Title: Vieraalla maalla kaukana (mitä me täällä teemme)
Author: minä, Otaku
Beta: ei, yritän luottaa omiin silmiini. toki paikka on auki, yksärillä yhteyttä jos kiinostaa!
Rating: näillä näkymin K11
Genre: drama, adventure, AU
Pairing: ei varsinaisia parituksia, minä, Sirius ja Harry seikkailemme täällä :3
Varnings: valehtelua, karkeampaa kielenkäyttöä saattaa esiintyä sekä luonnollisesti huonoa englantia (näkyy vain kummallisissa reploissa)
Disclaimer: niin pahalta kuin tuntuukin myöntää, Sirius ja Harry kuuluvat Rouva Rowlingille, samaten kaikki minkä tunnistatte hänelle kuuluvan. Minä omistan itse itseni (nimeni on muutettu) enkä saa tästä rahaa.
A/N: Haasteena ja pyllylle potkijana toimii Kotiseutuhaaste. En ole varma, mutta näillä näkymin lukuja tulee about 10. Kommenttia saa aina jättää, olisi kivaa tietää mitä mieltä juuri sinä olet tästä, jos luet!
PROLOGI
Oli ihan normali syysaamu. Vettä oli tihuutellut yöllä, mutta nyt auronko paistoi mukavasti. Kaarsin risteyksestä tielle ja aloin polkea yrittäen vältellä tien pientareella olevia pikkuisia vesilätäköitä. Väliin vilkuilin kelloa, mutta sen mukaan minulla olisi vielä viisi minuuttia aikaa polkea jäljellä oleva puoli kilometriä. Ajatukseni laukkasivat jo kolmannella tunnilla pidettävään matematiikan kokeeseen, joten en heti kuullut metsästä kantautuvaa ryskettä.
Valtava musta koira hyökkäsi metsästä tielle jonka se muutamalla loikkauksella ylitti ja oli minun kohdallani. Pelko sävähti läpi vartaloni, sydän moukaroi kylkiluita, vesi tulvahti silmiin ja pyörän ohjaustako alkoi vispata uhkavasti. Vältin kuitenkin kaatumisen koska painoin vaistomaisesti jarrua ja lamaannuin paikalleni pelosta.
"Sirius! Tänne, nyt heti!" metsästä ilmestynyt mustatukkainen ja silmälaispäinen mies huusi hurjana. Vaikka en ollutkaan kovin haka englannissa, tajusin silti hänen huutonsa. Sirius. Hymähdin ajatuksilleni. Mies oli nyt vieressäni ja moitti kovaan ääneen koiraa, joka kuitenkin vain istui pää kallellan ja heilutti häntäänsä. Virnisteli ihan selvään, mokoma.
"Anteeksi, Sirius on hieman vallaton tänään", mies sanoi minulle anteeksipyytävään sävyyn ja mulkoili koiraa joka näytti virnistelevän entistä leveämmin. En saanut oikein selvää millainen koira tänään oli, koska en ollut ikänäni kuullut sanaa frisky.
"Ö-ömh. E-ei se mitään", sönkötin tärisevällä äänellä.
"Sirius - se on muuten kaunis nimi. Rakastan sitä. Eräs kirjasarja... Lempihahmoni nimi on Sirius. Hän on... Hän voi..." hain sanoja päästäni turhaan, en ollut koskaan kuullutkaan sanoja "animaagi" tai "muuttua" englanniksi, mikä aukko yleissivistyksessä.
"Hän on koira. Joskus, ei aina", selitin urheasti ja mies näytti hieman kauhistuneelta. Koira vinkaisi ja vilkuili miestä pelokkaan näköisenä. Ei kai englantini niin huonoa ollut?
Sitten muistin mihin olinkaan ollut menossa ja käännyin katsomaan pysäkille päin vain nähdäkseni taksin punaiset takavalot puiden lomasta. Voi ei, tästä ei hyvää seuraisi.
"Oliko tuo sinun koulukyytisi?" mies kysyi viitaten jo menneeseen taksiin. Nyökkäsin vaisusti. Aloin vaivihkaa tarkastella miestä, kun tämä jutteli koiralleen hiljaa englanniksi. Hän oli vain hieman minua pidempi, solakka sekä lihaksikas. Hiukset olivat sysimustat ja sotkuiset. Hänellä oli pyöreät silmälasit ja vihreät silmät... Sydämeni oli pysähtyä ja vesi tulvahti silmiini kuten aina kun innostuin hirveästi. Tämä. Ei. Voinut. Olla. Totta. Yritin hengitellä syvään ja näyttää kohteliaan kiinnostunelta enkä mielipuolisen innokkaalta fanitytöltä, mutta luulen epäonnistuneeni surkeasti. Päätin yrittää olla myös kohtelias ja rykäisin hieman. Mies nosti katseensa ja sanoin:
"Hei... tuota, minun nimeni on Adalmina Pokela. Mikä sinun nimesi on?" (muistaakseni Englannissa hyviin tapoihin kuuluu esitellä itsensä) mies hymyili aurinkoisesti kätellessään.
"Harry Potter", hän sanoi ja luulin tukehtuvani. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Vaihtoehtoja olisi neljä. Yksi. Pyörtyisin. Kaksi. Alkaisin kiljua. Kolme. Alkaisin itkeä. Neljä. Kuolisin (sydämeni tuntui nimittäin olevan halkeamispisteessä). Mikään vaihtoehto ei tuntuut sopivalta, joten lisäsin nopeasti viidennenkin. Viisi. Näyttäisin edelleen kohteliaan kiinnostuneelta ja hymyilisin nätisti sekä kyselisin häneltä muutamia avartavia kysymyksiä.
"Öhm... Olen kuullut nimesi jossain", aloitin. Jossain. Heh heh, sattumoisin seikkailet universumin upeimmassa kirjasarjassa, ei sen enempää.
"Tiedätkö pelin nimeltä huispaus?" Harryn kasvoilla häivähti hetken ajan (taas kerran) säikähtänyt ilme mutta se sileni taas pokerinaamaan. Senkin. Tuo ilme kuuluu Dracolle, ei sinulle.
"Olen pahoillani, mutta en ole kuullutkaan", Harry totesi lopulta rauhallisesti. Niin varmaan, sihahdin hiljaa.
"Mikä koko nimesi on? Entä vanhempiesi?" jatkoin kyselyä uhkarohkeasti. Harry alkoi näyttää jo hivenen vihaiselta.
"Kuulehan tyttönen. En tiedä kuka olet tai miksi edes puhun sinulle. On sitä paitsi erittäin epäkohteliasta kysellä vierailta ihmisiltä tuolla tavoin henkilökohtaisia kysymyksiä. Jospa nyt olisi minun vuoroni; miksi olet noin kiinnostunut?" hänen äänensä oli ärtynyt, vaikkakin ilme ei paljastanut niin paljoa. Seistä möllötin ja yritin sisäistää puhetulvaa. Se oli melkein liian nopeaa puhetta, mutta pystyin poimimaan täkeimmät asiat. Englanninopettajani saisi olla ylpeä minusta!
"Koska olet Harry Potter! Valittu! Poika-Joka-Elää! Sano se, sano, että olen oikeassa!" okei, on todella epäkohteliasta myös huutaa vieraille ihmisille tai sanoa mitä tai ketä he olivat, mutta minä halusin tietää! Harry katsoi minua tulkitsemattomasti. Sirius tonki ojassa olevaa kaljatölkkiä. Tyhjä se oli eikä edes panttia saanut, monesti olimme menneet halpaan saman tölkin kohdalla.
"Kehtaatkin vielä ladella tuollaista soopaa, Sirius, eiköhän jatketa matkaa!" Harry puhisi tuohtuneena ja viittasi Siriukselle matkan jatkumisesta. Aloin olla jo epätoivoinen. Harry Potter ja Sirius Musta (joka oli vieläpä animaagihahmossaan!!) kävelivät parhaillaan poispäin minusta. Murisin turhautuneena, eihän Harry tällainen vastarannan kiiski kirjoissa ollut!
"Sirius! Pysähdy, minä tiedän että se olet sinä! Oikeasti, olet suosikkihahmoni ja rakastan sinua! Ole kiltti ja... tule ihmiseksi jotta voisin edes kerran nähdä sinut omin silmin!" tiedän, olen säälittävä ja selitykseni olivat huonon englannin taitoni takia sekä epäselvät, että huonosti ymmärrettävät. Onnekseni Sirius kuitenkin pysähtyi, vilkaisi Harrya ja näytti ilmiselvästi mietteliäältä. Harry pudisti tiukasti päätään ja jatkoi kulkuaan eteenpäin. Odotin. Voi ei, edes tämän kerran... kiljuin äänettömästi itselleni. (ikään kuin muita kertoja enää olisi) Sirius kuitenkin käännähti ja hautasin kasvoni käsiini. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Itse asiassa tunsin jo kämmenilläni ja silmäkulmissani kosteaa. Ja näin päättyisi Adalminan ainutkertainen mahdollisuus tavata Harry Potter-hahmoja ilmielävinä. Elämäni paras päivä.
"Oletko kunnossa?" ääni kysyi takaani ja suuri käsi laskeutui olkapäälleni. Nyyhkäisin vain hiljaa ja yritin hangata suurimman osan kyynelistä pois naamaltani. Hetkinen - vaihtoehtoja oli kaksi. Joko Harry oli tullut katumapäälle nähtyään pettymykseni, tai sitten... Ei, vaihtoehtoja oli vain yksi. Nimittäin Harryn ääni ei kuulostanut tuolta. Sirius. Käännyin varovasti välttäen jo hieman turvonneiden silmieni hankaamista. Se oli hän. Sirius Musta, ikiaikainen lempihahmoni, maailmankaikkeuden ihanin ihminen seisoi edessäni ja katsoi minua hieman huolestuneesti. Astuin pari askelta taaksepäin (varoen tietysti lätäköitä) jotta voisin nähdä hänet paremmin.
Sirius oli hieman vanhentunut kirjojen kuvauksesta. Hänen tummissa kiharoissaan näkyi häivähdys hopeaa, samoin hieman ylikasvaneessa parrassa. Hän oli kuitenkin suhteellisen hyväkuntoisen näköinen, pitkä ja jäntevä eikä mikään rimppakinttu. Naururypyt kerääntyivät silmäkulmiin hänen virnistäessään leikkisästi. Polveni tuntuivat kummallisen pehmeiltä, ja vaikka ihastuskäyrä kohosi taivaisiin saakka, hillitsin taas itseni enkä saanut fanityttökohtausta.
"Nautitko näkemästäsi?" hän kysyi velmu virne naamallaan ja punastuin. Höh, ei tuollaista saanut kysyä, olinhan ihan oikeutettu tarkastelemaan häntä niin pitkään kuin sielu sieti. (tuo oli sitäpaitsi melkein Drarry-klisee minun mielestäni)
"Ehdottomasti", pokerinaamani värisi kovin ja naamalleni levisi leveä (ja erittäin tyylitön) hymy. Tuntui kuitenkin tyhjältä. Liiankin tyhjältä. kuvittelin nimittäin, että hänet tavattuani pääni pursuili kysymyksiä. Oloni oli kuitenkin lähinnä hermostunut ja... Niin, huumaantunut.
"Sirius, etkö sinä ikinä kuuntele!? Meidän pitää mennä ja yrittää miettiä miten pääsemme täältä pois!" Harry oli yhtäkkiä ilmestynyt takseni ja alkoi puhua kovalla äänellä. En ymmärtänyt paljoakaan joten istutin taas naamalleni kohteliaan kiinnostuneen ilmeen ja odotin Siriuksen vastausta.
"Rauhoitu. Olemme miettineet jo päämme puhki, joten lepo tekisi ihan hyvää. Sitä paitsi suoraan sanottuna tämä neiti on paljon miellyttävämpää seuraa kuin sinä", Sirius totesi ärtyneenä ja loi hymyn minulle. Apua, kohta minä pyörtyisin.
"Ehkä... Voitteko kertoa mitä tapahtui? Miksi olette täällä? Ehkä osaan auttaa", innostuin ja jätin huomiotta Harryn huokauksen ja kyllästyneen katseen. Sirius vaiensi Harryn yhdellä huitaisulla.
"No niin, Adalmina", Sirius sanoi (tarvitseeko edes mainita, että olin taas saada kohtauksen koska Sirius muisti nimeni, hemmetti soikoon!),
"ehkäpä sinun olisi aika kuulla koko tarina."En osannut muuta kuin nyökytellä hullun lailla.
