Kirjoittaja Aihe: Sly Cooper: Häkkilintu, k-11, Arpeggio  (Luettu 1299 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Kurlun murlun
Sly Cooper: Häkkilintu, k-11, Arpeggio
« : 19.03.2015 03:19:47 »
Ficin nimi: Häkkilintu
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Sly Cooper
Genre: Angst
Ikäraja: k-11
Päähenkilö: Arpeggio

Summary: Ne mutisivat hänellä olevan pahan sortin kompleksi ja olivat siinä oikeassa.

Varoituksen sana: Itsetuhoisuutta ilmassa.

A/N: Arpeggio on jokseenkin vähän näyttäytynyt, mutta hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän on tässä muutaman vuoden nuorempi kuin Sly 2:sessa, vaikkakaan tarkasti en osaa määritellä. Minulla ei ole tarkkaa tietoa iästä lähestulkoon kenenkään hahmon kohdalla. :D



***


Pergamentit olivat pölyisiä ja muste haalistunut vanhimmista. Yhden alakulmaa rumensi pieni alue murenevaa mustaa höttöä. Hän oli kerran vahingossa tuonut sen liian lähelle kynttilää saadakseen selvää tiheästä käsialasta. Kirkkaansinisissä silmissä oli samea katse niiden käydessä rivi riviltä läpi entisajan älykköjen muistiinpanoja. Ne oli käyty läpi niin monesti, ettei ulkoa muistaminen ollut vaikeaa.

Terävä kynänveto viimeisteli luonnoksen, jota hän oli piirtänyt lähemmäs neljä tuntia. Se näytti hyvältä, juuri sellaiselta kuin pitikin. Se oli vahva ja kaunis, kaikkea mitä hän ei ollut. Jonain päivänä häntäkin voisi verrata täydelliseen.

Lennä, lintu pieni.

Äly ja fysiikka olivat kuin yö ja päivä. Mahdotonta oli löytää sellaista, jolla ne kaksi ominaisuutta eivät olisi asettaneet toista hallitsevammaksi. Hän olisi voinut väittää kiveen hakaten, ettei säännön vahvistavaa poikkeusta ollut. Ne kompensoivat toisiaan, mutteivät aina esiintyneet suoraan verrannollisena vakiona. Sekä heikkoja että tyhmiä tallusteli aivan liikaa siinä maailmassa. Hän sen tiesi.

Hän itse oli radikaali ääripää. Omien teorioiden soveltaminen henkilökohtaisella tasolla ei ollut niin nöyryyttävää missään toisessa asiassa. Sitä oli mahdoton kieltää ja se kenties etoi häntä enemmän kuin itse perimmäinen syy siihen, miksi hän koki ajatuksen niin irvokkaaksi.

Koko ikänsä hän oli jaksanut pohtia, olisiko ollut valmis antamaan yhtä saadakseen tilalle toista, olisiko tyytynyt henkisesti hieman vähempään, jos olisi saanut muiden lailla liitää puun korkeimmalle oksalle. Jos vain joku olisi kysynyt tai tarjonnut sellaista. Ihminen oli syntynyt kävelemään, kala polskimaan ja lintu liihottelemaan. Se oli perimmäinen luonto, ilman sitä ne olivat eksyksissä ja etsivät keinoa saavuttaa haluamansa.

Lennä nyt.

Hiukset valuivat tympeästi näkökentän eteen ja kynttilän epäsäännöllinen lepatus piirtyi verkkokalvolle silmien sulkemisen jälkeenkin. Hän oli unen tarpeessa, mutta silti uusi kirja löysi tiensä hyllystä pöydälle. Sinnikkyys oli avain onnistumiseen.

Ne mutisivat hänellä olevan pahan sortin kompleksi ja olivat siinä oikeassa. Ei mennyt kauaa, kun hän oli kokonaan lakannut välittämästä mielipiteistä. Miksi hän olisi vaivautunut kuulemaan? Ne olivat vähäarvoisia lahjoiltaan ja älyltään. Ne olivat talonpoikia, hän oli ruhtinas. Mitä olisivat tehneet hänen asemassaan? Eivät mitään, vain kärsineet kurjuudessaan. Hän oli toista maata, hänellä oli valta saavuttaa haluamansa. Hänellä oli pakkomielteensä, jota hän syvästi rakasti.

Joskus hän tuijotti kuvastinta inhosta täristen. Heikompana hetkenä hän alentui solvaamaan, joskus vihan kyyneleet kiilsivät silmissä kasvoille valumatta. Katala hymy ei aivan ulottunut silmiin asti.

Riisu hattu ja monokkeli ja heitä menemään, raasta olkapäitä hipovia hiuksia ja sylkäise kuvajaista päin. Levitä kerrankin siivet jaloutta tavoitellen. Kiskaise irti oliivinvihreä sulka, toinen, kolmas. Neljäs teki liian kipeää ja pakotti lopettamaan. Ollapa siipirikko toisista syistä.

Liidä, lintunen. Jos et, astele maanpinnalla.

Toiset kykenivät kävelemään vaikka käsillään, mutta vain harva teki niin jatkuvasti. Hänenlaisensa eivät kulkeneet tomuisessa maassa, vaan tunsivat tuulen ympärillään raikkaassa ilmassa. Oli kuin hän olisi kävellyt käsillään, kun muut astelivat tyytyväisenä jalkojaan maahan tömistäen. Liikkuminen oli vaivalloista, käsivarsiin sattui ja kämmenet naarmuuntuivat hiekasta ja kivistä. Sitä alkoi toivoa jalkoja avuksi ja helpotukseksi.

Neljä revittyä siipisulkaa paloivat takassa tuhkaksi.

Fysiikalla ei ollut koskaan saavutettu älyä, mutta toista oli päinvastoin. Älykkyys oli lahja, joka mahdollisti sen, että toiset tanssivat hänen pillinsä mukaan. Kun aika oli kypsä, jalo mieli saavuttaisi viimein ylivertaisen kyvykkään kehon, sellaisen, jonka se oli ansainnut syntymästään lähtien. Kuolemattoman ruumiin, jonka avulla hän olisi se valloittaja, joksi hänet oli aina tarkoitettu.

Taivasta halkomattomat siivet pusertuivat nyrkkiin ja kietoutuivat kaltereihin, joiden viileä metalli alkoi hiljalleen lämmetä vihaisessa otteessa. Joskus hän piti pintansa, toisinaan nojasi lyötynä päätään metallia vasten. Joskus hän nauroi hiljaa, toisinaan huusi. Hiussuortuvia tarttui poskille pudonneisiin kyynelpuroihin.

Hän kohotti päänsä pergamenteista ja katsahti kaunista, kullan ja purppuran peittämää häkkiä. Kun aika olisi oikea, hän ei tarvitsisi sitä enää. Hän olisi iäti vapaa kahleistaan. Häkki olisi ensimmäinen, joka murskaantuisi hänen mahtinsa alle. Hän rusentaisi sen vääntyneiksi kappaleiksi ja unohtaisi, että jokin sellainen olikin joskus ollut osa hänen elämäänsä. Unohtaisi, että se oli salakavalasti jo kauan sitten muuttunut osaksi omaa identiteettiä.

Hyi olkoon.

Puistatuksen vääristämä virnistys käväisi hänen kasvoillaan, kun hän käänsi katseensa kullan hennosta kimalluksesta. Väsyneisiin silmiin pergamentti ja kirjan teksti näyttivät aaltoilevan hiljalleen. Oli jatkettava. Oli oltava kärsivällinen, valettava uskonsa oikeiksi katsomiinsa henkilöihin ja jalostettava suunnitelma viimeistä piirtoa myöten.

Kunnes hän sitten avaisi kylmänä kiiluvat silmänsä ja näkisi edessään oman entisen itsensä. Se katsoisi takaisin järkähtämättä. Tyylikkäästi pukeutunut, komea nero monokkelissaan ja viitassaan. Säälittävä, heiveröinen vankilansa orja. Häpeätahra. Ensimmäinen isku kaataisi sen maahan, toinen tallaisi murskaksi metallijalan alle. Niin sen kuului mennä. Kukaan ei enää puhuisi entisestä hänestä, eikä hänen uusi olemuksensa jäisi kenellekään tuntemattomaksi. Ne pelkäisivät ja kunnioittaisivat asianmukaisella tavalla. Selän takana ne, jotka vain uskalsivat, ehkä kuiskaisivat hirviöksi ja epäsikiöksi.

Etovin epäsikiö oli kuitenkin se sinisilmäinen surkimus, joka vastasi hänen katseeseensa peilin kautta.

Vielä toistaiseksi.

« Viimeksi muokattu: 21.05.2015 23:14:30 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."