Author: Zarroc
Pairing: kertoja/Olivia
Rating: k-11
Genre: drama, romance, femme
Warnings: tupakointia, tappo
A/N. Tämä on itse asiassa aika vanha teksti, joka vain jäi lojumaan jonnekin tiedostojeni pohjalle. Tuli vain sellainen olo, että jospa vähän pudistelisi tästä pölyjä ja katselisi, jos tästä saisi jotain järkevämpääkin aikaiseksi. Siitä en tosin tiedä vieläkään, mutta ehkä tämä kelpaa.
Osallistuu Inspiroidu musiikista -haasteeseen kappaleella Kun eilistä mä lähdin etsimään.
Kultaisiin valoihin (ne kutsuu jostain kaukaa)kun sydän vielä jaksaa
ja tahtoo uskoa
että jostain löytyy joku
joka kaipaa minuaOlivia oli hieno nainen.
Jopa hänen nimestään kuvastui se, kuinka hieno hän olikaan. Hän oli elegantti, kaunis ja hyvä vaimo. Hän oli muodollisen kohtelias ja rauhallinen. Olivia kuvasti kaikkea sitä, mitä kuninkaallisten oli pitänyt entisaikaan olla.
Minä näin hänet särkyneenä sieluna, joka makasi tummanvihreillä lakanoilla hengitys kiihkeän sydämen kanssa laukaten.
Olivian rakkaus ei riittänyt vain yhdelle ihmiselle, hän jakoi sitä kaikille, jotka sen halusivat ottaa vastaan. Olivian sydän oli repaleisilla riekaleilla ja puhki kulutettu, vaikkei hän sitä itse huomannutkaan.
Makasin hänen vierellään, sormeilin hopeisia kiharoita ja hymyilin hänen niskaansa. Olivian pistävät, siniset silmät olivat kiinni ja ilme kasvoilla lähempänä julmaa kuin lämmintä.
Olivian aviomies oli cocktail -kutsuilla alakerrassa, kertoi, että vaimolla oli hieman huono olo. Otti vastaan pahoittelut ja toivottelut paranemisesta, seisoi paikallaan ja kätteli jokaista vierasta, joka oli tullut vain Olivian takia.
Nousin hiljaa hänen viereltään, kun laukka oli rauhoittunut ja ilme vihdoin sulanut viileään. Keräilin vaatteitani kasaan, katselin ympärilleni. Olin nähnyt nämä huoneet satoja kertoja unissani, sitten paljon todellisempana. En edes muistanut, kuinka monesti olin jo langennut samaan ansaan hänen kanssaan, mutta ei se merkinnyt mitään sen enempää.
Vedin mekkoni sivuvetoketjun ylös asti kiinni ja päästin korkealla kampauksella olleet hiukseni putoamaan. Olivian ilme oli raukeampi kuin pitkään aikaan, astelin viereiseen kylpyhuoneeseen pesemään käteni. Ne tuoksuivat vienosti häneltä ja joltain muulta, mikä saattoi olla kotona laittamaani käsivoidetta.
Saatuani itseni kasattua, loin vielä yhden katseen Oliviaan ja jätin lämmenneen samppanjalasini huoneeseen. Astelin mäntyisiä kierreportaita alempaan kerrokseen, annoin ihmisten rauhassa törmätä minuun ja pyytää sitten anteeksi. Kestohymy kasvoillani kerroin, ettei se haitannut, ei sillä ollut niin väliä, ei mitään, minun vikani.
Sitä kesti ulko-ovelle asti, missä oli monta rivillistä takkeja naulakossa. Kaivoin sieltä oman minkkiturkkini, joka oli lähes alimpana ja kosketin taskua varmistaakseni, että hienot ranskalaiset tupakkani olivat edelleen taskussa. Sen jälkeen astuin ovesta keskelle talvea turkki käsivarrellani, posket edelleen punertaen.
ne kuolee näihin pieniin huoneisiin
ne kaipaa takaisin
kultaisiin valoihin
ne uskoo vielä suuriin unelmiinKun näimme jälleen Olivian kanssa, hän istui pienessä, kalliissa kahvilassa sekoittamassa pitkällä lusikalla lattea. Tarvoin hangessa ikkunan ohitse, seisahduin ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Olivian kasvoilla viipyi vieno sekoitus hymyä ja valppautta, minä peruutin takaisinpäin ja astuin sisälle kahvilan lämpöön. Kalpeat kasvoni näyttivät kenties riutuneelta, koska istuessani naisen pöytään, oli hän tilannut minullekin kahvin.
En kerennyt pyytää enkä kiittää, hän katsoi minua hiljaa ja käski minun juoda. Otettuani kulauksen vahvasta kahvista ja avatessani mukana tulevan suklaan käärepaperia, Olivia hymähti hiljaa ja katsoi ulos ikkunasta.
”Otin avioeron”, hän sanoi ranskaksi tavanomaisella sävyllä, kuin olisi juuri lukenut lehdestä ilmoituksen siitä, että lunta satoi edelleen.
Vihasin sitä, kun hän puhui ranskaa. Minut oli tuotu pienenä Kuubasta tähän maahan, joka oli sateinen ja syksyinen, vaikka olisi kesä. Puhuin sujuvaa espanjaa ja lempeämpää englantia, jossa korostui jokainen vieras sana sopimattomana suuhuni. En ymmärtänyt ranskaa sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta saatoin lukea Oliviasta kaiken, mitä tarvitsin.
”Niinkö?” vastasin yhtä mitäänsanomattomasti espanjaksi ja hän mutristi huuliaan moittivasti.
”
Mon chéri, please, älä puhu tuota rumaa kieltä kanssani samassa pöydässä”, Olivia torui tällä kertaa yhteisellä kielellämme ja joi jälleen kahvistaan. Minä jäin seuraamaan ylähuulen kaarta, joka painui lasin pinnalle, enkä muistanut vastata hänelle mitään.
Olivia oli niitä ihmisiä, joille kukaan ei tohtinut sanoa vastaan. Joille hiljaa mutristeltiin huulia selän takana, mutta esitettiin hymyilevää, kun kohti käännyttiin.
Olivia oli suurin piirtein kaikki kaikessa ja upeinta, mitä olin elämässäni omistanut. Tai voinut jollain tavalla sanoa omakseni, käyttäneeni, kiertäneeni.
Olivian silmät kertoivat, että hän tiesi mitä ajattelin. Eikä se oikeastaan haitannut minua.
mä lähden tänä yönä
kun kylä hiljenee
on vanha tuttu tie
jota kuu vain valaiseeKaksi päivää myöhemmin lehdessä oli tieto siitä, että kaupungin seurapiirikaunotar oli puukotettu sänkyynsä. Minä siemailin aamukahviani rauhallisena, tuijottelin seuraavaa sivua, joka kertoi pörssikatsauksesta.
Viimeinen kuva, mikä Oliviasta oli julkaistu ennen hänen kuolemaansa, oli ollut aivan karmea. Se ei millään tavalla imarrellut häntä, ei kertonut hänen eleganssiaan. Hetken minua puistatti miettiä, että en enää koskaan näkisi hänen punaisia poskiaan, jotka johtuivat vain minusta.
En saisi kuulla, kun hän hiljaa voihki, vaikkei kukaan saanut häntä ikinä päästämään ääntäkään.
Hymyilin kuitenkin, kävelin sukkanauhojani oikoen takkini taskuille ja otin savukkeet mukaan parvekkeelle. Sytyttäessäni kaunista tupakkaa, joka oli kuin itse luojan luoma, ajatukseni jo harhailivat seuraavaan eleganssiin. Seuraavaan seurapiirikaunottareen, joka tänä iltana tulisi hymyilemään minulle samalla tavalla, kuin ne kaikki muutkin.
Enkä suostunut hetkeäkään ajattelemaan, että kaikki heissä kertoi samaa tarinaa. Sitä eilistä, mikä hymyili minulle Olivian lailla, pudotti korot käsistään ovella ja tuli lähelle. Otti kiinni poskista, pitkät sormet ja kultainen kynsilakka, josta jäi kevyt jälki poskelleni.
Kun hieman liian tumman huulipunan jäljet pureutuivat syvälle verkkokalvoihini, huulillani oli vihreää samettia ja jotain, mikä kuulosti kalliilta kaulakorulta.
Enkä tuntenut iskua, kun se tuli, sillä silmät avatessani kohtasin katseen, mikä jäisi elämään ainoastaan minulle.
siksi päivät nää
nyt jää hämärään
kun eilistä
mä lähdin etsimään
