Kirjoittaja Aihe: Dragon Age: Ei hyvästejä, sillä olemmehan pian taas yhdessä (Alistair/Warden, K-11), 100/100  (Luettu 6772 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ei hyvästejä,
sillä olemmehan pian taas yhdessä

                                                                                                        - Subbe93



Fandom:
Dragon Age

Genre:
Yleisesti ottaen draamaa, johon on lisätty toimintaa, fluffia ja hieman huumoria.

Ikäraja:
Max. K-11

Päähenkilöt:
Alistair/Warden (Adeline Cousland)

Tiivistelmä:
Fereldenissä kaikki on hyvin: Arkkidemoni on kukistettu, hallitsija valittu, ja ihmiskunta saa jälleen nauttia rauhan ajasta. Sitä tahtovat myös Fereldenin viimeiset Grey Wardenit, Alistair ja Adeline, mutta sitä ennen heillä on edessään vielä paljon asioita, jotka vaativat heidän huomiotaan. Ja joskus ne asiat vaativat heitä hyvästelemään hetkeksi toisensa.

Vastuunvapaus:
Maailma, paikat, Alistair, Anora, ynnä muut tunnistettavat kuuluvat BioWarelle.

Varoitus:
Spoilereita peleistä voi löytyä

Haaste:
Sadan raapaleen tarina

A/N:
Enpäs tiedä, mitä tästäkin lystistä mahtaa tulla, mutta näköjään on pakko kokeilla kaikkea ;)

Sisällysluettelo:

Prologi

Osa 1: Denerim
Keskustelu tulevasta
Hyvästejä
Kadotaan hiljaa

Osa 2: Amaranthine
Darkspawn
Palaan pian
Tien päällä
Ikävä sinua
Uusi kaupunki, uusi aika
Suojeluvaistoa
Jälleen valmis

Osa 3: Ferelden & Orlais
Aika rientää
Miten on?
Pystymme tähän
Mul on ikävä sua
Tänä iltana ikävä pyyhkii Skyholdia

Epilogi: Redcliffe
« Viimeksi muokattu: 07.12.2015 22:19:11 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
~ Prologi ~

Se oli ohi. Arkkidemoni oli kukistettu ja darkspawnit paenneet takaisin maan alle. Blight oli ohi, ja he olivat voittaneet.

Voitolla oli ollut hintansa. Kaupunki oli kokenut suuret kolhut, ja monet olivat menettäneet rakkaansa sodassa. Heidän uhraustaan ei koskaan unohdettaisi.

Silti riemu voitti surun ja juhlat alkoivat heti. Anora kruunattiin Fereldenin kuningattareksi, Adelinesta tehtiin Fereldenin sankari, eikä Grey Wardeneita enää ikinä unohdettaisi. Se oli kuningattaren lupaus.

Adeline ei olisi halunnut sitä kaikkea huomiota puoleensa. Ei hän ollut yksin tästä kaikesta selvinnyt. Vilkaistessaan kuitenkin ystäviään hän tajusi, ettei kukaan heistä välittänyt siitä. Adeline oli heidät tänne johdattanut – heidän mielestään hän oli sankari.
« Viimeksi muokattu: 21.03.2015 21:04:16 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
A/N: Ensimmäinen osallistuu Spurttiraapale III -haasteeseen sanalla: Kaukaa



Osa 1:
Denerim




Keskustelua tulevasta


”Uskomatonta, että olemme kumpikin elossa”, Alistair naurahti helpottuneena, kun Adeline tuli hänen luokseen. ”Minä… hetken jo pelkäsin, ettet… ehkä… selviäisi.”

”Tässä sitä ollaan”, nainen vastasi, tietyllä tavalla itsekin helpottuneena. Jos joku olisi kuollut, se olisi ollut hän, eikä Alistair.

”Ainakin… Morrigan puhui totta”, mies lisäsi. Adeline huomasi, miten Alistairin katse kiersi valtaistuinsalia. Ihan kuin mies olisi pohtinut, jatkaisiko aiheesta vai antaisiko olla. ”Sanovat, että hän katosi heti demonin kukistuttua”, Alistair lopulta sanoi ja käänsi katseensa takaisin Adelineen. ”Ei hyvästejä, ei mitään.”

”Hän halusi kadota”, Adeline mumisi vastaukseksi ja antoi itsekin katseensa kiertää valtaistuinsalia.

”Tiedätkö, minne hän meni?”

”Ehkä… jonnekin kauas.”

~*~

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Adeline antoi katseensa kiertää niissä harvoissa ja valituissa, jotka olivat valtaistuinsaliin päässeet – eli aateliset ja Adelinen matkaseurue. Hän ei ollut ehtinyt jutella oikein kenenkään kanssa arkkidemonin kukistuttua. Mutta sen hän aikoisi tehdä ennen kuin astuisi ulkomaailmaan. Hän halusi tietää, mitä kukin hänen ystävistään aikoi tehdä sen jälkeen, kun juhlat olisivat ohi.

Tuntui jotenkin oudolta ajatella, että tämä saattoi olla hyvästien paikka. Hän oli niin kiintynyt heihin kaikkiin, ettei olisi halunnut vielä erota, mutta ei hän voinut ketään pidätelläkään.

Entä mitä Alistair aikoi tehdä? Adeline tajusi, ettei ollut kysynyt. Mitä heille nyt tapahtuisi? Hän ei halunnut hyvästejä…

~*~

”En tiedä… Pelkään, mitä tämä eloonjääminen tulee maksamaan.”

Adeline käänsi katseensa takaisin Alistairiin. Pieni hymy nousi hänen suupieleensä.

”Kadutko?”

Mies liikahti hieman levottomana. ”En tiedä”, hän sanoi lopulta ennen kuin puhkesi hymyyn. ”Toisaalta, tämä taisi olla ainoa keino, millä sain pidettyä sinut hengissä.”

Naisen kasvoilla kävi yllättynyt ilme. ”Minustako tässä oli kyse?”

”Olet niin itsepäinen välillä”, Alistair naurahti ennen kuin astui eteenpäin ja tarttui Adelinen käsistä kiinni. ”Olen valmis vaikka kuolemaan pitääkseni sinut hengissä, mutta…  Välillä minusta tuntuu, että olet minua pari askelta edellä. Pelkäsin, että… jäisin toiseksi.”

”Olisin vaikka katkaissut jalkasi, jos se olisi pitänyt sinut hengissä.”

Hymähdys. ”Arvasin.”

~*~

He katsoivat hetken toisiaan. Adeline painoi jokaisen Alistairin kasvonpiirteen mieleensä, ja keräsi kaiken rohkeutensa, jotta olisi valmis kysymään asiaa, joka painoi hänen mieltään. Ei siinä olisi muuten mitään ollut, hän pelkäsi vain vastausta.

”Nyt kun tämä kaikki on ohi… Mitä aiot tehdä?”

”Ajattelin… meneväni sinne minne sinäkin”, Alistair vastasi. ”Sitä paitsi… Jos aiot hoitaa Fereldenin Grey Wardenit takaisin maailman kartalle, minä haluan antaa kaiken apuni.”

Helpotus valtasi Adelinen. ”Mietinkin jo, mitä tekisin, jos sinulla olisi muita suunnitelmia.”

Alistair naurahti. ”Et taida päästä minusta ihan noin vain eroon.”

Adeline tiukensi otettaan miehen käsistä. ”Ja usko minua, kun sanon, etten edes haluaisikaan.”

~*~

”Muutat kuitenkin vielä mielesi”, Alistair vastasi hymyillen.

Adeline virnisti ilkikurisesti. ”En usko, että niin tulee ikinä käymään.”

Mies pudisteli päätään. ”Väitellään siitä myöhemmin lisää”, hän sanoi sitten. ”Tarvitsen hieman aikaa keksiäkseni lisää vastaväitteitä. Sitä paitsi…” Alistairin katse käväisi jälleen valtaistuinsalissa. ”Minun pitäisi kaiketi päästää sinut näyttäytymään muulle kansalle. Mikä minä olen meidän sankariamme pidättelemään?”

Nainen pudisteli päätään. Miksi hänestä oli tehty sankari? ”Kysyikö kukaan, mitä minä haluan?”

Alistair hymähti. ”Anteeksi, rakkaani. Elämä on joskus epäreilua.”

”Ei se aina ole”, nainen vastusti. ”Taisin antaa sinun itsesi päättää, kuljetko vapaana vai jämähdätkö valtaistuimelle.”

”Niin teit”, mies myönsi. ”Ja… olen siitä todella kiitollinen.”

~*~

”Menehän jo”, Alistair sanoi. ”Haluan päästä nauttimaan kahden keskeisestä ajasta mahdollisimman pian. Sitä paitsi”, hän laski hieman ääntään. ”Vihaan tällaisia juhlia.”

”Kuulostaa hyvältä”, Adeline vastasi hymy huulillaan. ”Lupaathan, ettet karkaa minnekään?”

”Tiedät, että odotan sinua vaikka maailman loppuun asti.”

Adeline nyökkäsi ennen kuin varvusti hieman antaakseen miehen huulille suukon. ”Valmistaudu. Edessä on pitkä yö.”

”Odotan innolla”, Alistair vastasi huulten koskiessa Adelinen huulia. Nainen hymähti, painoi vielä hitaan ja hartaan suudelman ennen kuin vetäytyi kauemmas. Katseet kertoivat enemmän, eikä Adeline tohtinut rikkoa katsekontaktia ennen kuin päästi Alistairin käsistä irti. Pikainen hymy hetkelliseksi hyvästiksi, sitten hän käänsi selkänsä hoitaakseen velvollisuudet pois alta.
« Viimeksi muokattu: 21.03.2015 21:06:02 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
A/N: Kuudes raapale osallistuu myös Spurttiraapale III -haasteeseen sanalla: Välimatka


Hyvästejä

”Et aio palata kotiin?”

”Grey Wardenit tarvitsevat minua”, Adeline vastasi veljelleen haikeana. Pienen hymyn hän sai kuitenkin kasvoilleen. ”Mutta… eivät nämä ole hyvästit. Tulen käymään.”

Fergusin kasvoille ilmestyi myös hymy. ”Sietäisikin tulla”, hän naurahti. Sitten hän kaappasi pikkusiskonsa syleilyynsä. Adeline puri huultaan, ettei itkisi. ”Muistakin pitää itsestäsi huolta”, Fergus kuiskasi hiljaa. Sitten hän vetäytyi ja katsoi siskoaan ilkikurisesti hymyillen. ”Tai tulen antamaan sinulle kunnon tukkapöllyn!”

”Pidän, pidän”, Adeline nauroi. Sitten hän veti syvään henkeä. ”Me selviämme kyllä.”

”Niin teemme”, Fergus lupasi. ”Ja tiedä, että olen ylpeä sinusta.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Ja niin olisivat äiti ja isäkin.”

~*~

Vingahdus. Kumpikin Couslandin jälkeläisistä laskivat katseensa alas ja huomasivat mabarin, joka oli ollut heillä koko heidän elämänsä. Häntä alkoi heilua, kun kaksikko oli huomannut ystävänsä, ja pää kallistui toiveikkaana.

”Hei, kaveri”, Adeline tervehti, kyykistyi ja alkoi rapsuttaa koiraa. Se nautti täysin siemauksin hellyydenosoituksesta.

Hän ei voisi ottaa ystäväänsä mukaan.

”Fergus.”

”Niin?”

”Otathan hänet kotiin?” Adeline kysyi ja katsoi veljeään.

Fergus mittaili koiraa katseellaan. ”Jos se on tahtosi.”

Vinkaisu. Nainen käänsi katseensa mabariin, joka näytti onnettomalta. ”Eivät nämä ole jäähyväiset, höpsö”, hän naurahti koiralle. ”Me tapaamme vielä. Mutta… sinulla on parempi olla Fergusin luona.”

Vahvistukseksi koira haukahti ja nuolaisi Adelinen kasvoja.

~*~

”Se aikoo lähteä?” Shale kysyi.

”Niin teen”, Adeline vastasi. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan golemia. ”Entä… mitä sinä aiot?”

”Olen miettinyt”, Shale aloitti, ”jos palaisin Orzammariin. Taistelemaan Deep Roudeille darkspawneja vastaan.” Kivihahmo kohautti olkiaan. “Se tuntuu hyvältä ajatukselta.”

Adeline hymähti. “Kuulostaa oikein hyvältä suunnitelmalta”, hän kannusti. Shalen väkivaltaisuus oli tullut jo niin tutuksi, että oli oikeastaan hyvä, jos golem saisi käyttää nyrkkejään hyödykseen. ”Sinusta on siellä varmasti paljon apua.”

”Eikä lintuja lähimainkaan”, Shale lisäsi kiivaasti, ja Adeline joutui tekemään kaikkensa, ettei purskahtaisi nauruun. ”Ja jos darkspawnit loppuvat, siirryn pulujen hävittämiseen.”

Ja Fereldenin sankari todella toivoi, ettei darkspawnit loppuisi liian pian.

~*~

”Kauanko tällaiset juhlat kestävät?” oli Zevranin kysymys, kun Adeline asteli hänen luokseen.

”Parhaimmillaan monta päivää”, nainen vastasi kohauttaen olkiaan. ”Etkö viihdy?”

Salamurhaaja vilkaisi ympärilleen. ”Minulla on vain sellainen olo, että… joku voi vaikkapa olla perässäni.”

Adeline tajusi ongelman.

”Voit lähteä, jos tahdot”, hän sanoi hiljaisella äänellä. ”Aion itsekin tehdä katoamistempun mahdollisimman pian.”

Zevranin katse jämähti Fereldenin sankariin. ”Todella? Kuinka pian?”

Nainen kohautti olkiaan. ”Ehkä heti aamulla”, hän sanoi ja vilkaisi Alistairin suuntaan. ”Jos saan hänet lähtemään.”

Oli salamurhaajan vuoro ymmärtää yskä. ”Ehkä voisitte tarvita suojelusta. Ei olisi varmasti lainkaan pahasta, että joku vartioisi selustaanne…”

Adeline hymyili. ”Kerron heti kun lähdemme.” 

~*~

”Et aio palata Orzammariin?”

”En”, Oghren vahvisti. ”Kiertelen vähän ja sellaista. Sitä paitsi…” Pikainen katse Felsin suuntaan kertoi enemmän kuin sata, tai edes tuhat, sanaa. ”Ajattelin pitää tuota tyttöä silmällä ja katsoa, mihin tämä johtaa.”

”Kuulostaa suunnitelmalta”, Adeline myönsi, eikä voinut olla vilkaisematta jälleen Alistairia, joka toisella puolella salia jutteli Eamonin kanssa. Jos Adeline olisi ansainnut onnen, niin oli Oghrenkin.

”Kunhan katsot, ettet juo koko Fereldeniä kuivaksi”, nainen heitti yllättäen ja siirsi samaan aikaan huvittuneen, mutta varoittavan katseen kääpiöön.

”Hei! Yritätkö vihjata jotakin?” Oghren murahti puolustukseksi.

”En”, Adeline vastasi haikean hymyn pyrkiessä hänen kasvoilleen. ”Pidä huoli itsestäsi, Oghren.”

”Kuin myös.”

~*~

”Palaan takaisin kansani luokse”, oli Stenin vastaus Adelinen kysymykseen heidän keskusteltuaan hetken sankarin merkityksestä ja qunareista. ”Nyt kun tehtäväsi on ohi, minunkin tehtäväni on päättynyt.”

”Ai”, osasi Adeline vastata. ”Sinulla tulee olemaan pitkä matka kotiin.”

”Niin tulee”, qunari myönsi. ”Vaikka ei kotona täysin samanlaista ole kuin ennen. Jotkut… näkemykseni ovat hieman muuttuneet.” Sten piti pienen tauon. ”Olet auttanut minua todella paljon. Jään sinulle velkaa.”

”Et ole minulle mitään velkaa.”

”Ja kun tiemme jälleen kohtaavat, ehkä pystyn maksamaan sinulle takaisin”, Sten keskeytti. ”Siihen asti: Hyvästi, ystäväni. Toivottavasti löydät aina etsimäsi tien.”

”Hyvästi, Sten”, Adeline hymyili haikeana. ”Toivottavasti sinäkin löydät aina etsimäsi.”

~*~

“No mutta… Sankarihan se siinä.” Wynne hymyili leveästi. ”Oletko nauttinut saamastasi huomiosta?”

Adeline irvisti pikaisesti. “En”, hän töksäytti. ”On väärin saada kaikki kunnia, kun mukanani oli monta muutakin sankaria.”

”Mutta sinä teit suurimman osan. Sinä keräsit meidät kokoon, autoit monta muuta ihmistä ohimennen, sinä johdatit meidät perille, ja sinä kannustit taistelemaan.” Maagi naurahti. ”Olet ansainnut tämän kaiken.”

”En enempää kuin muutkaan”, Adeline vastasi. ”Mutta en tullut väittelemään. Ajattelin… tulla vain sanomaan, että olen lähdössä niin pian kuin mahdollista.”

”Niinkö?” Vanhempi nainen hymähti. ”Sepä ikävää.”

”Halusin vain… kysyä, mitä aiot seuraavaksi”, nuori nainen myönsi. ”Halusin… tulla kiittämään kaikesta ja… jättää hyvästit.”
 
~*~

”Aiot siis tuoda Grey Wardenit takaisin?”

”Niin aion”, Adeline myönsi. ”Anora lupasi meille Amaranthinen. Siellä on hyvä aloittaa… alusta.”

Leliana nyökkäsi. Heillä kummallakin olisi nyt tehtävä, jonka avulla jatkaa eteenpäin. Vaikka… olihan se hieman surullista ajatella, ettei matka enää jatkuisi yhdessä.

”Ajattelin kadota ennen aamua”, Adeline huokaisi lopulta ja kohtasi Lelianan katseen.

”Ai”, hän sanoi kuulostaen hieman pettyneeltä. ”Mutta… Me tapaamme vielä, eikö niin?”

Adeline puhkesi hymyyn. ”Sitä toivonkin”, hän sanoi. ”Ei hyvästejä.”

”Ei”, Leliana myönsi ennen kuin astui lähemmäs ja rutisti ystäväänsä. ”Pidä huolta itsestäsi. Ja… Alistairista.”

”Pidän”, Adeline naurahti. ”Pidä sinäkin huolta itsestäsi.”

Leliana irrottautui halauksesta hymyillen. ”Lupaan.”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
A/N: Viimeinen osallistuu Spurttiraapale III -haasteeseen sanalla: Jännitys



Kadotaan hiljaa

Päivä oli raskas, eikä Adelinea yhtään haitannut kadota ensimmäisellä mahdollisella hetkellä pois ihmisten joukosta. Ilta alkoi jo hämärtää, mutta kaikki olivat juhlan huumassa. Ei Adeline aikonut sitä keneltäkään kieltää. Jokainen oli nähnyt enemmän tai vähemmän vaivaa Blightin päihittämiselle. He olivat ansainneet syyn juhlia, nauttia voitosta.

Mutta Adeline oli juhlinut tarpeeksi. Hän oli ottanut vastaan jo liikaa kiitoksia, liikaa kehuja, liikaa huomiota. Hän oli väsynyt, eihän hän ollut ehtinyt muutamaan päivään edes nukkua kunnolla. Parin päivän juoksu Redcliffestä Denerimiin ei ollut antanut heille aikaa lepäämiselle, eikä Adeline ollut ehtinyt levätä arkkidemonin kukistumisen jälkeen. Mutta nyt olisi aika… Ennen kuin hän lähtisi.

~*~

”Alistair…”

Mies oli ollut yllättävän hankala löytää siitä väen tungoksesta, mutta silti, kuin ihmeen kaupalla, oli etsintä tuottanut tulosta. Kenenkäs muun kuin Eamonin ja Teaganin seurasta. Ja jokainen kolmesta miehestä kääntyi hänen puoleensa.

”Fereldenin sankarihan se siinä”, Eamon tervehti hyväntuulisena.

”Ihan Adeline vain, herrani”, nainen vastasi hieman jo turhautuneena siitä, ettei tututkaan kutsuneet häntä nimellä.

”Nauti vielä kun voit”, Teagan naurahti. ”Ei tämäkään ikuisesti kestä.”

”Luojalle kiitos siitä”, Adeline huokaisi aidosti helpottuneena. ”Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi yhden elämän ajaksi.”

”Olemme kaikki sinulle kiitollisia”, Eamon sanoi hymyillen. ”Olet tehnyt todella paljon maamme eteen.”

”Enkä olisi pystynyt siihen yksin”, Adeline huomautti.

~*~

”Kaipasit, rakkaani?” Alistair kysyi ennen kuin Eamon tai Teagan ehtivät jatkaa aiheesta.

”Kaipaan”, nainen vastasi siirtäen katseensa Alistairiin. Hetken hän mietti, miten asiansa ilmaisi. ”Haluan kadota näistä juhlista”, hän sanoi lopulta, eikä voinut estää hymyä puhkeamasta kasvoilleen. ”Ja tarvitsen henkivartijan, jotta pääsen täältä kunnialla pois.”

Alistair kumarsi pienesti. ”Toiveesi on lakini.”

”Nyt jo?” Taegan puuttui puheeseen. ”Juhlathan ovat vasta alussa.”

Adeline pudisteli päätään. ”Tämä sankari kaipaa lepoa. Olen levännyt kunnolla viimeksi Redcliffessä.” Jos nyt ihan kunnolla silloinkaan.

”Emme pidättele”, Eamon lupasi. ”Sitä paitsi, olet ansainnut leposi.”

Nainen väläytti heille kiitollisen hymyn ennen kuin pikaisten hyvästien jälkeen lähti johdattamaan Alistairia takaisin linnaan.

~*~

Käytävät olivat autioita muutamia sotilaita lukuun ottamatta alakerrassa. Yläkerrassa ei sitten ollutkaan ketään. Adeline ja Alistair kulkivat autioita käytäviä pitkin ennen kuin tulivat yhden huoneen ovelle. Adeline aukaisi sen ja asteli sisään. Hän kääntyi heti kuitenkin Alistairin puoleen, kun mies naksautti oven kiinni.

”Viimeinkin kahden”, Adeline sanoi hymyillen ja heitti aseensa lattialle. ”Ja nyt olen aseetonkin”, hän lisäsi nostaen kätensä ylös kuin luovuttamisen merkiksi. ”Anna tulla.”

”Wohou”, Alistair naurahti ja asteli lähemmäs. ”Oletpa hätäinen.”

Adeline laski kätensä. ”En edes muista, koska olemme viimeksi olleet kahden”, hän sanoi. Ilkikurinen virnistys ilmestyi naisen kasvoille. ”Sitä paitsi meillä taisi jäädä jokin väittely kesken.”

~*~

”Auts, niin taisi”, Alistair vastasi ja asteli lähemmäs rakastaan, kietoen kätensä tämän ympärille. Adeline oli niin helppo vetää hänen lähelleen. ”Unohdin jo. En ehtinyt valmistautua.”

Adeline naurahti. ”Tai et viitsinyt, kun tiesit häviösi.”

”En minä aina voi hävitä sinulle.”

”Se jää nähtäväksi.”

Mies painoi ensimmäisen suukon naisen huulille, sitten toisen. Adelinen kädet kietoutuivat Alistairin kaulan ympärille.

”Ajatella”, Alistair mumisi suudelmien välistä. ”Olen varmasti maailman onnellisin ihminen.”

”Koska olet elossa?”

”Ehkä, mutta ennen kaikkea siksi, että saan olla kanssasi.”

”Palataan asiaan parin vuoden päästä uudelleen”, Adeline naurahti.

Mies pudisteli päätään. ”Tämän väittelyn aion voittaa”, hän lupasi ja hukutti rakkaansa uusiin suudelmiin.

~*~

Miehen rintakehä nousi ja laski rauhalliseen tahtiin. Adeline tunsi sen päänsä ja kätensä alla. Se tuntui niin rauhoittavalta, niin kotoiselta ja turvalliselta. Silti hän ei voinut nukahtaa siihen. Häntä ei enää väsyttänyt.

Alistair ei nukkunut myöskään. Ainakaan Adeline ei uskonut siihen. Miehen käsi lepäsi hänen lantiollaan peukalon silittäessä paljasta ihoa.

”Alistair?”

”Mmm?”

”Haluaisin lähteä ennen aamua.”

Mies ei heti vastannut. ”Niin pian?”

Niin vastentahtoiselta kuin se tuntuikin, Adeline kohottautui siten, että näki Alistairin kasvot pimeässä huoneessa. Käsi siirtyi alaselälle. ”En halua jäädä tänne huomion keskipisteeksi”, hän vastasi. ”Haluan omaan rauhaan, ja…” Hän huokaisi kohottaen hieman olkiaan. ”Olla hetken sinun kanssasi.”

~*~

Alistair tuijotti häntä takaisin, ehkä hieman hölmistyneenä. ”Jos niin haluat”, hän sanoi lopulta. Mitä vastaansanomista hänellä olisi? Ei hänkään välittänyt tästä juhlan huumasta. ”Mutta… entä muut?”

Adeline siirsi katseensa sivummalle. ”Jätin jo jonkinlaiset hyvästit”, hän sanoi hiljaa. ”He tietävät, että… katoamme.” Sitten hän siirsi katseensa takaisin Alistairiin pienen hymyn kera. ”Tai että ainakin minä lähden.”

”En usko, että heidän tarvitsee edes laskea yksi plus yksi, että he tajuavat minun lähteneen kanssasi”, Alistair naurahti.

”He tietävät kyllä”, Adeline lupasi ja kohotti toisen kätensä miehen kasvoille silittääkseen tuon poskea. ”Mutta… ei sinun ole pakko.”

”Lähdetään”, Alistair vastasi. ”Seuraan sinua minne tahansa menetkin.”

~*~

Aamu ei ehtinyt edes sarastaa, kun kaksi Grey Wardenia kokosivat vähäisen omaisuutensa ja poistuivat hiljaiselle käytävälle. Adeline katsoi hieman haikein katsein ovia, joiden takana tiesi ystäviensä lepäävän. Niin kamalalta kuin se toisaalta tuntui, näin oli parempi. Adeline ei kestäisi viimehetken hyvästejä.

Fergusin oven kohdalla hän pysähtyi hetkeksi. Tuntui pahalta lähteä, varsinkin, kun hän oli jo niin kauan luullut veljensä kuolleen Ostagarissa. Vain päivä, ja nyt he taas eroaisivat.

Eivät nämä ole hyvästit, Adelien ajatteli haikeana. Tapaamme pian uudelleen. Lupaan sen.

Hän riisti katseensa ovesta. Alistair odotti häntä käytävän päässä, valmiina palaamaan, jos Adeline niin tahtoisi. Mutta Adeline ei muuttanut mieltään.

~*~

”Seis!”

Ulko-ovella seisovista vartijoista kumpikin laski keihäänsä oven eteen ennen kuin Grey Wardenit olivat edes ehtineet sinne asti.

”Ai, te”, vanhempi vartijoista sanoi ja rentoutui hieman. ”Grey Wardenit.”

”Me”, Alistair vastasi. ”Ja tahtoisimme lähteä.”

Kumpikin vartijoista nosti keihään pois oven edestä. ”Velvollisuudet kutsuvat taas, niinkö?” nuorempi uteli.

”Niinkin voisi sanoa”, Adeline vastasi vanhemman vartijan avatessa ulko-ovea.

”Maker kulkekoot kanssanne”, mies toivotti heidän astuessaan ovesta ulos.

”Kuin teidänkin”, Alistair toivotti ja laskeutui portaat pihamaalle. Adeline puolestaan kääntyi vielä vanhemman vartijan puoleen.

”Kertokaa kuningatar Anoralle, että lähdimme. Kiittäkää häntä kaikesta.”

”Kuten tahdotte”, vanhempi lupasi kumartaen. Adeline hymyili, kääntyi ja lähti rakkaansa perään.

~*~

”No mutta, tuttuja liikkeellä”, tuttu ääni toivotti. Adeline nosti katseensa. Zevran nojaili porttia vasten. ”Odotinkin teitä jo.”

”Et ehtinyt lähteä”, Alistair totesi. Olihan Adeline kertonut, että Antivan tulokas poistuisi heidän seurassaan, mikäli he lähtisivät matkaan ajoissa.

”Ei ollut tarpeeksi myöhäistä”, Zevran vastasi ja ponkaisi itsensä irti portista. ”No, minne olemme matkalla ensimmäisenä? Amaranthineen?”

Kummankin miehen katse hakeutui Adelineen. ”Ei vielä”, hän vastasi kohdaten kummankin katseen vuorollaan. ”Onko toiveita?”

Zevran kohautti olkiaan. ”Kunhan ei ihan vielä Antivaan, niin kaikki taitavat käydä.”

”Minne sinä tahdot?” Alistair kysyi.

Adeline kohautti olkiaan. ”Katsotaan, minne tie vie.”

”Sopii”, Zevran sanoi ja lähti jo edeltä matkaan.

~*~

”Mennään”, Alistair sanoi.

Adeline nyökkäsi, mutta silti kääntyi vielä linnan puoleen, jossa kaikki nukkuivat rauhallista unta. Kuinka helppoa olisi ollut, jos ei olisi kiintynyt matkaseuralaisiinsa. Hän kaipasi heitä jo nyt. Olivathan he yhdessä kokeneet aivan huikean matkan, jonka aikana oli testattu luottamusta suuntaan jos toiseen. Mutta heillä kaikilla oli oma tulevaisuutensa. Eivät he mahtuisi samalle tielle, vaikka Adeline kuinka tahtoisi.

Maker vahtikoot askelianne, ystäväni, hän lähetti ajatuksen kohti linnaa.

”Adeline?”

Nainen kääntyi. Alistair katsoi häntä odottavasti, Zevran jo hieman kauempana. ”Tuletko?”

”Tulen”, Adeline vastasi, vilkaisi vain nopeasti linnaa, ennen kuin meni Alistairin luokse, tarttui tätä kädestä pienen jännityksen kytiessä sisällään.
« Viimeksi muokattu: 21.03.2015 21:06:55 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Osa 2:
Amaranthine



Darkspawn


Adeline ei ollut laskenut päiviä. Häntä ei ollut kiinnostanut se, miten kauan he olivat kulkeneet vailla päämäärää. Hän ei tiennyt, miten kauan Zevran oli kulkenut heidän kanssaan ennen kuin oli valinnut tien, joka oli erottanut salamurhaajan Grey Wardeneista. Siitä eteenpäin oli ollut vain hän ja Alistair, ja Adeline oli halunnut ottaa kaiken ilon irti ajasta, jonka hän sai viettää miehen kanssa. Hän nautti vapaudesta, joka heille oli koittanut, nautti siitä, etteivät velvollisuudet painaneet heidän harteillaan.

Tai niin hän oli ajatellut. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, joka herätti heidät kummatkin takaisin karuun todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka he olivat luulleet olevan jo ohi.

~*~

Se kiljaisu sai kummankin huomion puoleensa. Sitten alkoi kuulua huutoja. Kaksikko vaihtoi vain nopeasti katseita ennen kuin suuntasivat kulkemaltaan tieltä metsään, josta äänet kantautuivat. Pitkälle he eivät ehtineet, kun joukko ihmisiä juoksi heitä vastaan.

”Paetkaa!”

”Ne tulevat!”

”Pelastautukoot ken voi!”

”Mi-” Alistair aloitti, mutta ketään heistä ei pysähtynyt selittämään. Jokainen kehotti vain juoksemaan, pakenemaan henkensä edestä.

Ja sitten tuli vastaus heidän kysymykseensä. Reilu tusina rumia öykkäreitä ilmestyivät näkyviin, mutta pysähtyivät niille sijoilleen nähdessään heidät.

”Ouh”, sai Alistair ensimmäisenä ulos suustaan. ”Darkspawneja…”

”Mutta… mutta niidenhän piti…” Adeline aloitti, mutta ei saanut sanoja suustaan. Sen sijaan hän veti miekat esiin valmiina taistelemaan.

~*~

”Ja siinä”, Alistair ähkäisi, kun viimeinen niistä hirvityksistä kaatui maahan. Mies antoi katseensa kiertää aluetta samalla, kun yritti tasata hengitystään. Hän kuuli Adelinen huohottavan vähän matkan päässä. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään.

”Mutta… Niiden piti palata Deep Roudeille Blightin päätyttyä”, nainen parahti.

”Niin piti”, Alistair myönsi ja työnsi kengän kärjellä yhtä ruumista kuin testatakseen, oliko se vielä elossa.

”Miksi ne eivät sitten palanneet?”

Hyvä kysymys, mutta Alistair ei osannut vastata siihen. Hän veti jalkansa pois ruumiin lysähtäen maahan.

”Ehkä he tajusivat viihtyvänsä Fereldenissä ihmisten parissa?” hän ehdotti lopulta ja kääntyi Adelinen puoleen.

Nainen käänsi katseensa häneen pieni huvittunut hymy huulillaan.

~*~

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Alistair ei todellakaan osannut vastata siihen, mitä darkspawnit tekivät vieläkin maan kamaralla. Miksi ne eivät olleet lähteneet?

”Voisiko mitenkään olla mahdollista, että… nämä vain olisivat viimeiset, jotka eivät ehtineet lähteä?” Alistair ehdotti toiveikkaana.

”Olisiko se mahdollista?”

Mies vilkaisi rakastaan, joka katsoi häntä epäilevästi. ”En tiedä”, hän myönsi. ”Yritin vain olla optimisti.”

”Niin kuin aina”, Adeline naurahti.

Alistair hymähti laittaen miekkansa ja kilpensä pois. Hän kääntyi Adelinen puoleen. ”Mutta en silti voi väittää, että pitäisin tästä.”

Nainen huokaisi ja laittoi aseensa pois. ”Minusta tuntuu, etten minäkään pidä”, hän sanoi ja kääntyi Alistairin puoleen näyttäen hieman huolestuneelta.

~*~

”Meidän on kai mentävä Amaranthineen.”

Alistair tuijotti vaaleansinisiä silmiä tietämättä, mitä ajatella. Vaikka naisen kasvoilta paistoi huoli, oli silmistä luettavissa päättäväisyys: halusivatpa he mitä tahansa, heidän olisi pakko mennä Amaranthineen tekemään se, mitä he eivät olleet heti menneet tekemään.

Mies riisti katseensa naisesta ja vilkaisi vielä ruumiita. Hän tiesi Adelinen olevan oikeassa. Heidän oli aika tuoda Grey Wardenit takaisin. Jos darkspawnit vielä vaeltelisivat ympäriinsä… Ferelden saattaisi piankin tarvita Grey Wardeneita.

”Mennään”, hän myöntyi. ”Kuka tietää, miten paljon aikaa meillä on.”

Adelinen kasvoille nousi hymy. ”Meillä on toisemme”, hän lupasi. ”Me selviämme kyllä.”

”Selvisimme kerran”, Alistair hymähti. ”Miksi emme selviäisi uudelleen?”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Palaan pian

”Eikö kukaan muu voisi lähteä darkspawnien perään?”

Vain kuukausi Amaranthinessa, ja toisen oli jo mentävä. Adeline ei olisi halunnut valittaa, vaikka olikin jo liian kauan tyytynyt kohtaloonsa.

Morrigan oli kysynyt ennen Arkkidemonin kutistumista, aikoisiko Adeline milloinkaan ajatella itseään. Hän ei vain osannut laittaa itseään muiden edelle. Ei ennen kuin Morrigan oli sinä yhtenä iltana antanut perusteellisen syyn siihen. Ja nyt hän halusi olla taas itsekäs.

”Aaw, onko sinulla nyt jo ikävä minua?”

Se sai Adelinen huulet vääntymään väkisin hymyyn. Silti, kovasti hän yritti mulkoilla Alistairia.

”En minä itsestäni”, nainen tokaisi. ”Ennemmin olen huolissani siitä, miten nopeasti sinulle tulee ikävä minua.”

~*~

”Tunnet minut paremmin kuin minä itse”, Alistair hymähti ja katse hakeutui jonnekin Adelinen selän taakse. ”Mutta niin paljon kuin tahtoisinkin jäädä, minun on mentävä”, mies sanoi sitten vakavammin ja silmät kohdistuivat jälleen Adelineen. ”Tiedät itsekin, että darkspawnit eivät ole löytäneet takaisin maan alle, eikä meitä Grey Wardeneita ole tarpeeksi, että voisin jättää tämän huvin välistä.”

”Ehkä minun pitäisi lähteä teidän mukaanne?”

Alistair hymähti suupielen noustessa hymyyn. ”Entä kuka pitäisi huolen, että asiat sujuisivat täällä Amaranthinessa?”

”Varel?” Adeline ehdotti.

Mies naurahti. ”Yritätkö paeta vastuuta?”

Naisen kasvoille ilmestyi huvittunut hymy. ”Sanoo hän, joka pakeni vastuutaan.”

Alistair pudisti päätään. ”Taisin hävitä tämän erän.”

~*~

”Amaranthine tarvitsee sinua enemmän kuin minä”, Alistair sanoi hiljaisella äänellä. Adelinen hymy katosi ja ikävä korvensi jo valmiiksi sisintä. ”Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Adeline todella vihasi näitä hetkiä, kun Alistair oli tuollainen. Kun Alistair oli oikeassa, kun Alistair tiesi, mistä puhui.

Syrjäkarein Fereldenin Grey Wardenien uusi komentaja vilkaisi linnoitusta, jota kunnostettiin, ja sotilaita, jotka astelivat ympäriinsä muurien sisäpuolella. Adeline tiesi, ettei ollut niin vahva ihminen kuin antoi muiden ymmärtää. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän oli jaksanut ainoastaan ystäviensä ansiosta. He olivat tukeneet häntä uskollisesti läpi taistelun. Mutta nyt… Hän ei tiennyt, kykenisikö kantamaan niin suuren vastuun ilman Alistairin tukea.

~*~

”Minä en tiedä, pystynkö tähän yksin”, hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä ja katsoi onnettomana Alistairia. ”En tiedä, olenko tarpeeksi vahva…”

”Sinä olet”, Alistair keskeytti. Rohkaiseva hymy kasvoillaan mies jatkoi: ”Olet niin vahva ja itsepäinen, että tiedän, ettet anna periksi helpolla.” Hymy muuttui virnistykseksi. ”Vai hävisitkö Arkkidemonillekin?”

”Se oli eri asia”, Adeline puolustautui pidätellen hymyään. ”Te olitte tukenani…”

”Ja nyt sinulla on Varel, eikö niin?” Alistair keskeytti.

He tuijottivat toisiaan hetken, eikä Adeline ollut lainkaan varma, oliko vakuuttunut.

”Hei, tulet pärjäämään loistavasti”, Alistair kannusti hiljaisemmalla äänellä. ”Et ole yksin. Sitä paitsi…” Mies laski otsansa naisen otsaa vasten. ”Tulen mahdollisimman pian takaisin.”

~*~

Adeline antoi hymyn levitä kasvoilleen katsellessaan Alistairin vaaleanruskeita silmiä lähietäisyydeltä. ”Lupaatko?”

”Olen niin heikkona sinuun, että lupaisin sinulle vaikka kuun ja tähdet taivaalta, jos se vain tekisi sinut onnelliseksi”, mies naurahti. ”Tiedät sen.”

”Minut tekisi onnelliseksi se, että jäisit”, Adeline yritti.

”Kunpa voisinkin”, Alistair vastasi. Sitten hän irrottautui vain hieman suudellakseen mielitiettyään pitkään ja hartaasti väliaikaisiksi hyvästeiksi.

”Muista, että rakastan sinua”, Adeline sanoi hiljaa suudelman rikkoutuessa.

”Muistan vain, jos sinä muistat, että rakastan sinua”, Alistair vastasi. Vain pikainen suukko vielä huulille ennen kuin mies suoristautui. ”Äläkä itke perääni, rakkaani”, tuo kailotti ottaessaan muutaman askeleen kohti porttia. ”Palaan nopeammin kuin uskotkaan!”

~*~

Komentaja risti käsivartensa hymyillen katsellessaan miehensä perään.

”Minusta kylläkin tuntuu, että se olet sinä, joka itkee hänen peräänsä”, kuittasi Sam, yksi uusista Grey Wardeneista, joka lähti Alistairin mukaan.

”Kuvittelet vain”, Alistair vastasi. ”Sitä paitsi…”

”Älä pelkää, pakkasin nenäliinoja mukaan”, Sarah keskeytti astellessaan Adelinen vierestä kohti matkaseuruettaan. ”Olen varautunut kaikkeen…”

Adeline pudisteli päätään huvittuneena. Kunpa hänkin voisi lähteä.

”Älä huoli, komentaja”, sanoi neljäs Grey Warden. Adeline vilkaisi vierelleen ilmaantunutta vaaleahiuksista naista. ”Pidämme hänestä huolta.”

”Kiitos, Lilian”, komentaja kiitti nyökäten naiselle. ”Maker kulkekoot kanssanne.”
     

Nelikko lähti matkaan. Adeline tuijotti heidän peräänsä vain kohdatakseen vielä kerran Alistairin kasvot.

En itke, hän lupasi itselleen.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Tien päällä


Lähtö Amaranthinesta ei ollut ollut helppo, mutta muutamien päivien jälkeen Alistair oli onnistunut unohtamaan sisällään kytevän ikävän.

Ajattelemisen aihetta antoi tunne, joka oli seurannut häntä ainakin pari päivää lähdön jälkeen. Alistairista oli alkanut tuntua siltä, kuin joku olisi pitänyt heitä silmällä taukoamatta. Aluksi hän oli kuvitellut olevansa vain vainoharhainen, eikä ollut ottanut asiaa esille muiden kanssa. Vaitonaisena hän oli vain turvallisin väliajoin vilkaissut taakseen, ja pitänyt huolen siitä, että joku piti aina vahtivuoroa, kun muut nukkuivat. Se seikka ei ollut herättänyt epäilyjä, olihan vahtivuorot itsestäänselvyys.

Parin päivän päästä Alistairille koitti kuitenkin helpotus, kun hänen matkaseurueensa ilmaisi tuntevansa saman tunteen niskassaan.

~*~

”Olenko ainoa, vai tuntuuko muistakin, että meitä seurataan?” oli Sarah kysynyt.

”Minusta on tuntunut siltä jo useamman päivän”, Lilian mumisi, ja Alistair huomasi, miten nainen teki kaikkensa, ettei olisi vilkaissut taakseen. ”Enkä oikein tiedä, pidänkö siitä.”

”Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Sam kysyi ja kohtasi Alistairin katseen.

Hän ei vastannut heti. Hän kävi mielessään läpi vaihtoehdot: Kuka ikinä heitä seurasikaan, hän oli lahjakas. Alistair ei ollut nähnyt vilahdustakaan seuraajasta. Ja jos joku olisi halunnut tappaa heidät, kai he olisivat jo tehneet sen?

”Annetaan olla”, hän vastasi. ”Odotetaan ja katsotaan, mitä tapahtuu.” Alistair vilkaisi ystäviään pieni hymy huulillaan. ”Olkaa valmiina kaikkeen mahdolliseen.”

~*~

Kului kuukauden päivät, ennen kuin Alistair sai vahvistuksen epäilyilleen. Grey Wardenit olivat juuri onnistuneet paikantamaan lauman darkspawneja, ja aloittaneet heidän kanssaan taistelun, kun yllättäen heidän joukkoonsa liittyi noin puolen tusinaa sotilaita. Ei Alistair ollut taistelun keskellä ehtinyt sotilaita laskemaan tarkemmin, mutta nopeasti vilkaistessaan tulokkaita hän oli nähnyt kilven, jossa oli ollut turhankin tuttu vaakuna esillä.

Mahtavaa, Alistair ajatteli kääntyessään takaisin darkspawnien puoleen. Hän tönäisi yhtä kilvellään kauemmas, ja oli jo valmis iskemään sitä miekallaan, kun nuoli jo lävisti uhrin kallon. Alistair siirsi katseensa nuolen tulosuuntaan, ja kohtasi Lilianin ilkikurisen hymyn. Mies väläytti kiitollisen hymyn naiselle ennen kuin ryntäsi seuraavan kimppuun

~*~

Lopulta niistä jokainen oli kaatunut maahan.

”Siitäs saitte”, Sam naurahti voitonriemuisena. ”Olisiko kannattanut palata takaisin sinne, minne kuuluitte?”

”Oletteko Grey Warden nimeltä Alistair?”

Vaaleahiuksinen mies pyyhkäisi ajattelemattaan verta kasvoiltaan ja kääntyi katsomaan naista, joka oli esittänyt kysymyksen.

”Valitettavasti”, hän vastasi vaihtaen painoa jalalta toiselle. ”Ja te lienette kuningatar Anoran joukkoja?”

”Komentaja Khieran”, nainen esittäytyi ja kumarsi pienesti. ”Kuningatar lähetti meidät avuksenne.”

”Vai lapsenvahdikseni?” Alistair kysyi kireän hymyn kera.

Tietäväinen hymy käväisi komentajan kasvoilla. ”Jos se kuulostaa teistä paremmalta.”

Arvatenkin. Anora ei luottanut Alistairin sanaan, ettei hän koskaan tulisi ottamaan takaisin paikkaansa valtaistuimella, ja siitä hyvästi hän oli joutunut tarkkailun alaiseksi.

~*~

”Miten… huomaavaista hänen ylhäisyydeltään”, Alistair vastasi ja vilkaisi itseään ympäröivää ruumiiden hautausmaata. ”Mutta kuten saitte huomata, tilanne on täysin hallinnassamme.”

Yksi darkspawneista ähisi. Alistair laski katseen jalkoihinsa ja huomasi, miten tuo yritti epätoivoisesti raahautua pois paikalta. Mies puristi miekkansa kahvaa kuin varmistaen otteensa, ennen kuin iski sen vaivattomasti vihollisen lävitse. Rääkäisy, ja ruumis lysähti elottomana maahan. Alistair nosti katseensa takaisin komentajaan, joka tuijotti uhria kulmat koholla.

”Siltä kieltämättä näyttää”, Khieran myönsi lopulta ja kohtasi sitten päättäväisenä Alistairin katseen. ”Mutta kuningattaren pyynnöstä liitymme seuraanne, mikäli se sopii.” Ja katse kertoi enemmän kuin sanat: He tulisivat mukaan, halusivatpa he sitä tai eivät.

~*~

Alistair kääntyi katsomaan matkaseuruettaan. Sarah katsoi hieman epäileväisesti Khierania, kun Sam ei puolestaan pystynyt mitenkään peittämään kasvoiltaan vastentahtoisuuttaan hyväksyä sotilaita mukaansa. Lilian puolestaan mittaili sotilaita katseellaan ennen kuin kohtasi Alistairin katseen. Sanaton kysymys kuuluikin: Oliko heillä vaihtoehtoja?

Vaihtoehtoja ei ollut. Anora oli varmasti tehnyt Khieranille selväksi, että sotilaiden oli pakko liittyä Alistairin seurueeseen, eikä Alistair ollut varma, halusiko testata, miten pitkälle Khieran tulisi menemään täyttääkseen kuningattarensa toiveen.

”Jos niin haluatte”, hän myöntyi kääntymättä komentajan puoleen. Sen sijaan hän laski katseensa miekkaansa, tarttui kahvaan ja veti sen irti maahan lävistetystä ruumiista. Hän laittoi niin miekkansa kuin kilpensä paikoilleen katsoessaan ystäviään. ”Jatket-”

~*~

”Mutta sitä ennen”, komentaja keskeytti saaden Grey Wardenit pysähtymään. Sam, Lilian ja Sarah kääntyivät katsomaan komentajaa, Alistair puolestaan ei nähnyt vaivaa tehdäkseen sitä. ”Minulla on henkilökohtainen kirje teille, Alistair. Fereldenin Grey Wardenien komentajalta.”

Alistair tunsi, miten sydän hänen sisällään heitti ylimääräisen voltin. Hitaasti hän kääntyi komentajan puoleen, joka kaivoi jotakin vyöllään roikkuvasta pienestä laukusta. Hän tarkkaili, miten nainen otti esiin kätensä, jossa piteli kirjekuorta. Mies tuijotti pitkän tovin kirjettä, kuin toivoen voivansa katsoa sen läpi, kuin voidakseen varmistaa, ettei tämä ollut mikään sairas pila, tai mikä vielä pahempaa, ansa. Sitten hän nosti katseensa komentajaan, jonka kasvoilla lepäsi kovin tietäväinen hymy.

~*~

”Poikkesimme Vigil Keepin kautta tullessamme”, komentaja kertoi astellessaan lähemmäs Alistairia vain pysähtyäkseen miehen eteen käsi edelleen ojossa. ”Komentajanne pyysi tuomaan tämän teille.”

Alistair katsoi hetken sotilaiden komentajaa silmiin ennen kuin riisti katseensa kirjeeseen. Hetken epäröinnin jälkeen mies tarttui siihen. Nainen hymähti ja asteli Grey Wardenin ohitse sotilaat perässään.

Adeline oli muistanut… Hän oli kirjoittanut…

"Alistair?”

Alistair puri huultaan ennen kuin sujautti kirjeen omien vähäisten matkatavaroidensa joukkoon. ”Tulen”, hän mumisi kääntyen ystäviensä puoleen. Kerran voitettu kaipuu oli jälleen vallannut hänen sydämensä, ja vaikka matkatavaroiden joukossa oleva kirje lupasikin hetkellistä helpotusta ikävään, Alistair tiesi myös sen, että sen myötä myös ikävä palaisi.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ikävä sinua


Nyt, jos milloinkaan, Adeline olisi kaivannut Alistairin rinnalleen. Paljon oli ehtinyt tapahtua Alistairin lähdön jälkeen. Komentaja oli värvännyt Grey Wardeneita, auttanut ihmisiä heidän ongelmissaan, yrittänyt voittaa kaikkien tärkeiden ihmisten luottamuksen Amaranthinen arlina, ja löytänyt Grey Wardenina tiensä Arkkitehdin ja ”Äidiksi” kutsutun broodmotherin luokse.

Mutta kamalin tilanne oli ollut, kun hänen oli pitänyt valita Amaranthinen ja Vigil Keepin pelastamisen väliltä. Hän oli uhrannut Amaranthinen, polttanut kaupungin darkspawneja myöden maan tasalle, ja palannut Vigil Keepiin.

Kaikki eivät olleet arvostaneet uhrausta. Kyllä hän ymmärsi ihmisten vihan, mutta toisaalta hän olisi toivonut, että ihmiset olisivat ymmärtäneet, miten vaikean valinnan edessä hän oli itse ollut.

~*~

Adeline olisi halunnut tietää, mitä Alistair olisi tehnyt siinä tilanteessa. Hän olisi tahtonut tietää, olisiko Alistair ollut hänen puolellaan, sanonut, että hän oli tehnyt aivan oikein, vai olisiko mies sittenkin ollut pettynyt hänen päätökseensä?

Hän ei saisi tietää, ei ennen kuin Alistair palaisi. Ja koska Alistair palaisi, siitä Adelinella ei ollut mitään tietoa.

”Komentaja?”

Adeline riisti vain vaivoin katseensa tiestä, jota oli muurien päältä niin tiivisti tarkkaillut, ja kohtasi nykyisen senesalkin, Garevelin katseen.

”Garevel”, hän tervehti pienen hymyn kera. ”Kaikki hyvin?”

”On”, mies vastasi. ”Kansalle vain pitäisi kertoa, mitä aiomme tehdä kaupungin suhteen. Kaikki… eivät ole vieläkään sujut päätöksemme kanssa.”

~*~

”Tiedän, Garevel”, Adeline huokaisi ja suuntasi katseensa takaisin tielle, jolla ei tapahtunut yhtään mitään. ”Tiedän.”

Hiljaisuus laskeutui muurin laelle, ja pieni tihkusade alkoi hiljalleen yltyä. Se ei kuitenkaan tuntunut hetkauttavan Grey Wardenien komentajaa.

”Olen ajatellut, että nyt, kun darkspawnit ovat taas toistaiseksi poissa, voisimme ottaa urakaksi Amaranthinen uudelleen rakentamisen”, nainen sanoi lopulta.

”Mut…”

”Eikä muttia”, Adeline keskeytti miehen kääntymättä tämän puoleen. ”Se on vähintä, mitä voimme tehdä heille.”

Mies oli hetken hiljaa, eikä sanonut mitään. Lopulta Garevel huokaisi. ”Kuten tahdotte, komentaja. Kutsun ihmiset huomenna koolle, jotta voitte kertoa itse suunnitelmasta.”

Pieni hymy ilmestyi naisen märille kasvoille. ”Kiitos. Arvostaisin sitä todella.”

~*~

Adeline huomasi sivusilmällä, miten mies kumarsi ennen kuin kääntyi kadoten näkyvistä. Kauas miehen askeleet eivät menneet, kun ne jo pysähtyivät.

”Ja… jos saan vielä tarjota teille neuvon, ehdottaisin, että palaisitte sisätiloihin, ennen kuin myrsky saapuu.” Garevel piti tauon, eikä Adeline tehnyt elettäkään liikahtaakseen. ”Hän ei palaa enää tänään.”

Adeline katsoi hetken vielä tielle ennen kuin laski katseensa. ”Minä… tiedän senkin.”

Nainen odotti, kunnes kuuli senesalkin askelten jatkavan matkaa ennen kuin katosivat täysin kuuluvista. Vasta silloin komentaja nosti haikean katseensa vielä kerran tielle ennen kuin käänsi sille selkänsä ja lähti miehen perään.

Hän ei osannut huijata itseään, eikä näyttävästi enää muitakaan.

~*~

Sinä iltana Adeline söi illallisensa vain pikaisesti. Vain puoliksi hän kuuli muiden keskustelut, mutta oli liian omissa maailmoissaan osallistuakseen niihin.

”Onko kaikki varmasti hyvin?” Nathaniel Howe kysyi, kun Adeline oli jo nousemassa pöydän äärestä.

”On, kiitos”, hän valehteli pienen hymyn kera, mutta Nathanielin ilme kertoi enemmän kuin sata sanaa. Hän ei uskonut komentajaansa.

Nainen huokaisi istahtaessaan takaisin tuolilleen. ”Oikeasti, ei mitään vakavaa…”

”Kaipaat häntä”, mies keskeytti.

Adeline tuijotti sanattomana Nathanielia silmiin. ”Minä…”

Miehen huulille ilmestyi lohdullinen hymy. ”Hän palaa kyllä. Olen varma siitä.”

Komentajan kasvoille ilmestyi kiitollinen hymy. Sitten hän nousi, työnsi tuolin paikoilleen, ja poistui ruokasalista kohti omaa huonettaan. 

~*~

Adeline avasi huoneensa oven. Hitaasti hän painoi sen kiinni ja nojasi sitä vasten. Viimeinkin hän päästi ulos raskaan huokaisun, jota oli turhan kauan pidellyt sisällään.

Sadepisarat ropisivat ikkuna vasten. Nainen avasi silmänsä ja katsoi tummalle pihamaalle. Sadepisarat nuolivat ikkunaa vuolaasti. Kenties taivas itki ikävää Adelinen kanssa.

Nainen ponkaisi itsensä irti ovesta ja asteli ikkunasyvennyksen luokse katseen irtoamatta ikkunasta. Samalla hän riisui aseistuksensa ja vyön laukkuineen, ja antoi kaikkien tipahtaa lattialle jälkeensä. Istuutuessaan ikkunasyvennyksen pehmeälle penkille hän vasta nosti jalkansa ja riisui saapikkaat pois jalastaan, heittäen nekin lattialle lojumaan kaiken muun kanssa. Sitten hän nosti jalkansa ylös, toisen osuessa johonkin viileään.

~*~

Adeline laski katseensa. Vasemman jalan vieressä makasi maljakko, jossa oli ruusu. Ruusu, jonka Alistair oli kerran poiminut Lotheringista.

Se oli yhtä kaunis kuin silloinkin. Adeline oli pyytänyt Wynneltä loitsua, joka säilyttäisi ruusun kauneuden. Ja Wynne oli tehnyt voitavansa: niin kauan kuin Adeline rakastaisi Alistairia, ruusu pysyisi aina yhtä kauniina.

Muistot palasivat komentajan mieleen. Muisto siitä, miten Alistair oli ruusun antanut hänelle, mitä kaikkea hän olikaan sanonut…

Vieno hymy kasvoillaan Adeline painoi ruusun hellästi rintaansa vasten ja asetti lämpimän poskensa kylmää ikkunaa vasten.

Missä ikinä oletkaan, toivottavasti sinulla on kaikki hyvin, Adeline toivoi mielessään ennen kuin sulki silmänsä. Minä odotan sinua.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Uusi kaupunki, uusi aika


Amaranthine ei tulisi olemaan sama kuin ennen, sen Adelinekin tiesi, mutta mitä enemmän he saivat kaupunkia rakennettua, hän uskoi siihen, että sen tulevat asukkaat tulisivat pitämään siitä. Kuukausien työ oli alkanut tuottaa näkyvää tulosta, varsinkin, kun suurin osa Amaranthinen asukkaista oli ojentanut auttavan kätensä. Toki oli vielä vastustajat, mutta Garevel joukkoineen ja Vigil Keepiin jääneet Grey Wardenit olivat pitäneet komentajan selän takana huolen, etteivät he vaivaisi naista.

"Uusi aika, hmm?” Ogren urahti katsellessaan, miten rakennukset alkoivat kohota.

”Se näkyy rakennuksista, eikö?” Nathaniel naurahti katsellessaan ylpeänä aikaan saannosta.

Adeline hymyili. ”Olisi ollut aikamoinen saavutus, mikäli olisimme onnistuneet kopioimaan täydellisesti edesmenneen kaupungin.”

~*~

”Mutta olen varma, että olisit onnistunut siinä, jos olisit vain halunnut.”

Ääni sai Adelinen sydämen pysähtymään hetkeksi. Oliko hän todellakin kuullut oikein?

Hitaasti hän kääntyi ympäri ja näki vain vähän matkan päässä seisomassa neljä tuttua Grey Wardenia, jotka olivat monta kuukautta sitten lähteneet Amaranthinesta darkspawn –jahtiin.

Adeline joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen rauhallisena. Hän joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi kiljunut ilosta ja juossut Alistairin syleilyyn. Hän joutui tekemään kaikkensa, että sai ristittyä käsivartensa rintakehälleen, siirrettyään painonsa toiselle jalalle, ja näyttääkseen siltä, ettei häntä oltu juurikaan yllätetty.

”Ja mistähän sinä sen tiedät?”

Alistairin hymy leveni. ”Olet niin itsepäinen, että saavutat aina haluamasi.”

~*~

Adeline tuijotti hetken Alistairia silmiin ennen kuin luopui esityksestään. Naurahtaen hän otti muutaman juoksuaskeleen heittäytyen miehen syliin, jota oli niin kovasti kaivannut. Hän rutisti miestä tiukasti painaen kasvojaan haarniskan peittämää olkapäätä vasten.

”Tervetuloa takaisin”, Adeline mumisi painaessaan itseään lähemmäs miestä.

”Olen niin kaivannut sinua”, Alistair kuiskasi, ja Adeline tunsi korvansa juurella suudelman.

”Olisipa joku minuakin kaivannut”, Adeline kuuli Samin mumisevan jossakin lähettyvillä.

Komentaja irrottautui hieman katsoakseen jälleen miehensä kasvoja. Oliko hän saanut poskelleen uuden arven? ”Miten heidän kanssaan meni?” Adeline pakottautui kysymään.

”Hyvin”, mies vastasi. ”Ainoa vain, että kuningatar Anora lähetti perääni lapsenvahteja.” Alistair irvisti. ”Hyvä kun päästivät edes tänne.”

~*~

”Mitä?” Adeline älähti ja irrottautui Alistairista. ”Minulle he sanoivat, että ovat menossa Bannornaan hoitamaan jotain kuningattaren asioita.”

”Niin, no”, Alistair mumisi ja alkoi haroa hiuksiaan. ”Sinne asti mekin olimme päässeet, kun he ilmestyivät ja ilmaisivat, että Anora halusi tarjota meille apuaan.” Mies piti pienen tauon. ”Minulla vain oli sellainen pieni kutina, että he halusivat vain pitää minua silmällä.”

Adeline mutristi huuliaan. ”Iso kiitos siitä, että hän sai valtaistuimen. Hän ei edes luota sinuun.”

Alistair kohautti olkiaan. ”No, jos rehellisiä ollaan, en minäkään luottaisi häneen. Saati itseeni”, mies jatkoi sitten kohdaten naisen katseen. ”Kuka tietää, voisin vaikka kaapata valtaistuimen itse itseltäni.”

~*~

Toinen suupieli kohosi väkisin hymyyn. ”Niinkin voisi tapahtua”, Adeline myönsi huvittuneena ja oli todella helpottunut siitä, että Alistair oli viimeinkin palannut takaisin Amaranthineen. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi takaisin Vigil Keepille ja saisi iltasella viettää Alistairin kanssa kahden keskeistä aikaa, kuunnella tuon kertomusta matkasta, jonka Alistair oli muiden kanssa taittanut. Hän tuskin malttoi odottaa, että saisi taas nauraa äänensä käheäksi ja vatsansa kipeäksi, unohtaisi hetkeksi kaikki murheensa, ja saisi jälleen tuntea olevansa jollekin maailman arvokkain aarre – yhtälailla kuin Alistair oli hänelle.

Ja tietysti hän saisi purkaa Alistairille kaiken, mitä Amaranthinessa oli tapahtunut. Ja Alistair saisi tutustua hänen uusiin ystäviinsä…

~*~

”Komentaja…”

”Nathaniel”, Adeline vastasi ja kääntyi mustahiuksisen miehen puoleen, joka tuli heitä kohti. ”Anna kun esittelen sinulle Alistairin…”

Nathanielin kasvoille ilmestyi huvittunut hymy. ”Ai se Alistair”, hän sanoi ja ojensi kättään Alistairia kohti.

Se?” Alistair toisti kulmat kurtistuen, mutta alkoi hymyillä pian tarttuessaan Nathanielin käteen. ”En tiennyt, että kuuluisuuteni ulottuu tänne asti.”

”Kyllä se ulottuu, varsinkin, kun olet juuri hän, joka on pitänyt komentajamme huolestuneena, välillä jopa surullisena…”

”Nyt sitten!” Adeline naurahti ja läpsäisi Nathanielia olkapäälle. ”Yritähän käyttäytyä, tai potkin sinut vielä ulos täältä.”

”Kuten tahdot”, mies naurahti ja kääntyi Alistairin puoleen. ”Nathaniel Howe, palveluksessanne.”

Alistairin kulmat kurtistuivat epäilevästi. ”Howe?”

~*~

Alistairin katse kääntyi Adelinen puoleen. ”Se sama Howe…?”

”Öh”, oli kaikki, minkä Adeline sai suustaan ulos. ”Niin, Nathaniel on hänen poikansa…”

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Adeline ja Alistair katsoivat toisiaan pitkän tovin. Nathaniel puolestaan katsoi kaksikkoa kulmat kurtussa. Sitten hän näytti siltä, että oli ymmärtänyt yskän.

”Ai, sinäkin tiedät”, Nathaniel mumisi vetäessään kätensä pois ja vilkaistessaan Adelinea. ”Ei tosin pitänyt olla yllätys…”

”Ei hän ole täällä kostaakseen”, Adeline sanoi puolestaan. ”Hän on Grey Warden. Hän on auttanut minua paljon, kuten muutkin.”

Alistair mittaili Adelinea katseellaan. Nainen tiesi, että mies kyseenalaisti hänen sanojaan. Sitten Alistair kohotti katseensa Nathanieliin.

”Tervetuloa Grey Wardeneihin.”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Suojeluvaistoa


”Voitko todella luottaa häneen?”

Alistair kuuli Adelinen huokaisevan. Nainen kääntyi hänen puoleensa hieman turhautuneena. ”Alistair, minä luotan häneen. Jos hän olisi halunnut tappaa minut, hän olisi varmasti tehnyt sen jo.”

”Ja minä todella toivon, että sekin olisi jäänyt vain epäonnistuneeksi yritykseksi”, mies sanoi tuntien olonsa hieman levottomaksi. Adeline oli aina ollut sellainen. Antoi mahdollisuuden ihmisille, jotka olivat yrittäneet tappaa häntä. Ja vaikka hän kuinka halusi ajatella, ettei Nathaniel kostaisi, hän ei voinut epäilyilleen mitään. Mitä, jos Nathaniel vain esitti, keräsi Adelinen luottamusta puoleensa? Odottaisikin vain oikeaa hetkeä iskeä…

”Osaan kyllä pitää huolta itsestäni”, nainen naurahti hyväntahtoisesti. ”Tiedät sen hyvin itsekin.”

~*~

Alistairin vuoro oli huokaista. ”Minä tiedän sen kyllä”, hän myönsi. Ja se oli totuus. Adeline pystyisi suojelemaan itseään, eikä kukaan pystyisi kaatamaan häntä kovinkaan helpolla.  Mutta silti Alistairia hieman nakersi ajatus, että nainen päästi lähelleen niin helposti ihmisiä, jotka yrittivät tappaa häntä. Sama oli ollut silloin Zevraninkin kanssa! Tosin olihan Zevran osoittautunut luotettavaksi, mutta...

”Sitä paitsi hän vihaa isäänsä sen vuoksi, mitä kerroin”, Adeline sanoi keskeyttäen Alistairin jokaisen ajatuksen. ”Tapasimme hänen siskonsa. Nainen kertoi totuuden, jonka jälkeen Nathaniel ymmärsi ja pyysi anteeksi.”

”Ja sinä annoit”, mies huomasi sanovansa.

Adeline huokaisi. ”Ei se ole Nathanielin syy, että isä ja äiti kuolivat.”

~*~

Mies veti syvään henkeä ja käänsi katseensa ikkunaan.

”Ei”, hän myönsi lopulta. Kyllä hän sen ymmärsi. Mistä Nathaniel olisi voinut tietää, mitä Fereldenissä oli todella tapahtunut? Että hänen isänsä oli suunnitellut tappavansa Couslandit? Miten hän olisi voinut tietää, että Adelinella oli ollut - no oikeus ja oikeus, kostaa vanhempiensa kuolema? Nathanielin silmissä se oli tietenkin näyttänyt siltä, että Adeline oli ollut kaiken pahan alku ja juuri, vaikka totuus oli ollut toinen. Ja jos elossa oleva perhe oli päättänyt siirtyä varjoihin huonon maineensa takia, oli kaiketi ymmärrettävää, ettei Nathaniel ollut palatessaan löytänyt heitä ja saanut heti kuulla totuutta tapahtumista ja isästään.

~*~

”Mutta se ei silti tarkoita, että minun pitäisi pitää tästä”, Alistair ilmaisi päättäväiseen sävyyn, ja sai naiseltaan hieman huvittuneen hymyn. ”Ymmärrän kyllä, mihin tähtäät, mutta minun ei silti tarvitse pitää siitä, että luotat häneen niin vähällä.”

”Alistair…”

”Minä pidän häntä silmällä”, mies ilmoitti saaden Adelinen naurahtamaan. ”Vahdin selustaasi, katson, ettei hän vain suunnittele mitään, ja jos suunnitteleekin, niin pidän huolen, että hän epäonnistuu täydellisesti.”

”Alistair-rakas”, komentaja sanoi hymyillen leveästi tietäen, ettei Alistair ihan täydellisesti tarkoittanut joka sanaa. ”Hän on todistanut jo kerran, jos toisenkin, että on lojaali minulle. Hän pelasti jopa veljenikin ryöstäjiltä!”

”Minäkin olisin kevyesti pelastanut veljesi”, mies huomautti.

~*~

”Ja minä alan väittää, että ylireagoit”, Adeline sanoi lempeästi astellen miehensä luokse. Leveä hymy lepäsi naisen kasvoilla, kun tuo laski kätensä miehen olkapäälle. ”Uskon, että tulet pian huomaamaan, että voit luottaa Nathanieliin.”

”Minä puolestani en tunne sellaista sanaa, kuin ylireagointi”, Alistair vastasi. Oli turha väitellä Nathanielista, ja mies tiesi itsekin, ettei se tulisi johtamaan mihinkään. Adeline luotti mieheen, joten Alistairin pitäisi tehdä samoin. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut myöntää sitä. ”Kutsun sitä ennemminkin terveeksi suojeluvaistoksi.”

Nainen pudisteli päätään. ”Minusta suojeluvaistosi menee jo ylisuojeluvaistoksi.”

Hymy puhkesi miehen kasvoille, kun hän kohtasi rakastettunsa katseen. ”Usko tai älä: Sinua ei koskaan voi suojella liikaa.”
« Viimeksi muokattu: 28.08.2015 08:24:37 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Jälleen valmis


Kuukaudet kuluiva, joskus nopeammin kuin kukaan edes ehti huomatakaan. Amaranthine puolestaan valmistui hitaasti, mutta varmasti, ja lopultakin koitti päivä, kun selviytyneet asukkaat saivat viimeinkin varman katon päänsä päälle, aloittaa kaupan käyntinsä ja tuntea taas olonsa turvalliseksi, kun muurit olivat viimeinkin nousseet. Elämä alkoi jälleen asettua monen kohdalla aloilleen.

Adeline tunsi itsensä ylpeäksi. Työn lopputulos näytti hyvältä, ja vaikutti siltä, että asukkaatkin olivat tyytyväisiä kaupunkiin. Kova työ oli viimeinkin palkinnut ahertajansa.

Silti oli olemassa vielä yksi asia, joka Adelinen pitäisi tehdä. Paljon hän oli asiaa miettinyt, sillä oli jokaiselle ollut selvää, ettei Adeline jäisi muiden Grey Wardenien seuraan lopun elämänsä ajaksi.

~*~

Hän antoi johdon Nathaniel Howelle. Adeline oli vahvasti sit mieltä, että mies oli ansainnut sen, olihan Grey Wardenien nykyinen majapaikka Nathanielin entinen koti.

Ja hän tiesi tehneensä oikein, kun Nathaniel antoi Grey Wardeneille luvan majailla Vigil Keepissä. Toki, olihan Nathaniel Grey Warden, mutta Adelinesta oli mukava huomata, miten kiintynyt mies oli tehtäväänsä.

”Se sopii minulle paremmin kuin hyvin”, Nathaniel vakuutti hymyillen. ”Miksi etsiä uutta paikkaa, kun tämä sopii hyvin.”

”Olen iloinen, että ajattelet noin”, Adeline vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän näki monia ystäviä, joiden kanssa oli niin monet seikkailut jakanut. Hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Minulle taitaa tulla ikävä teitä.”

~*~

Nathaniel hymähti. ”Kai tiedätte, että olette aina tervetulleita takaisin?”

Hymy levisi naisen kasvoille. ”Nyt ainakin tiedämme”, hän vastasi. Sitten hän ojensi kätensä. ”On ollut kunnia taistella kanssasi, Nathaniel.”

”Kuin myös”, mies vastasi puristaen naisen kättä. ”Ja… olen iloinen, että annoit minulle mahdollisuuden.”

Hymy leveni Adelinen kasvoilla. ”Olet ansainnut sen”, hän sanoi. Hän puristi vielä kunnolla Nathanielin kättä ennen kuin irrotti otteensa, hymyili vielä miehelle pieniksi hyvästeiksi, ja kääntyi sitten kävellen Alistairin luokse. Tuo keskusteli Oghrenin kanssa, eikä Adeline ollut varma, halusiko edes tietää.

”Katsotaan, miten muuttuu ääni kellossa, kun itse saat kakaran jalkoihisi!”

Alistair nauroi. ”Saat odottaa sitä hyvin kauan.”

~*~

”Haluanko edes tietää?” nainen keskeytti vetäen miesten huomion puoleensa.

”Heh, etpä oikeastaan”, Oghren röhähti huvittuneena, ja katse oli juuri se, josta Adeline ei ollut ikinä pitänyt. Katse, joka tiesi, että miehen mielessään oli jotakin, mitä ei tarvitsisi tuoda esille.

”Niin ajattelinkin”, Adeline tokaisi ja yritti katsoa varoittavasti kääpiötä. ”Ja koetahan olla ihmisiksi, Oghren! Jos kuulen vähääkään että olet toilaillut, lupaan, että tulen antamaan sinulle kunnon selkäsaunan!”

”Uuu, ihan pelottaa”, kääpiö mutisi. ”Sitä paitsi osaan käyttäytyä, jos haluan.”

”Sitä päivää en ole vielä nähnyt”, nainen vastasi, mutta hymyili sitten. ”Pidähän huolta itsestäsi, Oghren.”

”Kuin myös”, Oghren toivotti ja antoi kaksikolle hymyn.

~*~

”Oletko valmis?”

Adeline hymyili. ”Jälleen kerran”, hän vastasi ja vilkaisi vain olkansa yli paikkaa, jota oli tietyllä tavalla hetkeksi kodikseen kutsunut. ”Oli vain hetkiä, kun en uskonut lähteväni taas liikkeelle.”

”Niin se aika vierähtää”, Alistair vastasi kohauttaen olkiaan. Sitten hän vilkaisi seuralaistaan. ”Onko sinulla jotain suunnitelmia, kun tahdoit lähteä?”

”Haluan eroon Fereldenin sankarista”, Adeline vastasi päättäväisesti. Vaikka siitä oli aikaa, tuntui, että kaikki vielä muistivat. ”En kaipaisi enää yhtään ylimääräistä huomiota. Sitä paitsi…” Hän nosti katseensa taivaalle. ”En ole vielä nähnyt puoliakaan Fereldenistä.”

Alistair hymähti. ”Ehkä meillä on nyt aikaa nähdä se.”

Adeline hymyili ja tuuppasi Alistairia olkapäällään. ”Toivotaan niin.”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
A/N: Harmittaa, etten ole itse ostanut vielä(kään) Originsiin "Warden's Keep" DLC:tä, joka olisi varmasti auttanut ja ehkäpä tehnyt tästä osasta paremman (jos tätä raapalesarjaa voi edes mitenkään pelastaa), mutta näillä mennään. Minun Warden ja Alistair eivät ole kohdanneet Avernusta ennen, eivätkä ole edes tietoisia miehestä.
Toivottavasti silti pidätte tästä :D



Osa 3:
Ferelden & Orlais




Aika rientää


Siitä oli vuosia, kun Adeline oli lähtenyt Alistairin kanssa Amaranthinesta ja kadonnut hiljaa. Vaitonaisina he olivat pitäneet huolen siitä, etteivät darkspawnit enää vaivanneet Fereldeniä, ja katsoivat, etteivät jääneet jalkoihin, kun maagien ja temppeliherrojen välinen sota oli alkanut. Sota oli kuin räjähtänyt käsiin. Adeline ja Alistair olivat vain kuulleet tarinoita siitä, mutta mikä oli totta, vain harva tiesi. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut jäänyt ottamaan selvää. Se vaatisi Kirkwalliin matkustamista, eikä Alistair ollut niinkään innostunut menemään sinne enää uudelleen.

”Siellä oli silloinkin täyskaaos”, Alistair oli rakkaalleen kertonut. ”Sanoivat, että qunarit olivat aloittaneet sodan, joka oli hieman levinnyt käsistä.”

Eikä Adeline ollut vaatinut.

~*~

Joten he keskittyivät omiin asioihinsa, viettivät kahden aikaa vielä kuin se oli mahdollista. Nauttivat vapaudesta, kiertelivät ympäriinsä, ja joskus tarjosivat seuraansa vieraille. Siten he olivat hyvin tietoisia maailman menosta, vaikkei aina voinut olla varmaa, mikä oli totta ja mikä ei.

Kunnes yhtenä iltana he kohtasivat Orlesian Grey Wardenin ja tämän seuralaisen, joka oli liittymässä Wardeneihin. Iäkäs mies oli esittäytynyt Philipiksi, ja nuori nainen puolestaan Mirkaksi.

Alistair ja Adeline eivät olleet esittäytyneet. Sanoneet vain olevansa Fereldenin Grey Wardeneita, ei muuta. Ja heidän onnekseen Philip ei ollut enempää udellutkaan. Orleasian Grey Warden oli tuttavallisesti aloittanut keskustelun Mirkan udellessa vieressä kaikkea Grey Wardeneista.

~*~

”Tuota sinun ei kai olisi kuulunut vielä kertoa”, Alistair kommentoi, kun Philip oli juuri kertonut Mirkalle lyhemmästä elämästä.

”Hänen on hyvä tietää, mitä tällainen huvi maksaa”, Philip vastasi kepeästi. ”Sitä paitsi, kuka tietää, kenties joku meistä elää pidempään.”

”Onko joku joskus elänyt?” Adeline kysyi kulmaansa kohottaen samalla, kun otti heidän ruokansa pois tulelta.

”Onpahan hyvinkin”, Philip vastasi. ”Warden Avernus on elänyt pidempään kuin kukaan muu. Ja sanovat, että Grand Enchanter Fiona on päässyt jotenkin eroon Grey Wardeneista ja elää yhä.”

”Ei kai sellainen ole mahdollista”, Adeline naurahti. Jos olisi, niin kai joku olisi asian jo selvittänyt ja jakanut muiden kanssa.

~*~

Mutta toisaalta…

Adeline kurtisti kulmiaan, eikä enää kuunnellut Orlesian Grey Wardenin tarinointia. Toisaalta, Grey Wardenit olivat aika salaavia ihmisiä. He salasivat asioita, vaikka kaikkien, varsinkin juuri Grey Wardenien, olisi ollut hyvä tietää siitä.

Ja toisaalta, olivathan hän ja Alistair välttäneet selvän kuoleman vapauttaessaan Thedasin arkkidemonista. Oli löytynyt se porsaan reikä, jota he olivat käyttäneet hyväkseen.

Joten missä oli sanottu, etteikö se olisi mahdollista? Jos he vain löytäisivät oikeat henkilöt, hehän voisivat saada selville, miten elää pidempi elämä tai ehkä saada darkspawnin veri pois heidän suonistaan! Niin paljon kuin Adeline pitikin Grey Wardenin elämästä, houkutteli siltikin pidempi elämä Alistairin kanssa kovasti.
« Viimeksi muokattu: 07.11.2015 22:01:44 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Miten on?


”Mitä ajattelet?”

Alistair nosti katseensa nuotiosta. ”Mistä?”

”Siitä, mistä he puhuivat”, nainen täsmensi hiljaa vilkaisten nopeasti telttoja, joissa heidän seuransa olivat jo nukkumassa. Hän käänsi huomionsa takaisin mieheen. ”Avernuksesta ja Fionasta.”

Alistair tuijotti hetken naista silmiin ennen kuin kääntyi katsomaan telttoja. Hän ei vastannut mitään, eikä Adeline ollut varma, oliko hieman pettynyt miehen reaktioon. Uteliaisuus paloi hänen sisällään. Niin itsekästä kuin se olikin, hän olisi antanut aika paljon pidemmästä elämästä. Niin paljon kuin Adeline opetteli elämään päivä kerrallaan, se ei aina onnistunut. Hänellä oli jotain, jonka vuoksi halusi elää, eikä hän voinut olla joskus miettimättä, milloin se kaikki olisi ohi.

~*~

Mutta toisaalta… Mistä he saisivat koskaan tietää, olivatko orlesialaisten tarinat Avernuksesta ja Fionasta edes totta, vai oliko joku keksinyt ne? He voisivat etsiä jostain ensimmäisen johtolangan, mutta tulisiko se olemaan helppoa? Mitä, jos kumpaakaan heistä ei ole edes koskaan ollutkaan? Tai mitä jos heistä ja heidän tempuistaan ei olisikaan jäänyt mitään jälkeä mihinkään? He seuraisivat jälkiä ”ei mihinkään”. He tuhlaisivat sen vähäisen elämänsä johonkin sellaiseen, jota ei edes olisi olemassa.

Olisiko se sen arvoista? Voisiko hän Deep Roudeille mennessään viimeistä kertaa ajatella, että hän oli elänyt lyhyen elämänsä juuri niin kuin oli halunnut? Olisiko hän onnellinen silpoessaan ne viimeiset darkspawnit?

~*~

Adelinelta oli viety todella paljon ja Grey Wardenit tuntuivat vain vievän lisää. Se aika, jonka hän todella sai viettää Alistairin kanssa, oli loppujen lopuksi kauhean vähäistä. Vaikka he kuinka yrittivät karata omiin oloihinsa, tuli jostain aina jotakin, mikä vaati heidän huomionsa toisaalle. Adeline tiesi, ettei hän tulisi koskaan saamaan tavallista elämää, omaa kotia ja pihaa, lapsia, mutta silti, jossain syvällä sisimmässään, hän halusi enemmän.

Joten halusiko hän todella seurata jotain kuulopuheita, tuhlata mahdollisesti loppuelämänsä tarujen metsästämiseen sen sijaan, että ottaisi ja nauttisi siitä vähäisesti vapaa-ajastaan Alistairin kanssa?

Mutta jos silti olisi mahdollisuus, että vastaus pidempään elämään lepäisi jossakin maailman kolkassa…

~*~

”En oikein tiedä”, Alistair vastasi lopulta ja käänsi katseensa takaisin Adelineen. ”Luuletko, että jompikumpi heistä voisi olla jossakin tuolla? Luuletko, että voisimme löytää jommankumman heistä?”

”En tiedä”, nainen vastasi pukien sanoiksi ajatuksensa. Hän punnitsi hieman sanojaan, ennen kuin jatkoi: ”Jos he ovat oikeasti olleet olemassa ja onnistuneet, niin… kai heistä jokin jälki on jonnekin jäänyt?”

”Entä onko ideoita, mistä voisimme lähteä etsimään heitä? Mikä olisi meidän ensimmäinen johtolankamme?”

Adeline kohautti olkiaan. ”En tiedä”, nainen myönsi. Katse hakeutui jälleen telttaan, jossa Orlesian Grey Warden nukkui. Hän kurtisti kulmiaan mietteissään. ”Luuletko, että tuo Philip tietäisi enemmän? Ehkä heidän kotikaupunkinsa tai… tai jotain?”

~*~

”Enpä tiedä”, Alistair vastasi kääntäen katseensa takaisin nuotioon. ”Tiedät, etteivät Grey Wardenit juuri jaa keskenään tietoja niin auliisti kuin me ehkä olemme tehneet.” Mies kohautti olkiaan. ”Mutta toisaalta, mistä sen tietää.” Hän käänsi katseensa takaisin naiseen. ”Jos todella haluat, että etsimme Averuksen tai Fionan käsiimme, niin voimmehan me aina kysyä, mistä orlesialainen on heistä kuullut ja mitä muuta hän tietää.”

”Mitä sinä ajattelet?” Adeline kysyi ja kallisti hieman päätään. ”Lähtisitkö etsimään tarua, vai… vai et?”

Alistair hymähti ennen kuin suoristautui ja katsoi naista hymyillen huvittuneena. ”Haluatko todella mielipiteeni asiasta?”

”Haluan”, Adeline vastasi ristien käsivartensa rintakehälleen. ”Koska me päätämme asioista yhdessä.”

~*~

Hymy Alistairin kasvoilla lempeni hieman, kun tuo kietoi toisen kätensä naisen selän taakse. ”Pidempi elämä sinun kanssasi kuulostaa kieltämättä todella hyvältä. Joten, olen valmis vaikka tappamaan yhden arkkidemonin, jos se sitä vaatisi. Mitä tahansa sinun vuoksesi.”

Naisen kasvoille levisi leveä hymy, kun hän nojautui lähemmäs miestä. ”Itse asiassa… Jos en väärin muista, niin joku taisi joskus luvata tanssia minulle todella nätissä mekossa.”

”Lupasinko?”

”Taisitpa luvata.”

”Auts”, Alistair vastasi kääntäessään katseensa muualle. ”Niin taisin… Mutta lupaan tehdä sen heti, mikäli löydämme Avernuksen tai Fionan.”

”Kiristäjä”, nainen nauroi.

”Palkkio”, mies korjasi virnistäen ja tiukensi otettaan naisen ympärillä. ”Asia, joka pitää motivaatiotasi yllä.”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Pystymme tähän


”Alistair…”

”Tämä on ainoa vaihtoehtomme, ja sinä tiedät sen.”

Tilanne oli turhan kinkkinen heidän makuunsa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Tai oli, mutta ne eivät olleet lähelläkään hyviä, jotta niitä voisi edes harkita. Niin paljon kuin Alistair halusikin antaa periksi, hän ei voinut tehdä sitä. Ei nyt. He olivat niin lähellä. He eivät voisi antaa periksi, ei nyt! Niin paljon kuin hän olisikin jatkanut matkaansa Adelinen mukana, heistä kumpikin tiesi, ettei heillä olisi varaa siihen. He menettäisivät heidän johtolankansa tai sitten he antaisivat Corypheuksen viedä Grey Wardenit ennen aikaisiin hautoihinsa. Kukaan muu kun ei kerran tuntunut tekevän asioiden eteen yhtään mitään.

~*~

”Me pystymme tähän”, mies sanoi tarttuen hämärässä naisen käsiin ja puristaen niitä lempeästi. ”Ei tämä olisi edes ensimmäinen kerta, kun joudumme eroon toisistamme, mutta…” Alistair kohtasi Adelinen katseen. ”Mutta olemme aina selvinneet niistä. Meillä on aina ollut toisemme.” Mies naurahti. ”Mikä muuttaisi sen tällä kertaa?”

Niin paljon kuin Alistair olikin toivonut, että olisi saanut hymyn Adelinen kasvoille, hän joutui pettymään.

”Corypheus on vähän eri asia kuin darkspawn”, Adeline vastasi ja nosti sitten huolestuneen katseensa. ”Emme edes tiedä, mikä hän on tai mihin hän pystyy tai… tai mitään muutakaan! Hän on vain joku vanha todeksi muuttunut taru! Alistair, mitä, jos… ”

~*~

Siinä tapauksessa sinun on oltava turvassa. Sitä Alistair ei kuitenkaan sanoisi ääneen.

”Adeline, ei sinun tarvitse olla huolissasi minusta”, mies sanoi niin päättäväisesti kuin kykeni. ”Kaikki järjestyy kyllä.”

Naista ei niin vain vakuuteltu. Hänestä näki, että hän vieläkin kamppaili tilanteen kanssa. Tästä ei tulisi helppoa.

”Alistair, kiltti… Anna minun jäädä auttamaan. Tämä on paljon tärkeämpää kuin... kuin pidempi elämä.”

”Adeline, me olemme puhuneet tästä jo…”

”Tiedän, mutta…”

”Jos et mene, kadotamme kaikki jäljet! Emme saa ikinä vastauksia, ja… onko se ollut tämän kaiken arvoista?”

Nainen ei vastannut, eikä Alistair jäänyt vastausta odottamaan. Sen sijaan hän laski otsansa naisen otsaa vasten.

~*~

”Minä lupaan, Adeline”, Alistair sanoi hiljaa katsoen vaaleansinisiä silmiä, jotka tuijottivat häntä takaisin huolestuneina. ”Minä lupaan, että kun tämä kaikki on ohi, olemme taas yhdessä. Sitten meitä ei enää erota mikään. Ei mikään.”

Viimeinkin pieni hymy ilmestyi naisen kasvoille. ”Taisit luvata tuon saman viimeksikin.”

”Nyt olen tosissani”, Alistair sanoi hymyillen. ”Ja se aika vain pitenee, kunhan löydämme keinon, jolla voimme lopettaa Kutsun.”

Se sama huoli palasi naisen kasvoille. ”Mitä jos sitä ei olekaan.”

”Se on olemassa”, mies sanoi päättäväisesti. Hän halusi uskoa, että keino olisi olemassa. ”Täytyy olla.”

”Olet niin varma siitä.”

”Koska haluan uskoa, että meillä on siihen mahdollisuus.”

~*~

Adeline huokaisi ennen kuin uppoutui kokonaan miehen syleilyyn. Alistair puri huulta kietoessaan kädet Adelinen ympärille, rutistaen naisen itseään vasten ja laskiessaan poskensa naisen hiuksia vasten. Luoja, miten paljon hän olisi halunnut lähteä Adelinen mukaan tai pitää naisen luonaan. Miksi heille piti käydä näin? Miksi kaiken piti aina tapahtua yhtä aikaa?

”Lupaathan pitää huolta itsestäsi ja olla elossa, kun palaan?”

Alistair ei voinut estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleen. ”Jos lupaat minulle saman.”

Adeline irrottautui vain hieman kohdatakseen miehen kasvot. ”Lupaan”, hän naurahti.

Alistair hymyili ennen kuin kumartui ja painoi hartaan suukon rakastettunsa huulille. Sillä hänen pitäisi pärjätä, Luoja tiesi, miten kauan.

~*~

Alistair katseli Adelinen perään pitkän tovin ajatusten myllertäessä hänen pääkopassaan. Tältäkö Adelinestakin oli tuntunut silloin, kun hän oli Amaranthinesta lähtenyt darkspawneja jahtaamaan?

No, tämä olisi pian ohi. Alistair päätti, että nuuskisi kaiken Corypheuksesta niin nopeasti kuin suinkin mahdollista, hoitaisi oman osuutensa nopeasti ja lähtisi sitten Adelinen perään niin kuin oli luvannutkin. Tosin hän myös tiesi sen, että tuo oli helpommin suunniteltu kuin tehty, mutta päätetty oli, ettei hän jäisi turhaksi aikaa minnekään seisoskelemaan. Mitä nopeammin hän pääsisi takaisin rakkaansa rinnalle, sen parempi.

Mutta ensin piti selvittää Corypheuksen salaisuus. Ja Adeline tulisi onneksi olemaan turvassa siltä tarulta, mitä sitten tulisikaan tapahtumaan.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Mull on ikävä sua


Alakerrasta kaikui huutoja ja naurua, jotain nuotin vierestä loiloteltavaa laulua ja kilinää ja kolinaa. Adeline ei tiennyt varmaksi, mikä oli saanut ihmiset noin villiintymään, mutta sen hän tiesi, että majatalo oli täynnä juopuneita ihmisiä, eikä hän ollut lainkaan sillä tuulella, että olisi halunnut liittyä heidän joukkoonsa, saati edes hetkeksikään joutua heidän kynsiinsä. Vaivoin hän oli saanut itsensä puskettua ovelta tiskille kaikkien niiden ihmisten läpi, ja vaivoin hän oli ottanut ruokansa ja raivannut tiensä portaisiin, jotta oli päässyt yläkertaan omaan huoneistoonsa, omaan rauhaansa.

Juopuneissa oli yksi hyvä puoli: He eivät ainakaan tunnistaneet häntä Fereldenin sankariksi. Vaikka olihan siitä jo kymmenen vuotta.

~*~

Raskain askelin hän asteli peremmälle huoneistoonsa. Aseet ja vyö laskeutuivat penkille, samoin ylimääräiset suojukset. Saapikkaat jäivät tuolin jalkojen viereen odottamaan huomista.

Päivä oli ollut turhan pitkä, ja Adelinen kärsivällisyyttä alettiin todella koetella. Päivästä toiseen hän matkusteli kaupungista kaupunkiin, ja joka päivä hän kierteli ihmisten keskuudessa ja yritti saada jotain järkevää tietoa irti heistä – tietoa, josta olisi hyötyä. Hän kolusi kirjastot, hän auttoi ihmisiä vastapalvelukseksi, mutta mikä oli tulos?

Hän halusi sanoa, ettei tässä ollut mitään järkeä. Etsinnät eivät tuntuneet vievän minnekään. Lähteet veivät jonnekin, jossa taas neuvottiin toisaalle. Ja se tie tuntui vievän häntä koko ajan kauemmas Skyholdista – kauemmas Alistairista.

~*~

Heikkoina hetkinä hän pohti luovuttamista. Kuinka helppoa olisi vain antaa olla ja palata takaisin rakkaansa luokse. Polttava ikävä painoi muutenkin rinnassa, eikä sitä parantanut tieto siitä, että hän oli vasta eilen saanut avunpyynnön, varoituksen inkvisiittorilta Corypheuksesta ja Kutsusta, joka vainosi Grey Wardeneita.

Alistair oli siellä. Orlaisin Grey Wardenien joukossa.

Adeline olisi halunnut rientää apuun, muttei voinut. Hänellä ei ollut mitään vastauksia mihinkään. Hänestä ei olisi mitään apua. Alistair puolestaan olisi Inkvisitionin apuna, mikä Adelinea hieman huolestuttikin.

Hän tunsi miehensä. Hän tiesi, että Alistair tekisi kaikkensa pelastaakseen maailman. Hän tiesi, että Alistair vaikka uhraisi itsensä, jos tilanne sitä vaatisi. Olisi sankari.

~*~

Hän pelkäsi koko ajan, että jostain saapuisi kirje, jossa kerrottaisiin Alistairin olleen sankari uhrautuessaan muiden vuoksi. Se ei lämmittäisi häntä, vaikka sen kaiketi pitäisi. Hän ei kestäisi, jos olisi tuhlannut nämä kuukausien etsinnät siihen, ettei hänellä ollutkaan enää ketään, kenen vuoksi oli tätä tehnyt. Hän ei kestäisi, jos menettäisi rakkaimman ihmisen, jota hänellä oli. Vanhempien menettäminen oli ollut jo tarpeeksi.

Adeline tuijotti huoneiston ikkunasta ulos. Miten paljon hän taas ikävöikään Alistairia. Loppuisiko ikävä milloinkaan? Tulisivatko he ikinä olemaan yhdessä siten, ettei heidän tarvitsisi enää hyvästellä toisiaan, ikävöidä yön pikkutunneille, pelätä toisen puolesta ja toivoa, että he vielä jonain päivänä kohtaisivat?

~*~

Katse hakeutui pöydälle, jolla lepäsi paperia ja kynä, sekä monet muistiinpanot. Hänen pitäisi vastata saamaansa kirjeeseen. Ehkä hän voisi kirjoittaa samalla Alistairillekin kirjeen? Pyytää häntä pitämään huolen itsestään, kertoa pysymään hengissä, käskeä tulla hänen luokseen…

Ihan kuin ne auttaisivat. Maailma oli vaarallinen paikka, ja Adeline tiesi, että jos jotain oli tapahtuakseen, se tapahtuisi. Olisi silkkaa hulluutta käskeä sotilasta pysymään poissa sodista. Mutta hän silti halusi. Hän rakasti ihan liian liikaa…

Hän istahti pöydän ääreen, otti kynän käteensä ja tuijotti hetken kirjettä, jonka oli inkvisiittorilta saanut. Ehkä inkvisiittori voisi pitää Alistairia silmällä? Katsoa, ettei se höppänä tekisi mitään tyhmää, mitään ajattelematonta.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Tänä iltana ikävä pyyhkii Skyholdia


Se kävi niin äkkiä, ettei Alistair ollut osannut varautua. Yhtäkkiä Kutsu oli käynyt voimakkaaksi hänen päässään, niin voimakkaaksi, ettei sitä voinut mitenkään työntää syrjään.

Mies oli horjahtanut, sulkenut silmänsä irvistäessään, tarttunut toisella kädellä lähintä tukea, jonka oli löytänyt, ja toisen käden nostanut otsalleen, kuin toivoen, että se vaimentaisi sen pirun laulun, joka vainosi heitä kaikkia Wardeneita.

Hiljalleen se hellitti, vaimeni takaisin omaksi hiljaiseksi kuiskinnaksi. Eikä Alistair uskaltanut hetkeen liikahtaa. Hän odotti, yritti koota itsensä taas.

Miten ikinä Corypheus sen tekikään, se piti saada loppumaan. Alistairista tuntui, ettei pian enää itsekään pystyisi taistelemaan sitä vastaan, vaikka kuinka yritti. Hän pelkäsi sortuvansa.

~*~

Lopulta Alistair uskaltautui avaamaan silmänsä ja suoristautumaan. Syvään henkeä vetäen hän heittäytyi nojamaan Skyholdin muuria vasten. Hengitti hitaasti ja rauhallisesti, kuin kovankin taistelun käyneenä, ja katseli ympärilleen. Ketään ei ollut kiinnostunut Grey Wardenista, joka kuunteli päänsä sisällä ääniä. Miten senkin selittäisi ulkopuolisille? Sekopää hän oli jo valmiiksi.
 
Hänen silmiinsä osui Blackwall, joka jonkin matkan päässä asteli kaikessa rauhassa ympäri pihamaata. Alistair kurtisti kulmiaan. Mitenkähän tuo mies oikein teki sen? Miten hän pystyi olla välittämättä Kutsusta, olla kuin mitään ei olisikaan? Mies ei näyttänyt lainkaan siltä, että Kutsu vaivaisi häntä millään lailla. Alistairin pitäisi taistella tai puhua, että onnistuisi sivuuttamaan sen.

~*~

Pieni huokaisu karkasi miehen huulilta. Onneksi Adeline sentään oli turvassa, ainakin hän toivoi niin. Ainakin hän kuvitteli, että nainen olisi tarpeeksi kaukana Corypheuksesta ja tuon aiheuttamista haitoista. Ja jos ei muuten, niin ainakin häntä oli varoitettu. Näin Leliana oli ainakin luvannut.

Alistair irtautui muurista, oikoi itsensä täyteen pituuteensa ja nosti katseensa taivaalle. Mitähän Adeline mahtoi tällä hetkellä tehdä? Olikohan etsinnät edenneet minnekään? Alistair tiesi, ettei hänen pitäisi sortua ajattelemaan naista, ikävä pahenisi vain entisestään. Mutta tahtomattaan ajatus karkasi aina silloin tällöin Adelineen ja siihen, mitä naiselle mahtoi kuulua. Missä hän mahtoi tällä hetkellä olla, ja kuinkahan lähellä hän oli ratkaisua?

~*~

Ja mahtoikohan Adeline koskaan ajatella häntä? Ei Alistair halunnut kuulostaa itsekkäältä, mutta joskus hän sortui miettimään, tunsiko Adeline tällaista ikävää tai huolta. Ei sillä, kyllä Alistair tiesi, että Adeline oli taitava taistelija, fiksu ja nokkela, hän osasi pitää huolta itsestään, eikä mikään kaataisi naista. Mutta silti. Olihan miehellä oikeus huoleen. Mistä sitä tietäisi, mitä tulisi sattumaan ja kuinka yllättäen. Tai jos Adeline myrkytettäisiin. Mitä hän voisi siinä tilanteessa tehdä? Missä olisivat lähimmät ystävät, jotka auttaisivat pyytämättä, tekisivät kaikkensa vastalääkkeen löytämiseksi? Tai mitä jos joku onnistuisi – niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostikin – onnistuisi yllättäen salamurhaamaan Adelinen? Kuka vahtisi naisen selustaa siltä vaaralta?

~*~

Alistair veti syvään henkeä ja päästi sen kaiken suunsa kautta ulos. Hieman uupuneena hän katseli Skyholdin sisäpihaa, jossa tapahtui niin paljon. Ihmisiä tuli ja meni suuntaan ja toiseen, jonkun kanssa tai yksin.

Ehkä Alistairinkin pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, mutta tuntui, ettei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Hänen pitäisi olla kärsivällinen, odottaa, että Inkvisitio olisi valmis hyökkäykseen, valmis kohtaamaan Orlaisin Grey Wardenit…

Ääni hänen päänsä sisällä kutsui häntä edelleen, vienona ja kauniina.

”Ole hiljaa”, hän ärähti ja tajusi, että oli sanonut sen ääneen. Nopea vilkaisu ympärille kertoi, että se oli tullut liiankin kovalla voimakkuudella.

Miten hän aina onnistuikaan nolaamaan itsensä?

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Epilogi:
Redcliffe


Miten vaikeaa oli löytää vastauksia, saati ihminen, jonka uskottiin olevan edelleen elossa? Tie oli kulkenut monen reitin kautta Redcliffeen, josta Adelinen oli ollut tarkoitus löytää Grand Enchanter Fiona…

Turhaan. Sanoivat, että maagit ”karkotettiin” Skyholdiin kuningatar Anoran määräyksestä.

Adeline oli jälleen ihan poikki. Hupun alla väsynyt ja hieman toivoton katse seurasi maata, välillä nousten vilkaisemaan ympärilleen. Nainen oli pitänyt huolen siitä, etteivät asukkaat tunnistaisi häntä. Hän tiesi, että jos missä, niin Redcliffessa hänet tunnistettaisiin parhaiten. Ja tällä hetkellä hän ei halunnut olla Fereldenin sankari.

Teagenin sotilaat tervehtivät naista tämän astuessa porteista sisään. Hän loi heille hymyn kiitoksena ja asteli linnaan sisään.

~*~

 ”Oliko rankka päivä?”

 Adeline heitti hupun pois kasvoiltaan ja kohtasi arl Teaganin katseen. Tuo näytti iloiselta ja pirteältä.

”Oli”, nainen huokaisi. ”En vieläkään löytänyt etsimääni.”

Hymy miehen kasvoilta laimeni hieman. ”Olen pahoillani.”

”Niin minäkin”, Adeline mumisi siirtäessään katseensa linnan seinille, jotka olivat hieman muuttuneet korjaustöiden ohessa. ”En tiedä, miksi, mutta jotenkin toivoin, että olisin löytänyt edes… jotakin.”

Arl ei vastannut. Nainen oli valmis toteamaan jotain lepäämisestä, kun mies lopulta avasi suunsa.

”Ehkä sinua piristää kuulla, että sinulle on vieras.”

Adeline siirsi katseensa mieheen. ”Vieras?” hän toisti.

”Niin”, Teagan vastasi ja alkoi hymyillä, ennen kuin kääntyi lähteäkseen. ”Hän odottaa sinua huoneessasi.”

~*~

Adeline asteli rappuset yläkertaan kysymysten pyöriessä päässään. Kuka ihme saattoi olla hänen vieraansa? Adeline oli mielestään sanonut, ettei tahtonut kenenkään tietävän, missä hän olisi. Ja hän luotti Teaganiin. Hän tiesi, ettei mies päästäisi sisään ihan ketä tahansa ilman Adelinen suostumusta.

Nainen kurtisti kulmiaan. Joten vieraan oli oltava joku sellainen, johon Adeline luotti. Joku, joka oli hänen tuttunsa tai hyvä ystävänsä. Joku, jonka Teagankin tunsi, tai ainakin tiesi, ja uskalsi päästää sisään.

Mutta Adeline ei keksinyt ketään. Kaikki ehdokkaat olivat joko kuolleet tai hyvin kaukana Redcliffestä.

Ovellaan hän veti syvään henkeään. Sitten hän avasi oven hieman jännittyneenä oven ja astui sisään.

~*~

Tutut kasvot kääntyivät häntä kohti. Hymy kohosi miehen huulille.

”Pelkäsin jo, että olisit sittenkin ehtinyt lähteä.”

”Alistair?” oli kaikki, mitä Adeline osasi sanoa. Hän sulki huoneen oven perässään ja asteli peremmälle. ”Mitä… sinä täällä teet?”

Alistair kohautti kepeästi olkiaan. ”Corypheus on voitettu”, hän sanoi. ”Ja… minähän lupasin tulla luoksesi, kun tämä kaikki on ohi. Pysyvästi, tällä kertaa.”

Hymy kohosi naisenkin kasvoille. Sanoja ei tullut ulos. Hän ei tiennyt, kertoisiko ensin, miten paljon miestä oli kaivannut, miten helpottunut oli, vai kertoisiko, miten iloinen oli siitä, että Corypheus oli poissa, ja Orleasian Grey Wardenit olivat saaneet rauhan. Tai ainakin niin hän oletti.

~*~

”Minä… Minulla oli sinua ihan kamala ikävä”, Alistair sanoi lopulta ja asteli rakastettunsa eteen. ”Olin hieman huolissani sinusta, varsinkin, kun… en ollut kuullut sinusta sen yhden kirjeen jälkeen…”

”Minäkin kaipasin sinua, Alistair”, Adeline sanoi hiljaa ennen kuin kietoi kätensä miehen ympärille sulkeutuen tuon tiukkaan, kaipaavaan halaukseen. ”Pelkäsin, että… etten näkisi sinua enää ikinä…”

”Olen tässä”, Alistair kuiskasi hänen korvaansa rutistaen naista hieman lujemmin. ”Enkä mene enää minnekään ilman sinua. Mitä ikinä tuleekaan tapahtumaan, olemme aina yhdessä.”

Adelinen kasvoilla hymy leveni, kun hän hieroi nenäänsä Alistairin kaulaa vasten. ”Ikuisesti”, hän sanoi hiljaa ennen kuin irrottautui ja painoi suudelman rakkaansa huulille.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)