Kirjoittaja Aihe: Lock & Keys, K11  (Luettu 4426 kertaa)

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Lock & Keys, K11
« : 08.01.2009 20:20:25 »
// Alaotsikko: Slash, K-11

Title: Lock & Keys

Author: Matter Of Course

Genre: Slash, romance

Pairing: Markus/Rami

Rating: K-11

Disclaimer: Kaikki mahdolliset ovat täysin päässäni kehittynyttä fiktiota.

A/N: Sanoisin, että tämä novellini ei ole mikään erityisen toimintatäytteinen tarina ja siinä ei ole selvää, tiettyä rataa kulkevaa juonta, mutta ei tämä ainakaan ole mikään kliseinen, samaa kaavaa toistava teinislash, jonka tapahtumat voi jo etukäteen arvata.
Aloitin tämän novellin vailla suuriakaan suunnitelmia, ja vaikka nyt vuoden jälkeen sen suurempia suunnitelmia ei ole tullut, on sitä tekstiä ainakin jostain syntynyt ihan kiitettävällä määrällä. Näin olen siis kirjoittanut tarinaa aivan tavallisesta miehestä ja hänen aivan tavallisesta elämästään, jonka keskipiste on aivan tavallinen mies. Liian tavallistako?
No, Lock & Keysin sangen mitättömältä kuulostavan aiheen lisäksi sillä on mielestäni yksi ydin: Aito, syvä, kestävä ja inhimillinen rakkaus.
Ja muuta ei kai sitten tarvitakaan...

Tässä siis alkua. Jossa edetään kylläkin ehkä vähän liian hitaasti...




______________________________________________________________________________





Ruusunpunaisia huulia saattoi olla hyvinkin vaikea vastustaa. Olin huomannut sen monet kerrat. Enkä ollut tavannut kuin yhden niin punahuulisen ihmisen. Nuo huulet saivat omani kihelmöimään jo pelkästään niitä katsellessa – entä sitten suudellessa? Tunnetta ei voinut sanoin kuvata. Huulet olivat täyteläiset, pehmeät ja maistuivat taivaallisilta. Niillä muodostettiin selviä äänteitä, suuria sanoja ja täyteläisiä lauseita, saatiin aikaan sointuvia ja pehmeitä ääniä, jotka jäivät hidastettuina mieleen kaikumaan ja painautuivat ikuisesti muistiin. Huulet olivat selvästi rajatut ja kauniisti muotoillut – kuin joku olisi käyttänyt tuntikausia tehdäkseen niistä täydelliset. Ihmeellisintä oli kuitenkin se väri, se täyttä ruusunpunaista huokuva, joka ei silti hiventäkään näyttänyt siltä, että niille huulille olisi sivelty huulipunaa. Väriä saattoi vain ihmetellä, ja vaikka minäkin olin sentään katsellut noita puoleensavetäviä huulia jo ties kuinka monet kerrat, en edelleenkään lakannut ihmettelemästä ja ihailemasta niitä.


~*~*~*~


Seisoin litimärkänä ällöttävän keltaruskeanvärisen oven edessä ja painoin säännöllisesti kolme kertaa ovikelloa tärisevällä kädelläni. Tärinä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että minua paleli suunnattomasti, mutta käteni saattoi muutenkin täristä aina, kun painoin tuota kyseistä ovikelloa. Nimittäin siinä vaiheessa minuun oli ehtinyt kertyä jo melkoisesti odotusta.
Olin ajanut tänne noin kuusi kilometriä polkupyörällä, ja kesken matkan oli alkanut sataa kaatamalla – ei kylläkään keskeltä kirkasta päivää; minun olisi pitänyt siis osata arvata sateen tulevan niiden tummien pilvien perusteella. Tietenkään en ollut tyhmyydenmielessäni tullut ajatelleeksi sitä juuri silloin, kun olin päättänyt lähteä. Syksyn sateet pääsivät aina silloin tällöin yllättämään. Nyt olin kuitenkin jollain kummallisella tavalla löytänyt tämän kerrostalon, vaikka taivas oli välillä heittänytkin vettä suoraan päin kasvojani, ja minun oli ollut vaikea pitää oikea suunta, koska en ollut kyennyt näkemään suoraan eteeni.
Kuuntelin ovikellon typerää ääntä oven lävitse ja odotin, että joku – eikä siis kuka tahansa joku, vaan aivan tietty henkilö – tulisi avaamaan minulle oven. En edes ollut varma, että kyseinen henkilö olisi juuri nyt kotona, ja aloin jo mielessäni kirota tuota mahdollisesti turhaa matkaa tänne, kun sekunnit kuluivat, eikä oven lävitse kuulunut ovikellon soimisen jälkeen minkäänlaista ääntä. Olin jo aikeissa huutaa muutaman kirosanan – niin raivoissani minä olin – kunnes joku pysäytti aikeeni säästäen samalla naapuriparkoja häiriintymästä kiroamisestani. Ovi aukesi hitaasti, ja juuri oikea henkilö seisoi edessäni kantaen sisarensa neljävuotiasta tytärtä käsivarrellaan. Tuo pieni lapsi rimpuili ties miten, oli ilmeisesti saanut taas kiukkukohtauksen, joihin minäkin olin tutustunut.
Rami tervehti minua vetäen samalla päänsä mahdollisimman kauas sisarentyttärestään, jottei olisi saanut tämän heiluvista nyrkeistä naamalleen. Mistähän lapsi oli noin väkivaltaisia tapoja oppinut? Tyttö vilkaisi minua ja sillä samalla sekunnilla hän oli rauhallinen.
”Markus!” hän huudahti nimeni ja vaihtoi kiukkuisen ilmeensä iloiseen hymyyn. Minä hymyilin hänelle takaisin ja sitten Ramille, joka katsoi ällistyneenä tyttöä ihmetellen tämän äkisti vaihtunutta mielialanmuutosta.
”En ymmärrä, miten sinä tuot teit, mutta kiitos kuitenkin”, hän sanoi minulle hymyillen edelleen ällistyneenä. ”Mitäs sanot, Krisse”, hän aloitti tytön korvaan kuiskuttaen. ”Päästämmekö me tuon uitetulta koiranpennulta näyttävän olion sisään, vai jätämmekö me sen tiputtelemaan vesipisaroita tuonne käytävään?”
”Tietenkin käsketään hänet sisälle!” Krisse – eli Kristiina – huudahti selvästi, mikä oli melko harvinaista, sillä tavallisesti tyttö puhui aika epäselvään tapaan.
”Tule sisään”, Rami komensi minua lempeästi hymyillen ja laski Krissen lattialle. Tein työtä käskettyä, astuin sisään ja vedin oven perässäni kiinni. Vein takkini kylpyhuoneeseen, jottei se tiputtelisi vettä eteisen vaaleanruskealle matolle, ja ripustin sen henkarista tankoon, jossa haalistuneen vihreä suihkuverho roikkui.
”Täällä on joitain sinun vaatteitasi”, kuulin Ramin puhuvan makuuhuoneessaan, ja kiidätettyäni sinne näin hänen penkovan vaatekaappiaan. ”Voit vaihtaa kuivat vaateet päällesi.” Hän ojensi minulle pinon vaatteita, josta löytyi luultavasti kaikki tarvittavat asusteet. Minähän olin kastunut kauttaaltaan ja tarvitsin siis kaikki mahdolliset.
Krisse katseli tarkkaavaisesti sivusta – hänen katseensa oli tarkkaavainen aina. Minä hymyilin hänen lapsenpyöreille kasvoilleen ja posliiniposkilleen ennen kuin suuntasin askeleeni takaisin kylpyhuoneeseen. Neljävuotiaana Kristiina ei tietenkään osannut ihmetellä, miksi ’kaverit’ säilyttivät kaapeissaan toistensa vaatteita ja miksi he myös tapasivat toisiaan ihmeen useasti.

Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni. Ne tuoksuivat aivan Ramilta – todennäköisesti siksi, että ne olivat olleet hänen vaatekaapissaan – ja se jos mikä oli miellyttävä aistimus minulle. Onneksi Ramilla oli kaapissaan minunkin vaatteitani, sillä muuten olisin joutunut olemaan kaatosateessa kastuneilla vaatteilla, mikä olisi tietenkin ollut hyvin epämukavaa. Enhän minä olisi voinut Ramin vaatteitakaan käyttää – ei siksi, ettei hän olisi suostunut lainaamaan niitä minulle, vaan siksi, että ne olivat minulle liian pieniä. Vaikka ei Ramia varsinaisesti voinut väittää pienikokoiseksi. Asia piti ilmaista ennemmin niin, että minä olin jättiläinen.
Tulin pois kylpyhuoneesta, minne olin jättänyt läpimärät vaatteeni kuivumaan; olin ripustanut ne pyykkitelineelle. Kristiina istui vastapäiseen seinään nojaten, jalat koukussa, kädet niiden ympäri kiedottuina ja pää polvien päällä.
”Mikäs nyt on?” kysyin häneltä ja laskeuduin alemmas. Tyttö nosti päänsä ja tuijotti minua ruskeilla nappisilmillään. Ilme kertoi jonkinasteisesta murjotuksesta.
”Rami on ilkeä”, Krisse nurisi ja nojasi päänsä takaisin polviensa varaan.
”Millä tavalla?”
”Hän ei anna minulle jäätelöä”, kuului vastaus kovin epäselvästi, johtuen hänen hieman epäselvän puhetapansa lisäksi siitä, että hän puhui omille polvilleen, ja ääni tuli siksi melko vaimeasti.
Minä naurahdin ja nostin murjottavan tytön syliini. Lähdin häntä kantaen keittiöön, missä kahvin tuoksu otti minut vastaan.
”Vai ilkeä Rami ei anna sinulle jäätelöä, kerrassaan kauhistuttavaa”, puhelin Kristiinalle ja menin istumaan yhdelle keittiön vitivalkoisista tuoleista.
Rami toi tiskikaapista pöydälle minun eteeni kupin kahvia varten ja katsoi sitten Krisseä, joka halusi kaikin tavoin väistää hänen katsettaan ja tarrasi lujemmin minuun kiinni.
”Krisse hei, sinä olet saanut tänään jo kaksi jäätelöä. Ja sinä kerrot heti äidille, jos minä annan sinulle kolmannen, vaikka käsken sinua olemaan kertomatta hänelle. Minä en saisi antaa sinulle edes kahta jäätelöä. Tiedät varsin hyvin, mitä äiti on sanonut siitä”, Rami yritti järkevästi puolustella itseään sisarensa antamilla säännöillä.
”En minä kerro äidille”, Krisse intti kääntämättä katsettaan Ramiin päin; hän puhui kasvot vasten minun rintaani.
Rami huokaisi eikä ilmeisesti jaksanut kinastella Krissen kanssa, mutta tietenkään hän ei aikonut luovuttaa ja antaa tälle jäätelöä.
”Oli todella järkevää lähteä sateella ulos”, hän sanoi minulle pudistellen melkein huomaamattomasti päätään ja otti kahvinkeittimestä kannun pois kaataakseen minun kuppiini kuumaa kahvia.
”Tiedän”, minä mutisin. ”Mutta ei silloin satanut, kun minä lähdin.”
Ja oikeastaan jos tarkkoja oltiin, olisin saattanut hyvinkin lähteä, vaikka silloin olisi jo satanutkin. Kai minä nyt mieluusti vaikka kastuinkin – eihän minua oltu sokerista tehty – kun vaivanpalkkana oli sentään Ramin näkeminen.
Rami istui vastapäiseen tuoliin, ja minä huomasin vasta nyt, että pöydällä oli kekseillä täytetty lautanen. Niitä oli kolmea eri lajia, mutta minua kiinnostivat vain eräät tietyt keksit, joita Rami aina tarjosi minulle tietäen, että rakastin niitä. Ne olivat valkosuklaalla kuorrutettuja ja kuorrutteen alla oli rapean keksin lisäksi vadelmamarmeladia. Nappasin yhden sellaisen ja haukkasin palan – miten suuri nautinto se olikaan.
Sylissäni istuva Kristiina nosti heti päänsä ja käski hiljaa mutta vaativasti:
”Anna minullekin.”
Vilkaisin Ramia ikään kuin kysyäkseni, oliko lapselle luvallista antaa keksiä. Tulkitsin hänen ilmeestään, että niin ei ollut soveliasta tehdä. Ehkä tyttö olikin ehtinyt herkutella tänään jo ihan tarpeeksi.
”Älä nyt anna hänen odottaa”, Rami sanoi minulle lopulta, kun Krisse oli vinkunut haluamaansa herkkua uudelleen. Minä ojensin tytölle juuri samanlaisen keksin, jollaista itsekin söin, sillä arvelin, ettei hän olisi huolinut mitään muita.
Kristiina jyrsi keksinsä reunaa pienillä hampaillaan. Ilmeestä päätellen hän ei enää murjottanut, vaikka jäätelö jäikin saamatta. Valkosuklaa suli hänen pieniin sormiinsa, joilla hän piti keksistä tiukasti kiinni kuin rakkaimmasta aarteestaan, mutta se ei tuntunut häntä lainkaan haittaavan. Eivätpä pienet lapset yleensä piitanneet siitä, olivatko he sotkuisia vai eivät.
Minä hörpin siniraidallisesta kupista kahvia, josta Rami oli keittänyt minua varten hyvin vahvaa. En sietänyt laihaa kahvia sitten vähääkään. Tavallisesti en myöskään halunnut siihen maitoa tai sokeria. Saatoin silloin tällöin ottaa joukkoon maitoa, jos kahvi sattui olemaan hyvin kuumaa. Rami kun omisti sellaisen kahvinkeittimen, jolla oli tapana keittää kahvi todella kuumaksi. Tarkalleen ottaen Rami ei sitä keitintä kyllä omistanut, vaan hänen sisarensa, jonka kanssa hän asui kyseisessä asunnossa. Tämä sisko, nimeltään Mira – samat kirjaimet kuin Ramissa, mutta eri järjestyksessä – ei tosin ollut se, jonka lapsi Kristiina oli. Mira oli Ramia hieman nuorempi, hän opiskeli lääkäriksi ja oli nykyään hyvin kiireinen, joten Rami tuskin näki häntä kovin usein, vaikka samassa taloudessa asuikin. Kun taas Saara oli Ramin isosisko, Kristiinan yksinhuoltajaäiti, joka aina välillä toi tyttärensä tänne Ramin luokse hoitoon. Rami hoiti Krisseä mielellään, ja minustakin tuo pieni lapsukainen oli aivan ihastuttava.
Kristiina sai keksinsä jyrsittyä loppuun ja alkoi samassa pyytää hanakasti lisää.
”Sinä et saa enää yhtään makeaa tänään”, Rami vastusti tytön tahtoa jyrkästi. Krisse alkoi kinua, mikä kuulosti tavan mukaisesti aivan vinkumiselta, mutta turhaan.
”Tyhmä!” hän huudahti Ramille, tipautti itsensä polveltani lattialle, ja seurasin katseellani hänen ryntäämistään olohuoneeseen.
”Hänellä on tänään kiukuttelupäivä”, Rami kertoi minulle ja katsoi kuppiini. ”Lisää kahvia?”
Nyökkäsin, ja Rami nousi kaataakseen minulle kahvia. Aivan kuin olisin ollut niin vieras, etten itse olisi voinut kaataa sitä lisää, kun kerran olin paljon lähempänä kahvinkeitintä kuin Rami.
”Etkö sinä juo?” kysyin häneltä havaittuani, että litkin kahvia aivan yksinäni. Rami pudisti päätään ja selitti asian sillä, että oli juonut kahvia jo tarpeeksi yhdelle päivälle.

Juotuani kahvin loppuun siirryin valoisan olohuoneen puolelle ja istuuduin tyylikkäälle, samettiselle, kermanvalkoiselle sohvalle. Kristiina leikki lattialla Lego-palikoiden kanssa. Hän rakenteli keskittyneesti niistä jotain, mutta tuskin sai niistä mitään järjellistä aikaan. Tyttö tönäisi vahingossa pöytää, ja sen päällä oleva juomalasi putosi lattialle. Lasi ei mennyt rikki, koska matto oli niin pehmeä, mutta vahinkoa se silti aiheutti: kokis levisi vaalealle matolle.
”Hups”, hän vinkaisi ja nosti sormen suulleen.
Juuri kun olin kutsumassa Ramin katsomaan tuota tapahtunutta vahinkoa, hän ilmestyikin huoneeseen. Nähtyään katastrofin hänen ilmeensä kiristyi ja tulkitsin sen niin, että hän kamppaili itsensä kanssa saadakseen raivoisan huudahduksen pysymään sisällään. Hän ei tietenkään voinut huutaa Krisselle, oli tämä sitten miten paljon pahojaan tehnyt.
Krissen silmät tapittivat Ramia anovasti. ”Anteeksi”, hän inahti hiljaa.
”Sinä olet varsin pirullinen tänään”, Rami tyytyi toteamaan ja nosti Krissen sohvalle viereeni, minkä jälkeen hän siirsi pöydän syrjään maton päältä. Minä tarjouduin auttamaan maton pois raahaamisessa, mutta Rami ei apua huolinut. Hän raivasi Legot sivuun ja kääri maton rullalle.
”Nyt sinä rikoit sen!” Kristiina huudahti Ramille tuijottaen ensin Legojensa perään ja sitten Ramia. Lapsi väänsi murjotusilmeen kasvoilleen, vaikka eipä se mitään tainnut hyödyttää. Rami raahasi maton pois lattialta viedäkseen sen pois ja palasi sitten takaisin huoneeseen.
”Mitä sinä sille matolle aiot tehdä?” kysyin häneltä ja saatoin kuvitella, miten Rami olisi heti alkanut kuurata sitä, vaikka luultavasti se olisikin ollut turhaa. Kokista ei niin vain saatu vaaleasta matosta pois.
”En mitään. Mira tehköön matolleen mitä lystää”, hän tuhahti ja istahti sohvalle. Kristiina istui välissämme keskittyneenä paitansa helmassa olevan pitsireunan näpräämiseen.
”Minähän sanoin Miralle, että tuo valkoinen oli vaarallinen värivalinta. Niitä mattoja olisi myyty viininpunaisinakin”, Rami päivitteli asiaa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ajatellut ihan loppuun asti. Olisiko hän muka huolinut viininpunaisen maton keskelle kermanväristä olohuonettaan? Tuskinpa vain. Minä en kuitenkaan viitsinyt huomauttaa moisesta tarpeettomasta pikkuasiasta.

Pyörittelin Kristiinan kullankeltaisia kutreja sormissani. Miten jollain saattoikin olla niin sileät hiukset? Tyttö havahtui paitansa pitsireunan lumoista takaisin todellisuuteen ja hyppäsi sohvalta jälleen Legojensa kimppuun rakentamaan niistä jonkun uuden tekeleen, koska Rami oli tahattomasti rikkonut edellisen.
Katselin Ramia, hänen hurmaavia kasvojaan, tummanharmaita silmiään ja etenkin ruusunpunaisia huuliaan. Rami siirsi katseensa Kristiinasta ja tämän Lego-rakennelmasta minuun ja nosti toista kulmaansa kuin kysyäkseen, mitä minä tuijotin. Hymyilin enkä edelleenkään irrottanut katsettani hänen kasvoistaan.
Mietin, miltä Kristiinan ilme mahtaisi näyttää, jos suutelisin Ramia hänen nähtensä. Sitä en kyllä viitsinyt kokeilla – vaikka tilaisuus siinä juuri hyvin kutsuvana olikin – kahdesta syystä: ensinnäkään en halunnut järkyttää Krisseä, hänen ilmeensä olisi voinut näyttää lähinnä karmivalta, ja toiseksi arvelin Ramin kutakuinkin tappavan minut, jos olisin suudellut häntä hänen pienen sisarentyttärensä silmien edessä. Vain Kristiinan läsnäolo sai minut vastustamaan suurta kiusausta – noita punaisena kirkuvia, kutsuvia, puoleensavetäviä huulia, jotka tekivät minut melkein hulluksi. Karistin väkisin kaikki mieleeni tulleet ajatukset kauas pois, jotta en vain olisi tehnyt mitään tyhmää. Minulla kyllä olisi vielä aikaa suudella hänen huuliaan.

Ovikello soi – miten minä vihasinkaan sen tympeää ääntä. Luultavasti se olikin ainut tämän asunnon epäkohta, siis oven värin lisäksi, mutta sehän olikin ällöttävän värinen vain ulkopuolelta; sisälle päin se oli melkein puhtaanvalkoinen.
Rami meni avaamaan oven, ja Saara asteli epätavallisine olemuksineen sisään. Ensin minua karmi, sillä tämä oli värjännyt hiuksensa tulipunaisiksi, eikä väri sopinut hänelle yhtään. Kun Rami huomautti hieman ihmeissään kyseisestä asiasta siskolleen, Saara vain naurahti ja kertoi kaivanneensa vaihtelua iänikuiselle luonnonvaalealle hiuspehkolleen. Blondina hän oli näyttänyt sentään ihmiseltä, vaikka se tylsä pitemmän päälle olikin. Tosin minä en koskaan ollutkaan nähnyt häntä kuin vaaleahiuksisena, kun taas Mira, joka oli saanut saman luonnonblondin kirouksen, oli värjännyt hiuspehkoaan jos jonkinlaisilla väreillä ja aiheuttanut veljelleen lähes sydänkohtauksia luonnottomilla värjäyskeksinnöillään. Ramin mielestä hiusten värjäys ylipäänsä oli aivan turhaa. Tosin hänellä itsellään ei ollut mitään syytä värjätä omiaan; niillä oli luonnostaan täydellinen väri, todella tumma ja kaunis.
Saara tuli Ramin perässä olohuoneeseen. Hänellä oli edelleen takki päällään, ja siitä päättelin, ettei hänen ollut tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa, vaan hakea vain Kristiina pois. Hän tervehti minua pikaisesti ja kyykistyi sitten Kristiinan viereen. Tyttö ei vilkaissutkaan äitiään, ei ollut edes huomaavinaan tämä tuloa. Hän keskittyi vain värikkäisiin Lego-palikoihinsa.
”Mitäs äidin kulta?” Saara puheli ja silitti Kristiinan kultaisina hohtavia hiuksia, jotka tuntuivat nekin kaipaavan kampaamoreissua. Kauniit Krissen hiukset kyllä olivat, mutta niiden pituus oli mielestäni aika epäkäytännöllinen neljävuotiaalla – nuo vekarat kun tuntuivat sotkevan kaiken minkä pystyivät, joten ihmettelin, jos Krisse ei vielä ollut koskaan sotkenut kutrejaan aamupuuroonsa. Kaipa Saara oli todella ihastunut pitkiin hiuksiin, sillä hänen omansakin hipoivat takapuolta.
”Mene pois”, Kristiina sanoi tyynen rauhallisena eikä edelleenkään nostanut katsettaan Lego-rakennelmastaan.
Saara naurahti ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Krisse tokaisi hyvin päättäväinen ilme kasvoillaan, nostaen ensimmäistä kertaa katseensa äitiinsä:
”Minä en lähde minnekään!”
”Voi, kyllä sinun nyt täytyy lähteä mukaani.” Saara nosti tyttärensä lattialta, ja tämä alkoi rimpuilla huutaen:
”Minä haluan jäädä tänne!”
Vastaan laittaminen ei auttanut yhtään mitään. Saara raahasi Krissen eteiseen välittämättä tämän vastarinnasta.
”Minä haluan jäädä Ramin luokse!” tyttö jatkoi kiljumistaan kiukustuneena. Rami katseli arvioivasti sivusta, kun hänen siskonsa yritti epätoivoisesti pukea tyttärelleen takkia päälle.
”Sinä et pääse tänne enää, jos rupeat noin vaikeaksi”, Saara uhkaili, mutta se ei Kristiinaa tuntunut pelottavan. ”Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa?”
Heti Saaran otteen hellittäessä Krisse juoksi takaisin olohuoneeseen ja kiipesi äkkiä syliini, ikään kuin siinä olisi ollut hänen turvapaikkansa.
”Johtuu varmasti Markuksesta”, Rami kertoi epäilynsä siskolleen ja virnisti huvittuneena. ”Hänellä on jokin ihmeen vaikutus Krisseen.”
Saara huokaisi, asetti kätensä vyötärölleen ja katsoi päätään pudistellen tytärtään, joka oli nyt aivan tyytyväisenä sylissäni, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saara ojensi Krissen vaaleanpunaisen takin minulle, ja minä sain sen puettua tytön ylle melkein ongelmitta. Oli kyllä outoa, ettei Kristiina pistänyt enää hanttiin, kun minä sitä vaatetta hänelle puin.
”Minä voisin palkata sinut lapsenkaitsijaksi”, Saara vitsaili minulle ja sieppasi tytön syliinsä. Taas alkoi parkuminen, ja se vain paheni heidän edetessään kohti ovea.
”Sinä voit lähteä joko vilkuttaen tai vollottaen, omapa on valintasi.”
Kristiina tyytyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Saara kiitti vielä Ramia Krissen hoitamisesta – mihin Rami vastasi huolettomasti, ettei siitä tarvinnut kiitellä – ja sitten ovi sulkeutui Saaran ja Kristiinan takana itkun säestämänä. Parkumista kuului vielä hetken aikaa rappukäytävästä. Naurahdin itsekseni – olinko minä Kristiinan mielestä todella noin viehättävä?

”Minusta tuntuu, että Saaralla on stressiä”, Rami aloitti muutaman hiljaisen sekunnin jälkeen mentyään keittiöön. Rami se sitten jaksoi huolehtia kaikesta – ja sen takia olinkin ihmeissäni, miksi hän oli tyytynyt vain viemään kokistahraisen maton sivuun ja jättämään asian Miran päänvaivaksi.
”Niin, no tuskin pienen lapsen yksinhuoltajaäidin elämä voi kovin rentouttavaakaan olla”, tuumin ja siirryin minäkin olohuoneen sohvalta keittiöön, missä Rami penkoi pakastekaappia.
”Niin, mutta silti. Minua huolestuttaa, miten hän jaksaa.”
Rami nosti tiskipöydälle pussillisen pakastepasteijoita.
”Eiköhän Saara osaa huolehtia itsestään”, huokaisin ja toivoin mielessäni, ettei Rami jäisi enempää murehtimaan siskoaan, vaikka toki huolehtivaisuus olikin Ramissa oikein kunnioitettava piirre – siis niin kauan kun se pysyi rajoissaan.
Rami levitti jäiset pasteijat leivinpaperilla varustetulle uunipellille laittaakseen ne kohta uuniin, jonka hän oli jossain välissä ehtinyt laittaa lämpiämään. Kävelin ikkunan eteen ja nostin säleverhoja nähdäkseni paremmin ulos. Minä kyllä tiesin jo miltä siellä näytti: siellä satoi melko kiitettävästi eikä siellä ollut mitään näkemisen arvoista, varsinkaan, kun harmaa ilma esti näkemästä kovin kauas. Tein kehnosta säästä pienen muodollisen toteamuksen ja huokaisin pitkästyneesti päälle.
”Eipä ole tuollaisella säällä kovin mukavaa lähteä pyöräilemään kotiin”, jatkoin ja yritin tarkentaa näköäni naapuritaloa kauemmas, mikä oli aika vaikeaa.
”Mmhmm”, Rami mutisi laitettuaan pasteijat uuniin. ”Menehän asiaan.”
Käänsin katseeni lievästi ihmessäni Ramiin. ”Mitä?”
”Mene suoraan asiaan”, hän toisti ja jatkoi: ”Et kai sinä voi väittää, ettei sinulla ollut tarkoituksena kysyä, saatko jäädä yöksi tänne?” Hymy kareili hänen huulillaan viestittäen selvää varmuutta minun aikeestani. Miten hän näkikään lävitseni noin hyvin?
Nostin toista suupieltäni ja hymyilin myöntävään tapaan, sillä en voinut kiistää asiaa: tuollaista juuri olin kaavaillutkin. Sade sattui vain sopivasti perusteeksi, joka tosin oli aivan tarpeeton.
”Minähän tietenkin valvon mielelläni kuuntelemassa sinun unta karkottavaa kuorsaustasi”, Rami vitsaili ja hymyili huvittuneena. Sen oli pakko olla vitsi, sillä en ollut koskaan saanut huomautuksia kuorsauksesta, vaikken voinutkaan väittää nukkuvani täysin kuorsaamattomasti.
”Et sinä mitään valvo! Sinähän nukut niin sikeästi, että heräät hädin tuskin palosireeniin”, minä puolestani totesin huvittuneena ja laskin säleverhot takaisin alas. Olin monesti saanut havaita, että Rami oli todella sikeäuninen eikä häntä ihan vähällä herätetty.
”Ai oletko sinä joskus kokeillut sellaista?”
”En ole, mutta voin  toki kokeilla ja todistaa asian sinulle, jos sinä välttämättä haluat”, virnistelin hänelle ikkunan luota.
”Mieluummin et kuitenkaan, ellet välttämättä halua nähdä minua hyvin kärttyisenä.”
Nyt minun oli suorastaan pakko siirtyä ikkunan edestä pois, sillä Rami tuntui jollakin tavalla vetävän minua kovasti puoleensa. Hän nojasi tiskipöytään, ja minä menin hänen luokseen toteuttaakseni senhetkisen suurimman toiveeni suutelemalla hänen täydellistä punaa huokuvia huuliaan. Rami veti minut vain lähemmäksi itseään ja antautui sitten huulilleni, jotka hellästi hipoivat hänen omiaan. Tartuin häntä olkapäistä enkä missään nimessä halunnut irrottaa huuliani hänestä. Kaikki ne suudelmat olisivat minun puolestani voineet kestää ikuisuuden, jos se vain olisi ollut mitenkään mahdollista.
Mutta se ei kestänyt ikuisuutta tai edes lähellekään sitä, kuten olisin halunnut, sillä ovi kävi keskeyttäen hetken välittömästi. Huokaisin hieman ärsyyntyneenä ja raahasin jalkani parin hitaan askeleen verran kohti sitä yhtä puista, valkoista tuolia, jolla olin tavanomaisesti aina istunut. Rami katsoi minua pahoillaan olevana ja rypisti pöydälle jääneen tyhjän pasteijapussin nyrkkiinsä heittääkseen sen roskikseen. Minä huokaisin uudelleen syvään ja yritin jotenkin pitää itseni rauhallisesti tuolilla.
Eteisestä kuului kaksi kolausta – jotka tulkitsin niin, että kengät lensivät päin seinää – sekä venytetty huokaus, minkä jälkeen voipuneen oloinen Mira ilmestyi keittiöön. Hän avasi jääkaapin oven ja nappasi sieltä jogurttipurkin. Paiskattuaan oven kiinni niin, että siihen kiinnitetyt valkoiset lappuset jotka luultavimmin olivat jonkinlaisia laskuja, putosivat ilmavirtauksen mukana lattialle, hän istuutui pöydän ääreen minua vastapäätä olevalle tuolille. Ilmeisesti hän ei huomannut laskujen putoamista tai sitten hän ei vain viitsinyt nostaa niitä lattialta, mutta Rami teki sen hänen puolestaan ja laittoi lappuset takaisin jääkaapin oveen.
”Ei viitsi edes tervehtiä”, Rami tuhahti minun suuntaani viitaten siskoonsa, jolle tuo huomautus oli selvästi tarkoitettu.
”Hmh”, Mira aloitti närkästyneeseen sävyyn, nielaisi suunsa tyhjäksi ja heilautti sitten epätavallisen pitkiksi kasvaneet ja tummiksi värjätyt kutrinsa selkänsä taakse. ”No oikein fantastista päivää vaan sinullekin!” Hän liikutteli huuliaan liioitellun selvästi suodessaan yhden katseen veljelleen, minkä jälkeen keskittyi taas jogurttipurkkiinsa.
”Mikä sinua nyt risoo?” Rami kysäisi hämmästyneenä ja kurkkasi uuniin, missä pasteijat olivat paistumassa.
”Kaikki”, Mira vastasi lyhyesti ja antoi ymmärtää, että mikä hänen ärtymyksensä oikea syy sitten olikin, se ei millään tavalla kuulunut muille.
”Oletko sinä kohdannut myöhästyneen teini-iän, vaiko kenties jonkun varhaisen keski-iän kriisin, vai mikä sinua nykyään vaivaa?” Rami teki kiusaa siskolleen ja hymyili tälle ilkikuriseen sävyyn. Olin huomannut, että Ramilla oli Miraan huomattavasti paljon kevyemmät välit kuin isosiskoonsa.
”Hehheh, kyllä on hauskaa”, Mira näytti teennäistä hymyä, joka muistutti enimmäkseen irvistystä. Hän lusikoi jogurttia suuhunsa tasaisin välein silmäillen samalla ilmaisjakelulehteä, jossa mainostettiin jonkin typerän hömppäkaupan alennustuotteita. ”Vaikuntanko minä sinusta todella sellaiselta, joka potee keski-iän kriisiä?” hän kysyi vakavissaan ja ehkä hieman loukkaantuneenakin.
”Äh, kunhan sanoin. Enhän minä edes tiedä, millainen keksi-iän kriisi on, sillä en minä ole tuntenut sellaista potevaa ihmistä. Mutta jokin sinua vaivaa, koska olet nykyään noin pahalla tuulella”, Rami kertoi varman huomionsa hieman vakavammin kuin äsken.
Seurasin keskustelua vain vaiti viitsimättä osallistua siihen.
”Minä olen vain jotenkin ylirasittunut... Opiskelut painaa päälle. Kunpa saisin ne vain äkkiä päätökseen”, Mira huokaisi syvään ja heitti lehden pöydän päässä olevaan siistiin lehtikasaan.
”Ymmärrän. Mutta kyllä sinä niistä selviät, minäkin selvisin”, Rami sanoi kannustavasti.
Minä tulin miettineeksi, mitähän varten Ramin piti koko ajan seisoskella uunin vieressä. Pitikö hänen alati vahtia pasteijoitaan? Eiväthän ne ennenkään olleet palaneet, vaikka hän ei ollut seurannut niitä koko ajan.
Mira nousi tuolilta. ”No hei, sinä nyt oletkin eri asia. Ensinnäkin siksi, ettet opiskellut lääkäriksi”, Mira huomautti ja vei tyhjän jogurttipurkkinsa roskikseen. Sitten hän lähti keittiöstä mutisten jotain sen tapaista, että onneksi nyt olisi sentään viikonloppu. Minustakin se oli oikein mukava asia.

Tultuani lämpimästä suihkusta minua vastaan tulvi kutsuva pasteijoiden tuoksu. Suunnistin sen perässä keittiöön, ja uunituoreet pasteijat lepäsivät herkullisennäköisinä pöydällä leivinpaperin päällä. Keittiössä ei ollut ketään, joten minä annoin itse itselleni luvan ottaa yhden, ja itse asiassa pian toisenkin, minkä jälkeen Rami asteli keittiöön. Ensin hän katsoi pasteijoita, sitten hyvin tarkkaavaisesti minua, joka istuin tyytyväisenä pöydän ääressä pureksimassa viimeistä suupalaa.
”Markus, et kai sinä mennyt syömään minun pasteijoitani?” hän esitti kysymyksen teatraalisen haastavasti ja eteni pari askelta minua kohti.
”Anteeksi”, sanoin virnistäen vaikuttamatta lainkaan pahoillaan olevalta ja nielaisin viimeisetkin rippeet pasteijastani.
”Ja millä oikeudella?”
”No, minulla on ihan omat oikeudet sinun pasteijoihisi”, kerroin muka omahyväisenä.
”Kukas sinulle sellaiset oikeudet on myöntänyt?” Rami kysyi jo kolmannen leikkimielisen kysymyksen ja otti sitten itselleenkin yhden pasteijan. Hän nosti jääkaapista mehutölkin pöydälle ja tuli laseineen istumaan vieressäni olevaan tyhjään tuoliin.
”Minä itse.”
Kaadoin mehua lasiini ja kurkotin itselleni kolmannenkin pasteijan.
”Eihän sellainen ole luvallista. Tuo on rangaistava teko”, hän selitti ja hymyili leikillisesti.
”Sitten sinun pitää rangaista minua.”
”Tottahan toki. Heti, kun vain keksin sopivan rangaistuksen”, Rami lupautui nyökäten, aivan kuin minä olisin halunnut rangaistuksen, ja haukkasi palan pasteijastaan.
Myös Mira tuli pian syömään, kai haistettuaan houkuttelevan tuoksun. ”Markus, laita paita päällesi”, hän käski suu täynnä pasteijaa istuttuaan jo toistamiseen minua vastapäiseen tuoliin ja katsoi minua vaativasti, ei niinkään huvittuneena, jollaista tuntemusta se minussa herätti.
”Minkähän takia?” kysyin vähän vähemmän vakavissani kuin Mira oli ja havaitsin Ramin huvittuneisuuden.
Miran ilmeestä ei oikein tiennyt, mitä se yritti viestittää. En ymmärtänyt, miksi hän oli nyt noin kamalan vakavissaan, sillä ei hän ennenkään ollut ollut. ”Minun puolestani sinä voit kulkea täällä vaikka alasti silloin, kun minä en ole paikalla.”
Rami nauroi tukehtuakseen pasteijaansa. ”Onko Markus sinusta kauhean vastustamaton ilman paitaa, vai miksi sinä olet niin sitä vastaan?”
Minäkään en voinut olla nauramatta, varsinkaan, kun katsoin Miran ilmeitä.
”Rami, sinä olet… Sanonko mikä?!” Mira melkein kirkaisi ja tuntui ärsyyntyneen jo ylireagoidusti. Hän nousi tuolilta seisomaan ja teki muutaman eleen lähteäkseen.
”Hei haloo, missä sinun huumorintajusi on?” Rami ihmetteli suureen ääneen eikä nauranut enää.
”Tuli vedettyä vessanpöntöstä alas!” Mira puuskahti ja lähti pasteijanpuolikkaansa kanssa keittiöstä.
Minä ja Rami katsahdimme toisiimme kummastellen Miran käytöstä ja jäimme hyvällä ruokahalulla syömään pasteijoita.

Tuijottelin televisiota lähes äänettömässä olohuoneessa, missä mikään muu kuin se ei luonut valonkajoa ympärilleen. Toisinaan se rasitti silmiä, mutta jos olisin laittanut valon päälle, se olisi vain häirinnyt television katseluani. Oikeastaan sieltä ei edes tullut yhtään mitään, jonka katselussa olisi ollut mitään järkeä, mutta minä kuitenkin vain töllötin sitä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Töllötin tietoisena siitä, että minun olisi ollut viisaampaa mennä nukkumaan ennen kuin silmäni rasittuisivat niiden liiasta väkisin auki pitämisestä.
Istuin sohvalla aivan yksinäni. Mirahan oli sulkeutunut huoneeseensa jo heti saatuaan ärsyyntymiskohtauksen Ramin vitsailusta eikä häntä sen koommin ollut näkynyt – mikä ei minua kyllä haitannut yhtään – ja Rami puolestaan oli lähtenyt hetki sitten nukkumaan valitellen väsymystään.
Lopulta päätin luovuttaa. Miksi olisin yrittänyt pysyä hereillä väkisin, kun televisiostakaan ei tullut yhtään mitään? Suljin sen ensin kaukosäätimestä, mutta ennen kuin lähdin, muistin vielä, mitä Rami oli sanonut: televisio pitää aina sulkea virtakytkimestä.
Astuin huoneeseen ja suljin oven äänettömästi perässäni. Ramin huoneessa oli hyvin pimeää, enkä ensin nähnyt juuri mitään. Löysin kuitenkin pian sängynpäädyn sekä Ramin jalat, joten osasin jotenkin suunnistaa oikeaan suuntaan. Raivasin itselleni tilaa – Ramin sängyssä oli aina tarkalleen kolme peittoa ja viisi tyynyä, mutta minä en ollut vieläkään selvittänyt, mihin hän niitä kaikkia tarvitsi.
Raskaasta hengityksestä päätellen Rami oli jo nukahtanut. Mutta minua ei enää nukuttanutkaan edes sitä vertaa kuin vielä äsken. Tuntui, että päässäni oli nyt liikaa ajatuksia.
Tunsin itseni typeräksi. Syyllisyyden tunne oli vaaninut mieltäni jo jonkin aikaa, ja nyt ajatukset pääsivät kulkemaan vapaasti päässäni. Kumma, että muistelin niitä typeriä asioita, vaikka siitä oli jo vuosia.

Minä olin aina ollut hyvin läheinen perheeni kanssa. Äitini oli maailman suurisydämisin ihminen, siitä olin edelleenkin aivan varma. Perheen vanhimpana olin pitänyt pienemmistä sisaruksistani hyvää huolta. Minähän olin rakastanut heitä suuresti, enkä ikinä olisi ollut osannut kuvitellakaan, että joskus en ehkä tapaisikaan heitä enää.
Olin karannut 17-vuotiaana kotoa. Paennut omaa isääni. Muistin niin elävästi ja karmivasti vielä tänäkin päivänä isäni murhanhimoisen ilmeen. Hän oli näyttänyt siltä kuin aikoisi todella piestä minut. En ollut osannut odottaa aivan sellaista reaktiota, kun olin kertonut hänelle sen, mikä minä olin – sen, etten minä pitänytkään tytöistä, kuten isä oli aina kuvitellut, vaikken ikinä ollut tuonut yhtäkään tyttöä kotiin tai puhunut tyttöystävistä. Isä vain oli kuvitellut, etten joko halunnut kertoa vanhemmille niistä asioista mitään tai sitten vain odotin tulevani vanhemmaksi. Isä oli monessa suhteessa ollut hyvin suopea. Minä en ikinä ollut kuullut hänen varsinaisesti raivostuvan mistään asiasta. Mutta hän oli ollut vanhanaikainen ja siinä luulossa elänyt, että tulisi vielä näkemään sen päivän, jona minulla olisi vaimo ja vähintään kolme lasta. Minusta se oli ollut ahdistavaa. Vaikka olinkin tiennyt hänen ajatuksensa, en ollut koskaan osannut odottaa yhtä tyrmistyttävää reaktiota.
Olin eräänä alkukesän päivänä tullut kotiin ja pamauttanut mieltä polttaneen salaisuuteni ilmoille varovasti, mutta silti tarpeeksi päättäväisesti säästyäkseni jo aiemmin koetulta perääntymiseltä, sillä en ollut enää vain jaksanut suunnitella sen kertomista jännittääkseni sitten lopulta niin paljon, etten kuitenkaan kyennyt kertomaan.
Isä oli istunut nahkatuolissaan lukemassa sanomalehteä, pudottanut sen sitten käsistään ja näyttänyt hämmästyneemmältä kuin koskaan ennen. Sitten hänen ilmeensä oli vaihtunut hämmästyneestä kauhistuneen pelokkaaksi ja hän oli mutissut jähmettyneenä saaneensa päälleen taivaan kirouksen. Hän oli vain tuijottanut minua pahaenteinen ilme kasvoillaan, ja silloin minulle oli tullut todella kammottava tunne, pakonomainen tarve juosta säälittävästi karkuun. Olin vain samassa tajunnut, että minä olin isälle se taivaan kirous.
Mennessäni olin törmännyt äitiini, joka oli hyvin ilmeisesti kuullut uutiseni. Ehtimättä tutkia hänen ilmettään sen paremmin olin vain paennut paikalta.
Kaikkein eniten minua edelleen mietitytti se, miten äitini oli minuun suhtautunut. Hänen ilmettään ei oikein ollut pystynyt sinä lyhyenä ja sekavana hetkenä lukemaan. Joka tapauksessa olin melko varma siitä, että vaikka hän olisikin silloin ollut järkyttynyt, hän olisi lopulta oppinut hyväksymään minut. Minä olisin kuitenkin ollut edelleen hänen poikansa. Ei hän minua olisi tuominnut.
Toisin kuin isäni. Olin nähnyt sen hänen ilmeestään heti: hän ei olisi koskaan hyväksynyt minua. Enkä minä ollut halunnut jäädä sinne, omaan kotiini, missä minua olisi pidetty mielenvikaisena tai ties minä muuna. En ollut halunnut olla isäni kanssa enää missään tekemisissä ja minusta oli tuntunut, ettei hänkään halunnut enää tuntea minua. En halunnut olla häpeäksi omalle isälleni, mitä minä välittömästi koin olevani, vaikka tiesinkin, että täysin syyttä. Joten minä olin halunnut vain lähteä pois, jonnekin sinne missä voisin vapaasti olla sellainen, millainen minä olinkin.

En tiennyt, miksi nuo ajatukset vaivasivat minua taas. En ollut miettinyt perhettäni aikoihin, en ollut tuntenut syyllisyyttä siitä, että olin noin vain jättänyt äitini ja sisarukseni. Ehkä tieto siitä, että siskollani olisi huomenna syntymäpäivä, sai minut nyt miettimään. Miten minä olisinkaan halunnut olla näkemässä pikkusiskoni, joka täyttäisi huomenna jo kymmenen. Muistin sisarukseni juuri sellaisina kuin olin heidät viimeksi nähnyt. Muistin siskoni sinä pienenä suloisena pikkutyttönä, joka oli ollut niin kiintynyt minuun, että oli parkunut roikkuen jalassani, kun minä olin ollut lähdössä. Olin repinyt hänet väkisin irti jalastani, sillä minun oli pakko päästä mahdollisimman pian pois. Nyt mietin, mitä hän mahtoi minusta tänä päivänä ajatella, millainen muisto minusta oli jäänyt? Pikkuveljeni ei varmasti muistanut minua enää tänä päivänä. Minun karatessani kotoa tämä oli ollut vasta alle parin vuoden ikäinen.
Mutta minä olin totisesti jäänyt kaipaamaan heitä. Voi, miten minä olin monesti itkenyt, kun olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Mutten minä kuitenkaan hylätty ollut, itse olin sen aiheuttanut lähtemällä rakkaimpieni luota. Oman elämän aloittaminen niin varhaisessa vaiheessa oli ensin ollut todella hankalaa ihan noin yhtäkkiä ja pienillä varoilla. Olin ollut monet kerrat melkein palaamassa kotiin, mutta jokaisen kerran, kun olin meinannut tehdä niin, olin muistanut, millainen katse isällä oli ollut ja miten se oli minua viiltänyt. En ollut voinut enää palata. Tie takanani oli sulkeutunut, enkä ollut voinut yksinäisyydelleni yhtään mitään.

Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, mutta erotin kuitenkin vain ääriviivoja huoneesta, missä vallitsi ahdistusta herättävä hiljaisuus.
Rami nukkui vieressäni niin tyynen näköisenä. Hänen liikkumattomuutensa sai hänet näyttämään melkein elottomalta. Kuulin kuitenkin raskaan hengityksen niin kuuluvasti sen hiljaisuuden keskeltä, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En kyennyt saamaan unesta kiinni, vaikka yritinkin. Nousin lopulta ylös ja istahdin pehmeälle nojatuolille, joka sijaitsi huoneen nurkassa.
No, olihan siinä minun lähdössäni sentään hyväkin puoli, vaikka se niin hirvittävältä oli silloin tuntunutkin. Muuten tuskin koskaan olisin tavannut Ramia, tuota maailman kiehtovinta persoonaa ja ihaninta ihmistä. Tosin matka, joka hänen kanssaan oli kuljettu, ei ollut sekään ollut mitään ruusuilla tanssimista. Minä olin yrittänyt avata häntä ikuisuuden ja voittaa hänen luottamuksensa, mikä oli välillä ollut varsin mahdottomalta tuntuva tehtävä. En kuitenkaan ollut niin helposti luovuttavaa ihmistyyppiä, että olisin jättänyt hänet sen vuoksi. Rami oli kiinnostanut minua, hän oli herättänyt minussa suurta sympatiaa, kuten hän kyllä teki vielä tänäkin päivänä. Ainakin olin saanut rutkasti lisää kärsivällisyyttä. Hänen kanssaan ei oltu koskaan tehty mitään hätiköityä – eikä oikeastaan voinut tehdä vieläkään. Ramilla oli ollut omat vaikeutensa, mutta joka tapauksessa kaikki oli ollut sen arvoista, sekin, että olin odottanut ikuisuuden päivät ennen kuin olin saanut Ramilta jotain vastakaikua.




______________________________________________________________________________


Be Continued...
« Viimeksi muokattu: 26.11.2014 10:25:32 kirjoittanut Lasikuula »

Sof

  • ***
  • Viestejä: 104
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #1 : 09.01.2009 19:57:09 »
Öö, okei. Siis rekisteröidyin tänne ihan vain siksi, että pääsisin kommaamaan tätä, joten nyt en ole ihan varma, osaanko käyttää tätä sivua oikein.  ;D Mutta ei voi mitään, yritän nyt kirjoittaa jotain epämääräistä kommenttia, josta tulee varmasti ihan surkea, mutta en nyt jaksa välittää siitä.

Mistäs sitä aloittaisi? Kun on lukenut jonkin tekstin ja antanut siitä palautetta aikaisemminkin, on kovin vaikeaa keksiä mitään uutta sanottavaa, olkoonkin, että tekstiä on muokattu.

Siiiiiiis, minä pidän tästä edelleen. Ja se on kiva, että uutta jatkoa odotellessa voi lukea tätä vanhaa ja miettiä, mitä tässä oikein tapahtuikaan.  Olin esimerkiksi unohtanut kokonaan, kenen lapsi Krisse on, ja oli kiva saada siitäkin selvyys.  :)

Tuo ihan ensimmäinen kappale oli muuttunut yllättävän paljon. Nyt ymmärsin sen paremmin kuin aikaisemmin. Ennen luulin, että se on joku kohtaus, joka tulisi vielä tässä novellissa uudelleen, kun se etenisi tarpeeksi pitkälle. Mutta eihän se oekaan, vaan se on tuollainen, öö, no en tiedä, miten sitä pitäisi kutsua.  ;D Siis tuommoinen kuitenkin. Pidin siitä ehkä aikaisemmin enemmän, mutta silloin olin käsittänyt sen idean väärin, eli joo. Ei kannata miettiä, mitä tässä yritän selittää.

Iso järkytys oli tämä: Markus on kookas. Olin kuvitellut sen aina suht pienikokoiseksi, niinkuin Raminkin. Tosin tykkään kuvitella aina kaikki kivat henkilöt aika pieniksi, joten se ei voi olla sinun syysi.  :D En sitten tiedä, onko tuo maininta miesten kokoerosta uusi, vai onko se ollut siinä ennenkin, ja olen vain jotenkin oudosti sivuuttanut sen.

Tässä vaiheessa yritän sanoa jotain rakentavaa, mutta yrittämiseksi se jää, ja tästä tulee pelkkää epäselvää piperrystä, mitä tämä kommentti on muutenkin tähän asti ollut. Sinulla on tapana toistella joitain sanoja aika paljon. Siis tietenkin se saattaa toimia joskus hyvänä tehokeinona, mutta nyt sitä on esiintynyt ainakin minun makuuni turhan paljon.

Esim.
Lainaus
Minä hörpin siniraidallisesta kupista kahvia. Se oli vahvaa – minä pidin vahvasta kahvista, ja Rami oli kyllä tietoinen siitä. Join kahvini yleensä mustana, ilman maitoa, ilman sokeria. Ainoa syy, miksi olisin voinut haluta maitoa kahviini oli se, että kahvi oli hyvin kuumaa ja maidolla sen olisi saanut hieman viileämmäksi. Rami kun omisti sellaisen kahvinkeittimen, jolla oli tapana keittää kahvi todella kuumaksi.


Tuossa toisteltiin kahvi-sanaa aika häiritsevän paljon. En kyllä nyt jaksa alkaa miettimään, miten sitä voisi tuossa tilanteessa välttää, mutta äh.  ;D Toivottavasti tajusit, mitä ajan takaa.

Sitten henkilöihin. En olekaan tainnut aikaisemmin kertoa, mitä mieltä olen heistä, joten nyt on korkea aika tehdä se. Paitsi että olen kyllä sanonut, kuka on lempihenkilöni, mutta hän ei vielä esiinny tässä.

Pidän Markuksesta ja Ramista enemmän tuosta jälkimmäiseksi mainitusta. Rami on jotenkin sellainen mielenkiintoinen höppänä (kuvaakohan tuo kenenkään muun mielestä häntä?), tykkään hänestä. On kyllä Markuskin kiva. Hän tosin kiinnittää huomiota ärsyttävän turhiin asioihin, mutta se on oikeastaan vain söpöä, kun on kyse hänestä.  :D

Mira on aina ollut jotenkin tosi ärsyttävä.  >:( Okei, tajuan, että olet tahallasi tehnyt hänet tuollaiseksi, mutta en vain voi pitää hänestä. Saara on paljon sympaattisempi. Ja Krisse on omalla tavallaan ihana, vaikka osaakin olla aika hermoja raastava.  :)

Juu, ehkä alan lopetella tätä kommenttia. Haluaisin kyllä lukea tätä edelleen, ja varsinkin sitten sitä, kun tulee minulle uutta jatkoa. Siksi olisi tosi kiva, jos jatkaisit tämän kirjoittamista tänne. Jooko? Tykkään tästä novellista: sinulla on kiva kirjoitustyyli, ja tämä on tavallaan paljon realistisempi kuin useimmat muut slashit. Siksi odotan jatkoa.  ;D

-S
That's the way the cookie crumbles.

Jinmuru

  • Fangirl
  • ***
  • Viestejä: 1 325
  • Ava (c) Okakettu
    • Tumblr
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #2 : 09.01.2009 20:35:06 »
Olipa tää ihana! Odotan innolla jatkoa! (on muuten suuri kunnianosoitus, jos joku liittyy Finiin vain jotta pääsee kommentoimaan yhtä tarinaa.  :P)

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #3 : 10.01.2009 21:57:29 »
Sofia-ystäväiseni, kiitos oikein paljon noin pitkästä kommentistasi! Oikein mukavaa että jaksoit nähdä vaivaa.  :)

Jaah öö... Voi kyllä, Markus on ollut aivan yhtä isokokoinen kaveri koko ajan, ja se on tekstissä myös aiemminkin mainittu, mutta ilmeisesti olet vain jättänyt sen suuremmatta huomiotta.  :P
 
Totta tosiaan. Mikä ihmeen sanojentoisteluvillitys meikäläisellä on?  :-[ Pitänee jatkossa kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Nyt olen kai jotain korjausta yrittänyt tehdä.
Siis joo, oikein hyvä, että mainitsit asiasta. Haluan nimittäin todellakin tietää, jos voin mitenkään tehdä jotain alkeellisen tekstini parantamiseksi. Virheitä on toki aina vittumaista hokata  :-\ mutta sitäkin vittumaisempaa on jättää ne olemaan olemassa... öö eli joo. Virheistä pitää ilmoittaa, of course.

Hmm.. Ramiko on höppänä? o.O No en sitten tiedä, tuon sanankin voi jo tulkita miten vain, joten joo. Höppänästä minulle tulee ensimmäisenä mieleen joku sellainen tyyppi, joka ei oikein kässää mitään  :P No, miten vain.  ;D
Itsekin pidän Ramista enemmän kuin Markuksesta. Mutta ainakin minun on sitten todella helppo samaistua Markukseen.. :D


Kiitoksia myös Jinmaru-Chanille.  :D
On se hyvä että edes jonkun kiinnostus tästä herää :P

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Lock & Keys jatkuu...
« Vastaus #4 : 15.01.2009 20:49:44 »
Päätin nyt sitten laittaa jatkoa vaikken ollutkaan siitä niin varma... Eli joo. Katsotaan.
Tässä siis jatkoa.

Ja anteeksi hidasteluni.



__________________________________________________________________




Ajatusten kanssa aika meni yllättävän nopeasti. Olin istunut siinä kauan tiedostamatta ajankulua. Yöpöydällä oleva digitaalikello näytti punaisin numeroin aikaa 3:17. Nousin tuolilta huokaisten syvään ja kurkkasin sitten verhojen välistä ulos. Sade oli ilmeisesti heikentynyt hieman, sillä en enää kuullut sen ropisevan ikkunaan yhtä kuuluvasti kuin aiemmin. Ikkunalasi oli täynnä pieniä vesipisaroita, jotka vähän väliä liukuivat kilpaa lasia pitkin alas. Ne näyttivät yhdessä valtavalta timanttijoukolta. Katsahdin alas pihaan ja näin pihalyhtyjen valonheijastuksessa, miten taivaalta satoi hiljalleen vettä maahan. Siirtäessäni katseeni kauemmas kaupungin keskustaan näin siellä valtavasti valoja, jotka hukkuessaan toistensa joukkoon näyttivät vain erivärisiltä valopisteiltä.
”Markus”, kuulin sitten takaani Ramin uneliaan äänen, joka havahdutti minut takaisin todellisuuteen. Minua ihmetytti, mikä oli saanut hänet hereille niin sikeästä unestaan tähän aikaan vuorokaudesta. Minä en mielestäni ollut aiheuttanut minkäänlaista ääntä ja mikäli olisinkin, sen olisi tarvinnut olla melkoinen jysäys aiheuttaakseen Ramin heräämisen.
”Mitä?” vastasin hiljaa, melkein kuiskaten, kääntämättä vielä katsettani ikkunasta ja kaupungin kaukaisesta valonkajosta.
”Mitä sinä siellä teet?” Rami kysyi jälleen unensekaisella äänellä.
”Katselen vain ulos.”
”Mikset sinä nuku?”
”En oikein saanut unta”, sanoin hiljaa enkä jaksanut sen enempää selitellä. En tietenkään halunnut nyt vaivata Ramia mietteilläni ja olin muutenkin mieluiten ajattelematta yhtään mitään. Rami ei onneksi kysynyt, mikä minua valvotti.
”Tule nukkumaan, jos et sinä koko yötä aio valvoa”, hän pyysi melkein anoen, ja vaikka minua ei ollutkaan alkanut uudelleen väsyttää, ajattelin, että voisin silti edes yrittää nukahtaa.
Kaivauduin Ramin peiton alle ja hapuilin hänen huuliaan siellä tummassa hämäryydessä, missä näköaisti ei juuri ollut käytettävissä. Löydettyäni etsimäni suutelin häntä kevyesti, nauttien sen pienen hetken hänen huuliensa pehmeydestä. Kun Rami oli kääntänyt kylkeään ja painanut päänsä takaisin tyynyyn, painauduin tiukasti vasten hänen selkäänsä ja kiedoin  käteni hänen ympäriltään. Rami sieppasi käteni ja risti omat sormensa minun sormieni välistä. Suutelin vielä hänen niskaansa – miten miellyttävältä hänen ihonsa tuntuikaan – ja hengitin hänen taivaallista tuoksuaan. Viimein yritin rauhoittaa mieleni ja poistaa sieltä kaikki typerät ja sekavat ajatukset. Pikkuhiljaa ne taisivatkin lipua pois.

Seuraavan kerran, kun paikallistin itseni tähän todellisuuteen, huomasin huoneen jo valaistuneen ja tajusin ihmetyksekseni, että olin aamuyöllä nukahtanut heti ja vaivattomasti ummistettuani silmäni vain hetkeksi. Ehkäpä Ramilla oli ollut jonkinlaista vaikutusta asiaan,  sillä olin todennut Ramin rauhoittavan minua. Minä ainakin uskoin, että jos olisin ollut yksin omassa, autiossa kodissani, olisin tuskin ummistanut kertaakaan silmiäni viime yönä.
Tajusin myös olevani samaisessa asennossa, johon olin aamuyöstä nukahtanut; olin edelleen painautunut Ramin selkää vasten. Uskoin hyvin vahvasti Ramin olevan vielä hyvässä unessa, vaikka en hänen kasvojaan nähnytkään. Tunsin, miten hänen vartalonsa liikkui hänen hengittäessään hitaasti ja raskaasti. Vaikka mitä ilmeisimmin hän ei olisi herännyt minkäänlaiseen aiheuttamaani liikkeeseen, en hievahtanutkaan. Enhän minä vielä edes halunnut nousta ylös, vaikka tiesin, etten enää nukkuisi.
Hetken päästä Rami alkoi kuitenkin heräillä. Nyt kun hän irtosi minusta, tuntui siltä kuin ihomme olisivat yön aikana liimautuneet toisiinsa kiinni. Rami käänsi kylkeään ja kohtasin hänen vielä unenpöpperöisen katseensa, hänen silmänsä tapittivat minua tiiviisti syvällä harmaudellaan.
”Huomenta”, Rami pihahti lähes katoavalla äänellä ja rykäisi sitten unen jäljiltä käheänä olevaa kurkkuaan. Vastasin yhtä lailla hänen tavanomaiseen huomenentoivotukseensa ja hymyilin unesta palanneille kasvoille iloisena syystä, mitä en osannut määritellä. Minulla ei ollutkaan enää ollenkaan niin ikävä olo kuin viime yönä valvoessani. Maailmani tuntui valaistuneen yhtä lailla kuin yö oli vaihtunut aamuksi.
Rami ei tänä aamuna jaksanut kovinkaan kauaa maata sängyssä, vaan nousi ylös ennen kuin olin sitä huomannutkaan. Seurasin hänen tavanomaisia aamuvenyttelyliikkeitään: ensin hän kurkotti käsillään taivaisiin samalla kun haukotteli niin suuresti, että leuat näyttivät irtoavan kokonaan toisistaan, minkä jälkeen hän vielä pyöristi selkänsä venyttäen käsiään kohti lattiaa. Tottahan toki hän sai kämmenensä vaivattomasti lattiaa vasten, mikä oli puolestaan minulle hyvin vaivanloinen tehtävä. Minähän sain hädin tuskin sormeni koskettamaan lattiaa, tosin en minä harjoittanutkaan tuota liikettä joka ikinen aamu, kuten Rami teki. Tai sitten se johtui siitä, että minulla oli melko pitkät jalat.
Venyteltyään tarpeekseen ja puettuaan housut jalkaansa Rami avasi huoneen lähteäkseen. Mokoma karkasi luotani tuolla tavalla, ajattelin hieman harmistuneena. Minä en vielä halunnut edes ajatella ylösnousemista.

Hetken päästä korviini kantautui Miran kiljuntaa jäljittelevä huuto:
”Mitä ihmettä minun olohuoneen matolleni on tapahtunut?!”
Kuului ramimaista selitystä, jonka minä kuulin raolleen jätetyn oven lävitse vain epäselvänä mutinana. Hyvin ilmeisesti Rami kuitenkin selitti siskolleen Kristiinan eilisen vahingon.
”Se pahuksen penska!” Mira huudahti pian suurta kiukkua äänessään, kuin yksi matto olisi ollut tärkeintä mitä hän omisti.
”Älä nyt viitsi!” – tällä kertaa Rami puhui niin kuuluvaan ääneen, että minäkin sain siitä selvää – ”Kristiina tuskin teki sitä tahallaan.”
Sitten kuului kolaus, jonka tulkitsin kylpyhuoneen oven sulkeutumiseksi. Sen jälkeen vallitsi jälleen hiljaisuus, joka sai minut huokaisemaan.
Löhösin leveästi sängyllä enkä halunnut lähteä vielä mihinkään. Vilkaisin digitaalikelloa ja se yllätti minut näyttämällä jo niinkin paljon kuin hieman yli yksitoista. Eipä ihmekään, ettei Rami ollut jäänyt enää löhöilemään. Minulla ei kovin usein ollut tapana nukkua ihan näin pitkään (krapulapäivät olivat tietenkin erikseen, mutta eihän minun niiden riivaamana kovinkaan usein tarvinnut olla), vaikka pidinkin vapaapäivistä juuri siksi, että silloin ei tarvinnut herätä niin kamalan aikaisin. Tosin työpäivien väsymys oli ainakin osittain vain psykologista kuin aitoa, sillä töihin lähteminen oli kaikissa tapauksissa väsymystä teettävä ajatus. Mukavinta oli ehkä se, ettei tarvinnut herätä herätyskellon korvia raastavaan ja ärsyttävään ääneen ja nousta sitten välittömästi ylös – minusta kun oli niin mielekästä löhötä sängyssä ihan muuten vain, vaikka ei olisi nukuttanutkaan.
Rami palasi pian huoneeseensa ja suunnisti vaatekaapin luokse, joka sijaitsi melkein huoneen nurkassa, kaappirivistön viimeisimpänä. Hän löysi sieltä harmaavalkoisen puseron, jonka sitten sujautti ylleen.
”Meinaatko sinä jäädä siihen vielä pitkäksikin aikaa?” hän kysäisi viestittäen minulle äänellään jotain sellaista, ettei hän taatusti suostuisi siihen. Seurasin katseellani hänen menoaan ikkunan luokse.
”Ehkäpä”, vastasin rennosti hymyillen, mikä taisi kylläkin näyttää enemmän irvistykseltä.
Rami veti punaisin sävyin koristellut verhot kokonaan sivuun ikkunan edestä, ja valo, joka yllätti minut suurella kirkkaudellaan, pääsi valtaamaan huoneen kauttaaltaan.
”Tällaisina päivinä olisi aika sääli jäädä sänkyyn makaamaan”, Rami tuumi katsoessaan ikkunasta pihalle.
Sää näytti todella olevan tyystin erilainen kuin edellisenä päivänä. Näin ikkunasta ulos katsoessani suurimmaksi osaksi sinistä taivasta ja olin erottavinani jonkinlaista auringonvaloakin. Poutapäivät olivatkin tervetulleita tähän sateiseen syksyyn. Aurinko teki syksystä mitä kauneimman. Puiden lehdet eivät vielä olleet kokonaan pudonneet ja niiden värit olivat todella loistavia.
”Kyllä minä kohta nousen”, lupasin vähän vähemmän vakuuttavammin ja jatkoin ehdolla: ”Jos sinä tulet ensin tänne, koska äsken sinä karkasit aivan liian nopeasti.”
”Jaa, no mitäs minä siellä tekisin?” Rami naurahti ja jatkoi teatraalisen ilkikurisesti hymyillen: ”En minä tule. Menen nyt keittämään kahvia.”
”Ja sekö sinun täytyy tehdä juuri tällä sekunnilla?”
Rami hymyili myöntyvään tapaan ja tuli sitten luokseni sängylle. Kahlitsin hänet heti käsivarrellani tiukkaan otteeseen, josta en aikonut päästää häntä pois vähään aikaan.
Rami liu’utti etusormeaan paljaalla rinnallani ikään kuin olisi piirtänyt siihen jotain. Se sai minut väkisinkin hymyilemään.
”Tuo kutittaa”, sanoin melkein kuiskaten hänen hiuksiinsa ja nyt hänen suupielensä näyttivät nousevan yhä entisestään.
”Sehän on mainiota.”
Rami jatkoi sormensa liu’uttamista ihollani, mutta minun oli pian tartuttava hänen käteensä, sillä minun alkoi olla jo vaikea sietää kutimista. Olin aina ollut herkkä kutimaan enkä pitänyt sitä niin mukavana piirteenä, vaikka harvoin sitä jouduinkin sietämään.
”Pöh, senkin ilonpilaaja”, Rami murahti leikillään ja katsoi minua muka nyrpeänä. Hymy kuitenkin paistoi hänen ilmeestään liian hyvin läpi, jotta se olisi toiminut.
Rami yritti pian nousta ylös, mutta minä vedin hänet takaisin yhtä nopeasti kuin hän oli noussutkin.
”Minne sinä luulet karkaavasi?”
”Minun pitää nyt mennä keittämään sitä kahvia”, hän vastasi ja katsoi minuun kuin anoen minua päästämään hänet irti.
”Ja sinunhan piti nousta ylös”, Rami muistutti ennen kuin luovutin ja päästin hänet menemään. Hänen mentyään nousin vastahakoisesti sängystä ja raahauduin sitten keittiöön.
Mira loi minuun heti kättelyssä pahaenteisen silmäyksen. ”Onko sinun todella aivan pakko heilua täällä puolialastomana?”
”No anteeksi”, huokaisin venytetysti ja tein täyskäännöksen. Ajattelin tällä kertaa säästää Miran turhalta ärsyyntymiseltä, sillä hän ei varmaan ollut vielä saanut huumorintajuaan takaisin. Kävin nopeasti pukeutumassa jo eilisen kaatosateen jälkeen kuivuneisiin vaatteisiini ja palasin sitten takaisin keittiön idylliin. Ennen kuin ehdin tuoliin istahtaa, Mira nousi, käveli kiireesti pois keittiöstä, ja pian ovi kävi kovalla pamauksella. Ihan turhaanhan minä sitten olin käynyt pukeutumassa. Mutta kaipa se muutenkin oli ihan suotavaa, vaikka asunnon lämpötilan puolesta olisin kyllä tarkentunutkin hyvin vähemmissä vaatteissa. Minulla oli Ramin luona yleensä todella lämmin, mutta ehkä se johtuikin vain siitä, että kotonani olin tottunut olemaan melko viileässä. Siellä lämmityksessä joko säästettiin, tai sitten siinä oli jotakin vikaa.

Mira astui ovesta sisään ja tuli hetken päästä hyvin vapautuneesti huokaisten olohuoneeseen, missä minä tapani mukaisesti olin lukemassa päivän sanomalehteä silmäillen, en siis mitenkään kovin syventyneesti. Pitihän minun aina käyttää tilaisuus hyväkseni ja lukaista sanomalehti läpi Ramin luona, koska kotiin minulle ei sitä tullut – se oli liian kallista touhua. Mira hymyili vienosti ja istuutui puiseen keinutuoliin, joka näytti mielestäni liian vanhanaikaiselta tässä asunnossa sen jopa modernin sisustuksen keskellä.
Minun oli pakko ihmetellä Miran olemusta, joka huokui epätavalliseen tapaan hyvää mieltä – hänen olemuksensa oli viime aikoina totisesti ollut jokseenkin pingottunut. Katsoin häntä ensin silmänurkastani sanomalehden takaa ja juuri kun olin kysymässä, mitä loistavaa nyt oli tapahtunut, hän päästi ilmoille riemuisen uutisen:
”Mitä tein äsken vuokrasopimuksen!”
Rami tuli salamana keittiöstä olohuoneeseen. ”Ihanko totta?” hän kysyi näyttäen ensin hämmästyneeltä. ”Ihanaa, siskokulta! Tätä täytyy juhlia, pääsenhän minä sentään sinusta eroon.”
”Rami! Onko sinun pakko olla noin ilkeä?” Mira murahti – tuskin kylläkään siksi, että olisi ottanut Ramin äskeisen lauseen tosissaan, vaan pikemminkin siksi, että Rami oli heti pistänyt vitsiksi.
”Ai, anteeksi”, Rami sanoi tahallisen hiljaisella äänellä ja vakavoitui sitten teatraalisuudestaan. ”Mistä sinä nyt kämpän olet löytänyt?”
”Tuolta melkein keskustasta”, Mira vastasi ensin lyhyesti, mutta alkoi sitten selostaa asiaa vähän tarkemmin – ja suurella innolla. Hän oli etsinyt itselleen asuntoa jo jonkin aikaa, tuloksetta. Ymmärsin kyllä, että hänestä oli todella mukavaa päästä viimein omaan asuntoon. Tuskin ikuinen kimppakämppäelämä veljen kanssa oli hänestä kovin kiehtova ajatus. Mira todella vaikutti siltä, että kaipasi omaa rauhaa. Eikä Ramistakaan varmasti ollut niin mukavaa asua siskonsa kanssa koko elämäänsä, joten kai hänestäkin oli ihan hyvä asia, että Mira muuttaisi vihdoin pois.
Minäkin olin vähän kaavaillut jo jonkin aikaa. Nyt kun Mira vihdoin lähtisi, minä voisin aivan hyvin muuttaa Ramin luokse. En tosin ollut vielä kertonut mietteestäni Ramille mitään, eikä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän ehdotukseeni sanoisi, mutta en uskonut, että se olisi ollut hänestä huono ajatus. Miksi olisi? Minusta oli monia syitä, miksi minun kannatti muuttaa hänen luokseen. Sen lisäksi, että halusin sitä kovasti, se oli myös taloudellisesti kannattavaa. Minähän kuitenkin vietin aikaani Ramin luona aika paljon, niin miksipä sitä tyhjästä kämpästä vuokraa maksamaan? Saman tien kai olisin voinut asua täysipäiväisesti Ramin luona. Rami olisi myös Miran muutettua joutunut maksamaan yksin kokonaan kämpän vuokran. Oli tosin syytä ihmetellä, miksi ihmeessä Ramin kannatti asua yksin asunnossa, missä oli kaksi makuuhuonetta. Vaikka en minä sinne muutettuani olisi ratkaissut ylimääräisen huoneen ongelmaa, sillä tuskinpa me olisimme asuneet eri huoneissa, mutta joka tapauksessa asunto sopi paremmin kahden kuin yhden asuttavaksi. Lisäksi minulla oli pakottava tarve päästä vihdoin pois pienestä, epäsiististä yksiöstäni, joka alkoi jo pikkuhiljaa ahdistaa minua. Minun olisi pian päästävä siitä eroon, ajattelin päättäväisenä. Päätin ehdottaa asiaa Ramille jonain päivänä, kun hyvä hetki koituisi.

Seuraavana viikonloppuna olin jälleen majoittunut Ramin luokse. Useimmiten minä siellä viikonloppuisin aikaani vietinkin. Rami ei ollut kovin innokas tulemaan minun luokseni ja ihan syystäkin. Ensinnäkin kämpässäni oli kovin ahdasta ja toiseksi hyvin epäsiistiä, ja Ramihan tiedettävästi piti jonkinasteisesta siisteydestä. En voinut kiistää, ettenkö itsekin olisi ennemmin siisteyttä katsellut, en vain itse ollut niin taitava pitämään sitä yllä. Minä suorastaan inhosin siivoamista.
Rami oli ottanut keittiön haltuunsa valmistaakseen ruokaa, mitä hän teki melko usein. Odotin ruokaa suurella nälällä, mitä Rami sitten olikaan päättänyt tehdä. Minulle ylipäänsä kaikki itse tehty ruoka oli todella hienoa ylellisyyttä, sillä pääasiassa tyydytin nälkääni valmisaterioilla. Omat ruoanlaittotaitoni rajoittuivat periaatteessa perunoiden keittoon, mitä sitäkään en ollut kovin usein tehnyt. En pahemmin ollut yrittänytkään opetella kokkaamaan. Minulla oli ollut siihen ehkä vähän huonot mahdollisuudetkin. 17-vuotiaaksi asti olin saanut ruoan valmiina pöytään ja sen jälkeen olinkin syönyt mitä sattuu tai en mitään – enimmäkseen kaurapuuroa tai muuta vastaavaa. Rahani olivat olleet ensin hyvin vähissä ja myöhemmin, kun tilanne ei ollut enää ollut niin paha sillä rintamalla, ei vain ollut riittänyt aikaa tai edes kiinnostusta opetella ruoanlaittoa. En uskonut, että olisin oppinut mitään. Toki koulussa olin opiskellut kotitaloutta, mutta siitähän oli jo pitkä niin aika, etten voinut muistaa enää mitään, eikä silloin kyllä mitään ollut tullut edes opittua. Ei minua silloinkaan ollut ruoanlaitto juuri kiinnostanut.
Olin kuitenkin hyväksi onnekseni löytänyt kokkaustaitoisen miehen, joka teki kerrassaan loistavaa sapuskaa. Joskus ajattelin, että hän päihitti ravintolakokitkin. Ramin sienikastiketta ei sitten voittanut mikään. Mutta enhän minä sen takia Ramin kanssa ollut – tietenkin pidin hänen taivaallista ruoanlaittotaitoaan vain toisarvoisena asiana moneen muuhun seikkaan verrattuna.

Istuin keinutuolissa ja kiikuin siinä rauhallisesti töllöttäessäni televisioista tennistä, joka tuntui todella pitkästyttävältä. Pelissä ei tapahtunut juuri mitään mielenkiintoista, eivätkä pelaajat olleet minulle kovin tuttuja.
Pian ovikello soi tapansa mukaan rumasti ja rauhallisesti. Oven takana oleva henkilö oli ilmeisesti pitänyt ovikellon nappulaa kauan pohjassa ennen kuin päästi irti, sillä se soi kahdessa erässä, mikä sekin kummasti puistatti minua. Kukaan ei ensin mennyt avaamaan, ja toisen soiton kuuluttua Rami käski minun mennä, sillä hänellä itsellään oli kädet täynnä ruoanlaittonsa kanssa.
Se oli kerrassaan järkyttävää – en normaalisti tavannut itseäni paljon isokokoisempia ihmisiä ja pidin itseäni melkoisena jättiläisenä. Mutta nyt tuskin sellaiselta näytin: ovella seisoi siististi asustettu valtavankokoinen mies. Katsoin tätä ensin kysyvästi osaamatta sanoa edes kunnollista tervehdystä, ja hän puolestaan katsoi minua kuin ennennäkemätöntä avaruusoliota. Olin täysin varma, että hän oli varmasti olettanut näkevänsä oven takana jonkun tietyn henkilön. Kuka mies sitten olikaan, en voinut olla ihmettelemättä häntä.
”Tuota… Onkohan tämä väärä osoite, vai… asuuko Mira täällä?” mies avasi ison suunsa ja kuulosti epäröivältä.
”Joo, asuu”, minä rykäisin ja vedin perusilmeen kasvoilleni. ”Hän tulee kai pian…”
Peräännyin ovelta muutaman askeleen. Mies jäi ensin seisomaan ovensuuhun kuin kokisi hetkellistä aivojen vajaatoimintaa, mutta uskaltautui sitten astumaan varovasti sisään tutkaillen samalla arvioivasti ympärilleen.
Tietääkseni Mira oli sulkeutunut kylpyhuoneeseen, kun olin hänestä viimeksi elonmerkkejä saanut. Koputin siis vessanoveen ja kuulutin sen läpi: ”Mira, sinua kysytään.”
Ensin oli hetken hiljaista ja ehdin jo epäillä erehtyneeni Miran sijainnista. ”Äh, minä tulen ihan kohta!” kuulin oven lävitse Miran puhisevan ja kolistelevan sitten jotain.
”Kuka siellä on?” Rami kysyi vaikuttamatta kovin kiinnostuneelta, kun saavuin keittiöön. Hän paloitteli raakaa jauhelihaa paistinpannulla, joka sihisi hieman lämpiämisen merkiksi.
”Onko Miralla mies?” esitin hiljaisen kysymyksen ja sain Ramin kääntämään katseensa minuun.
”Miten niin?” Rami kysyi nostaen toista kulmaansa hieman hämmästyneenä.
”No, joku mies tuli kysymään häntä. Minusta tuntuu, että Mira on menossa treffeille”, tuumin niin hiljaa, ettei se varmasti kuulunut eteiseen. Ramissa näytti heräävän pieni kiinnostus, eikä hän ilmeisesti ollut aiemmin tiennyt asiasta sen enempää kuin minäkään. Hän näytti siltä ettei olisi uskonut minua ja riensi kuin muina miehinä eteisen puolelle vakuuttuakseen asiasta. Rami huikkasi pienen muodollisen tervehdyksen ja käväisi sitten nopeasti omassa huoneessaan.
Ramia näytti selvästi huvittavan, kun hän palasi kokkaustensa pariin. ”Tavattoman salaperäistä”, hän kuiskaisi minulle ja hymyili hieman.
Siirryin takaisin olohuoneeseen ja istuin tällä kertaa keinutuolin sijasta sohvalle. Jatkoin tenniksen tuijottelua, tosin ajattelematta sitä juuri ollenkaan.
Mira tuli lopulta kylpyhuoneesta ulos ja havaitsin hänen laittautuneen oikein hienoksi, mitä minä olin nähnyt tapahtuvan melko harvoin. Nyt olin siis täysin vakuuttunut, että kyseessä oli treffit.
”Ai sinä tulitkin jo?”
”Ei kai se haittaa?” mies kysyi Miralta epäröiden ja vaikutti siltä kuin ei olisi viihtynyt siinä ollenkaan.
”Ei yhtään, minä olenkin valmis lähtöön!” Mira hymyili, kävi pikaisesti omassa huoneessaan ja otti sitten takkinsa naulakosta.
”Onko sinulla oikein montakin miestä?” kyseinen mies kysäisi ja kuulosti korviini todella oudolta. Yritin olla kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon eteisessä käytävään vuoropuheluun, mutta minun oli pakko vähän tarkkailla tilannetta. Varsinkin tuon typerän kysymyksen jälkeen.
”Miten niin?” Mira ihmetteli, kurtisti kulmiaan eikä ilmeisesti huomannut kysymyksen humoristista sävyä, vaikkakin sen takaa paljastui aitoa kiinnostusta asiaa kohtaan. Toisaalta minä kyllä ymmärsin sitä miestä, sillä kai häntä luonnollisesti kiinnosti, miksi treffikumppanin asunnossa majaili miehiä. Oli se silti aika aiheeton kysymys, varsinkin kun treffeille oltiin menossa.
”No, kun minä näin jo kaksi”, mies naurahti kevyesti, vaikka näytti edelleen olevan tosissaan kiinnostunut. Minä ajattelin, että täytyi hänen kyllä olla täysi juntti, jos hän uskoi Mirasta jotain sellaista, mitä olisi syytä epäillä.
Mira puhkesi hentoon mutta syvään nauruun ja yritti siinä samalla laittaa takkia päälleen. ”Minä asun vielä toistaiseksi veljeni kanssa, mutta muutan tuota pikaa omaan asuntoon”, Mira selosti saatuaan naurunsa tukehdutettua ja takkinsa ylleen. Minua ihmetytti kovasti, ettei Mira ollut etukäteen kertonut asuvansa veljensä kanssa, jos treffiseuralaisen kerran oli määrä tulla hakemaan häntä kotoa. Ja miksei hän ollut kertonut treffeistään mitään Ramille?
Moitin itseäni liiasta uteliaisuudesta ja yritin jälleen katsoa television tennisottelua.
”Ahaa”, kuulin miehen mutisevan. ”Mutta heitähän on kaksi”, hän viilasi asiaa vielä lisää, mikä meni minusta jo vähän liian paksuksi. Oli siinä Mirallakin seuraa, ajattelin happamesti.
Mira naurahti jälleen pienesti. ”No, he ovat kiinnostuneita vain toisistaan.”
Mies nosti melkein huomaamattomasti kulmaansa, vilkaisi sitten olohuoneen puolelle ja katsoi minua sillä avaruusolioilmeellään. Siirsin äkkiä kyräilevän katseeni takaisin televisioon.
Mokomakin idiootti, ajattelin kireästi. Mitähän hänenkin päässään liikkui? Vaikka mitäpä se minua kosketti. Ehkä olin vain pahoillani Miran puolesta, että hänellä olin noin epäilyttävää seuraa.
Tuo pari, jonka vasta nyt huomasin olevan epäsopiva huiman kokoeronsa takia – Mirahan oli puolestaan pienuuden perikuva – lähti, ja ovi loksahti heidän takanaan kiinni.
Sammutin television, koska tennisottelu oli käynyt yhä mielenkiinnottomammaksi. En tajunnut siitä nyt enää sitä vähääkään seurattuani hetken aikaa eteisepisodia. Siirryin keittiöön, missä nenään kantautuva ruuantuoksu vain voimistui entisestään saaden minun nälkänikin kasvamaan. Istuin keittiön tuolille ja katselin ajatuksiini uponneena Ramin hääräilyä lieden ääressä.

Rami alkoi pian ihmetellä siskonsa elämänmullistuksia siihen tyyliin kuin olisi jotenkin loukkaantunut, kun sisko ei puhunut hänelle asioistaan.
”Mira ei nykyään kerro minulle sitten yhtään mitään! Ensin hän hommaa huomaamattani itselleen asunnon ja nyt hänellä on jo mieskin.”
Minä mietin, miksi Mira kaikkea veljelleen kertoisikaan, mutta olihan se toki aika tyhmää jättää merkittävistä asioista mainitsematta.
”Eikös se ole ihan normaalia, että hän haluaa itselleen seuraa?” kysyin huokaisten enkä suoraan sanottuna olisi jaksanut enää pätkääkään miettiä kyseistä asiaa. Olihan se sinänsä ihan ymmärrettävää, että Ramia siskonsa salaperäisyys ihmetytti, he sentään olivat jo pitkään asuneet saman katon alla ja luultavimmin olleet melko hyvin perillä toisensa elämistä. Mutta oli Rami ainakin ennen osannut antaa siskolleen yksityisyyttä.
”Joo, mutta vähemmän tyypillistä Miralle. Oletko sinä muka nähnyt Miralla olevan jotain parisuhde-elämää?”
”Enpä oikeastaan…”
”Aivan. Hänellä ei ole ollut sellaista varmaan sitten viime vuosisadan! Muistan hänen murtuneen sen yhden tyypin takia joskus aikoja sitten, eikä sen jälkeen ole näkynyt mitään”, Rami kertoi ja tarkasteli ruokaansa. ”Eli tämä on aika yllättävää.”
”Eikö se sitten ole ihan hyvä asia? Huolestuttavaahan se olisi, jos hän vain murjottaisi yksinäisyydessään”, minä tuumin. Vaikka en minä nyt ollut niin vakuuttunut, oliko tämä Miran seuralainen niin hyvä asia. Tai mistäpä minä sitä tiesin, mutta näin päällisin puolin vaikutelma siitä tyypistä ei ainakaan ollut kovin kehuttava.
”En minä sitä huonoksi asiaksi väittänytkään. Ihmettelen vain tätä Miran yhtäkkistä suunnanmuutosta. Aikamoisen lihaskimpun onkin löytänyt”, Rami jatkoi höpinäänsä.
”Jaa. Oliko oikein komeakin, vai miksi asia sinua niin kovin kiinnostaa?” kysyin leikilläni ja virnistin huvittuneena.
Rami siirsi katseensa kokkauksistaan ja loi minuun syvän katseen. ”Joo joo, siitä miehestä minä tietysti ensimmäiseksi kiinnostuin!” hän tuhahti yhtä leikillään kuin minäkin. ”En minä kyllä häntä niin komeaksi ensisilmäyksellä kutsuisi.”
Minä naurahtelin taas.
”Hmm… Ei kai hän nyt niin rumakaan ole”, tuumailin muka ihan tosissani ja ojensin selkäni suoraksi pitkän pöytään nojaamisen jälkeen.
”Mitähän tuo sitten tarkoitti?”
”Minä sanoin sen lähinnä sinun kiusaksesi.” Näytin Ramille kieltä, ja hän vain pudisteli hymyillen päätään.

”Kuule Rami”, aloitin hetken vaitiolon jälkeen ja valmistelin seuraavia sanoja mielessäni. ”Mitä sinä sanoisit, jos minä muuttaisin tänne?”
Rami katsahti minuun jotenkin kummasti, enkä ottanut hänen katseestaan selvää. Sitten hän käänsi katseensa takaisin paistinpannuun ja pysyi vaiti.
”No?” kysyin hoputtaen ja odotin.
”Oletko sinä aivan tosissasi?” hän kysäisi epäilevällä äänellä, enkä osannut taaskaan tulkita hänen ilmettään.
”Miksi minä laskisin leikkiä tällaisesta asiasta?” Nousin tuolilta ja astelin lähemmäs Ramia.
”Tuota… no, en minä tiedä”, Rami takelteli keskittyen muka ruoanlaittoon, vaikka hän aivan selvästi pohti nyt jotain aivan muuta kuin ruokaansa.
Nojasin tiskipöytään toisella kädelläni ja puristin mietteliäänä huuleni yhteen, kunnes esitin kysymyksen:
”Etkö sinä ole tullut ajatelleeksi tätä?”
Rami pudisti pienesti päätään kääntämättä katsettaan paistinpannusta. En voinut olla hämmästelemättä. Hänen vaitonaisuutensa ärsytti minua suunnattomasti. Rami oli jotenkin niin tukossa – kuten kotonani oleva viemärikin, joka minun oli pitänyt jo ajat sitten hoitaa kuntoon, sillä taloyhtiön hommissa tiesin olevan jotain mätää.
Rami ei puhunut mitään.
”Sinäkö et halua minua tänne?” kysyin hetken päästä yrittäen tavoittaa hänen katsettaan, mikä ei onnistunut. Ramin kasvot olivat nyt jotenkin kiristyneet. Minä en viitsinyt odottaa hänen vastaustaan kauan, vaan tein nopeasti oman päätelmäni. ”Eli et.”
Rami katsahti minuun nyt sanomatta mitään, eikä hän sen puoleen olisi ehtinytkään, kun minä päästin jo reaktioni valloilleen.
”Asu sitten yksinäsi”, korotin ääntäni melkein katkerasti. ”Parempi vain, etten minä tule sotkemaan sinun täsmällisen elämäsi ympyröitä ja täydellisen kämppäsi epäinhimillistä siisteyttä!” Pidin pienen hetken tauon kerätäkseni sanottavaa ja suoristin selkäni. ”Mitä hittoa sinä minulla edes teet?! Taidatkin olla kanssani vain paremman puutteessa.”
Niine sanoineni tömistin eteiseen ja vedin nopeasti kengät jalkaani.
”Markus!”
”Anna olla!” karjaisin ollessani jo ovensuussa ja pamautin sitten oven takanani lujaa kiinni – aivan sama, vaikka naapurit olisivatkin häiriintyneet! Juoksin rappuset alas ja otin rämän polkupyörän alleni.
Asukoon sitten itsekseen omassa, isossa valtakunnassaan! Minähän en edes voisi asua siinä asunnossa, joka oli kuin siisteyden perikuva, ajattelin kitkerästi ajaessani nopeasti pihasta pois. Minua kismitti aivan suunnattomasti.


__________________________________________________________________


Saattaa mahdollisesti jatkua...
« Viimeksi muokattu: 17.01.2009 16:50:19 kirjoittanut Matter Of Course »

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #5 : 17.01.2009 16:59:34 »
Öh.  ::) Tässä on nyt aivokapasiteetti suhteellisen solmussa. Katsotaan saanko jotain sanotuksi.

Tinwen, sanoisin että miljoonat kiitokset kommentistasi, mutta ei se miljoonakaan taida nyt riittää.
Täytynee kertoa, että luin tuon kommentin ensimmäisen kerran kutakuinkin monttu auki. En olisi ikinä osannut odottaa mitään tuollaista. Vaikea sitä oli vielä toisenkin lukukerran jälkeen todeksi uskoa. No, olen tottunut siihen, että tämä novelli ei saa kauhean paljon kommentointia ja kehuja osakseen (mikä on muuten aikalailla kirjoitusmotivaatiota musertavaa). On siis melko vaikea uskoa tuota.
Ensinnäkin siitä olen todella yllättynyt, että tähän noveen edes voi jäädä koukkuun. Se ei kuulosta mahdolliselta, mutta yritän nyt uskoa sen.

Hyvä juttu, jos tuo hidas eteneminen ei siis käynyt pitkästyttäväksi, mitä minä suuresti pelkäsin. Ainakin on joku, joka ei näe sitä huonona asiana. :)

Ehkä tämä vaikuttaa huolitellulta siksi, että olen ilmeisesti käynyt tekstiäni noin tuhat kertaa läpi. O.o No jos ei nyt kuitenkaan niin paljon... mutta joo. Siitäkin huolimatta tökkiviä kohtia kyllä löytyy (ainakin paikoittain), mutta ei se teksti silti varmasti niin pahaa ole kuin silloin joskus kauan sitten, kun Lock & Keysiä aloin kirjoittamaan.

Itse en ole ennen oikeastaan tullut ajatelleeksi tarttuvani niin pieniin yksityiskohtiin. Hienoa, jos se tekee vaikutuksen. :) Itse kyllä pidänkin juuri siitä, että tekstissä on sellaisia periaatteessa merkittömiä vaikka kuitenkin niin tärkeitä pikkuasioita. Hyvä jos olen itse onnistunut luomaan sellaista tekstiä.  :D

Oivoi, toivottavasti teksti nyt sitten jatkossa tarjoaa Ramistakin enemmän. Itse en kyllä oikeastaan osaa sanoa, käykö niin. o_O Ehkäpä.

Joo, sen minä todella tiedän, että meikäläisellä on tapana saada aikaan joskus vähän liian epäselvän pitkiä virkkeitä. Niitä tulee mielestäni nykyään vähemmän, onneksi. Vuosi sitten, jolloin tämä novelli alkoi, kirjoitustaitoni oli varmasti erilainen (ja teksti saattaa noven aikana jollakin tasolla sen vuoksi muuttua, väittäisin sen olevan ehkä aaltoilevaakin o.O) Ja vaikka nyt myöhemmin olen tekstiä lukenut, jotain pitkiä tai muuten tökkiviä lauseita on silti jäänyt... Johtunee ehkä siitä, että itse sitä tarkkailee tekstiään kuitenkin vähän eri tavalla. Mutta voisin toki yrittää vielä parannella joitakin.

Olen myös tietoinen siitä, että olen käyttänyt ajatusviivoja paikoittain vähän liian ahkerasti. Niitä taisi olla vielä enemmän tuossa novellin alussa silloin, kun tämän aloitin. O.o Hoenko nyt liikaa, miten paljon huonompi tämä oli joskus alussa, vai kuvittelenko vain? No joo.

Mutta juu, olen enemmän kuin otettu tuosta kommentista. Se sai myös mut ajattelemaan novelliani vielä erilaisilla tavoilla miten olen ajatellut... Ja se on siis hyvä juttu.. :P

Muttajoo, pitää vielä sanoa suuren suuri kiitos, ja ehkä nyt lopetan tämän aivan turhan höpöttämisen. ^^  :D

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Lock & Keys jatkuu
« Vastaus #6 : 21.01.2009 18:57:38 »
Kommentit ovat toki ihan mukavia. Että jos jotakuta kiinnostaa, niin kommentilla voisi heittää.

Jatkoa siis.



______________________________________________________________




Pääni sisällä kihisi sen verran, etten kyennyt oikeastaan ajattelemaankaan mitään, mutta matkani taittui huomaamattomasti. Tultuani kotikerrostaloni pihaan lukitsin polkupyöräni lukon puolihuolimattomasti ja jätin romun tavanmukaisesti seinään nojaamaan – jalka oli mennyt poikki jo ajat sitten. Myönsin olevani uuden polkupyörän tarpeessa, mutta minulla oli sen verran tärkeämpiäkin tarpeita, etten jaksanut nyt suunnitella sellaisen hankkimista.
Juoksin kerrostalon portaat ylös vähintään kaksi askelmaa kerrallaan kohti ylintä kerrosta, missä hämärä kämppäni sijaitsi. Rappukäytävässä haisi jälleen kerran kuvottavalta, mutta en kuitenkaan kiirehtinyt asuntooni päästäkseni mahdollisimman nopeasti hajua karkuun, sillä eihän minun kodissanikaan kovin raikkaalta tuoksunut. Oven lukko kiristi hermojani entisestään, sen kanssa sai sitten aina tapella. Koko talo oli vain epäkohtia täynnä – miksi minä täällä siis asuin? Päätin siinä samassa, että lähtisin joka tapauksessa siitä loukosta hiiteen mahdollisimman pian, vaikka seuraava asuinpaikka näytti sittenkin olevan aika auki.
Kun ovi vihdoin suostui aukeamaan, sulkeuduin sisälle hämärään ja tunkkaiseen asuntooni heittäen samassa takkini vaatevuoren peittämälle korituolille – naulakkoon en tietenkään jaksanut sitä ripustaa, sellainen oli liian vaivanloista juuri nyt, kun millään ei mukamas ollut mitään väliä. Vaikka kyllähän minä tiesin, ettei se niin ollut.
Asuntoni näkemisen ei ainakaan voinut sanoa vaikuttavan mielentilaani mitenkään positiivisesti. Paikka olisi kaivannut remonttia moneltakin osin, mutta minä olin kyseisessä loukossa asuessani joutunut ainoastaan putkiremontin uhriksi. Minä en tietenkään olisi kaivannut mitään remontteja riesakseni, mutta tämä asunto kyllä. Kaikesta näki, että kerrostalo oli vanha. Tyyli oli suoraan jostain retrokaudelta. Seinien väri matki kai vihreää, mutta siitä minä olin varma, että mikään puhdas väri se ei ollut.
Ikkunat tuntuivat pienentyvän entisestään ja seinät siirtyvän yhä enemmän sisäänpäin. Arvelin, että pian minut varmasti valtaisi ahtaanpaikankammo.
Keittiössä vallitsi tavanmukaisesti kaaos, tällä kertaa erittäin paha sellainen. En ollut taaskaan jaksanut liikauttaa tiskiharjaa aikoihin. Tiskipöydällä lojui likaisia astioita, jotka huusivat pääsyä eroon ruoantähteistä. Ruoka oli tietenkin kuivunut astioiden reunoille jo niin kovin, että minulle tulisi suuria ongelmia saada niitä irti. Nyt en jaksanut murehtia sitä, vaan ennemmin pohtia, miten tyydyttäisin vatsassa kurnimaan jääneen nälkäni. En keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin tilata pitsaa, sillä minulla ei juuri nyt (niin kuin ei yleensäkään) näyttänyt olevan oikein mitään suuhunpantavaa kaappieni nurkissa.

Kun olin saanut reilulla juustolla kuorrutetun pitsan eteeni, aloin ahdata sitä suuhuni liiallisella vauhdilla. En kyennyt nauttimaan siitä suuresta intohimoni kohteesta oikein mitenkään. Pitsa tuntui tällä hetkellä vain ällöttävältä moskalta, vaikka yleensä rakastin sitä. Oikeastaan kaikki tuntui nyt ällöttävältä ja koin oloni turhautuneeksi. Velloin inhossa kaikkea kohtaan, mitä ei tietenkään olisi kannattanut tehdä. Sille ei nyt vain voinut mitään. Päämääräni oli tällä hetkellä vältellä yhden tietyn asian ajattelemista, mikä ei ollut ihan helppo tehtävä.
Mutustin ällöttävää pitsaa istuessani likaisenruskeanvärisellä sohvallani ja silmäilin välillä televisiota, sen pimeän mustaa ruutua. Uskoin television melun olevan vain ahdistavuutta lisäävä asia, joten en viitsinyt pistää vehjettä päälle. Tosin painostava hiljaisuuskin aiheutti ahdistusta, mutta yritin vain sietää sitä sitä.
Olo-/makuuhuoneeni oli hämärä. En useinkaan vaivautunut raottamaan verhoja vähääkään, vaikka se olisi varmasti vaikuttanut tunnelmaan edes hieman parantavalla tavalla. Kaipa olikin ihan hyvä pitää verhot suljettuina, eivätpä ainakaan paksut pölykerrokset hämäryydessä osuneet silmiini niin hyvin. Kaikki huonekaluni olivat aika vanhoja ja ennen kaikkea rumia. En ollut jaksanut hankkia tai oikeastaan tuhlata rahojani uusiin huonekaluihin. Minähän vietin kodissani mahdollisimman vähän aikaa. Oli se silti typerää: miten minulla, joka työskentelin tyylikkäiden huonekalujen parissa joka työpäivä, saattoi olla näin tyylitön koti? Minä olisin huonekaluliikkeen työntekijänä voinut käyttää oikeuttani pieneen alennukseen. Turhaan sellainen alennus kuitenkin oli olemassa, ei minua huvittanut tehdä kodistani yhtään sen paremmannäköistä kuin se oli.
Minua ei kiinnostanut kotona maleksiminen sitten pätkääkään. En vain voinut jäädä tuijottamaan televisiota koko illaksi, joten päätin lähteä ulos piinaavien seinien sisältä, vaikka en yhtään tiennytkään, minne mieltäni olisin lähtenyt tuulettamaan.
Kysyin itseltäni aivan selvän kysymyksen: mitä mies yleensä tekee tuntiessaan itsensä murheelliseksi? Vetää kännit tietenkin, ajattelin kitkerästi ja tuhahdin surkeana töllöttävälle peilikuvalleni. Minä en varsinaisesti ollut sen alan miehiä, mutta lähikapakka tuntui kuitenkin ainoalta varteenotettavalta vaihtoehdolta. Ja menevämpiin paikkoihin minulla ei ollut mitään hinkua. Ensinnäkin ne kaikki olivat liian kaukana, enkä todellakaan jaksanut kävellä niin paljon, saatikka sitten maksaa ylisuurta hintaa taksimatkasta. En sen puoleen muutenkaan kaivannut suurta ihmismäärää ympärilleni. Lämpimässä lähikapakassa tiesin olevan melko rauhallista, vaikka siinäkin oli huonot puolensa: siellä olisi tarpeeksi tilaa kaikenlaisille typerille ajatuksille. Jos olisi ollut mahdollista, olisin kytkenyt loppupäiväksi ajatustoimintani kokonaan pois päältä.

Kapakassa oli hiljaista, kuten olin ennustanutkin. Nykyään paikkaa sieti sentään katsella, sillä sitä oli vähän aikaa sitten remontoitu uuteen uskoon. Siellä oli tainnut olla alkuperäissisustukset ennen remonttia, ainakin siltä minusta oli näyttänyt. Tätä nykyä siellä oli tummanpunaisin sävyin koristeltu sisustus. Baarijakkaroissa tosin ei ollut kehumista, vanhat olivat mielestäni olleet paremmat. Uudet eivät olleet yhtä vankkarakenteisia kuin entiset ja lisäksi ne olivat vielä kamalan rumiakin. Istuin yhdelle tekonahkalla verhotulle baarijakkaralle ja kailotin tilaukseni ennen kuin baarimikko ehti sitä minulta kysyä.
Katselin ympärilleni. Jotenkin minä pidin kapakan seinillä olevista uusista tunnelmavalaisimista – niiden valo oli tarpeeksi huomaamaton ja himmeä, jotenkin rauhoittava. Sain nopeasti viskilasin eteeni, ja otin ensimmäisen tarpeettoman ison kulauksen.
Tuijotin tyhjenevää lasiani apaattisena. Yritin pitää masentavat ajatukset kurissa, mutta suljin silti kaikki muut kuin ne mieleni ulkopuolelle. Surkuttelin kaikkea mielessäni enkä kiinnittänyt huomiota ympäristööni. Ramia saattoi olla vaikea karistaa mielestään, sen olin huomannut aiemminkin – vaikka yleensä vähän erilaisissa tapauksissa. Nyt en taas käsittänyt häntä lainkaan.
Mikä Ramiin oli mennyt? Eikö hän todella tahtonut minua luokseen asumaan? Kysyin itseltäni samoja kysymyksiä moneen kertaan enkä edelleenkään keksinyt, miksi Rami oli käyttäytynyt sillä tavalla.
Kahden jakkaran päähän minusta istuutui vähän liiaksikin laittautunut nainen ja tämä kuulutti kovaan ääneen, mitä halusi juodakseen. Kaikki ne vähäisetkin kapakassa notkuvat ihmiset tai ihmisenpuolikkaat varmasti kuulivat naisen kaipaavan oluttuoppia.
”Elämä käy joskus aika hirvittäväksi…”, nainen mutisi, ja minä ihmettelin, kenelle hän puhui. Kun hän jatkoi puhumistaan, huomasin epäonnekseni sen olevan kohdistettu minulle. Nainen selitti tylsästi jotain siitä, miten kamalaa kaikki oli eikä taas mikään mennyt hyvin. En juurikaan puhua pukahtanut tai oikeastaan kunnolla edes kuunnellut. Minä kun olisin mieluiten vain ollut rauhassa ja istunut tuijottamassa lasiani, joka tuntui sinä hetkenä maailman viehättävimmiltä asialta.
”Et sinäkään kovin iloiselta näytä, huono päivä vai?”
Minä en vastannut mitään, en kerta kaikkiaan keksinyt mitään sopivaa sanottavaa. Minusta ei juuri nyt ollut miksikään seuraksi yhtään kenellekään, vähiten jollekin surkuttelevalle muijalle. Omat murheeni riittivät minulle nyt.
Mumisin kuitenkin lopulta jonkinlaisen myöntävän vastauksen ja vilkaisin hänen olutlasiaan ensin välinpitämättömästi, sitten toisen kerran tarkemmin, mutta silmäni eivät näyttäneet valehdelleen. Hän oli vasta tilannut oluensa, ja nyt lasi oli tyhjentynyt jo vähintään puoleen. Se oli hämmästyttävää. Minä olin sitä mieltä, ettei olut ylipäänsä sopinut naisille, mutten tiennyt mistä moinen käsitys oli minulle tuullut. Kai se oli isäni yksi sukupuolijaotteluun kuuluvista mielipiteistä, joka oli vain jotenkin tarttunut minuunkin.
”Niin on kuule minullakin, mutta sehän ei ole mitään uutta”, muija kertoi ja suki sormillaan oransseja hiuksiaan. Jos minun sallittiin yhtään arvata, tämä naikkonen oli ilmeisesti joku yli varojensa elävä, ehkä korkeintaan väliaikaistöitä tekevä ja hieman viinaanmenevä. Arvelin hänen olevan minua hieman vanhempi, ehkä kolmikymppinen tai enemmänkin. Sinänsä sääli, jos oli jo niinkin nuorena ajanut elämänsä karille.
Sitten en enää jaksanut kuunnellakaan hänen nurinaansa sitäkään vähää kuin oli aiemmin vaivautunut. Kulausteni välissä vain tuijotin lasiani – se oli edelleen jostain syystä todella viehättävä.

Pikkuhiljaa ämmä alkoi todella ärsyttää muutenkin kireitä hermojani. Olin niin huonolla tuulella, että meinasin aivan suoraan käskeä hänen tukkimaan turpansa, mutta sain tuon epäkohteliaisuuden kuitenkin pysymään sisälläni ja vaikenin vielä toistaiseksi.
Lopulta minun oli pakko kysyä: ”Miksi sinä puhut minulle?” En katsonut häntä lainkaan silmiin, en kai ollut tehnyt niin vielä kertaakaan.
”Eikö saisi?” nainen kysyi haastavasti ja loi puolestaan minuun niin läpitunkevan katseen, että havaitsin sen häneen katsomattakin.
”Vaikutanko minä kovin keskusteluhaluiselta?” vastasin kysymyksellä. ”Mitä sinä haluat? Yritätkö sinä ehkä jotain?”
Huomasin nyt, että hän katsoi minua hieman kummissaan, oli kai yllättynyt näinkin sanarikkaasta vuorosanastani. Tai suorasta puhetavastani.
”Mitäs sitten, vaikka yrittäisinkin?”
Keskustelu perustui näköjään ainoastaan kysymyksiin. Minä naurahdin välttelevän kolkosti.
”Älä turhaan. Se ei hyödytä mitään”, sanoin mahdollisimman tyynenä ja pudistin kevyesti päätäni. Nostin viskilasin silmieni eteen ja heiluttelin litkuja pitkin lasin reunoja.
”Oletko aivan varma?”
”Satakymmenenprosenttisesti kyllä.”
Yllätyin nyt itsekin, miten suoraan puhuin tuntemattomalle ihmiselle. Viestitin mielestäni aivan selvästi, että kannattaisi suosiolla jättää minut rauhaan. Uskoin ämmän jo loukkaantuneen, mutta ei sittenkään.
”Enkö minä ole sinusta lainkaan viehättävä?”
Nyt minä en voinut olla nauramatta, tosin kolkosti edelleen. Hämmästelin, miksi nainen kysyi tuollaista suoraan tuntemattomalta ihmiseltä. Hän taisi siis olla vajavaisen sielunsa lisäksi vielä omahyväinenkin. Tai ehkä se johtuikin humalasta, vaikkei hän nyt niin kovin kännipäiseltä vaikuttanutkaan.
En todellakaan tiennyt, mitä sanoa. Tässä tapauksessa minun piti valita sanani tarkkaan, enhän kuitenkaan halunnut vastata suoraan, miten vähän viehättävä tämä nainen minusta oli, sillä se olisi ollut hyvin epäoikeudenmukaista häntä kohtaan: hänhän ei ollut perillä aivan kaikesta. Enkä todellakaan sitä halunnut tuolle muijalle kertoa, miten asian laita oikeasti oli – että minä olin kiinnostunut aivan toisesta sukupuolesta – sellaistahan ei välttämättä kannattanut ihan keille tahansa kertoa.
”Minulla ei pahemmin olisi takeita vastata tuohon”, tyydyin vastaamaan välttelevästi.
”Miten niin?”
Menipä hankalaksi, ajattelin kyllästyneenä ja kurtistin kulmiani.
”Olisi kohtuuttoman loukkaavaa vastata tuohon rehellisesti”, puhuin paksulla äänellä, katsomatta keskustelukumppaniini vieläkään.
”Sinä olet outo”, hän huomautti ja kulautti lasinsa tyhjäksi.
”Kiitos”, tuhahdin enkä kyllä ollut varma, kuuliko ämmä sitä enää. Hän lähti leuka pystyssä pois, ja minä tilasin uuden viskin.
Uskoin, että mikäli asiat olisivat olleet toisin, tuskin olisin kuitenkaan ollut lainkaan kiinnostunut tuosta naisesta. Hänellä oli aivan vääränlainen taktiikka. Ei kai kukaan olisi kiinnostunut hänen valittamisestaan.

Nojasin baaritiskiin tai oikeastaan makasin puoliksi sen päällä. En jaksanut pitää edes silmiäni auki.
”Hei, nukutko sinä?” kuulin baarimikon äänen epäselvästi ja havahduin lähestulkoon totaalisesti tähän todelliseen maailmaan – tai ainakin niin paljon kuin tällä hetkellä kykenin.
”En”, mumisin vasten käsivarttani viitsimättä nostaa päätäni ylös. Hetken päästä ojensin kuitenkin selkäni suoraksi ja join lasini pohjalta loput litkut.
”Vielä yksi”, sanoin nostaen lasini ilmaan ja heiluttaen sitä aika kovakouraisesti.
”Olet sanonut noin jo kaksi kertaa”, baarimikko huomautti kuin uskoisi minun muuttavan vielä mieltäni, muttei kuitenkaan tuntunut aikovan kieltäytyä tilaukseni täyttämisestä.
”Ole sinä vain tyytyväinen, kun kauppa käy”, tuhahdin ehkä turhankin pistävästi. Tiesin olevani hieman huppelissa, mutta annoin itselleni siihen luvan tänään. Minullahan ei ollut kovinkaan usein tapana juoda paljon: olin ollut suoranaisesti kännissä viimeksi sen verran kauan sitten, etten voinut muistaa sitä nyt.
”Suuriakin murheita?” samainen baarimikko uteli antaessaan minulle uuden viskin – en tiennyt, kuinka mones se oli, mutten niin välittänytkään.
”Minulla menee loistavasti!” tokaisin epäuskottavasti ja join suuren kulauksen. Olinko minä todella näin hyvin ulkopuolisten luettavissa?
”Luultavasti sinulla on rakkaushuolia. Sinä olet ihan sen näköinen”, baarimikko totesi näyttäen hyvin varmalta olettamuksestaan.
Minä en sanonut juuta enkä jaata, vaikka tyyppi oli melkoisen oikeaan osunutkin.
”Kyllä niistä selviää”, hän lohdutteli muka asiantuntevasti.
Minä en olisi mitään säälimistä siinä tilanteessa enää tarvinnut, mutten viitsinyt sanoa sitä suoraankaan, joten pysyin suosiolla vaiti.
”Naiset nyt vain ovat hankalia.”
Katsahdin baarimikkoon, ja oli lähellä, etten pamauttanut päin naamaa, miten vähän minua liikutti naisten hankaluus.
Kyllä kai ne naisetkin, ajattelin mielessäni, mutta minulle se oli aivan sama niin kauan, kun pysyivät tarpeeksi kaukana minusta.
”Miehetkö eivät?” mumisin hiljaa huulteni välistä hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hmm…”, tyyppi mutisi eikä ilmeisesti tajunnut, mitä kätkin kysymykseeni – mutten niin ollut olettanutkaan, sillä eiväthän baarimikot tarvinneet älyä. Ainakaan hän ei näyttänyt ymmärtäneen asiani ydintä ja eipä kai hänen tarvinnutkaan. Sitä paitsi kysymykseni oli lähinnä tarkoitettu retoriseksi.
”Älä sanokaan mitään”, kielsin ennen kuin baarimikko ehti ajatella asiaa enempää. Nostin samalla kulmiani yrittäen estää silmäluomiani väsymästä enää enempää.

Kun sain juomani juotua, halusin ’vielä yhden’, vaikka tiesin, ettei se ollut niin järkevää.
”Onkohan se ihan viisasta?” baarimikko kyseli estelevään sävyyn.
”Ensinnäkin: minua ei juuri nyt pahemmin kiinnosta olla viisas. Toiseksi: sinä voit pitää huolta vain omista asioistasi”, selitin niin selvästi kuin siinä tilassa kykenin ja tuijotin tyyppiä päättäväisesti silmiin.
Baarimikko ei pistävästä puheestani huolimatta luovuttanut. ”Mutta se koituu minulle vielä kohtaloksi, sillä olen pulassa sitten, kun sinä sammut, ja minun pitäisi sulkea paikka.”
”Ja minähän en ole sammumassa vielä aikoihin!”
Katsoin ovelle sen auetessa, ja ennen kuin tulokas ehti tulla edes sisälle asti, minä jo tunnistin tämän työkaverikseni, jota en todellakaan halunnut juuri nyt tavata.
”Tai ehkä minä sittenkin vain lähden”, päätin yhtäkkiä, ennen kuin baarimikko ehti suostua myymään minulle vielä yhden viskin. Nousin baarijakkaralta kankeasti, sillä olin istunut siinä liikkumattomana melkoisen kauan.
”Tunnetko sinä tuon?” baarimikko uteli katsoen ovelle päin, kai tulkittuaan ilmettäni.
Kumarruin vielä tiskille. ”Kyllä, valitettavasti.”
Työtoverini Elias oli vähän kumma tyyppi. Tyyppi, joka maalasi kyntensä purppuranpunaisiksi, käytti mitä oudoimpia vaatteita ja värejä ja näytti muutenkin aika kummalta naismaisine kampauksineen. Ulkonäkö ei silti hänessä minua eniten haitannut, vaan hänen persoonallisuutensa. Elias oli suorastaan kirjaimellisesti päällekäyvä persoona. Sain kestää häntä ihan tarpeeksi työajan sisäpuolella, joten en halunnut nyt joutua hänen kynsiinsä – varsinkaan näin humalatilassa, jolloin en ollut yhtä tarkka sanomisistani.
Elias näytti jälleen kerran erittäin omituiselta värikkäässä vaatetuksessaan. Rukoilin, ettei hän huomaisi minua ollenkaan, kun raahauduin ovea kohti. Yritin pitää sopivaa välimatkaa ja kävellä reunassa, mutta tietenkin Elias huomasi minut. Vastasin sitten hänen aurinkoakin loistavampaan tervehdykseensä jonkinlaisella mutinalla ja pakenin paikalta välittömästi. Mitä Elias tuossa typerässä kapakassa edes luuli tekevänsä? Minusta tuollainen hiljaisempi paikka ei oikein ollut hänen suosiossaan, hän viihtyi tietääkseni enemmän diskoissa tai ainakin vähän menevämmissä paikoissa.
Hoipertelin kotiinpäin epätasaiseen tahtiin ja melko uupuneena, mutta löysin lopulta perille ja menin välittömästi nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin myöhään, mutten kyllä ollenkaan virkeänä. Tuntui siltä kuin en olisi nukkunut yhtään, ja olisin halunnut nukkua koko päivän. Pyörin vain ahtaassa sängyssäni miettimässä elämän surkeuksia vähän vähemmän sikeiden unihetkieni välissä, vaikka samat surkeudet seurasivat minua unirajan tuntumillekin. Siinäpä meni yksi päivä sitten täysin hukkaan, mutta mitäpä tuosta. Minua puistatti, kun vähänkin ajattelin Ramia. Minähän en kyllä menisi hänen ovelleen hieromaan sovintoa, ajattelin varmana.
Huomasin Ramin soittaneen minulle edellisiltana kotiin jääneeseen kännykkääni muutaman kerran. Hän soitti minulle tänäänkin kolme kertaa, muttei minua huvittanut vastata. En halunnut puhua hänen kanssaan nyt, vaikka vastauksia olisin kaivannutkin. Minusta vain tuntui nyt epäsopivalta keskustella Ramin kanssa.
En poistunut kotoa koko sunnuntaipäivänä, mutta typerän maanantain koittaessa pakko ajoi minut töihin. Se oli ensimmäinen aamu kuluneen syksyn aikana, jolloin lämpömittarini näytti pakkasasteita, kun lähdin töihin. Se oli taas niitä aamuja, jolloin kirosin melkein ääneen sitä, että minun piti kulkea polkupyörällä. Vanha autonromuni oli jonkin aikaa sitten yllättäen hajonnut, eikä minulla juuri nyt ollut varaa ostaa uutta autoa. Ja kun uuden aioin ostaa, niin se ei sitten enää täällä kertaa saanut olla joku vanha rämä, joka lähtisi käyntiin silloin, kun itse haluaisi. Tarvitsin nyt uuden ja toimivan auton. Sen olin päättänyt.
Kylmä tuuli pisteli poskissani ajaessani melko vauhdikkaasti pyörälläni töihin, mutten jaksanut välittää asiasta. Työpäivä oli yksi kamalimmista. En olisi jaksanut myydä yhtäkään huonekalua ja minulle oli työlästä pitää palvelu ystävällisenä, koska mielipaha vainosi minua joka ikinen hetki. Elias puolestaan tarjosi epäinhimillistä ystävällisyyttä jokaiselle asiakkaalle ja sädehti niin että minä olin ihan sokaistua. Miten joku ihminen todella kykeni säteilemään sellaista energiaa ympärilleen? Se oli suorastaan luonnotonta! Onneksi hän ei sentään näyttänyt niin hirvittävältä tänään. Pomo oli sen verran tarkka siitä, minkä näköisiä työntekijöitä hänen liikkeessään oikein työskenteli ja palveli hänen tärkeitä asiakkaitaan. Jos Elias olisi näyttänyt juuri niin omituiselta töissä kuin vapaa-ajalla, asiakkaathan olisivat varmaan juosseet häntä karkuun. Minunkin teki mieleni juosta.

Kuin tyhjästä Rami ilmestyi luokseni keskellä tapahtumaköyhää työpäivääni. Mitä ihmettä hän luuli tekevänsä minun työpaikallani? Ei hän ollut ennenkään niin tehnyt. Sitä paitsi eikö hänen itsensäkin olisin kuulunut olla töissä? En ehtinyt enempää ihmetellä Ramin epänormaalia käytöstä, kun hän saapui viereeni.
”Miten voin palvella?” kysyin ystävällisen kysymyksen epäystävälliseen sävyyn enkä muka kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota kuin mihinkään muuhunkaan.
”Meidän pitää puhua”, Rami ilmoitti ykskantaan ja kuulosti hyvin vakavalta.
”Ahaa”, tyydyin tuhahtamaan katsomatta häntä edes silmiin.
”Tuo on aivan aiheetonta”, Rami huokaisi ja tuntui puristelevan hampaitaan yhteen.
Keskityin parantelemaan asiakkaiden testailun jäljiltä siirtyneiden tuolien asentoa liian pikkutarkasti. Muutamat tuolit näyttivät siltä kuin kissa olisi loikoillut niillä, sillä tummalta kankaalta erottui pieniä karvoja. Ramille minä en vaivautunut sanomaan mitään. Olin edelleen hänelle vihainen.
”Minä en puhu ennen kuin sinä lakkaat mököttämästä kuin mikäkin pikkupoika”, Rami tiedotti terävästi, mutta niin, etteivät ne vähäisetkään asiakkaat voineet sitä kuulla.
”No älä sitten puhu”, tiuskaisin ilmeettömästi, katsellen edelleen karvaisia tuoleja kuin niitä tuijottamalla voisin vaikuttaa johonkin. Todennäköisesti jollakulla tuoleja testanneella asiakkaalla oli ollut kissan- tai koirankarvoja vaatteissaan.
”Mikä sinua vaivaa?” Rami esitti painokkaan kysymyksen ja tuijotti minua läpitunkevasti, mutta minä pakenin hänen katsettaan parhaani mukaan. Olin jälleen vaiti, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa. Vähätkin ajatukset tuntuivat kadonneen päästäni kuin tuhka tuuleen.
”Älä sitten puhu. Toivottavasti kasvat aikuiseksi!” Rami huudahti yllättäen ja ajelehti nopeasti tiehensä kuin ei olisi siinä koskaan ollutkaan. Mieleeni hän oli kuitenkin jättänyt jälkensä.
Pari lähellä olevaa asiakasta katsahtivat minuun hieman kummastuneina. Pakenin sisään ovesta, jossa luki ’Vain henkilökunta’. Yritin unohtaa äskeisen välikohtauksen välittömästi, vaikkei se kovin helppoa ollutkaan. Muistin nähneeni teippiharjan jossain ja kaivoin sellaisen yhdestä turhista tavaroista pursuavasta kaapista. Palasin teippiharjoineni takaisin liikkeen puolelle ja pyörittelin sitä hermostuneena pitkin samettista kangasta Ramin viimeisin huudahdus toistuen jatkuvasti mielessäni.
« Viimeksi muokattu: 31.01.2009 22:32:53 kirjoittanut Matter Of Course »

Sof

  • ***
  • Viestejä: 104
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #7 : 24.01.2009 21:01:00 »
Okei, tämä kommentti on siis vain luvusta kaksi. Vasta nyt koin olevani siinä kunnossa, että jaksan lukea yhtään mitään tekstiä tietokoneen näytöltä, joten tulin lukemaan tätä vasta nyt. Mutta sitten päätin, että haluan lukea ja kommentoida luvut kaksi ja kolme erikseen, joten kommenttini ilmestyminen tuohon viimeisimpään lukuun liittyen pitkittyy nyt lisää. Tulipa pitkät alkuhöpinät.  :P No, sitten asiaan.

Tämä jäi inhottavaan kohtaan. Olkoonkin, että tiedän, mitä tässä tapahtuu. Mutta ei Markus ja Rami saa riidellä tuollaisen asian vuoksi! Pitää osata keskustella ja sopia!  :D Ne kaksi kuuluu toisilleen.

Repesin alun venyttelykohtaukselle. Mikäköhän siinäkin oli nyt niin hauskaa?  ??? En tiedä, mutta kun kuvittelin Ramin siinä venyttelemässä, niin repesin. Ehkä olen vain outo. Mutta ei se nauraminen huono asia ollut tietenkään. Sehän on vain hyvä, että saat minut repeämään tekstilläsi.  ;D

Miran treffiseuralainen oli hauska.  :D Muistan, kun luin tätä ekaa kertaa ja pidin tästä kohdasta:

Lainaus
”Ahaa”, kuulin miehen mutisevan. ”Mutta heitähän on kaksi”, hän viilasi asiaa vielä lisää, mikä meni minusta jo vähän liian paksuksi. Oli siinä Mirallakin seuraa, ajattelin happamesti.
Mira naurahti jälleen pienesti. ”No, he ovat kiinnostuneita vain toisistaan.”
Mies nosti melkein huomaamattomasti kulmaansa, vilkaisi sitten olohuoneen puolelle ja katsoi minua sillä avaruusolioilmeellään. Siirsin äkkiä kyräilevän katseeni takaisin televisioon.

Niin, sitä vaan, että rakastan tuota kohtaa edelleen!  ;D Haha.

Mitä muuta tässä piti sanoa? Tuskin mitään tärkeää. Tulen lukemaan ja kommentoimaan lukua kolme mahdollisimman pian.  :)
That's the way the cookie crumbles.

Sof

  • ***
  • Viestejä: 104
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #8 : 27.01.2009 20:15:44 »
Ihanaa, Elias tuli!!  ;D Nyt mun elämä on pelastettu. Ehdoton lempihahmoni tästä. <3 Se saisi oikeasti olla tässä niiiiiiiiiin paljon isommassa roolissa. ^^

Nyt siis vihdoinkin kommentoin tätä kolmatta lukua. Miten tässä kesti näinkin kauan? o.o Mä taidan olla todella hidas ihminen. No, sellaista se on joskus.

Lainaus
En ollut taaskaan jaksanut liikauttaa tiskiharjaa aikoihin. Tiskipöydällä lojui likaisia astioita, jotka huusivat pääsyä eroon ruoantähteistä. Ruoka oli tietenkin kuivunut astioiden reunoille jo niin kovin, että minulle tulisi suuria ongelmia saada niitä irti

Miksei Markuksella oli tiskikonetta? :o

Muistaakseni löysin tästä virheen, kaksi mikä-sanaa peräkkäin tai jotain. Ja mielestäni ne olivat vielä tuossa tokassa kappaleessa. Mutta nyt en enää löydä sitä kohtaa. O.o Olenko sokea, vai kuvittelinko koko virheen?

Baariämmä ja baarimikko oli molemmat hauskoja.  :D Mutta ei voita Eliasta! Sen jätkän pitäisi esiintyä tässä enemmän, nyyh.  :( Miksi sinä et voi pitää hänestä?

Tässä tämänkertainen kommenttini. Jatkelehan taas, ja pääsen muistelemaan, mitä tässä tapahtuu seuraavaksi.  :) Ja ai niin, Markuksen ja Ramin pitää sopia! Ja pian! :o
That's the way the cookie crumbles.

neiti seko

  • ***
  • Viestejä: 468
  • Sir Christus...
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #9 : 27.01.2009 20:33:40 »
Lukasin tässä joskus mutta en jaksanu kommaa. Oli kivaa tekstiä. Se sujui ja sitä oli helppo lukee. No joo. Jatkoa? Rakentava asuu kaapissa enkä löydä sitä kaappia varmaan koskaan. Kiitän ja kumarran
I wanna be with you, but I can't. So I sent my heart to you <3

18.7.2009 Olet ikuisesti sydämmissämme<3

Kuolonsyöjät eduskuntaan! XD
LynZ alkkarit nähty :p

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #10 : 31.01.2009 22:45:10 »
Kiitän oikein paljon kommenteista......

Ja laitan jatkoa. Toivottavasti siinä ei nyt ole virheitä. o.O


______________________________________________________________





Lopulta löysin itseni keltaruskean oven edestä painelemasta mustaa, neliönmallista nappulaa, joka oli oven oikeassa reunassa. Se sai aikaan äänen, joka kuului vaimeana oven lävitse, aivan kuten ennenkin – mutta tänään se ärsytti minua harvinaisen vähän. Kai minulla vain oli paljon muutakin ajateltavaa kuin ovikellon ruma ääni. En jaksanut myöskään kiinnittää huomiota oven väriin, joka yleensä ällötti minua melkoisen mittavasti.
Olin virunut yksinäisyydessäni seuraavan viikonlopun tuloon saakka, kunnes sain vihdoin tarpeekseni. Rami oli vielä muutaman kerran yrittänyt tavoittaa minua puhelimitse, mutta minua ei ollut edelleenkään huvittanut vastata hänen soittoihinsa. Nyt mitään ei ollut kuulunut kahteen päivään. Ajatukset olivat pyörineet päässäni – kuten ne pyörivät nytkin – enkä enää ollutkaan niin varma, että halusin jatkaa samaan malliin. Olin harkinnut soittamista, mutta tänään olin päätynyt siihen lopputulokseen, että asia olisi syytä toimittaa kasvotusten, jotta jotain selviäisikin.
Olin kyllä aiemmin päättänyt, etten itse tekisi asian eteen mitään, mutta koska olin jo tyrmännyt Ramin yritykset, eikä niitä nähtävästi jaksanut enää sadella, tässä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua. Olin tullut vihdoin järkiini ja nyt tajusin käyttäytyneeni häntä kohtaan todella raukkamaisesti. Enkä minä edes jaksanut osoittaa mieltäni enää, kun olin tajunnut, miten yksin ja epätoivoinen olin ilman Ramia. Olin tullut miettineeksi, mitä minä tekisinkään ilman häntä. Minulla ei edes ollut muita kuin Rami, mutten tuntenut muille tarvettakaan.
Ovi aukesi, ja Rami seisoi siinä edessäni erityisen hurmaavana ilman paitaa, tuijottaen minua niin, että tunsin oloni jotenkin painavaksi. En yhtäkkiä tiennytkään, mitä olin tekemässä.
”No?” Rami hoputti, huokaisi päälle ja risti kätensä rinnalleen eikä tuntunut edes olevan yllättynyt ilmestymisestäni. Olkapäällään hänellä roikkui pyyhe, mistä päättelin hänen tulleen juuri suihkusta.
”Anteeksi”, sanoin sen yhden ainoan sanan, jonka olin jo suunnitellut sanovani. Tunsin itseni nyt tavattoman raukkamaiseksi.
”Sinä olet säälittävä”, hän huokaisi ja pyysi sen jälkeen herättäen pientä ristiriitaisuutta: ”Tule sisään.”
Minä astuin asuntoon, suljin oven perässäni ja tungin takin naulakkoon. Rami seisoi hiljaisena keskellä eteistä ja tuijotti minua vakavasti. Ruusunpunaiset huulet oli puristettu tiukasti yhteen. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa yhtään mitään, painoin hänet seinää vasten ja nostin hieman hänen leukaansa suudellakseni hänen ihania, kutsuvia huuliaan. Olin ehkä turhankin varovainen varautuessani torjutuksi tulemiseen, mutta Rami yllättikin minut vastaamalla suudelmaani melko voimakkaasti ja kietoi kätensä tiukasti selkäni takaa. Olin tavattoman helpottunut enkä edes muistanut olleeni vihainen. Tunsin sydämeni takovan kovaa rinnassani, mutta kuulin sen korvissani niin, että olisi luullut sen takovan korvanjuuressani. Rami kykeni herättämään minussa niin paljon tunteita, etten oikein itsekään sitä tajunnut.
”Lopetithan sinä sitten vihdoin sen mielenosoituksesi ja tulit takaisin”, Rami totesi hymyillen toisella suupielellään, kun hänen huulensa olivat irronneet omistani. Hän tuijotti minua silmiin yhtä lailla kuin minäkin häntä. Havaitsin hänen savunharmaissa silmissään vihreitä vivahteita, joita olin huomannut vain pari kertaa aiemmin. Kai ne näkyivät vain tietynlaisessa valaistuksessa.
”En minä viitsinyt enää olla erossa sinusta”, supisin hymyillen ja hipaisin Ramin kuumaa poskea sormenpäälläni. ”En pysy elossa ilman sinua.”
”Onko näin?” Rami naurahti lempeästi.
”On”, minä nyökkäsin varmana. Laskin sormeni sivelemään hänen paljasta selkäänsä, sileää ihoaan, joka tuntui menevän kananlihalle.

Kun olin irrottautunut Ramista vastahakoisesti, hän meni keittämään kahvia, koska minä sitä niin mielelläni litkin. Seurasin hänen toimiaan tarkkaavaisesti pöydän äärestä ja hymyilin itsekseni tietämättä siihen edes syytä. Kai Rami vain sai minut niin hyvälle mielelle.
Rami oli melkoisen hurmaava näky, ainakin minun silmissäni – ja varsinkin ilman paitaa, vaikkei häntä niin erityisen lihaksikkaaksi voinut kutsuakaan. Ei hän sentään mikään ihan ruipelo ollut ja hyvältä hänen kroppansa kuitenkin näytti. En minä olisi osannutkaan kuvitella Ramia jonain lihaskimppuna, minusta se olisi ollut jo liikaa.
”Kuule, minun täytyy tuottaa sinulle pettymys”, Rami huokaisi pahoillaan olevana katsoessaan yhteen keittiön kaapeista.
”No kerro.”
”Minulla ei ole sinun herkkukeksejäsi”, hän tunnusti anteeksipyytävästi, aivan kuin olisi ollut kyse isommastakin asiasta. Minä jo olin luullut hänellä olevan jotain vakavaa asiaa.
”Ethän sinä nyt pettynyt hirveästi?”
”Enhän toki, ei se niin kamala asia ole”, vastasin ja jatkoin leikilläni: ”Mikäli sinulla on jotain korvaavaa syötävää.”
”Lohduttaisiko jäätelö yhtään?”
”Kyllä se kelpaa”, tuumin ja seurasin katseellani Ramia, joka suuntasi jo pakastekaapille.
”Kumman sinä haluat, suklaan vai mansikan?” hän kysyi ja näytti minulle kahta pakastimesta löytämäänsä jäätelötuuttia.
”Ota sinä vain kumman haluat”, kehotin ystävällisesti ja odotin kahvinkeittimen saavan tehtävänsä valmiiksi.
”Tosin asia taitaa olla jo selvä, sinähän haluat suklaan ja minä mansikan, eikö totta?”
Nyökkäsin hymyillen ja otin vastaan ruskeakuorisen jäätelötuutin. Suklaajäätelö oli hyvää, mutta toffee oli minusta silti paras jäätelömaku.
Pian sain kuppiini mustaa kahvia, ja Rami istui minua vastapäiseen tuoliin, kuten hän useimmiten teki.
Tunnelma tuntui vakavoituvan melkein silmin nähden ja se sai minut hieman varautuneeksi.
”Joko sinä voit keskustella asiallisesti siitä ehdotuksestasi?” Rami avasi viimein suunsa ja katsoi minua suoraan silmiin.
Vilkaisin häntä pikaisesti puoliksi avatun jäätelötuuttini takaa ja arvioin hänen ilmettään, mikä ei onnistunut oikein hyvin.
”Minä? Sinähän se et kyennyt keskustelemaan mitään!” totesin melko suureen ääneen.
”Ja kukahan se viimeksi piti suurta mielenosoitusta, kun minä yritin tulla puhumaan?” Rami kysyi jotenkin pistävästi.
Nakkelin niskojani ja olin hetken vaiti. ”Miten vain. Ei minun ole mikään pakko muuttaa tänne, jos se tuottaa sinulle jonkinlaisia ongelmia”, sanoin – minäkin hieman pistävään sävyyn. Taisin kyllä ilmaista asian vähän liiankin töykeästi. Asenteeni alkoi taas vaihtua siksi, joka se aiemmin oli ollut, ja minä jo olin kuvitellut päässeeni siitä eroon.
”Niin minä kyllä en ole väittänyt”, Rami oikaisi puhuen tasaisesti, jotenkin virallisesti, mikä ärsytti minua vielä enemmän kuin se äskeinen pistävyys.
”Etpä niin, sinä et väittänyt mitään, et edes sanonut yhtään mitään!”
”Minä vain... jotenkin yllätyin…”, hän selvitti minulle, ja vaikka asia tuntui jäävän jotenkin kesken, minä ehdin väliin:
”Ai niin kovasti, ettet saanut sanaa suustasi? Olisit edes voinut ilmoittaa, että mietit asiaa. En minä vastausta siltä istumalta olisi tarvinnutkaan. Mutta mitä muuta siitä hiljentymisestä olisi voinut tulkita, kuin että sinä et vain halunnut sanoa, miten huono ajatus se sinusta oli?”
”Anteeksi”, Rami huokaisi ja haukkasi palan jäätelöstään. ”Mutta ensinnäkään minä en ole mikään pikainen ihminen, luulisi sinun nyt sen jo tietävän. Ja toiseksi sinä taas satut olemaan joskus hyvinkin pikainen – minä en olisi pahemmin sinulta suunvuoroa saanut, ja sinä vedit jo heti omat johtopäätöksesi.”
”Niin kai”, tyydyin vastaamaan, ja me olimme kummatkin hetken hiljaa, syöden omia jäätelöjämme.
”Sillä nyt ei ole periaatteessa mitään merkitystä. Mutta sinähän sanoit, ettet ole ajatellut asiaa ennen. Etkö sinä tosiaan ole tullut miettineeksi, että minä sattuisin joskus asumaan sinun kanssasi saman katon alla?” kysyin ja toivoin todella, ettei asia olisi niin. Oikeastaan en voinut edes uskoa sitä.
”Olen kyllä. Mutta siis… Joskus tulevaisuudessa”, hän sopersi ja laski kahvikuppinsa kädestään pöydälle.
”Tulevaisuudessa? Odotetaanko eläkeikään?”
Tiesin viisastelevani, mutten voinut sille mitään. Rami jätti viimeisimmän kysymykseni omaan arvoonsa eikä vastannut.
”Minä olen miettinyt sitä nyt. Vieläkö sinä haluaisit muuttaa tänne?”
”En minä mieltäni ole sen suhteen muuttanut”, ilmoitin viileän harkitulla äänellä vaikka saatoinkin mielessäni elätellä jo toiveita.
”Oletko sinä miettinyt tarkasti?” Rami tiedusteli kuulustelunomaisesti ja hörppäsi jälleen kahviaan.
”En minä nyt niin pikainen ole, että ehdottelisin tuollaisia päähänpistosta. Voi kyllä, minä olen miettinyt asiaa paljonkin”, vastasin Ramille mahdollisimman vakuuttavasti ja haukkasin jäätelötuutistani palan.
”Hyvä on. Muuta sitten minun puolestani”, Rami ilmoitti, ja minä yllätyin, koska olin odottanut, että asiaa pitäisi vatvoa vielä enemmän. En tiennyt, mitä sanoisin hänen yllättävään myöntymiseensä.
”Onko asia nyt siis päätetty?” kysyin varmistaakseni. Ramin kasvoille nouseva hymy sai oloni rennommaksi.
”Lyödään vaikka kättä päälle.”
”No, ei se ole tarpeen. Milloin minä muutan?”
”Katsotaan sitä sitten, mutta ei sillä minulle niin väliä ole. Ei kuitenkaan ennen kuin Mira lähtee. Hän muuttaa tuossa kuukauden vaihteessa”, Rami selitti, ja minä yritin hahmottaa päässäni, miten pitkä aika siihen olisi. Nyt meneillään oleva kuukausi oli vasta melko alussa, mutta kyllä se aika nopeasti menisi, minä ajattelin ja hymyilin Ramille.

Illalla minä istuin jälleen Ramin upealla sohvalla, jota olinkin jo ehtinyt viimeisen viikon aikana kaivata – tosin ehkä vähän vähemmän kuin Ramia. Halusin nyt vain unohtaa koko riidan ja oikeastaan koko asian muutenkin. En halunnut vielä stressata itseäni muuton murehtimisella, tai millään muullakaan vakavanpuoleisella asialla. Mieltäni vaivasi ainoastaan se, milloin Rami suostuisi vihdoin tulemaan ja asettumaan aloilleen. Hän seilasi ympäri kämppää, enkä minä tiennyt, mitä hän oikeastaan oli edes tekemässä, mutta kovin kiire hänellä tuntui joka tapauksessa olevan.
”Sinunhan piti tulla tänne istumaan”, muistutin kärsimättömänä, olettaen hänen olevan juuri sinä hetkenä keittiössä, ellei hän ollut ehtinyt jo toisaalle. Hän ravasikin seuraavaksi keittiöstä olohuoneen puolelle, kyykkimään kirjahyllyn alakaapille, mistä hän näytti kovin etsivän jotakin.
”Joo, ihan kohta”, Rami mutisi ja lähti huoneesta eikä ilmeisesti ollut löytänyt etsimäänsä. ”Mihin sinä minua nyt tarvitset?”
”No en erityisesti mihinkään. Mutta kyllähän minä sinua tarvitsen, etkö sinä sitä tiedä?” En ollut ollenkaan varma, kuuliko hän, mitä minä puhuin.
”Joo. Odota nyt hetki…”, kuulin Ramin mumisevan jossain. Hän palasi taas olohuoneeseen ja nyt hänellä oli kädessään jokin punainen esine. Laskettuaan sen keskelle olohuoneen pöytää havaitsin sen kynttiläksi, joka oli epätavallisen pitkänmallinen. Toisessa kädessään Ramilla oli tulitikkuaski, josta hän nappasi yhden tulitikun ja sytytti tulenpunaisen kynttilänsä keltaiseen liekkiin. Sen jälkeen hän sytytti toisetkin, jotka olivat pienempiä ja huomiota herättämättömämpiä. Niitä oli kaksi pöydällä ja kolme kirjahyllyllä – Ramihan siis todella rakasti kynttilöitä. Kun ne oli sytytetty, Rami sammutti kattolampun häiritsemästä niiden luomaa kaunista tunnelmaa, istahti vihdoin viereeni sohvalle, ja minä sain kaapattua hänet kainalooni. Televisiosta tuli joku elokuva, jonka alku ei ainakaan minuun tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta oikeastaan minulle oli aivan sama, mitä sieltä jouduin katselemaan. Pääasia oli, että minä olin nyt tässä Ramin kanssa.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Rami karkasi käteni alta noustakseen ylös ja lähti jälleen keittiöön.
”Minne sinä taas olet menossa?” huokaisin suureen ääneen enkä saanut vastausta.
Pian Rami kurkkasi seinän takaa olohuoneeseen. ”Haluatko sinä viiniä?”
”Hmm”, aloitin miettien pari sekuntia. ”Riippuu siitä, mitä se on.”
”Jaa että mitä viini on?” Rami naurahti laskien leikkiä.
”Ei, kun että mitä viiniä se on”, selvensin, vaikka oletinkin Ramin kyllä tajunneen asian – hän vain vitsaili. ”Valkoviiniä minä en ainakaan nyt juo.”
”No on minulla punaviinejäkin”, Rami ilmoitti ja olin havaitsevani hänessä tyytyväisyyttä kyseiseen asiaan.
”Tietenkin on, ainahan sinulla on siellä koko vuoden viinivarastot”, hymähdin kuin olisin vähän paheksunut asiaa. Ramilla jos kenellä oli viinejä joka lähtöön, mikä oli hänelle harvinaisen tärkeä asia. Hänestä olisi varmaan pitänyt tulla viinitarhailija.
Rami ei sanonut mitään, hänellä oli vain se vastausta kaipaava ilme kasvoillaan.
”No, punaviiniä minä voisin sitten ottaa.”
”Minkälaista? Tulepas itse valitsemaan!” hän pyysi ja katosi jälleen näkyvistä.
”Se on minulle ihan sama. Päätä sinä, kun kerran asian paremmin tunnet.”
Valinnanvaraa kyllä taatusti olisi ollut enkä minä olisi kuitenkaan tiennyt, mitä ottaa.
Rami ei sanonut siihenkään mitään ja pian hän palasi kahden viinilasin kanssa olohuoneeseen, asetti ne pöydälle ja istui jälleen viereeni niin, että minä sain taas vedettyä hänet kainalooni.
”Taasko sinä olet ostanut uudet lasit?” ihmettelin paheksuvasti katsottuani punaviinillä täytettyjä laseja hieman tarkemmin ja huomattuani, etteivät ne näyttäneet laisinkaan tutuilta.
”No… kun ne ovat niin kauniit, eivätkö olekin?” Rami puolustautui ja katsoi minua tiiviisti upeilla silmillään. Hän ilmeisesti keräili laseja, siltä minusta ainakin hyvin vahvasti tuntui.
”Ovathan ne. Sinä olet silti mahdoton.”
”Kiitos”, Rami virnisti ja kurotti pöydälle saadakseen otettua kulauksen omasta lasistaan.
”Mutta mihin sinä noita kaikkia laseja sitten tarvitset?” tiedustelin juotuani minäkin yhden kulauksen viiniä upeasta, korkeajalkaisesta kristallilasista.
”En minä tiedä, mutta eivätpä ne ainakaan käyttämättä jää.”
”Se on kyllä totta.”
Viini ei ollut hassumpaa. Rami ei tosin ostanut kuin laatuviinejä (enkä minä tiennyt, millä tavoin hän luokitteli ne parempiin ja huonompiin.) Halpaviineihin hän ei suostunut kajomaan. Minä en ollut niin asiantunteva, joten olisin varmaan saanut kurkustani alas jotain vähemmänkin laadukasta litkua. Olin ajatellut, että en varmasti olisi juonut viiniä tänä päivänä ollenkaan, ellei Rami olisi opettanut minua juomaan sitä. Väkisinkin olin oppinut, sillä Rami sitä litki niin paljon. Silloin kun olin vasta tavannut Ramin, olin ihmetellyt, miksi hän oluen sijasta joi aina viiniä. Hän ei juonut mitään muita alkoholijuomia. Vaikka minäkin olin siirtynyt aika vahvasti viinilinjalle, olisin kuitenkin mielelläni ottanut myös olutta. Ja kyllä minä sitä itsekseni joinkin. Ramin seurassa oli kuitenkin mukavampaa juoda viiniä.

Elokuva kävi vain sitä oudommaksi ja sekavammaksi, mitä pidemmälle se eteni, enkä oikein missään vaiheessa päässyt juoneen sisälle.
”Saanko vaihtaa kanavaa?” kysyin lopulta tylsistyneenä. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. ”Rami?”
Yritin tavoittaa näköyhteyden Ramin kasvoihin ja sain tehdä pienen havainnon: Rami oli nukahtanut. Enää en ihmetellyt yhtään, miksi hän oli alkanut jotenkin valua sohvalta. Vedin hänet paremmin sohvalle, nojaamaan edelleen minuun. Hymähdin itsekseni Ramille, tartuin sitten kaukosäätimeen ja aloin selata kanavia. Muiltakaan kanavilta ei näyttänyt tulevan mitään mielenkiintoista, mutta pysähdyin jollekin kanavalle, miltä sattui tulemaan jotain vähiten typerää.
Tunsin Ramin vartalon liikkuvan hänen hengittäessään säännöllisesti ja rauhallisesti. Painoin pienen pusun hänen otsaansa, ja huomasin hänen hiustensa tuoksuvan ihanalta.
Kun viinilasini oli tyhjentynyt, päätin juoda Raminkin lasista viinit, koska hän itse ei ollut enää tässä todellisuudessa. Hänen lasinsa oli jäänyt vielä ainakin puolilleen, mutta ei se minulle mikään suuri määrä ollut.
Äänistä päätellen joku oli ovella. Kun avain oli saatu lukkoon, ovi aukesi ja eteisestä kuului äänekäs naurunremakka. Mira oli saanut ison, lihaksikkaan seuralaisensa ovelle saattamaan, mutta tämä lähtikin samassa takaisin eikä jäänyt pidemmäksi aikaa. Joko hän ja Mira eivät olleet viedä edenneet niin pitkälle, tai sitten hän vain pelkäsi homoja. Sellaisia jotkut heteromiehet saattoivat olla, ja kyllä sen heistä huomasi. Olin tavannut muutamia tällaisia yksilöitä. Aivan kuin he olisivat kartelleet minua ja pelänneet minun hyökkäävän päälleen. Minusta sellainen käytös osoitti vain vähäistä aivotoimintaa. Järjenhän siinä olisi pitänyt jo sanoa, miten tavattoman typerää sellainen pelko oli. Hekö itse muka hyökkäisivät jokaisen vastaantulevan naisen kimppuun? Kuulosti aika kaukaa haetulta. Minulla oli sellainen olo, että tämä Miran seuralainen kuului juuri näihin suppeakatseisiin, mutta saatoin toki olla väärässäkin, ja vaikka en olisikaan ollut, asialla ei sinällään ollut minulle mitään merkitystä.
Normaalissa tapauksessa minun olisi varmaan kuulunut käskeä Miraa olemaan hiljempaa, kun Rami nukkui, mutta koska kyse oli tosiaan Ramista, niin sitä käskyä ei luultavasti tarvittu. Miran metelöinti tuskin riitti herättämään sikeäunista Ramia.
Mira hoiperteli olohuoneeseen heitettyään ensin takkinsa tuolille.
”Katsos vain, sinuakin näkee. Minä jo luulin sinun kuolleen”, Mira vitsaili viitaten epätavallisen pitkään poissaolooni ja lysähti toiselle sohvalle, jota ei oikeastaan koskaan oltu taidettu pahemmin käyttää.
Minä en vastannut tuohon mauttomaan vitsailuyritykseen, mutta totesin kysyvään sävyyn: ”Sinulla taisi olla hauskaa.”
”Kyllä oli, oikein mukavaa”, Mira nyökkäsi leveä hymy huulillaan.
”Etkös sinä ole vähän liian aikaisessa.” – Mira katsahti minuun kysyvästi – ”Yleensä tuossa kunnossa tullaan kotiin joskus aamuyöllä kolmen, neljän maissa.”
”No mutta enhän minä ole edes päissäni!” hän huomautti turhankin vakavissaan – minähän vain kiusoittelin.
”Niinhän sinä sanot.”
”Oletko sinä huumannut minun veljeni?” Mira kysyi muka kauhuissaan.
”Miksi minä sellaista tekisin?” naurahdin hiljaa. ”Jostain syystä Rami nukahti.”
”No ei ole ihme, jos häntä väsyttää. Äänistä päätellen hän pomppi täällä valveilla koko viime yön. Olen huomannut sellaisia öitä ennenkin”, Mira selitti jotenkin hajamielisesti, nousi sitten ylös ja ilmoitti painuvansa nukkumaan. Jäin miettimään, mistä syystä Rami oli ollut hereillä koko viime yön. Ei hän kyllä tänään aiemmin mitenkään väsyneeltä ollut vaikuttanut.
Katsoin vielä hetken televisiota, vaikkei sieltä mitään kovin mielenkiintoa herättävää ohjelmaa tullutkaan. Sitten päätin minäkin lähteä nukkumaan. Suljin television, puhalsin kynttilät sammuksiin ja nostin Ramin sohvalta käsivarsilleni kantaakseni hänet sänkyyn. Hymähdin hänen omituisille unenlahjoilleen ja lysähdin sitten itsekin sängylle. Hetken siinä uinuvan Ramin vieressä maattuani vaivuin minäkin untenmaille.

Aamulla silmieni avauduttua näin Ramin siinä edessäni, ja hän katsoi minua suurin, virkein silmin. Hymy kareili kauniisti hänen huulillaan.
”Et olisi herännyt vielä”, hän supatti minulle hiljaa.
”Miksen?”
”Sinua on niin mukava katsella, kun sinä nukut”, Rami selitti ja vaikutti ihmeen iloiselta. ”Sinä näytät niin kauniilta nukkuessasi.”
Vastasin hänen hymyynsä vähintään yhtä mittavasti. ”Hereillä ollessani minäkö sitten olen ruma?”
”Hmh, et suinkaan…–” Asia jäi jotenkin kesken, kun hänen ilmeensä vaihtui yhtäkkiä mietteliääksi. ”Miten minä en muista eilisillasta paljon mitään?”
”Et kai niin, sinähän karkasit untenmaille kesken kaiken”, kerroin viestittäen teatraalisesti kovaa pettymystä asiasta.
”Vai niin… Voi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus.” Rami hymyili edelleen, nyt hieman anteeksipyytävästi, ja kääntyi selälleen tuijottamaan kattoon.
”Nukuitko sinä hyvin?” tiedustelin ja toivoin, että hänen aikaisesta nukahtamisestaan olisi ollut edes jotain hyötyä.
”Kyllä, erinomaisesti – minä näin unta sinusta”, sain mielenkiintoa herättävän vastauksen. Hänen suupielensä eivät vieläkään näyttäneet väsyvän hymyilystä.
”Jaa, minkälaista?” kysäisin kiinnostuneena ja nostin pääni tyynyltä kyynärpääni varaan.
Rami käänsi katseensa katosta minuun. ”Enhän minä sitä nyt sinulle kerro.”
”Ja mikset?” kysyin vähän ihmeissäni ja koskettelin sormillani hänen ihoaan kaulalla. ”Jos uni kerran koski minua, mikset sinä sitä minulle voi kertoa?”
Rami ei vastannut – ilme viestitti, että minun oli turha kysellä asiasta. Hän tuijotteli vain kattoon, ja hymy kareili loputtomasti hänen ruusunpunaisilla huulillaan ilkikuriseen sävyyn.
Painoin huuleni hänen olkapäälleen ja suutelin hänen ihoaan jatkaen kaulalle. Ramin iho oli vain jotain niin sanoinkuvaamattoman ihanaa, sileää ja pehmeää ja tuoksui ihanalta. Pian jo suutelin hänen makeita, ruusuisia huuliaan – jotka olivat jo valmiiksi raottuneet kuin olisivat odottaneet minun huulteni tuloa.
Rami naurahteli, mikä sai minut havahtumaan ajatuksistani.
”Mikä sinua naurattaa?” kysyin korkeintaan kahden sentin päässä hänen kasvoistaan.
”Sinä olet vain niin… innokas”, hän nauroi ja katsoi minua silmiin.
Vetäydyin kauemmas. ”Jaa, kiitos vain”, tuhahdin ja käännyin toiselle kyljelleni, poispäin Ramista. Mitä naurettavaa siinä muka oli? En käsittänyt ollenkaan.
”Hei, et kai sinä oikeasti vetänyt hernettä nenääsi?” Rami kysyi vieläkin naurua äänessään, mutta hieman eri tavalla kuin äsken, siirtyessään lähemmäs minua. ”En minä sitä pahalla tarkoittanut!” Hän ajelehti päälleni ja liukui siitä toiselle puolelleni, melkein putosi sängyn reunalta lattialle. Hänen täytyi kiertää käsivartensa ympärilleni estääkseen sen.
”Tiedätkö, mikä sinä olet?” Rami kysyi ja hipaisi sormellaan nenänpäätäni.
”No?” Nostin kulmaani enkä vastannut hänen hymyynsä.
”Ihan höpsö”, hän huokaisi ja hymyili minulle loputtomasti upeilla huulillaan. Nyt en enää kertakaikkiaan voinut olla hymyilemättä.
Rami painoi huulensa kaulalleni.
”Onko sinun pakko olla noin vastustamaton?” huokaisin mielihyvän vallassa haroen sormillani hänen hiuksiaan.
”Tietenkin, muruseni”, kuulin hänen mutisevan vastauksensa kaulaltani. Se sai minut hymyilemään yhä enemmän.
”Mutta kuule, minusta tuntuu, että sinä saat pian onkia minut lattialta, ellet tee asialle jotain.”
Vedin Ramin sängyn reunalta päälleni kääntyen samalla selälleni. Rami ei irrottanut huuliaan kaulaltani, enkä minä kyllä niin olisi halunnutkaan. Rutistin häntä käsilläni niin lujaa kuin uskalsin – enhän minä häntä sentään halunnut musertaa.
Rami makasi puoliksi päälläni ja hengitti kaulaani raskaasti kuumaa hengitystään. Miten joku saattoikaan olla noin uskomattoman ihana? Jäin vielä miettimään sitä hänen jo noustuaan sängystä ja tehdessään joka-aamuista venyttelyään.

Rami mittaili kahvinporoja keittimeen, kun minä tulin keittiöön. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja suutelin hänen niskaansa.
”Hei, vähän käytöstapoja, jooko”, Mira pyysi pingottuneella äänellä pöydän äärestä hörppiessään mitä luultavimmin tapansa mukaisesti appelsiinimehua siitä silmiinpistävän neonsävyisestä, oranssista muovimukistaan.
”Ai katsos, sinäkin olet olemassa”, tein kiusoittelevan havainnon ja menin minäkin istumaan pöydän ääreen.
”Olen minä vielä ainakin toistaiseksi, jos en satu nyt tässä kuukahtamaan. Voisitte tietenkin säästää minut kaikelta intiimimmältä puuhalta.”
”Sinulta sitten aina löytyy jotain valittamista”, Rami tuhahti siskolleen ja nosti kahvinporoilla täytetyn peltipurkin takaisin yhteen keittiön kaapeista.
”Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi istua tässä ihan hiljaa ja kiltisti teidän lääppiessä toisianne?” Mira kysyi ja nosti kulmaansa Ramille.
Minua hieman nauratti, mutta Rami huokaisi syvään enemmän hermostuneena kuin huvittuneena ja meinasi kai sanoa jotain ennen kuin Mira ehti vielä jatkaa:
”Kai minullakin on joku oikeus pitää ruokahaluni. Onhan tämä sentään minunkin kotini.”
”Niin on joo”, Rami nyökkäsi ja lisäsi hyvin painokkaasti: ”Vielä.”
Mira ei sanonut enää mitään, mitä minä ihmettelin – hänethän oli luotu väittämään kaikessa vastaan. Se keskustelu kuoli siihen, eikä kukaan puhunut mitään.
« Viimeksi muokattu: 04.02.2009 19:34:01 kirjoittanut Matter Of Course »

neiti seko

  • ***
  • Viestejä: 468
  • Sir Christus...
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #11 : 31.01.2009 23:16:34 »
Söpöä<3 Onneksi nui sopi<3 Sori rakentava on vähän heikossa hapessa tuolla komerossa joten se siitä. Jatkoa joskus? Kiitän ja kumarran
I wanna be with you, but I can't. So I sent my heart to you <3

18.7.2009 Olet ikuisesti sydämmissämme<3

Kuolonsyöjät eduskuntaan! XD
LynZ alkkarit nähty :p

Sof

  • ***
  • Viestejä: 104
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #12 : 02.02.2009 21:36:16 »
Jes, ne sopi!  :D Hyvä hyvä. Ei nämä kullat saa kauaa riidellä, kun ovat niin luodut toisilleen. <3

Tässä muuten samaistuin vahvasti Markukseen, koska itse olen myös tällainen pikainen ihminen, ja joudun sietämään erästä kaikkea muuta kuin pikaista ihmistä (J) lähes päivittäin. ^^ Onneksi en sentään joudu seurustelemaan hänen kanssaan, koska silloin ei voisi välttyä riidoilta, kuten eivät voi nämäkään miekkoset tässä.  ;D

Lainaus
Laskettuaan sen keskelle olohuoneen pöytää minä havaitsin sen kynttiläksi, joka oli epätavallisen pitkänmallinen. Toisessa kädessään Ramilla oli tulitikkuaski, josta hän nappasi yhden tulitikun ja sytytti tulenpunaisen kynttilänsä keltaiseen liekkiin. Sen jälkeen hän sytytti toisetkin kynttilät, jotka olivat pienempiä ja huomiota herättämättömämpiä. Niitä oli kaksi pöydällä ja kolme kirjahyllyllä – Ramihan siis todella rakasti kynttilöitä. Kun kynttilät oli sytytetty, Rami sammutti kattolampun häiritsemästä kynttilöiden luomaa kaunista tunnelmaa, istahti vihdoin viereeni sohvalle, ja minä sain kaapattua hänet kainalooni.


Tuossa toistetaan kauheasti kynttilä-sanaa. Ja tässä taas viini-sanaa:

Lainaus
Viini ei ollut hassumpaa. Rami ei tosin ostanut kuin laatuviinejä (enkä minä tiennyt, millä tavoin hän luokitteli viinit parempiin ja huonompiin.) Halpaviineihin hän ei suostunut kajomaan. Minä en ollut niin asiantunteva, joten olisin varmaan saanut kurkustani alas jotain vähemmänkin laadukasta litkua. Olin ajatellut, että en varmasti olisi juonut viiniä tänä päivänä ollenkaan, ellei Rami olisi opettanut minua juomaan sitä. Väkisinkin olin oppinut viiniä juomaan, koska Rami sitä litki niin paljon. Silloin kun olin vasta tavannut Ramin, olin ihmetellyt, miksi hän oluen sijasta joi aina viiniä. Hän ei juonut mitään muita alkoholijuomia. Vaikka minäkin olin siirtynyt aika vahvasti viinilinjalle, olisin kuitenkin mielelläni ottanut myös olutta. Ja kyllä minä sitä itsekseni joinkin. Ramin seurassa oli kuitenkin mukavampaa juoda viiniä.


Mutta nuo nyt vaan ovat tuollaisia, eivätkä mitään järkyttäviä mokia.  :) Ja sitten tuosta bongasin yhden kirjoitusvirheen:

Lainaus
”No ei ole ihme, jos häntä väsyttää. Äänistä päätellen hän pomppi täällä valveilla koko viime yön. Olen huomannut sellaisin öitä ennenkin”, Mira selitti jotenkin hajamielisesti, nousi sitten ylös ja ilmoitti painuvansa nukkumaan.

sellaisia?

Tuo toiseksi viimeinen kappale, joka kertoi tuosta aamusta, oli tosi söpö. <3 Rakastuin siihen. Haha.  ;)

Jatkelehan taas pian, niin pääsen muistelemaan, mitä tässä tapahtuu seuraavaksi.  :D
That's the way the cookie crumbles.

Matter Of Course

  • ***
  • Viestejä: 7
  • Love is all we need
Lock & Keys jatkuu
« Vastaus #13 : 28.02.2009 21:16:22 »
Päätinpä sittenkin vain jatkaa, vaikkei oikeastaan pitänyt... O.o



___________________________________________________________________________________



Mira oli saanut uuden asuntonsa haltuunsa ja aloittanut muuton. Sitten minäkin olin päässyt raahaamaan kamppeitani Ramin asuntoon. Muutamat tavarat olin myynyt pois halvoilla hinnoilla – mitäs niistä vanhoista kamoista nyt olisi maksettukaan – ja olohuoneen pöydän sekä pakastearkkuni olin antanut Miralle ilmaiseksi, vaikka hän ensin oli epäillytkin, mahtoiko kone olla joku vanha, hajoamispisteessä oleva rämä. Vanha se kyllä oli, mutta toimi mielestäni täydellisesti ja oli juuri sopivankokoinen yhden ihmisen käyttöön.
Rami oli jäänyt siivoamaan kellarivarastoa, kun minä tulin jälleen yhden pahvilaatikon kanssa monien muuttolaatikoiden täyttämään asuntoon, tulevaan kotiini – tuo ajatus tuntui minusta edelleen hieman vieraalta. Olin aina viihtynyt tässä asunnossa paljon, mutten osannut ajatella sitä kodikseni.
Mira oli siellä pakkaamassa, vaikkakin juuri parhaillaan hän näyttikin tekevän jotain muuta kuin raatavan tavaroidensa kanssa. Hän istui olohuoneessa Ramin sohvalla vieressään pahvilaatikko ja kädessään joku avonainen kirja tai vihko ja hymyili jotenkin hänelle epänormaalilla tavalla.
”Saanko kysyä, mitä sinä teet?” utelin tullessani peremmälle olohuoneeseen.
”Vilkaisen vain näitä vanhoja valokuvia”, hän mumisi nopeasti keskittyen enemmän puuhaansa kuin puheeseen ja hymyillen yhä sitä vähän vähemmän miramaista hymyään. ”Saara näytti lapsena ihan enkeliltä.”
Menin lähemmäs, mutten ehtinyt nähdä kyseistä kuvaa, kun Mira jo käänsi sivua.
”Katso, tuossa Rami on pienenä.”
Istuin sohvalle ja katsoin mielenkiinnolla Miran osoittamaa kuvaa. En ollut ennen nähnyt Ramista lapsuuskuvia – tai paljon muitakaan valokuvia. Siinä kuvassa arvioltani noin viiden vuoden ikäinen poika istui hiekkarannalla ison hiekkalinnan vieressä siristellen silmiään luultavasti kirkkaan auringonpaisteen vuoksi. En uskonut, että olisin mitenkään tunnistanut kuvasta Ramia, jollen olisi tiennyt sen olevan hän.
Mira käänteli valokuva-albumin sivuja ja osoitti minulle taas jotain. ”Siinä on hänestä hieman selvempi kuva.”
Tämä kuva oli suurempi, Rami oli siinä ihan etualalla ja taustasta päätellen kuva oli otettu joulunaikaan. Hän ei kyllä näyttänyt juurikaan sen enempää Ramilta siinä kuin äskeisessäkään kuvassa, vaikka kasvot näkyivät tässä paremmin. Mutta tarkemmin kun katsoin, saatoin huomata siinä ehkä jotain samaa näköä nykyisen Ramin kanssa.
”Aika sievä pojaksi”, Mira tirskahti ja kampasi silmiensä eteen pyrkivän, punertavan hiussuortuvan takaisin korvansa taakse.
”Jaa, väitätkö sinä, ettei hän näytä pojalta? En minä nyt tuota tytöksi menisi luulemaan.”
”No, ehkei hän nyt ihan tytöltä näytä, mutta… Äh, unohda.”
Minä tuhahdin naurahtaen Miran puheille ja tiesin voivani jättää ne omaan arvoonsa. Hän nyt puhui mitä sattui.
Mira ohitti omat kuvansa nopeasti enkä ehtinyt pistää niistä mitään merkille.
”Tuossa Rami kävelee käsillään. Hän harrasti sitä kakarana aika useinkin.”
Katsoin kyseistä kuvaa tarkasti. ”Ai hänellä on sellainenkin taito? Enpä ole tiennytkään.”
”No luuletko sinä, että hän nyt enää tuohon pystyisi? Tuskin hän on aikoihin käsillään kävellyt. En minä ainakaan ole nähnyt hänen tekevän sitä kuin joskus noin kymmenenvuotiaana viimeksi. Tuossa hän on varmaan joku kahdeksanvuotias.”
Mira penkoi vieressään olevaa pahvilaatikkoa, raotti yhden albumin kantta ja heitti sitten sen sivummalle.
”Mitä siinä oli?” kysyin kuulostaen ehkä liiankin kiinnostuneelta. Ramin kuvat olivat herättäneet mielenkiintoni.
”Minun koulukuviani”, Mira vastasi nopeasti, kuin väheksyen niitä ja otti käsiinsä seuraavan vihkosen. ”Tämä onkin Ramin. Siinä on koulukuvat ja muut…” Hän ojensi albumin minulle, ja minä aloin heti tutkia, mitä sen kannet pitivät sisällään.
Ensimmäiset kuvat taisivat olla päiväkotiajoilta. Niissä Rami näytti suhteellisen iloiselta, mutta koulukuvat olivatkin eri maata. Ensimmäisessä kuvassa hänellä oli vähän pihalla olevan näköinen ilme. Etuhampaissa oli suuri rako ja se näytti mielestäni melko hassulta. Olihan se toki ihan normaalia tuossa iässä. Seuraava kuva oli ilmeetön, samoin seuraava ja sitäkin seuraavat. Niissä ei näkynyt hymynhäivääkään, mikä oli minusta sääli. Ei Ramin olisi tarvinnut näyttää niin haudanvakavalta. Mistäköhän moinen johtui? Kuvat eivät paljoakaan eronneet toisistaan, mutta niissä oli jo ihmeen paljon tuttuja piirteitä. Jokaisessa oli se hieman Ramia muistuttava, harmaasilmäinen poika, joka tuijotti tiiviisti kameraan. Ainoastaan lapsekkuus katosi aina hieman seuraavaan kuvaan siirryttäessä, ja yläastekuvissa alkoi näkyä jo joitain miehisyyden piirteitä. Muutamissa hänen hiuksensa näyttivät lähestulkoon mustilta, johtuen kai erilaisista valaistuksista. Hän näytti vain niin jotenkin viralliselta, ja se ärsytti minua.

Rami palasi jonkin ajan kulutta sisälle asuntoon. Hänen musta paitansa oli kellarisiivouksen jäljiltä ihan pölyinen. Kellari taisikin olla ainoa paikka, missä Rami sieti pölyä, sillä siellä hänen ei tarvinnut viettää aikaansa.
”Mitäs täällä vain istuskellaan?” Rami kysyi saapuessaan olohuoneen ja siirsi sitten katseensa minusta valokuva-albumiin, joka ei ilmeestä päätellen ollut hänestä lainkaan mielekäs esine. ”Voi ei.”
Rami nappasi samassa albumin minun edestäni pöydältä, mistä minä sitä olin katsellut.
”No?” ihmettelin ja rypistin otsaani.
”Voi ei... Miksi sinä tällaisia katsot?” Rami henkäisi selatessaan albumia nopeasti ja puhui siihen tyyliin kuin olisin tehnyt jotain hyvin väärää.
”Eikö olisi saanut?” kysyin ihmeissäni.
”No ei ihan välttämättä. Nämähän ovat aivan järkyttäviä”, hän puuskahti ja selasi sivuja uudelleen. Jonkinnäköinen inho paistoi hänen kasvoillaan, kuin albumissa olisi ollut jotain todella vastenmielistä.
”Niin itse asiassa ovatkin, johtuen siitä, että sinä näytät niissä niin kamalan totiselta”, kerroin oman kantani ja tavoittelin albumia takaisin. En ollut vielä päässyt loppuun asti, sillä yläastekuvien jälkeen oli vielä lisää kuvia ja halusin ottaa niistäkin selvää. ”Nehän olisivat täydellisiä, jos sinä olisit viitsinyt nostaa suupieliäsi edes vähän sille kameralle!”
”Ei siinä paljon hymyilyttänyt, minä vihasin kaikkia kuvauksia!”
”Niin, Ramihan oli aina aikeissa lintsata niistä”, Mira puuttui keskusteluun. ”Mutta äiti kyllä piti kaikista kuvauksista huolen, jokaiseen oli mentävä vaikka kuumeessa. En kyllä vieläkään tajua, että minkä ihmeen takia.”
”Saanko minä nyt sen takaisin?” pyysin Ramilta melkein anovasti ja ystävälliseen sävyyn. Hän piteli albumia edelleen kädessään.
”Miksi?”
”No koska minä haluan nähdä kaikki kuvat!”
”Mitä jos et saa?”
”Sitten minä tulen hyvin surulliseksi”, vastasin muka hyvin vakavissani, katsoen häntä teatraalisen anovasti.
”Rami, haluatko sinä itsellesi jonkun näistä valokuva-albumeista?” Mira keskeytti minun ja Ramin epävirallisen kinan ja katseli pahvilaatikkoonsa.
”En!” Ramin vastaus tuli niin pontevasti, että se yllätti minut. ”Vie kaikki mukanasi tai hävitä kokonaan, kunhan et jätä niitä minun riesakseni!”
”Noinko paljon sinä välität näistä muistoista?” Mirakin oli ihmeissään.
”Kyllä”, Rami vastasi ja pamautti kädessään olevan valokuva-albumin pöytään. ”Ja tämän voisi vaikka polttaa.”
”Eihän voi”, estelin ja nappasin tuon väittelynkohteen samassa käteeni. ”Tätä et kyllä tuhoa. Minä voin pitää sen, jos sinä et halua.”
Rami vain huokaisi muttei ryhtynyt enää vastaväitteisiin, mitä minä olin odottanut. Hän lysähti vierelleni sohvalle ja kysyi huokaisten, miksi minä sen niin välttämättä halusin säilyttää.
”Minä pidän niistä kuvista, vaikket sinä niissä hymyilekään! Ja pidän tämän kyllä poissa sinun silmistäsi, jos se sinua noin kovin inhottaa”, lupasin ja pidin albumista kiinni, jottei Rami olisi enää vienyt sitä. Ihmeellinen taistelu yhdestä valokuva-albumista!
”Tee mitä haluat”, Rami luovutti lopulta muttei suostunut katsomaan omia kuviaan kanssani.
Mira nousi ja ilmoitti lähtevänsä taas viemään muutamia laatikoita uuteen asuntoonsa. Muutto oli jo sillä mallilla, että hän nukkui yöt uudessa kodissaan. Niin nukuin kyllä minäkin. Tänään en enää jaksanut edistää muuttoani enempää, koska minulla ei sen asian kanssa niin kovaa kiirettä ollut.

”Sinusta on varmaan ilo päästä tästä asunnosta”, Rami arveli enemmän toteamuksena kuin kysyäkseen ja laittoi astioita vaahtomuovilla pehmustettuun pahvilaatikkoon. Hän oli auttamassa minua muuttolaatikoiden pakkaamisessa ja raahaamisessa uutteen asuinpaikkaani, ja me olimme parhaillaan minun melkein entisessä asunnossani. Muuttoprojekti oli lähes loppusuoralla, mikä lohdutti minua sen rasittavan työn keskellä, vaikka tässä muutossa ei juuri raatamista ollutkaan – eihän minun paljon tavaroitani tarvinnut Ramin luokse kantaa. Näihin määriin ei tarvittu edes muuttoautoa. Lähes entisessä asunnossani oli kuitenkin melkoisesti tehtävää.
”Kyllä, enemmän kuin ilo”, minä vahvistin. Rami ei pitänyt asunnostani ollenkaan. Rehellisesti hän olisi voinut sanoa, että kämppä oli hänen mielestään aivan hirveä – kyllähän minä sen tiesin, vaikkei hän ollut niin minulle koskaan suoraan sanonutkaan. Se vain näkyi hänestä paremmin kuin hän tiesikään. Mutta ei se minua yhtään haitannut, minähän olin itse oikeastaan samaa mieltä – varsinkin nykyään, kun seinät tuntuivat aina kaatuvan päälle. Vaikka täytyi silti myöntää, että nyt hyvästelyn ollessa käsillä minulle tuli jotenkin haikea olo. Olinhan minä sentään asunut tässä asunnossa jo kuutisen vuotta. Mutta loppujen lopuksi siitä eroon pääseminen oli oikein huojentavaa.
”Nuo verhot minä haluan olohuoneeseen”, Rami tiedotti yhtäkkiä kuin äkillisestä päähänpistosta ja meni ikkunan luokse tutustumaan vaaleisiin verhoihin lähemmin. ”Jos sinulle vain sopii.”
”Tietenkin. Hyvä, jos sinä kelpuutat täältä edes jotain.”
Minun kodistani ei vielä ollut tuntunut löytyvän mitään, mistä Rami olisi oikeasti pitänyt. Tämä yllätti minut positiivisesti.
”Sinä et varmasti ole pessyt näitä sitten viime vuosisadan, vai olenko aivan väärässä?” hän arveli tutkiskellessaan arvioivasti kultaisin pystyviivoin kirjailtuja verhoja tarkemmin.
”Itse asiassa… olet. Kun minä en ole pessyt niitä viime vuosisadallakaan, jos nyt oletetaan minun olleen elossa silloin, mikä on konkreettisesti mahdotonta… Niin siis, en ole pessyt niitä ikinä”, tunnustin varovasti ja varauduin Ramin paheksuvaan katseeseen. Ja sellaisen hän minuun todella loikin.
”Miten sinä olet voinut elää näin epäsiististi?” Hän tuli luokseni edelleen se paheksuva ilme kasvojensa koristeena. Aivan kuin verhojen pesemättä jättäminen olisi ollut suurikin rikollisuus.
”Ei kai se nyt noin hirveää ole?”
”Kuule, siisteys on hyvin tärkeä asia. Mutta ei hätää, minun kämpässäni siivotaan säännöllisesti, etkä muuten sinäkään ihan työttömäksi jää”, Rami ilmoitti hymyillen kiusoittelevasti. ”Tästedes siivoamista on sitten turha pakoilla.”
En sanonut mitään, nyrpistin hänelle vaan nenääni muka loukkaantuneena hänen vaatimuksestaan. Vihasin kyllä siivoamista aika sydänjuuriani myöten, mutta ajattelin kuitenkin selviytyväni siitä velvollisuudesta jotenkuten, edes Ramin mieliksi.
Rami kävi hakemassa minun keikkuvan jakkarani ja nousi sille irrottaakseen verhot katosta.
”Älä vain putoa sieltä”, varoitin häntä enimmäkseen leikilläni.
”Luuletko sinä, ettei minulla ole tasapainoa yhtään? Kai minä nyt tästä selviän!”
”No anteeksi, kunhan sanoin. Täytyisikö minun kuitenkin tulla pitämään sinusta kiinni?” kysyin leikkimielisesti ja hymyilin hänen tasapainoilulleen keikkuvalla jakkaralla.
”Kyllä minä pysyn pystyssä!”
”Oletko aivan varma?”
”Lopeta nyt ennen kuin minä hermostun ja sitten ainakin putoan”, Rami varoitti, ja minä päätin vain sulkea suuni.

Me veimme muuttolaatikot autoon. Se oli viimeinen lasti siltä erää ja pian olikin varmaan tulossa viimeiset kamppeet asunnosta ulos. Tosin en ollut vieläkään päässyt eroon pyykinpesukoneestani. Se oli vielä sen verran uusi, etten halunnut heittää sitä menemään tai myydä sitä liian pienellä hinnalla. Kukaan ei ollut halunnut ostaa sitä minulle tarpeeksi mielekkäällä hinnalla. Rami piti ennemmin oman pesukoneensa, vaikka se olikin vanhempi kuin minun. Minun pesukonettani voisi kuitenkin jonkin aikaa säilyttää kellarissa, jos muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.
Istuimme autoon, ja Rami tietenkin ajoi, koska se oli hänen autonsa. Ja varsin upea auto olikin. Minua harmitti, koska en ollut vielä saanut omaa autoa hankituksi. En haluaisi enää kauaa kulkea pyörällä töihin, sillä talvikin oli jo käsillä, eikä silloin ollut kovin mukavaa tai turvallistakaan ajaa pyörällä.
Perille tullessamme Mira oli tyhjentämässä entistä huonettaan. Hän raahasi tavaroitaan uupuneennäköisenä ulos ja palasi taas hakemaan lisää.
”Minä lopetan tältä päivältä”, hän ilmoitti sitten ollessaan jälleen menossa ulos yhden pahvilaatikon kanssa.
”Ehkä se olisi ihan järkevää”, Rami tuumi arvioiden siskonsa rasittuneen näköistä olemusta.
”Ai niin, tässä on tämä avain”, Mira sanoi vielä ennen kuin avasi oven ja ojensi avaimen Ramille.
”Etkö sinä tarvitse tätä enää?” Rami ihmetteli ottaessaan metallinhohtoisen esineen vastaan. ”Eikö sinulla ole täällä enää mitään?”
”On, mutta minä soitan sitten ovikelloa. En muuten tule huomenna. Nähdään!” Miran mentyä Rami tuli olohuoneeseen, missä minä istuin lattialla ja kokosin omaa nojatuoliani, jonka oli määrä saada paikka uudessa kodissani. Rami pudotti avaimen paidankauluksestani sisään.
”Hmh, pitikö se nyt sinne tunkea?” ynähdin ja katsoin Ramin perään muka vihaisena, vaikka ei hän sitä tainnut edes nähdä.
”Piti”, hän vastasi naurahtaen mennessään keittiöön. ”Anteeksi.”
Pudotin uuden avaimeni paidan alta lattialle ja silmäilin sitä pikaisesti ennen kuin pujotin sen avainnippuuni.

Mira oli muuttanut, ja minäkin olin viimein saanut kaikki tavarani entisestä asunnostani pois. Asuin nyt siis virallisesti Ramin luona, mikä tuntui vielä vähän omituiselta, sillä en sisäistänyt asuntoa kodikseni, vaikka olinkin viettänyt siellä rutkasti aikaani. Tiesin kuitenkin tottuvani uuteen kotiini pian. En minä entiseen asuntooni ainakaan haikaillut ja minusta oli hienoa vihdoin jakaa elämä Ramin kanssa täysin.
Rami oli pessyt minun verhoni, jotka hän oli entisestä olohuoneestani bongannut ja nyt hän ripusti niitä oman olohuoneensa ikkunan eteen. Seurasin toimitusta hiljaisena istuessani olohuoneen sohvalla.
”Eikö ole jotenkin rohkeaa asua täällä ilman juuri mitään omaa?” Rami kysyi mietteliäänä. Hänen äänessään ei ollut kovin totista sävyä, mutta minun mielenkiintoni se onnistui herättämään.
”Mitä sinä tarkoitat?” kysyin hieman ihmeissäni ja yritin ymmärtää, mikä oli hänen asiansa tarkoitus.
”No, jos sinun pitäisikin yhtäkkiä lähteä täältä, niin sinulla ei olisi juuri mitään, mitä viedä mukanasi. Melkein kaikki on minun omaisuuttani. Sinä olisit silloin tyhjin käsin”, hän selitti tasaisen harkitusti puhuen.
”Minä juuri muutin tänne, ja sinä puhut jo minun ulosheittämisestäni!” sanoin lievästi loukkaantuneena.
”En minä sitä noin tarkoittanut. Ei ole kyse siitä, että minä olisin potkimassa sinua pihalle, mutta kaikkea voi aina tapahtua… Ajattele järjellä.”
Yksi verho oli nyt ripustettu, ja Rami haki toisen verhon sohvalta, missä minä istuin. Mira oli vienyt sen toisen, vähempikäyttöisen, vanhemman ja rumemman sohvan uuteen kämppäänsä. Tuo tyylikäs, kermanvaalea, samettikankainen sohva, jolla minä nyt istuin, oli jäänyt tänne. Siitä Rami ei olisi noin vain luopunutkaan.
Olin hetken vaiti ja mietin, mitä Rami oli sanonut. En oikein ymmärtänyt, mitä hän asiallaan ajoi takaa. Katsoin, kun hän kiipesi takaisin jakkaralle, joka oli tällä kertaa tukevampi eikä keikkunut, kuten minun entinen jakkarani, jota Rami oli viimeksi joutunut käyttämään. Se oli viety jo roskikseen.
”Hmm… niin kai”, minä mumisin ajatuksissani. ”Mutta jos tuolle linjalle lähtisin, niin mitä järkeä minun oli tänne edes muuttaa?”
”No en minä nyt sitä meinannut...”, Rami mutisi ja oli muka hyvin keskittynyt verhoihin.
Olimme kumpikin hetken sanomatta mitään.
”Sinä et siis ole ajatellut näin ennen? Et miettinyt tätä, kun luovuit noin vain suurimmasta osasta, mitä sinulla oli?”
”No en todellakaan”, vastasin epäröimättä. ”Pitäisikö minun ajatella? Olisiko minun syytä varautua siihen, että minun pitäisi lähteä sinun luotasi? Sitäkö sinä yritätkin sanoa?!” Viimeistään nyt olin todellakin loukkaantunut.
”Äh… Ei, ei. Ymmärrä nyt, kyse ei ole siitä…”, hän mutisi taas ja vilkaisi minua silmäkulmastaan. ”Anteeksi, ei olisi pitänyt ottaa koko asiaa puheeksi.”
”Niin, ehkäpä ei”, jupisin peittelemättömän loukkaantuneella äänellä. ”Mietin vain, että mistähän moiset ajatukset sinun päähäsi oikein juontuvat.”
”No… en minä laske minkään varaan, kyllä sinä sen tiedät. Mihinkään ei voi täysin varmuudella luottaa. Elämä on niin arvaamatonta”, Rami selitti ja jatkoi taas verhoni ripustamista. Minua häiritsi, että hän oli selin minuun, enkä nähnyt hänen kasvojaan ja voinut tulkita hänen ilmeitään. Olin muutenkin melkoisen pihalla hänen ajatuksistaan.
”Vai etkö sinä vain halua olla minun kanssani koko elämääsi?” aloin epäillä pahinta uskomatta siihen oikeastaan itsekään ja nielaisin kuin kurkkuuni olisi juuttunut jotain pistävää.
”Se mitä haluan nyt, ei ole riippuvainen siitä, mitä jossain tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.”
Minua alkoi todella ottaa aivoon. ”Sinä et vastannut kysymykseeni”, huomautin napakasti puhuen viileästi, ääni pingottuen. Tunsin miten epätoivo kuohui sisälläni.
”Tietenkin minä haluan.” Hän laskeutui alas jakkaralta; verhot oli laitettu. Roikkuessaan nyt siinä ne näyttivät silmiini täysin vierailta.
”Mutta et kuitenkaan usko, että niin tapahtuisi”, totesin edes kysymättä ja käänsin katseeni Ramista, tuijotin satunnaisesti puisen pöydän hiottua pintaa ja puun kuvioita, joita teollinen käsittely oli luultavasti sabotoinut.
”Kyllä minä uskon, mutta siitä huolimatta mitä vain voi tapahtua”, Rami sanoi kuin toistona – minusta tuntui, että hän oli toistanut sitä samaa jo vaikka miten monta kertaa.
”Miten niin ’mitä tahansa’?” kysyin kireällä äänensävyllä ja katsoin häntä sitten vakavana silmiin.
”No oletko sinä aivan varma, että olet minun kanssani lopun ikäsi? Ettet koskaan haluaisi... vaikka vaihtelua?”
Ennen kuin edes mietin seuraavia sanojani, minun piti toljottaa keskellä huonetta seisovaa Ramia hetki suurin silmin. En voinut käsittää kuulemiani sanoja.
”Vaihtelua? Epäiletkö sinä minua uskottomaksi?” kysyin liioitellun sarkastisella, kireällä äänellä ja tuijotin häntä edelleen yrittämättä peitellä suuttumustani.
”No en minä sitä tarkoittanut! Sinä se sitten käsität kaiken väärin! Olisin vain pitänyt turpani kiinni”, hän puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan.
Minä tuhahdin kuuluvasti ja etsin sopivia sanoja, joita oli nyt ärsyttävän vaikeaa löytää. En sanonut sitten yhtään mitään, vaikka päässäni pyörikin ties miten paljon asioita ja kysyttävää. Olisin kuitenkin vain pahentanut tilannetta, koska olin melko suutuksissani enkä silloin pahemmin miettinyt, mitä suustani pääsi.
”Anteeksi. Minä taidan ajatella liian kaavamaisesti”, Rami sanoi sitten huomattavasti pehmeämmällä äänellä istahtaessaan sohvalle, enkä minä tajunnut, mitä hän silläkin tarkoitti.
”Älä käsitä väärin, minä vain… Anteeksi”, hän sopersi itselleen epänormaalilla tavalla. Minä en kallistunut mihinkään suuntaan. Olin edelleen hyvin tuohtunut ja minua ärsytti nyt se, että Rami yritti vain haudata asiaa turhalla anteeksipyynnöllä, kun minä olin vielä ihan ulalla koko jutusta. Mutta en edelleenkään puhua pukahtanut.
”Ymmärrätkö sinä?”
”Jaa että ymmärränkö? Viitsitkin kysyä! Miten minä voisin ymmärtää? Tässä on vielä aika monta asiaa auki!”
Ramin jo hieman rentoutunut ilme venähti ja hän huokaisi suureen ääneen. Sen jälkeen hän näytti kysyvältä ja tuntui jopa ärsyyntyvän, kun tähän asti hän oli sentään pysynyt viileän rauhallisena, kuten tapansa mukaan käyttäytyi.
”Sinä epäilet meitä ja minunko pitäisi ymmärtää? Että me ehkä jonain päivänä kyllästymme toisiimme ja haluamme vaihtelua, sekö tässä pitäisi tajuta?” kysyin suuttuneena ja katsoin Ramia syvälle silmiin.
”Ei, kun…–”
”Juuri niin!” Nousin äkkiä sohvalta, marssin eteiseen ja vedin kengät jalkaani.
”Minne sinä nyt lähdet?” Rami kysyi estelevään sävyyn ja kiisi perääni – kuin olisi muka kyennyt tekemään asialle enää mitään.
”Aivan sama”, tuhahdin ja revin takkini naulakosta.
”Sinä et ymmärrä nyt yhtään mitään!”
”En niin, en totisesti ymmärrä! Jumalauta, sinua ei ymmärrä kukaan! Sinä ajattelet niin mutkikkaasti oman pienen pääsi sisällä, ettei sinua voi ymmärtää!” Karjuin ja ryntäsin ovesta ulos pukiessani samalla takkia päälleni.
”Älä nyt viitsi!” Rami huudahti perääni, mutta minä en välittänyt. Juoksin rappuset kovaa vauhtia alas, niin nopeasti, etten edes tajunnut jo päässeeni rappukäytävän ala-aulaan. Astuttuani kerrostalon ovesta ulos huomasin taivaalta leijailevan lumihiutaleita alas. Tämäkin vielä, minä ajattelin vihansekaisesti. Valkeat lumihiutaleet olivat melko suuria siihen nähden, että se oli ensilumi. Lumisade ei juurikaan ärsyyntynyttä mieltäni parantanut. Maa oli kuitenkin vielä niin lämmin, että lumi suli kohdatessaan sen, mikä lohdutti minua edes vähän. Lumihankea en todellakaan olisi kaivannut.
Aloin vähitellen rauhoittua, kun olin jonkin aikaa seissyt paikoilleni jähmettyneenä siinä lumisateessa. Laahustin pihan poikki ja kävelin tyhjää katua eteenpäin tietämättä minne olin menossa. Katulamput olivat syttyneet; päivät olivat jo niin lyhyitä, että viimeistään neljältä iltapäivällä oli hämärää.

Kävin mielessäni läpi äskeistä hämmentävää keskustelua ja mietin kaikkea, mitä Rami oli minulle sanonut. Olin hänelle tavattoman loukkaantunut. Minun oli joskus todella vaikea oivaltaa hänen mietteitään. Hänestä ei aina ottanut selvää, häntä ei aina ollut kovin helppo tajuta, mutta olin useimmiten pitänyt sitä vain sivuseikkana. Nyt se puoli oli kuitenkin osoittautunut aika pulmalliseksi. En halunnut uskoa niitä ajatuksia, jotka nyt tulvivat vuolaana virtana päässäni: viestittikö Rami todella jotain sellaista, että me ehkä olisikaan aina yhdessä, mikä tuntui minusta suorastaan kammottavalta ajatukselta? Hän oli puhunut niin kuin olisi hyvin todennäköistä, että tiemme erkanisivat joskus. Jos mietti tuollaisia asioita, mitä järkeä oli edes olla yhdessä? Vai suunnittelikohan Rami elämäänsä ilman minua, oliko hän varautunut siihen? Haaveiliko hän peräti sellaisesta? Oliko hän minun kanssani vain odottaessaan, että tulisi parempia miehiä vastaan? Pudistelin – tai suorastaan ravistelin – päätäni ja heitin moiset hullut ajatelmat taivaan tuuliin. Ihan tyhmäkö minä olen, kysyin hämmästellen itseäni. Tunsin Ramin tarpeeksi hyvin, jotta tiesin, ettei hän voinut aivan noin ajatella. En pystynyt silti välttymään kaikenlaisilta epätoivoisilta ajatuksilta – ne alkoivat taas uudelleen vallata mieleni, juuri kun olin saanut ne karistettua pois. Merkitsinkö minä Ramille edes mitään? Uskoiko hän todella heittävänsä minut ulos kodistaan? Ei, ei se niin voinut olla. Ramihan tunnetusti teki kaiken aina niin viisaasti, ettei voinut muuten vain ottaa minua luokseen asumaan. Tai ainakin useimmiten hän oli viisas, mutta eihän toki kukaan voinut olla erehtymätön. Minä tässä vain tyhmä olin näine typerine mietteineni. Annoin itseni uskoa jo liiankin pahoja ajatuksia.
Kävelin vain päämäärättömästi sinne, minne jalat minua veivät. Nyt minä ensimmäisen kerran kaipasin omaa kotiani – siis sitä entistä. Minulla ei ollut enää sitä rakasta, turvallista, ahdasta, hämärää ja tunkkaista, omaa kotiani, jonka näin nyt ahdistavuutensa välistä kuitenkin niin ihanana paikkana. Siellä olin saanut vain olla ihan yksikseni ja rauhassa, löhötä rikkinäisellä sohvalla, jonka pehmusteiden väliin olin ollut upota, syödä mielin määrin pitsaa ja joskus vaikka leikkiä elävänsä velvollisuuksitta. Nyt minulla ei enää ollut avaimia sinne. Se huusi tyhjyydessään uutta asukasta täyttämään paikat tavaroillaan. Ties vaikka joku huonovarainen ja yksinäinen olisi jo päättänyt muuttaa sinne. Kurkkuani kuristi. Tunsin yhtäkkiä oloni todella orvoksi. Minua paleli niin fyysisesti kuin henkisestikin ja kaikki asiat tuntuivat vain raskaalta taakalta hartioilla. Miksi olin näin yksin? Enhän pystynyt aina täyttämään kaikkea Ramilla, olin totisesti liikaa hänen armoillaan. Yksinäisyyteni riippui vain hänestä. Ensimmäisen kerran mietin oikeasti, miksi annoin sen olla niin. En ollut juurikaan ajatellut vakavasti, millaista olisikaan elää ilman Ramia. Nyt kun ajattelin sitä, sisuskaluni tuntuivat sekoittuvan keskenään mössöksi. Minähän tarvitsin Ramia lähestulkoon hengittääkseni, olin riippuvainen hänen olemassaolostaan ja läheisyydestään. Ramiin olin kohdistanut kaiken, mitä ympärilleni tarvitsin; minulla ei ollut muita läheisiä ihmisiä, enhän tuntenut enää edes sukuani ja perhettäni. Rami oli minun perheeni ja hänen sukuuni kuului vain hänen siskonsa. Ei minulla ollut ystäviäkään, juttelin vain vähäisesti työkavereideni kanssa ollessani töissä, ja siihen se sitten jäikin. Olin jättänyt sosiaalisen elämän taakseni jo ajat sitten. Miten minä olin selvinnyt aikoja sitten muuttaessani tälle kaukaiselle, tuntemattomalle seudulle, jolloin olin vasta tietämätön, puolikas aikuinen ja jolloin en ollut vielä tavannut Ramia? Toisaalta vastaus oli looginen: enhän minä ollut tiennyt jonkun Ramin kaltaisen olemassaolosta, en ollut osannut silloin kaivata häntä. Kun taas nykyään – minä kaipasin häntä jatkuvasti.
Mutta en minä ollut yksinäisyydestäni päässyt täysin eroon vielä silloinkaan, kun olin tavannut Ramin, sillä hänen lähelleen oli ollut niin sanoinkuvaamattoman vaikea päästä. Voi miten se aika tuntuikaan nyt niin kaukaiselta ja usvaiselta muistissani, vaikka toisinaan muistin jokaisen Ramin kanssa koetun hetken kuin eilisen. Minun oli ollut vaikea lähestyä Ramia, koska olin pelännyt hänen katoavan luotani, hän oli ollut niin arka. Rami oli ollut jotenkin epävarma itsestään, ja minä olin yrittänyt epätoivoisesti auttaa häntä, saada hänet tajuamaan, että mitään pelättävää ei ollut. Hän oli kai hävennyt omaa kokemattomuuttaan, mutta minusta se ei ollut ollut niin merkityksellinen asia. En ollut toivonut hänen tietävän mitä tehdä, olin vain toivonut hänen puhuvan asioistaan, eikä sulkevan niitä sisäänsä. Olin ollut todella varovainen hänen kanssaan, tai yrittänyt ainakin. Minusta oli tuntunut, että Ramia oli jotenkin helppo satuttaa. Hän oli tuntunut niin hauraalta, rikkinäiseltä ja särkyvältä.
Muistin, miten vaikeaa minun oli välillä ollut ymmärtää Ramin epävarmuutta ja odottaa, että hän oppisi kunnolla luottamaan minuun, vaikka usein olin ollutkin hyvin ymmärtäväinen. Mutta ei minua oltu luotu luovuttamaan – tosin se varma osa minusta oli päässyt nyt jo hieman haurastumaan. Olin päättämällä päättänyt ottaa Ramista selvää, mutta toisinaan se oli vain käynyt hermoilleni. Olisin voinut ymmärtää Ramia paremmin, jos hän olisi suostunut suoraan kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.
Muistin sen, kun olin monesti katsellut Ramia vierestä tuntien kirjaimellisesti maagista vetoa häneen. Olin tuijotellut hänen upeita kasvojaan, virheettömiä ja kutsuvia ruusunpunaisia huuliaan ja halunnut vetää hänet tiukasti syliini suudellakseni niitä merkillisen mystisiä huulia, mutta yrittänyt silti kovasti vastustaa itseäni saadakseni suuren tunnepuuskan pidettyä kurissa. Ramin kanssa en ollut voinut kovin helposti tehdä mitään, koska en ollut osannut tulkita häntä mitenkään ja osannut päätellä, mitä mieltä hän olisi lähestymisestäni ollut. Hetket, joina olin saanut hänen huulensa kaartumaan valloittavaan hymyyn, olivat olleet niin mahtavia, mutta toisaalta kuitenkin niin vaikeita, kun en vielä ollut lähestynyt häntä ja tiennyt, miltä se tuntuisi – suudella niitä huulia. Ja sitä odottamista olikin kestänyt varsin kauan.
Olin monesti jälkeenpäin ajatellut, että ehkäpä se Ramin hankaluus – vai miten sitä nyt olisi kuvaillut – oli osaksi hänestä niin kiinnostavan tehnytkin. En ollut todellakaan voinut ajatellakaan etsiväni itselleni helpompaa seuraa. En ollut tietänyt Ramista juuri mitään, mutta hän oli vain niin syvästi kiehtonut minua. Minä olin jo silloin ollut varma, että Rami oli se, mitä autio maailmani kaipasi.
Kaikesta huolimatta se aika oli ollut minulle antoisaa. Nyt myöhemmin kun asiaa ajattelin, se oli ollut parempaa kuin olin silloin kuvitellut. Rami oli kiehtonut minua silloin eniten, vaikka vieläkin hän kiehtoi minua hyvin suuresti, siis ihan tarpeeksi ainakin minun mieleeni. Mutta en minä totta puhuakseni vieläkään tietänyt hänestä kaikkea. Rami oli minulle edelleen jollakin tavalla kuin monin lukoin varustettu salainen arkku, mutta minä olin jo tottunut siihen, eikä se useinkaan koitunut ongelmaksi.
Sitten muistin sen, kun olin viimein maistanut hänen kutsuvia huuliaan. Sen, kun olin vain antautunut sille kaipuulle. Eikä Rami ollut pistänyt vastaan, vaan vastannut suudelmaan, tosin hieman arasti. Hänen huulensa olivat olleet vielä ihanammat, miltä ne minusta olivat näyttäneet, täyteläiset ja pehmeät. Ja aina joka kerran, kun olin suudellut häntä, olin saanut yllättyä yhä uudelleen, miten täydelliset ne olivatkaan. Tiesin, etten ikinä tulisi kyllästymään hänen huuliinsa.
Kaikki oli alkanut pikkuhiljaa sujua paremmin, kunnes Rami oli vain yhtäkkiä kadonnut. Olin monesti yrittänyt tavoittaa häntä; olin muutamia kertoja käynyt hänen ovellaan ja saanut pitkästyneitä mulkaisuja ja huokaisuja Miralta, joka oli vielä siihen aikaan tuntunut sietävän minua ainoastaan silloin, kun en ollut lähimaillakaan. Mira oli lopulta paljastanut minulle, että Rami oli lähtenyt matkalle Lappiin, eikä palaisi ihan heti. En tajunnut, miksei Mira ollut voinut heti sitä sanoa, niin ettei minun olisi ollut tarvinnut turhaan käydä kyselemässä Ramista ja ihmetellä asiaa. Olin tulkinnut Mirasta myös jotain sellaista, että hänen puolestaan olisin voinut jättää hänen veljensä kokonaan rauhaan. Koskaan en vielä ollut tuntenut oloani niin epätoivoiseksi kuin silloin. Aiemmin olin ajoittain saattanut tuntea turhautuneisuutta, mutten kuitenkaan ollut koskaan ajatellut Ramin haluavan minun häipyvän kokonaan. Hänen yllättäen lähdettyään olin sellaisenkin tunteen kohdannut, ja se oli tuntunut musertavalta. Minusta oli totisesti tuntunut siltä, ettei Rami välittänyt, halunnut minua elämäänsä. Olinko roikkunut hänen perässään aivan turhaan, minä olin epätoivoisena miettinyt. Joten olin vain kertakaikkiaan luovuttanut, heittänyt kaiken toivoni, yrittänyt ymmärtää taas olevani se sama hylkiö kuin ennenkin. Olin seuraavat ajat vain typeränä sekoillut kännipäissäni, mitä en oikeastaan koskaan ollut vielä kunnolla harrastellut. Olin antanut jonkun mitäänsanomattoman tyypin roikkua perässäni jonkin aikaa, kunnes olin tajunnut, ettei se mitään hyödyttänyt, sillä Rami ei ollut kadonnut ajatuksistani millään – päinvastoin. En ollut voinut sille enää mitään. Se oli tapahtunut peruuttamattomasti jo aikoja sitten. Minä olin jo palavasti rakastunut Ramiin, siinä kaikessa mahdottomuudessaan.
Olin silti jatkanut turhaa ryyppäämistäni, kunnes pian eräänä lämpimänä kesäiltana olin kohdannut Ramin puistossa kuin sattumalta – vaikka olinkin myöhemmin varma, että kohtalolla oli ollut sormensa pelissä. Olin istunut penkillä nauttimassa kesäauringosta ja nähnyt Ramin yhtäkkiä luullen häntä ensin jonkinlaiseksi mielikuvituksen tuottamaksi harhakuvaksi. Hän oli tullut luokseni hiljaa, pysähtynyt eteeni paikoilleen ja seisottuaan siinä huomaamattoman tovin hän oli vain pyytänyt minua lähtemään mukaansa kuin se olisi ollut aivan tavanomaista. Olin tietenkin lähtenyt saman tien sen enempää miettimättä. Miten olisin saattanut antaa palavan rakkauteni kävellä ohi ilman minua, vaikka olinkin hämmentynyt hänen katoamistempustaan? Rami oli kertonut olevansa pahoillaan, että oli lähtenyt ilmoittamatta minulle mitään, ja minä olin välittömästi antanut sen anteeksi hänelle. Olinhan kaivannut häntä aivan suunnattomasti, vielä enemmän kuin olin luullutkaan. En ollut edes kaivannut Ramilta mitään selityksiä, kunhan hän vain oli huolinut minut elämäänsä – se oli riittänyt.
Tilanne oli parantunut, vaikken vieläkään ollut helposti päässyt Ramin lähelle. Hän oli kuitenkin ollut jo huomattavasti rennompi ja vähitellen hän oli oppinut luottamaan minuun yhä enemmän ja enemmän. Minä en tosin edelleenkään ollut päässyt ihan selvyyteen hänen pelostaan – tai mitä se sitten olikaan. Minun oli ollut toisinaan vaikea ymmärtää, mutta eihän minulla ollutkaan koskaan ollut ongelmia minuuteni kanssa. Tiesin, että Ramin oli ollut pitkään hankala sisäistää suuntautumistaan kunnolla. Minusta se taas oli aina tuntunut luonnolliselta asialta, se oli ollut aina osana minua, eikä se ollut saanut minua milloinkaan tuntemaan itseäni erilaiseksi. En ollut myöskään koskaan välittänyt toisten mielipiteistä, en ollut ottanut niitä itseeni. Olin ollut sellainen kuin olin ja olin sellainen tänäkin päivänä. En peitellyt asiaa muilta – vaikken sitten niin kuuluttanutkaan sitä kaikkien tietoon. Ihmiset ajattelivat mitä ajattelivat, eikä se minua ollut koskaan kummemmin liikuttanut. Ramille asia oli tainnut olla aivan toisin. En tiennyt vieläkään Ramin aiemmasta elämästä paljon. Tiesin olevani hänen ensimmäinen miehensä, mitä en yhtään ihmetellyt sen perusteella, miten pidättyväinen hän oli ollut. Olin kyllä sitä mieltä, että viehättävyytensä perusteella hänellä olisi voinut olla paljonkin ehdokkaita. Nykyään ei olisi välttämättä uskonut hänen olleen niin arka ja pidättyväinen. Ramihan oli melkein toinen ihminen – mutta edelleen yhtä ihana kuin aina ennenkin.

Sof

  • ***
  • Viestejä: 104
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #14 : 06.03.2009 22:01:47 »
Hyvä kun jatkoit!  :)

Tajusin tässä äsken, että rinnakkailuokallani on yksi erittäin ärsyttävä henkilö nimeltä Rami. Hän luulee itsestään ihan liikoja ja on kanssani samassa saksanryhmässäkin.  >:( Tässä taas yksi syy, miksi ei pitäisi aloittaa saksan opiskelua.

Öö... Samastuin Ramiin tuossa valokuvakohdassa. Minäkin inhoan aina kaikkia minusta otettuja valokuvia, hyi!  :P

Lainaus
Aivan kuin verhojen pesemättä jättäminen olisi ollut suurikin rikollisuus.
rikos

Lainaus
Hän raahasi tavaroitaan uupuneennäköisenä ulos ja palasi taas hakemaan lisää.

uupuneen näköisenä

Sori, aina pakko huomauttaa virheistä.  :D Enempää en muistaakseni huomannut.

En edelleenkään tykkää siitä, että Ramin piti mennä vihjailemaan jostain tulevasta, mahdollisesta erosta. Tai siis tykkään juonen kannalta, mutta se oli ilkeää. Tajusithan? Joka tapauksessa, käy sääliksi Markusta.  :(

Oli kiva saada tietää  näiden suhteen alkuvaiheesta. Paitsi että minä tiesin jo, mutta silti.  :D Nämä ovat  kyllä niin luodut toisilleen nämä miekkoset. <3

Jatka taas joskus. <:
That's the way the cookie crumbles.

Belladonna

  • Vieras
Vs: Lock & Keys
« Vastaus #15 : 28.03.2009 14:01:52 »
Tämä on aivan ihana.
Olen useasti käynyt tarkistamassa, joko uutta ois tullut, mutta eipä ole näkynyt.
Jokohan kuitenkin pian?