Kirjoittaja Aihe: Ylpeys ja Ennakkoluulo (JATKOA 23.2) Bill/Fleur, het, K-11  (Luettu 5128 kertaa)

Sharra

  • Vieras
Nimi: Ylpeys ja Ennakkoluulo
Kirjoittanut: Sharra
Ikäraja: K-11
Paritus: Bill/Fleur (het)
Yhteenveto: Fleur Delacour matkustaa Englantiin ja aloittaa työt Irvetassa harjoitellakseen englanninkieltään. Siellä hän törmää Bill Weasleyyn, ärsyttävään kirouksenmurtajaan, joka tekee poikkeuksen yleiseen kaavaan eikä lankeakaan hänen jalkojensa juureen. Miksi ihmeessä?
Disclaimer: Maailma, hahmot ja muu kuuluu Rowlingille, enkä minä saa tästä mitään hyötyä.
A/N: Joku kaipaili tätä ficciä pitkästä aikaa nettiin, ja koska tykkäsin aikoinani kovasti tämän ficin kirjoittamisesta, ajattelin toteuttaa toiveen :) kommentteja tietenkin toivon vastineeksi.

 - Sharra

Prologi

Bill Weasley riisui päällyskaapunsa ja lysähti matka-arkun päälle pyyhkien hikihelmiä otsaltaan. Olisi melkein saattanut kuvitella, mies ajatteli kuivasti, että vuosien työ Egyptissä kiroustenmurtajana olisi saanut tottumaan kuumuuteen. Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempää. Bill virnisti itsekseen ja taputti allaan olevaa matka-arkkua vilkuillen ympärilleen. Tuttu, telttojen ja pienten majojen täyttämä leiri tuntui samaan aikaan kotoisalta ja silti kovin vieraalta. Ei ollut vaikeaa arvata, mistä tunne johtui. Egyptin leiri ei enää ollut millään muotoa Bill Weasleyn koti.

  “Weasley!” pienikokoinen, pyöreä, etäisesti sientä muistuttava nuori nainen harppoi paikalle pitkin askelin ja pysähtyi matka-arkun päällä kyhjöttävän Billin eteen. Nainen painoi kädet lanteilleen sillä reippaalla eleellä, joka oli viimeisten kuukausien aikana tullut Billille enemmän kuin tutusti. Naisen kasvot loistivat kuumuuden vuoksi yhtä punaisina kuin hänen hiuksensakin ja hänen vasempaan poskeensa oli tatuoitu kaksi ristissä olevaa sääriluuta.
  “Flaherty”, Bill sanoi muodollisesti ja virnisti punapäälle tavalla, joka ei koskaan lakannut raivostuttamasta tätä. Ei Maggie Flaherty Billiä inhonnut, mutta toisinaan nainen toivoi, että hänen alaisensa ja oikea kätensä olisi ollut edes hieman helpommin käsiteltävä tapaus.
  “Tällä tavoinko sinä aioit lähteä?” Maggie kysyi ja vilkaisi merkitsevästi ympärilleen kuin osoittaakseen, miten surkea Billin pakoyritys oikein oli. Sen sijaan, että mies olisi pitänyt muiden tavoin juhlat töidensä lopettamisen kunniaksi hän kyyhötti yksin KVT:n eli kansainvälisen velhotaksin pysäkillä ja laski hiekanjyviä. Ei lainkaan Bill Weasleyn tapaista, Maggie totesi hiljaa mielessään.
Bill hymähti. “Ei tässä mitään juhlimista ole. Eikä minulla ole varaa olla humalassa, kun palaan Englantiin. Äitini on halutessaan vaarallinen nainen.”
  “Muistan kyllä”, Maggie sanoi ja värähti muistellessaan sitä ainoaa kertaa, jolloin hän oli tavannut lempityöntekijänsä äidin. Molly Weasley oli lähestulkoon syönyt hänet elävältä heti kun oli tullut naulinneeksi katseensa hänen poskessaan olevaan tatuointiin. Nainen oli ilmoittanut topakasti, ettei koskaan haluaisi Maggieta miniäkseen - ikään kuin Maggie olisi halunnut Billiä aviomiehekseen! Bill saattoi olla paras kiroustenmurtaja, jonka hän oli saanut käsiinsä Egyptissä, minkä lisäksi mies oli myös hänen läheinen ystävänsä, mutta romanttisia tunteita heidän välillään ei ollut. Kumpikin heistä oli liiaksi työnarkomaani sellaiseen, minkä lisäksi 25-vuotias Bill oli Maggieta yli kaksi vuotta nuorempi.
  “En ymmärrä, miksi sinun pitää palata Lontooseen”, Maggie valitti mutristaen pulleita, auringon kuivattamia huuliaan. “Jäisit tänne. Me pystymme maksamaan sinulle paljon enemmän kuin ne Irvetan kiskurit.”
  “Te työskentelette niiden ‘Irvetan kiskurien’ alaisuudessa”, Bill huomautti leppeästi ja venytteli pitkiä jäseniään.
Maggie tuhahti. “Unohda se! Tämä on paljon jännittävämpää kuin toimistotyö ja tiedät sen itsekin! Hukkaat vain lahjasi, jos palaat takaisin Lontooseen.”
Bill hymyili ravistaen porkkananpunaista poninhäntäänsä. Hän tiesi kyllä, että Maggie yritti vain manipuloida häntä jäämään, eikä aikonut antaa naisen vastaväitteiden vaikuttaa suunnitelmiinsa.
  “En aio tehdä toimistotyötä. Jatkan kiroustenmurtamista Irvetassa.”
  “Niin! Jalanlukituskirouksia ja muuta sontaa!”
  “Minulla on korvaavaa toimintaa”, Bill sanoi hymyillen ovelasti. Hän ajatteli Feeniksin Kiltaa ja kaikkia niitä seikkailuja, joihin sen töissä pääsisi. Sitä hän ei kuitenkaan voinut paljastaa Maggielle, joka oli kohottautunut täyteen - joskaan ei kovin huomattavaan - pituuteensa ja katseli Billiä vaativan ja uteliaan sekainen ilme kasvoillaan.
  “Sinä salaat minulta jotakin, Bill Weasley!”
  “En tietenkään salaa!” Bill teeskenteli kauhistunutta. “Kukaan ei uskaltaisi salata sinulta mitään, Flaherty.”
Maggie otti vaarallisimman ilmeensä arpisille, ruskettuneille kasvoilleen ja kyräili Billiä. “Minä haistan kyllä salaisuuden silloin kun sellainen istuu minun edessäni. Kerrohan nyt, miksi sinä oikeastaan palaat takaisin Englantiin?”
  “Johan minä olen sen sanonut”, huokaisi Bill. “Perhesyistä.”
  “En usko sinua.”
Bill veti syvään henkeä katsoessaan Maggieta, joka oli ristinyt käsivartensa puuskaan rinnalleen. Hän tunsi naisen liian hyvin kuvitellakseen, että tämä luovuttaisi helpolla silloin, kun todella halusi tietää jotakin. Ikävää vain, ettei hän voisi kertoa mitään työnantajalleen. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei lähtö Egyptistä osoittautuisikaan niin helpoksi kuin Bill oli aina kuvitellut.
Mies huokaisi sormeillessaan korvanlehdestään riippuvaa torahammasta, kuten aina ollessaan hermostunut. Kuultuaan Voldemortin paluusta kaksi viikkoa sitten hän oli oitis vaatinut Irvetan työntekijöiltä siirtoa Egyptistä Lontooseen. Silloin se oli vaikuttanut hyvältä ajatukselta - hän voisi olla lähellä perhettään ja Feeniksin Kiltaa, joka tarvitsi häntä. Etenkin sen jälkeen, kun Percy oli alkanut hylännyt perheen niin kuin hylkäsi. Bill irvisti rumasti.
  “Totta se on, Flaherty. Jonkun on pakko mennä pistämään asiat järjestykseen kotona. Siellä on täysi kaaos meneillään”, Bill lisäsi ja kertoi Maggielle nopeasti tarinan Percyn lähdöstä. Se oli vain osasyy hänen kotiinpaluuseensa, eikä Maggie näyttänyt täysin uskovan tarinaa. Silti Bill piti siitä kiinni. Hän tiesi, ettei voisi koskaan paljastaa kenellekään, että kuului Feeniksin Kiltaan.
  “Olen oikeasti pahoillani, Flaherty”, mies sanoi painokkaasti saatuaan kertomuksensa päätökseen. “En minä haluaisi lähteä.”
  “Etkö?” Maggien pienet, vihreät silmät porautuivat Billin kasvoihin kuin kaksi sielun läpäisemiseen tarkoitettua neulaa.
Bill pudisti päätään. “En”, hän sanoi lujasti ja myös tarkoitti sitä - huolimatta siitä, että hänen työnsä oli usein vaarallista, aivan liian jännittävää ja aivan liian huonosti palkattua olosuhteisiin nähden, hän rakasti sitä koko sydämestään. Aivan kuten hän rakasti Egyptiä kuumuudesta ja skorpioneista välittämättä. Olisi vaikeaa jättää kaikki noin vain taakseen. Siksi Bill olikin päättänyt lähteä vähin äänin, ilman läksiäisiä. Rakkaiksi käyneiden työtovereiden hyvästeleminen olisi voinut olla hänelle ylivoimaista.
No, ainakin minä teen oikein, Bill ajatteli yrittäen piristää itseään. Hän oli ollut aikoinaan sekä valvojaoppilas että johtajapoika, eikä siinä pisteessä tullut kysymykseenkään, että hän olisi asettanut omat mielihalunsa velvollisuuden edelle. Ehkä Lontoossa ei olisikaan niin ankeaa kuin hän hiljaa mielessään pelkäsi.
  “Kuule Maggie, ei tämä ole hauskaa meistä kummastakaan. Olit paras työparini. Ainoa, joka ei yrittänyt flirttailla kanssani”, Bill lisäsi kiusoitteleva virnistys huulillaan leikkien.
Maggie läimäytti häntä takaraivoon. “Eivät kaikki meistä ole syntyneet nuolemaan bootsejasi, Weasley.”
  “Tiedetään.”
Bill vakavoitui, kun hänen ja Maggien katseet kohtasivat. Heillä oli takanaan monta kuukautta yhteistyötä, johon sisältyi ikävystyttävien tehtävien lisäksi myös paljon vaaratilanteita. Jouduttuaan uskomaan tarpeettoman usein henkensä Maggien käsiin ei Bill osannut muuta kuin kunnioittaa tuota pelottavaa, joskin alati luotettavaa naista. Hän hymyili naiselle alakuloisesti noustessaan ylös matka-arkkunsa päältä.
  “Erotaan ystävinä, Flaherty.”
  “Totta kai, Weasley. Jos joskus kyllästyt perheeseesi, sinulle on aina paikka täällä. Olet paras kiroustenmurtajani.”
  “Älä käytä omistusmuotoa minusta, nainen”, murjaisi Bill.
Maggie virnisti ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. “Anteeksi. Unohdin. Bill Weasley on yhtä kuin ei-kenenkään maa.”
  “Katsokin, että muistat sen jatkossa.”
Hetken verran heidän välillään vallitsi epävarma hiljaisuus kummankin miettiessä hiljaa itsekseen, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa tai tehdä. Viimein Bill laukaisi tilanteen kumartumalla halaamaan Maggieta lyhyesti. Pörröttäen naisen helakanpunaista tukkaa hän irrottautui, taikoi matka-arkun leijumaan perässään ja heilautti laukkunsa olkapäälleen.
Vain noin minuuttia myöhemmin KVT:n lähettämä auto kaartoi pihamaalle ja Bill nousi sen kyytiin kääntyen heiluttamaan kättään hyvästiksi. Sitten hän vajosi auton istuimelle ja hengähti syvään. Murehtimiseen ei ollut aikaa, uudet haasteet odottivat. Jos hän olisi vain tiennyt, millaisia nuo haasteet tulisivat olemaan…

Sanakirja… hiusnauhoja... shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja… shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja…
Fleur Delacour heilautti turhautuneena pitkiä, platinanvaaleita hiuksiaan ja kääntyi katsomaan ärtyneenä pikkusiskoaan, joka keikkui hänen matka-arkkunsa kannella ja kävi läpi arkkuun siististi pakattuja tavaroita muuttaen sen sisällön yhdeksi sekamelskaksi. Fleur keskeytti muistettavien asioiden listaamisen mielessään ja kiirehti kiskomaan tavallisesti niin rakasta sisartaan pois pahanteosta.
  “Gabrielle, minähän käskin sinua jättämään arkun rauhaan!” hän kivahti ranskaksi pystymättä peittelemään ärtymystään. Vaaleatukkainen, sinisilmäinen tyttö - kuin pienempi versio Fleurista itsestään - mutristi huuliaan ja loi loukkaantuneen katseen isosiskoonsa. Fleur huokaisi syvään.
  “Anteeksi, mutta minun täytyy nyt pakata!”
  “Ei täydy”, Gabrielle sanoi kiivaasti ja heittäytyi lattialle siskonsa jalkojen juureen välittämättä lainkaan siitä, että hänen vaaleansinisen kesämekkonsa helma rypisti ja pölyttyi.
Fleur ei sanonut mitään, hymyili vain kärsivällisesti pikkusisarelleen. Hän tiesi, ettei tilanne ollut Gabriellelle mitenkään helppo. Vasta edellisenä vuonna pikkusisko oli joutunut kestämään ikäväänsä, kun Fleur oli ollut Englannissa kolmivelhoturnajaisissa ja jo nyt - kolme viikkoa tuon tapahtuman jälkeen - hän teki taas lähtöä maasta.
Oli turha yrittää kertoa Gabriellelle kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi Fleur halusi palata takaisin Englantiin. Gabriellen lapsensilmissä Englanti oli ollut väritön, kylmä ja röyhkeä kuten sen asukkaatkin, eikä tyttöä voinut siitä syyttää, olihan Fleur pitkälle samaa mieltä itsekin. Hän oli kuitenkin saanut tarpeekseen Ranskasta ja kaipasi vaihtelua. Lopetettuaan juuri opiskelunsa Beauxbatonissa oli hän yhtäkkiä saanut huomata pudonneensa täysin tyhjän päälle. Hänellä ei ollut tulevaisuudensuunnitelmia, eikä unelmiakaan sen puoleen. Jotakin oli silti pakko tehdä ja Lontoo oli vaikuttanut parhaalta ratkaisulta ongelmaan. Fleurin oli tarkoitus aloittaa työnsä Irvetan pankissa tasan kolmen päivän kuluttua.
Tyttö irvisti ajatukselle sukiessaan silkinpehmeitä hiuksiaan. Työ pankissa ei aivan vastannut hänen käsitystään unelmatyöstä, mutta toisaalta… hänellä ei ollut minkäänlaista unelmatyötä, joten huonokin työ oli parempi kuin ei mitään. Sitä paitsi pankissa ei pitäisi olla liian vaativaa - ainakin hän oppisi puhumaan kunnollista englantia.
  “Fleur!” Gabrielle kärtti ja Fleur siirsi taas huomionsa pikkusiskoonsa. Jos hän jostakin asiasta oli pahoillaan niin siitä, että joutuisi taas hylkäämään Gabriellen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt suruaan, vaan polvistui siskonsa eteen lattialle ja tarttui tämän pieniin, hentoluisiin käsiin.
  “Sinä voit tulla käymään minun luonani Lontoossa, jos haluat”, hän lupasi. “Ja sitten saat nähdä, miten sivistymättömiä ja brutaaleja britit oikein ovat.”
Toteamus kirvoitti naurun Gabriellen huulilta. “Minun tulee ikävä sinua, Fleur. Miksi sinun pitää lähteä?”
Miksi tosiaan? Sitä Fleur oli itsekin miettinyt usein niinä unettomina öinä, jolloin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin katsella, kuinka ohikulkevien autojen valokiilat tanssivat ikkunalasissa ja valkeilla pitsiverhoilla. Hän ei kuitenkaan löytänyt täsmällistä, kelvollista selitystä - vain epämääräisen tunteen siitä, että hänen täytyi tehdä niin.
Fleur puristi tiukemmin Gabriellen käsiä. “Olen pahoillani, Gabrielle. Me näemme kyllä taas pian”, hän vakuutti ja sipaisi suukon tytön poskelle. Sitten hän suoristi selkänsä ja käveli ulos huoneesta alkaen jälleen käydä muistilistaa läpi mielessään. Sanakirja… hiusnauhoja... shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja… shampoota… kauluspaita… sanakirja…
Turhanpäiväisten asioiden ajatteleminen auttoi Fleuria painamaan mielestään syrjään sen tosiasian, että hän oli juuri aikeissa yksin lähestulkoon vieraaseen maahan. Muutokset, tyttö mietti vaeltaessaan kevyesti kartanonsa valoisilla käytävillä, tekivät hyvää, mutta myös kipeää.

***

A/N2: Saisiko tästä tekeleestä niitä kommentteja? :)




//destine muokkasi ikärajan otsikkoon
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 15:50:18 kirjoittanut niiina »

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 390
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #1 : 15.03.2008 21:25:58 »
Normaalisti kartan hettiä, ja varsinkin pitkiä sellaisia, mutta luin tässä vasta sinulta mielenkiintoisen tekstin ja ideasi on mielenkiintoinen. <: Että Bill ei lankeakaan Fleurin koukkuun heti? Ihanaa<3

Billin lähtö Egyptistä oli hieno, sellainen "En tahdo lähteä ja jättää teitä kaikkia, mutta minun täytyy enkä pysty hyvästelemään teitä kunnolla"-lähtö. Ihan toimiva tässä tapauksessa, vaikka minusta Billille olisi ehkä käynyt jämerät kädenpuristukset ja totinen hymy. Oli kivaa vuoropuhelua, näppärää sarkasmia. (:
//: Minäkin hieman kummastelin, että Maggiellakin oli punaiset hiukset. Mutta hahmo oli kyllä varsin mukava tuttavuus. <:

Gabriella ihana pikkuprinsessa<3 Ah, mekon likaaminen lattiaan, kuinka suloista ja hienostunutta. Pidin muutenkin jotenkin ranskalaisesta asenteesta ja Fleur on ihana tyttö. En malta odottaa, kun hän kiukuttelee Irvetassa, koska Bill ei huomioi häntä. Toivon tosiaan, että Fleur muistaisi Billin Tylypahkasta, silloin kun Bill ja Molly kävivät toivottamassa Harrylle onnea ennen kolmatta koitost.

Voisin jopa alkaa seuraamaan tätä, toivottavasti et pidä pitkiä välejä tämän kanssa. <:
« Viimeksi muokattu: 16.03.2008 14:08:45 kirjoittanut Arte »


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #2 : 15.03.2008 22:09:01 »
Olipas onnen päivä, kun törmäsin tähän ficciin! En ollut aiemmin sitä nähnyt, ja ihastuin heti ensi virkkeiltä kirjoitustyyliisi ja kehittämääsi tarinaan. Laadukasta hettiä ei todellakaan ole koskaan liikaa. :)

Maggie Flaherty on uskottavan tuntuinen uusi hahmo, joskin jäin miettimään, miksi hänelle oli valittu juuri punaiset hiukset, kun niitä kuitenkin jo Potter-hahmoilla on aivan riittämiin. (Toisaalta, mikäpä olisi sopinut tälle hahmolle paremmin?) Hänestä tulee aivan elävästi eräs ystäväni mieleen, joskaan hänellä ei ole sääriluutatuointia poskessaan. (Enpä kyllä yllättyisi, vaikka hän joskus sellaisen ottaisikin! ;) )

Bill ja Fleur vaikuttavat kumpikin omalta itseltään, vaikka heistä ei Rowling niin paljon kerrokaan, joten olet ainakin tähän mennessä onnistunut vakuuttamaan minut; tällaisia he varmasti ovat oikeastikin!

Kirjoitat virheetöntä, miellyttävälukuista tekstiä, jonka johdosta mainitsen ainoan typon, joka pisti silmään, että sen voi halutessaan korjata pois alta.
Lainaus
joka oli viimeisten kuukausien aikana tullut Billille enemmän kuin tutusti.
Varmaankin "tutuksi"?

Odotan innokkaasti, että jatkoa seuraa. Ja kiitos kovasti, että laitoit tämän tänne uudelleen ihmisten luettavaksi. Muuten olisi minultakin mennyt ohi kokonaan.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

laîche

  • ***
  • Viestejä: 22
    • http://www.freewebs.com/
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #3 : 16.03.2008 13:55:44 »
Minäkin ilmestyn tänne kommentoimaan. Eli, joskus olen tämän (varmaan vanhassa finissä) lukenut ja ihastuin tähän jo silloin. (Ehdin sen perään jo Hormipulverissakin huhuilla.)  HP&KV:n luettuani tämä muistui mieleeni ja se oli pakko päästä taas lukemaan.

Eli, kirjoitus on todella sujuvaa ja helppolukuista. Hahmot ovat ihania, niissä on syvyyttä, eivätkä ne sodi Rowlingin kertoman kanssa (joskin hän valitettavan vähän on heistä kertonut). Bill/Fleuria ei myöskään ole paljoa, ainakaan pääparituksena, joten on kiva päästä sitäkni lukemaan. Vuorokeskustelut (en nyt saa päähäni sitä hienompaa sanaa) ovat todella sujuvia ja ihanana eloisia. Gabrielle on suloinen ja Maggie Flaherty on mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja tuntuu jotenkin heti hirveän tutulta (johtuu varmaan hyvästä kuvailusta ja replikoinnista). Myös Billin ja Maggien ystävyys tulee hyvin esiin; oli myös tavallaan huvittavaa kuvitella nuo kaksi punapäätä keskellä autiomaata keskustelemassa. Fleurin tuntemukset ja ajatukset vieraaseen maahan lähdöstä ja perheen jättämisestä olivat ihanan aidontuntuisia ja inhimillistivät Fleuria  (joka liian usein kuvataan vaan ulkonäöstään ja miehistä kiinnostuneena).

Mutta, minäkin jään tänne jatkoa odottelemaan :)
Yö ja aamu jokainen
jollekin tuo kurjuuden.
Joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun osa ikiyö.

Sharra

  • Vieras
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #4 : 17.03.2008 18:00:22 »
Kiitoksia kommenteista, onpa mukava saada näin pian palautetta! Ylioppilaskirjoitukset on nyt ohi ja ajattelin hyppiä tänne laittamaan seuraavan osan, toivottavasti jaksatte lukea :)

1.osa

Bill tarvitsi oman asunnon. Hän tajusi sen selkeääkin selkeämmin marssiessaan aamuhämärissä ulos Kotikolon nuhjaantuneesta, kotoisasta keittiöstä. Ei kävisi missään tapauksessa päinsä, että hän nukkuisi enää ainuttakaan yötä kotona kaiken sen hässäkän keskellä. Hänen tarvitsi vain ajatella sinä aamuna aamiaispöydässä vallinnutta kaaosta - Fredin ja Georgen metkuja, äitinsä hössötystä hänen kampauksestaan ja Ronin ja Ginnyn nahistelua - kun hän jo toivoi koko sydämestään, että olisi syntynyt hieman pienempään perheeseen. Yleensä hän rakasti perhettään yli kaiken, mutta sillä hetkellä hänellä oli liikaa mielessään, että hän olisi jaksanut kuunnella ainaista sekasortoa.
Miksi hänen olikaan pitänyt mennä myymään asuntonsa ennen Egyptiin lähtöä? Bill kirosi omaa typeryyttään pysähtyessään olohuoneen takan eteen. Hän nappasi väsyneesti hormipulveria sisältävän ruukun takanreunalta ja kouraisi tomua sormiinsa. Kun hän oli ensimmäisen kerran lähtenyt Egyptiin, oli ollut helppoa kuvitella, että hän myös jäisi sinne. Kuinka hän silloin olisikaan voinut tietää, että vain muutamaa vuotta myöhemmin Voldemort palaisi valtaan ja tuhoaisi kaiken?
  “Viistokuja”, Bill lausahti ikävystyneesti pudottaessaan hormipulverin takkaan. Korkeat liekit nielaisivat hänet välittömästi sisäänsä, mutta eivät polttaneet. Juuri ennen hurjan, epämukavan kieppumisen alkua Bill ehti nähdä äitinsä säntäävän olohuoneen ovella ja huikkaavan hätäisesti hyvän työpäivän toivotukset. Sitten hän ei enää kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin sekavia valoja ja ujelluksia, kun hän poukkoili tulisijasta toiseen etsien Vuotavalle Noidankattilalle kuuluvaa takkaa.
Viimein Bill tunsi tuiskahtavansa Vuotavan Noidankattilan lattialle. Hän suoristautui, pyyhki pölyt vaatteistaan ja nyökkäsi lyhyesti baarimikko Tomille ennen kuin suunnisti ulos kadulle ja valmistautui töihinlähtöön varten. Äiti oli haaskannut aikaansa toivottaessaan hänelle hyvää työpäivää. Irvetassa ei ollut mitään hyvää, ei, vaikka hän olisi kuinka väittänyt Maggie Flahertylle viihtyvänsä paikassa. Maggie oli lähettänyt hänelle pöllöpostia edellisenä päivänä ja ehdottanut, että hän palaisi takaisin Egyptiin. Ehdotus oli houkutellut, mutta silti Bill työnsi sen pois mielestään. Hänellä ei ollut varaa kiusata itseään turhanpäiväisillä haaveilla. Hän oli Weasleyn perheen vanhin ja kunnollisin poika, ja isä tarvitsi häntä. Kunpa hän vain olisi voinut olla avuksi jollakin muulla tavalla…
  “Hyvää huomenta, herra Weasley”, Irvetan ovensuussa seisova maahinen toivotti koneellisesti, kun Bill marssi sisälle pankkiin resuisessa farkkutakissaan. Mies nyökäytti päätään nopeasti maahisen kohdalla. Hän ei ollut ikinä pitänyt erityisemmin noista pikkuruisista, pahansisuisista olennoista, vaikka tekikin kaikkensa tullakseen toimeen heidän kanssaan. Jollakin tavalla maahiset muistuttivat häntä Ginnystä, mutta olivat tuhat kertaa itsepäisempiä ja hankalampia, eikä heillä tietenkään ollut kolmetoistavuotiaan tytön sulokkuutta. Silti maahiset olivat monella tapaa helpompaa seuraa kuin esimerkiksi rouva Weasley, joka ei koskaan jättänyt väliin tilaisuutta arvostella Billin kampausta. Bill hymähti sormeillessaan poninhäntäänsä. Hän piti tyylistään, eikä äidin huomautuksilla ollut siinä pisteessä mitään merkitystä.
  “Bill!” Tor Cerovac, Billin nuori kiroustenmurtaja-kollega tervehti hyväntuulisesti, kun Bill käveli hallin poikki jättämään päällystakkinsa työntekijöiden tiloihin. Hän istui pitkälle penkille viitsimättä kiirehtiä suin päin töihin. Työntekijöiden taukohuone oli marmorisuudestaan ja jäykkyydestään huolimatta miellyttävämpi oleskelutila kuin Irvetan jättimäiset hallit. Onneksi kiroustenmurtajana Bill vietti suurimman osan ajastaan maan alla erilaisten holvien parissa.
  “Huomenta, Tor”, Bill virnisti riisuessaan takkinsa. Hänellä oli sen alla musta, Kirken Vartijat-nimistä velhoyhtyettä mainostava t-paita, jota rouva Weasley olisi pitänyt sopimattomana, mutta jolle Tor vihelsi ihailevasti.
  “Taas uusi bändi kannatuslistallesi, Billy-poju?”
  “Älä kutsu minua tuolla nimellä!”
Tor virnisti, haroi hiekanväristä pystytukkaansa ja antoi sitten käden pudota taas sivulleen. “Mennäänkö tänään lasilliselle töiden jälkeen? En ole ehtinyt vaihtaa sanaakaan kanssasi sen jälkeen, kun tulit takaisin Englantiin. Siitä on jo yli viikko”, Tor lisäsi syyttävään sävyyn.
Bill nielaisi huokauksensa. Hän tiesi kyllä, että oli paluunsa jälkeen laiminlyönyt ystäviään mitä kammottavimmalla tavalla. Se ei kuitenkaan ollut hänen vikansa, ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän oli viettänyt suurimman osan illoistaan Feeniksin Killan palveluksessa ja vähätkin vapaahetket olivat kuluneet perheenjäsenten pihtimäisessä otteessa. Äiti oli väittänyt useaan otteeseen menettävänsä elämänhalunsa, ellei Bill ilmestyisi päivälliselle. Ja minne muuallekaan hän olisi mennyt? Ei hänellä ollut asuntoakaan.
Muistaen jälleen ongelmansa Bill kietaisi sormensa kaulaketjunsa ympärille ja vakavoitui katsoessaan hyväntuulista Toria. Mies oli häntä ehkä noin vuoden nuorempi ja näytti silti paljon huolettomammalta kuin Bill ikinä. Onnenpoika, Bill ajatteli kateellisena.
  “Tiedätkö ketään, joka haluaisi vuokrata asuntonsa? Olen asuntopulassa.”
Tor pudisti päätään. “Anteeksi nyt, kaveri. Minun tuttavani joko asuvat kotona tai sydänkäpystensä kanssa. Ellet sitten halua muuttaa samaan asuntoon minun kanssani - “
  “Ei kiitos”, Bill torjui hätäisesti. Tor saattoi olla mukava kaveri, mutta hänellä oli myös paheensa - lähinnä alkoholiin ja naisiin liittyviä sellaisia - joiden kanssa Bill ei halunnut missään tapauksessa tehdä lähempää tuttavuutta. Sitä paitsi Torin asunto oli ollut ainakin viime näkemällä oikea pahimmanlaatuinen läävä, täynnä homehtuvia valmisruokapakkauksia ja niiden seurauksena myös kärpäsiä. Bill saattoi olla huoleton ja cool monen asian suhteen, mutta hänkin oli oppinut äidiltään tiettyjä tapoja.
  “No, pidän mielessä, jos tulee vastaan”, Tor lupasi ja kiinnitti nimikyltin rintapieleensä. “Tänne tulee kuulemma tänään uusi työntekijä, kuulitko jo? Vanha kunnon Ragranok tarvitsee uuden sihteerin.”
Bill irvisti. ‘Vanha kunnon Ragnok’, kuten Tor oli häntä nimittänyt, oli Irvetan maahisista kaikkein epämiellyttävin - muita paljon pikkuisempi ja niin ollen myös pahansisuisempi olento, joka tuntui lähinnä halveksuvan ihmisiä. Billille tuo vanha, koinsyömä maahinen ei ollut koskaan uskaltanut soittaa suutaan nähtyään, miten mies oli haihduttanut holveissa hiipivän kuutamolurkin yhdellä taikasauvanheilautuksella, mutta monet muut olivat saaneet osansa Ragnokin sanan säilästä. Bill sääli uutta työntekijää koko sydämestään.
  “Millainen tyyppi on kyseessä?”
  “Nuori nainen, aika lailla pelkkä tyttö vielä”, Tor ähisi solmiessaan kengännauhojaan. “Kuulemma ranskalainen. Ne tietävät aina ongelmia.”
Bill nyökkäsi mietteliäästi noustessaan ylös penkiltä. Hän kääri hihansa ylös, veti taikasauvan esiin ja suuntasi ovelle. Oli aika lähteä päivän töihin. Vielä taukohuoneen ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri.
  “Milloin se tyttö tulee?”
  “Puolenpäivän aikaan”, vastasi Tor. “Sittenpähän näemme.”

Fleur vihasi Irvetaa heti ensi silmäyksellä. Hän vihasi sitä vielä enemmän kuin muuta Englantia, jos se oli ylipäätänsä mahdollista - koko maa oli hänen kauhujensa täyttymys. Talvista Tylypahkaa oli saattanut nimittää vielä melkeinpä kauniiksi, tai vähintäänkin sieväksi, mutta kesäinen Lontoo oli täysin toinen asia. Sadetta, kylmyyttä, savusumua ja säälittäviä, änkyttäviä miehiä, jotka polvistuivat yksi toisensa jälkeen Fleurin jalkojen juureen. Toki tyttö tiesi, että kyseessä oli suurimmaksi osaksi vain hänen veelan verenperintönsä, mutta silti hän ajatteli mielellään, että englantilaiset miehet olivat yksinomaan ihastuneita nähtyään viimein oikean ranskalaisen ladyn. Tuokaan ajatus ei kuitenkaan riittänyt juuri tuomaan Fleurille iloa.
Hän oli nyt asettunut asumaan Viistokujalle ja inhosi asuntoaan koko solullaan. Se oli kahden huoneen kokoinen kerrostaloasunto, kolkko ja jääkylmä jopa kesäaikaan. Joka paikassa oli hämähäkinseittejä ja pölyä, joita minkään valtakunnan suursiivous ei pystynyt hävittämään. Asunto ei ollut edes yhtä kuudesosaa siitä kodista, jossa Fleur oli tottunut elämään. Mikä pahinta, siellä ei ollut ainuttakaan kotitonttua siivoamassa, tiskaamassa tai valmistamassa ruokaa. Fleurin Englannin-ajan ensimmäiset päivät kuluivatkin juuri noiden yksinkertaisten askareiden opiskelussa, eikä hän tuntenut edistyvänsä laisinkaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla kotiutumaan, ennen kuin hänet jo pakotettiin nousemaan epäinhimillisen aikaisin ja lähtemään töihin Irvetaan.
Irveta. Monet olivat kutsuneet sitä koko velhoavan Iso-Britannian tyylikkäimmäksi rakennukseksi; Fleuriin se ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Rakennus oli vähemmän koristeellinen kuin edes hänen perheensä Ranskassa - pelkkä neliömäinen, kivinen laatikko, jonka pintaan joku oli iskenyt torneja ja ikkunoita ja portteja. Ja kuinka kylmä siellä oikein olikaan! Fleur oli kuvitellut ehtineensä tottua kylmyyteen Tylypahkassa, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen jäätävään viimaan, joka iski vasten hänen kasvojaan, kun hän asteli sisään Irvetan lukuisista ovista. Hän kietoi silkkihuivin tiukemmin harteilleen ja toivoi, että olisi ymmärtänyt pukea päälleen hieman enemmän.

Fleur seisahtui ovensuuhun osittain katsellakseen hieman ympärilleen, osittain antaakseen toisille tilaisuuden katsoa itseään. Hän tiesi näyttävänsä upealta sinä päivänä. Hänen platinanvaaleat hiuksensa aaltoilivat kiiltävänä ryöppynä hänen niskaansa, musta kauluspaita korosti upeasti muuten niin kalpeaa olemusta ja hame oli juuri sopivan mittainen antaakseen pitkille säärille elintilaa olematta siltikään säädytön. Fleur kiersi katseellaan paikallaolijat - lähinnä nuoret miehet - ja siirsi sitten huomionsa toisarvoisiin asioihin, kuten tuleviin työtiloihinsa. Hän nyrpisti tyytymättömänä nenäänsä. Rakennushan näytti kuolettavan ikävältä! Sen lisäksi se oli niin sokkeloinen, ettei Fleur varmastikaan oppisi milloinkaan kulkemaan siellä eksymättä. Siellä täällä oli kärsimättömiä asiakkaita, hienosti pukeutuneita rikkaita naisia ja kieronnäköisiä, pikkuruisia maahisia, jotka kiitivät paikasta toiseen halliten tuota omituista rakennusta täydellisemmin kuin mihin ainutkaan ihminen olisi milloinkaan pystynyt.
  “Hei, kulta.”
Fleur pyörähti ympäri säpsähtäen tuntiessaan jonkun nipistävän itseään kipeästi. Hän tuijotti puolittain järkyttyneenä, puolittain julmistuneena keski-ikäiseltä näyttävää miestä, jonka kasvoja peitti useamman päivän parransänki ja jonka hengitys lemahti vahvasti vanhalta viinalta. Fleur liikahti vaistomaisesti kauemmas yrittäen muistella tilanteeseen sopivia englanninkielisiä sanoja.
  “Jättäkää minut rauhaan, ‘yvä ‘erra”, hän sanoi ylpeästi ja nosti leukaansa hapuillen samalla taikasauvaansa laukustaan.
Mies nauroi. “Mutta pikku kulta siinä näyttää niin somalta!”
  "Parle à mon cul, ma tête est malade!" Fleur tiuskaisi perääntyen muutaman askeleen verran. Miksi kukaan ei ollut varoittanut häntä siitä, että Tylypahkan ulkopuolella miehillä ei ollut mitään käytöstapoja? Fleur tunsi vapisevansa raivosta nähdessään ahdistelijansa liikahtavan lähemmäs itseään. Hän ei ymmärtänyt, miten tuo mies uskalsi kiusata häntä sillä tavoin.
  “Anna minun jo olla! En ‘alua puhua teidän kanssanne!”
  “No SEN minä uskon”, mies kähähti ja ojensi kätensä kohti Fleuria. Tyttö värähti. “Kyllä minä sinunkaltaisesi tytöt tiedän. Niin kiintyneitä omaan ulkonäköönsä, ettei kukaan muu ole siihen verrattuna mitään.”
  “Te olette inhottava! Älkää koskeko minuun!”
Mies vain nauroi nipistäen Fleuria uudestaan. Fleur ei ajatellut - hän yksinkertaisesti kohotti kämmenensä ja läimäytti ahdistelijaansa räväkästi suoraan oikeaan poskeen. Mies älähti ja kohotti kätensä poskelleen selvästi valmiina kostamaan iskun, mutta Fleur ei jäänyt odottamaan. Tyttö nappasi laukkunsa lattialta ja pujahti salamannopeasti lähimmän marmoripylvään taakse piiloon. Hän yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Mikä oikein oli saanut hänet tulemaan Englantiin Jumalan selän taakse, missä kenelläkään ei ollut käytöstapoja, eikä häntä kunnioitettu tipan tippaa? Ranskassa häntä oli kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt… se mies oli kohdellut häntä kuin katuhuoraa.
  “Hän oli vain yksi ihminen”, Fleur muistutti itseään hiljaisella ranskalla. “Muut syövät edelleen sinun kämmeneltäsi.”
Totta se oli, sen hän tiesi; eräs nuori mies oli todistanut sen edellisenä iltana ruokakaupassa pudotettuaan viinipullon varpailleen, koska oli katsonut Fleuria hieman liian pitkään. Miten Fleur olikaan nauttinut siitä! Hänestä oli ihanaa kietoa nuorukaisia pikkusormensa ympärille ja kaiken lisäksi hän oli siinä lahjakas.
Muisto edellisiltaisesta kohtauksesta sai Fleurin mielialan kohenemaan ja hän uskalsi taas keskittyä ympäristöönsä. Mitä ilmeisimmin se kammottava mies oli hyväksynyt tappionsa ja lähtenyt pankista. Paras olikin, Fleur ajatteli mieli mustana, sillä muutoin hän olisi saattanut kirota miehen tunnistamattomaksi, eikä se varsinaisesti ollut kovin hyvä alku työsuhteelle. Tyttö veti syvään henkeä ja oli juuri aikeissa suunnistaa etsimään jonkun, joka osaisi neuvoa hänet alkuun, kun vähän matkan päästä kantautuva keskustelu kiinnitti hänen huomionsa.
  “Kai sinä osaat murtaa niin yksinkertaisen kirouksen, senkin lettipää?” pahansisuiselta näyttävä nainen rähjäsi yhdelle Irvetan työntekijöistä. Kiukunpurkauksen uhri - pitkä, hoikka nuori mies - hymyili tyynnyttelevästi, vaikka hänen ilmeestään näki, että hän olisi halunnut olla sillä hetkellä jossakin muualla.
  “Se ei ole yksinkertainen kirous, rouva hyvä. Pelkästään sen purkaminen voi maksaa kirouksenmurtajan hengen”, mies sanoi kohteliaasti.
Vanha nainen heilutti uhkaavasti käsilaukkuaan. “Joten? Se kuuluu sinun työhösi!”
  “Pystyn murtamaan kirouksen, mutta se ei ole nopeaa, eikä ilmaista, rouva.”
Vanhus mutisi jotakin epäselvää nykyajan rahanahneista nuorista ja syventyi penkomaan vanhanaikaista rahamassiaan edelleen itsekseen jupisten. Fleur ei enää kuitenkaan kuullut naisen sanoja - hänen huomionsa oli vienyt naisen uhrina toimiva mies, jossa oli ehdottomasti jotakin sietämättömän tuttua. Missä hän oikein oli nähnyt tämän aiemmin?
Kesti hetken, ennen kuin Fleur sai päähänsä asianyhteyden. Mies oli ollut Tylypahkassa edellisenä vuonna. Kolmivelhoturnajaisissa, kannustamassa sitä Harry Potteria. Fleur tuhahti ja karkotti ajatuksen salamannopeasti mielestään; hänellä ei ollut hyviä muistoja Kolmivelhoturnajaisista. Sen sijaan hän keskittyi kokonaan edessään olevaan mieheen.
Fleur muisti ajatelleensa jo edellisenä vuonna, että mies oli hyvännäköinen. Ei komea eikä söpö, kuten useimmat hänen tuntemansa pojat, vaan hyvännäköinen hieman renttumaisella, mutta silti kovin tyylikkäällä tavalla. Cool oli se sana, jota Fleur turhaan haki kielensä päälle; oli miten oli, miehessä oli jotakin, mikä vetosi tytön kehittyneeseen ranskalaiseen makuun. Mies oli pitkä ja hoikka olematta silti mikään hongankolistaja, hänellä oli kuin suoraan rockkonsertista varastetut vaatteet ja poninhännälle sidotut reilusti ylikasvaneet, punaiset hiukset. Weasley oli ollut hänen sukunimensä, sen Fleur muisti, mutta mikä miehen etunimi oikein oli?
Tyttö ei ehtinyt pohtia asiaa enempää, ennen kuin hän jo tunsi taputuksen vyötäröllään ja valmistautui hampaitaan kiristellen toiseen luvattomaan lähentely-yritykseen. Tällä kertaa hän oli aikeissa kirota ahdistelijan suorilta käsin, kun hän viime tipassa näki, ettei kyseessä ollutkaan ihminen, vaan maahinen. Inhottava, piskuinen, ryppyinen olento. Fleur onnistui vain vaivoin kätkemään inhonsa otusta katsoessaan. Ranskassa ei ollut maahisista kuultukaan, eikä se mikään ihme ollut - miten kukaan haluaisi olla tekemisissä sellaisen olennon kanssa, joka ei ylettänyt koputtamaankaan vyötäröä korkeammalle?
  “Oletko sinä Fleur Delacour?” maahinen kysyi ja silmäili Fleuria pistävästi.
Tyttö kohotti leukaansa. “Oui. Tulin tänne - “
  “Se Kolmivelhoturnajaisten tyttö?” maahinen jatkoi, ennen kuin Fleur sai tilaisuutta lopettaa lausettaan.
  “En ‘alua puhua siitä”, Fleur kivahti vaistonvaraisesti. Aina kesäkuun lopusta lähtien hän oli automaattisesti torjunut kaikki Kolmivelhoturnajaisia koskevat keskusteluyritykset ja utelut. Se kaikki oli yksinkertaisesti liian hirvittävää muistettavaksi - viimeiseksi jäämisen nöyryytys, epäonnistuminen ja kauhunhetket viimeisen koetuksen labyrintissa. Cedric Diggoryn kuolema. Fleur muisti kyllä Cedricin ja hyvin muistikin; poika oli ollut brittiläisyydestään huolimatta kaunis ja Fleur oli aidosti pahoillaan hänen kuolemansa vuoksi.
  “Hyvä on, neiti Delacour”, maahinen sanoi lyhyesti. “Olen Ragnok ja sinä olet minun sihteerini. Voit aloittaa työsi heti kun olet vienyt päällysvaatteesi taukotilaan.”
Hän osoitti pitkällä sormenkynnellään Fleurin tyylikästä päällystakkia ja valkoista silkkihuivia.
  “Missä tämä taukotila on?” Fleur kysyi ääntäen niin hitaasti ja selkeästi kuin vain suinkin pystyi.
Maahinen näytti kärsivältä. “En minä voi sinua sinne viedä, me maahiset emme koskaan astu jalallamme ihmisten tiloihin.”
Hyvä, oli Fleurin ensimmäinen helpottunut ajatus, mutta sitä seurasi oitis tuskastuneisuus. Ei kai tuo inhottava otus olettanut, että hän lähtisi yksin harhailemaan Irvetan sokkeloihin? Juuri sopivalla hetkellä se käsilaukkuaan heiluttanut pelottava vanha haahka kuitenkin jätti Weasleyn nuorukaisen rauhaan ja Ragnok viittoili miehen heidän luokseen.

Fleur pöyhi tarmokkaasti hiuksiaan, kun Weasley pyyhälsi kuin käskystä hänen ja pikku maahisen luokse. Läheltä katsottuna Weasley oli vielä pidempi kuin Fleur oli arvellut - häntä itseään päätä pidempi, joka tapauksessa, eikä hänkään ollut mikään pieni nainen. Äkillistä alemmuuskompleksia tuntien tyttö ojentautui täyteen (joskin korkokengillä korjailtuun) pituuteensa ja kohtasi ylemmyydentuntoisesti Weasleyn katseen, kun tämä ehti heidän luokseen. Weasleyn ruskeissa silmissä välkkyi ystävällisyys, mutta myös yllättyneisyys. Hän ei ollut ilmeisesti odottanut törmäävänsä Fleuriin Irvetassa. No, aina parempi niin.
  “Weasley”, Ragnok murahti miehelle. “Tässä on uusi työntekijämme, neiti - “
  “Fleur Delacour”, punapää keskeytti varmasti ja Fleur kehräsi hiljaa mielessään. Mies muisti hänen nimensä, kuinkas muutenkaan. Suureksi pettymyksekseen hän sai kuitenkin huomata, ettei mies suinkaan tuijottanut häntä lumoutuneena tai täynnä ihailua, vaan täysin neutraalisti, kuin - kuin jotakuta, joka ei ollut vastakkaisen sukupuolen edustaja. Ei laisinkaan hyvä alku, Fleur totesi ja nosti ylimielisesti leukaansa.
  “Mikä teidän nimi on, ‘erra?” hän kysyi kylmästi. “En muista sitä.”
Weasley hymyili huvittuneesti. “Bill. Bill Weasley.”
  “Te olette tavanneet aiemminkin?” Ragnok pisti väliin.
  “Olemme”, myönsi Bill. “Kolmivelhoturnajaisissa.”
Mies piti katseensa tiukasti Fleurin katseessa lisätessään, että oli ilahduttavaa tavata tyttö jälleen. Fleur ei kallistanut korvaansa kohteliaisuudelle. Kuka tahansa saattoi nähdä, ettei se ollut aito - Weasleyn silmät eivät kimmeltäneet ääneen lausumattomista lupauksista, eivätkä hänen huulensa luvanneet tulisuudelmia. Hän ei edes punastunut! Oliko mies mahdollisesti eunukki?
Fleur ojensi kätensä kuninkaallisesti Billille. Mies ei kohottanut sitä huulilleen, vaan puristi sitä nopeasti ja työnsi sitten kätensä kuluneiden farkkujensa taskuun.
  “’erra Weezly”, Fleur aloitti käheällä kurkkuäänellään. “Minä ’aluan, että - “
  “Sano vain Bill”, Bill keskeytti nopeasti ja hymyili huoletonta, itsevarmaa hymyään. “Kautta Merlinin parran, maailmassa on muutenkin liikaa herra Weasleyn nimeä käyttäviä henkilöitä ilman, että minua sotketaan siihen.”
Hänen täytyi tarkoittaa veljiään, Fleur mietti muistellen sitä porkkanapäisten lasten laumaa, joka Tylypahkassa oli edellisenä vuonna vaeltanut. Silloin hän ei ollut kiinnittänyt joukkoon paljonkaan huomiota, eikä hän sen vuoksi muistanut täysin, montako sisaruksia oli ollut. Kaksoset, ainakin… ja se hölmö ihastunut poika, se Ron… ja ellei Fleur muistanut väärin, oli ollut pikkusiskokin.
  “’erra Weezly”, hän toisti itsepäisesti ja Bill nauroi päätään pudistaen. “Näyttäkää minulle tie taukohuoneeseen.”
Fleur ärsyyntyi entisestään huomatessaan, ettei Bill kiiruhtanut toteuttamaan hänen toivettaan kuin miehen jokainen hengenveto olisi riippunut siitä, vaan ainoastaan tarkasteli häntä pää kallellaan. Miehellä oli selvästi jotakin häntä vastaan, Fleur päätteli ja ryhtyi oitis miettimään, olisiko joku miehen veljistä saattanut kertoa tälle jotakin Tylypahkanajoista? Ron mahdollisesti - vaikka se poika oli ollut liian ihastunut möläyttääkseen mitään sopimatonta. Fleur tunnisti kyllä kaulaansa myöten hukassa olevan pojan, kun tapasi sellaisen. Ehkä sitten kaksoset, joskaan kumpikaan heistä ei ollut vaikuttanut häijyltä. Varmasti kyseessä oli ollut se pikkusisko, tyttö ajatteli kylmän kiukun häivähtäessä hänen sydämessään mustan tulen lailla. Toiset naiset olivat aina suhtautuneet häneen vihamielisesti… kuin kilpailijaan.
Fleur havahtui siihen, että Bill puhutteli häntä.
  “Ehkä neiti Delacourin pitäisi pyytää käskemisen sijasta”; mies sanoi huvittuneeseen sävyyn. “Ihan vain tiedoksesi, etten minä aio hypätä, kun sinä käsket.”
Fleur tuijotti miestä kuin joku olisi juuri kalauttanut tätä halolla päähän. “Miksi minä käskisin teidän ‘ypätä, ‘erra Weezly?”
  “Unohda se. Pelkkä sanonta. Haluatko sinä taukohuoneeseen vai et?”
  “Oui.”
  “Sitten sinun täytyy pyytää.”
  “Pyytää?” toisti Fleur.
Billiä nauratti. “Se tarkoittaa sitä, että kysyt, voisinko auttaa. Voit aloittaa vaikkapa sanomalla ’olisitko kiltti ja - ‘“
Hän ei ehtinyt sen pidemmälle, ennen kuin Fleur jo keskeytti hänet tylysti.
  “Minä tiedän kyllä, mitä pyytäminen tarkoittaa, senkin rrrrahvaanomainen pensas!” tyttö kiljaisi kimpaantuneena. Hän ei kunnolla edes huomannut, että Ragnok oli aikaa sitten kadonnut pois paikalta pudistellen pientä päätään tuskastuneesti.
Nyt oli Billin vuoro näyttää hämmentyneeltä. “Pensas?”
  “En keksinyt muutakaan”, Fleur mutisi hämillään. “Englantini ei ole ‘yvää.”
  “No, haluatko sinä taukohuoneeseen vai et?” Bill palasi takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen ristien käsivartensa rinnalleen. Oli sääli, että hän oli osoittautunut niin ärsyttäväksi, Fleur ajatteli pahoillaan. Jos Bill Weasley olisi ollut edes vähän taipuvaisempi hänen veelanlumoilleen, olisi tästä saanut mitä jännittävimmän lisän leikkikalujen kokoelmaan.
  “Oui. Mutta en aio pyytää teitä, ‘erra Weezly.”
Oli mahdotonta sanoa, kumpi kävi enemmän Billin hermoille - kutsumanimi, vai Fleurin itsepäisyys. Joka tapauksessa mies näytti hallitsevan vain vaivoin ilmeensä, kun hän hymyili vinosti Fleurille, kumarsi ja ilmoitti, ettei voisi siinä tapauksessa auttaa Fleuria.
  “Älä huoli, neiti Delacour”, mies lisäsi painokkaasti, pilke silmäkulmassaan - huvittuneisuuttako se oli, vai halveksuntaa? Fleur vetäytyi oitis kauemmas miehestä. “Sinun taidoillasi lumoaa kyllä nopeasti toisen tiennäyttäjän.”
Hänen täytyi tietää, mikä Fleur oikein oli ja mitä tyttö oli yrittänyt! Tyttö nakkeli vaaleita hiuksiaan närkästyneenä nähdessään Billin nappaavan kuluneen laukkunsa ja harppovan tiehensä pitkin, itsevarmoin askelin.
Työ Irvetassa ei ollut alkanut laisinkaan hyvin.

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 390
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #5 : 17.03.2008 18:30:54 »
Ihanaa, jo nyt uusi osa. Hienoa, että olit muistanut ottaa mukaan sen Tylypahka-tapaamisen. Canonia ja kirjan mukailua. ^^

Nääh, Fleurin asenne hieman surettaa. Jotenkin minulla on hänestä paljon pehmeämpi kuva. Jäi mieleen, että hän olisi pehmentynyt kolmiverlhoturnajaisten aikana koettuaan vaikka ja mitä. Nyt hän on vain katkera narttu, joka edelleen ajattelee olevansa muiden yläpuolella. Ei nöyryyttä.

Ja ah, Bill! Hänen asenteensa! Ihana! Tykkäsin tosi paljon, kun hän ei pörrännyt Fleurin ympärillä ja toteuttanut tämän epäkohteliasta pyyntöä.

Erittäin hyvä.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Sharra

  • Vieras
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #6 : 20.03.2008 15:09:54 »
Arte, kiitos kommentista! Minulla taitaa olla vähän erilainen asenne Fleuriin, pitkälti ehkä Puoliverisen Prinssin ansiosta. Olen ajatellut asian niin, että Fleurilla on kyllä sydän paikallaan, mutta hän on silti ehkä vähän liian varma omasta erinomaisuudestaan.  Sitä paitsihan tämän ficin nimi on Ylpeys ja Ennakkoluulo, ja jonkun täytyy olla se ylpeys ;)

2.osa

Ei kestänyt kauan, ennen kuin koko Irvetan miespuolinen väestö jo puhui Fleur Delacourista. Fleur sitä, Fleur tätä, miten kaunis hän onkaan - Bill arveli tulevansa hulluksi, jos joutuisi vielä kuulemaan yhdenkin ihailevan huokauksen Fleurin liihottaessa ohitse platinanvaaleat hiukset hoikalla vyötäröllä lainehtien. Olihan Fleur toki kaunis, sitä Bill ei kieltänyt. Ikävä kyllä tytössä ei kuitenkaan muuta ollutkaan kuin tuo kauneus, eikä sellainen vienyt pitkälle. Ei ainakaan Bill Weasleyn silmissä.
Bill hymähti itsekseen ja veti märän paidan päänsä ylitse. Kuten aina, kaatosade oli iskenyt Lontooseen juuri väärällä hetkellä, eli hänen ollessaan taittamassa työmatkaansa. Hänen hiuksensa valuivat vettä, hänen vaatteensa olivat likomärät ja kengänkärjet tirskuivat ikävästi vasten kivilattiaa. Merlin, kuinka kipeästi hän tarvitsikaan oman asunnon Viistokujalta!
Hän virnisti itsekseen. Ei sillä, että tilapäinen kotona asuminen olisi ollut täydellisen kammottava kokemus, olihan hänellä lohdutuksenaan äitinsä loistava ruoanlaittotaito, sekä Fred ja George ainaisine metkuineen. Ikävä kyllä nuo metkut tosin olivat menneet hieman vakavampaan suuntaan, tai niin Bill ainakin arveli - kaksosten huoneesta oli kuulunut epämääräistä pauketta ja räjähdyksiä koko kolmeviikkoisen kesäloman ajan. Kenelläkään ei ollut ollut vielä tarpeeksi rohkeutta kysyä kaksosilta, mitä nämä oikein puuhasivat; vastaus saattoi olla mitä tahansa aina omintakeisesta rockkonsertista epämääräisiin kokeisiin. Juuri tuon seikan varaan Fred ja George varmasti laskivatkin.
Bill nappasi kaapistaan kuivan paidan - tällä kertaa Velhoanarkisteja mainostavan sellaisen - ja ehti juuri vetää sen päänsä ylitse, kun ovi kävi ja Tor kiiti sisälle huoneeseen puuskuttaen ja vaaleanruskea tukka tavallistakin pahemmin sojottaen. Arvatenkin hän oli ravannut vastikään pitkän matkan Irvetan sokkeloissa, sillä pankissa ei sallittu ilmiintymistä eikä kaikkoontumista.
  “Azbah etsii sinua, Bill!” Tor läähätti viitaten erääseen Irvetan maahisista, joka toimi kaikkein salaisimpien holvien vartijana. “Vaikea kirous holvissa 1021. Eräs vanha nainen tuli melkein syödyksi.”
  “Syödyksi?” Bill toisti kohottaen kulmiaan. Hän toivoi salaa mielessään, että tuo vanha nainen olisi sama, joka oli höykkyyttänyt häntä melkein viikon ajan jatkuvilla valituksillaan ja loukkauksillaan vain, koska tämän haluaman holvin avaamisessa oli kestänyt hieman luultua enemmän aikaa.
  “En minä tiedä mikä siellä on, sfinksi ehkä - “
  “Iso-Britanniaan ei saa tuoda sfinksejä ilman taikaministeriön virallista suostumusta”, Bill sanoi automaattisesti.
Tor madalsi ääntään. “Niin, mutta nämä ovatkin maahisia."
Bill hymyili ja käänsi katseensa pois luoden tuskastuneen silmäyksen kattoon. Ei hänkään maahisia rakastanut, mutta näihin kohdistuvat epäluulot kävivät silti toisinaan yli hänen ymmärryksensä.
  “Ei se mikään sfinksi ole. Käyn tarkastamassa asian.”
Bootsinkorot kopisten Bill marssi ulos taukotilasta.

Tuntia myöhemmin Bill oli ehtinyt löytää tiensä Torin mainitsevan holvin luokse ja tullut siihen tulokseen, ettei holvia vartioiva kirous suinkaan sisältänyt sfinksiä, vaan täysin tavallisen näykkimiskirouksen. Tor oli liioitellut tapansa mukaan, eikä työvuorossa oleva Azbah-maahinen ollut todennäköisesti koskaan aiemmin tutustunut näykkimiskiroukseen, ne kun oli tuomittu tyylittömiksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Itsekseen mutisten Bill poisti kirouksen muutamalla taikasauvanheilautuksella maahisen ja vanhan rouvan tarkkaavaisten katseiden alla. Tällaisina hetkinä hän toden totta toivoi olevansa Egyptissä, missä hän sentään työskenteli suurimmaksi osaksi omassa rauhassaan, ellei Maggie Flahertya laskettu mukaan. Maggie oli kuitenkin ollut aina enemmänkin hyödyksi kuin haitaksi, mutta maahiset olivat hieman ongelmallisempia tapauksia. Ja vielä pahempia olivat asiakkaat.
  “Kiitos vain, nuori mies - kai sinä olet mies?” holvin edessä seisova iäkäs nainen kysyi epäluuloisesti ojentaessaan Billille kätensä.
Bill pusersi huulilleen kohteliaan hymyn ja nyökkäsi.
  “No anteeksi sitten vain”, mutisi nainen. “Nykyään ei voi tietää… miehilläkin on noin pitkät hiukset…”
Nainen kuulosti aivan rouva Weasleylta. Bill säilytti väkinäisen hymyn huulillaan aina siihen saakka, että maahinen ohjasi naisen pois näköpiiristä. Sitten hän antoi kivistäen kasvolihastensa rentoutua. Miksi maailmassa oli niin vähän ihmisiä, jotka käsittivät, ettei pitkä tukka ollut miehillä mikään synti, vaan täysin normaali ilmiö?
Bill työnsi taikasauvan taskuunsa ja astui Azbahin seuraksi vaunuihin, joiden oli tarkoitus viedä takaisin maan pinnalle. Hän hohotti tyytyväisenä vaunujen etuistuimella niiden sännätessä hurjaan, poukkoilevaan vauhtiin Irvetan hämähäkinseittimäisille käytäville. Hän rakasti vauhtia - se oli kuin jästien vuoristorata, mutta rajumpi sellainen. Takapenkillä vanha nainen huohotti ja vikisi voivansa pahoin.
  “Tällaista tämä on, rouva”, Bill pahoitteli hilpeästi auttaessaan naisen ulos vaunuista kyydin saavuttua viimein perille. “Tervetuloa toistekin Irvetaan.”
Nainen vilkaisi Billiä syrjäkarein. “Kiitos vain, hyvä herra… toivon mukaan tekin leikkaatte siihen mennessä tukkanne.”
Niine hyvineen hän nappasi käsilaukkunsa tiukkaan otteeseensa ja pyyhälsi ulos Irvetan valtavista hopeaovista. Bill jäi tuijottamaan hänen jälkeensä lopen kyllästyneenä. Hän ei käsittänyt, mikä nykyajan vanhuksia oikein vaivasi.
  “Älä sinä seiso siinä, Weasley”, Azbah sanoi pahansisuisesti jostakin Billin polvien tasolta. “Ragnok odottaa sinua toimistossa 294. Heti paikalla.”

Päivä oli toden totta alkanut huonosti, Bill tuumi saapastellessaan kovaa vauhtia pitkin Irvetan kiilteleviä marmorikäytäviä. Ensin se kammottava kaatosade, sitten epäkohtelias vanha mummo ja nyt vielä Ragnok. Ragnok ja Fleur Delacour. Bill ei tiennyt, kumpaa ajatusta olisi pitänyt epämiellyttävämpänä.
Fleur oli ollut Irvetassa jo noin kahden viikon verran ja Billin suureksi helpotukseksi heidän tiensä olivat kohdanneet vain muutamaan otteeseen. Silloinkin Fleur oli aina tuijottanut häntä raivokkaasti suurilla sinisillä silmillään, eikä ollut suostunut antautumaan keskusteluun. Ilmeisesti tyttö oli verisesti loukkaantunut jostakin, mutta mitä se olisi voinut olla, siitä Billillä ei ollut aavistustakaan. Totta kai häntä kiinnosti tietää, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vaivautua ottamaan selvää. Hän ei erityisemmin pitänyt Fleur Delacourista.
Ei sillä, että Fleur olisi varsinaisesti ollut epämiellyttävä. Hän oli lumoavan kaunis, eikä Bill ollut täysin immuuni naisille, vaikka antoikin usein ymmärtää olevansa. Fleuria katseli ilokseen. Tytössä oli kuitenkin sievän ulkonäön lisäksi jotakin muutakin - jotakin luotaantyöntävää. Ehkä se johtui siitä tosiasiasta, että Bill tiesi tytön olevan sukua veeloille. Aina katsoessaan Fleuria hänelle tuli ikävä tunne siitä, ettei tyttö ollut aito. Sen lisäksi ranskattarella oli erittäin epämukava luonne. Pahansisuinen, ja kammottavan ylpeä. Fleurin kohdalla piti täysin paikkaansa sanonta, jonka mukaan kauneutensa tiedostavat tytöt olivat aina niitä pahimpia tapauksia.
Bill pysähtyi Ragnokin työhuoneen ulkopuolelle, veti syvään henkeä ja koputti oveen.
  “Sisään”, käheä ääni kehräsi.
Bill pidätti kärsivän voihkauksen raottaessaan ovea. Kuten hän oli arvannutkin, työpöydän ääressä oven lähellä istui Fleur. Fleur vaaleansinisessä kesämekossa ja vaaleat hiukset hohtavina. Tyttö kohotti suupieliään muutaman millin verran nähdessään tulijan.
  “’erra Weezly.”
  “Neiti Delacour”, Bill vastasi ilmeettömästi. Hän ei aikonut antaa Fleurille sitä iloa, että osoittaisi tytölle jonkinlaista erityishuomiota. Tyttö sai sitä jo aivan tarpeeksi muutenkin.
  “’än odottaa sinua ‘uoneessaan.”
Bill nyökkäsi ja suuntasi askeleensa suoraa päätä huoneen perällä olevalle ovelle, joka kuului Ragnokille. Suomatta Fleurille enää silmäystäkään hän koputti, astui sisälle huoneeseen ja sulki oven tiiviisti perässään.

  “Weezly”, Ragnok sanoi tarkastellen Billiä tylysti pikkuisen työpöytänsä takaa. Bill puristi hampaansa yhteen ja kätki tuskastuneen älähdyksen. Ei kai Fleur ollut mennyt opettamaan kammottavaa lausumistapaansa maahisillekin? Bill tunsi olevansa tuhoon tuomittu.
  “Hyvää huomenta, Ragnok.”
  “Tässä huomenessa ei ole mitään hyvää. Kuulin huhuja, että sinulla on kiroustenmurtamista koskevia asiakirjoja.”
  “Pitää paikkaansa”, Bill sanoi rivakasti ja veti farkkujensa taskusta siististi taitellun paperipinkan. Ragnok mulkoili sitä vihaisesti kovakuoriaisen kokoisilla silmillään. Jos maahiset jotakin inhosivat, niin sitten kaltoinkohdeltuja asiapapereita. Billille Ragnok ei kuitenkaan uskaltanut soittaa suutaan, joten hän tyytyi puristamaan työpöytänsä reunaa paksuilla kynsillään niin lujasti, että ne upposivat syvälle kovaan puuhun. Bill ei koskaan lakannut ällistelemästä maahisten voimia. Niin olemattoman kokoisiksi olennoiksi he olivat todella -
  “Vie nuo paperit sihteerilleni ja katso, että hän selvittää ne. Se tyttö on typerä”, Ragnok jupisi keskeyttäen Billin mietteet. “Kolmivelhoturnajaisissa, muka! Ei osaa edes noudattaa ohjeita.”
  “Ehkä hän ei ymmärrä kieltä”, Bill ehdotti tahdikkaasti, vaikka ajattelikin hiljaa mielessään, että Fleurilla oli vain yksi suuri ongelma: tyttö oli liian ylimielinen kuunnellakseen, mitä muut hänelle yrittivät sanoa.
Ragnok huitaisi pienellä kädellään. “Oli miten oli, mene sinä nyt töihisi, Weezly. Minulla on pankkikatastrofi selvitettävänä.”
  “Kyllä, Ragnok.”
Päätään pudistellen Bill puristi asiapaperit nyrkkiinsä ja palasi takaisin toiseen huoneeseen.

Fleur kuunteli myrtyneenä Ragnokin lähettämän pyynnön ja tarttui sitten Billin ojentamiin papereihin ryhtyen kirjoittamaan niiden yksityiskohtia muistiin. Ragnok oli ollut oikeassa, Bill tajusi seuratessaan sivusta Fleurin työskentelyä. Tyttö todella OLI hidas. Hän pysähtyi vähän väliä tarkistamaan oikeinkirjoitustaan ja etsimään sopivia sanoja kuin ainakin sellainen ihminen, joka oli täysin eksyksissä kielenkäyttönsä suhteen. Bill olisi saattanut sääliä tyttöä, ellei tämän teeskennelty avuttomuus olisi käynyt niin suurissa määrin hänen hermoilleen. Näytti siltä, että asiakirjojen tarkastamisessa voisi kestää aikaa…
  “Mitä olet pitänyt Lontoosta?” Bill kysyi keskustelusävyyn nojatessaan rennosti vasten Fleurin työpöytää.
Tyttö ei edes kohottanut katsettaan työstään. “Märkää. Kylmää. Ikävystyttävää.”
  “Etkö keksi mitään positiivista?” kiusoitteli Bill. Hän toivoi, että pieni leikinlasku saisi Fleurin jäisen ulkokuoren murtumaan edes hetkeksi, mutta turhaan.
  “Se ei ole teidän asianne, ‘erra Weezly.”
  “Pyydän”, Bill huokaisi. “Etkö voisi jo kutsua minua Billiksi?”
  “En.”
Bill puri hammasta ja jatkoi Fleurin työskentelyn seuraamista sanaakaan sanomatta. Hän oli tehnyt osuutensa ja ainakin yrittänyt olla ystävällinen tuolle ranskalaiselle riivinraudalle, hän ajatteli itsepäisesti. Jos Fleur ei aikonut vastata eleeseen, ei se kuulunut hänelle millään tavalla.
  “Kestääkö tuossa vielä kauan?”
  “Älkää ’oputtako minua, se saa minut ‘ermostumaan!”
Toden totta - Fleur meni sekaisin oikeinkirjoituksessaan ja ryhtyi pyyhkimään kuumeisesti asiakirjaa, jonne oli raapustanut sanan ‘raha’ sijasta ‘maha’. Bill nauroi hyväntuulisesti.
  “Keskittymiskykysi ainakin on omaa luokkaansa, Fleur.”
  “Mademoiselle Delacour”, Fleur sähähti hampaidensa raosta.
  “Itse asiassa se sukunimi oli Weasley, enkä ole aivan neitikään, mutta jos välttämättä vaaditte - “
SLAP! Fleur läimäytti Billiä terävästi poskelle pöydän ylitse.
  “Kas vain”, Bill totesi hieroessaan yllättyneenä tykyttävää poskeaan. Hän ei käsittänyt, miksi ei ollut osannut odottaa lyöntiä - olihan hän jo Tylypahkassa nähnyt, miten julma Fleur osasi olla niille, joita ei sietänyt silmissään. Mutta mitä pahaa Bill oli ikinä tytölle tehnyt? Hän päätti kysyä asiaa.
  “Te olette ‘ermostuttava”, Fleur sanoi nakellen raivokkaasti hiuksiaan olkapäänsä ylitse. “Ette edes - ette edes kohtele minua kuin naista!”
  “Kas vain”, toisti Bill, tällä kertaa mietteliäämmin. Nyt kun hän sitä oikein ajatteli, hän tajusi, että hänen olisi pitänyt käsittää asia jo paljon aiemmin. Totta kai Fleuria ärsytti se, ettei hän suostunut matelemaan tytön jalkojen juuressa kuten kaikki muut Irvetan miespuoliset työntekijät tekivät. Hän oli aikeissa huomauttaa jotakin pilkallista, kun näki aidon hämmennyksen Fleurin silmissä. Tyttöparalla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oikein oli vikana.
  “Olet väärässä, neiti Delacour”, Bill huomautti rauhallisesti. “Minä kohtelen sinua kuin ketä tahansa naista. Sehän sinua kuin ärsyttääkin?”
  “Sinä senkin - “
  “Rauhoituhan nyt, ei tässä ole mitään hätää! Kuule nyt, ei minulla ole mitään sinua vastaan. Olet kyllä oikein kaunis tyttö, sen minä myönnän, mutta pelkään pahoin, ettei sinussa sen kauneuden lisäksi muuta olekaan.”
Fleur veti terävästi henkeä kuin olisi ollut pyörtymäisillään. Tytön kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, joko järkytyksestä, tai kenties vihasta, oli mahdotonta sanoa täysin varmasti. Bill tiesi, että oman turvallisuutensa vuoksi hänen olisi pitänyt perääntyä, mutta hän ei tehnyt niin, vaan seisoi täysin tyynesti odottamassa kipunoivan keskustelukumppaninsa vastausta.
  “Te siis ajattelette, ettei minulla voi olla... mikä se sana on… sielua?” Fleur odotti, että näki Billin nyökkäävän vahvistukseksi ennen kuin jatkoi. “Olette sitä mieltä, ettei minulla ole sielua, koska olen ‘urmaava.”
  “En minä niin sanonut. Minä tiedän kyllä, että sinulla on persoonallisuus. Ikävä kyllä se vain ei ole kovin mukava persoonallisuus. Olet liian ylpeä ja liian itsekäs, Fleur Delacour.”
  “Entä te sitten, ‘erra Weezly?” sihisi Fleur. “Ette edes tunne minua!”
  “En tunnekaan”, Bill myönsi säyseästi. “Minä vain kerroin miltä minusta näyttää. Ja useimmiten olen myös oikeassa.”
Fleur nykäisi päätään taaksepäin kuin Bill olisi juuri lyönyt häntä, eikä toisinpäin. Suuttumuksen punaiset läikät polttelivat tytön ruusuisilla poskilla. Hän näytti olevan juuri aikeissa syöksyä Billin kimppuun, tai sylkäistä hänen kasvoilleen, tai jotakin vielä pahempaa, mutta juuri silloin avautuvan oven ääni pelasti heidät molemmat nöyryytykseltä. Tor Cerovacin punoittavat, alati hilpeät kasvot ilmestyivät oviaukkoon.
  “Hei, Billy-poju, minä kaipaan sinun mieli…” puhe katkesi kuin seinään, kun Torin katse osui Fleuriin, joka seisoi työpöytänsä takana leuka uhmakkaasti koholla. Hetken ajan Billistä näytti siltä kuin salama olisi iskenyt Toriin. Mies hätkähti, lehahti punaiseksi aina korvannipukoitaan myöten ja alkoi änkyttää. Hänen puheensa oli kammottavaa kuultavaa.
  “Anteeksi… siis… an… an… anteeksi, en tiennyt, että sinulla on se-se-seuraa… Hei, neiti Delacour.”
Ilme Fleurin kasvoilla muuttui oitis pehmeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Tyttö lähestulkoon kehräsi astuessaan lähemmäs Toria ja ojensi miehelle kätensä. Mistähän päin nyt mahtoi tuulla, ihmetteli Bill - aiemmin Fleur ei ollut suonut Torille silmäystäkään.
  “’ei, ‘erra Cerovac”, tyttö hyrisi pehmoisesti ja katsoi Toria siniset kauriinsilmät salattuja lupauksia sädehtien. Bill pudisti päätään inhon vallassa. Tyttöhän oli kuin mikäkin vamppi!
  “Anteeksi vielä, Bill - neiti Delacour - minä katoan ja jätän teidät… öh... tutustumaan toisiinne”, Tor takelteli luoden samalla mustasukkaisen silmäyksen Billiin, joka vastasi katseeseen tyynesti. Jos tilanne olisi ollut toinen, Bill olisi saattanut melkein nauraa tapaukselle. Mikä ihme Fleur Delacourissa oikein sai miehen kuin miehen polvet pehmenemään.
  “’auskaa työpäivää, ‘erra Cerovac”, Fleur toivotti vielä, kun Tor perääntyi takaisin ovelle ja sulki sen kiireesti perässään. Bill saattoi melkein kuvitella, kuinka hänen työtoverinsa nojasi suljettuun oveen ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan jokainen raaja vapisten. Ajatus ei silti naurattanut häntä yhtään.
  “Miksi sinun on pakko tehdä tuota, Fleur?”
  “Mademoiselle Delacour! Kutsukaa minua vielä kerran etunimeltä ja minä kiroan teidät!” Fleur sanoi. Suloinen ilme hänen kasvoillaan oli vaihtunut hyytävään kylmyyteen.
Bill huoahti väsyneesti. Hän ei käsittänyt, miksi tämän ranskalaisen tytön piti olla niin hankala.
  “Neiti Delacour, sitten. Miksi sinun täytyy vikitellä jokaista miestä, joka osuu tiellesi? Se on julmaa peliä”, Bill syytti.
  “Ei se minun vikani ole, että ‘e pitävät minua ‘urmaavana”, Fleur puolustautui itsepäisesti. “Te vain ette ‘alua ymmärtää, että joku muu voi pitää minua miellyttävänä.”
  “He pitävät sinua kauniina, eivät miellyttävänä. Siinä on ero. Ja ellet halua saada erittäin huonoa mainetta täällä Irvetassa, neuvon sinua miettimään käytöstäsi”, Bill tokaisi yrittäen parhaansa mukaan saada pyyhittyä päästään sen ikävän tosiasian, että valittaessaan hän kuulosti aivan äidiltään. Se oli täysin uutta hänelle - yleensä hän ei turhia valittanut, eikä myöskään rähissyt. Hän oli kuvitellut olevansa liian rento sellaiseen.
  “Sehän nähdään!” kivahti Fleur.
Bill, joka oli ollut jo matkalla ovelle kääntyi ympäri ja hymähti. “Ei kaikkea sinulle sanottua tarvitse ottaa haasteena, neiti Delacour. Toisitko nuo paperit pöydälleni, kun olet valmis? Hauskaa päivänjatkoa vain sinullekin.”
Hän hymyili, taivutti päätään ja läimäytti oven kiinni perässään.

Fleurin kuva leijui vielä myöhemminkin aivan liian vahvana Billin silmien edessä, kun hän istui samana iltana Kotikolon lihapatojen ääressä kuuntelemassa puolella korvalla vanhempiensa keskustelua jostakin, mikä koski Kalmanhanaukiota. Ilmeisesti he suunnittelivat muuttavansa kesäksi sinne Feeniksin Killan asioiden vuoksi, tai jotakin vastaavaa - Bill oli liian syvällä omissa ajatuksissaan kuunnellakseen kovin tarkasti.
  “Voi kultaseni”, äidin ääni huokaisi herättäen hänet viimein ajatuksistaan. “Enkö minä saisi tehdä jotakin tälle sinun tukallesi? Se on aivan mahdoton.”
  “Anna sen olla, äiti”, Bill pyysi ystävällisesti mutta tiukasti, kuten aina ennenkin.
  “Mutta mitä pankissakin ajatellaan…” Molly Weasley väänteli käsiään.
  “Äh, älä välitä äidistä, Bill - “ Fred sanoi ilkikurinen pilke silmäkulmissaan.
  “ - hän vain pelkää - “ jatkoi George yhtä lailla pahankurisesti.
  “ - ettet koskaan saa naista tuolla menolla”, kaksoset lopettivat yhtä aikaa.
Bill virnisti veljilleen väsyneesti. “Olen saanut tarpeekseni naisista hetkeksi, kiitos vain.”
  “Ooh!” huudahti Fred. “Mitä luulet, veliseni - “
  “ - onkohan isoveljellä - “
  “NAISONGELMIA?”
  “Fred, George, nyt riittää”, Molly sanoi terävästi.
  “Äiti, minä olen George, en Fred…”
  “Sinä sekoitit meidät TAAS…”
Bill hymyili itsekseen ja sulki korvansa keittiön kotoisalta hälinältä. Fred ja George saattoivat olla toisinaan hermoillekäyviä, mutta tällä kertaa he olivat olleet oikeassa. Bill Weasleylla todellakin oli naisongelmia… joskaan ei aivan sellaisia kuin olisi voinut kuvitella.

***

Saisiko kommenttia? :)

laîche

  • ***
  • Viestejä: 22
    • http://www.freewebs.com/
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo
« Vastaus #7 : 20.03.2008 16:53:56 »
Kappas, edellinen luku unohtui kommentoida. Huomasin sen vasta pikkutunneilla, siirsin kommentoinnin seuraavaan päivään ja unohdin sitten täysin.

Mutta, minusta nuo hahmot ja niiden asenteet ovat ihailtavan hyvin kirjoitettuja. Jos Fleur olisi sellainen 'pehmennyt-versio' ja Bill heti ihastunut tähän, koko ficistä putoaisi pohja pois. Mutta, kirjoitus ja replikointi ovat loistavia, erityisen mukavaa on tuo Fleurin toistuva 'urmaava, joka sopii niin loistavasti hänen persoonaansa. Ja erikseen pitää kehua vielä noita sivuhahmoja, niin Rowlingin kuin sinunkin tekemiä. Nuo maahiset ovat jotenkin niin maahismaisia (yritin keksiä parempaa adjektiivia, mutta kuten huomaa, ei luonnistunut) ja Tor on ihanan symppis. Kirjoitusvirheitä en ole yhtään bongannut ja lukeminen on muutenkin sujuvaa. Kuvailu on todella hyvää ja kaiken pystyy hyvin kuvittelemaan edessään. Lopun Fred&George olivat ihanan omia itsejään (miten lie tuokin kuuluisi kirjoittaa..) ja Molly jaksoi touhottaa hiuksista.

Mutta, mitään rakentavaa täältä ei tule (mikä ei kyllä välttämättä ole tarpeenkaan, sillä koko ficcihän on jo kirjoitettu) ja ihanan tiiviseen tahtiin olet laittanut näitä tänne. Mutta minä jään odottelemaan seuraavaa lukua. Hyvää pääsiäistä!
Yö ja aamu jokainen
jollekin tuo kurjuuden.
Joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun osa ikiyö.

Sharra

  • Vieras
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo (K11)
« Vastaus #8 : 23.03.2008 22:14:05 »
laiche, kiitos kovasti :)

 - Sharra

3.osa

Fleur Delacouria ärsytti. Se ei ollut mitään uutta; ei ainakaan tällä Englannissa, missä mikään ei ollut koskaan mennyt niin kuin piti. Sinä nimenomaisena aamuna Fleurilla oli kuitenkin varsin hyvä syy olla pahalla tuulella. Hän oli nukkunut liian pitkään ja joutunut lähtemään töihin vailla ruoanmurentakaan. Tietysti hän olisi aina voinut syödä, jos olisi luopunut muista tärkeistä asioista, kuten hiustensa harjaamisesta tai ripsivärin levittämisestä. Siihen hänestä ei kuitenkaan ollut ja niinpä hän saattoi lohduttautua ainoastaan sillä asialla, että pieni paasto teki tytölle kuin tytölle hyvää. Hän tuhahti istuessaan alas pöytänsä ääreen - ikään kuin hän olisi muutenkaan lihonut!
Fleur nykäisi terävästi pöydän reunalla keikkuvan paperipinon eteensä ja päätti haudata pahan tuulensa päivän töihin. Se oli kuitenkin täysin turha yritys; kuten aina, työt saivat hänet synkkenemään entisestään. Hän ei yksinkertaisesti viihtynyt Irvetassa. Hän inhosi sen kylmiä halleja ja eksyttäviä käytäviä ja ennen kaikkea hän vihasi maahisia. Sen lisäksi työnteko oli ainaista taistelua aikaa ja kieliongelmia vastaan. Kiireiden kertyessä Fleur tunsi hermostuvansa ja sotkeutui sanoissaan niin, että Ragnok räyhäsi hänelle ja uhkasi häntä potkuilla.
  “Aivan kuin minä haluaisin maahisen pompottelevan itseäni”, Fleur mumisi itsekseen ranskaksi. Oman kielen puhuminen tuntui kotoisalta ja rentouttavalta, sillä koko Lontoossa ei tuntunut olevan ketään, joka olisi ymmärtänyt ranskaa muutamaa sanaa enempää. Tyttö sipaisi hajamielisesti valkoisen silkkipaitansa helmaa ja vilkaisi kelloa. Aamu oli vasta alussa, eikä kestäisi kauan, ennen kuin joku niistä rakastuneista kiroustenmurtajien typeryksistä saapuisi toivottamaan Fleurille hyvää huomenta. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen. Brittimiehet saattoivat olla lapsellisia, sivistymättömiä ja änkyttäviä typeryksiä, mutta oli heillä sentään yksi hyvä puoli: heidän elämänsä pyöri Fleurin ympärillä. Sitä pitkätukkaista Weasleyn nuorukaista nyt lukuunottamatta, Fleur tarkensi harmistuneena mielessään. Oli ollut pettymys huomata, että Bill oli niin etäinen ja… ja välinpitämätön! Miehen ulkokuori oli totisesti katsomisen arvoinen, mutta mitä tuli hänen persoonallisuuteensa… Fleur ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun. Useimmat joko rakastivat häntä tai halveksuivat häntä yli kaiken, ja hän sieti sen kaiken. Koskaan hän ei valittanut, vaikka häntä kutsuttiin pinnalliseksi ja kylmäksi leikittelijäksi, vaikka häntä haukuttiin päin kasvoja ja myös selän takana. Sellainen oli ymmärrettävää. Hän oli kaunis ja maailma oli täynnä kateellisia ja mustasukkaisia ihmisiä.
Mitä tuli Bill Weasleyyn, mies oli jotakin sellaista, mitä Fleur ei pystynyt täysin käsittelemään. Bill ei selvästikään pitänyt hänestä, mutta ei myöskään suhtautunut häneen avoimen vihamielisesti - hän ei näyttänyt saavan minkäänlaista otetta miehestä. Bill kohteli häntä kuten kaikkia muitakin ja se kismitti häntä. Mies tervehti, hymyili ja kysyi hänen kuulumisiaan, kertoi kenties jonkun niistä vitseistä, joita hän näytti aina kantavan takataskussaan ja joita hän kutsui ‘perinnöksi pikkuveljiltä. Ja miten hän nauroikaan! Hänen naurunsa oli rento ja itsevarma, huoleton hohotus, jota kukaan muu ei olisi milloinkaan osannut jäljitellä. Fleurille Bill ei silti tuota naurua koskaan näyttänyt.
Ovelta kuuluva ujo koputus katkaisi Fleurin mietteet ja tyttö napsahti takaisin todellisuuteen kohottaen katseensa. Tor Cerovac. Mies oli ilmeisesti tullut esittelemään tökeröjä iskurepliikkejään, tai tuijottamaan lumoutuneesti Fleurin kasvoja. Tyttö sipaisi itsetietoisesti poskipäätään sormenpäillään, mutristi huuliaan ja antoi kevyen hymyn liukua kasvoilleen.
Hän ei ehkä ollut kiinnostunut Torista, mutta osaisi kyllä hurmata tämän siitä huolimatta.

  “Sano minun sanoneen, Fleur Delacour on parasta mitä Irvetalle on ikinä tapahtunut!” Tor julisti naama leveässä virneessä ja ojensi Billille pitkulaisen, etäisesti jästien tennismailaa muistuttavan kirousanturin. Tor nojautui taaksepäin seuraten sivusta, kuinka Bill kumartui lähemmäs ilmeisesti kirottua holvia ja ryhtyi pujottamaan ähisten kirousanturia sen oven alle.   
  “Hemmetti, minä inhoan tätä hommaa!” Bill puuskahti, kun tiukasti kiilatun oven alta rapisi hiekanjyviä hänen kasvoilleen. “Kaipaan kunnon kirousta hoidettavaksi… hengenvaaraa, en tällaisia naistentöitä… vaikka ei tässä kai mitään valittamista ole… pian kaikki vanhat kirotut holvit on hoidettu ja minäkin pääsen toimistotöihin… pääsen… ja pah, sanon minä. Kuunteletko sinä, Tor?”
  “Oletko katsonut häntä silmiin, Billy-poju?” Tor kysyi luoden haaveksuvan katseen holvin tomuiseen, mustaan kattoon. “Hänellä on täydelliset silmät. Niin suuret ja niin viattomat - “
  “Ja niin kaukana sielun peilistä”, Bill tokaisi kuivasti. “Se tyttö on kaukana viattomasta. Ojentaisitko taikasauvani?”
Tor ei kiinnittänyt pyyntöön mitään huomiota, vaan jatkoi huokaillen tuijotustaan. Bill lateli hiljaa mielessään varsin värikkään sarjan kirosanoja ja kömpi holvin oven alta nappaamaan itse taikasauvansa.
  “Sinun pitää päästä Fleurin ylitse”, hän neuvoi näpäyttäessään holvin ovea nopeasti muutaman kerran yhteen menoon. “Ei se tyttö ole sen erikoisempi kuin muutkaan Lontoossa. Ehkä vähän tyhjäpäisempi.”
  “Ei hän ole typerä.”
  “En minä sitä sanonutkaan. Luulen, että hän on halutessaan hyvinkin älykäs. Hän vain tekeytyy mielellään avuttomaksi, kun lähellä on miehiä. Se tekee hänestä tyhjäpäisen.”
  “Ja ihanan”, huokaisi Tor.
Bill käänsi silmänsä kohti kattoa ja toivoi koko sydämestään, ettei Fleur Delacour olisi ikinä tullut Lontooseen.
  “Se tyttö on veela, Tor!”
  “Niin, osittain, eikä se tee hänestä epäluotettavaa tai typerää. Ehkä sinun pitäisi päästä tuon sairaalloisen ennakkoluulosi ylitse, niin saattaisit huomata, että se tyttö on oikea taivaan lahja miehille. Vaikka aina parempi, että sinä pysyt omassa pikku pilvessäsi”, Tor jupisi noustessaan ylös lattialta. Hän hieroi jäykistyneitä raajojaan. “Onpahan minulla paremmat mahdollisuudet Fleuriin.”
Bill tunsi raskaan painon laskeutuvan sydämeensä, kun hän seurasi, kuinka Torin kankea hahmo katosi Irvetan hämähäkinseitteihin.

Fleurin päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun posti saapui ruokatunnilla ja Irvetan postivastaava saapui ilmoittamaan, että häntä odotti kirje Ranskasta. Sanaakin sanomatta Fleur tiesi, että se oli Gabriellelta, sillä hän oli vastaanottanut juuri edellisenä päivänä äidiltään kirjeen, joka oli ollut täynnä hyviä tai vähemmän hyödyllisiä neuvoja. Äiti tuntui todella kuvittelevan, että Lontoo oli sama asia kuin maailmanloppu. Jos hän olisi nähnyt todellisen Lontoon… Fleur ei halunnut edes kuvitella äitinsä reaktiota tähän kammottavaan savukaupunkiin, johon hän oli typeryyksissään itsensä tuominnut.
  “Delacour, Fleur? Allekirjoitus tähän”, postimaahinen tokaisi ja ojensi Fleurille paperin ja kynän. Tyttö sutaisi hätäisesti nimensä papereihin ja sai vastineeksi vaaleanpunaisen kirjekuoren, jonka pintaan oli kirjoitettu lapsekkaalla käsialalla hänen nimensä. Hän työnsi sen takkinsa taskuun aikomuksenaan lukea se ruokatauollaan Vuotavassa Noidankattilassa.
  “Postia kotoa?” Bill Weasleyn syvä, erehtymättömän tuttu ääni kysyi jostakin Fleurin korvan juuresta. Tyttö ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan sellaisella äänellä - niin tavallisella ja silti mielialoja heijastavalla. Katsomattakin saattoi päätellä, että Bill hymyili.
  “Oui, sikäli kuin se teille kuuluu”, Fleur sanoi jokseenkin tylysti. Vierellä seisova Tor loi häneen ihmettelevän, mutta samalla myös tyytyväisen katseen. Billin ilmeen nähdessään Fleur tajusi käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta ei voinut itselleen mitään. Niin kauan kuin Bill Weasley kohtelisi häntä täysin merkityksettömänä tapauksena ei hän antautuisi, vaan maksaisi takaisin samalla mitalla. Bill oppisi kyllä pian, että ranskalaiset naiset olivat halutessaan vaarallisia vihollisia.
  “Minäkin sanoin”, Bill selitti heiluttaen kirjekuorta käsissään ja teeskenteli, ettei ollut huomannutkaan Fleurin hyistä olemusta. “Pikkusiskoltani. Hänen nimensä on Ginny ja hän on ehta punapää.”
  “Sepä mukavaa”, Fleur mutisi. “Onko ‘änellä kenties teidän ‘ärkäpäinen luonteenne?”
  “Jos joku tässä on härkäpäinen, niin sitten sen täytyy olla sinä, neiti Delacour. Minä yritän vain viritellä keskustelua.”
  “No, älkää yrittäkö, ‘erra Weezly”, napautti Fleur. “Te olette ikävystyttävä ja minulla on ‘yvin tärkeää tekemistä.”
Hän veti mustan takkinsa vetoketjun kiinni ja lähti leijumaan lattian poikki kohti Irvetan hopeisia pariovia. Takaansa hän kuuli Billin matalan, väsyneen äänen, kun mies tokaisi jollekulle:
  “Siinä näit. Tuo tyttö on oikea riivinrauta.”
  “Älä viitsi, et edes antanut hänelle mahdollisuutta”, Tor Cerovacille kuuluva ääni vastusti epätoivoisesti. “Jos vielä yrittäisit - “
  “Minähän yritin, Tor. Olen saanut tarpeekseni.”
Fleur nopeutti askeleitaan ja puristi huulensa yhdeksi ohueksi viivaksi, kunnes ne melkein sulautuivat yhteen. Vai Bill Weasley piti häntä kaiken lisäksi arvolleen sopimattomana ja riivinrautana, mitä sana sitten ikinä tarkoittikin? No hyvä. Hän pitäisi huolen siitä, että loukkaisi miestä takaisin… heti kun selvittäisi, mikä riivinrauta oikeastaan oli.

Ei kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ennen kuin sekä Tor että Bill olivat tunkeutuneet Fleurin seuraksi Vuotavaan Noidankattilaan. Ei asia tosin vakavissaan painanut Fleuria - Billin ilmeisestä käskystä kaksikko istuutui hänen pöydästään niin kauas, että heidän keskusteluaan oli mahdotonta kuulla ja sitä paitsi Billiä oli hauska katsella. Fleurin suu tuntui kuivuvan, kun hän katseli tuota hyväntuulista, huoletonta miestä. Miten sellaisen miehen sydäntä saisi milloinkaan sulamaan? Silti hän oli todella hyvännäköinen - ei ehkä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mutta kuitenkin… Fleur katseli kuin lumouksen vallassa, kuinka Bill nojautui taaksepäin tuolillaan ja venytteli, kuinka hän haroi poninhäntäänsä sormillaan, nauroi ystävänsä vitseille… hei, hetkinen nyt! Fleur läimäytti itseään henkisesti ja keskittyi huomattavasti aiempaa innottomammin pyydystämään katkarapuja haarukkansa piikkeihin..
Edelleen syvällä mietteissään tyttö ojensi sorjan kätensä ja veti pikkusiskonsa lähettämän kirjeen esille. Hän repi sen näppärästi auki antaen sisarensa ajatusten levitä kirjallisessa muodossa eteensä pöydälle. Miten samanlaiselta Gabriellen käsiala näyttikään kuin Fleurin oma siinä iässä! Fleur ei voinut olla miettimättä, mahtaisiko Gabriellesta tulla samanlainen kuin hän itse oli nyt. Hän siemaisi viinilasistaan ja alkoi lukea.

Rakas Fleur,

Minulla on jo ihan kamala ikävä sinua. Äiti sanoo, että se on typerää, koska sinä olet ollut poissa vasta muutaman viikon ja viime vuonna olit sentään koko suurimman osan lukuvuodesta, mutta silti minulla on ikävä sinua. Ja viime vuonna minä tiesin, että sinulla oli kaikki hyvin, koska olit siellä koulussa. Nyt minä en tiedä yhtään mitään. Millaista pankissa on? Maahiset ovat kamalan rumia.
Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan hyvää. Mitä olet tehnyt? Minä olen ollut Louisin kanssa ja lukenut ja käynyt ostoksilla äidin kanssa ja kirjoittanut tätä kirjettä. Täällä sataa. Millainen ilma siellä on? Äiti väittää, että Lontoossa sataa aina. Äiti käski varoittaa, että siellä muuttuu helposti sieneksi.

Pidä hauskaa!

Rakkaudella, Gabrielle
PS: Milloin voin tulla käymään siellä?

Fleur naurahti alakuloisesti ja taitteli kirjeen takaisin kuoreensa. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Gabrielle oli paperillakin niin oma itsensä, yhtä aikaa vallaton ja kaipaava ja hilpeä. Ainoastaan hän saattoi yrittää mahduttaa niin monta asiaa niin lyhyeen viestiin.
Äkkiä Fleurille tuli kamala ikävä Gabriellea ja hänen täytyi pyyhkiä raivokkaasti silmänurkkiaan estääkseen kyyneleitä tärväämästä huolellista silmämeikkiään. Hän vilkaisi ripsiensä takaa Billin ja Torin pöydän suuntaan nähdäkseen, olivatko miehet huomanneet mitään, mutta kumpikaan ei vilkaissutkaan hänen suuntaansa - ei, vaikka Fleur oli aivan varma siitä, että Tor oli vain hetkeä aiemmin tuijottanut häntä kiinteästi.
Hän pisteli loput katkarapusalaatistaan suuhunsa edes kunnolla tajuamatta, mitä teki.

Päivän kulku tuntui kääntyvän aina vain pahempaan suuntaan. Ruokatunnin loputtua Fleur sai huomata jälleen töihinsä Ragnokin toimistoon, missä hänen odotettiin tekevän selvää vanhoista tilikirjoista, joiden käsiala oli niin koukeroista, ettei hän todennäköisesti olisi pystynyt ymmärtämään sitä, vaikka se olisi ollut selvää ranskan kieltä. Kaiken lisäksi Ragnok hyppyytti kaiken aikaa häntä hakemaan milloin mitäkin, suolsi käskyjä niin nopeaan tahtiin, ettei hän tuntunut pysyvän perässä.
Iltapäivän ainoa kohokohta oli, kun Tor saapui pyytämään häntä seuralaisekseen syntymäpäiväjuhliinsa ja hän saattoi sanoa ei. Hän tiesi sen vaikuttavan omituiselta, mutta hän ei koskaan suostunut lähtemään ainoankaan miehen kanssa minnekään. Ei drinkille, ei päivällisille, ei elokuviin (mitä ne sitten olivatkin) tai iltakävelylle rannalle. Hän ei yksinkertaisesti halunnut sitä, sillä hän oli niin paljon ja nuo vähäiset, rakkaudesta hullaantuneet miehet eivät loppujen lopuksi olleet mitään.
Gabriellen kirje poltteli Fleurin taskussa, kun hän syventyi taas parhaansa mukaan töihinsä. ‘Parhaansa mukaan’ ei hänen mittapuullaan ollut kovin paljon - nämä eivät olleet Kolmivelhoturnajaiset, eikä kukaan, Ragnokia ehkä lukuunottamatta, arvostellut hänen työnsä tulosta. Hän ei vain tuntenut olevansa kotonaan Irvetassa papereiden, virallisten asiakirjojen ja kylmien, hautaholveja muistuttavien käytävien keskellä. Haluttomasti hän tarttui herra Sirius Mustan pankkiholvia koskevaan asiakirjaan ja yritti käsittää, mitä siinä sanottiin. Perusenglannin Fleur kyllä hallitsi oikein hyvin, mutta nämä vaativammat, virallisemmat sanat olivat hänelle yhtä kuin hepreaa. Tai vaikeampaakin kuin heprea, hän lisäsi synkästi mielessään. Mitä ihmettä paperissa oikein luki? Veroprosentti… korko…
  “Delacour, lisää papereita tulossa!” Ragnokin tyly ääni rahisi maahisen työhuoneen ovenraosta.
Fleur läimäytti turhautuneena asiakirjan pöydälle ja otti vastaan postimaahisen kantaman uuden paperipinon. Vähintään kolmisenkymmentä paperia, kaikki täynnä sitä pienillä kirjaimilla kirjoitettua mongerrusta, jota Fleur vihasi. Tyttö tiesi jo, että joutuisi jäämään sinä iltana ylitöihin selvittääkseen kaikki paperit. Hän vihasi Irvetaa iltaisin.
Pitäisikö hänen kutsua Gabrielle Lontooseen? Olisi ihanaa nähdä taas pikkusiskoa, mutta Gabrielle tuskin viihtyisi. Tyttöhän joutuisi olemaan yksin kaikki päivät. Fleur oli ollut tähän mennessä joka ilta ylitöissä, toisinaan jopa yhdeksään tai kymmeneen saakka, eikä Gabrielle ilahtuisi sellaisesta. Ehkä hän sitten kutsuisi tytön joskus myöhemmin käymään.
Fleur huokaisi ja yritti saada selkoa seuraavasta paperista. Hän todella oli odottanut Gabriellen näkemistä.
  “Delacour, lisää papereita!”
  “Minähän yritän!” Fleur tiuskaisi sillä syvällä ranskalaisella aksentilla, josta Ragnok ei tuntunut ymmärtävän juuri mitään. Maahinen pudottautui alas tuoliltaan ja käveli pienillä jaloillaan työhuoneensa poikki ovelle.
  “Neiti Delacour”, hän sanoi kylmä kiilto kammottavissa silmissään. “Nämä paperit ovat ensiarvoisen tärkeitä ja niiden täytyy ehdottomasti olla valmiita aamunkoitteessa. Pankkimme maine riippuu siitä.”
Sillä hetkellä se kaikki oli yksinkertaisesti liikaa Fleurille. Vieras maa, väärä kieli ja hänen kapeille olkapäilleen kasaantuvat työt, joita hän ei pystynyt hallitsemaan. Säälittävät, rakastuneet, merkityksettömät miehet, ylityöt, maahiset, Gabrielle… Hän ei enää kestänyt sitä. Hän teki sen ainoan asian, jonka siinä tilanteessa saattoi tehdä.
Fleur Delacour alkoi itkeä. Hän peitti kasvot käsillään ja itki hysteerisesti mutisten samalla ranskaksi sanoja, joiden tarkoitusta ei jaksanut itsekään muistaa. Ragnok tuijotti häntä ällistyneenä ja yritti sanoa jotakin, mutta Fleur ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän oli liiaksi oman surkeutensa vallassa, että olisi huomannut edes, kuinka ärtynyt Ragnok livahti hänen ohitseen ja ulos huoneesta.

Bill tuijotti apeana työpöytää, jonka Azbah oli vain hetkeä aiemmin osoittanut hänelle kuuluvaksi. Hän tulisi tekemään toimistotyötä. Oikeaa toimistotyötä. Niin, että istuttaisiin päivät pitkät saman pöydän ääressä, täytettäisiin papereita ja kuunneltaisiin valituksia. Maggie Flaherty olisi nauranut itsensä kuoliaaksi, jos olisi tiennyt, Bill ajatteli päätään pudistellen. Hän ei ymmärtänyt, miten oli antanut ylipuhua itsensä mukaan tähän työhön. Vaikka ei hänellä kai ollut ollut vaihtoehtoja… murrettavia kirouksia ei riittänyt enää edes yhtä kappaletta päivää kohden, joten hän tarvitsi muuta työtä vapaa-aikoinaan. Mutta miksi sen piti olla juuri toimistotyötä?
Bill oli juuri keskittynyt kuuntelemaan puolella korvalla Azbahin jakelemia ohjeita, kun ovi äkkiä työntyi auki ja vihaisen näköinen Ragnok kipitti sisään kävelykeppiinsä nojaten.
  “Azbah, se tyttö, jonka sinä lähetit on hermoheikko”, maahinen valitti ja kesti hetken, ennen kuin Bill käsitti tämän puhuvan Fleurista. Fleur Delacour - hermoheikko? Ajatus melkein nauratti Billiä, kunnes hän tajusi maahisten keskustelun jatkuvan, vaikka hän ei kuunnellutkaan. Hän höristi korviaan, sillä maahiset puhuivat nyt hiljaisemmalla äänellä.
  “Ryhtyi itkemään ja raivoamaan? Mitä hän sanoi?” Azbah uteli.
  “Ei aavistustakaan. Se oli ranskaa.”
Bill rypisti otsaansa. Ragnokin ärtyneestä äänensävystä hän saattoi päätellä, ettei meneillään ollut kohtaus ollut mikään täysin mitätön sellainen. Hänen oli yksinkertaisesti vaikea kuvitella Fleuria itkemässä. Miksiköhän? Oli miten oli, tyttö olisi enemmän kuin pahoissa vaikeuksissa, kunhan Azbah menisi tarkastamaan tilanteen. Maahiset saattoivat olla verrattain inhimillisiä olentoja, mutta jos he eivät jotakin voineet sietää, niin sitten työntekijöidensä hermoromahduksia. Bill muisti, kuinka eräs onneton nainen oli potkittu pois Irvetasta, koska hän oli käyttänyt kokonaiset kaksi päivää itkien.
Bill hieroi väsyneesti silmiään. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt unohtaa koko asiaa ja antaa Azbahin hoitaa se. Azbah saattoi olla ankara, mutta ei varsinaisesti ilkeä; oli täysin mahdollista, että hän ainoastaan puhuttelisi Fleuria. Toisaalta taas olisi vaikeaa uskoa, että sellainen puhuttelu voisi mennä hyvin. Fleur korkeintaan rähjäisi Azbahille ja aiheuttaisi vaikeuksia ja sellaisen jälkeen hän saisi varmasti potkut.
Mitä sitten? ääni Billin päässä kysyi. Hän on hankala joka tapauksessa.
Mutta hänkin on ihminen!
Joten? Hän ansaitsee potkut!
Ei se ole hänen vikansa, että hänen on vaikeaa sopeutua Englantiin!
Ai ei vai?
No hyvä on, se on. Mutta kyseessä on uusi maa…
Jossa hän vietti suuren osan viime vuodesta.
Niin, koulussa!
Ja opiskeli pääaineenaan miestennielemistä.
  “Merlin, lopeta!” Bill parkaisi.
Sekä Azbah että Ragnok kääntyivät katsomaan häntä ällistyneinä.
  “Ei mitään erikoista”, Bill mutisi nopeasti. “Puhuin itsekseni. Kaikki ihmiset tekevät sitä silloin tällöin.”
  “Vai niin…” Ragnok ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kuitenkin takaisin Azbahin puoleen. “Mitä tulee Delacouriin, minun mielestäni sinun pitäisi - “
  “Odottakaa, minä voin hoitaa sen asian”, Bill pisti väliin ja kirosi oitis Weasleyn velvollisuudentuntoisuutta, joka ei antanut hänelle lupaa jättää Fleuria pulaan, vaikka todennäköisesti tyttö vain sylkisi hänen auttamisyritystensä päälle.
Azbah katsoi häntä näyttäen siltä, että voisi vastustella hetkenä minä hyvänsä.
  “Minä selviän kyllä”, Bill vakuutti. “Puhun hänelle ja kiellän häntä saamasta enempää hysteriakohtauksia työaikana, OK?”

Sinä ja sinun ritarillisuuspakkomielteesi, Weasley, Bill manasi itsekseen harppoessaan käytäviä pitkin kohti Ragnokin toimistoa. Hän ei ymmärtänyt, miksi antoi itselleen luvan mennä sotkeutumaan Fleur Delacourin asioihin. Tyttöhän inhosi häntä, eikä hän pitänyt tästä juuri sen enempää. Hän saisi todennäköisesti aikaan vain uuden typerän riidan, josta Fleur saisi aihetta entistä pahempaan hysteriakohtaukseen. Mutta yrittänyttä ei laitettu, Bill muistutti pysähtyessään Ragnokin toimiston ovelle. Ainakaan kukaan ei enää voisi tämän jälkeen väittää, että hän kohteli Fleuria epäreilusti.
  “Neiti Delacour?” hän kysyi kurkistaessaan sisään toimiston ovesta. Fleur ei edes kohottanut katsettaan, jos tyttö nyt ylipäätänsä oli huomannut Billin saapumista - lohduton itkeminen näytti vieneen kaiken hänen huomionsa. Bill sujahti hiljaa toimiston oven sisäpuolelle ja jäi nojailemaan ovenkarmiin yrittäen päättää, mitä tekisi seuraavaksi. Itkiessään Fleur näytti aivan erilaiselta kuin aiemmin - ehkä hieman vaarattomammalta, ja ehdottomasti paljon surkeammalta. Meikit olivat valuneet hänen poskilleen ja hänen silmänsä olivat turvonneet. Se ei silti tehnyt hänestä yhtään vähemmän kaunista. Eipä tietenkään. 
  “Neiti Delacour?” Bill yritti uudelleen ja siirtyi lähemmäs Fleurin työpöytää. Tyttö jatkoi aina vain itkemistä, eikä Bill osannut tehdä muuta kuin kirota sisäisesti. Hemmetti.
  “Fleur, rauhoitu - rauhoitu nyt - “ mies mutisi ja tarttui varoen Fleurin käsivarteen peläten kaiken aikaa, että tämä päättäisi vaikkapa purra häntä, koska hän oli erehtynyt käyttämään väärää nimeä. Fleur ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan koko asiaa, vaan nousi tottelevaisesti ylös, kun Bill kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.
  “Tule, Fleur, mennään kahville. Sitten voit kertoa minulle koko jutun.”

Puolimatkassa Vuotavaan Noidankattilaan Fleur näytti viimein käsittävän, mitä tytön ympärillä oikein tapahtui. Hän niiskaisi ja kiskaisi itsensä ensi töikseen irti Billin otteesta kivahtaen miehelle samalla ranskaksi jotakin selvästi epäkohteliasta, mistä Bill ei ymmärtänyt sanan sanaa. Mies ei kuitenkaan antanut asian häiritä itseään, vaan työnsi kädet kuluneiden farkkujensa taskuihin ja tokaisi tyynesti:
  “Jos haluat loukata minua, tee se edes englanniksi.”
  “En löytänyt sanoja”, Fleur tuiskahti itkuisesti. “Enikinälöydäsanoja.”
Billin suureksi kauhuksi tyttö alkoi itkeä uudelleen. Bill ohjasi hänet kiireesti sisään Vuotavan Noidankattilan ovesta ja mahdollisimman hiljaiseen nurkkaan. Hän viittasi Tomia tuomaan heille kahvia ja auttoi sitten takin Fleurin yltä. Fleur nyyhkytti edelleen, vaikka tekikin samalla kaikkensa kuivatakseen silmänsä. Bill tuijotti tyttöä avuttomana ihmetellen, mitä hänen oikein oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hysteerinen pikkusisko oli jotakin, mihin hän oli vuosien aikana ehtinyt tottua; hysteerinen, raivoisa, lumoava ranskalainen oli kokonaan asia erikseen.
  “Toivottavasti pidät kahvista“, Bill sanoi viimein paremman puutteessa.
Fleur pyyhki levinnyttä ripsiväriä poskiltaan. “Pidän minä, ‘erra Weezly.”
Kerrankin Bill päätti jättää tavanomaisen väittelyn hänen nimestään käymättä. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja vaaransi niin henkensä kuin terveytensäkin vangitsemalla Fleurin hoikat sormet omiensa väliin.
  “Ragnok sanoi sinun saaneen kohtauksen toimistossa. Hän ei kuulostanut lainkaan tyytyväiseltä.”
  “Tietenkään ‘än ei kuulostanut, ‘än on maahinen!” Fleur sanoi vihaisesti.
Bill veti syvään henkeä. “Fleur, minä yritän auttaa sinua. Tunnen Irvetan maahiset paremmin kuin sinä. Heidän kanssaan tulee kyllä toimeen, kun muistaa yhden asian: ei koskaan saa hermoromahdusta heidän nähtensä. Sikäli kuin minä olen ymmärtänyt oikein maahisia, he eivät käsitä, mitä tarkoittaa suru tai viha. He haluavat vain olla tehokkaita.”
Fleur ei vastannut, kohotti vain punoittavat silmänsä ja katsoi Billiä pitkään.
  “Säästyit puhuttelulta, koska minä lupasin puhua kanssasi. Nyt sinun pitää vain kertoa minulle, mikä sai sinut hermostumaan.”
  “Kaikki!”
  “Fleur, minä en voi korjata koko maailmaa.”
  “Sitten on ‘yvä etten minä ole käskenyt teitä korjaamaan mitään“, Fleur sanoi ylhäisesti. “Minä en pidä tästä paikasta. En pidä pankista enkä ihmisistä enkä tästä säästä. Ja minä inhoan sitä että minulla ei ole ‘armainta aavistustakaan siitä mitä sanotaan!”
Armainta, Bill ihmetteli hetken verran, ennen kuin hän tajusi Fleurin tarkoittavan harmainta. Tytön puhetapaan ei totisesti tottunut hetkessä.
  “Minusta sinä puhut englantia oikein hyvin.”
  “Niin, silloin kun minua ei ‘äiritä. Irvetassa on niin kamala kiire, että minä ‘ermostun ja ‘ukkaan sanat. Ja ‘erra Ragnok ‘uutaa minulle aina, koska olen liian ‘idas.”
Bill katseli tyttöä tarkkaavaisesti. Kerrankin tämä näytti olevan aidosti pahoillaan jonkin asian vuoksi.
  “Ehkä sinun pitäisi vain rauhoittua ja kuunnella, mitä Ragnok sanoo”, mies ehdotti ojentaessaan Fleurille höyryävän kahvimukillisen. Tyttö tarttui siihen ja siemaisi siitä nopeasti, ennen kuin laski sen pöydälle ja nojautui taaksepäin kuin esitelläkseen sorjaa olemustaan. Bill arveli, ettei Fleur tehnyt sitä varsinaisesti tarkoituksella. Vanhat tavat vain kuolivat hitaasti.
  “Miten minä voisin kuunnella mitä ‘än sanoo?” Fleur kysyi äkeästi. “’än puhuu niin nopeasti, että kaikki on pelkkää suhinaa minun korvissani. Minä - en - osaa - kieltä!”
  “Miksi sinä sitten tulit Englantiin?”
  “Kyllästyin Ranskaan. ‘aluan matkustaa ja sitä varten minun täytyy kehittää… mikä se sana nyt on? Kieltäni?”
  “Kielitaitoasi”, Bill oikaisi sekoittaen hajamielisesti omaa kahviaan. Fleurin kanssa puhuessaan hän tuli ensimmäisen kerran huomanneeksi, ettei tyttö ehkä ollutkaan aivan niin kammottava ja ylpeä kuin antoi ymmärtää. Fleur vain oli elänyt kovin erilaista elämää kuin hän itse. Hänellä oli ollut pikkusisaruksia niin kauan kuin hän muisti, eikä heillä ollut koskaan ollut kovin paljon rahaa. Fleur sen sijaan oli varmasti rikas ja hemmoteltu kuin oikea prinsessa.
  “Juuri siksi minä ‘alusin tänne“, Fleur sanoi mutristaen huuliaan. “Mutta en minä opi mitään. Kaikki on pelkkää suhinaa.”
  “Sinun pitäisi hankkia itsellesi opettaja”, Bill heitti.
Fleur vilkaisi häntä ja tytön kurkusta purkautui käheä, huvittunut nauru. “Ei minulla ole aikaa! Olen ollut liikaa töissä enkä ehdi syömään aamulla, joten jonkun ‘ölmön opettajan lisääminen kuvioon ei ole mikään - “
  “En minä puhu mistään palkkaopettajasta. Vaan sellaisesta, joka voisi neuvoa sinua silloin tällöin, auttaa, kun sinulla on siihen aikaa. Englanti on tulvillaan ihmisiä, jotka osaavat käyttää äidinkieltään, kyllä kai sinä nyt sen tiedät.”
Fleur heilautti ylimielisesti hohtavanvaaleita hiuksiaan. “Niin, puolet ‘eistä ‘aluaa ‘urmata minut ja toinen puoli ‘aluaa vain ‘audata minut elävältä!”
  “Minä en halua tehdä kumpaakaan, ja minä voisin auttaa sinua“, Bill tarjoutui hetken mielijohteesta, ennen kuin ehti estämään itseään. Hän oli purra kieleensä heti kun sanat karkasivat hänen huultensa raosta. Fleur ei kuitenkaan näyttänyt ottavan tarjousta todesta, katsoi vain häntä se niin tutuksi käynyt jäätävä ilme viattomissa, sinisissä silmissään.
  “Ei kiitos, ‘erra Weezly”, hän sanoi ja alkoi nousta ylös pöydästä. “Minä menen nyt takaisin Irvetaan.”

Bill seurasi äimistyneenä sivusta, kuinka Fleur jätti puolityhjän kahvikuppinsa pöydälle ja käveli keinuvin askelin ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Tytön äskeisestä surusta ei näkynyt enää jälkeäkään, kun hän kääntyi ovella ja loi kylmän katseen Billiin. Mitä peliä hän oikein kuvitteli pelaavansa? Bill oli juuri lohduttanut häntä ja nyt hän lähti noin vain… edes kiittämättä. Niin Fleurin tapaista, Bill ajatteli loukkaantuneesti. Hän olisi jättänyt asian sikseen ja haudannut koko Fleur Delacourin elämästään, ellei tytön ilmiselvä ylenkatseellisuus olisi jurppinut häntä niin paljon. Osittain veela tai ei, kukaan naispuolinen ei hyppisi tuolla tavoin Bill Weasleyn silmille niin kauan kuin hänellä oli poninhäntä.
Bill heitti maksun kahvista pöydälle ja seurasi määrätietoisesti Fleuria kadulle. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo paikansi tytön. Tämän kipitti pois kovaa vauhtia silkinhienot hiukset dramaattisesti puolelta toiselle heilahdellen. Ihmiset - lähinnä miespuoliset - pysähtyivät katsomaan, kun Fleur käveli ohitse. Bill tunsi säälin läikähtävän sydämessään, kun hän näki erään onnettoman yksilön törmäävän epähuomiossa katulamppuun. Oliko hän todellakin ainoa miesrodun edustaja koko kaupungissa, joka ei tuntenut minkäänlaista vetoa Fleuria kohtaan?
  “Hei, odota nyt vähän!” Bill huusi tytön perään ja nopeutti askeleitaan tönäisten vahingossa erästä vanhaa naista. “Anteeksi, rouva. On kiire…”
  “Miten siivoton lettipää. Kuin ruohonkorsia takaraivossa”, vanhus kuului jupisevan Billin takana. Bill virnisti - vanhat naiset eivät tuntuneet ikinä muuttuvan.
Hän säntäsi juoksuun tavoittaen Fleurin juuri kun tämä oli aikeissa nousta ylös Irvetan portaita. Tyttö hermostui tuntiessaan Billin vahvojen sormien puristuvan käsivartensa ympärille.
  “Päästäkää irti, ‘erra Weezly!”
  “Turha toivo”, Bill tokaisi toivoen samalla koko sydämestään, ettei Tor saisi päähänsä lähteä kävelylle juuri sillä hetkellä. Mies käsittäisi kuitenkin tilanteen väärin ja päättäisi suojella prinsessa Fleuria olemattomalta lohikäärmeeltä, eli Billiltä.
  “Mitä te ‘aluatte?” Fleur tivasi viileästi yrittäen selvästi säilyttää edes sen vähäisen arvokkuuden, jota tilanne ei ollut häneltä riistänyt.
  “Kuulla, miksi en saisi opettaa sinulle englantia. Olen hyvä opettaja. Opetin kolme pikkusisaruksistani lukemaan”, Bill ilmoitti tyynesti.
  “Minä en ‘alua teitä opettajaksi vaikka olisitte opettanut prinssi ‘Arrya!”
  “Taidat nyt puhua siitä jästien kruunupäästä?”
  “Kenestä sitten?” Fleur nyki turhaan käsivarttaan irti Billin otteesta. Niin monitaitoiseksi ja ihmeelliseksi naiseksi hän omisti todellakin säälittävät lihasvoimat, Bill totesi hiljaa itsekseen. Hän virnisti tytölle, mutta tämä vain puristi huulensa tiukasti yhteen estääkseen itseään missään tapauksessa vastaamatta hymyyn.
  “Vaikkapa Harry Potterista. Häntä palvotaan, kyllähän sinä sen tiedät.”
  “Ai, ‘Arry!” Fleur huudahti ja ymmärryksen valo sädehti hänen kasvoiltaan. “’Arry on teidän ystävänne, vai mitä?”
  “Itse asiassa minun pikkuveljeni ystävä”, hymähti Bill. “Mutta olet eksynyt asiasta, Fleur.”
  “Ma-de-moi-sel-le Delacour”, Fleur kirahti hampaidensa raosta.
  “Et välittänyt kutsumanimestä äsken Vuotavassa Noidankattilassa.”
  “Olin ‘yvin järkyttynyt.”
  “Sinä olet järkyttynyt nytkin.”
  “Enkä ole.”
  “Miksi sitten olet kalpea kuin lakana?”
  “Minä en ole mikään ‘aamu”, Fleur kimpaantui ja teki äkkinäisen liikkeen, joka enteili Billin kasvoihin suuntautuvaa iskua. Mies kuitenkin ennakoi sen näppärästi ja siirtyi niin, ettei Fleurilla ollut toivoakaan päästä muotoilemaan uudelleen hänen olemustaan.
  “Väistelet itse asiaa, Fleur”, Bill sanoi itsepintaisesti. Fleur voihkaisi turhautuneesti, mutta ei jatkanut enää riitaa hänen nimestään.
  “Minä en ‘alua teitä opettajaksi koska en ‘alua olla teille kiitosta valkaa!”
  “Se sana on kiitollisuudenvelka. En käsitä, miksi sinun pitäisi olla minulle velkaa, jos autan sinua englannissa”, Bill sanoi rauhallisesti.
Fleur mulkaisi häntä raivokkaasti. “Kyllä minä olisin. Minun pitäisi tehdä teille… palvelus!” hän sylkäisi sanan suustaan kuin myrkyllisen omenan.
  “Eikä pitäisi!” Bill vastusti. “Te ranskalaiset olette niin... niin itsepäisiä!”
  “Te britit olette barbaareja!”
He silmäilivät toisiaan haastavasti.
  “En ymmärrä, miksi te edes ‘aluaisitte auttaa minua. Te vihaatte minua”, Fleur syytti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Bill antoi hyväntuulisen hymyn kohota huulilleen. “Nyt imartelet itseäsi, Fleur. Minä en vihaa ketään muuta kuin häntä-joka-jääköön-nimeämättä.” Ja hänen apulaisiaan, Bill lisäsi mielessään ajatellen sitä pelkuriraukkaa, joka oli niin kylmäverisesti surmannut Cedric Diggoryn kolmivelhoturnajaisissa.
  “Ainakaan te ette pidä minusta”, Fleur tokaisi suostumatta perääntymään kannastaan.
  “Sinulla on vikasi“, Bill sanoi hienotunteisesti. “Mutta olet minun työtoverini, eikä tovereita jätetä pulaan.”
  “En voisi korvata sitä teille”, Fleur sanoi hiljaa, katse maahan käännettynä. Tyttö oli jo antamaisillaan periksi, Bill tajusi voitonriemuisena. Hän ajatteli asiaa hetken ja keksi sitten keinon, jolla kaikki kääntyisi parhain päin heidän molempien osalta. Miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Ehkä Fleurin läsnäololla oli sittenkin jonkinlainen vaikutus häneenkin, vaikka hän teeskenteli mielellään, ettei huomannut mitään.
  “Minä tiedän, miten voisit korvata sen”; Bill sanoi hymyillen.
Äkkiä Fleur näytti kovin epäluuloiselta. “En ‘alua mennä ulos teidän kanssanne”, hän sanoi salamannopeasti.
Bill nauroi. “En minä nyt sinulta sellaista pyytäisi!”
  “No mitä sitten, ‘erra Weezly?”
  “Ensinnäkin sitä, että lakkaat kutsumasta minua ‘erra Weezlyksi, koska se käy minun hermoilleni. Ja mitä tulee siihen varsinaiseen vastapalvelukseen…” Bill veti syvään henkeä. “Voisit jakaa asuntosi minun kanssani.”
  “Quoi?” Fleur parahti kauhistuneena.
  “Luulin, että ranskalaiset eivät menetä malttiaan julkisella paikalla”, kiusasi Bill.
  “Minä en ‘alua sinun kanssasi treffeille, mutta sinä ‘aluat asua minun kanssani?” Fleurin ääni oli niin pohjia myöten järkyttynyt, että pelkkä sen kuuleminen tuotti Billille suurta mielihyvää. Mies nyökkäsi ja kieputti ajatuksissaan poninhäntää sormiensa ympärille.
  “Muutamaksi viikoksi vain, että saan uuden asunnon. Vanhempani ovat aikeissa siirtyä kesäksi jonnekin omituiseen loukkoon, eikä siellä ole tilaa minulle… enkä minä sitä oikeastaan kyllä haluaisikaan. Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen ei ole tervettä asua vielä perheensä luona”, Bill selitti rennosti.
Fleur tunsi polviensa notkahtavan, kun hän vain katsoi miehen hymyä. Hän sulki pieneksi hetkeksi silmänsä ja yritti kuvitella, millaista olisi asua samassa asunnossa Bill Weasleyn kanssa. Ei todennäköisesti lainkaan niin mukavaa kuin äkkiseltään olisi voinut kuvitella.
  “Ei”, Fleur sanoi tiukasti. Hän ei ollut täysin varma siitä, kummalle kielto oli tarkoitettu - hänelle vai Billille. “Ei onnistu.”
  “Vain muutama viikko”, maanitteli Bill. “Ajattele nyt, miten kätevää se olisi. Minä tarvitsen asunnon, sinä tarvitset opettajan. Olisin mitä todennäköisimmin paikalla aina kun tarvitset opettajaa. Saisit yksityisopetusta aamiaispöydässä…”
  “Minä en ‘alua syödä sinun kanssasi aamiaista”, Fleur sihahti. Jos ei muuten, niin periaatteen vuoksi.
  “Hyvä on, ei sitten. Voisin syödä omani vaikkapa makuuhuoneessa. Kai sinulla on makuuhuone?”
  “Oui, mutta sinä et sinne pääse!”
  “Taisit unohtaa teitittelyn jossakin välissä”, Bill huomautti leppeästi.
Fleuria otti päähän miehen ainainen tyyneys. Miksi tämä ei olisi voinut suuttua hänelle edes kerran, näyttää, että hän oli suuttumisen arvoisen? Tai ylipäätänsä jonkin arvoinen, Fleur ajatteli äkäisesti.
  “Minun asuntoni on pieni“, hän tokaisi yrittäen puhua miehelle järkeä. “Makuuhuone ja olohuone.”
  “Hyvä. Sitten minä saan olohuoneen.”
Bill hymyili vinosti ja Fleur sai taas selvitellä ajatuksiaan. Oli suunnaton vääryys, että noin raivostuttava mies oli samalla myös noin hyvännäköinen.
  “Miksi et voi uskoa, kun sanon ei?”
  “Koska en pidä siitä sanasta. Tiedät itsekin, että olen oikeassa. Myöntäisit sen nyt vain.”
Billin ilme oli niin tiukka, että Fleur arvasi miehen jatkavan jankuttamista, kunnes tämä saisi tahtonsa lävitse. Britit olivat sellaisia, etenkin miehet, ja mitä taas tuli punapäihin… no, Ranskassa ei ehkä ollut loputtomasti punapäitä, mutta Fleur oli kyllä kuullut heitä koskevan sanonnan.
  “Minä en myönnä mitään”, tyttö mumisi itsepäisesti.
Bill kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Mutta antaisit nyt periksi. Se olisi vain muutama viikko. Korkeintaan kolme, sitten saan jo oman asunnon. Ja minä olen ihan huomaamaton, et tule edes huomaamaan minun läsnäoloani.”
Fleur pärskähti katsellen merkitsevästi Billin silmiinpistäviä vaatteita, punaista poninhäntää ja pitkää vartta. Miten sellainen mies voisi milloinkaan olla huomaamaton?
  “Kiltti…” Bill aneli ja tarttui Fleurin käsiin. “Lupaan olla erinomainen opettaja.”
Fleurin teki kovasti mieli huomauttaa miehelle jotakin ilkeää, mutta yllätyksekseen hän sai huomata, ettei siinä ollutkaan mitään mieltä. Bill jatkaisi kuitenkin jankuttamista... ja hän todella tarvitsi opettajaa, hän puolusteli itselleen. Vaikka jos hän oli täysin rehellinen, oli kyse enimmäkseen uteliaisuudesta. Hän halusi kuollakseen tietää, millainen mies Bill Weasley oikein oli silloin, kun kiinnitti hänen läsnäoloonsa edes hieman huomiota.
  “’yvä on“, Fleur huokaisi alistuneesti.
Bill kohotti yllättyneenä kulmiaan. “Sinä suostut?”
  “Oui.”
  “Jos haluat minut opettajaksesi, sinun on korkea aika vaihtaa kieltä.”
  “Kyllä!” Fleur tiuskaisi ja kääntyi kipuamaan ylös Irvetan sateesta kiilteleviä portaita. “Mutta se on sitten vain kolme viikkoa, ei ‘etkeäkään yli. Ja jos aiheutat ‘ankaluuksia, ‘äädän sinut.”
Bill kumarsi ritarillisesti ja katseli hymyillen, kuinka Fleur heilautti hiuksiaan ja katosi sisälle Irvetan kultaisista pariovista. Hän itse seisoi paikoillaan aina tihkusateen alkuun saakka ja ihmetteli, oliko sittenkään mahtanut tehdä oikeaa päätöstä. Fleur Delacourin henkilökohtaiseksi opettajaksi ryhtyminen olisi todennäköisesti enemmän kuin riskialtis operaatio, ja mitä tuli tytön kanssa asumiseen… Bill oli kyllä kuullut tarinoita siitä, että tytöt olivat hankalia asuinkumppaneita ja että heidän kanssaan tuli olla kaiken aikaa varpaillaan.
Bill ei uskonut, että mikään maailman varovaisuus riittäisi Fleur Delacourin seurassa.

akinnah

  • Robin
  • ***
  • Viestejä: 225
    • Raitamaailma
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo (JATKOA 23.2)
« Vastaus #9 : 24.03.2008 15:23:49 »
Voi Sharra, Sharra, Sharra. Etkö ole kuullut, ettei näin loistavia juttuja saa laittaa näytille ja sitten jättää se aina kesken : D Noei. Niinhön se menee. Sait mut tykästymään tähänkin paritukseen, vaikkei Fleur mikään mun lemppari olekaan. Mutta olet saanut sen tähänkin hyvin fleurmaiseksi. Ja Billhän on aina ollut kiva, hieman huomaamaton hahmo, joten on kiva kun olet tuonut nääkin kaksi esille tällä ficillä.

Ensimmäiseksi mun huomion kiinnitti nimi. Ja sitten päädyin lukemaan Billin takia ja nyt luen tätä, koska täähän on aivan loistava! kiitos siis taas ja jatkoa saa laittaa. Usein. Ja joo, rakentava ui jossain järvessä.

akinnah
Walking down by the bay, on the shore,
staring up at the planes that aren't there anymore

laîche

  • ***
  • Viestejä: 22
    • http://www.freewebs.com/
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo (JATKOA 23.2)
« Vastaus #10 : 18.04.2008 15:50:24 »
Ensimmäiseksi: Anteeksi etten ole kommentoinut tätä aikaisemmin. Jotenkin se vain on aina jäänyt, tai no, olen ollut laiska (ja taidan olal edelleenkin). Kommentoiminen (tai kommentin aloittaminen) on tahdonvoimaa vaativaa, oli ficci kuinka hyvä tahansa. Se pitää myöntää että tämän vajaan kahden kuukauden aikana, mikä edellisen luvun ilmestymisestä on kulunut, olen aina välillä (<- lue: joka toinen päivä) käynyt katsomassa onko sitä jatkoa tullut, mutta kun ei sitä vieläkään ole tullut, niin ei kai tässä muu auta kuin alkaa väkertää kommenttia.

Ennakkovaroitus: Kommentin taso ei ole kovin korkea ja rakentavuus olematon. Ja sitten (viimeinkin) asiaan: Pidin tästäkin luvusta ja paljon. Gabriellen kirje oli tosi söpö ja ihana, juuri sopiva kymmenvuotiaalle, ei liian lapsellinen, eikä toisaalta ylimenevä. Fleurin hermoromahdus oli myös kirjoitettu hyvin (voi Ragnok-parkaa). Ylipäätänsäkin tämä luku on ihailtavan luontevasti kirjoitettu, ei varmaan ole todellakaan helppoa saada sujuvasti kaksi toisiaan, ei nyt vihaavaa, muttei ainakaan kovin läheistäkään ihmistä muuttamaan yhteen tuolla tavoin. Ja tuo loputuslause! Kerrassaan ihana. Jotenkin kuvaa koko noiden suhteen tuota vaihetta (<- miten kökkö lause voi olla?).

Tämän parempaan kommenttiin en tässä vaiheessa kykene (toivun vielä terveystiedon kokeesta), mutta toivon todella paljon, että laitat seuraavan luvun tänne mahdollisimman pian. Lupaan koittaa kommentoida sitä nopeammin (ja paremmin). :)

(Ja tässä kommentissa ei ollut paljon sulkuja.)
Yö ja aamu jokainen
jollekin tuo kurjuuden.
Joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun osa ikiyö.

laîche

  • ***
  • Viestejä: 22
    • http://www.freewebs.com/
Vs: Ylpeys ja Ennakkoluulo (JATKOA 23.2)
« Vastaus #11 : 20.06.2008 15:30:04 »
Anteeksi tupla-postaus, mutta onko tähän vielä jatkoa tulossa?
Yö ja aamu jokainen
jollekin tuo kurjuuden.
Joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun sydän riemuin lyö,
jonkun osa ikiyö.