Author: Zarroc
Pairing: Niko Koivulehto/Jere Salonius
Genre: romance, fluffy, slash
Warnings: no vähän kiroillaan, siirtäkää alemmas jos on liian korkea ikäraja
Rating: k-11
Summary: ”Sinä et vain pidä talvesta.”
A/N. Lumifiilistelyä, hihi. Originaali 10 #3. Tekstin otsikko ja kappaleensanat alussa Uniklubin kappaleesta Jäämaisema.
Liian lujaa pyörä pyörähtää
Etsimme kunnes löydämme
Yhteiset askeleet kauniisti alkaa
Uskomme, että selvisimme
Ikuiselta harhamme näyttääUlkona oli ihan pirun kylmä.
Katselin, kuinka hengitykseni huurtui ikkunalasiin ja hytisin jo ajatuksesta, että minun pitäisi mennä tuonne. Takanani Jere kahisteli ulkovaatteita päälleen ja hyräili jotain, mikä kuulosti aika pahasti Uniklubilta.
”Oikeasti, Jere?” minä tuhahdin kääntämättä katsettani hankimaisemasta. Tänä vuonna talvi oli tullut aikaisin, eikä se todellakaan vähentänyt porvaripennun haluja kirmailla pihamaalla kuin pikkulapsi.
”Oikeasti, Niko.”
Murahdin jotain epäselvää hänen vastaukselleen ja Jere nauroi, yrittäen hiipiä luokseni takaapäin. Paha vain, että sen housut pitivät melkoista ääntä, joten vituiksihan se meni.
”Älä edes yritä”, ärisin nyrpeänä ja käännyin vastahakoisesti sitä kohti.
”Silmäs on kylmät ku lumihanki”, Jere virnuili minulle ja pyöräytin silmiäni. En kuitenkaan pistänyt vastaan, kun se kietaisi kätensä kaulaani ja nykäisi minut lyhyeen suudelmaan. Enemmänkin nauroin sille, koska eivät tuollaiset suostuttelukeinot olleet ennenkään tepsineet.
Paitsi no, joka kerta.
”Ei sentään Jäämaisema?” kohotin kulmaani merkitsevästi ja se olisi varmaan punastunut, jos sillä olisi sellainen ollut tapana. Jere vain virnisti sitä typerää, poikamaista virnettään, mikä sai jalkani suunnilleen veteliksi.
”
Maailmani kauniimpi, jos en sinua muistaisi”, se luritteli ulkomuistista ja minä huokaisin, kääntyen jälleen poispäin.
”No ei nyt oikeesti senkin murjottaja”, Jere kietoi kätensä lantiolleni ja sen sormet kutittelivat vatsanseutuani.
”Mitä me ees mennään tonne seisomaan?”
”No pulkkamäkeen tietysti.”
”Mitä?” älähdin ja käännähdin jälleen sitä kohti.
”Niin tietysti, mitä muuta sinä luulit, että talvella tehdään?”
”No…”
Miten olisi, että istutaan sisällä juomassa kaakaota ja katsomassa jotain hyvää leffaa? ”No. Ei ainakaan pulkkamäkeä.”
Jere pyöritteli minulle päätään ja meni kaivelemaan jostain eteisen takkikasasta minulle tarvittavat toppavarustukset tuohon kerrassaan jäätävään sääolosuhteeseen.
*Pienen suostuttelun jälkeen, joka oli kestänyt 20 minuuttia ja lupauksen suklaalla ja kermavaahdolla kuorrutetusta kaakaomukillisesta telminnän jälkeen, olin lopulta saanut vaatteet ylleni ja itseni ulos asunnosta. Portaiden alas käveleminenkin oli sujunut suunnilleen ongelmitta, mutta nähdessäni kuinka pakkanen oli huurruttanut myös alaoven, aloin syvästi katua tätä ajatusta.
Jere ei kuitenkaan välittänyt, pölli vain suvereenisti kolme kerrosta alempana asuvan pikkupojan kirkuvan punaisen pulkan ja rymisteli sen kanssa ulos talosta. Seurasin sitä vähän vastahakoisesti, mutta seurasin kuitenkin.
Kyllä talvi menetteli aina toisinaan ja osasin minä ulos kävellä, jos oli pakko. Niin kuin kouluun tai kauppaan meneminen, en minä nyt pakkasta suoranaisesti pelännyt. Mutta tällainen lauantaipäivistä koostuva epämääräinen ilkamointi pelkästä lumentulon ilosta sai karvani pystyyn.
En kuitenkaan voinut mitään sille, että typerä hymy kiipesi suupielilleni aina, kun näin Jeren onnellisena viuhahtelevan ikkunasta toiseen tajutessaan lumisateen tai muun siihen viittaavan valtaavan maisemaa.
Eli löysin itseni vajaan kilometrin päästä pienen lammen rannalta, joka oli keskellä kaupunkia syystä tai toisesta, vetämässä Jereä pulkassa hiihtoladun vieressä pipo vinossa ja lahkeet lumessa. Kuulemma piti kunnioittaa muita ihmisiä, eikä kävellä ladulla, niin se oli minulle paasannut oikein auttavaisesti. Eli minä olin tönäissyt sen lumihankeen ja olimme kerenneet käydä sotaa peräti kolme minuuttia, kunnes se oli kellistänyt minut alleen ja suudellut niin, että tunsin räjähtäväni kuumuudesta siihen paikkaan.
*Tönäisin Jeren alas mäkeä vannoen, että se oli viimeinen kerta, mutta tajusin liian myöhään, että se oli tarrannut kiinni nilkkaani. Eli käytännössä kaaduin pulkkaan sen päälle epämääräiseksi sotkuksi ja puristin hengenhädässä sitä kyljistä.
”Ei saatana”, ulisin lumen tuiskutessa ympärillämme ja Jere nauroi, yrittäen asetella jalkaani pois naamaltaan.
”Elä nyt kiroa, lapset kuulee.”
”Vitut niistäkin! Ei helvemnhnmp…” Jere tunki lapasensa suuhuni ja minä mulkoilin sitä murhaavasti, mutta se nauroi taas kerran, kallistuen äkisti oikealle.
Pulkka kääntyi jyrkästi ja minä tumpsahdin kyydistä hankeen, Jeren toinen lapanen edelleen suussani. Jere vain laski iloisena alas mäkeä, ilmeisesti mitään huomaamatta.
Väänsin itseni jotenkin istualleni, syljeskelin lunta ja pahaa makua pois suustani, kaivellen pipoani lumikasasta. Samassa tajusin, että suunnilleen 20 sentin päässä minusta oli koivu. Kuka vittu kasvatti koivun keskelle pulkkamäkeä?
Äkisti tajusin Jeren väistöliikkeen paljon paremmin, mutta ei se silti estänyt minua näyttämästä myrtyneemmälle kuin sitruunan niellyt.
Kun Jere palasi takaisin mäkeä ylös, minä istuin hangessa kädet puuskassa kuin intiaanit konsanaan ja tuijotin sitä helvetin koivua. Ei siinä ollut edes lehtiä.
”Katso nyt, koivukin lakastuu tällä säällä”, murahdin ja Jere tuijotteli minua vähän aikaa kulma kohollaan.
”Tuota…”
”Vittu ensin vedit minut kyytiin ja mursit varmaan kaikki kylkiluuni JA SITTEN heitit minut kyydistä!”
Mykkäkouluni oli mennyt kerrassaan pieleen, mutta en välittänyt siitä juuri nyt.
En kuitenkaan katsonutkaan Jereä kohti, jonka kuitenkin aistin kokoilevan itseään ja yrittävän olla nauramatta.
”Mutta… pääsit sentään kyytiin”, hän huomioi hetken kuluttua varovaisella sävyllä. ”Et jäänyt raahautumaan pulkan perään selällesi.”
”Sekin vielä!”
”Ja… me oltais osuttu siihen koivuun jos en ois tuupannu sinua kyydistä.”
”Alusta astihan minä sanoin, että tämä oli tyhmä idea!”
Jere huokaisi, istui viereeni hangelle ja kietaisi kätensä vyötärölleni, vetäen minut lähemmäs itseään.
”Sinä et vain pidä talvesta”, se kohautti olkiaan ja painoi pienen pusun leukapieleeni.
*Rojahdin lopen uupuneena sohvalle, kääriydyin vilttiin ja napsautin telkkarin päälle. Ei sieltä mitään järkevää tullut ja hiukseni olivat edelleen kosteat suihkun jälkeen, se sai minut vain tärisemään enemmän. Olimme päätyneet hellään lumipainiin olemattoman mykkäkouluni päätteeksi – kaulassani komeili jälleen ihka uusi pulkanpunainen fritsu - ja Jere oli lupautunut vetämään minut kotiin.
Ei se silti estänyt lihaksiani tuntumasta kipeiltä ja väsyneiltä.
Mutta kun poikaystäväni toi minulle lupaamansa kuuman kaakaon kermavaahdolla ja neljällä palalla suklaata, minä hymyilin onnellisena ottaessani sen vastaan. Jere painoi suudelman huulilleni, syvensi sitä rauhallisesti ja jätti minut tuijottamaan jälkeensä.
”Croissantit on valmiita 20 minuutin päästä”, se huikkasi keittiöön mennessään ja minä käänsin päätäni nähdäkseni, kuinka Jere kokkasi puolialasti.
Oli sen poroessu ainakin ihan söpö.
