Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Samuelin joulutarina [S][2/2]  (Luettu 995 kertaa)

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 347
Supernatural: Samuelin joulutarina [S][2/2]
« : 24.12.2014 02:19:32 »
Ficin nimi: Samuelin joulutarina
Kirjoittaja: tellie
Fandom: Supernatural
Genre: General
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Sam
Yhteenveto: Samuel katsoi joulurauhan julistusta veljensä kanssa. Tai ainakin Samuel katsoi tv:tä keskittyneenä; Dean oli nukahtanut viskipullo kourassaan jo hyvä aikaa ennen lähetyksen alkua.
A/N:Halusin kirjoittaa aivan ältisin imelän kliseisen joulutarinan, jonka työnimi olikin lakanankokoiset lumihiutaleet & pullonpohjarillit. Siis sen jälkeen, kun fluffista tykkäävä siskoni oli lukenut ficin senhetkisen version ja haukkunut sen maan rakoon liiasta imelyydestä mm. noita sanoja käyttäen. Noh... :D Minä kuitenkin paikoin tykkään lopputuloksesta, koska tarkoitukseni olikin antaa Samille yksi kliseisellä tavalla epänormaali joulu.



Samuelin joulutarina

Oli jouluaatto. Ilta alkoi hämärtää ja suuret lumihiutaleet putoilivat maahan hiljaksiin. Uusi lumi oli kuorruttanut autot ja talot kuin piparkakut, ja jouluvalot kiemurtelivat hauskasti pitkin kaupunkia. Siellä täällä Joulupukki taivalsi kodista kotiin iloa ja joulumieltä lapsille jakaen. Mistelin, kuusaman ja vastapaistetun kalkkunan tuoksut leijailivat kodeissa.

Pienessä pimeässä kahden hengen motellihuoneessa Samuel katsoi joulurauhan julistusta veljensä kanssa. Ainakin Samuel katsoi tv:tä keskittyneenä; Dean oli nukahtanut viskipullo kourassaan jo ennen lähetyksen alkua. Samuel kuitenkin kuunteli tarkoin paavin sanoja ja ajatteli joulua. Välillä hän loi katseensa ulkosalle, jossa hiutaleet yhä putoilivat maahan. Samuel ajatteli paistettua kalkkunaa, suurta joulukuusta ja kauniiksi koristeltua taloa, eikä voinut olla tuntematta pistoa sydänalassaan. Hänellä ei juuri ollut joulua.

Kun vanhan tv:n kuva alkoi väpättää, Samuel sammutti sen ja siirtyi ikkunaan katselemaan lumisadetta. Se oli saanut jopa motellin sotkuisen pihamaan jouluiseksi ja kodikkaaksi, ja kaupungin epäilemättä satumaisen kauniiksi. Jos hän vain uskaltaisi...

”Dean?” Samuel kuiskasi varovasti. Kun veli ei vastannut, Samuel kutsui häntä uudelleen. Kun vastausta ei vieläkään kuulunut, Samuel ravisteli häntä varovasti. Vieläkään ei veli herännyt, joten Samuel hiipi varovasti eteiseen. Hän veti takin ylleen, solmi huolellisesti liian isojen kenkiensä nauhat ja hiipi ulos lumisateeseen.



Pienen kaupungin keskustan jouluvalot loistivat kirkkaina, ja ainakin yhtä kirkkaina loistivat myös jouluisiksi koristellut näyteikkunat. Ilma oli tähtikirkas ja lumisade lakannut. Tuore lumi narskui saappaiden alla, kun pikkukaupungin koulun opettajatar Helen Jones taivalsi kohti kotiaan.

Hän hymyili itsekseen – joulu oli saanut kaikki hyvälle mielelle, ja hän oli nähnyt useimmat oppilaansa vanhempineen seurakunnan laulutilaisuudessa. Olipa hänelle tarjottua kyytiäkin kotiin. Mutta koska kaikki olivat käyttäytyneet kauniisti ja siivosti, pelkät muistikuvat siitä riittivät pitämään Helenin pienet sievät kädet lämpiminä, ja hän oli päättänyt kävellä.

Kaupunki oli kovin hiljainen. Vaikka eihän se outoa ollut; oli jouluaattoilta. Kaikki olivat kotosalla perheidensä kanssa, ja vain Helenin omat jalanjäljet näkyivät jalkakäytävälle kinostuneessa lumessa. Vai oliko tuossa toinen polku? Häntä itseään kohti tullut, mutta sitten porttikongiin kääntynyt. Eriskummallista todellakin, sillä Helen tiesi talossa olevan pelkkiä liikehuoneistoja.

Hetken Helen pelkäsi yhyttäneensä murtovarkaan lähes itse teossa, mutta lähemmäs päästyään hän näki porttikongissa istuvan nuoren pojan. Ilmeisesti poika ei ollut huomannut tulijaa – hänen hampaansa löivät loukkua niin, ettei hän ollut kuullut Helenin askeleita, ja sinertäviä käsiään hän lämmitteli Zipon liekissä miten parhaiten taisi. Poika oli paljain päin, ja Helen näki, kuinka hänen takkinsa kiristi hartioista ja paljasti ranteet pitkälle kyynärvarsiin saakka.

Ehkä poika tunsi Helenin katseen, ehkä hän vain sattumalta kohotti katseensa sytyttimen liekistä. Hänen pähkinänruskeat silmänsä kohtasivat Helenin jäänsiniset vain hetkeksi. Sitten poika painoi katseensa alas huultaan purren, mutta Helen oli jo ennättänyt tunnistaa oppilaansa.

”Samuel?” hän sanoi varovasti, tahtomatta säikyttää poikaa. ”Kultaseni, kello on vaikka mitä, ja sinä olet aivan jäässä! Mitä sinä täällä teet, tähän aikaan, aivan yksin ja kylmissäsi? Et kai ole eksyksissä?”

Helen ei saanut selvää Samuelin häpeilevästä mutinasta, joten hän pyysi poikaa toistamaan sanansa.

”Tiedän että tämä kuulostaa typerältä”, poika toisti, ”mutta minä halusin joulun. Kun veljeni… nukahti, hiivin tänne katsomaan valoja ja näyteikkunoita. Minä… Minun pitäisi varmaan mennä takaisin. Anteeksi, neiti Jones.”

”Miksi sinä pyydät anteeksi, Sam-kulta? Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää. Oletko kävellyt koko matkan tänne asti? Ja vielä paljain päin, ilman lapasia, tässä säässä. Sinun tukkasikin on märkä – lyön vetoa, että kun lähdit, satoi vielä lunta”, Helen sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Onhan teillä kotona kaikki hyvin?”

Sam nyökkäsi, mutta varoi tarkoin katsomasta opettajatarta silmiin.

”Minun veljeni vain ei taida pitää joulusta, ja isä ei ole kotona”, Sam vastasi lyhyesti ja puhalsi käsiinsä saadakseen niihin hieman lämpöä. Zipponsa Sam oli nimittäin jo sammuttanut ja piilottanut visusti takkinsa sisään.

Helen tunsi sääliä oppilastaan kohtaan. Sam oli vasta neljäntoista, ja jäänyt lähes kahden vain hieman vanhemman veljensä kanssa. Ja veli, jos huhuihin oli uskomista, ei ollut sopiva henkilö pitämään huolta Samin ikäisestä pojasta.

Helen vastusti haluaan pudistaa päätään huolestuneena. ”Sam”, hän sen sijaan sanoi, ”anna minun soittaa veljesi hakemaan sinut. Et voi kävellä koko matkaa motellille yksin tähän aikaan tässä säässä. Taivas on tähtikirkas ja pakkanen kiristyy. Sinähän saisit kuolemantaudin!”

Sam pudisti päätään, eikä vieläkään kohottanut katsettaan opettajansa kasvoihin. ”Ei se hyödytä. Kun lähdin, Dean ei herännyt vaikka ravistelin häntä, ja vaikka saisitkin hänet hereille, hänen ei pitäisi ajaa. Minä tulin tänne itse, joten itse minun pitää päästä poiskin.”

Helen tajusi huultensa puristuneen paheksuvaan mutruun, kun Sam jatkoi:

”Älä ole liian ankara hänelle”, poika sanoi vakavana ja tällä kertaa hänen katseensa kohtasi uudelleen Helenin katseen. ”Kun olin pieni, Dean yritti aina saada meille aikaan joulun, vaikka isä oli paljon poissa ja kamalan kiireinen. Sen on täytynyt olla Deanille kamalan raskasta, ja ehkä hän siksi inhoaa joulua. Tai ehkä hän muistaa joulut ennen kuin äiti kuoli ja on vain surullinen. Sen on täytynyt olla hyvin erilaista.”

Helen ei voinut pakottaa itseään uskomaan, että mikään oikeutti riistämään joulun neljätoistavuotiaalta, mutta hän ei halunnut väitellä Samin kanssa. Hiljainen poika oli vastoin tapojaan kertonut jotakin perheestään, ja Helen halusi kunnioittaa hänen näkemystään, vaikkei sitä kyennytkään jakamaan.

”Sam”, Helen sanoi, ”haluaisitko tulla minun luokseni käymään? Näytät siltä kuin kuppi kuumaa kaakaota ja iso lautasellinen kalkkunaa, karpalokastiketta ja hieman vanukasta tekisi sinulle hyvää. Saisimme sinut ainakin lämpimäksi, ja ehkä keksisimme, kuinka saamme sinut takaisin kotiin ilman, että sinun on käveltävä koko matkaa.”

Helen näki Samin empivän, mutta lopulta poika myöntyi.

”Kiitos, neiti Jones”, hän sanoi pehmeästi ja puhalsi uudelleen käsiinsä. ”Minä tulen, jos ette asu kaukana väärässä suunnassa.”

”Ole kiltti ja sanoa minua Heleniksi. Kotiovelleni on enää muutamia satoja metrejä. Minun on kuitenkin varoitettava sinua – isoäitini on kylässä, ja hän saattaa joskus olla hieman omituinen. Hän on jo yli yhdeksänkymmenen ja omalla tavallaan hyvin herttainen vanhus, mutta hän eksyy usein nuoruuteensa. Uskotko, että kestät sen?”

Sam vain nyökkäsi, ja hän ja Helen kävelivät yhdessä opettajattaren kotiin.

Helen asui pienessä mutta viihtyisässä kerrostalokaksiossa yksin, ellei mukaan laskettu hänen rakasta palatsikoiraansa Jodia. Tälläkin kertaa se tervehti tulijoita niin innokkaasti, että Lauran, Helenin isoäidin, oli tultava rauhoittelemaan pientä innokasta eläintä, joka kielloista huolimatta nuoli Samin kasvoja pieni hännäntupsu tomerasti puolelta toiselle heiluen.

Helen esitteli Samin ja Lauran toisilleen, ja Sam huomasi nopeasti Lauran olevan miellyttävä vanhus. Hänellä oli hyvät ja viisaat silmät, joissa nauru tuikki jatkuvasti huolimatta pitkän elämän mukanaan tuomista vaivoista, ja hänen jalkansa olivat tukevasti maan kamaralla niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin.

Iästään ja vaivoistaan huolimatta Laura puuhasteli mielellään keittiössä, ja otti Saminkin mukaansa myöhäisillallisen laittoon. Hetken Laura seurasi hetken silmillään Samin hyväätarkoittavia yrityksiä.

”Voi poikarukka! Kuka sinutkin on opettanut ruokaa laittamaan?”

Puna kohosi Samin poskille. ”Minun veljeni, pääosin”, hän mutisi vastaukseksi.

”Dean taas on aika pitkälti itseoppinut, ja monet hänen yrityksensä ovat olleet, hmm, kiinnostavia.”

Laura naurahti. ”Veljet. Olisihan minun pitänyt se arvata. Kun päästät veljen keittiöön, se on äkkiä kuin pommin jäljiltä. Minä olen nähnyt veljiä, miulla on niitä näet viisi itselläni, ja minä olen nähnyt pommin jos toisenkin, usko pois. Minun miesvainaani nimittäin työskenteli aikanaan pommien kanssa armeijassa. Valmisti, purki ja testasi. Oi ne olivat aikoja, hyviä vuosia, jos nyt vaikeitakin, mutta ihmiset välittivät silloin toisistaan täällä kotona. Veljeni vei minut usein katsomaan räjähdyksiä... Ja voi pojat, siinä olikin katsottavaa, kerrankin--”

Helenin varovainen yskäisy keskeytti Lauran muistelot, ja hämillinen ilme kohosi vanhuksen ryppyisille kasvoille.

”Anna kun minä näytän, Sam-kulta”, hän sanoi pakottaen muistonsa taka-alalle, ”näin. Hitaasti ja rauhallisesti.”

Ei aikaakaan, kun kolmikko söi myöhäisillan jouluateriaa Helenin olohuoneessa. Lauran pyynnöstä Sam oli sytyttänyt kaikki huoneen kynttilät, ja ainoa valaistus oli kynttilöiden ja joulukuusen valojen lempeä hohde. Tunnelma oli lämmin ja rauhallinen, ja Jodi kiersi pöytää puolelta toiselle makupalojen toivossa. Aina toisinaan joku sujautti sille pienen makupalan kuvitellen, etteivät muut huomanneet mitään.

Ateria oli maukas ja monipuolinen. Pöytäkeskustelua hallitsi Lauran menneiden aikojen muistelu, mikä sopi Samille paremmin kuin hyvin, sillä hän ei halunnut tehdä tiliä omasta päivästään. Hetkittäin Heleninkin nauru helähti ilmoille, kun Sam sai Lauran kertomaan tarinoita, joita Helenkään ei ollut aikaisemmin kuullut.

Aterian jälkeen Sam ja Helen veivät astiat keittiöön, ja Sam tarjoutui tiskaamaan. Helen kuitenkin esteli ja houkutteli sen sijaan Samin takaisin olohuoneeseen tv:n ja suklaasta notkuvien pöytien luo. Helen löysi eräältä kanavalta vanhan mutta yhä liikuttavan jouluelokuvan. Laura kaivoi sukankutimensa esille ja pyysi Samia auttamaan junassa sotkeutuneiden lankojen selvittelyssä.

Lauran kudin kilisi ja suklaan käärepaperit rapisivat. Jodi torkkui korissaan, ja Helen seurasi elokuvaa haikein mielin, pyyhkäisten toisinaan pois silmäkulmaansa kohonneen kyynelen.

Sam ei tuntenut itseään lainkaan ulkopuoliseksi. Hän olisi halunnut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta tiesi Helenin seinäkellon viisareiden käyvän yli puolta yötä, ja hänen minuuttinsa olivat luetut.

Kun elokuva loppui, Laura haukotteli jo leveästi. Hän oli pannut kutimensa pois jo aikaisemmin ja tainnut hieman torkkuakin elokuvan aikana, ja Sam tiesi, että hänen oli korkea aika lähteä takaisin motellille.

Helen pudisti päätään, kun Sam ilmoitti lähtevänsä. ”Kello on yli puolen yön ja pakkanen on vain kiristynyt. Motellillenne on melkoinen matka tässä säässä, eikä ainoakaan linja-auto kulje tähän aikaan. Mitä jos minä laittaisin sinulle pedin tänne ensi yöksi?”

 ”Kiitos, mutta minun pitää kyllä oikeasti mennä, enkä halua olla vaivaksi enempää kuin olen jo ollut.”

”Entä jos soittaisimme sinulle taksin? Et sentään joutuisi kävelemään”, Helen ehdotti, muttei lainkaan yllättynyt, kun Sam pudisti päätään ja selitti, ettei hänellä ollut rahaa taksiin, eikä hän aikonut antaa Helenin maksaa sellaista puolestaan, joten sitä ei kannattanut edes ehdottaa.

Helen huokasi hiljaa ja poistui sanaakaan sanomatta eteiseen. Palatessaan hän ojensi Samille pipon, lämpimät lapaset ja pörröisen kaulahuivin.

”Antaisin nämä sinulle omaksi”, hän sanoi, ”mutta tiedän, että et suostuisi ottamaan niitä vastaan. Ota ne kuitenkin lainaksi – voit palauttaa ne vaikka sitten, kun koulu taas alkaa.”

Sam empi hetken, mutta nyökkäsi sitten. ”Kiitos. Lupaan, että en hävitä mitään.”

Helen tuli Samin perässä eteiseen, ja utelias Jodi innostui seuraamaan heitä. Kun Sam nauhoitti kenkiään, koira yritti taas nuolla hänen kasvojaan ja leikkiä hänen kengännauhoillaan, jolloin Sam nauroi vaimeasti ja taputti häntäänsä vimmatusti heiluttavaa eläintä.

”Jos haluat, voin tehdä sinulle vuoteen sohvalle ja saat jäädä tänne yöksi”, Helen ehdotti uudelleen, mutta kuten hän jo ennalta arvasi, Sam kieltäytyi tarjouksesta toistamiseen.

”Kiitos, mutta minun pitää oikeasti mennä kotiin. Jos en ole kotona kun Dean herää, hän sekoaa varmasti. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin, mutta minulla oli niin kamalan hauskaa. Ja tiedätkö, minä olen todella iloinen että tulin. Minua ei kaduttaisi, vaikka Dean olisi herännyt ja karjuisi minulle niin, että puolet kaupungista herää.”

Helen nyökkäsi hymyillen, vaikkei ollut lainkaan varma siitä, että piti tästä Deanista, joka joi itsensä sammuksiin jouluaattona ja ”sekosi” ja huusi, mikäli Sam ei totellut hänen käskyjään.

”Pidä huoli itsestäsi, Sam”, Helen sanoi ja epäröi hetken ennen kuin jatkoi: ”Muista, että jos joku menee vikaan, minä olen täällä. Voit tulla puhumaan minulle tuntien jälkeen, tai vaikka tänne kotiin, jos tarvitset apua.”

”Kiitos”, Sam vastasi hymyillen ja livahti ulos pakkaseen Helenin kaulahuivi kaulassaan, lapaset käsissään ja pitkä sammalenvihreä pipo päässään.

Myöhemmin, kun Sam hiipi takaisin pieneen pimeään motellihuoneeseen, piilotti lainatut vaatteensa ja peitteli veljensä huolellisesti lähes hellä hymy huulillaan, Helen oli yhä syventynyt mietteisiinsä. Hän pohti, kuinka itseään sivistyneeksi kutsuva yhteiskunta saattoi päästää heikoimpansa niin surkeaan jamaan, kuinka lapset joutuivat maksamaan vanhempiensa virheistä ja kuinka kukaan ei saanut sitä, mitä olisi ansainnut. Kun Helen pääsi ajatuksissaan erilaisten kauheuksien viattomiin uhrehin, oli jo hyvin myöhä, ja Laura käski hänen mennä nukkumaan ja lopettaa idealistisen höperehtimisensä siihen paikkaan.
« Viimeksi muokattu: 30.12.2014 00:17:02 kirjoittanut tellie »
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 347
Vs: Supernatural: Samuelin joulutarina [S][2/2]
« Vastaus #1 : 30.12.2014 00:16:50 »
Epilogi

Joka päivä joulupyhien aikaan Helen käveli kaupungin keskustan katuja Samia etsien. Pojasta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mikä toisaalta ilostutti, toisaalta huolestutti opettajatarta.

Helenin huolta ei suinkaan vähentänyt se, että aattona saapunut pakkanen oli tullut jäädäkseen. Hengitys huurusi kirpeässä talvi-ilmassa, ja jopa pohjoiseen jääneet linnut värjöttelivät kylmissään puiden oksilla. Iltana, jona Helen löysi kuolleeksi paleltuneen varpusen pihapuunsa alta, hän itki itsensä uneen kaiken maailmassa olevan vääryyden vuoksi. Kun hän seuraavana aamuna tuli aamiaiselle turvonnen punareunaisin silmin, Laura kutsui häntä vanhaksi tunteelliseksi hölmöksi.

Pyhät loppuivat aikanaan, ja oli taas arjen aika jatkaa tahmaista kulkuaan. Kuitenkin koululaisten ja niin myös Helenin joululoma jatkui vielä hieman pidempää. Lupapäivien aikana Helen korjasi pois joulukuusen, keräsi koristeet siististi laatikoihin odottamaan seuraavaa vuotta ja pakasti kalkkunan tähteet  Jodia varten.

Eräänä päivänä, kun Helen haki Jodille paketillista jauhelihaa pienestä kulmakaupasta, hän näki hiljaisen oppilaansa viimeisen kerran.

Sam oli liikkeessä veljensä kanssa ja lähes piileskeli veljen selän takana, kun Dean heitteli huolettomasti ostoskoriin välipalapatukoita, perunalastuja ja energiajuomaa – siis kaikkea sitä, minkä syömistä ja syöttämistä kasvaville lapsille Helen ankarasti vastusti. Kumpikaan pojista ei ollut huomannut Heleniä, joka ehkä hieman lapsellisesti piiloutui muropaketin taakse ja oli uppoutuvinaan sen tuoteselostuksen lukemiseen.

Muropakettinsa takaa Helen seurasi, kuinka pojat vitsailivat ja nauroivat keskenään edeten hitaasti kohti kassaa. Dean lähes tyhjensi karkkihyllyn koriinsa, eikä Helen muistanut koskaan kuulleensa Samin nauravan yhtä paljon. Poika oli tikahtumaisillaan nauruun vielä silloinkin, kun hänen veljensä alkoi latoa ostoksia hihnalle ja muisti äkkiä jotain.

”Sammy”, hän sanoi ja nauru tuikki edelleen hänenkin silmissään, ”nappaisitko minulle siksarin illaksi? Meillä on pitkä ajo edessä ennen sitä.”

Sam nyökkäsi ja vakavoitui hieman, mutta vain hieman. Vikkelät askelet kuljettivat hänet noutamaan toivottua, ja kun hän palasi takaisin, hän kulki käytännöllisesti katsoen Helenin vierestä. Silloin opettajatar kohotti katseensa muropaketista, johon oli sen laskenut vain hetkeä aikaisemmin, ja kohtasi Samin katseen.

Helen oli varma siitä, että poika oli sanomaisillaan jotain. Silti edes tervehdys ei ennättänyt hänen huulilleen ennen kuin naurua pulppuileva huuto kassalta halkoi ilmaa: ”Sammy, yritätkö tappaa veljesi vanhuuteen? Jalkaa toiseen eteen, mars matkaan, hippulat vinkumaan!”

Sam nyökkäsi Helenille pienesti, ja hänen hymynsä sai hieman anteeksipyytävän sävyn. Sanaakaan sanomatta Sam kiiruhti kassalle, jossa myyjä jo löi ostoksia koneeseen.

Helen, joka oli tyystin unohtanut Jodin jauhelihan, nappasi muropaketin kainaloonsa ja siirtyi kassajonoon. Hän näki, kuinka pojat pakkasivat nopeasti ostoksensa Samin reppuun ja poistuivat sankkaan lumipyryyn. Hetken päästä peto autoksi karjahti käynnistyessään, minkä jälkeen sen ääni muuttui matalaksi kehräykseksi vanhemman Winchesterin hellän kosketuksen alla. Sitten musta hirviö katosi tuiskuun.

Myöhemmin, muutamia viikkoja sen jälkeen kun rehtori oli ilmoittanut Helenille Samuel Winchesterin vaihtaneen koulua joulun jälkeen, Helen sai pienen postipaketin. Hän avasi sen hieman hämmästyneenä, ja kun hän näki piponsa, kaulahuivinsa ja lapasensa, hämmästys syveni entisestään. Käärittynä kaulahuivin sisään oli levy suklaata ja lyhyt Samin käsialalla kirjoitettu viesti: Kiitos lainasta, joulusta ja siitä, että välität. Minä olen kunnossa, mutta uusi historianopettajani ei ole yhtä hyvä kuin sinä. Hyvää uutta vuotta  ja onnea uudelle vuodelle. T: Sam W.

Helen taittoi paperin kahtia. Hän asetti sen huolellisesti lompakkonsa väliin, ja sillä hetkellä hän tajusi, mitä hänen isoäitinsä tarkoitti sanoessaan, että kivi vierähti hänen sydämeltään.

Seuraavien viikkojen kuluessa Helen pala palalta unohti Samin. Sen myötä hänen omantuntonsa ääni vaikeni, eikä hän koskaan tehnyt mitään yhdenkään hädässä olevan lapsen eteen, vaikka jatkoi pikkukaupungin opettajanvirassaan pitkään, vielä vuosia haudattuaan Lauran ja pienen iloisen Jodin.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

Ansa

  • Runotyttö
  • ***
  • Viestejä: 2 366
  • Luihupuh
Vs: Supernatural: Samuelin joulutarina [S][2/2]
« Vastaus #2 : 22.01.2015 00:15:37 »
Aaw, tämähän on erittäin söpö, eikä yhtään liian imelä tai fluffy! :3 Oikeastaan tämä on aika angstinen, ja tuo epilogin loppu jäi vähän vainoamaankin. Jossain pikkukylässä on opettaja, joka ei tee mitään hyvää lasten vuoksi.

Sammy on tässä erittäin ihana ja suloinen ja säälittävä. En osaa kuvitella, että Dean antaisi 14-vuotiaan pikkuveljensä vaellella yksin pakkasessa samalla kun on itse juonut itsensä tilttiin, mutta tähän se sopii.

Kiitos tästä pienestä talvitarinasta. <3 Tämä ansaitsisi enemmän kommentteja kuin tämän yhden. (:

-Ansa

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 347
Vs: Supernatural: Samuelin joulutarina [S][2/2]
« Vastaus #3 : 23.01.2015 21:17:16 »
Kiitos kommentista ^^

Olen tyytyväinen siitä, että taustalla hiippaileva angstisuus tuli esille. Canonin joulujaksolla on paras joulujakso, jonka olen koskaanikinä missään sarjassa nähnyt. Siinä minuun vetosi juuri se, että toisilla on iso joulukuusi ja hienot jutut ja whatnot, kun taas joku toinen dokaa asuntovaunussa ja canoniset sankarit sitten laulavat häenelle epävireistä joululaulua tiernapoikina(?) esiintyen, kun oho hups hirviönmetsästys ei mennytkään ihan putkeen joka kohdastaan.

Toivoin, että saisin tähän testiin edes pienen ripauksen sitä samaa: toisilla on ja toisilla ei. Joulu on jakamisen aikaa, mutta se joku yksi tietty hellyttävä kaveri katoaa silmistä ja mielestä, niin eipä niihin muihin vastaaviin keisseihin tule tartuttua. Juuri tätä yritin tuossa lopussa välittää, ja ilmeisesti ihan suhteellisen hyvin onnistuen, kun ilmeisesti jonkun verran pisti silmään
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G