Ihmisen ja maan rajat
fandom: Yowamushi Pedal
paritus: Toudou/Manami, (Toudou/Makishima)
ikäraja: K-11
genre: joku ihmissuhdesössö
yhteenveto: Joskus Manami riisuu kaikki vaatteensa ja laittaa Toudoun hiuspannan päähänsä. Joskus he tekevät sen ulkona.
A/N: Otsikko on lainattu Veikko Anttosen kirjalta, joka kerta sen nähdessäni tulee Manami mieleen ja siitä koko inspis tekstiinkin tuli (hip hei, näin ne asialliset hommat edistyvät!). Osallistuu Valloita fandom -haasteeseen.
Teksti sijoittuu johonkin Manamin toisen Inter High:n jälkeiseen aikaan, eli spoilailee kevyesti mangaa. Jota en ole vielä itsekään lukenut, haha.
Toisinaan Toudou muistaa niitä tyttöjä, jotka tunnustivat hänelle tunteitaan, mutta jotka eivät puolestaan kiinnostaneet häntä lainkaan. Niitä, jotka antoivat hänelle ystävänpäivinä suklaata sekä niitä, joiden nimiä hän ei edes tiennyt; jotka kiljuivat tienmutkassa hänen ohittaessaan; joille riitti se, että hän väläytti voittajanhymynsä ja vilkutti, vaikkei silmiin ehtinytkään katsoa. Siinä ihailussa paistatteleminen oli tuntunut hyvältä, tyydyttävältä, hän oli ollut joku.
Näin jälkikäteen hänelle itselleenkin on epäselvää, että kuka. Ne kiihkeät katseet ja kohti kurkottavat kädet ovat jo kääntyneet toisaalle, kai niiden myötä katosi jotain muutakin.
Toudou toivoo, että Manami vastaisi puhelimeen vähän useammin. Tai soittaisi takaisin edes joskus. Tekstaisi omasta aloitteestaan.
Manami ei halua ja tarvitse Toudota siten kuin Toudou haluaa Manamia.
(Manami ei halua ja tarvitse Toudouta siten kuin Makishimakaan ei halunnut ja tarvinnut.)
Kaikkein huonoimpina päivinä Toudou ajattelee, että ehkä hänelle on aivan oikein maistaa sillä tavalla omaa lääkettään. Arakita kuittaa moisen joka kerta ihan paskapuheeksi; terveellisen etäisyyden päässä pidettävä fanilauma on eri asia kuin ei-ehkä-ihan-poikaystävä, jonka puhelut jätetään huomiotta. Täysin eri asia. Vaikka mitä vittua Toudou nyt taas tästäkin inisee, kyllähän hän nyt Manamin tuntee, ei siitä jätkästä ole särkyneen sydämen laastariksi, paitsi tietysti jos aivan väen vängällä haluaa peitetyn haavan tulehtuvan.
Jätä soittamatta, saatana. Anna sen odottaa.
Mutta ei se ole sellaista aina, sellainen on vain osa totuutta.
Manami on vapaa sielu, ei muista pitää puhelinta mukana tai ladata akkua tai muutakaan sellaista, ja toisinaan Toudou kadehtii häntä tuosta vapaudesta. Siitä, että niin monet asiat ovat täysin toisarvoisia; että on ainoastaan tämä hetki ja ehkä vähän tulevaakin; että ainoa suunta on eteenpäin. Manamin ääni on soiva ja pehmeä, ja kun hän nauraa, hän tekee sen koko olemuksellaan. Toudou ajatteli aina, että Manamin pitäisi oppia vähän käytöstapoja ja laskeutua arkiseen maailmaan, ottaa huomioon muut ihmiset ja velvollisuudet ja sen sellaiset, mutta kun hän näki Manamin vilkuttavan toisissa kisoissaan faneilleen kuten Toudou konsanaan, hän tunsi tehneensä ehkä sittenkin virheen. Ehkä.
He eivät puhu siitä, aivan kuten eivät muistakaan mukamas tärkeistä asioista.
Joskus Manami riisuu kaikki vaatteensa ja laittaa Toudoun hiuspannan päähänsä, painaa Toudoun hartioista sängylle ja tulee hänen päälleen kuriton hiustupsu pannan alta itsepintaisesti esiin työntyen. Hänen silmänsä loistavat tummina kuin yötaivas, hehkuvat merkillistä sineään pimeässäkin, ja Toudoun sisintä kivistää hillitön syyllisyys siitä, että hän on koskaan ollut Manamille mistään vihainen.
Joskus he taas tekevät sen ulkona, pyöräilevät auringon laskiessa kauas kaupungin ulkopuolelle, poikkeavat tieltä niin syvälle metsikköön, etteivät enää näe sähkövalojen kellertäviä kehiä. Se tuntuu aina ajatuksena niin typerältä, mutta Toudou ei koskaan saata kieltäytyä, ja ehkä Manami ei olekaan ihminen alkuunkaan vaan jokin vaihdokas, sillä hänen kanssaan jopa Toudou saattaa maata viilenevien lehvien keskellä, tuntea oman kehonsa liikkuvan luonnon väkevien elementtien leikkauspisteessä, osana sitä kummallista hämärän todellisuutta, joka pakenee järkeä ja järjestystä. Siellä hiuksiin jäävä hiekka ei haittaa, sillä ihminen on yhtä kaiken kanssa ja Manamikin niin pehmeä ja lämmin ja elossa ja läsnä hänen sylissään.
Kun Toudou sitten seuraavan kerran soittaa Manamille, hän toivoo tämän olevan läsnä edelleen. Yleensä ei ole.
Ja kaikkein parhaimpina päivinä Toudou ajattelee, että ehkä juuri näin on hyvä.
