Kirjoittaja Aihe: Kuumaa mehua ja kohmeiset sormet | S | jouluinen tonttudraama  (Luettu 1207 kertaa)

invisible deer

  • susilapsi
  • ***
  • Viestejä: 256
  • ava by Auroora
Kirjoittaja: invisible deer, eli minä
Genre: draama, jonkinmoinen romance
Ikäraja: S
Summary: Kanerva istuu katolla joka ilta.

A/N: Tonttudraamaa. Ei hitto kun tuntui vaikelta kirjoittaa jotain näin "tyhjänpäiväistä". Mutta pakkohan sitä nyt oli yrittää, ihan vaan joulun kunniaksi (ohgod anteeksi joulu). Taidan tästä lähin jättää tällaiset tekstit toisten heiniksi ja keskittyä kirjoittamaan pelkkää tajunnanvirtaa (tämä olkoon uudenvuodenlupaukseni). invisible deer kiittää ja kuittaa, hyvää joulua kaikille! :----)


Kuumaa mehua ja kohmeiset sormet

Eemeli on aina katsonut maailmaa omien, hopeareunaisten lasiensa takaa. Hän on taivuttanut maailmaa oman näkemyksensä mukaiseksi ja aina se on tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Eemeli ei pidä konflikteista, hän istuu hiljaa katolla nojaillen savupiippuun ja kirjoittaa ajatuksensa pöydälle jääneiden kassakuittien taakse. Hän kirjoittaa maailman kauneudesta ja pimeään katoavista kurkiauroista. Hän kirjoittaa rakkaudestaan kesään ja kesätuuleen, rakkaudestaan talveen ja pakkaseen, joka nyppii ihon kananlihalle.


Mutta mikään ei koskaan mene niin kuin sen pitäisi. Eräänä päivänä katolla istuu Kanerva, eikä hän katso maailmaa samoin kuin Eemeli. Eemeli hymyilee kohteliaasti joka ilta, mutta hän ei koskaan saa selville, missä Kanerva asuu. Kanerva ei varsinaisesti puhu itsestään, mutta kun Eemeli kirjoittaa kauneudesta, Kanerva tuhahtaa halveksuvasti.


Kanerva istuu katolla joka ilta. Kun syksy viilenee, hän köyttää selkäänsä pienen taskumatin ja täyttää sen kuumalla mehulla. Hän tarjoaa mehua Eemelille, eikä Eemeli sano sen olevan kaunis ele, vaikka se sitä onkin.


”Kenelle sinä kirjoitat?” Kanerva kysyy, eikä Eemeli tiedä, onko hän oikeasti kiinnostunut vai pelkästään leikkii kohteliasta.

”Ystävälleni”, Eemeli vastaa, mutta ei kerro enempää, sillä hän ei halua pitkästyttää Kanervaa. Kanerva nyökkää ja istuu hiljaa auringonlaskuun saakka.


Ennen joulua Kanerva katoaa. Häntä ei enää näy katolla, eikä Eemeli osaa sanoa, onko hänellä ikävä vai ei. Ja joskus yksin istuessaan Eemeli kirjoittaa Kanervan harmaista silmistä, ja suupielistä, joissa ei ole naururyppyjä. Silloin lähestyvä joulu tuntuu kovin kylmältä ilman lämmintä mehua.


Päivisin Eemeli seuraa talon tapahtumia. Hän tietää, että talon kaksospojille on ostettu uudet luistimet, että pakkasessa on kilo piparkakkutaikinaa. Kalenteri täyttyy punaisista rasteista ja joulu tuntuu jo iholla. Katto täyttyy lumesta ja Eemeli on monesti meinannut luisua katonreunaa alas. Hän ei siltikään lopeta katolla istumista, ei vaikka aurinko laskee jo ennen kuin hän edes nousee katolle, ei vaikka kylmä viima riepottelee savupiipusta tupruavaa savua hänen kasvoilleen.


Eemeli tiedustelee hyvältä ystävältään, eräältä postitontulta, tietääkö hän mitään Kanervasta. Postitonttu selaa pienestä osoitekirjastaan kaikki lähiseutujen tontut ja kertoo Eemelille Kanervan asuvan muutaman kadunkulman päässä. Ja niin Eemeli eräänä iltana kävelee Kanervan talon luokse, mutta talo on pimeä eikä yhdessäkään ikkunassa tuiki kynttelikkö. Savupiipusta ei livu savua eikä mikään vaikuta elävältä.


Jouluaatto saapuu kovin nopeasti. Talon väki juoksentelee ympäriinsä eikä Eemeli löydä sopivaa, hiljaista hetkeä, jolloin hän voisi livahtaa katolle. Talon äiti unohtaa joulukinkun uuniin ja Eemeli säätää munakellon soittamaan uudelleen ja uudelleen, kunnes äiti juoksee paikalle patalaput käsissään. Isä unohtaa lisätä puita saunaan ja Eemeli raahaa pieniä lankunpätkiä uunin eteen, kolistellen mahdollisimman kuuluvasti, jotta joku ymmärtäisi lisätä puita.

Ulko-ovella Eemeli tervehtii nopeasti tonttua, joka on tullut tuomaan lahjat. Tonttu jättää ne oven eteen ja kilistää kädessään olevaa kulkusta niin kovaa, että ääni varmasti kantaa sisään asti. Eemeli kiipeää lumisia tikapuita pitkin katolle ja istuu paikalleen savupiipun viereen. Eemeli on vihainen itselleen ajatellessaan, että joulu näytti viime vuonna kauniimmalta.


Pakkanen kiristyy ja Eemelin sormet ovat kylmästä kohmeat, mutta hän on päättänyt istua katolla kunnes joulu on yhtä kaunis kuin aiemminkin. Pimeä peittelee talot ja lumisade hiljenee satunnaisiksi lumihiutaleiksi. Eemeli ei ole luovuttavaa tyyppiä, mutta kun kylmä ujuttautuu paksun takin alle ja pakkasilma saa silmät vuotamaan, hänen tekee mieli mennä sisälle.


”Haluatko mehua?” Kysyy Kanerva kiivetessään katolle ja istuessaan Eemelin viereen. Eemeli nyökkää tarkkaillessan Kanervaa hämmentyneenä. Kuppi kuumaa mehua kädessä, ilma ei tunnu enää niin kylmältä.

”Missä sinä olet ollut?” Kysyy Eemeli ja Kanerva kohauttaa olkapäitään eikä vastaa mitään. Eikä Eemeli enää kysy, sillä Kanervan kasvot ovat kalpeat ja hänen huulensa ovat kääntyneet alaspäin. Eemeli haluaisi kertoa Kanervalle, että tämä näyttää kauniilta myös surullisena, mutta hän ei usko, että nyt on oikea hetki sille. Ehkä sille ei koskaan ole oikeaa hetkeä.

”He muuttivat”, Kanerva viimein toteaa hiljaa. Hän kuulostaa lannistuneelta eikä Eemeli halua kenenkään niin kauniin olevan niin surullinen.

”Minä voin etsiä sinulle ylimääräisen viltin”, Eemeli sanoo ja jatkaa sitten, ”Joulukinkkuakin on varmaan vielä jäljellä.”

Kanerva mutristaa huuliansa ja pohtii Eemelin epäsuoraa tarjousta. Hän avaa suunsa kieltäytyäkseen, mutta Eemeli katsoo häntä päättäväisesti. Eikä Kanerva osaa sanoa vastaan Eemelille, katolla istuvalle, maailmasta runoilevalle tonttupojalle. Kanerva nyökkää.

”Kinkku kuulostaa hyvältä”, Kanerva sanoo ja vaikka hän ei katsokaan Eemeliä, Eemeli näkee hänen huulillaan hymynkareen. Eemeli ojentaa kätensä — eikä Kanerva tartu siihen, mutta se on vain pikkuseikka — ja he laskeutuvat tikapuita pitkin sisälle.


Joulukinkkua leikatessaan Eemeli hymyilee. Pihalla tanssivat lumihiutaleet ja Kanerva istuu pöydän reunalla vilttiin kietoutuneena. Silloin Eemeli tietää, että tästä joulusta hän tulee kirjoittamaan paljon. Eikä hän välitä vaikka Kanerva tuhahtaisi jokaiselle ylisanalle, jonka Eemeli tekstiinsä ujuttaa, sillä Eemeli tietää, että ne sanat ovat totta. Ja vielä joskus hän saa Kanervankin uskomaan niihin.

there is freedom in the dark once someone has illuminated it