Vanhoja tuttuja | Pansy, S, oneshot

[Deathless]

Ficin nimi: Vanhoja tuttuja
Kirjoittaja: Deathless
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama
Hahmot: Pansy + kavalkadi muita hahmoja
Vastuuvapaus: Kaikki minkä voi tunnistaa Rowlingin käsialaksi, kuuluu hänelle. En saa tästä rahaa.
Yhteenveto: Pansy Parkinson saa kutsun ihmiseltä, jota ei ole nähnyt vuosikymmeneen, ja tapaa surullisena päivänä paljon vanhoja tuttuja.
A/N: Kirjoitin tämän ficin eilen iltamyöhällä. Tuli vain sellainen olo, että on pakko saada kirjoittaa jotain lyhyttä ja sitten aloitin vain kirjoittamaan ja höskä muotoutui sitä mukaa, kun sitä näppäilin. Toivottavasti tykkäätte kuitenkin! 


Vanhoja tuttuja

Koska taivas oli sininen, linnut lauloivat ja aurinko helotti, sen olisi kuulunut olla hyvä päivä. Sen olisi kuulunut olla täynnä naurua, iloisia kasvoja ja hyvää mieltä, mutta kaikkialla, minne Pansy katsoi, oli vain kyyneleitä ja mustaa.

   Pansy ei oikeastaan tajunnut, mitä teki siellä. Hän näki paljon tuttuja kasvoja vuosien takaa. Hän oli luullut, ettei koskaan näkisi heitä. Mutta nyt, tässä näin, tänä päivänä, hän kätteli itkevää ja nikottelevaa Ginny Potteria ja sanoi pahoittelunsa, ja he molemmat tiesivät, että se oli vain sanahelinää.

   Hermione ja Ron Weasley istuivat yhdessä pöydässä, heillä oli selkeästi taas jokin väittely käsillä. Heidän tyttärensä Rose istui silmiään pyöritellen heidän seurassaan ja hänellä oli matkassaan joku tummahiuksinen arabi. Pansy huomasi Hermionen vilkuilevan miestä kylmäkiskoisesti.

Hermionesta ja Ronista parin pöydän päässä istuivat Dean Thomas ja Seamus Finnigan. Dean heilutteli kermakaljapulloa ja lauloi;
"Hän oli kunnon miiiies, sen kaikki varmaan tiiiies-"

     Seamus läpsäytti Deania takaraivoon.
"Aina suakin saa hävetä."
"Älä nyt, kulta, yritin vaa parantaa tunnelmaa."

   Samassa joku törmäsi häneen. Se oli Luna Lovekiva, joka veti perässään väsyneen näköistä Neville Longbottomia.
   “Katso, Neville, täällä on varmasti paljon narksuja! Miksi lähetit Emmettin isäni luo, hän olisi pitänyt tästä paikasta!”
   “Emmett ei halunnut tulla, Luna”, Neville huokaisi väsyneenä. “Ja anteeksi, rouva Parkinson! Luna ei huomannut teitä.” Neville katsahti häneen säikähtäneenä. Pansy kohautti olkiaan.
   “Neiti vaan näin nykyään. Ja olen tottunut siihen, ettei minua huomata.”

   Pansy jatkoi matkaansa ja huomasi nurkassa jurottavan George Weasleyn, jonka edessä pöydällä oli kokonaan juotu viinipullo ja toinen oli kovaa vauhtia tyhjenemässä. Pansy nyrpisti nenäänsä; kukaan ei puhunut Georgen Weasleyn juoppoudesta. Hänen veljensä kuolema oli arka aihe, vaikka siitä oli yli kaksikymmentä vuotta.

   Pansy istahti yhteen pöydistä. Se oli lähes tyhjä lukuunottamatta kahta ihmistä, miestä ja nuorta naista. Nuori nainen itki holtittomasti.
   “Olen pahoillani, Lily”, kuului miehen ääni. Se kuulosti etäisesti tutulta. Pansy ei kuitenkaan saanut päähänsä, kuka mies oli. Hänellä oli rähjäinen matkaviitta, mutta silti hän oli äärimmäisen komea ruskeine hiuksineen ja jykevine kasvoineen.
   “Ä-älä. Mi-minä vaan… e-en arvannut, että tämä olisi näin vaikeaa”, Lily sanoi ja pyyhki silmiään. Nainen huomasi Pansyn ja jäi tuijottamaan. Pansy kohotti kulmiaan kysyvästi.
   “Öh, olemmeko tavanneet?” Lily kysyi paksulla äänellä.
   “En tiedä. Ehkä. Olen Pansy Parkinson.”
   “Äitikö sinut kutsui?” hän kysyi. Pansy kohautti olkiaan. Hän oli vain viikko sitten saanut pöllöltä kutsun.
   “Ai no, olen Lily Potter.”
   “Se kävi jo selväksi.”
   “Jospa mennään”, Ted sanoi jäykästi ja mulkaisi Pansya. Pansy ei malttanut olla mulkaisematta takaisin. “Scorpius varmaan odottaa jossain.”
   “Joo, Scorpius…”, Lily mutisi ja nousi. Pansy katsoi heidän peräänsä. Jos Scorpius Malfoy oli täällä, olikohan…

   Kuin hänen ajatuksiinsa olisi vastattu, kuului kolea ääni hänen takanaan.
   “Parkinson.”
   “Malfoy.” Pansy kääntyi katsomaan. Draco Malfoy ei ollut paljoa muuttunut. Hänellä oli yhä silkkiset, platinanvaaleat hiukset ja jäänharmaat, kylmät silmät. Hän seisoi ryhdikkäästi, täynnä itseluottamasta, jota Pansy niin kovasti oli rakastanut. Dracon käsipuolessa oli Astoria Greengrass, joka vilkuili hermostuneena ympärilleen.
   “Miten jakselet?” Pansy kysyi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. Draco kohotti kulmiaan.
   “Siinähän tuo. Eipä liiemmin voisi paremmin mennä.”
   “Isäsi taisi jättää ihan kivan perinnön.”
   “No joo, itse asiassa”, Draco sanoi kohauttaen olkiaan. “Mutta mitä sinä teet täällä?”
   “Minut kutsuttiin”, Pansy sanoi hiukan haastavasti. “Yhtä paljon ihmettelen teidän läsnäoloanne.”
   “Suhteita”, Draco kohautti olkiaan, eikä Pansy voinut olla virnistämättä.
   “Aivan… Mitäs isukki tykkää poikansa valinnasta?”

   Astoria liikahti Dracon vieressä, mutta Pansy huomasi, miten Draco puristi varoittavasti naisensa kättä. Pansy ei pystynyt olemaan pyöräyttämättä silmiään.
   “Ai, onko vähän arka aihe?”
   “Me tuemme poikaamme, sattuipa mitä tahansa”, Astoria töksäytti. “Mennään, Draksu.”

   Pansyn peitti suunsa kädellään estääkseen naurua karkaamasta ilmoille. Oliko Astoria juuri sanonut Dracoa Draksuksi? Pansy oli luullut, että sellainen jätettiin Tylypahka-ajoille, eikä sitä käytetty enää keski-ikäisenä. Draco nyökkäsi Pansylle nopeasti ja häipyi paikalta nopeasti Astorian kanssa nähdessään selvästi, ettei Pansy kauan enää pystyisi pidättelemään nauruaan.

   Pansy ei ehtinyt tehdä mitään, kun pöytään istahti väsyneen oloinen nainen. Naisella oli ruskeat, kiharat ja ohuet hiukset, kauheat silmäpussit ja järkyttävä arpi naamassa. Hänellä oli lautanen, johon oli asetettu raaka pihvi. Pansy tuijotti näkyä järkyttyneenä.
   “Täysikuuhun ei ole enää pitkä aika, tiedätkö miten hirveää se on? Ajattelin ensin, etten tulisi tänne, mutta Ginny niin pyysi, etten hennonnut kieltäytyä. Aika kauhea juttu, ensin taistelee Tiedät-kai-ketä vastaan ja sitten kuolee tuollaisessa pahaisessa-”
   “Lavender?” Pansy ynähti tuijotettuaan pälpättävää naista. “Lavender Brown?”

   Nainen hiljeni ja lakkasi leikkaamasta lihaa. “Öh, kyllä. Ai, anteeksi, unohdin esitellä itseni, niin joo, olen Lavender”, Lavender yritti ilmeisesti hymyillä kauniisti, mutta hänen kasvonsa näyttivät lähinnä irvokkailta. “Ja kuka sinä olitkaan? Näytät ihan kauhean tutulle.”
   “Olen Pansy.”

   Lavender ei hätkähtänyt. “Aivan! Olit Luihuisessa! En olekaan nähnyt sinua Tylypahkan jälkeen, miten on mennyt? Itselläni olisi voinut mennä paremmin, ensimmäiset vuodet vietin lähinnä Pyhässä Mungossa, mutta nyt elämä on ihan kivaa. Nykyään ihmissusia kohdellaan paljon paremmin, kiitos kuuluu Remus Lupinille. Mutta enhän minä siis ihan täysimittainen ihmissusi ole, mutta jotkut ihmiset eivät vain näe eroa.”

   Pansy ei saanut puheenvuoroa, mikä toisaalta oli ihan hyvä. Hän ei halunnut puhua omasta, mitäänsanomattomasta elämästään. Hän ei ollut saanut luotua minkäänlaista uraa, vaan oli ompelijana matami Malkinilla, hän oli asunut Vuotavassa noidankattilassa kohta viisi vuotta, eikä hänellä ollut poikaystävää eikä liiemmin ystäviä.

   Viimein Pansy tunsi saaneensa tarpeekseen pälättävästä rohkelikosta ja poistui paikalta. Ihmisiä oli paljon, suurin osa tuntemattomia.
Joillain sentään oli paljon ihmisiä elämässään, Pansy ajatteli katkerana.

   Viimein hän saapui puisen, kauniisti koristellun arkun luo. Ginny istui lähimmäisessä pöydässä ja vilkuili arkkua parin minuutin välein. Hänen vieressään oli kurttuinen ja harmahtunut Molly Weasley, joka silitteli tyttärensä olkapäätä.
   “No niin, Ginny-kulta, anna kaiken tulla ulos, kyllä se ajan myötä helpottaa. Minäkään en enää itke aina, kun ajattelen Arthuria...” Se sai Ginnyn ulvomaan yhä kovempaa.
   “Ronald Weasley!” kuului ärähdys. “Ala tulla!”

   Pansy väistä täpärästi Hermionen, joka marssi hänen ohitseen rivakasti. Hänen perässään tuli huokaileva Ron, joka vilkaisi häneen nopeasti. Mies pysähtyi ja käänsi päänsä uudelleen hänen suuntaansa kurttu silmiensä välissä.
   “Mites menee?” Pansy kysyi lähinnä ivallisesti. Pansy oli tiennyt jo Tylypahkassa, miten noiden kahden suhde tulisi kehittymään.
   “Ei hassummin. Hermionea vaan suututtaa, kun en suostu vihaamaan Amiria.”
   “Amiria?”
   “Rosen poikaystävää. Se on joku ihmeen arabi. Sillä on jotain outoja symboleita niskassa, jotka Hermione haluaisi tulkita, mutta Amir ei anna.”
   “Ron! Ala nyt tulla!” kuului teltan raosta. Hermione naputti jalkaansa vaativasti, kädet lanteillaan. Ron huokaisi.
   “No, näkyillään Parkinson!” Ron sanoi ja poistui. Pansy oli hiukan yllättynyt, että Ron Weasley oli muistanut hänen nimensä.

   Pansy astui puisen arkun viereen. Harry Potter makasi silmät kiinni, arpi otsassaan, hiukan kalmankalpeutta poskillaan arkussaan. Hänen kätensä oli aseteltu rinnalle, uskollinen sauva mukanaan. Harry Potter, mahtava aurori, Tiedät-kai-kenen tappaja, oli kuollut säälittävästi. Kukaan ei ollut uskonut sitä. Potter oli kuollut pahaisessa jästien auto-onnettomuudessa vähän yli neljänkymmenen ikäisenä. Kaikki olivat olettaneet hänen kuolevan kunniakkaasti auroritehtävissä, mutta ei. Hän oli mennyt jästibaariin, juottanut itsensä känniin, ja lähtenyt ajelulle. Pansy ei ymmärtänyt, miksi asia oli hänelle niin vaikea tajuta. Hän oli ehkä sisimmässään luullut, että jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti kuole koskaan tai ainakin he kuolevat vanhoina ja onnellisina.

   Kuului askeleita, kun Ginny Potter tuli hänen vierelleen.
   “Olen pahoillani.”
   “Sanoit sen jo.”
   “Eikö se ole kohteliasta? Sanotaan olen pahoillani aina kun nähdään?”

   Ginny naurahti. “No, ei mekään olla nähty varmaan vuosikymmeneen.”
   “Miksi kutsuit minut?”
   “Vanhojen aikojen muistoksi.”
   “Ginny… se ei kestänyt varmaan puolta vuottakaan”, Pansy hymähti, mutta ei voinut estää pientä hymynkaretta hiipimästä huulilleen.
   “Oli se silti hauskaa. Olit vähän erilainen kokemus.”
   “Huomaatko, että puhumme tästä miehesi edessä?”
   “Onhan se vähän julmaa.”

   He siirtyivät parin pöydän päähän arkusta ja kutsuivat viinilasilliset.
   “Oletko tavannut tuttuja?” Ginny kysyi ja hörppäsi lasistaan. Pansy nyökkäsi.
   “No joo… En ole nähnyt ketään heistä moneen vuoteen. Mutta enpä ole näemmä paljoa menettänytkään.”
   “Etkö ole töissä matami Malkinilla?”   

   Pansy nyökkäsi hivenen vastahakoisesti.
   “Luulisi silloin näkevän vanhoja tylypahkalaisia, kun heidän lapsensa menevät kouluun ja käyvät ostamassa kaapuja.” Ginny vilkaisi taas arkkua ja huokaisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen.
   “Pidän silloin vapaata kun he ryntäävät ostoksille. Minua ei liiemmin huvita nähdä, miten hyvin muilla menee”, Pansy sanoi kitkerästi. Ginny katsoi häneen myötätuntoisena.
   “Anteeksi, en tajunnut.”
   “Ei se mitään”, Pansy kohautti olkiaan, kulautti lasinsa kerralla tyhjäksi ja nousi. “Vielä suurimmat osanottoni ja hyvää loppuelämää”, Pansy sanoi. Ginny katsoi häneen hämmentyneenä.
   “Ä-älä nyt suutu, jää vielä.”
   “Äh, minulla on tekemistä.” Pansy valehteli. Ei hänellä oikeasti ollut mitään. Vain oma huoneensa Vuotavassa noidankattilassa. Ehkä hän pokaisi baarin puolelta taas jonkun miehen? Joo, se kuulosti hyvältä iltasuunnitelmalta. “Kiitos vielä kutsusta”, hän sanoi, talsi ulos teltasta ja kaikkoontui.

[Lyra]

Mulla meni pitkään, että sain aloitettua tän kommentin. Musta on yleensä tuskauttavaa lukea sellasta tekstiä, jossa joku kolmikosta on kuollut. Eniten häiritsee kun Harry on kuollut, sillä mun mielestä Harry pitää sen jutun koossa. Mutta hyvin oot tässä onnistunut. Vasta lopussa selvisi että ollaan juuri Harryn hautajaisissa. Teksti oli jollain tavalla koskettava, se kuinka kerrotaan mitä kenellekin oli käynyt sai mut melkeen itkemään. Ei sentään ihan. Yritän saada koottua sulle jonkun suuntaista kommenttia, mutta tää ei oikeeen onnistu. Tää oli eka kerta kun luin jotain missä oli Pansy päähenkilönä. Se oli erilaista ja ihan mukavaa. Vihjaus siihen, että Ginnyllä ja Pansylla olisi ollut suhde oli jotenkin, en nyt keksi oikeeta sana,  niin emmä tiiä oikean kuulosta. Kaikista hahmoista oli kirjotettu jotain mikä oli kiva juttu. Olit myös hyvin saanut hahmot pysymään omanlaisinaan, eivätkä tapahtumat olleet pakotetun tuntuisia.  Mutta kaiken tän positiivisuuden rinnalla tuntui että jotain puuttuu, ehkä tapahtumia oli liian vähän ehkä teksti olisi kaivannut vielä jotain. Ehkä

[Odo]

Mä pidin tästä! Pansy on ehdottomasta yksi mun suosikkihahmoistani ja tykkään lukea ajoista toisen velhosodan jälkeen. Tässä mentiin jo niin pitkälle tulevaisuuteen, että tää on ensimmäinen kerta kun luen vastaavasta ajasta. Tuli ihan positiivisena yllätyksenä siis!

Kerronta oli mun mielestä todella sujuvaa ja olit hienosti saanut paljon mukaan hahmoja ilman, että tarina olisi mennyt sekavaksi. Olit saanut hyvin muita hahmoja mukaan ilman, että Pansy oli jäänyt sivurooliin ja tässä kerrottiin mun mielestä sopivasti Pansystä. Sen verran, että elämästä sai jonkunlaisen kuvan, mutta miettimistä jäi lukijallekin. Ficissä surun mukana kulki myös jännitys lukijalle, kenen hautajaiset on kyseessä. Se oli mukava, että se paljastui vasta myöhemmin tekstissä. Harryn kuolemasta mulla on kumminkin vähän ristiriitaiset fiilikset, on hienoa, että tää ei ollut mikään sankari kuolema ehdottomasti plussaa siitä ja auto-onnettomuus oli hieno juttu, mutta Harryn juopottelua vähän vierastin, etenkin typeryyttä lähteä ajamaan autoa humalassa.

Ginny/Pansy viittaus saa multa isot pisteet! Se kuulosti luonnolliselta, ei sellaiselta väkisin väännetyltä ja sellaiselta, että se oli nuoruuden kokeilu, jota molemmat saattoivat muistella hyvillä mielin. Lopetus oli muutenkin todella onnistunut, kun Pansy lähti pois hautajaisista. Se oli pysäyttävä ja sai mut ainakin tuntemaan surua Pansyn puolesta ja tunteiden herääminen ficin myötä on musta aina iso juttu ficissä josta pitää kiittää.

Olen iloinen, että nappasin tämän kommenttikampanjasta, kiitos tästä.

[Deathless]

Lyra: Kiitos hirveästi kommentistasi! Harmi, että kommentin kirjoittaminen tuntui vaikealta, mutta ihan hyvinhän se meni  Harmi, että et tavoittanut mitä  mielestäsi ficistä puuttui!

Odo: Kiitos kamalasti tästä kommentista! HHymyiln hölmösti  koko kommenttisi ajan xD Ja tuosta Harryn kuolemasta... ajattelin sen juopottelun kohdalla sitä, että Harry haluaa vieläkin välillä unohtaa sodan aikana kokemansa kauheudet ja otti sitten vähän liikaa ja niin.
Mutta siis kiitos vielä kommentistasi!