison hänen edessään. Kosketus herättää minussa välittömästi kaipauksen.

Hänen iholleen kerääntynyt koleus saa kulmani kuitenkin myös kurtistumaan.

”Valve, ihan todella. Tiedän kyllä, että inhoat kylm–”

Lauseeni katkeaa kesken hänen vetäessä minut syliinsä.

Valve hautaa kasvonsa olkapäätäni vasten. Hänen käsivartensa kiertyvät ympärilleni, kurovat umpeen pienimmänkin välimatkan. Hämärän sävyt huokuvat helpotusta ja lohtua yhtä aikaa. Ne punoutuvat osaksi valoani meidän painautuessamme kiinni toisiimme.

Minä kiedon käteni Valven niskaan miltei hätäisesti, kuin en sittenkään voisi päästä tarpeeksi lähelle. Hän tuoksuu pakkasillalta ja Eddan hunajakakuilta. Silmäni täyttyvät kyynelistä. En kykene kunnolla erottamaan niiden syytä. Tunteita on yksinkertaisesti liikaa, pelkkänä sekasotkuna sisälläni. Nyyhkäisen vaimeasti.

”Oletko kunnossa?” Valve kysyy hiljaa, yhä minusta lujasti pidellen. Hänen hengityksensä lämpö hipoo kaulaani. ”Mitä Edmund oikein – Entä Reina – Simon lähetti viestin, mutta se ei –”

Ennen kuin ehdin vastata, hän ottaa kasvoni käsiensä väliin. Näen Valven otsan rypistyvän hänen huomatessaan kyyneleeni. Hämärän ote muuttuu tutkivaksi samalla, kun Valve koskettaa leukaani, kaulallani kiivaana sykkivää pulssia. Hän painaa otsansa omaani vasten. Tajuan hänen etsivän merkkejä jostakin väärästä, mädästä tai veritaikuudesta.

Minut valtaa hellyys. Tahdon kertoa hänelle olevani kunnossa, karkottaa huolen hänen kasvoiltaan. Haluan, ettei hänen tarvitse pelätä puolestani enää –

jokin särähtää sisälläni.

Hätkähdän. Mitä se oikein oli?

”Alisa?” Valve tarkkailee minua huolissaan. Minä tunnustelen oloani hetken, mutta pudistan sitten päätäni. Pelkkää kuvitelmaa.

”Ei hätää. Minulla on kaikki ihan hyvin. Eikö totta?”

Kohotan käteni Valven sydämenlyöntejäni tunnustelevalle kämmenelle. Lyhyen epäröinnin jälkeen hän kietoo sormemme yhteen.

”Minä – niin.” Hänen tutkiva katseensa pysähtyy kaulalleni. ”Missä medaljonkisi on?”

En heti ymmärrä, mitä Valve kysymyksellään tarkoittaa. Sitten hymyilen hiukan alakuloisesti ja taputan mekkoni taskua.

”Suojassa täällä. Minulla ei ole hätää, mutta... kaikenlaista tapahtui. Minun oli piilotettava siirtoloitsu Reinalta.”

Huomaan, kuinka puhuessani osa huojennuksestani hiipuu. Vaikka olen kotona, kaikki ei ole suinkaan vielä selvää. Myös Valven ilme synkkenee.

”Simonin viesti antoi ymmärtää, ettei vierailusi sujunut täysin odotetusti. Mitä oikein tapahtui?”

Minä värähdän, kun muistot hovin tapahtumista valtaavat mieleni. ”Se on pitkä tarina.”

”On parempi, että puhumme siitä sisällä. Alisa –”

Valve pyyhkii kyyneleet kasvoiltani. Niiden joukkoon on sekoittunut lumihiutaleita. Hänen äänensä on karhea, kun hän sanoo:

”Tervetuloa kotiin."

Minä hengitän sisääni hänen taikuutensa tuoksua. "On hyvä olla kotona."

Puhuessani särähdys kiirii minussa jälleen; riitasointu sydämenlyöntieni lomassa. Siinä on jotakin – kylmää, valpasta. Kuin jokin tässä hetkessä olisi havahduttanut sen.

Mutta ennen kuin ehdin saada ajatuksesta kunnolla otteen, se murenee tuhkaksi sormissani.


404.–405

”Heidän suunnitelmansa perustuu yksin sille, että minä suostun auttamaan heitä. Tai, ainakin he haluavat minun uskovan niin.”

Kerron matkastani Valvelle linnan keittiössä. Tunnelma siellä on lohdullisen muuttumaton. Tulisijan liekit hohkavat lämpöä, johon on sekoittunut yrteillä täytetyn leivän tuoksu. Edessäni on tyhjä keittolautanen. Edda ei antanut minun puhua hovista sanaakaan ennen kuin olin syönyt.

”Edmund ja Reina kuvittelevat, että tahdon siten ansaita vapauteni."

Pyörittelen teemukia käsissäni samalla kun jaan hovinvierailuni sanoillani osiin. Se on vaikeampaa kuin kuvittelin. Minua painaa tieto, että vaikka matkani sujui periaatteessa hyvin, uutiseni ovat kaikkea muuta kuin hyviä. Reinalla on Edmundiin todella niin paljon valtaa kuin pelkäsimme. Ja se, mitä he aikovat, haluavat minun tekevän ¬–

"Mikään muu kuin sinun kuolemasi ei enää riitä Edmundille. Se on selvää."

Ääneni takeltelee vihasta. Valve kuuntelee selostustani herkeämättä. Hän istuu minua vastapäätä, vierellään koskematon teemuki. Vaikka välimatkamme on olematon, taikuutemme eivät lakkaa tunnustelemasta toisiaan. Se ja Valven muu läheisyys on kuin vakuutus siitä, että olen kotona. Tajuan tarvitsevani sitä vielä enemmän kuin kuvittelin.

Kun vaikenen kootakseni ajatuksiani, Valve toteaa:

”Moinen on luultavasti Reinan vaikutusta. Ennen Edmund olisi tyytynyt pelkästään sopimuksemme tuomaan valtaan. Hän itse tuskin olisi tullut ajatelleeksi, että kuolemani voisi olla vaihtoehto.”

Hänen tyyni äänensävynsä saa suupieleni pusertumaan yhteen. ”Se on pahin mahdollinen uutinen.”

”On huolestuttavaa, että Edmund on valmis sellaiseen”, Valve myöntää. ”Mutta ainakin nyt tiedämme siitä, ja mikä kaikkein tärkeintä, he päästivät sinut lähtemään. Niin kauan kuin he kuvittelevat, että olet osa heidän suunnitelmaansa, meillä on etulyöntiasema. Voimme kertoa tietomme noidille ja valmistautua tulevaan yhdessä.”

Minä tuijotan puoliksi juotua teetäni. Hiljaisuuden täyttää palavien puiden rasahtelu. Valve jatkaa vaimeammalla äänellä, pystymättä peittämään huoltaan:

”Sanoivatko tai tekivätkö he jotakin muuta, Alisa? Simonin kirje tuskin olisi ollut niin hätääntyneen oloinen pelkästään heidän suunnitelmansa takia. Yksityiskohtia siinä oli vain vähän. Se, että Edmund tahtoo minut hengiltä, ei ole kaikesta huolimatta mikään yllättävä uutinen.”

Vavahdan. Seuraavia sanoja on vaikea lausua:

”Edmund… hän uhkasi äitiä ja Malvaa. Ei suoraan, mutta hyvin selvästi. Hän antoi ymmärtää, että heille tapahtuu jotakin, ellen auta häntä. Reina tiesi jopa Malvan nimen.”

Sisälläni kohoaa kauhu, kun vain ajattelenkin sitä. Tilanne on muistikuvissani enää pelkkää vihan ja pelon sekaista sumua. Valven kasvoille ilmaantuva raivo muistuttaa pakkasyön kylmyyttä. Hän koskettaa kättäni, hieroo kämmenselkääni tyynnyttävästi peukalollaan.

”Olen pahoillani, että sinun oli kuultava sellaista. En anna minkään vahingoittaa perhettäsi. On hyvin luultavaa, ettei Edmund todellisuudessa edes pystyisi siihen sopimuksemme vuoksi. Matkaan kuitenkin heti huomenaamuna kotikylääsi ja varmistan, että suojaloitsut ovat paikoillaan. Sopiiko se? Ne ovat jo nyt niin vahvoja kuin voivat.”

Nyökkään pienesti. Valve puhuu ilman epäilyksen häivääkään. Tiedän kyllä, että hän tekee kaikkensa varmistaakseen äidin ja Malvan turvallisuuden. Heillä ei tule olemaan hätää.

Silti oloni on kaikkea muuta kuin tyyni. Jään katsomaan Valven kättä omani päällä. Valoni värähtelee aiempaa kiivaammin. Terävämmin. Vai onko se sittenkään valoni? Miksi se tuntuu niin –

Keittiön ovi avautuu, ja sisään astuu Edda. Hänen kasvonsa ovat yhä hiukan itkuiset. Sen näkeminen särkee sydäntäni, vaikka tiedän, että Eddan aiemmin vuodattamat kyyneleet olivat huojennuksen kyyneleitä. Hän oli odottamassa minua ja Valvea linnan eteishallissa saapuessamme sisään. Olimme halanneet toisiamme lujasti.

Nyt Edda suo minulle hiukan voipuneen hymyn.

”Kaikki on valmista, Alisa-neiti. Pääsette nukkumaan.”

Vaikka ajatus unesta tuntuukin houkuttelevalta, minä epäröin. Käännyn katsomaan Valvea.

”Eikö meidän pitäisi ensin päättää, mitä teemme Reinan ja Edmundin suhteen?”

”Kertomasi perusteella he eivät ilmaannu toteuttamaan aikeitaan tänä yönä – tai edes huomenna. Ehdimme laatia oman suunnitelmamme, kunhan olen ensin käynyt kotikylässäsi.”

Kun en näytä vakuuttuneelta, Valve lisää lempeämmin:

”Ymmärrän kyllä huolesi, mutta silmäsi pysyvät hädin tuskin auki, vheínir. Olet kokenut paljon. Tarvitset lepoa.”

”Aivan kuten tekin, isäntä”, Edda puuttuu puheeseen puuskahtaen. ”Ette ole levännyt silmäntäyttä sen jälkeen, kun emäntä lähti. Minun oli lahjottava hänet hunajakakuilla, jotta hän asettuisi edes hetkeksi aloilleen ja söisi jotakin, Alisa-neiti.”

Edda ei ole näkevinään Valven häneen luomaa pitkää katsetta. Minusta karkaa naurahdus, joka juuttuu kuitenkin kurkkuuni kesken kaiken. Heidän huolensa ajatteleminen tekee minut surulliseksi.

Valve vilkaisee minua. Hän kumartuu puoleeni ja sanoo luottamukselliseen sävyyn, harmaat silmät lämpiminä:

”Se oli hyvin vakuuttava lahjus. Sitä paitsi kuvittelin mielessäni ankaran ilmeesi, kun Edda kertoisi, etten ole syönyt mitään. Se auttoi minua tulemaan järkiini. Älä siis huoli.”

Suupielilleni kohoaa pieni hymy, luultavasti kuten Valve toivoi. Hänen sanansa eivät silti täysin riitä karkottamaan sisälläni jäytävää epämääräistä ahdistusta. Se tuntuu kumpuavan jostakin syvältä.

Haluaisin sanoa nukkuneeni jo tarpeeksi, mutta totuus on, että olen yhä väsynyt. En usko, että minusta on punomaan suunnitelmia enää tänään. Ajatukseni ovat kuin hauraita lankoja, jotka katkeilevat poikki kesken kaiken.

”Ehkä meidän kummankin on parempi mennä nukkumaan”, totean Valvelle, joka nyökkää ja nousee auttaakseen minut ylös. Tarttuessani hänen käteensä olen helpottunut, ohikiitävän hetken, ettei mikään väärä minussa reagoi kosketukseen.

Mutta sen on jälleen yksi katkeava lanka. Jälleen yksi kivensiru vajoamassa mustaan veteen.

**

Valve kirjoittaa työhuoneessaan noitapiirille Edmundin ja Reinan suunnitelmasta sillä välin, kun minä valmistaudun yöpuulle.

Inhoan sitä, miten vaikeaa hovin tapahtumia on karkottaa mielestäni. Pihamaalla levottomuus peittyi kotiinpaluustani aiheutuneeseen huojennukseen ja riemuun, mutta nyt tunnen sen jälleen vaanivan ajatusteni reunoilla. Ahdistukseni on sama vaikeasti tavoitettava paino kuin keittiössä. Se rikkoo matkani sirpaleisiksi kohtauksiksi, joita en edes tahto enää asettaa enää järjestykseen.

Hieraisen kasvojani ärtyneenä. Minulla ei ole hätää, muistutan itseäni. Ylenpalttisten koristeiden ja jatkuvan kätketyn uhkan sijasta makuuhuone on tuttu ja turvallinen, sen valaistus tummanpehmeää hämärää. Kukaan ei ole lukinnut minua sisään tai tarkkaile parhaillaan jokaista askeltani. Olen kotona. Kaikki on hyvin.

Vakuutteluistani huolimatta minua ravisuttaa puistatus, kun riisun mekkoa päältäni: sekoitus vanhaa pelkoa ja väsymystä. Kangas tuntuu nihkeältä iholla. Siinä kummittelee yhä vastaanoton voimakkaiden hajusteiden tuoksu, hovin tyhjä yltäkylläisyys.

Ajattelen hoviväen sijasta sitä, että pääsen pian nukkumaan Valven viereen. Pusertava tunne rintakehässäni ei katoa, mutta heltyy vähän. Mekko ja siihen liittyvät muistot valahtavat jalkoihini. En tarvitse mitään niistä enää tänään.

Vaimea kolahdus havahduttaa minut. Olin unohtanut jälleen medaljongin. Se on pudonnut mekon mukana lattialle.

Kyykistyn alas hiukan hätääntyneenä. Toivottavasti en rikkonut korua tai taikuutta sen sisässä. Muistan kyllä, kuinka paljon kultaa Valven oli käytettävä siihen.

Hopeinen kansi on huojennuksekseni vahingoittumaton. Kääntelen medaljonkia käsissäni, tunnustelen Agnesin pihkantuoksuista loitsua. Krafjan ääriviivat ovat jotenkin –

ovat mitä?

Räpyttelen silmiäni. Ei mitään. Kaikki on kunnossa. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä. Laskostan mekon tuolille ja asetan medaljongin hyvin varovaisesti sen viereen. Tehtyäni muut iltatoimet vaihdan yömekon ylleni ja pesen kasvoni. Veden viileys saa minut värähtämään. Kun pujahdan sänkyyn, vedän peiton päälleni tiiviisti, kiitollisena sen suomasta lämmöstä.

Häilyn pitkään unen ja valveen rajalla, kuulumatta täysin kumpaankaan. Havahdun, kun sänky notkahtaa merkiksi Valven saapumisesta. Hän asettuu varoen makuulle ja kääntyy niin, että olemme kasvokkain. Hänen yöntummat hiuksensa valuvat avonaisina olkapäitten yli. Hillitsen haluni koskettaa niitä, vaikken ole oikein varma, miksi.

”Valmistuiko kirje?” kysyn sen sijaan.

”Valmistui. Lähetin Kaarneen viemään sen. Se on tosin pelkkä alustava selonteko, jotta he tietävät mitä odottaa. Voimme hioa seuraavaa askeltamme aamulla.”

Minä mumisen myöntyvästi. Tunnen kasvoillani Valven katseen. Välillämme vallitsee pehmeä hiljaisuus, hämärän ja valon kehystämä. Se kuuluu vain meille kahdelle.

”Onko kaikki hyvin?” Valve kysyy viimein. ”Todella?”

”On”, minä vastaan miettimättä. ”On nyt.”

Väärin.

Valve tarkkailee minua edelleen, kuin ei olisi täysin vakuuttunut. Otsani rypistyy huomatessani varjot hänen silmiensä alla.

”Jos vain tahdot puhua ¬–”

Löydän ääneeni etsimättä kevyen sävyn. ”Hyvä yritys, sulhanen. Näen kyllä, että olet nukahtamaisillasi, vaikka yritätkin sinnitellä. Taikuutesi myös. Ehdimme puhua tästä kaikesta huomenna. Eikö niin?”

Äkillinen hymy valaisee Valven kasvot. Aistin hänessä silti yhä myös hienoisen huolen. Hän suukottaa päälakeani ja sanoo:

”Minun oli ikävä sinua. Nuku hyvin, vheínir. Teemme tästä kaikesta selkeämpää aamulla.”

Minussa kiirii kylmä värähdys. En ymmärrä, mistä se kumpuaa. On kuin Valve olisi koskettanut haavaa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Mutta minähän tiesin, eikö? Kaikki nämä mustat kuiskaukset sisälläni –

Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Minä taas valvon. Valvon pidempään kuin tavallisesti, uupumuksestani huolimatta. Kuuntelen Valven tasaista hengitystä ja sydämenlyöntejä, paljon rauhallisempia kuin omani. Hänen hämäränsä on unessa levollinen.

Ajatellessani sitä tunne joka ei ole valoni liikehtii sisälläni; särähtely, riitasointu. Se on kylmä ja terävä ja nälkäinen. Huomio kuitenkin tulee ja menee, kuin rantaan lyövä aalto. En kykene pitämään siitä kunnolla kiinni – ymmärrä, että minun ylipäätään tulisi tehdä niin.

Kun viimein nukahdan, näen unta, jossa pimeä syö minun sydämeni.

**
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 22:58:27 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #343 : 05.04.2021 13:30:14 »
EKA!

Onneksi minulla on tähän tilanteeseen jo sopiva meemi.  8)



Also:  >:(  >:(  >:(

Seuraava kuukausi menee meikällä taas murehtiessa. 😭😭😭 On se nyt kun pitää piinata lukijoita tällä tavalla.

(Luku oli, kuten aina, erinomainen. ❤️ Palaan asiaan jahka vähän rauhoitun, eli ehkä viikon päästä tjsp. :P (No okei, voi tapahtua jo aiemmin, kukapa tietää.))
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #344 : 05.04.2021 15:05:29 »
Yhdyn Kaarneen kommenttiin kokonaisuudessaan. Nyt ei pysty, ei kykene ja aaaaaaahhh!!!!!!

❤️
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 345
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #345 : 05.04.2021 18:12:02 »
AAAAAAAAAAAAAaaaaavoieivoieivoieivoieii

Joo. Mitenkäs tässä pitäisi nyt oikein rauhoittua? Oli pakko mitata sydämensyke tämän luvun lukemisen jälkeen, ja ihan näin for the record, se huiteli jossain kahdensadan tietämillä :D

Tosiaan! En kyllä osaa päättää, oliko tämä luku aivan ihana vai aivan kamala (pelkästään hyvällä tavalla!), mutta ainakin tämä oli taattua, upeaa Okakettu-laatua <3

Tunteet istuu just nyt vuoristoradassa, jossa on PALJON kieputusta ja mäkiä, kuten ehkä tämän kommentin ulkomuodostakin huomaa :D Tuntuu, että eihän tässä pysty oikein keskittymään mihinkään. Kiiran kohtaaminen alussa oli ihan hirveän hyvin kirjoitettu, hän on kyllä ihan täydellinen selittämään asioita halki! Muistan, miten tarinan alkupuolella Kiira tuntui ihan sellaiselta überpelottavalta pääpahikselta, nyt taas... Oman elämänsä antisankarilta? Puolipahikselta? En kyllä tiedä. Joka tapauksessa hän on hirveän mielenkiintoinen ja luo herkullisen asetelman, olen kyllä alkanut tykätä hänen roolistaan suunnilleen jokaisen hahmon vihollisena :D

Mutta huh. Osien 403-405 lukeminen oli kyllä todella rankkaa henkisesti. Onpahan kyllä Reinalla loitsu! Sielua raastaa tietää asioita, joita Alisa ei itse täysin ymmärrä, ja vielä kamalampaa kaikesta tekevät nuo nopeat värähdykset ja väärän tuntu. Pelottaa kyllä, että ollaanko tässä tekemässä täyskäännös ihanasta fluffyhötöstä psykologiseen kauhuun tai jotain ;__; Näissä luvuissa oli muutenkin upeita viittauksia mahdollisesti tuleviin asioihin, joihin huomio kiinnittyi heti (tekikö Reina jotain medaljongille?), stressitasot ovat kyllä korkealla seuraavat viikot, kun mietin, mihin kaikkeen kaikki viittaa.

Lainaus
”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”
Mutta ah ja voi, onneksi Alisa on silti ihan yhtä huolehtivainen ja välittävä <3 Ja Valve myös, kun ulkona odotti. Tässä ihan sydän sulaa ♥

En saa tällä hetkellä itsestäni irti mitään muuta kuin ekan rivin kaltaista huutoa, joten lopetan tämän kommentin Kaarneen upeista taideteoksista inspiroituneena omaan meemiin, joka kuvastaa aika hyvin sitä, miten vapaa-aikani nykyään käytän :D Kiitos näistä osista, seuraavia odotellessa ♥




// Hihi, latasin tumblrin takaisin ihan vaan koska Kaarne :D Vertaistuki todellakin on tarpeen!
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 19:01:47 kirjoittanut Hopearausku »

bannu © Ingrid
ava © Felia

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #346 : 05.04.2021 18:24:36 »
Hopearausku: Meemisi oli ihan paras, nauroin sille ääneen. :D Ja jaettu kärsimys on puolitettua kärsimystä, onneksi sinä ja Isfet ja Crys olette myös fanikerhossa niin on aina hyvää seuraa. (Voitte myös mennä katsomaan epävirallista faniblogia jos kaipaatte vertaistukea seuraavan luvun odottamiseen. :P)

Rauskun meemin innoittamana päätin, että lauseraati tulee jakamaan ensimmäisen huomionsa/tuomionsa, mutta koska kaikista kauheuksista ei tietenkään ole vielä toivuttu, mitään "luvun parasta" kohtaa emme ole valinneet. :P Sen sijaan kohdan, joka oli muuten vaan erinomainen, ja se tulee nyt tässä:

Lainaus
Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Fiilistelen sitä, että Kalvaslinnan taikuuskin on elävää ja läsnäolevaa, ja että sekin tervehtii Alisaa. Tuossa näkyy tosi hienosti siirtymä maailmasta toiseen, vieraalta maalta kotiin, ja minusta on ihana ajatus, että Alisaa kaipaavat paitsi Valve, myös korpit (Kaarne, tiätty  8) ), Edda ja itse linnakin. Plus että ihan best, että Kalvaslinna kurkottaa itse tuolleen Alisaa kohti. Persoonallinen taikuus on yksi mielitrooppejani ja tässä kappaleessa se näkyi tosi onnistuneesti ja tuntui myös sopivalta maailmaan. Plus että a) tuossa oli hienosti tavoitettu Kalvaslinnan olemusta, b) siinä näkyi taas kerran se, miten siitä oli tullut Alisalle itselleen jo koti, ja c) tarinan mieleenpainuvuudesta (no okei, onhan tää pari kertaa luettu) kertoo sekin, että nuo kohdat (puutarhan tuoksu, vanha metsä, tähtitaivas) olivat sellaisia, että ne linkittyivät kauniisti useaan kohtaan aiemmin kerrottua tarinaa. Paljon mielleyhtymiä ja sävyjä yhdessä kappaleessa, siis, ja se oli yksi harvoista kohdista tässä koko luvussa, jotka ei repineet minun sydänparkaa mäsäksi.

Ei mulla muuta, lauseraati palaa Myöhemmin.
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 21
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #347 : 05.04.2021 21:06:08 »
Tämä osa oli ihan mahtava, eli siis aivan kamala. Tuntui kuin olisin lukenut tämän osan usvan läpi. Kaikki oli etäistä ja kalsaa ja... ääää! Miten osaatkin kirjoittaa näin. Oot taitava. Alisa oli jotenkin... ↓

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”
CREEPYÄ! Ai kauheeta, kun ahdistaa.

Täytyy kyllä kompata Kaarnea, että tuo hänen lainaamansa kohta on ihana. Se oli sellainen lempeä kohta kaiken kauheuden keskellä, kuin keidas, johon voi hetkeksi levähtää.

Ja samoin Hiili oli sympaattinen.

Kirjoitin tämän heti ensilukemisen jälkeen. Nyt ei lähde enempää irti.


//Muoks. Tuli muuten taas elävästi mieleen repliikki, jonka Valve saattaa jossain vaiheessa sanoa Reinalle. Olen pyöritellyt sitä päässäni siitä asti, kun Reina sanoi käyttävänsä Alisaa veitsenä. En kehtaa kertoa sitä, kun nolottaa jo nuo minun aikaisemmatkin teoriat. Mutta sanon sitten, jos se tulee todeksi.  ;D
« Viimeksi muokattu: 05.04.2021 21:22:14 kirjoittanut Juuli »

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #348 : 09.04.2021 17:29:13 »
Ohhoh, satuttaa kyllä Alisan puolesta. Kauheaa, miten aina kun hän on tajuamaisillaan tilanteen, hän kuitenkin unohtaa. Ymmärrän hyvin, että luvuissa on ollut työstämistä: aikaisemminhan Alisan kertojanääni on ollut hyvin suora ja rehellinen, mutta nyt muistikatkos muuttaa myös kerronnan sävyä. Hienosti olet kuitenkin saanut Alisan kuulostamaan edelleen itseltään -- sehän tilanteesta niin uhkaavan tekeekin, että Alisa on oma itsensä, mutta ei kuitenkaan ole. Lämmin vastaanottokin tuntui jotenkin ahdistavalta, kun mietin vain, miten kaikki se lämpö saattaa pian tuhoutua.

Ai ai. Itseäni ei kyllä haittaisi Romeo ja Julia -tyylinen lopetuskaan. (Vaikka Hopearauskun kissa onkin söpö.) Jännityksellä odotan, miten sidot langat yhteen. Kiitos<3
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #349 : 11.04.2021 13:24:54 »
Meikä:

*avaan Ævintyrin ajatellen, että kyllä se tästä, kirjoitanpa järkevän kommentin*

*luen ekasta ficletistä puolet*

*totean, että "nopenopenope", ja annan periksi*

Ei pysty vieläkään. 😭 Rip meikä, pitäis varmaan hankkia kellopelisydän, niin ei sattuisi niin paljon. (No ehkei.)

Mutta ei se mitään, tulin vaan kertomaan nämä tärkeät fiilikset ja palaan taas asiaan, jahka olen kasvattanut paksumman nahan. :P
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 088
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #350 : 14.04.2021 16:35:37 »
Huh, on kyllä sanottava, että olin yllättynyt lukiessani ensimmäistä ficlettiä edellisen osan kauheiden tunnelmien jälkeen. Ja sitten, ah, miten nerokasta!

Okei, luulin kykeneväni kommentoimaan nyt järkevästi, mutta ei taida onnistua. Heti alkaa kihelmöidä kun ajattelen kaikkea enemmän. Saat jälleen kasan sekalaisia nostoja  ;D

Kiiran comeback ilahdutti myös yllättävän paljon (ei nyt sentään samalla tavalla kuin Valven, mutta kuitenkin).  Tuttu hahmo joka tuntee sekä Reinan, että Alisan, ja on vielä vastahakoisen vaikuttunut. Tästä saisi aikaa vaikka mitä hienoja pohdintoja, mutta tyydyn nyt toteamaan että pidin siirrostasi, etenkin kun se selvitti Reinan loitsun ilkeitä koukkuja!

Lainaus
Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä.

Tämä oli huikean elävä ja samaistuttava kohta! Ihan sydäntä särkee ♥

Lainaus
Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Gah! (ynnä muita tukehtumisääniä)

Lainaus
Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä! Tuskallisuutta lisää se, miten lainauksen viimeinen virke muistuttaa siitä ihanasta spinoffista, missä kaikki oli vielä hyvin ja täynnä pehmeää aamunvaloa vailla mädän heittämää pimeyttä!

Tästä kommentista tuli vielä huonompi kuin luulin 🤣 Yritä ymmärtää, Ævintýr on ♥♥♥



Ja Hopearausku, meemisi on huippu! Liityn tukijoukkoihin  8)
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 405/? 5.4.
« Vastaus #351 : 15.04.2021 11:53:51 »
Kas niin, on tullut aika palata tämän luvun pariin. Ei ole vieläkään yhtään helpompaa, enkä kyllä oikeasti ala lauseraateilla näin hirveästä luvusta, koska sydän suoraan sanottuna särkyisi, jos alkaisin analysoida tarkemmin jotain lauseita. Isfet on kuitenkin tuolla ansiokkaasti nostanut hyviä kappaleita esiin, ja ehkä minäkin voin niitä laittaa salaiseen Tiedostooni sitten, kun loppuratkaisuun on päästy ja asiat ovat toivottavasti paremmin.

Le Guinin oppeja seuratakseni aion nyt kirjoittaa tämän kommentin ilman hymiön hymiötä, koska no, jos niitä alkaisin tänne tekstin sekaan tunkea, niin se vuolaasti itkevä hymiö olisi joka välissä ja rip vaan mikään asiallinen palaute. (Rip se nyt joka tapauksessa, mutta vielä enemmän.) (Edit kommentin julkaisun jälkeen: Jaahas, wanha kunnon Le Guin oli oikeassa. Jätän ne hymiöt jatkossakin pois vakavammista kommenteistani tähän tarinaan. Näemmä se pakotti muotoilemaan kaiken vähän paremmin ja rehellisemmin, ja kerrankin sain sanottua asioita vakavasti. Toivottavasti se ilahduttaa.)

Mutta:

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että näin kirjallisuustieteilijänä arvostan todella paljon tuota marieopheliankin mainitsemaa epäluotettavaa kertojuutta. Minusta tässä on nerokasta se, että Alisa on samaan aikaan sekä luotettava että epäluotettava kertoja, ja sen toteuttaminen on varmasti ollut kyllä hidas ja vaikea prosessi. Kävin aikanaan läpi vähän samanlaisia juttuja

Spoiler: näytä
Adelen nimihautajaisista ja Hallasta kirjoittaessani


ja tässä konsepti on kyllä toteutettu paljon, paljon paremmin ja kouriintuntuvan hienolla tavalla. Tää on nyt hirveää hehkutusta, (ja haluan huomauttaa, että minulla on kyllä sitten rakentavaa palautettakin tarjolla joistakin kokonaistarinan osuuksista yms), mutta ihan oikeasti tämä luku on kyllä hienoimpia näkemiäni fantasiakirjallisuudessa koskaan. Sanoit joskus aiemmin, että sinulla oli näistä tapahtumista päässäsi selkeä kuva siitä, miten halusit niiden menevän, mutta että sen välittäminen tekstiksi oli vaikeaa, ja nyt kyllä ymmärrän, notta miksi. Osasin ounastella, että jotain tällaista tässä luvussa tapahtuu, mutta sen toteutuminen näin hienolla tavalla oli silti niin vaikuttavaa, että järkytyin. Ja no, minulla kesti viikkoja toipua edellisestä luvustakin, joten oli kyllä aikamoista, että tämä oli vielä kamalampi. En olisi uskonut.

Mitenköhän nyt lähtisin tätä kerää kierittelemään auki, hmm.

Pidän todella paljon siitä, miten Alisa havahtuu Kiiran kanssa keskustellessaan hetkeksi täysin ja tilanne saadaan välitettyä lukijalle, koska se tekee sitten luvun loppupuoliskosta kouriintuntuvamman. Samoin olen samaa mieltä Isfetin kanssa siitä, että oli hienoa nähdä juuri Kiira tuossa tilanteessa, ja se oli kyllä luonteva tapa selittää asioita Alisalle eikä tuntunut päälleliimatulta. Alisan järkytys tuli läpi hienolla tavalla, ja pidin myös siitä, miten neutraali Kiira tässä oli. Häntä ei oikein osaa inhota, muttei hänestä voi myöskään pitää, ja silti hahmo on erinomainen. Se on hieno yhdistelmä. Kiira ja Haaksi arvostaisivat varmaan toisiaan.

Luvun loppupuolessa oli myös paljon, paljon hyviä (ja kauheita) asioita. Ehkä itselleni vaikuttavin kohta - syystä tai toisesta - oli tuo, jossa Alisa kampaa hiuksiaan sormillaan Kalvaslinnaa lähestyessään. Nyt kyllä lainaan sen, koska hah, se on ehkä "parhaaksi" kohdaksi vähän yllättävä:

Lainaus
Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Lainasin tuon Isfetin lainaamaan osuuden nyt myös, koska tietty sekin on tosi vaikuttava, mutta erityisesti kiinnitän silti huomiota tuohon loppuun. Minusta juuri siinä ehkä näkyy hienosti mädän vaikutus Alisaan: se, miten hän ei tajua edes ajatella sitä, ettei ole aiemmin valmistautunut juurikaan Valven kohtaamiseen kampaamalla hiuksiaan, vaan se jää aivan viime tippaan. Kun ajattelee Alisan yleistä epävarmuutta ja sitä, että Valven näkeminen uudestaan varmasti jännittää, niin kuvittelisi, että hän olisi myös tuskastunut sekaisista hiuksistaan aiemmin. Mutta ei: hän ei ole edes ajatellut niitä, muttei toisaalta tajua kyseenalaistaa sitä, että miksei hän ole koko vaunumatkana tehnyt asialle mitään. Ja sitten toki tuo myös ihastuttavan inhimillinen kohta, se, miten paniikissa pitää vielä korjata hiukset ja kun kampaa ei ole, niin sitten sormin. Oi voi, Alisa. (Tuokin ilmaisu on kyllä Reinan takia pilalla, pah.)

Ajattelen, että teksteissäsi parhaimmillaan hahmot tulevat lähelle juuri tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Monet kirjoittajat - taitavatkaan - eivät välttämättä osaa tarttua tällaisiin pieniin eleisiin ja hetkiin ja asioihin, jotka tekevät hahmoja eläviksi ja toisaalta kuvaavat tilanteita luonnollisesti ja samaistuttavasti. Ihailen kovasti sitä, miten tässä tarinassa Alisa kaiken jännittävänkin keskellä toimii hyvin arkisesti ja inhimillisesti toisinaan, ja kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joihin mekin ehkä kiinnittäisimme. Siksi siihen limittyvä taikuuskin muuttuu eläväksi ja todellisemmaksi: koska se ankkuroituu niihin pieniin yksityiskohtiin, jotka ovat tässä meidän maailmassammekin todellisia, eivät ainoastaan tämän tarinan.

Ajattelin, että kirjoitan vielä ajatuksia tuosta tämän luvun kerronnasta ja sen hyvistä ominaisuuksista ja siitä, miten olet sitä rakentanut, mutta tässä niitä juttuja pyöritellessäni aloin taas itkeä, joten jätän tämän kommentin tällä kertaa nyt tähän. Katsotaan, koska toivun sen verran, että osaan analysoida niitä suhteellisen koherentisti ja järkevästi. Jos niin ei koskaan käy, niin toivottavasti olen kuitenkin osannut ilmaista sen, että minusta tämä luku on kokonaisuudessaan vaikuttava, sydäntäsärkevä ja no, tähän mennessä paras kirjoittamasi, vaikka tässä tarinassa (ja muissakin) niitä erinomaisesti kirjoitettuja lukuja ja kohtauksia riittää. Mutta kannatti nähdä vaivaa ja taistella, koska tällainen lopputulos on kyllä kaiken sen arvoinen. Todella.

Sinä olet taitava (ja nyt totean, että ihan tarkoituksella en käytä sanaa lahjakas, koska minusta sinun kirjoittamisessa näkyy se, että sen taidokkuus on saavutettu juurikin harjoittelemalla ja ajattelemalla ja hiomalla ja tekemällä paljon, paljon työtä), ja siinä näkyy kaikki se puurtaminen jolla tätä teet, ja ennen kaikkea se, miten tärkeä tämä tarina sinulle on.

Tällä tarinalla on sydän, ja siksi sitä on vaikea olla rakastamatta.
« Viimeksi muokattu: 15.04.2021 12:00:14 kirjoittanut Kaarne »
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän