Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Ikäraja: K-11
Genre: Angstinen tajunnanvirtadraama
A/N: Päätin yrittää potkia kirjoitusblokkia päähän, ja tämä syntyi. Tajunnanvirralla siis kirjoitettu, henkilöitä en edes nimennyt, joten siksi sinäminähänlalalalall. Toivottavasti tää ei nyt ihan kamala ole, joten nauttikaa! Ja kommentithan on kivoja, wink wink!
Summary: ”Niin minä halusinkin, mutta näytit niin onnelliselta.”Haavoitettu enkeli
Katso nyt noita kyynelposkia, punertava ihosi paljastuu juovittuneen meikkivoiteen alta ja ripsivärisi on valunut silmänalusiin. Haluaisin suukottaa haljennutta alahuultasi, mutta silloin kaiketi karkaisit enkä halua pelottaa sinua täysin pois. Sillä vaikka me seisommekin tässä, liian ahtaassa eteisessä, jonka kattolamppu on niin matalalla että päälakeni hipoo sen reunaa, en tunne sinun olevan enää läsnä.
“Olet idiootein paskiainen, jonka olen koskaan tuntenut”, kerrot ehjällä äänellä, joka on täytetty niellyillä kyyneleillä. En osaa edes sanoa vastaan, koska valheet ovat jo valmiiksi rikottuja, ne satuttaisivat sen sijaan että rakentaisivat suloisen muurin ympärillemme, kuroisivat kuilumme ylle sillan.
”Ihan vain mustana, kiitos”, totean, ja sinä käännät minulle selkäsi. Ehkä ainiaaksi, en ole varma, ja silti minä seuraan keittiöön, jossa ei ole kodikasta pullantuoksua tai lasten keräämiä päivänkakkaroita maljakossa.
Istun alas. Välttelet katsettani, kun kaadat turhan monta kupillista kahvinpuruja koneeseen ja pistät valumaan. Kätesi tärisevät, ranteesi ovat laihtuneet viime kerrasta, kun sain pidellä niitä hellästi sormissani, yhtä keveästi kuin olisi kannatellut enkelin siipiä. Sinä oletkin kuin enkeli, viaton ja kaunis, mutta siipesi ovat yhtä rikkonaiset kuin kampauksesi. Puna hiuksissasi on himmennyt enkä tiedä, johtuuko se alakulosta vai sateisesta päivästä.
Annat minulle keltaisen mukin ja otat itsellesi synkeän harmaan. Ironista, sinähän meistä se aurinko aina olit, mutta en yritä vitsailla. Luultavasti vain löisit minua nenään, enkä tahdo uudestaan sairaalaan.
”Olisit voinut sanoa
jotain”, kuiskaat, kun kahvimukisi on puolillaan.
”Niin minä halusinkin, mutta näytit niin onnelliselta. Ajattelin, että ehkä…”
Et halua edes kuunnella. Huudat, kuinka en tiedä asioista yhtikäs mitään. Hymysi ei koskaan kummunnut sydämestäsi ja minun sentään olisi pitänyt
tuntea sinut. Nähdä valheiden lävitse, mutta tietenkään sinä et merkinnyt tarpeeksi minulle, että olisin pysähtynyt ja katsonut oikein kunnolla.
Huudan sinulle takaisin. Olet aina merkinnyt minulle enemmän kuin oma, surkea elämäni. Olet aina ollut yhtä kallis kuin kedon harvinaisin kukkanen, jota on varjeltava tai toista sen kaltaista ei tule koskaan enää löytämään. Sitä ei voi edes poimia pois, sillä mistä sitä tietää, kasvaako seuraavana kesänä sellaista ollenkaan?
”Katso nyt minua! Sanoisitko, että olen onnellinen?”
Kivahduksesi riipii minun sisuskaluni sijoiltaan, ja pakottaudun katsomaan sinua ensimmäistä kertaa kunnolla. Olen aina katsonut pikkaisen ohi, keskittynyt poskeesi piirtyvään hymykuoppaan ja siihen, kuinka lantiosi painautuu hänen lantiotaan vasten diskopallojen välkkeessä. En ole uskaltanut katsoa lähemmäksi.
Ihosi on kalpeampi, et ole tainnut viime kesän jälkeen edes nähdä aurinkoa. Kai kaaduit hänen vuoteeseensa aamun pikkutunneilla etkä noussut sieltä ennen kuin saattoi katsoa taivaalle ilman silmien siristelyä. Olet hoikempi, minun tekee mieli kokata sinulle oikein kunnon illallinen kuten ennen vanhaan, kun soitit ja valitit, ettei ole mitään syötävää ja kauppa on liian kaukana. Minun asuntoni oli kyllä aina paljon kauempana kuin Sale, mutta enhän minä voinut valittaa. Kysyin vain, mitä tahtoisit sillä kertaa, ja pyysin tulemaan tunnin päästä. Ja hiuksesi… En vieläkään ymmärrä, miksi pätkäisit pitkät kutrisi, joihin oli aina niin mukavaa painaa nenänpää halatessamme sohvalla myöhäisleffaa kurkkien.
”Et tietenkään. Näytät kamalalta”, myönnän hiljaa.
”Ja sinä sanoit, että suojelet minua kaikelta pahalta! Haluatko nähdä, mitä hän on tehnyt käsivarsilleni? Haluatko…”
”En”, kuiskaan kiivaasti. ”En… minä…”
Tiedän, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin painaa pääni käsiini ja nyyhkäistä. Pyytää anteeksiantoa, vaikka suonissasi kiehuu petetyn naisen raivo, jota ei häpeilevällä itkulla laannuteta. Heität tiskirätin olkapäätäni vasten, se on karhea kuivana ja tipahtaa lattialle ääneti. Yhtä ääneti kuin kaikki muukin tässä maailmassa, kaikki unohdetaan aina lopulta. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kaivat tupakka-askin taskustasi, poltat kolme ketjussa eikä minulla ole mitään sanottavaa. Katsot tyhjyyteen, josta sinua ei tavoita huutamallakaan, mutta en voi lähteä, tiedän etten voi. Pelkään liikaa, mitä tekisit, jos jäisit aivan yksin. Keittiöveitsesi on teroitettu liian hyvin, vaikkei kukaan niitä tässä asunnossa käytä.
Poltettuasi viimeisen lähdet keittiöstä. Kuuntelen askeliasi, jotka hiljenevät makuualkoviisi. Olet kaatunut sängyllesi, et nyyhkytä, olet liian turta siihen. Haluaisin pidellä sinua läsnä, vakuuttaa että olen yhä täällä. Vaikka olen tehnyt tyhmästi, antanut hänen satuttaa sinua, olen silti vierelläsi. Mutta voisit käskeä minun painua helvettiin ja usko pois, minä tekisin sen. Tekisin sen, koska sanoisit niin.
Sukkasillani hiivin sohvalle ja tuijotan sinun paljaaksi riisuttua vartaloasi. Et koskaan mene sänkyyn vaatteisillasi, en tiedä muistatko edes, että olen vielä täällä. Että näen sinut.
Ja minä todella näen. Jopa nuo pikkuiset jäljet neuloista käsivarsillasi, niiltä joita minun piti sinua suojella. Pimeyden laskettua sateen sekaan laskeudun sängyn reunalle. Sormeni hivelevät viileää ihoasi, haluan peitellä sinut lämpimästi mutta sinulla ei ole muuta kuin kevyt lakana. Ja silti ymmärrän, miten pysyt lämpimänä talvellakin.
Potkin sukkani lattialle, heilautan jalkani viereesi ja laskeudun makuulle. Et antaisi minun tehdä tätä, jos olisit hereillä, mutta nukkuessasi hivuttaudut lähemmäs, painat pääsi rintaani vasten. Kierrän käsivarteni ja jalkani ympärillesi, haluan pitää sinut läsnä ja lämpöisenä, vaikka aamusta en vielä tiedäkään.
Häädätkö minut pois vai annatko minun jäädä? Kohtaloni on sinun käsissäsi, haavoitettu enkeli.
