Kirjoittaja Aihe: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)  (Luettu 3263 kertaa)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« : 25.02.2015 23:13:38 »
Paritus: Ei pääfokuksena, mutta Eileen/Tobias. Tulkinnanvarainen Severus/Lily.
Ikäraja: K-11
Genre: Draamaisa hahmotutkielma, eli character study.
Disclaimer: En omista alkuperäishahmoja, jotka kuuluvat Rowlingille.

Varoitukset: Viitteellisiä mainintoja parisuhdeväkivaltaan.

Summary: Katsaus Eileen Prinssin - sittemmin Kalkaroksen - elämän käännekohtiin; tammikuisista tapahtumista, pysyvistä lupauksista ja pinttyvästä liasta. Ja tietenkin Severuksesta.

A/N: Teki mieli vähän venytellä noita ficcauslihaksia ja kirjoittaa ilman turhaa huolta korrekteista lausepituuksista sun muista. Lopputulos on nyt sitten tässä. Jälleen kerran olen sienimäisesti imenyt itseeni kaikki Verisen Paronittaren hienot headcanonit mm. Tobiaksen uskonnollisuudesta ja Eileenin suhteesta taikuuteen elämänsä myöhemmässä vaiheessa ja hyödyntänyt niitä tässä, joten niistä gloriat ja hallelujat sinne minne kuuluvat.


Mitä vain


Liian taipuvainen.

Ne ovat ensimmäiset sanat jotka kantautuvat Eileenin korviin kaikkialla hänen ympärillään vallitsevan mustuuden läpi. Koko pitkän junamatkan Skotlantiin hän oli istunut hiljaa ikkunapaikalla ja kuunnellut muiden samassa vaunussa olevien tyttöjen kiivasta keskustelua siitä, miten nämä olettavat lajittelun kohdallaan menevän. Yksi tytöistä oli sanonut ettei uskonut perheensä ikinä antavan anteeksi mikäli päätyisi muuhun kuin Korpinkynteen; toinen oli ollut vakuuttunut siitä että Rohkelikko oli ainut oikea valinta. Siinäkin vaiheessa kun joku oli lopulta vaivautunut tiedustelemaan hänen mielipidettään, ei Eileen ollut sanonut mitään, vaan kohauttanut pelkästään olkapäitään. Viimeinen asia jota hänen saattamaan tullut äitinsä oli sanonut ennen kuin hän astui junaan, oli että hänen ei tarvitsisi huolehtia mistään, sillä hattu tietäisi kyllä totuuden.

Ja nyt – hänen istuessaan jakkaralla satojen silmäparien edessä, hatunlieri huomattavaa nenänvarttaan vasten valahtaneena – ääni, vanha ja kaikkitietävällä auktoriteetilla varustettu, ilmoitti hänelle että hän oli liian taipuvainen kuuluakseen Luihuiseen.

Prinssit olivat suku, jonka jäsenet oli kautta historian lajiteltu yhteen tiettyyn tupaan. Hänen isänsä oli aamiaispöydässä ohimennen maininnut että tiedossa oli kaukaisia serkkuja jotka olivat silloin tällöin löytäneet itsensä Korpinkynnestä, ja sitten oli tietenkin isosetä Maurice josta ei puhuttu, mutta että kaikki nämä poikkeukset olivat olleet olemassa vain vahvistaakseen vallitsevan säännön. Oli sanomattakin selvää että hän, kuten hänen kuusi vuotta vanhempi isoveljensä Edmund aikanaan, lajiteltaisiin Luihuiseen.

Niin, liian taipuvainen, hattu toistaa, ikään kuin Eileen ei olisi kuullut tätä ensimmäisellä kerralla. Luihuisessa vaaditaan lujuutta, niin tahdon kuin ruumiin. Nöyrempien paikka on muualla. Ehkä Korpinkynsi –

Eileen polkaisee lattiaa niin lujaa että jakkara hypähtää. Hattu hänen päässään vaikenee äkisti.

Minä kestän mitä vain. Hän ajattelee sitä niin kovasti että se lähes sattuu, puree hampaita yhteen ja hokee niitä neljää sanaa mielessään yhä uudestaan ja uudestaan kuin lupausta, kuin verivalaa itselleen. Minä kestän mitä vain. Saatpa nähdä.

Hetken hänelle vastaa takaisin vain hänen omien ajatustensa kaiku. Sitten jokin, kuin näkymätön huokaus, ravisuttaa hänen korvakäytäviään.

Hyvä on. Mutta älä sitten sano etten varoittanut. Ja sitten kuuluvammin, äänellä joka kaikuu ja kimpoilee salin seinistä – ”Luihuinen!”

Eileen pujottautuu pois hatun alta ja kävelee aplodit korvissaan kaikuen kohti laitimmaista pöytää. Edmund taputtaa kohteliaasti muiden mukana ja vaivautuu jopa tekemään tilaa kun hän kömpii istumaan tämän viereen.

Vastapäätä pöytää istuvalla pojalla on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja rintapielessä valvojaoppilaan merkki. Heidän katseensa kohtaavat hetkeksi ja poika suo hänelle ohikiitävän hymyn, joka ei tavoita silmiä. Sitten tämä on kuitenkin jo kääntänyt huomionsa pois, takaisin kohti jatkunutta lajittelua, ja Eileen ymmärtää, että jo toisen kerran lyhyen hetken sisään hänet on arvioitu ja tuomittu täten riittämättömäksi.

*

Hänen ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana joku vapauttaa koulun käytäville näkymättömän hirviön, joka terrorisoi oppilaita. Iltaisin oleskeluhuoneessa vanhemmat opiskelijat pelottelevat nuorempia sanomalla että näiden vuoro olisi seuraavaksi, lopettavat vasta kun Eileenille aloituspidoista tuttu valvojaoppilas kuulee keskustelun ja huomauttaa kuivasti ettei syytä pelkoon ole, koska hirviö kyllä haistaa oikein veren väärästä.

Jopa yksitoistavuotiaana Eileen jo tietää että hänen suonissaan virtaa kyllä se oikeanlaiseksi katsottu veri. Ei heillä varsinaisesti siitä olla koskaan kotona puhuttu, mutta silti se on ollut hänelle itsestään selvää niin kauan kuin hän kykenee muistamaan. Se on kuin yhteisesti jaettu salaisuus, joka vaikuttaa aina ja kaikkialla, jopa sillä hetkellä siinä oleskeluhuoneessa tai sitten illallisilla joita professori Kuhnusarviolla on tapana järjestää niille valituille opiskelijoille joihin Eileenkin toisinaan kuuluu. Ja koska salaisuudet on tehty pidettäviksi, ei hän ole koskaan kokenut asiakseen sanoa ettei hän ole varma uskooko siihen – että veri voi olla muutakin kuin verta, kuraista tai puhdasta, likaa väärässä paikassa kuten sukutaulussa tai syntyperässä tai jopa rakkaudessa.

Vuodenvaihteen tienoilla rehtori Dippet tekee ilmoituksen ettei vaaraa enää ole, koska hirviön vapauttanut ja sitä komentanut on saatu kiinni. Uhka koulun sulkemisesta peruuntuu ja kaikki jatkuu taas kuten ennenkin.

Eileen sattuu katsomaan ulos tornin ikkunasta juuri sillä hetkellä kun ulko-ovista kannetaan ulos pieni, puhtain lakanoin peitelty ruumis. Yksi lakanan kulmista raahaa pitkin maata ja hän katsoo kuinka siihen tarttuu kuraa, kuinka kosteus leviää ja kurkottaa kohti peiton alta pilkottavaa kalpeaa rannetta.

*

Eileenin viimeisen kouluvuoden kevätlukukausi on juuri alkanut, kun hänet tullaan noutamaan kesken tunnin rehtori Dippetin toimistoon. Siellä häntä odottaa rehtorin lisäksi Edmund, jolla on yhä Ministeriön Patenttiosaston määrittelemä jäykkä työkaapu yllään ja kasvoillaan ilme, joka kertoo tämän jo kuulleen tapaamiseen liittyvän syyn.

Heidän istuttuaan alas Dippet ilmoittaa murheellisesti heidän vanhempiensa menehtyneen samanaamuisessa onnettomuudessa. Tämän puheessa vilahtelevat sellaiset termit kuin ’tutkimuksessa vialliseksi todettu hormipulveri’ ja ’valitettava jakaantuminen’, ja äkkiä ainut mitä Eileen kykenee ajattelemaan on mielikuva siitä, kuinka kasvottomat hahmot keräävät hänen vanhempiensa noesta mustia jäseniä lukuisista Lontoolaisista tulisijoista.

Hänelle myönnetään tapahtuneen johdosta viikko lomaa koulusta. He palaavat yhdessä Edmundin kanssa autioksi käyneeseen kotiin lähinnä kuulemaan perunkirjoituksen; hänen isänsä testamentissa perheen yhteinen tili, talo ja kaikki sen irtaimisto myönnetään Edmundille. Eileenille ei siinä sen sijaan jää mitään.

Veli jaksaa odottaa seuraavaan aamuun ennen kuin alkaa kysellä mitä hän on aikonut tehdä valmistuttuaan ja missä hän on ajatellut asua. Keskustelussa ei kertaakaan nouse esiin se mahdollisuus, että kolmikerroksisessa talossa olisi tilaa jollekulle muullekin kuin Edmundille ja tämän silmissä kajastavalle mahdollisuudella irtaantua viimein vuosia sitten umpikujaksi osoittautuneesta työpaikasta.

*

Sinä tammikuisena päivänä kun hän ensimmäistä kertaa tapaa Tobiaksen, Lontoo värjöttelee ankaran pakkasen kourissa. Paluumatka töistä voisi yhtä hyvin olla vaellus halki Siperialaisen tundran, ja lopulta se onkin raastava kylmyys joka ajaa hänet ohikulkumatkalta hakemaan suojaa viereisestä kirkkorakennuksesta. Käynnissä on jonkinasteinen kokous ja sen perusteella mitä Eileen korokkeelle nousevien ihmisten puheista ymmärtää, on tapaamisen tarkoitus herätellä kuulijoita puolustamaan tehdastyöläisten oikeuksia.

Hän ei luonnollisesti ole koskaan käynyt minkään sortin tehtaassa, saati sitten työskennellyt sellaisessa, mutta miesten puheista hän saa sen kuvan että se on vaativaa puuhaa. Näiden suusta rosoisina särähtelevät pohjoiset sanat ovat rautaisia kuin koneet itse. Puhujankoroketta takovat nyrkit avautuvat paljastaakseen kynsien alle pinttyneen lian, ja äkkiä se kontrasti joka vallitsee näiden parkitut kasvot omaavien koljattien ja niiden hänen kouluvuosiaan varjostaneiden linnunluisten hienostomiesten välillä on tyrmäävä. Hän kuuntelee jonkinmoisen hurmoksen vallassa puheen toisensa jälkeen, kunnes tilaisuuden loppupuolella hän tajuaa huoneen laidalla istuneen nuoren miehen katselleen häntä jo pitkään. Heidän katseensa kohtaavat penkkirivien yli ja mies suo hänelle peittelemättömän, arvostavan hymyn.

Viimeiset puoli vuotta, aina valmistumisestaan lähtien, hän on työskennellyt sihteerinä Ministeriön Kitakiviliitossa, vaikka koulussa hän oli oppilaiden kerhon puheenjohtaja. Edmund ei ole ottanut häneen yhteyttä niin pitkään aikaan ettei hän enää edes odota sen tapahtuvan. Hän asuu vuokralla pienessä huoneessa Vuotavan noidankattilan yläpuolella, missä hänen vakituisin vieraansa on se noita joka aina maanantaisin hakee hänen pyykkinsä ja siivoaa sen mikä on kotitontuilta jäänyt tekemättä. Joten kun samainen vieras mies lähestyy häntä tilaisuuden jälkeen ja pyytää häntä kanssaan kahville, ei hänen mieleensä varsinaisesti tule edes kieltäytyä, ei edes siksi että mies sattuu olemaan jästi.

Viereisen kahvilan lämmössä mies esittelee itsensä Tobiakseksi. Eileen välttelee kysymyksiä itsestään ja esittää niitä sen sijaan tälle, kuuntelee alkavaa tarinaa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin puheita hetkeä aikaisemmin kirkossa. Hän saa kuulla että Tobias työskentelee tehtaassa joka valmistaa jonkinlaisia tekstiilejä, ja että se on samainen tehdas jossa tämän isä oli töissä ennen tätä ja isän-isä ennen sitä. Jollakin oudolla tavalla se tuo heidän maailmansa lähemmäksi toisiaan, sama katkeamaton ketju sukupolvia lukittuna toistamaan tiettyä polkua. Ainut selkeä ero heidän välillään on se että Tobiaksella on edelleen syytä olla ylpeä perinnöstään, siinä missä hänelle siitä on tullut vieraan sängyn alle pölyn myötä lakaistu fakta, taikasauvan silläkin hetkellä vasten reittä tuntuva syyttävä paino. Kun Tobias äkisti kysyy mitä hänen isänsä oikein tapasi vielä elossa ollessaan tehdä, Eileen kaivaa muististaan tutulta kuulostavan sanan ja kertoo tämän olleen nokikolari.

Kun kahvit on juotu ja viima ulkona hellittänyt hieman, Tobias tarjoutuu saattamaan hänet kotiin. Eileen kieltäytyy johonkin tekosyyhyn vedoten ja on hyvillään kun mies ei painosta, mainitsee vain että mikäli hän on kiinnostunut kuulemaan keskusteluissa pyörineistä aiheista lisää, samantyyppinen kokous järjestettäisiin kirkossa myös ensi viikolla.

Kävellessään takaisin asunnolleen Eileen tuskin katsoo mihin astuu, eikä pakkanenkaan enää tunnu niin purevalta nyt kun hänen mieltään lämmittää kirkkosalin halki suotu hymy.

Seuraavalla viikolla hän on jälleen paikalla ja Tobias tietysti myös, ja samaan malliin he jatkavat tapaamista kunnes lumet ovat jo kokonaan sulaneet ja maa on mutaisen paljas mutta tuore.

Kesällä Tobias viimein kosii – vaatimaton sormus sormessaan Eileen pakkaa vähät tavaransa ja vetää sitten oven kiinni perässään taakseen katsomatta, samalla tavalla kuin hän nousee Tobiaksen perässä junaan joka vie hänet pois Lontoosta ja kohti pohjoista.

*

Cokeworth ei ole ensimmäinen paikka johon he asettuvat, mutta hiljalleen vuosien kuluessa he pujottelevat kaupunkeja sitä kohti, aina vain pohjoisemmaksi sitä mukaan kun Tobiaksen työ sitä vaatii. Siinä samalla Eileen yrittää opetella olemaan sekä vaimo että nainen talossa: hän lukee postin mukana tulevia taloudenhoitoon liittyvä katalogeja kuin Tobias Raamattua ja käy tavarataloissa vertailemassa pölynimureita. Hän viettää pitkiä päiviä kulkemalla vaihtuvien kaupunkien katuja kuin tutkimusretkeilijä, kurkistellen yli aitojen postimerkinkokoisiin puutarhoihin ja avonaisista ikkunoista sisään taloihin yrityksenään selvittää, kuinka tätä uutta kummallista elämää oikein tulee elää. Jokainen viety roskapussi on elämys, kaappeihin kertyvät säilykkeet ja tiskipöydälle muodostuvat astiapinot kokemuksia jotka velhomaailma on häneltä tähän päivään asti evännyt.

Sitkeä huhu kertoo että vanhojen tehdasjättien ja niiden helmoihin puhjenneiden kaupunkien aika alkaa olla jo peruuttamattomasti ohi, mutta Tobias jaksaa vakuuttaa että tekstiilialalla työtä yhä löytyy sille joka tietää etsiä. Silti Eileen tottuu siihen näkyyn joka häntä usein iltaisin odottaa heidän alati pienenevien makuuhuoneidensa hämärässä; hänen mieheensä polvillaan sängyn vieressä, kädet ristittynä äänettömään rukoukseen ja hartiat tuntemattomasta uhkasta vavahdellen. Päivänvalossa he eivät puhu siitä mitään, eivät vaikka se tuntuu tätä nykyä korvanneen sen suurimmankin salaisuuden jota Eileen mukanaan kantaa, vaan kiristävät vain vyötä ja pakkaavat laukut, ja aina viimeisenä Tobias muistaa ottaa sängyn yläpuolelle ripustetun ristin, ennen kuin sammuttaa valot heidän perässään.

Kymmenen vuoden hitaan kujajuoksun jälkeen koittaa lopulta se päivä, kun kujan pää tulee vastaan – kirjaimellisesti. Tobiaksen mentyä sisään Eileen seisoo vielä pitkään kynnyksellä ja mittailee Kehrääjänkujan kolmea kadunpuoleista ikkunaa katseellaan, ei osaa vielä aavistaa silloin että sinne he tulisivat lopulta jäämään, tavalla jolla lika liian pitkäksi aikaa jätettynä pinttyy.

Heidän ensimmäisinä vuosinaan Cokeworthissä hän jaksaa vielä löytää jotain jännittävää pienen kaupunkipahasen kurjuudesta. Tähän asti heidän kaikissa kodeissaan on aina ollut jotakin persoonatonta ja kliinisellä tavalla ankeaa, nukkavieruja kokolattiamattoja ja nuupahtaneita kukkatapetteja. Vaan Kehrääjänkuja on toista maata, kuin toinen planeetta. Tobias on näyttänyt hänelle lehdestä ensimmäisiä kuvia jotka venäläisten jästien alus on ottanut Kuusta, ja nyt hän löytää itsensä ajattelemasta että niissä ja tässä varjoihin kietoutuneessa paikassa on jotakin samaa, kaikki lukemattomat värit vaipuneina harmaan ja mustan eri sävyiksi. Lukuisista pesukerroista huolimatta talon ikkunat pinttyvät aina uudelleen tehtaan synnyttämästä noesta ja hiljalleen hän alkaa luopua taistosta likaa vastaan, löytää itsensä piirtämästä muistissaan pysyneitä liemikaavoja lasiin, ja pyyhkimässä niitä sitten hätäisesti hihallaan pois kun kuulee oven käyvän alakerrassa.

Kaupunkia pitkään elättänyt tehdas tekee ehkä jo hiljaista kuolemaa, mutta hänen sisällään on vasta kasvamassa uusi elämä. Mitä lähemmäksi laskettu aika tulee, sitä useammin Eileen makaa hereillä pienen makuuhuoneen tunkkaisessa hämärässä ja pitää kättä vatsallaan, tuntien kuinka pienenpienet nyrkit ja varpaat takovat itsepäisellä vimmalla vatsankalvoa vasten. Joskus jopa Tobias havahtuu tarpeeksi pitkäksi aikaa asettaakseen yhden, unesta raukean käden hänen turpealle vatsalleen, ja sen hetken Eileen haluaa vielä pitkään tulevina vuosina muistaa, vielä sittenkin kun kosketuksen merkitys on jo muuttunut; ihon kupolin päälle suojaavasti levittyneet, työstä kovettuneiksi käyneet sormet ja niistä häneen virtaavan rauhan.

Vasta myöhemmin hän ymmärtää ettei kurjuudessa tosiasiassa ole mitään kaunista, saati sitten romanttista. Eräänä kerran hän livistää lastenvaatteiden ostamisen varjolla Lontooseen ja siellä Viistokujalle; joku on jättänyt kahvilan pöydälle senpäiväisen Päivän profeetan ja sen etusivulla on uutinen Azkabaniin joutuneesta velhosta. Eileen löytää itsensä katselemasta saarta ja sen keskellä seisovaa linnoitusta esittävää kuvaa, likaisenharmaita muureja ahnaan meren väkivaltaisessa puristuksessa, ja hetken aikaa hän vakavissaan harkitsee ettei enää palaisikaan Cokeworthiin, vaan kävelisi siltä seisomalta talolle jota vielä joskus saattoi kutsua kodikseen ja kertoisi veljelleen kaiken, pyytäisi tältä apua. Hän puristaa lehdenkulmaa sormet valkeina ja ranteessa säkenöi kipu, kun vielä tuoreet mustelmat huutavat itseään julki pitkien hihojen alta. Ne ovat vasta ensimmäiset laatuaan, mutta jokin hänessä tietää jo pelottavalla varmuudella etteivät ne tule jäämään viimeisiksi.

Mutta lopulta hän aina kuitenkin muistaa koko yksitoistavuotiaan kehon voimalla ja varmuudella annetun lupauksen. Minä kestän mitä vain. Kuin sitä tukeakseen hän tuntee vatsassaan hennon potkun, ja se saa hänet ymmärtämään ettei se lupaus koske enää vain häntä, vaan kaikkea sitä mitä hän on saattanut alulle ja josta hän on nyt peruuttamattomalla tavalla vastuussa.

Joten hän kääntää selkänsä lehdelle, samalla tavalla kuin hän kääntää selkänsä sille maailmalle jonka joskus tunsi, ja palaa takaisin kotiin.


Kuukautta myöhemmin, keskellä pahinta talvea, hän synnyttää terveen pojan pienessä sairaalassa. Lapsi hänen sylissään on välinpitämätön ympärillä pyörivien hoitajien jokeltelulle, ei huuda, ei itke, kurtistaa vain huuliaan kun hän kutittaa tätä jalkapohjasta. Eileen katsoo ruttuisenpieniä kasvoja ja ymmärtää äkisti että heillä on sama ylvääksi tekeytyvä nenä.

Kun tulee aika nimetä lapsi, Tobias vaikuttaa tyytyväiseltä hänen valintaansa, sillä Eileen on selittänyt että nimi on ollut käytössä useilla myöhemmin pyhimyksiksi julistetuilla henkilöillä. Hän jättää kertomatta että se tarkoittaa latinaksi ankaraa, ankaraksi tehtyä tai jonkun ulkopuolisen asian sellaiseksi muutamaa – että nimi on se sama lupaus jonka hän muinoin antoi, nyt vain kahdeksi jakautuneena. He ovat tässä yhdessä, hän ja Severus, niin hyvässä kuin pahassa, taipumattomina ja siitä lupauksesta veistettyinä.

*

Viisitoista vuotta on kulunut siitä päivästä sairaalassa, ja jossakin niiden vuosien varrella Eileen on menettänyt otteen lapsestaan, unohtanut sen tavan jolle tälle puhua, samalla lailla kuin taikuus tätä nykyä tuntuu vieraalta. Severus on nyt lähes aikuinen, vakava ja hillitty, pelkkiä pitkiä raajoja ja vääristyneitä mittasuhteita. Tämä on jo ajat sitten ottanut tavaksi paeta maailmaa mustan hiusverhonsa taakse ja sitäkös Tobias erityisesti vihaa, sanoo että poika näyttää aivan tytöltä ja täten häneltä. Eileenin mieltä kommentti tietysti salaa lämmittää, mutta Severus ei sano mitään ja miksi sanoisikaan, on tehnyt jo ajat sitten selväksi ettei koe millään tavoin mainitsemisen arvoiseksi olla samaa lihaa ja verta heidän kanssaan. Se on totuus jonka hän on pakottautunut hyväksymään, jos ei mistään muusta syystä niin siksi, ettei hän koe että hänellä on enää oikeus muuta vaatia.

Juuri siksi Eileen onkin niin yllättynyt kun hän Severuksen huonetta siivotessaan törmää tyynyn alle piilotettuun liemikirjaan. Huolimatta siitä että hän vietti erään kouluvuoden heräten useaan otteeseen poski liimaantuneena samaisen kirjan sivuja vasten, ei hän silti heti tunnista sitä omakseen. Vasta kun hän sivuja selatessaan näkee marginaaleihin raapustetun tutun käsialan – luulee sitä ensin omakseen ja ymmärtää vasta sitten että se on vain häneltä peritty – totuus valkenee.

Kirjan takakansilehdelle on Severus kirjoittanut Puoliverisen Prinssin omaisuutta. Eileen tuijottaa sanoja niin pitkään että ne muuttuvat sumeiksi hänen silmissään, ymmärtää vasta paperille tipahtavan pisaran myötä että kyse on sittenkin kyyneleistä.

Ikkunasta hän näkee alas kadulle ja siellä välähdyksen punaisista hiuksista, tajuaa että Severus on tulossa samaa matkaa kotiin Evansin tytön kanssa. Hätäisesti hän pyyhkii silmänsä ja menee sitten asettelemaan kirjan takaisin sinne mistä sen löysikin. Hän palaa alakertaan juuri parahiksi kun Severus tulee sisään tyttö kannoillaan ja kädet täynnä kasveja, joiden Lily kertoo olevan tarkoitettu liemiaineksiksi. Sana särähtää terävänä pienessä huoneessa ja silmäkulmastaan hän näkee Severuksen pälyilevän ympärilleen, mutta Tobias ei ole ollut kotona hetkeen eikä vaaraa siksi ole.

Nuoret jatkavat keittiöön ja Eileen pysyttelee taustalla, ei kuitenkaan voi estää itseään häilähtämästä aika ajoin ovensuussa. Severus on levittänyt pöydälle sanomalehden ja kasvit on aseteltu sille, ja nyt molemmat ovat kumartuneina niiden äärellä otsat miettiväisessä kurtussa. Aika ajoin Severus pyyhkäisee hiuksia silmiltään ja poiminnasta rapaiset kädet jättävät likaa kasvoille. Ei mene kauan kun Lily huomaa saman, ja kun tämä nauraen nostaa käden pyyhkiäkseen jäljet pois, Eileen kääntyy hiljaa ja palaa takaisin olohuoneeseen.

*

Eileen on tiskaamassa astioita tottumuksesta käsin ja lähes pudottaa juuri kuivausvuorossa olevan lautasen kun kuulee ulko-oven käyvän. Hän reagoi vaistomaisesti ja sauva, jota hän vuosien laiminlyönnin jälkeen on vastaikään alkanut taas kuljettaa mukanaan, on äkisti hänen kädessään.

Severus ei tunnusta mahdollista vaaraan mitenkään, seisoo vain hiljaa paikallaan ovensuussa ja tuijottaa itseensä kohdistunutta sauvaa. Jokin tämän kasvojen ilmeessä tekee tästä niin vieraan, että Eileeniltä menee hetki ennen kuin hän ymmärtää ettei uhkaa ole. Rentoutua hän ei silti osaa ja hiljaisuus venyy, muuttuu pahaenteiseksi. Severus oli pitänyt uhkauksensa eikä ollut ilmestynyt Tobiaksen hautajaisiin, joten he eivät ole nähneet toisiaan sitten tammikuun ja nyt on jo taas melkein talvi. Ikkunan takana alkaneen marraskuun tuuli paiskoo kuolleita lehtiä halki kadun.

Eileen on juuri aikeissa sanoa jotakin, kun jokin Severuksen ilmeessä muuttuu, silmien lasittunut katse ikään kuin räsähtää rikki kuin alta pettävä jää, ja sitten tämä ottaa ne kaksi askelta jotka vaaditaan keittiön poikki, romahtaa hänen itsestään ojentuneille käsivartille ja murtuu häntä vasten kuin rantaan paiskautuva aalto.

Pidellessään äänettömästä itkusta värähteleviä hartioita Eileenin valtaa tieto siitä, ettei hän ole halannut omaa lastaan sitten sen päivän, kun hän ensimmäistä kertaa saattoi tämän Tylypahkaan vievälle junalle. Hän oli katsellut kuinka ikkunasta vilkuttanut käsi hiljalleen loittoni näkyvistä ja hokenut jälleen pitkästä aikaa samaa vanhaa lupausta, ja lopulta vain se ja tieto siitä että Severuksella oli yhä mahdollisuus johonkin oli estänyt häntä juoksemasta junan perään. Mutta tällä hetkellä hän ei voi välttyä siltä tunteelta että oli sittenkin toiminut jotenkin väärin sinä päivänä ja että nyt, vuosia myöhemmin, todiste siitä on raahautunut takaisin kotiin halatakseen häntä menetyksen murtamin käsin.

Kaikesta huolimatta hän ei ole vielä saanut aikaiseksi aloittaa uudelleen Profeetan tilausta, joten tietenkään hän ei voinut tietää. Severuksella on lehti mukanaan ja syy kaikkeen koreilee lopulta etusivulla; vaikka tytön sukunimi on artikkelissa eri, on Severuksen koko olemus todiste siitä että kyseessä on se sama leiskuvatukkainen lapsi, jonka Eileen joskus sai takapihaltaan kiinni muuttamasta kastematoja perhosiksi. Lehdessä sanotaan myös että sota on vihdoin ohi ja maa juhlahumun vallassa, mutta hiljaisuus Cokeworthin yllä on rikkumatonta, sen asukkaat heitä kahta lukuun ottamatta täysin tietämättömiä että mitään uhkaa on ikinä ollutkaan.

Lopulta Severus saa koottua itseään sen verran että katoaa kylpyhuoneeseen pesemään kasvojaan. Tämä on poissa pitkän aikaa ja lopulta huoli kasvaa niin suureksi että hänen on mentävä katsomaan. Hän kiipeää portaat äänettömästi ja kurkistaa raolleen jääneestä ovesta; hanasta valuu edelleen vesi ja Severus on käärinyt hihansa kyynärpäihin asti, kuuraa nyt käsiään pitkin, armottomin vedoin jo punaisena helottavan ihon halki. Eileen ei näe alabasterimaisen valkeilla käsillä mitään puhdistusta kaipaavaa, ei ennen kuin hänen katseensa osuu mustaan tahraan vasemmassa käsivarressa. Tatuointi irvistää hänelle samalla tavalla kuin ne merkit, jotka kertoman mukaan toisinaan vartovat kotiinpalaajia hiljaisiksi muuttuneiden talojen yllä.

Varmistaen etteivät portaat natise, Eileen palaa keittiöön ja laittaa teeveden kiehumaan. Sitten hän kattaa kupit, korjaa kolmannen pois virheen tajutessaan, ja istuu pöytään odottamaan. Hänelle ei ole aavistustakaan mitä hän aikoo sanoa; miten kysyä omalta lapselta onko tämä murhaaja, jos ei niiden ihmisten etusivulla niin entä jonkun muun. Mielessään hän näkee jo oikeudenkäyntejä, vankilatuomioita, riveittäin pimeitä sellejä joista ei ole paluuta. Hän miettii omaa pohjatonta onneaan sinä iltapäivänä kun ymmärsi nimensä ja verensä sittenkin olevansa Severukselle jotakin säilyttämisen arvoista, ja kuinka tahratulta se sama onni nyt tuntuu, nyt kun kaikesta siitä on tullut vain tekosyy julmuudelle.

Severus tulee keittiöön hitain askelein, mutta muutoin jo rauhoittuneena. Eileen panee etäisesti merkille että tämä kaataa teetä käsin, sauvan levätessä pöydällä asettimen vieressä.

Hiljaisuus rikkoutuu Severuksen virkkoessa äkisti, ”Sain töitä.” Eileen näyttää luultavasti yllättyneeltä sillä tämä selvittää kurkkuaan ja jatkaa, ”Tylypahkasta. Kuhnusarvio oli ilmeisesti vihdoin erehtynyt mitta-astian ja sherrylasin välillä, ja tajunnut että ehkä olisi aika jäädä eläkkeelle. Dumbledore lupasi että voin aloittaa vuodenvaihteessa.”

Hän ei voi sille mitään; äkillinen, helpottunut naurahdus purkautuu ilmoille hänen kuivilta huuliltaan. Severus vilkaisee häntä toinen kulma koholla, mutta pitäytyy kommentoimasta. He juovat teetä hiljaisuudessa, Severus hihat jälleen kämmenselälle asti vedettyinä ja vilkuillessaan niitä Eileen ei voi olla ajattelematta sitä ironiaa joka sisältyy siihen, että joskus se oli vielä Severus jolla oli tapana pälyillä häntä piilotettujen mustelmien varalta ja löytää niistä jokainen.

Severus kohentaa ryhtiä ja vaistomaisesti Eileen huomaa tekevänsä samoin. Selät jäykkinä, hartiat linjassa he katselevat kuppeihinsa ja niiden pohjalla enää häämöttävää sakkaa, ja hän ajattelee, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa –
 
Antaa tulla. Me kestämme mitä vain.

I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 356
  • Lunnikuningatar
Vs: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« Vastaus #1 : 03.04.2015 12:59:43 »
AI ETTÄ!

Tykkäsin tästä aivan valtaisasti. :) En ole lukenut seitsemättä kirjaa (olen huono loppujen kanssa ja ylikriittinen) ja kuudennestakin on tosi hatarat muistikuvat, joten iso osa Severuksen tarinasta on minulle tuttua lähinnä ficeistä. Tämä oli minusta kuitenkin todella, todella ihana.

Ficin piirtämä kaari kantaa hyvin painonsa. Eileenin hahmo on tosi traaginen ja hänen elämänsä hirveän surullisesti rakentunut, mutta toisaalta ne toivon pilkahdukset siellä täällä korostuvat taustaa vasten. Jännittävä ratkaisu tuo uskonnon yhdistäminen Tobiaksen hahmoon, mutta se on toisaalta aika tavanomaista: hartaista kristityistä hahmoista kirjoitetaan usein ikäviä ja ankaria. Ehkä se on sitten se katkeruus siitä, ettei Jumala johdattanutkaan kaikkea parhain päin - en tiedä. Hitaasti yhä lähemmäksi nurkkaa joutuminen, vuosien pakoileminen ja sitten umpikuja: jännite rakentui hitaasti (vaikka ficissä vain muutamassa kappaleessa) ja se tehosti sitä tosi hienolla tavalla. Ylipäätään tuo onnellisen suhteen kääntyminen tragediaksi oli minusta kirjoitettu tässä ficissä tosi kauniisti. :)

Tässä oli juuri sellaista teollisuuden ja työläisyyden makua, jonka kautta hahmoista sai hyvin otteen. Olit rakentanut valtavan hyvin Eileenin elämän ja tunteet ja myös hänen suhteensa poikaansa. Jotenkin lopusta tuli sellainen olo, että Severus ei ehkä sittenkään ollut aivan yksin taakkansa kanssa, ja se tuntuu lohdulliselta. Tykkäsin myös siitä, miten Eileen kuolonsyöjien merkin nähtyään palasi keittiöön ja keitti teetä: se oli sellainen hiljainen teko, osoitus juuri noista ficin läpi kulkeneista neljästä sanasta.

Tämä oli aivan valtavan ihana. Kiitos! ♥


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 754
Vs: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« Vastaus #2 : 18.07.2019 20:30:20 »
Hei! Sain tänään vihdoin luettua loppuun Vieraissa nahoissa (ei siksi, että se olisi ollut tylsä vaan koska se vaan oli niin hyvä, että halusin olla kirkas ajatuksissani sitä lukiessani siitä nauttiakseni) ja uteliaisuudesta tulin heti perään lukemaan tämän :) Yritin aloittaa ja miettiä, mitä kirjoittaisin Vieraissa nahoissa -tekstistä, miten kommentissa voisin tiivistää kaikki ne ajatukset, jotka ovat tekstiä lukiessani mielessä käyneet, mutta se tuntui lähes mahdottomalta. Päätin sitten tiivistää tässä kommentissa ajatuksiani tuosta pitkästä Severus/Remuksesta ja samalla kertoa, mitä mietin tästä!

Vieraissa nahoissa -tekstin AU-twisti oli toimiva, mutta pidin jotenkin siitä, miten se ei ottanut valtaa kaikesta vaan pysyi ennemminkin tosiasiana, joka antoi hieman väriä pääjuonelle. Tällä tavoin se oli ehkä helpompi hyväksyä ja omaksua osaksi Remusta. Tajusin kuitenkin ficin lopun lähestyessä, että teksti on ennen kaikkea aivan todella upea ja onnistunut henkilöanalyysi Severuksesta. Tiedän maininneeni asiasta jo edellisessä kommentissani, mutta se ansaitsee mielestäni vielä vähän lisää tilaa :D Analysoit hankalaa ja moniuloitteista hahmoa niin hyvin ja syvällisesti ja samalla niin Severukselle ominaisesti, että voin vain hämmästellä ja ihailla tekstiä, jonka olet kirjoittanut ja samalla ihailla sinua kirjoittajana.

Tämän lisäksi pidin siitä, millaisen suhteen onnistuit ficissä luomaan Severuksen ja Minervan välille. Katsoin juuri toissapäivänä pikkusiskon kanssa viimeisen Potter-elokuvan ja kun Minerva lopussa puolustaa Harryä Severukselta Suuressa salissa, tajusin olevani surullinen, koska tunne pohjautui automaattisesti kaksikon ystävyyssuhteeseen sinun ficissäsi eikä siihen, että kaksikon suhdetta olisi paljoa kirjoissa rakennettu :D Tämän lisäksi toki Minervan ja Sibyllan suhde sekä ennen kaikkea Severuksen ja Remuksen suhde (varsinkin epilogissa, joka oli todella kaunis) olivat erinomaisesti ja uskottavasti rakennettu – tykkäsin niiden rosoisuudesta, mutta toimivuudesta.

Hauskaa kyllä tuo Severuksen viimeinen lause Vieraissa nahoissa saa odottamatta jotenkin mielenkiintoisen taustan itselleen tämän ficin valossa! Tuo Eileenin periksiantamattomuus ja sisu on sukuperintönä siirtynyt Severukselle, mikä sitoo nämä tarinat yhteen.

Mutta tämä ficci on kovin erilainen tuohon toiseen verrattuna. Mielestäni onnistut edelleen henkilökuvan rakentamisessa ja lukijana voin rakentaa Eileenin mielessäni, mutta et sukella aivan yhtä syvälle mielen ajatuksiin, analyyseihin ja tunteisiin tässä ficissä kuin Vieraissa nahoissa. Se ei välttämättä ole huono asia, sillä mielestäni Eileen on sellainen hahmo, joka vain elää elämäänsä eikä anna itsensä analysoida asioita liikaa. Sen takia hahmolle onkin ehkä enemmän ominaista ulkoisten asioiden kuvailu, ihmisten ulkonäön ja tapahtumien ja ympäristön kuvaileminen. Se on ehkä myös itsesuojelumekaniikka. Mietin, miksi tämän ficin lukeminen meni niin paljon nopeammin kuin Vieraissa nahoissa, ja ajattelen, että ehkä se johtuu juuri siitä, että kaiken ulkopuolisen kuvailu on ihmiselle helpompaa ja yksinkertaisempaa, koska silloin ei tarvitse keskittyä kaikkeen, mikä tapahtuu mielen sisällä ja vaatii enemmän analyysiä.

Tässä tekstissä tulee paljon mielenkiintoisia ajatuksia velhomaailman ja jästimaailman eroista: jästimaailman uskonnollisuus/kristinusko ja velhojen ja noitien usko taikuuteen; jästimaailman vastaan ottaminen avosylin, kun koko elämänsä on elänyt jotenkin velhomaailmassa, mutta aina ulkopuolisena. Tobiaksen jästiys ei ollut rike vaan lahja, vaikka mies oli väkivaltainen ja itsepäisesti päätti pysyä kuolevalla alalla. Ja miten mies silti oli parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen velhomaailmassa. Eileen ei tunnu koskaan heräävän eloon, oikeasti elämänjanoiseksi ihmiseksi, mikä tulee kauniin surullisella tavalla tässä ficissä ilmi.

Tapasi kirjoittaa on kuitenkin tässä ficissä yhtä antoisa ja kaunis kuin Vieraissa nahoissakin. Tässä on osuvia analyyseja, jotka piiloutuvat rivien ja sanojen väliin ja luot todella syviä ja moniulotteisia kuvia sanavalinnoillasi ja lauseillasi. Tämä oli todella antoisa luettava, vaikkakin surullinen, mutta yhtä kaikki todella hieno teksti. Kiitos jälleen kerran :)
« Viimeksi muokattu: 18.07.2019 20:32:07 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Vs: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« Vastaus #3 : 22.07.2019 22:50:27 »
hiddenben, kiitos! Tämä oli sen verran ihana ja pitkä palaute, että halusin tulla vastaamaan edes jotakin vaikka ficin (tai oikeastaan molempien ficcien) kirjoittamisesta on jo aikaa. Olen ensinnäkin tosi otettu siitä että olet lukenut sekä tätä että Nahkoja niin antautumuksella ja pitänyt molemmista - kumpikin lukeutuu myös omiin lemppareihini mitä omaan HP-tuotantooni tulee. ((Törkeänä mainostuksena voinen mainita, että jos vielä haluaa lukea multa Severuksesta tai snupinista parituksena, niin voi kääntyä Vainottujen puoleen.))

Severus on kyllä sellainen loputon kuorimista vartova sipuli mitä ficcaukseen tulee. Olen onnekseni saanut hengata paljon hyvän ystäväni seurassa, jolta olen sienen lailla imenyt monet tässäkin esiintyvät headcanonit hahmoon ja tämän perheeseen liittyen, ja päässyt kehittelemään niitä myös itse. Tiedostan olevani toisinaan hahmon kanssa ehkä vähän turhan armollinen ja tekeväni omasta Severuksestani turhan mukavan, mutta toisaalta näkökulma on usein hahmon itsensä ja kukapa sitä nyt pitäisi itseään aina tarinan pahiksena. Severus varsinkin vaikuttaa tyypiltä, jolta löytyy aina jonkin sortin oikeutus teoilleen, ja joka kuitenkin kaiken muihin kohdistamansa julmuuden rinnalla on aina lopulta ankarin itselleen. Mitä tulee Severukseen ja Minervaan, niin olen puhunut ficcieni kommenteissa ennenkin siitä kuinka paljon rakastan näiden kahden hahmon hiljalleen kypsynyttä ystävyyttä ja miten palasina siksi olen edelleen juuri siitä seiskakirjan kohtauksesta jossa Minerva ja Severus joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan Minervan olettaessa Severuksesta pahinta (tähän liittyen Nahkoissa on itse asiassa eräs synkkää foreshadowingia edustava vitsi, kun Minerva jossakin vaiheessa vinoilee Severukselle siitä kuinka varmasti pesisi tämän kaksintaistelussa mikäli niikseen tulisi). Ihana että olen onnistunut siirtämään samat traumat myös jollekulle toiselle siinä määrin, että ne vaivaavat jopa leffan äärellä :D

Mitä Eileeniin tulee, niin hahmon roolihan kirjoissa on jokseenkin olematon: aktiivisesta kitakiviharrastuksesta kertovan valokuvan, vanhan liemikirjan, avioliitosta jästin kanssa kertovan lehtileikkeen ja perheväkivaltaan viittaavan muiston (Severuksen) lisäksi tarjolla ei ole oikein mitään. Aika vapaat kädet tässä siis sai ottaa. Muistaakseni ficci sai kipinänsä jonkinlaisesta tarpeesta tuoda julki sellaisen naisen tarina, joka canonin puitteissa katoaa helposti eeppisempien elämäntarinoiden jalkoihin. En myöskään halunnut kirjoittaa mitään uhrikertomusta, vaan pikemminkin sellaisesta hiljaisesta ja itsepäisestäkin lujuudesta joka saa pysymään jaloillaan ja valitsemallaan tiellä, kävi mitä kävi. Näen tietyllä tavalla Eileenin ja Severuksen tarinoissa paljon samaa: molemmat pinttyvät jumahtamiseen asti niin paikkoihin ja ihmisiin joihin näillä on hyvin ristiriitainen suhde. Sen sijaan että pakenisivat, nämä jäävät hammasta purren. Severus selvästi perii Kehrääjänkujan vanhemmiltaan ja päättää asua siellä edelleen aikuisiällä vaikka talo selvästi pitää sisällään paljon huonoja muistoja eikä se jästinaapurien johdosta todellakaan tuo minkäänlaista statusta muiden puhdasveristen velhojen silmissä. Samalla tavalla Severus - vuosien koulukiusaamisen jälkeen - viettää Tylypahkassa liki kaksi vuosikymmentä lisää aikaa ja toimii opettajana, vaikka välillä on aika kyseenalaista nauttiiko tämä edes siitä. Mitä vähemmän puhutaan Lilystä, sitä parempi. Oli helppo kuvitella, että tässä esiintyvän Eileenin kaltaiselta äidiltä vastaava käyttäytymismalli on ollut helppo periä.

Katkaisen nyt tämän vastauksen tähän ennen kuin homma karkaa turhan sokkeloiseksi meta-analyysiksi. Kuitenkin kiitos vielä, ilahduin tosi paljon kun näin tämän tekeleen pomppaavan esiin foorumin hämärästä, ihanaa että joku jaksaa kommentoida näitä vanhempiakin ficcejä :)
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 828
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« Vastaus #4 : 30.10.2022 01:38:43 »
Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! :) Tämän tekstin hahmot kiinnittivät huomioni, sillä en ole varma, olenko koskaan lukenut fanifiktiota, jossa Eileen olisi keskiössä. Uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta päädyin siis tänne, ja onneksi päädyin, koska tämä tempaisi minut täysin mukaansa!

"Hahmotutkielma" on minusta oiva termi kuvaamaan tätä tarinaa, sillä hienovaraisesti ja pala kerrallaan tämä todella rakentaa ja syventää niin Eileenin hahmoa kuin muitakin hänen elämänsä merkityksellisiä ihmisiä. Tuntuu siltä, että kaikki kohtaukset ovat perusteltuja ja kertovat oman lukunsa tarinaan, joka lukumatkan varrella eheytyy. Nautin valtavasti kaikesta tässä tarinassa ilmenevästä kauaskantoisuudesta ja vaikutusvaltaisuudesta - siitä, miten perhetausta ja kasvuympäristö antavat tietynlaiset eväät elämään; siitä, miten yksitoistavuotiaana tehty päätös on läsnä vielä vuosikausia ja sukupolvea myöhemminkin. Tämä teksti saa minut pohtimaan sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja ja sitä, voiko viheliäisiä kehiä katkaista. Lisäksi tämä tarjoaa tosi kiintoisan katsauksen siihen, miten eri yhteisöistä (ja oikeastaan yhteiskunnistakin, kun toinen on jästi ja toinen taikova) peräisin olevat ihmiset voivat päätyä kulkemaan samaa polkua.

Tupalajittelu Tylypahkassa on minusta kyllä loputtoman mielenkiintoinen aihe! Miten merkittävä vaikutus voi olla perheen ja suvun vaiheilla ja taustoilla, vaikkei sitä aktiivisesti edes ajattelisi - Eileenillekin tuntuu olevan sanattoman selvää, mitä häneltä odotetaan ja mitä hän toisaalta vaatii itseltään. Eileenistä välittyy minulle jonkinlaista ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tuntua heti alun junakohtauksesta lähtien, ja se herättää minussa myötätuntoa. On yksi asia haluta samaan tupaan kuin koko muu suku, ja on toinen asia myöhemmin perunkirjoituksessa todistaa oman veljen saavan koko perinnön ja heti perään kokea, ettei mahdu edes samaan kolmikerroksiseen taloon veljensä kanssa. Huhhuh, mitkä lähtökohdat. Myöhemmin puoliksi toivoin, että Eileen olisi kuin olisikin marssinut Edmundin pakeille ja pakottanut tämän kohtaamaan silmästä silmään sen, että toisen on ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää olla pärjäämättä yksin ja tarvita tukea - samaan tapaan kuin Severuksen ja Eileenin kohtaaminen Lilyn kuoleman jälkeen tuntuu muistuttavan Eileenille itselleen, että on mahdollista halata ja olla läsnä, auttaa ja tukea omalla tavallaan.

Hän saa kuulla että Tobias työskentelee tehtaassa joka valmistaa jonkinlaisia tekstiilejä, ja että se on samainen tehdas jossa tämän isä oli töissä ennen tätä ja isän-isä ennen sitä. Jollakin oudolla tavalla se tuo heidän maailmansa lähemmäksi toisiaan, sama katkeamaton ketju sukupolvia lukittuna toistamaan tiettyä polkua. Ainut selkeä ero heidän välillään on se että Tobiaksella on edelleen syytä olla ylpeä perinnöstään, siinä missä hänelle siitä on tullut vieraan sängyn alle pölyn myötä lakaistu fakta, taikasauvan silläkin hetkellä vasten reittä tuntuva syyttävä paino.
Sukupolvien ketju ilmenee hienosti paitsi Eileenin henkilökohtaisessa mielenmaisemassa, myös hänen suhteessaan Tobiakseen. Sydämeni sulaa heidän suhteensa alkuajoille, vaikka salailun paino on ymmärrettävästi raskas ja vaikea (rakastan muuten sitä, miten hienovaraisesti tässä tekstissä tuodaan asioita ilmi kautta linjan, kuten tässä kohdassa taikasauvan syyttävän painon myötä). Lopulta hämärä hiipii kuitenkin tähänkin ihmissuhteeseen kuin lika ikkunoihin, ja muutos on kuvattu riipaisevan todentuntuisesti - se, miten maailma ja työelämä muuttuvat ja ahkera työmies päätyykin polvilleen rukoilemaan ja kodit kutistuvat aina vain. Ranteissa kivistävät mustelmat kirpaisevat erityisesti. Jotenkin sitä ajautuu miettimään, miten tässäkin suhteessa olisi ollut kenties kaikki ainekset avoimeen kommunikaatioon ja toisen tukemiseen, mutta kuten niin usein käy, eivät ainekset löydäkään paikkaansa ja muotoaan yhteistä hyvää rakentavina työkaluina.

Hän viettää pitkiä päiviä kulkemalla vaihtuvien kaupunkien katuja kuin tutkimusretkeilijä, kurkistellen yli aitojen postimerkinkokoisiin puutarhoihin ja avonaisista ikkunoista sisään taloihin yrityksenään selvittää, kuinka tätä uutta kummallista elämää oikein tulee elää. Jokainen viety roskapussi on elämys, kaappeihin kertyvät säilykkeet ja tiskipöydälle muodostuvat astiapinot kokemuksia jotka velhomaailma on häneltä tähän päivään asti evännyt.
Myös tämä kuvaus koskettaa minua erityisesti. Ajatella, että niinkin arkinen asia kuin roskapussin vieminen voi olla elämysmatka! Se kertoo kuvaavasti Eileenin aiemmasta elämästä kaikkine rajoineen ja muureineen, ja se myös konkretisoi sen, mitä kaikkea hyvää Eileenillä on ja olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin.

Eileenin määrätietoinen ja sitkeä minä kestän mitä vain -periaate kulkee läpi tekstin ja hänen elämänsä, niin hyvässä kuin pahassakin. Se ehkä estää häntä pyytämästä apua Edmundilta tai irtautumasta Tobiaksen otteesta, mutta lopussa se tuntuu jalostuvan uudenlaiseen muotoon ja vahvistavan äidin ja pojan välistä yhteyttä, joka ehti jo olla jonkin aikaa kadoksissa. Minusta lopussa on jotain hyvin lohdullista, sillä se tuntuu väläyttävän kestokyvyn uudenlaisessa valossa: sen ei tarvitse olla periaatteesta kynsin ja hampain kiinni pitämistä, vaan se voi olla jotain muutakin, yhteinen rintama jossa kohdataan kovan maailman kolhut. :)

Kaunis tarina, joka herätti paljon ajatuksia ja tunteita - kiitos hienosta lukukokemuksesta! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 30.10.2022 01:42:16 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 791
Vs: Mitä vain (K-11, Eileen & Severus)
« Vastaus #5 : 30.10.2022 14:09:50 »
Terveisiä Kommenttiarpajaisista! Olipa hienoa, että Waulish valitsi tämän ficin, koska innostuin sen myötä itsekin lukemaan tämän, ja tykkäsin tästä todella paljon. :)

Olen niin monta kertaa miettinyt, miksi ihmeessä Severuksen äiti jäi noin vahingolliseen suhteeseen sen sijaan, että olisi lähtenyt Severuksen kanssa pois ja yrittänyt rakentaa uutta elämää heille molemmille. :( Tai miksi ei vähintään laittanut miestään kuriin taikuudella, kun siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet, oli se sitten miten moitittavaa tahansa. Tässä tähän ikuisuuskysymykseen tarjottiin vastaus ja todella hienolla ja mieleen jäävällä tavalla. Ja kaiken lisäksi myös hyvin uskottavasti, juuri noin se olisi voinut mennä. :)

Tuo minä kestän mitä vain -ajattelu on omalla tavallaan hyvin ymmärrettävää, ja tuollaista sitkeyttä ja periksiantamattomuutta on myös pakko ihailla. Toisaalta se on myös hirveän vahingollista, kun se johtaa sitten siihen, että todellakin kestää ihan mitä tahansa. Ja jää niihin onnettomiin olosuhteisiin, eikä tajua, ettei kaikkea ole pakko kestää, vaikka pystyisikin siihen. :( Tämä ficcisi tuotti minulle hyvin paljon ajattelemisen aihetta, ja sai aikaan ihan merkittävän oivalluksen omaan entiseen elämään liittyen, mikä oli todella hieno juttu. :)

Mitä tähän tarinaan tulee, tässä kuvattiin todella kiehtovasti Eileenin elämää jo ihan lapsesta lähtien. Jäin miettimään tuosta lajittelusta, että kuinkahan paljon velho-oppilaita lajiteltiin vääriin tupiin ihan vain siksi, että nämä itse pyysivät sitä, mutta vääristä syistä. :( Se on hirveän surullista, vaikka ei Eileenin elämä niin tuon lajittelun takia pieleen mennytkään. Tämä valvojaoppilas taisikin olla nuori Tom Valedro, vaikka sitä ei suoraan sanottukaan, mutta kun myöhemmin kerrottiin, että juuri tuolloin avattiin Salaisuuksien kammio, niin hänenhän se täytyi olla. Ajattelin kyllä, että oli ehkä Eileenille onni, ettei hän ollut Tomin mielestä merkittävä. ;) Tämä Tomin kommentti oli aika kylmäävä, ja jotenkin oli minusta merkillistä, ettei kukaan tämän perusteella oivaltanut häntä syylliseksi:

Lainaus
Iltaisin oleskeluhuoneessa vanhemmat opiskelijat pelottelevat nuorempia sanomalla että näiden vuoro olisi seuraavaksi, lopettavat vasta kun Eileenille aloituspidoista tuttu valvojaoppilas kuulee keskustelun ja huomauttaa kuivasti ettei syytä pelkoon ole, koska hirviö kyllä haistaa oikein veren väärästä.

Tässä oli kuvattu hirveän surullisesti tuo Eileenin vanhempien kuolema ja kolea isoveli, joka ei halunnut auttaa siskoaan millään tavalla elämän alkuun. Todella kamalaa, ja heti tuli mieleen se, miten eri tavalla kaikki olisi voinut mennä, jos Eileen olisi saanut vähän paremmat lähtökohdat. :( Vaikka vikaa oli yhtä lailla vanhemmissa, jotka eivät jättäneet tyttärelleen mitään perinnöksi, lieneekö sekin ollut suvun ominaispiirre luihuisten ja puhdasverisyyden lisäksi. Kaiken tämän vuoksi minusta oli hyvin ymmärrettävää, että Eileenia lämmitti, kun sai huomiota ja ystävällisyyttä varmaan ensimmäistä kertaa keneltäkään. Vaikka se sitten osoittautuikin olevan todellinen virheliike, mutta näinhän se hyvinkin usein menee.

Tässä kuvattiin todella hienosti ja vaikuttavalla tavalla sitä, millaista on, kun elämä on jo alun perin niukkaa, ja pahenee aina vaan. Ja millaista on, kun se alun ihastus toiseen vähitellen häviää, eikä ole enää mitään jäljellä, paitsi se yhteinen kurja elämä. :( Tässä ei kerrottu kovin paljon siitä, mitä Tobiaksen kiivas uskovaisuus käytännössä tarkoitti, mutta minulle tuli ikävä tunne siitä, että tuskin mitään kovin hyvää. Ja selvästi Tobias piti kiinni myös samalla uskolla perinteisestä ammatista ja työurasta siinäkin vaiheessa, kun se ei enää elättänyt kovinkaan hyvin. Silloin joutuu takertumaan niihin vähäisiin hyviin hetkiin, mitä elämässä on, ja pidin kaikesta huolimatta tästä kohdasta todella paljon:

Lainaus
Joskus jopa Tobias havahtuu tarpeeksi pitkäksi aikaa asettaakseen yhden, unesta raukean käden hänen turpealle vatsalleen, ja sen hetken Eileen haluaa vielä pitkään tulevina vuosina muistaa, vielä sittenkin kun kosketuksen merkitys on jo muuttunut; ihon kupolin päälle suojaavasti levittyneet, työstä kovettuneiksi käyneet sormet ja niistä häneen virtaavan rauhan.

Mietin sitä, missähän vaiheessa Tobias sai tietää, että hänen vaimonsa ja poikansa osasivat taikoa? Vasta Severuksen kasvaessa, vai jo aiemmin? Senhän nyt melkein arvaa, ettei Tobias pitänyt siitä, ja luultavasti tuomitsi sen saatanalliseksi, tai jotain vastaavaa. :( Koin hirveän surulliseksi tuon, että Eileen menetti yhteyden poikaansakin, eikä pystynyt muuttamaan sitäkään asiaa, ja varmaan jatkuva perheväkivalta vaikutti siihenkin, ettei hänellä ollut enää voimia oikein mihinkään. Tämä asia, joka tavallaan herätti Eileenin hetkeksi, oli hyvin koskettava:

Lainaus
Vasta kun hän sivuja selatessaan näkee marginaaleihin raapustetun tutun käsialan – luulee sitä ensin omakseen ja ymmärtää vasta sitten että se on vain häneltä peritty – totuus valkenee.

Kirjan takakansilehdelle on Severus kirjoittanut Puoliverisen Prinssin omaisuutta. Eileen tuijottaa sanoja niin pitkään että ne muuttuvat sumeiksi hänen silmissään, ymmärtää vasta paperille tipahtavan pisaran myötä että kyse on sittenkin kyyneleistä.

Sitten oltiinkin jo tuossa lopussa, ja ymmärsin Severusta niin hyvin, kun hän ei halunnut mennä isänsä hautajaisiin. Ja ajattelin, että hän luultavasti kantoi äidilleenkin niin syvää kaunaa näistä olosuhteista, joissa oli joutunut viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa, että se oli ajanut heidät erilleen. :( Siitä huolimatta pidin todella paljon siitä, että Severus haki silti tukea äidiltään elämänsä raskaimmalla hetkellä, ja miten kauniisti siitä ja Eileenin ajatuksista tähän liittyen kerrottiin. :)

Minulle tuli tätä lukiessa tunne siitä, että Eileen ymmärsi kyllä kaiken, mutta ei oikein osannut puhua siitä Severuksen tai luultavasti yhtään kenenkään kanssa, ja se suretti kovasti. Olisin toivonut, että Tobiaksen poismeno olisi rikkonut hiljaisuuden näiden kahden välillä, mutta ilmeisesti ei. :( Lisäksi tässä tuli niin hyvin esiin Severuksen ahdistus väärästä valinnasta, kun oli liittynyt kuolonsyöjiin, eikä niitä jälkiä voinut pestä pois ihosta eikä mielestäkään. Tämä oli todella hieno kohta:

Lainaus
He juovat teetä hiljaisuudessa, Severus hihat jälleen kämmenselälle asti vedettyinä ja vilkuillessaan niitä Eileen ei voi olla ajattelematta sitä ironiaa joka sisältyy siihen, että joskus se oli vielä Severus jolla oli tapana pälyillä häntä piilotettujen mustelmien varalta ja löytää niistä jokainen.

Kiitos paljon tästä upeasta ficistä. Tämä oli todella angstinen, ja vaikka se ei noin yleensä ole minun tyylilajini, tästä ei vain voinut olla pitämättä, kun tässä kerrottiin Severuksesta ja hänen äidistään näin hienosti. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi