Unohdetut ~ K-11 ~ Hermansy ~ Draamaa toisen velhosodan jälkeen ~ 8/? (28.12.)

[Odo]

Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa kaiken hänelle tunnistettavan ja loput kuuluu minulle. En saa tästä rahallista korvausta, vain hyvän mielen.

Ficin nimi: Unohdetut
Kirjoittaja: Odo
Beta: Neiti Syksy, kiitos.♥
Genre: Draama, femme, het
Paritus: Hermione/Pansy, Hermione/Ron ja monia muita tuttuja ja yllätyksiä!
Ikäraja: maksimissaan K-11
Varoitukset: Kuolemia, ahdistusta, seksiä (ei tarkasti kuvailtuna), päihteitä ja kiroilua

Summary: Hermione on valmistunut Tylypahkasta ja velhomaailman tilanne on rauhoittunut. Voldemortin aatetta ihannoivat noidat ja velhot on sodan jälkeen melkein kukistettu. Hermione matkustaa Australiaan vanhempiensa luokse ja ehdottaa heille hoitoa Pyhässä Mungossa, jotta muistot saadaan takaisin. Se on pitkä projekti ja sairaalassa Hermione tutustuu vanhaan viholliseensa: Pansy Parkinsoniin.

A/N: Niin, Hermansya todella pitkän kaavan kautta, joten ennen onnellista loppua (jos sellaista koskaan tulee!) tarinassa on paljon draamaa velhosodan jälkeisestä maailmasta, ihmissuhteita, Voldemortin kannattajien kapinointia ja vanhoista haavoista parantumista. Vaikka kyseessä on Hermansya yritän silti pysytellä uskollisena niille vähäisille asioille, joita canonissa on. Parituksissa tämä näkyy selkeiten ja mukana on monia tuttuja canonparituksia, mutta tietysti myös muutakin. Tätä on rustailtu toisena projektina CampNaNoWriMoon ja jotkut osista osallistuvat Ficlet300 -haasteeseen, josta voi päätellä, että kyseessä on ficletsarja ja voin tässä vaiheessa jo kertoa: tämä tulee olemaan pitkä. Suuret kiitokset Neiti Syksylle, joka on suostunut betailemaan tätä ja toimii mun muusana. Omistankin tämän sarjan kokonaan hänelle!
// Oon kirjoittanut nyt 18. lukua ja huomasin, että joitain lukuja en vaan saa ficletmittoihin. Luvut tulee olemaan siis ficleteistä max 1000 sanan mittaisia, mutta eikai se ketään haittaa, kun tarina on niin jännä. (; Nyt kun sais vielä pidettyä tuon alle tonnin.

Ensimmäinen luku
86. Tytär (Ficlet300)

Kahvilan ikkunoista näkyi Harbour Bridge, johon Hermione oli ajatuksissaan kohdistanut katseensa. Hän oli ensimmäistä kertaa Australiassa, Sydneyssa.

”Ottaisitteko lisää kahvia?” tarjoilijan sanat saivat Hermionen hätkähtämään. Hän oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa, eikä ollut huomannut tarjoilijan saapumista pöytänsä vierelle.
”Ei kiitos, odotan seuraa”, Hermione vastasi ja katsoi kelloa. Hänen odottamansa pariskunta saapuisi aivan pian, joten Hermione puristi hermostuneesti kahvikuppia estääkseen käsiensä vapinan. Tarjoilija kaatoi pöydällä olevasta kannusta sitruunavettä lasiin ja poistui kohteliaasti pyytäen Hermionea kutsumaan, jos tarvitsisi jotain.

Ulko-oven avautuessa kuului kellon kilahdus, joka sai Hermionen kääntämään katseensa nopeasti tulijoihin. Hän tunnisti pariskunnan, jotka katselivat ympärilleen etsien naista, joka heidät oli kutsunut. Hermione nosti kätensä viittoakseen pariskunnalle ja heidän huomattuaan Hermionen he hymyilivät hieman epävarmasti ja kävelivät nurkkapöydän luokse.
”Hyvää päivää”, Hermione sanoi ja ojensi kätensä, kun oli noussut seisomaan.
”Hyvää päivää. Jean Granger”, nainen esitteli itsensä kätellessään Hermionea ja jatkoi: ”ja tässä on mieheni Mark.” Mies kätteli Hermionea vuorostaan ja nyökkäsi kohteliaasti tervehdykseksi.
”Olen pahoillani, että en voinut kertoa teille enempää kirjeessä tai puhelimessa. Olen Hermione Granger”, Hermione sanoi ja pariskunta nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Istukaa alas. Haluaisitteko juotavaa tai syötävää? Minä tarjoan.”
”Ei sinun tarvitse”, Jean sanoi ystävällisesti, mutta Hermione pudisti päätään.
”Minä vaadin. Asiassani voi mennä jonkin aikaa.”

He istuivat kolmestaan hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa, jonka aikana Hermione kokosi mielessään puhetta, jonka oli kirjoittanut valmiiksi. Hän muisti sanatarkasti, mitä hänen tulisi sanoa, mutta nyt kaikki tuntui vaikealta ja takkuilevalta. Ei ollut oikeita sanoja, joilla hän saattaisi kertoa asiansa aiheuttamatta järkytystä.
”Sattumaa, että sinulla on sama sukunimi kuin meillä. Oletko mistä kotoisin?” Mark rikkoi hiljaisuuden ja otti kulauksen kahvistaan, jonka Hermione oli hetki sitten hakenut tiskiltä.
”Lontoosta”,  Hermione vastasi ja pariskunta näytti yllättyneeltä. ”Mekin olemme sieltä. Olemme aina halunneet muuttaa Australiaan ja kaksi vuotta sitten muutimme tänne.”
”Oletteko pitäneet Australiasta?” Hermione kysyi ja hymyili teennäisesti. Oikeasti hän oli niin jännittynyt, että hymyn saaminen kasvoille oli haasteellista. Mitä enemmän he keskustelisivat, sitä vaikeammalta Hermionesta tuntui aloittaa asiansa kertominen ja hetken aikaa hän mietti, pitäisikö hänen vain poistua ja jättää pariskunta asumaan Australiaan. Jean ja Mark puhuivat kauniisti elämästään Sydneyssä ja siitä, miten paljon pitivät siellä asumisesta.

”Olemme puhuneet jo liikaa itsestämme. Sinun asiasi on varmasti todella tärkeä, kun tulit Lontoosta asti tänne”, Jean keskeytti rupattelun ja vakavoitui katsoessaan Hermionea.
”Olet oikeassa, asiani on tärkeä. Minulla on asiaa, joka saattaa järkyttää teitä ja pyydän, että kuuntelette loppuun asti.” Hermionen ääni oli vakaa ja kasvot ilmeettömät, sillä hän tiesi, että ei voisi enää perääntyä.

Hermione otti viereiseltä penkiltä laukun syliinsä ja etsi sieltä käsiinsä valokuvan. Hän katsoi muutaman sekunnin ajan kuvaa, jossa seisoi 11-vuotiaana vanhempiensa vierellä leveä hymy huulillaan. Se oli ainoa valokuva, joka oli enää heistä kolmesta jäljellä. Hermione liu’utti valokuvan pöydän yli pariskunnan eteen, jotka katsoivat sitä pitkään sanattomana ennen kuin kohottivat katseensa kohtaamaan Hermionen.

”Olemmeko tavanneet? Minä en muista, olen pahoillani –” Jean sanoi ja oli hyvin ihmeissään. Mark näytti yhtä yllättyneeltä ja tarttui vaimoaan kädestä.

Hermione hengitti pari kertaa syvään ennen kuin puhui.

”Minä olen teidän tyttärenne.”

[Neiti Syksy]

Kiitoksia omistuksesta ♥ Pitkä retki ja matka tulossa tämän kanssa mutta en valita sillä rakastan tätä jo nyt ja hihi en malta odottaa, että saan betailla lisää hihi. Olen aivan sekaisin

Eli tuota kuten olen sanonut, Hermansy on yksi suosikkiparituksistani. Se on virkistävä, haastava ja kaikinpuolin hmm, kivaisa. Tässä on hienot lähtökohdat jo heti alkuun tämän parituksen syntymiselle, enkä malta odottaa mitä tässä vielä tapahtuu.

Ensisikin, tykkään Hermionen vanhempien nimistä. Ihanan tavalliset ja sopivat juuri hammaslääkäreille. Mielenkiintoista, että tästä aloitetaan noh, heti rytinällä. En ole nähnyt itse henkilökohtaisesti yhtäkään ficciä sodan jälkeen, missä olisi käsitelty Hermionen vanhempia edes pienen pienessä roolissa, joten on todella jännä nähdä, mitä tässä kehkeytyy. Lisäksi se, että unhoitettua ei voi varmaan kotikonstein parantaa on mahtavaa! Tuo lisää aspekteja tähän.

Odotan täällä, milloin pääsemme Pyhään Mungoon (tällein btw, oon aina lukenut sen Pyhä Mango ja oon vasta vähän aika sitten oppinut...) ja näemme sitten Pansyakin. Miksi Pansy on siellä? Onko hän parantajana (en jotenkin usko) vai ihan potilaana (tämä olisi todennäköisempää)? Onko millä osastolla?

Eli tämä on aika kämäinen tagikommentti, kuten varmasti huomannet laadusta ja niin. Olen innoissani ja toivon lisää lukuja yksäriboksiini! ♥


- Syksy

[Odo]

Syksy, kiitos kommentista! Lukuja saat sitä mukaa, kun ehdin edes suurinpiirtein käymään niitä itse läpi. Ei ole kieltämättä tullut itsekään törmättyä kertaakaan ficciin, joka käsittelisi Grangereiden muistojen palauttamista, vaikka se on ollut itsellä mielessä. Lockhartin muistojen palauttaminen ei ollut helppo projekti, joten siitä mulle etenkin on jäänyt mielikuva, ettei Grangereidenkaan suhteen ole kotikonsteja.

Toinen luku

Hermione katseli ulos lentokoneen ikkunasta, vaikka ei nähnyt mitään. Hän oli päättänyt lähteä yölennolla takaisin Englantiin, kun oli hoitanut asiansa Sydneyssä. Hermione oli huolissaan vanhemmistaan, jotka olivat luvanneet ottaa häneen pian yhteyttä. Hänestä ei ollut helppoa kertoa vanhemmilleen, että oli heidän tyttärensä.

Grangerit olivat olleet hyvin järkyttyneitä, kuten Hermione oli osannut odottaa, mutta he olivat kuunnelleet kaiken, mitä Hermione oli heille kertonut. He eivät olleet keskeyttäneet kertaakaan Hermionea, joka oli joutunut aloittamaan kaiken alusta: siitä, kun hän oli lapsi ja tuli valituksi Tylypahkaan.

”Velhomaailmassa tapahtui kauheuksia ja sota oli syttymässä. Minun oli pakko muokata teidän muistojanne, että ette joutuisi vaaraan.”

Hermione oli näyttänyt vanhemmilleen Siipiirdium lentiusa-loitsun salaa muiden kahvilan asiakkaiden katseilta ja se oli tehnyt pariskuntaan vaikutuksen. Se ei kuitenkaan ollut vielä täysi vakuus siitä, että Hermione tosiaan oli heidän tyttärensä, vaikka valokuvasta saattoi huomata heillä olleen yhteistä menneisyyttä. Mark oli kysynyt, olisiko Hermione voinut taikoa valokuvan näyttämään sellaiselta, eikä Hermione voinut kiistää sitä. Niin hän olisi tosiaan voinut tehdä, eikä Grangereilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää uskoa Hermionen kertomus.

”Haluaisin viedä teidät Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaalaan. Siellä osataan hoitaa unhoitettuja ja ajan kanssa te saisitte muistonne takaisin. Se vaatii tietysti teidän suostumuksenne ja tiedän, että pyydän teiltä todella paljon.”

Hermionella oli ollut vaikeuksia pidätellä kyyneleitä. Siitä oli kulunut kaksi vuotta, kun hän oli viimeksi nähnyt vanhempansa. Sota oli ollut alkamassa ja Hermione oli suojellakseen poistanut itsensä vanhempiensa muistoista ja jättänyt ajatuksen Australiaan muuttamisesta. Sodan loputtua Hermione oli odottanut, että tilanne rauhoittuisi velhomaailmassa. Voldemortin kukistuminen ei ollut lopettanut kerralla kaikkia kauheuksia, sillä Pimeän lordilla oli ollut seuraajia ja kannattajia, jotka eivät olleet kukistuneet Herransa kanssa.

Vuosi sodan päättymisen jälkeen Hermione oli käyttänyt aikaansa opiskeluun ja keskusteluapuun Pyhässä Mungossa, jossa käytiin läpi vanhempien muistojen palauttamista ja käsiteltiin Hermionen kokemia kauheuksia. Se oli tavallaan terapiaa ja Hermione oli kiitollinen parantajien avusta.

”Saatte miettiä asiaa niin kauan kuin haluatte. Kun olette päättäneet voitte ottaa minuun yhteyttä kirjeellä tai soittamalla milloin vain. Vien teidät käymään Pyhässä Mungossa ja pääsette tapaamaan parantajia, jotka kertovat teille tarkemmin hoidosta. Olen jutellut heidän kanssaan jo vähän, mutta päätös on teidän.”

Jälkikäteen ajateltuna Hermione oli kuulostanut todella viralliselta ja hän oli hukuttanut hyvin tunteensa ja kaipuunsa perheensä luokse ja tavallaan se kadutti häntä. Mitä vanhemmat ajattelevat tyttärestä, joka ei osoita mitään välittämisen merkkejä? Hermione ei vain osannut hoitaa asiaa mitenkään muuten.

”Olen pahoillani, että järkytin teitä. En ota teihin enää yhteyttä, joten halutessanne voitte unohtaa kokonaan tämän tapaamisen. Tahdon vielä sanoa, että minä todella välitän teistä valtavasti ja olen pahoillani, että  jouduin tekemään teille sen, mitä tein.”

Jean Granger oli pyyhkinyt kyyneleitä silmäkulmasta ja sen nähdessään Hermione oli tuntenut puristuksen rinnassa. Sama tunne toistui nyt, kun hän istui jo kaukana vanhemmistaan lentokoneessa, joka oli viemässä häntä takaisin kotiin. Hermione ei ollut nukkunut kahteen yöhön odottaessaan vanhempiensa tapaamista, joten hän nukahti nopeasti rauhattomaan uneen meren yllä.

[Iloinen Sipuli]

Tässäpä niin mielenkiintoinen aihe että oli pakko tulla kommentoimaan! Tosiaan, tästä aiheesta en ole ikinä ficcejä lukenut, vaikka kyseessähän on kuitenkin todella iso ja merkittävä asia. Jotenkin se on vain onnistuttu ingnooraamaan, itse kirjatkin loppuivat vain siihen että "kaikki oli hyvin".

Odotan kyllä innolla jatkoa! Hermionen ja Pansyn tuleva kohtaaminen kuulostaa jännältä, samoin tuo että mitäköhän Pyhässä Mungossa tapahtuu. Tästähän voi saada vielä vaikka mitä herkullista irti...

Kuvaat hyvin tuota Hermionen tunnetilaa, ahdistus ja jännitys on käsinkosketeltavaa . Voi Hermione-raukkaa...

Jatkoa odotellessa!

-Iloinen Sipuli

[FractaAnima]

Oi mikä aihe! Olen aina miettinyt, että mitä Hermionen vanhemmille oikein tapahtuu sodan jälkeen ja nyt minä saan sen lukea, tai ainakin sinun version siitä. Ja höysteeksi saadaan vielä Hermansya, joka ei ole ollenkaan hullumpi paritus, varsin mielenkiintoinen itseasiassa. Etenkin, kun luvassa on pitkä pohjustus. Jään kyllä innolla odottamaan. Tässä on todella herkulliset alkuasetelmat viedä tarinaa mihin hyvänsä.

- Frac

[Sinikeiju]

Oh my mikä aihe tosiaan. En kyllä muista, että olisin lukenu ainuttakaan ficciä, jossa olisi sama.

Uteliaisuuteni tahtoo tietää, koska Hermione ja Pansy kohtaavat, millainen siitä tulee ja että ottavatko Hermionen vanhemmat tyttäreensä yhteyttä. Toivon, että ottavat.

Kompin Fraccista herkullisista alkuasetelmista, jään odottamaan jatkoa.

[Odo]

Iloinen Sipuli: Jep, tää on musta aika mielenkiintoinen aihe, joka on kiinnostanut mua pidempään. On hauskaa kirjoittaa siitä, vaikka vähän jännittää, miten uskottavasti onnistun. : D Kiva kuulla, että tunnetilat on toimineet!

Fracta: Mä tykkään tosiaan itekin alkuasetelmasta, josta tuossa ylemmässä kommenttivastauksesta mainitsinkin jo Iloiselle Sipulille. Hermansy on yksi omista suosikeistani, mutta se on tavallaan aika hankala paritus. Tykkään siitä, kun paritukset olivatpa miten rareja tahansa saavat jonkun järkevän pohjan ja näiden kahden kohdalla saa tosiaan mennä todella pitkän kaavan kautta. : D

Keiju: Kaikki kyllä selviää, hitaasti mutta varmasti! En halua spoilata, miten käy. (;

Kaikille yhteisesti kiitos kommenteistanne! <3

A/N: Kolmannen luvun aika! Näitä tulee tosiaan sitä mukaa, kun beta ehtii näitä tarkastelemaan ja sen jälkeen minä ehdin korjaamaan. Oon camppia kirjoittaessani onnistunut typoilemaan ja keksimään, mitä kummallisimpia lauseita, haha. Tiesittekö muuten, että keittiönpöytä on yhdyssana, mutta jos sille laitetaan jotain se on "keittiön pöydälle", jännää eikö?

Kolmas luku
(Ficlet300 - 223. Uupumus)

Kotikolossa oli hiljaista, kun Hermione astui sisään ovesta. Talo vaikutti tyhjältä, joten Hermione laski laukkunsa keittiön pöydälle ja harkitsi hetken, että keittäisi teetä. Päädyttyään lopputulokseen, että hän tarvitsisi unta enemmän, hän lähti nousemaan rappuja huoneeseensa.
”Ron, oletko hereillä?” Hermione kysyi ovelta ennen kuin astui sisään huoneeseen. Ei vastausta. Hermione sai surukseen huomata, että Ron ei ollut kotona ja se satutti Hermionea enemmän kuin olisi ollut syytä. Ron tiesi, että Hermione palaisi myöhään yöllä ja että naisella olisi takana raskas päivä. Hermione ei kuitenkaan voinut olla vihainen tai olisi saanut olla edes surullinen: Ron oli luultavasti joutunut yöksi töihin eikä voinut sille asialle mitään. Hermione tunsi itsensä itsekkääksi ja yksinäiseksi.

Istuutuessaan sängylle Hermione mietti, oliko heidän ratkaisunsa asua Kotikolossa ollut paras mahdollinen. Hermione oli muuttanut Weasleyden luokse sodan jälkeen, koska ei halunnut palata tyhjään lapsuudenkotiinsa. Sinne muuttaminen olisi tuntunut väärältä, kun vanhemmat eivät edes muistaneet häntä.

Tylypahkasta Hermione oli tullut Kotikoloon lomiksi ja silloin kaikki oli toiminut hyvin. Ginnyn muutettua omilleen Harryn kanssa Kotikolossa oli hyvin tilaa myös Hermionelle ja hän oli saanut oman huoneenkin hänen ja Ronin yhteisen makuuhuoneen lisäksi opiskelua varten. Nyt asuessaan päivästä toiseen Kotikolossa Hermione oli alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi, vaikka hänet oli hyväksytty hyvin perheeseen.

Perheen ajatteleminen toi taas Hermionen mieleen omat vanhempansa. ”Meidän täytyy miettiä sanojasi. Tätä on hyvin vaikea sulattaa, jos ymmärrät.”

Hermione muisteli ilmettä, joka hänen äidillään oli ollut. Se oli ollut sekoitus sääliä, pelkoa ja surua. Oli kauheaa katsoa sellaista ilmettä oman äitinsä kasvoilla, mutta Hermione oli pitänyt omat kasvonsa ilmeettöminä ja kertonut ymmärtävänsä. Hän ei pystynyt kuvittelemaan, miten vaikeaa saattoi olla uskoa tuntematonta, joka kertoi olevansa oma tytär ja siihen nähden Grangerit olivat ottaneet asian todella hyvin. Isä oli ollut keskustelun ajan hiljaa, eikä se ollut yllättänyt Hermionea, mutta lopuksi Mark kätteli Hermionea ja kiitti kahvista lyhytsanaisesti.

Hermione nukahti sängylle vaatteet päällä ja näki painajaisia sodasta. Unessa hän näki jälleen ruumiit suuren salin lattialla, surulliset perheenjäsenet ja ystävät niiden vierellä, tunsi pelon ilmapiirin ennen kaiken päättymistä.

~

Aamulla Hermionesta tuntui, että hän ei ollut nukkunut ollenkaan. Väsyneenä hän nousi ylös sängystä, harjasi hiuksensa ja käveli alakertaan, jossa Molly oli laittamassa aamupalaa. Nähdessään Mollyn Hermione tajusi, että oikeastaan halusi olla sillä hetkellä yksin.
”Huomenta”, Molly sanoi pirteästi ja jäi tutkimaan Hermionen kasvoja, jotta näkisi merkkejä Hermionen voinnista.
”Huomenta. Onko Ron tullut kotiin?” Hermione kysyi unisena jääden seisomaan rappusten alkupäähän.
”Ei vielä. Ron lähti myöhään, mutta luulen hänen tulevan pian. Mikä on vointisi? Menikö matka hyvin?” Hermione oli kiitollinen siitä, että Molly huolehti hänestä, mutta sillä hetkellä hän ei kaivannut naisen tukea.
”Matka meni hyvin, mutta olen edelleen väsynyt. Taidan mennä takaisin nukkumaan”, Hermione sanoi ja haukotteli teennäisesti.

Molly toivotti Hermionelle rauhallista unta, jonka jälkeen Hermione lähti kapuamaan portaita takaisin yläkertaan. Päästyään huoneeseen hän kaatui makaamaan sängylle ja jäi tuijottamaan kattoa ennen kuin nukahti uudelleen uupumuksesta.

[DulzGraham]

No päivää, kommenttikampanjasta. Ja sitten kampanjat sikseen.

Nää kolme osaa on ilmeisesti vasta hyvinkin alkua ja pohjustusta, ja kuten sanoit, vaikuttaapa hyvinkin olevan hidastempoisempi tarina, mikä ei ole huono juttu. Oon ite vaan huono nappaamaan kiinnostuksesta kiinni näin alussa, ja muutenkin karsastan keskeneräisiä jatkotarinoita. Ihan samalla tavalla kuin keskeneräisiä kirjasarjoja. Mutta ei hätiä mitiä, oon hyvinki kiinnostunu aiheesta (ja pääparituksesta ), Hermionen vanhemmat oli yks niitä Potterin tarinakaaria mitkä jäi hiertään :>

Realistisuus on aina plussaa, ja Hermionen vanhemmat suhtautuu tässä varautuneesti, Hermionehan on käytännössä tuikituntematon, ja tykkään myös tosta miten Hermionen asuminen Kotikolossa ei oo sittenkään ihan ruusuilla tanssimista. Ronin ja Hermionen suhde vaikuttaa lähtökohtasesti siltä että hups, taitaa olla aika päästää irti ;> Hermione ei tunnu saavan sitä mitä tahtois, mutta eiköhän se elämä yllätä!

Mun on vaikee sanoo vielä syntyjä syviä. Jatko kuitenkin kiinnostaa

-Duzku

[Odo]

Dulz, kiitos kommentista! Kiva, että oot tykännyt ja uskalsit lähteä kokeilemaan, vaikka kyseessä on tosiaan keskeneräinen tarina. Tarkoitus olisi kuitenkin selvitä ihan loppuun asti tämän kanssa ja ihan hyvin tämän kirjoittaminen on onneksi sujunutkin ja loppua jo hieman suunniteltu.

A/N: Sori, että kesti! Mulla on jotenkin ollut kiinnostus kiikarit vähän hukassa fineilyn ja koneella istumisen suhteen, mutta jospa mä taas tästä tsemppaantuisin käymään nopeammin läpi betatut luvut.

Neljäs luku
(Ficlet300 - 170. Aamiainen)

Oli iltapäivä, kun Hermione heräsi.

”Huomenta”, Ron totesi välinpitämättömästi ja hörppäsi teetä, kun Hermione saapui keittiöön. ”Huomenta”, Hermione totesi viileästi ja mietti, miten Ron saattoi käyttäytyä häntä kohtaan niin piittaamattomasti.
”Miten reissu meni?” Ronin äänensävy oli aivan liian huoleton, eikä mies ollut vieläkään nostanut katsettaan edessään olevasta Päivän Profeetasta.
”Hyvin”, Hermione sähähti vastaukseksi ja yritti hillitä itsensä. Yöllä hän oli ollut surullinen yksinäisyydestään, mutta sillä hetkellä Ron sai hänet ainoastaan vihaiseksi. Hermione oli vuosien aikana oppinut, että Ron ei ollut erityisen hienotunteinen tai muutenkaan erityisen hyvä asioissa, joihin liittyi tunteita. Siitä huolimatta hän olisi halunnut Ronin osoittavan edes vähän tukea ja kiinnostusta hänen tunteitaan kohtaan.
”Millainen työpäivä sinulla oli?” Hermione pakottautui kysymään, kun kaatoi itselleen kupillisen teetä. Mollya tai Arthuria ei näkynyt, joten Hermionella ja Ronilla olisi ainakin hetki aikaa keskustella kahdestaan.
”Raskas. Kuolonsyöjät tekivät hyökkäyksen jästisyntyisen perheen kimppuun. Ei vahinkoja, ainoastaan pelottelua, mutta aiheutui siitä meille tietysti hommaa. Jahtasimme koko yön porukkaa, mutta emme saaneet heitä kiinni”, Ron kertoi ja Hermione nyökkäsi.

Voldemortin kukistumisen jälkeen oikeat kuolonsyöjät ja monet muut Voldemortin kannattajista vangittiin Azkabaniin, mutta pian sen jälkeen oli julkisuuteen noussut ryhmä, joka kutsui itseään kuolonsyöjiksi. He olivat noitia ja velhoja, jotka kannattivat puhdasverisyysperiaatetta ja Voldemortin yritystä lakaista jästisyntyiset pois velhomaailmasta. Ryhmä ei ollut millään tavalla verrattavissa Voldemortin kuolonsyöjiin, mutta satunnaiset iskut jästisyntyisten kimppuun olivat ongelma. Ryhmä toimi epävakaassa mielentilassa ja periaatteiden vuoksi, eivätkä monet heistä tienneet, mitä olivat tekemässä. Kunnollista tavoitetta ei ollut, eikä aiemmissa tapauksissa ole ollut havaittavissa harkintakykyä. He olivat arvaamattomia ja epävakaita.

”Suostuivatko vanhempasi?” Ron töksäytti ja Hermione arveli Ronin miettineen kysymystä ja ajoitusta pitkään.
”He harkitsevat asiaa”, Hermione sanoi ja hänen äänensä värisi. Kun hän oli jättänyt Australian ja oli taas satojen kilometrien päässä vanhemmistaan, tuntui kuin hän ei olisi tehnyt vielä mitään heidän hyväkseen. Edellinen päivä alkoi tuntua etäiseltä ja Hermione ymmärsi oman avuttomuutensa.
”Kyllä he suostuvat. Otatko voileipää?”
Hermione nousi pöydästä sillä sekunnilla ja mulkaisi Ronia. Miten mies saattoi vaihtaa tuolla tavalla puheenaihetta? Voileipää!
”Eikö sinulla ole minkäänlaista käsitystä miltä minusta tuntuu?” Hermione huusi, mutta ei jäänyt odottamaan hämmentyneen Ronin vastausta. Hermione painui ulos Kotikolosta ja kaikkoontui pihalta poksahduksen saattelemana.

[Odo]

Viides luku

Hermione seisoi paikoillaan ja yritti rauhoittua. Hän oli suuttunut Ronille ja tunsi vieläkin kihisevänsä kiukusta, jonka vuoksi hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Hermione tiesi, että Ron ei ollut välinpitämätön tahallaan vaan enemmänkin... Hermione ei keksinyt, mitä Ron oli, mutta ei ainakaan tilanteeseen nähden huolehtivainen sillä tapaa kuin Hermione olisi halunnut. Hän oli yllättynyt itsekin siitä, miten paljon hän oikeasti tarvitsi tukea ja apua toiselta, vaikka oli jo niin tottunut siihen, että Ron ei ollut parhaimmillaan, kun puhuttiin tunteista ja toisen huomioimisesta.

”Minun on pyydettävä häneltä anteeksi”, Hermione mutisi itselleen, kun oli saanut rauhoituttua. Hän ei tiennyt, kauanko oli seisonut syrjäisellä kujalla, jonne oli kaikkoontunut Kotikolosta. Hermione pudisti kerran päätään ja lähti kävelemään kohti Pyhää Mungoa määrätietoisesti. Ron ei ollut tarkoittanut pahaa, sen Hermione tiesi ja yritti uskotella itselleen, että vaati Ronilta liikaa odottaessaan huomiota.

Pyhässä Mungossa Hermione tapasi parantajia, joiden kanssa oli jutellut jo aiemmin vanhempiensa tilanteesta.
”Olen jutellut heidän kanssaan ja he lupasivat ilmoittaa, mitä tekevät”, Hermione kertoi.
”Tämä on erikoinen tilanne, kuten sanoin jo aiemmin. Te poistitte vanhempienne muistot ilman heidän lupaansa ja kaiken lisäksi he ovat jästejä. Voi olla mahdotonta ymmärtää, että heillä on tytär, joka on noita.”
”Tiedän sen”, Hermione sanoi katse kohdistettuna maahan.
”Ymmärräthän, että tilanne vaatii sairaalalta tietynlaisia toimia?”
”Tietysti ymmärrän. Tulen tänne vanhempieni kanssa, jos he suostuvat. Olen antanut toimistoon heidän yhteistietonsa, jos haluatte ottaa heihin itse yhteyttä hoitoon liittyvissä asioissa tai muuten.” Hermione tunsi olonsa vaivaantuneeksi, mutta ei näyttänyt sitä parantajille vaan piti kasvonsa mahdollisimman ilmeettöminä.
”Odotamme yhteydenottoa. Meidän ei ole vielä tarpeen ottaa heihin yhteyttä ja voi olla parempi, että he saavat miettiä asiaa rauhassa ennen kuin useampi noita tai velho on sotkemassa heidän ajatuksiaan. Kuten sanoin: kaiken uskominen voi olla hyvin hankalaa”, parantajan äänensävy oli loppua kohden pahoitteleva.
”Uskoivathan he jo kerran aiemmin taikamaailmaan, kun minut valittiin Tylypahkaan”, Hermione sanoi ääneen yrittäen kuulostaa positiiviselta. ”Isälle se oli aluksi järkytys, mutta pian hän oli yhtä ylpeä minusta kuin äiti”, Hermione jatkoi ja hymyili. Iloinen muisto tuntui kipeältä, mutta se lämmitti silti mieltä edes vähän kaiken surun keskellä.

Hänellä oli toivoa.

[sademestari]

Oi voi, kylläpäs nyt tykästyin tähän 

Tykkään ideasta paljon ja parituksesta vielä enemmän. Jostain syystä Hermansy vaan on aina iskeny muhun, joten olin periaatteessa ihan myyty jo ennen kuin olin lukenu yhtäkään sanaa...

Tätä on tosi helppo lukee ja kieli on sujuvaa. Lukujen pituus on mukavaa vaihtelua, koska ei aina jaksa lukea niitä monituhatsanaisia tarinoita. Ja minusta tää tyyli ehkä jopa sopii paremmin tälle ficille!

Hmm, joo, ainut asia mitä surkuttelen täällä on se, ettei tässä oo vielä enempää lukuja. Kirosin ihan ääneen kun tajusin että en saakkaan lukea enempää tuon viidennen jälkeen. Jäänpä siis innolla odottelemaan tulevia lukuja!

[LaraLura]

Uusi lukija.

Jean ja Mark puhuivat kauniisti elämästään Sudneyssä

Sydneyssä

Hermionella oli ollut vaikeuksia pidetellä kyyneleitä.

pidätellä

miten Ron saattoi käyttäytyä häntä kohtaan niin piittamattomasti.

piittaamattomasti

Tykkään tästä.. Tarina etenee sopivan hitaasti ja siinä käsitellään asioita ja tunteita hyvin. Sen takia tämä on hyvin raikastavan erilainen.
Hahmot ovat hyviä ja heidän mielialojen vaihtelujen perässä pysyy hyvin.

Jatkoa odotellen.
♥: Lara

[FractaAnima]

Oho, olin ihan varma, että olin jo kommentoinut tuota kolmatta lukua, mutta näemmä en. Nyt siis ja monta taas kerralla.

Kolmannessa luvussa Hermione on kovin surullista luettavaa väsyneenä ja yksinäisenä. Varmasti elämässään sellaisia hetkiä, joissa sitä tukea todella tarvitsisi, mutta vain niiltä tietyiltä henkilöiltä. Alakuloisuus on hyvin kosketeltavissa ja myös se uupumus.

Oh, neljäs luku (miten niin kirjoitan kommenttiani sitä mukaan kun luen? ) on hyvin realistinen ja jotenkin tällaiseksi kuvittelisin Hermionen ja Ronin suhteen oikeastikin ja siksi on niin kummaa, että se (suhde) on canonia. Ron osaa olla raivostuttava tilannetajuttomuudessaan ja Hermione räjähtävä, kun ei kestä sitä. Oikein realistista, jee!

Awww, voi Hermione rukka. Odotan jo innolla, että hän löytää Pansyn ja saa huomiota ja tukea, tai ainakin toivon, että siinä käy niin. Toinen on niin yksin ja ainoa tukipilari on tohelo, tosin tietämättään ja sekös siitä vielä raivostuttavampaa tekee, kun ei edes älyä olevansa älytön. Melkein täällä tiuskahtelen itsekin Hermionen puolesta.

Odottelen kovasti lisää, tämä on niin kovin hitaasti rakentuva, ettei malttaisi odotella, mutta pakko on kun kiinnostaa.
Kiitos näistä!

- Frac

[Odo]

LaraLura, kiitos kommentista ja virheiden pongailusta! Näköjään betauksesta huolimatta onnistun joidenkin typojen ohi hyppimään, vaikka ne on punaisella merkitty. Hups.
Frac, jee kivaa ku kommentoit! Kiitti <3 Realistinen on mun lempisana ja se on mahtavaa saada kommenttiin!

A/N: Sori, että on kestänyt! Sen lisäksi, että tarina on hidas, minäkin olen hidas.

Kuudes luku

Hermionen päivät olivat menneet kuin sumussa kulkien. Hän oli tehnyt satunnaisia vuoroja Säilä ja imupaperissa kesän aikana, mutta ajatuksien alkaessa harhailla, hän oli pyytänyt lomaa. Tietämättömyys oli muuttunut sietämättömästä tunteesta lamauttavaksi ja suurimman osan ajastaan Hermione vietti huoneessaan yksin. Ron oli joutunut olemaan paljon poissa kotoa töiden vuoksi ja luultavasti samasta syystä Hermione ei ollut kuullut mitään Harrysta. Ginnyllä oli tärkeä huispauspeli tulossa, eikä hän poistunut harjoituskentältä kuin vasta iltamyöhään.

Hermione oli tuntenut olonsa yksinäiseksi. Käydessään alakerrassa syömässä hän sai osakseen Mollylta sääliviä katseita, joita pakeni toisinaan Viistokujalle, jossa kierteli jopa tunteja vailla määränpäätä. Toisinaan Hermione  poikkesi Georgen luona, jonka kanssa saattoi jutella mukavia, vaikka se ei vienytkään ajatuksia kokonaan muualle. Tärkeintä oli, että George ei säälinyt äitinsä tavoin ja mies vaikutti ymmärtävän Hermionea paremmin kuin Ron. Fredin kuolema oli muuttanut paljon Georgea, vaikka sitä ei nopealta rupattelulta voinutkaan huomata tai mitenkään päällisin puolin.

”Ei vieläkään soittoa?” George kysyi kaataessa itselleen ja Hermionelle kahvia liikkeensä yläkerrassa olevan asunnon keittiössä.

”Ei”, Hermione vastasi lyhyesti. Oli jälleen yksi niitä päiviä, kun Hermione oli halunnut pakoon Kotikoloa ja siellä vallitsevaa tunnelmaa. Molly ja Arthur halusivat huolehtia Hermionesta, mutta Mollyn tapa osoittaa välittämistä oli liian hössöttävää, kun taas Arthur hymyili aina tilaisuuden tullen kannustavasti, kun hän ja Hermione sattuivat tapaamaan. Hermione oli kiitollinen siitä, miten paljon Weasleyt välittivät hänestä, mutta se sai hänet vaivaantuneeksi ja sulkeutuneeksi, eikä hän enää halunnut kuulla lohduttavia sanoja.

”Olen miettinyt…”, Hermione aloitti, mutta keskeytti sitten. George laski kahvikupin Hermionen eteen ja istui Hermionea vastapäätä pöydän ääreen hiljaisuuden laskeutuessa heidän välilleen. Hermione oli ottanut muutaman kulauksen kahvistaan ja ristinyt kätensä ennen kuin jatkoi: ”Teinkö minä oikein? He olivat onnellisia Australiassa.” George kohtasi Hermionen murheellisen katseen ja mietti hetken aikaa sanojaan.

”Teit. Ei kukaan halua menettää lopullisesti tärkeitä ihmisiä”, George sanoi ja Hermione hätkähti miehen ilmettä. George näytti lähes yhtä murheelliselta kuin Hermione itse. George ajatteli Frediä, mutta ei ottanut veljeään puheeksi sen enempää ja hymyili Hermionelle. Hermione tunsi olonsa helpottuneeksi Georgen sanoista, ne kevensivät taakkaa, jota hän kantoi.

”Kiitos. Tuo asia on vaivannut minua päivin ja öin”, Hermione sanoi ja vastasi Georgen hymyyn.

”Eipä mitään, on ilo olla avuksi”, George virnisti äänensävyssään ripaus asiakaspalvelijan pirteyttä. Hermione yllättyi naurusta, joka karkasi hänen omilta huuliltaan. Viimeiseen kolmeen viikkoon hän ei ollut nauranut kertaakaan, sillä aluksi hänen oli pitänyt valmistautua vanhempiensa tapaamiseen ja sen jälkeiset kaksi viikkoa olivat pitäneet hänet omassa epätietoisuuden valloittamassa maailmassaan.

”Kiitos, George. Ilmoitan, kun saan kuulla heistä.”

”Eiköhän se tapahdu pian. Minä palaan takaisin töihin”, George sanoi ja nosti kahvikupin tiskipöydän reunalle. Hermione nousi ja laski oman kahvikuppinsa toisen vierelle ja kiitti vielä kerran kahvista, ennen kuin lähti takaisin kiertämään Viistokujaa hieman paremmalla mielellä.

[Lyra]

Huomenta nyt vain. Ensiksi luin sulta Ginny/Pansya ja nyt on Hermione/Pansy. Mitenkäs tässä on näin käynyt? Rarea tulee luettua aika paljon nähtävästi nykyään. Positiivista on, että vaikka sulla olis kuinka outo paritus siinä kuitenkin on aina jotain järkeä. Esimerkiksi tässä, oot nähny vaivaa sen taustatarinan kanssa eikä kaikki tapahdu sormia napsauttamalla. (No toisaalta Pansya ei vielä ole näkynykkään, mutta se on sivuseikka....)

Tykkään tän tunnelmasta. Hermionen tunteet loistaa läpi vaikka kolmannessa persoonassa mennäänkin. Hermione, siis aito oikea hermione, paistaa vain kaikkialta läpi.

Mark oli kysynyt, olisiko Hermione voinut taikoa valokuvan näyttämään sellaiselta, eikä Hermione voinut kiistää sitä.

Millainen tarina tästä lauseesta olisikaan syntynyt?

Mutta siis joo, tykkäsin tosi paljon, enkä malta odottaa, että jatkat.

Enkös ollutkin taas fiksu?

Kommentti tais olla taas jotain luokkaa, olen liian väsynyt, mutta toivottavasti näistä muutamista sanoista saa joku muukin kuin minä jotain irti

[Odo]

Lyra: odottaa-vitsit ovat loistavia ja ahkerassa käytössä. : D Kiitos kommentista, kyllä sain siitä paljon irti! Rareen kannattaa tutustua ja kiitän siitä, että mun pohjustustyöstä tykätään. Tässä varsinkin sitä on paljon. Toivottavasti innostut seurailemaan enemmänkin, mutta arvostan jo sitä, että oot nämä ekat luvut lukenut. Kiitos kommentista. :>

A/N: Jatkoa ikuisuuden jälkeen! Sori, että on kestänyt. Lukuja kyllä on valmiina, mutta oon surkea lisäilemään pölyttymässä olleita lukuja. Pitäisi kirjoittaa ja julkaista samaa tahtia. Tässäpä ois taas!

7.

Hermione oli seisonut puhelimen edessä jo liian kauan, eikä hän enää voinut vältellä luurin nostamista. Puhelu saattaisi katketa milloin vain, joten Hermione hengitti syvään, sulki silmänsä ja vastasi.

”Granger”, Hermione vastasi kuulostaen omaan korvaansa vieraalta.

”Hei. Jane Granger täällä”, naisääni sanoi puhelimeen, eikä Hermione osannut sanoa mitään. Hänen sydämensä hakkasi liian lujaa ja sanat jäivät kurkkuun.

”Oletko siellä?” huhuileva ääni kysyi ja Hermione kokosi itsensä.

”Kyllä, olen täällä. Yllätyin, että soititte”, Hermione sanoi valheellisesti, sillä hän oli tiennyt heti puhelimen soidessa, kuka hänelle soitti. Vaikka Kotikoloon oli hankittu puhelin, silti kaikki käyttivät edelleen pöllöjä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun puhelin soi, eikä Hermione ollut odottanut soittoa keneltäkään muulta kuin vanhemmiltaan. Oli kulunut kuukausi ja jossain vaiheessa puhelun odottaminen oli hiipunut ja Hermione oli alkanut menettää toivoaan.

”Me aiomme tulla Lontooseen ja tavata ne lääkärit, joista puhuit”, Jean sanoi ja Hermione ei vaivautunut korjaamaan, että kyseessä oli parantajia, eikä lääkäreitä. Grangerit eivät kaipaisi enää yhtään enempää sekaannusta velhomaailmaa koskevista asioista, sillä heillä olisi edessään pitkä taival ennen kuin he saisivat muistonsa takaisin.

”Hienoa, milloin saavutte?” Hermionen teki mieli itkeä ja kiittää.

Jane kertoi päivämäärän, jonka Hermione kirjoitti ylös lapulle. Siihen oli enää muutama päivä, koska Jane ja Mark olivat päättäneet, että heille asia olisi helpompi, jos se hoidettaisiin nopeasti. Epätietoisuus ei sopinut heillekään, eikä Hermione osannut kuvitella, miten monia kysymyksiä hänen vanhempiensa mielessä saattoi olla.

Suljettuaan puhelimen Hermione lyyhistyi lattialle. Hän oli samaan aikaan helpottunut ja viikkojen jännitys purkautui kerralla. Hän ei mahtanut mitään sille, että kyyneleet alkoivat virrata hänen poskiaan pitkin. Molly tuli halaamaan Hermionea ja auttoi naisen jaloilleen, mutta ei sanonut mitään Hermionen onneksi, sillä juuri nyt hän ei olisi jaksanut jutella kenenkään kanssa. Ron ei ollut kotona sinäkään päivänä, mutta Hermione oli iloinen, että Ronilla oli pitkästä aikaa kokonainen vapaapäivä, kun Grangerit saapuisivat Lontooseen.

[Odo]

A/N: Julkaistaanpa samantien toinenkin valmiina ollut luku ja sitten betalle lisää, että saadaan tätä eteenpäin.

8.

Seuraavana päivänä Grangereiden soitosta Hermione oli varannut tapaamisajan Pyhän Mungon parantajien kanssa, jolloin he kävisivät läpi Grangereiden saapumiseen liittyviä asioita.

”Voimme ottaa heidät vastaan vasta kahden päivän päästä saapumisesta. Se luultavasti on parempi, että he ehtivät vielä harkita päätöstään. Unhoitettujen parantaminen on pitkä prosessi, etenkin, jos olet tehnyt hyvää työtä unhoittamisen kanssa.” Hermione ei sanonut mitään ja hän tiesi, että oli tehnyt ’hyvää työtä’ unhoitus-loitsullaan.

”Aloitamme tapaamisen esittelemällä parantajat, jotka tulevat työskentelemään Grangereiden kanssa koko hoidon ajan. Sen jälkeen käymme läpi käytännön asioita, joissa teidän ei välttämättä tarvitse olla mukana. Käymme läpi hoidon eri vaiheet, arvioimme sen kestoa ja tarkistamme, että Grangerit suostuvat hoitoon ja allekirjoittavat paperin, jonka allekirjoitettuaan todistavat olevansa tietoisia riskeistä. Kerromme heille tarkkaan, mitä kaikkea hoidossa voi tapahtua, vaikka voin vakuuttaa meidän parantajiemme olevan todella taitavia.” Hermione nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi.

”On vielä yksi asia, joka meidän pitää selvittää. Ymmärrättehän, että te käytitte unhoitus-loitsua vastoin Grangereiden tahtoa, joten meidän on tehtävä ilmoitus tästä ministeriölle. Ministeriön virkamiehet tulevat kertomaan Grangereille heidän oikeuksistaan ja selvittämään nostavatko he syytteen. Voit vapaasti kertoa heille asiasta etukäteen, mutta teillä ei ole oikeutta vaatia heiltä tietynlaisia päätöksiä. Teidän on kannettava vastuu siitä, mitä teitte, vaikka ymmärrän sinulla olleen hyvä syy teollesi.” Asia ei vaivannut Hermionea ja hän oli ollut hyvin tietoinen siitä, että asia menisi käsittelyyn muuallekin. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta hän oli tehnyt rikoksen, jota ei enää saanut tekemättömäksi.

”Ymmärrän ja teen itse ilmoituksen ministeriöön tapahtuneesta”, Hermione kertoi ja oli jo sopinut ajan, jolloin menisi tapaamaan asiaa hoitavaa velhoa. Grangereille hän  oli maininnut siitä, että he saisivat kuulla oikeuksistaan ja nostaa syytteen niin halutessaan. Hermione oli luvannut olla avuksi, mutta vakuuttanut myös, että Grangerit saisivat ulkopuolista ja virallista apua asioiden selvittelyyn ja tarvittavat tiedot syytteen nostamista varten.

”Voisimme pitää kahvitauon, jonka jälkeen voimme käydä paperiasiat läpi”, parantaja sanoi katsottuaan kelloaan. ”Jatkamme tasan kahdelta, jos teille sopii?” Hermionelle se sopi hyvin ja he lähtivät parantajien kanssa eri suuntiin: parantajat omaan taukohuoneeseensa ja Hermione sairaalan kahvioon.

~*~

”Tarvitsetko apua?” Hermione kysyi häntä jonossa edellä olevalta naiselta, joka istui pyörätuolissa. Nainen yritti kurottaa sämpylään, joka oli vitriinin ylähyllyllä.

”En”, nainen tiuskaisi ja laski kätensä. Hermione säpsähti naisen tylyyttä, mutta päätti jättää käytöksen omaan arvoonsa. Edellä ollut nainen otti ainoastaan kupillisen kahvia ja maksettuaan kääntyi kohti vapaita pöytiä, jotka olivat Hermionen oikealla puolella linjaston vieressä. Heidän katseensa kohtasivat ja Hermione tunnisti ruskeahiuksisen naisen Pansy Parkinsoniksi ja mietti, kuinka  nainen oli loukkaantunut.

Katsekontakti katkesi Pansyn kääntäessä kasvonsa toiseen suuntaan eivätkä he puhuneet enempää toisilleen, vaikka Hermione ajatteli hetken aikaa tarjoaisiko uudelleen apua vanhalle vihamiehelleen. Hermione maksoi kahvinsa ja istui läheiseen pöytään, eikä mahtanut mitään sille, että hänen huomionsa kiinnittyi Pansyyn. Nainen ei ollut muuttunut paljoa kouluajoista ja vasta nyt Hermione muisti, että Pansy ei ollut osallistunut opiskeluun hänen seitsemäntenä vuotenaan. Hermione laski katseensa takaisin omaan kahvikuppiinsa ja jäi miettimään, millaista Tylypahkassa oli ollut silloin, kun hän oli ollut etsimässä hirnyrkkejä.

Kellon lähestyessä kahta Hermione nousi pöydästä ja hän vilkaisi vielä kerran Pansya huomaten, että naisen jalat olivat luiset ja kuihtuneet, kuin niillä ei olisi kävelty moneen kuukauteen.

[Iloinen Sipuli]

Tämä, jes, tosiaan luen tätä edelleen. Aihe tosiaan on kiinnostava ja tarina etenee hyvin. Ronin ja Hermionen suhde on kuvattu realistisen oloisesti, juuri tuollaista riitelyä ja ärsyyyntymistä se varmasti onkin. Ei Ron pahaa tahdo mutta ei vain ronskiudessaan oikein sovi Hermionen herkälle luontelle.

Pansyn tuleminen vihdoin mukaan kiinnostaa! Jännä kuulla että mitäköhän hänelle on käynyt, ja mitäköhän hänen ja Hermionen välillä tulee tapahtumaan.

Jännintä on toki toi Hermionen vanhempien tilanne ja se miten siinä käy. Jotenkin tuntuu siltä ettei kovin hyvin, en tiedä

Jatkoa odotellessa!

-Iloinen Sipuli

[Arte]

Kommentoinpa jotain, että tästä jää jälki seurattavaksi.

Pitkää Hermansya! Jee! Odotan innolla.

Hermionen ja hänen vanhempiensa tarina on todella surullinen ja koskettava. Sympatiat sinne, teksti onnistui liikuttamaan. Jännittävää nähdä, miten tämä tästä etenee. Vaikea kuvitella, millainen tilanne on kaikille osapuolille. En ole saanut kirjoista sellaista kuvaa, että Hermione olisi koskaan ollut erityisen läheinen vanhempiensa kanssa, tai ainakaan Tylypahkaan muuton jälkeen, mutta on varmasti raskasta, kun oma perhe ei muista häntä.

Mielenkiintoista, kuinka teksti jo alkaa sillä, että Hermione/Ronilla menee huonommin. Kivaa, ettei se vain jotenkin ilmene tarinan edetessä, kun päähenkilön huomio siirtyy toisaalle. Voi Ronia, joka ei vain osaa hoitaa tunneasioita. Kävi sääliksi Hermionea, joka olisi ansainnut ja kaivannut enemmän.

Jotenkin odotin, että Pansy olisi ollut töissä parantajana ja vähän pureskelin ammatinvalintaa, joten kiitos yllättävästä käänteestä!

Joistain kohdin (mm. lauserakenteista) pystyi huomaamaan, että tätä on kirjoitettu Campin aikana - nanoilut on kyllä aina sellaista suomen kielen tuhoamista että. (:

Tsemppiä jatkolle! Vaikuttaa massiiviselta projektilta.

[Mariaxoxo]

Hermione ja Pansy on mielenkiintosen kuuloinen pari, rakastan rarea! Oon itekin jo pitkään pohtinut, miten Hermionen vanhempien muistojen palauttaminen käytännössä onnistui, joten ihanaa, että joku on siitä kirjoittanuy. Jäi kauheesti kiinnostamaan, mitä Pansylle on tapahtunut. Kai jatkoa on vielä tulossa?