Kirjoittaja Aihe: Tuntematon sotilas | Kesäillassa | S | Koskela/Hietanen | ficlet, pieni fluffy  (Luettu 5545 kertaa)

Hopeakettu

  • ***
  • Viestejä: 619
  • avatar Sokerisiiveltä
Ficin nimi: Kesäillassa
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Tuntematon sotilas
Tyylilaji: draama, ficlet, pieni fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Koskela/Hietanen
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Väinö Linnalle.
A/N: Tämmöinen lyhyt tunnelmointipätkä tällä kertaa... Epäröin tämän julkaisemista pitkään mutta päätin sitten erään finiläisen (tiedät kuka olet ;)) kannustuksesta pistää tämän teidänkin luettavaksenne. Kommentit ovat tervetulleita! :) Ja ai niin, en välttämättä hallitse Hietasen murretta joten sitä saapi oikoa.

Kesäillassa

Koskela istuskelee puisen rakennuksen portailla kultaista iltaa ihastellen. Rastas räkättää jossain kauempana, mutta olennon mekastus ei ole mitään talon sisältä kantautuvan naurun rinnalla. Koko konekiväärikomppanian kolmas joukkue johtajaansa lukuunottamatta on sisällä huvittelemassa eräästä kylästä löydetyn viinan voimalla, ja melu on sen mukaista; Vanhalan gramofoni on säädetty niin kovalle kuin laite sallii, ja miehet mongertavat antaumuksella venäjänkielisten laulujen mukana. Muutamat vitsiniekat ovat sonnustautuneet kylän yhdestä mökistä löytyneisiin naisten riepuihin esittäen jonkinlaista tanssiesitystä.

Tupakka käväisee vaitonaisen miehen huulilla. Koskela sulkee silmänsä antaen laskevan auringon viimeisten säteiden leikitellä kasvoillaan ja nojaa seinään rentoutuen. Viimeisimmät päivät ovat olleet melko keveitä, sillä he eivät ole vähään aikaan joutuneet keskelle hyökkäystä saati patikoimaan muutamaa kymmentä kilometriä enempää. Lisäksi heillä kävi niin satumainen tuuri, että he pääsivät yöpymään pitkästä aikaa kunnon rakennuksessa vailla selkää hiertäviä maakiviä tai teltan hapertuneiden seinien läpi iskevää sadetta.

– Täälhän sää olet!

Pieneen punaiseen mekkoon sulloutunut Hietanen kurkistaa ovensuusta, ja Koskela avaa silmänsä. Hietanen tepastelee portaat alas ja istuutuu Koskelan oikealle puolelle jalat neitimäisesti yhdessä, eikä vanhempi voi olla hymyilemättä toisen intohimoiselle esitykselle. Tämä räpsyttelee ripsiään kiivaasti ja muikistelee punattuja huuliaan.

– Mitä sää täällä yksikses istuskelet? Hietanen kysyy kimittäen. Koskelan yllätykseksi hän on lähes selvinpäin.

– Mitä minä, Koskela vastaa lyhyesti. Hietanen kiskoo hiukan liian pienet korkokengät jaloistaan ja levittelee varpaitaan jalkapohjiaan hieroen.

– Sano mit sanot, mut kyl nää kengät hiertää, hän sanoo puhuen jälleen tavallisesti. – Kui voi ihmine kävellä tämmösil?

Koskela hymähtää, ja hetken he istuvat kauniin maiseman äärellä hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Hietanen ristii jalkansa ja silittelee hiukan nukkaantunutta mekkoaan.

– Nii pien on tää mekko ettei me selästä kiini, hän selittää ja vilkaisee Koskelaa vaivihkaa. Tämä ei virka sanaakaan, imee vain savukettaan ja odottaa toisen jatkavan. Hetken kuluttua Hietanen jatkaakin höpötystään:

– Tää hattu sentään sopii! Mut ai kauhia ku mul on tupakannälkä, ja mää pöllö menin häviämään kaikki tupakkani kortpelis…

– Ota tuosta, Koskela tarjoaa miltei loppuunpalanutta tupakkaansa. Hietanen ottaa sen ilahtuneena vastaan, vetäisee henkoset ja katselee auringon laveeraamia  puita savua puhallellen.

– On se kumma kui voi miehet muutamasta rievusta ja huulipunansutasusta mennä noin sekasin, Hietanen kummastelee. – Nyt kyllä passaa pussailla ja olla miten ollaan, mut sit armeijan harmaissa se onki äkkiä rikos. Mää ihmettelen kauhiast kui voi olla niin! Miten se voip olla väärin rakastaa?

Hietanen silmäilee Koskelaa, tarkkailee miten tämä ottaa hänen sanansa. Yllättäen Koskela hymyää pienesti.

– En minäkään sitä ymmärrä. Rakkaus on rakkautta, oli rakastaja kuka tai mitä hyvänsä.

Hietanen ojentaa tumpin takaisin Koskelalle, ja tämän ottaessa sitä vastaan miesten sormet koskettavat vaivihkaa. Toviksi he uppoutuvat toistensa silmiin, ja pehmeä katsekontakti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, aivan kuten monesti ohimennen aiemminkin. Hietanen vilkaisee Koskelan pulleita huulia ja avaa suunsa tunnustaakseen viimein, mutta samassa taianomaisen hetken särkee sisältä kantautuva huuto:

– Hietanen takasin! Muut miehet osoittavat olevansa samaa mieltä hakkaamalla jaloillaan lattiaa ja hokemalla alikersantin nimeä. Hietanen sulkee suunsa harmistuneena keskeytyksestä.

– Mun on varmaan mentävä taas, mies toteaa, mutta ennen kuin nousee, suikkaa hän Koskelan poskelle nopean, kaikenpuhuvan suudelman. Sitten hän iskee tälle rohkeasti silmää ja katoaa takaisin parakin nieluun. Hiukan häkeltyneenä Koskela koskettaa oikeaa poskeaan, sytyttää uuden tupakan ja vajoaa uudelleen kesäillan kauneuteen omituisen leveästi hymyillen.

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 924
  • monokkeli huurussa
Ah, tämä kaksikko on tainnut olla mun kaikkien aikojen ensimmäinen OTP silloin joskus sata vuotta sitten, joten olipa ihanaa törmätä ficciin tällä parituksella <3 

Tunnelma oli hyvin kaunis ja hyväntuulinen, sellainen lempeä ja levollinen. Vaikkei ympäristöä juurikaan kuvailla, tästä huokui ulkoilman tuoksu ja ne auringonsäteet, ja kerronnassa olikin jotain kovin koskelamaista. Simppelisti vain todetaan, ei juurikaan maalailla, mutta silti lukijalle tarjoutuu mahdollisuus vähän pysähtyä fiilistelemään.

Ja voi ei nää kaksi <3  Hietanen oli ihan mahdottoman liikuttava aloittaessaan sinnikkäästi aina uudestaan ja uudestaan "keskustelua", ja kaikki ihmettelyt sekä tietysti mokoman pöllön tapa pummata tupakkaa täydensivät kuvaa loistavasti. Koskelan vastaus olikin sitten myös ihanasti hahmon suuhun sopiva, voi miksi tämä kohtaaminen nyt pitikään keskeyttää :')  Onneksi tuli sentään pusua poskelle.

Tästä jäi niin lämpöisen pörröinen olo, ettei paremmasta väliä. Kiitos.
sano mua rovastiks

Hopeakettu

  • ***
  • Viestejä: 619
  • avatar Sokerisiiveltä
Verinen paronitar: Oi kiitos kovasti kommentistasi! :-* Koskela/Hietanen on kyllä ihana paritus, sille ei mahda mitään. Hyvä kuulla että hahmot olivat mielestäsi omia itsejään (tai näin ymmärsin), mulle on tärkeää se että hahmot ovat aina mahdollisimman IC. Voi, ilahduin kommentistasi niin kovasti, kiitos vielä! ♥

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 470
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Minä olen viime aikoina ollut tosi kiinnostunut armeijasta ja sodasta, ja niinpä päätin pitkästä aikaa palata Tuntemattoman sotilaan pariin. Itse kirjan lukemisesta on minulla aikaa jo vuosia, mutta yllättävän paljon siitä silti muistaa, kun se piti niin tarkkaan silloin syynätä äidinkielen kurssia varten, haha. Oottelen tässä, josko saisin kumppanilta Sotaromaanin lainaan, niin voisin tutustua sensuroimattomaan versioon. Ja mikäs sen parempaa ajanvietettä ootellessa kuin ficcien lukeminen! :) Muistelin, että sinä olet Tuntemattomasta kirjoitellut, ja löysinkin monta ficciä joista tähän päätin nyt ensimmäiseksi tarttua, kun olen tämän joskus lukenutkin. Minusta on niin mahtavaa, että tästä upeasta kirjasta löytyy ficcejä! ♥

Onpa tässä tosiaan levollinen tunnelma. Ihan kesäiltaan sopiva. Minusta on ihanaa aatella, että sodankin keskellä voi olla tällaisia rauhallisia, tyyniä hetkiä, kun saa vain olla eikä tarvitse stressata ainakaan ihan jatkuvasti. Ja jopa pieniä valonpilkahduksia, kun pääseekin nukkumaan ihan oikeassa rakennuksessa ja jostain löytyy viinaakin, jonka avulla voi vähän irrotella ja pitää hauskaa. Tietenkin se sodan varjo häälyy varmaan koko ajan jossain yläpuolella, mutta onneksi siltä saa ees välillä hetken hengähdyksen.

Aaaa, voin niin kuvitella miten Koskela istuksii yksinään portailla rauhallista kesäiltaa katsellen ja tupakoiden, muiden mesoamista kuunnellen. Syrjään ja omiin oloihin vetäytyminen sopii Koskelaan jotenkin niin hyvin (tai siihen Koskelaan jonka minä olen muistavinani kirjasta). ;D Samaten olen ihan onnessani tuosta, miten vaitonainen ja lyhytsanainen mutta kuitenkin levollinen Koskela on, kun Hietanen pelmahtaa hänen viereensä. Vaikuttaa kovin koskelamaiselta.

Hietanenkin on ihan oma ihana itsensä, voi että. Hietanen oli yksi suosikkihahmoistani Tuntemattomassa silloin kun sitä luin. Hänen positiivisuutensa ja hyväntahtoisuutensa (ja tietenkin hassu murteensa ;D) vetoaa minuun, ja minusta on kivaa että ne ominaisuudet ovat läsnä myös tässä ficissä, kun Hietanen rupattelee hyväntuulisena, vaikkei kummoisia vastauksia saakaan, ja puhuu niin välittömästi rakkaudesta. Ja hulluttelee muiden mukana pukeutumalla naisten vaatteisiin. ;D Hietanen mahtaa olla melkoinen näky huulipunassa, liian pienessä mekossa ja korkkareissa!

– Nyt kyllä passaa pussailla ja olla miten ollaan, mut sit armeijan harmaissa se onki äkkiä rikos.
Tämä on kyllä jännää! Muuten ollaan niin äijiä ja tosimiehiä, mutta sitten kun saadaan vähän alkoholia ja huvitellaan, ilmapiiri muuttuukin vapautuneemmaksi ja rennommaksi.

Minusta on niin suloista, miten Hietanen ottaa asian puheeksi ja vaivihkaa silmäilee Koskelan reaktioita. Ja Koskelan reaktio on sekin minusta ihana. Rakkaus on rakkautta, miten sen voisikaan paremmin ilmaista! Ihanaa on myös se, että Hietanen tuntuu saavan vähän varmistusta siitä, ettei Koskela ole ainakaan automaattisesti miesten välisiä juttuja vastaan. Voi että, miten taianomainen tuo hetki on, kun miesten sormenpäät koskettavat ja katseet kohtaavat. Katse voi kertoa niin paljon, ja olen ihan pähkinöinä siitä tiedosta, että kaksikko on ilmeisesti aiemminkin vaihdellut merkityksellisiä katseita! Aaaa, miksi tilanteen pitääkin keskeytyä, kun olisi niin oiva mahdollisuus johonkin enempään! ;D Tosin onhan pusu poskellekin jo jotain, aika paljonkin, ja kenties tulevaisuudessa asiat etenevät, kun yksi askel on otettu. No, oli miten oli, tämä paritus on vallan ihana myös tällä tavalla hienovaraisena ja sanattomana. Nautin ja suuresti. ♥

Kiitos kerrassaan ihanasta iltalukemisesta! :-* -Walle


Are you down to believe intenser?

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 129
  • brick by brick
Tää on ihana! ♡♡
Ton illan tunnelma on aivan täydellinen, oli tosi mukavaa lukea Koskelasta joka pääsee välillä istuksimaan rauhassa ja nauttimaan luonnosta(ja Hietasen seurasta♡) ja muusta kookoosta joka saa hetken aikaa rentoutua sodan keskellä :')

Mielikuva Hietasesta mekossa ja korkokengissä on vallan kaunis, kiitos siitä :D Pistää miettimään ketähän muita siellä oli hepenissä :')

Sie kirjoitat Koskelasta niin kauniisti, just sellaisena kuin se miun mielestä on: rauhallisena ja hiljaisena mut kuitenki jotenkin hyvin syvällisenä tyyppinä. Hyvä että se sai suukon, niitä se ansaitsee koko joukon enemmänkin! ♡

Toviksi he uppoutuvat toistensa silmiin, ja pehmeä katsekontakti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, aivan kuten monesti ohimennen aiemminkin.
Ihana pieni kohta! Tuo hyvin esille sen ettei tää näiden välinen jännite oo mitään uutta, ja on muutenkin kaikin puolin suloinen.

Kiitos tästä, tykkäsin kovasti! ♡
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee