Ficin nimi: Elizan täydellinen värväysopas
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia ja muutamia satu viittauksia
Ikäraja: Sallittu
Paritus/Päähenkilöt: Unkari, Ruotsi, Englanti, Liettua, Puola, Ukraina, Viro, Belgia, Saksa, Italia, Ranska / lievinä pareina PolLiet, FrUk, PruHun ja GerIta Hollanti mainitaan kerran!
Huom!
Käytössä ihmisnimet eli:
Unkari = Eliza / Elizabeta /Erzsébet
Ruotsi = Berwald
Englanti = Arthur
Liettua = Toris
Puola = Feliks
Ukraina = Katyusha
Viro = Eduard
Belgia = Emma
Saksa = Ludvig
Italia = Feliciano
Ranska = Francis
Tämä sijoittu samaan Satu-au maailmaan kuin edellisetkin mun satu-au:sta. Tämä on irrallinen osa, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan järjestyksessä, koska muutama yllätys voi paljastua muutoin etukäteen. Oikea järjestys on:
Kaunotar
Virhe
Pandora
Metsärosvo
Mereltä päin
Kerro, kerro... (osa 8/?)
Elizan täydellinen värväysopas
Kissanpäivä (ei vielä ilmestynyt)
A/N: Hei!
Innostuin kirjottamaan tätä, vaikka olisi pitänyt tehdä jotain aivan muuta.
Tämä on siis tavallaan Unkarin tarina, joka myös jatkuu sivujuonena Kissanpäivässä sitten myöhemmin. Ajanjaksolta tämä sijoittuu aikaan noin kymmenisen vuotta ennen Kaunottaren tapahtumia ja päättyy aikaan Kerro, kerron... jälkeen. Viimeisessä osassa on muuten pientä vihjausta sen lopusta, mutta ei oikeastaan mitään sellaista mitä ette olisi jo arvanneet. Ajankulku hyppii täss hieman, joten toivottavasti ei tullut liian sekava juttu...
Elizan täydellinen värväysopas
Eliza heitti hiuksensa olkansa yli takaisin selkäänsä vasten ja katseli tarkasti ympärilleen. Hänen asentonsa oli jännittynyt ja hän näytti siltä, että voisi pelkästä pienestäkin merkistä vetää aseensa esiin ja valmistautua joko puolustamaan tai hyökkäämään. Paitsi että hänellä ei ollut asetta. Satulassa roikkuva huotra oli aivan tyhjä ja jousensa nainen oli myynyt jo edellisessä kylässä samoin kuin melkein kaikki muutkin entisen elämänsä kappaleet.
Pieni ikävä kotiin kaihersi hänen sisintään, mutta hän tiesi ettei paluuta entiseen ollut enää. Hän oli tehnyt vuosien uran eliittisotureiden joukossa, mutta nyt se aika hänen elämässään oli ohi. Hän tiesi, että hänen pitäisi ajatella sitä mahdollisuutena, ei menetyksenä. Tavallaan hän olikin iloinen ja kuvitteli toiveikkaana, millaista elämä rauhassa olisi. Vaimoksi hän ei kuitenkaan halunnut, joten luovutettuaan miekkansa pois, hän oli pakannut tavaransa ja lähtenyt etsimään onneaan kauempaa.
Hän oli ratsastanut jo viikon ja hitaasti alavat tasankomaisemat olivat vaihtuneet reheviksi metsiksi ja laajojen jokien rannoiksi. Ilmakin tuoksui erilaiselta ja Eliza opetteli parhaansa mukaan uusia outoja tapoja, joita hän näki kaupungeissa ja kylissä. Monet tuntuivat ihmettelevän entisen naissoturin vaatteita ja olemusta. Eliza oli tullut siihen tulokseen, että vaikka kukaan ei tuntunut hämmentyvän ajatusta naisesta soturina, housuihin pukeutuminen ei kuitenkaan ollut kovin yleistä. Harkittuaan asiaa hetken hän oli lopulta päättänyt hankkia yksinkertaisen mekon muutamalla kuparikruunulla, jotta sopeutuisi joukkoon helpommin. Hän oli tosin huomannut mekon olevan todella epäkäytännöllinen ratsastaessa, joten hän piti sitä vain silloin kuin pysähtyi jossain.
Pitkän ratsastuksensa aikana Eliza ei kuitenkaan ollut vielä keksinyt, mitä hän tekisi uudella elämällään. Hän oli punninnut eri vaihtoehtoja ja lopulta alkoi kallistua sille kannalle, että hänen olisi hyvä etsiä töitä jostain. Sotilaaksi hän ei voisi enää alkaa, mutta yksi majatalonpitäjä oli todennut että aateliset tarvitsivat aina linnoihinsa hyviä taloudenhoitajia. Elizalla ei ollut mitään käsitystä taloudenhoidosta, mutta hän oli aivan varma että oppisi nopeasti.
Tehtyään viimein päätöksensä, hän pysähtyi ensimmäisen vastaantulevan linnan kohdalle ja puki päälleen mekkonsa siltä varalta, että sillä tekisi paremman vaikutuksen mahdolliseen työnantajaan. Sitten hän muistutti itseään siitä, että tämä olisi hänen uuden elämänsä alku ja pieni hymy huulillaan hän talutti hevostaan lähemmäs linnaa.
”Nyt riittää!” äkäinen ääni huusi ennen kuin Eliza ehti edes koputtaa ja ovi lyötin auki niin voimakkaasti että naisen oli pakko hypätä sivuun sen tieltä. Vihainen nainen astui ulos linnasta sen näköisenä kuin olisi saanut tarpeeksi kaikesta. Eliza ei kuitenkaan osannut pelätä sellaista asennetta, joten hän astui tyynesti esiin ja pysäytti äkäisen naisen.
”Mitä sinä haluat?” vihainen nainen kysyi ja mulkoili häntä pahasti.
”Minun nimeni on Erzsébet Héderváry”, Eliza sanoi kohteliaasti, mutta hieman takellellen vieraan kielen sanoissa, ”etsin töitä.” Naisen ilme oli jääkylmä ja hän naurahti pilkallisesti.
”Töitä?” hän kysyi, ”ole hyvä vain. Minä en aio jäädä tähän linnaan enää hetkeksikään!” Niine hyvineen nainen työnsi Elizan sivummalle ja marssi äkäisesti itsekseen jupisten poispäin. Eliza katsoi hänen peräänsä hetken ja toivoi kovasti, ettei kyseinen käytös ollut normi siinä maassa. Hän oli tottunut huomattavasti kohteliaampaan lähestymistapaan oman heimonsa parissa.
Eliza astui täysin epäröimättä sisään auki jääneestä ovesta ja kulki uteliaana linnan huoneiden lävitse. Paikka vaikutti melkein autiolta ja kaikkialla oli merkkejä siitä, että joku tai jotkut olivat selvästi luistaneet töistään. Keittiö oli täynnä likaisia tiskejä, käytävien maalaukset olivat pölyjen peitossa eikä kukaan ollut pessyt ikkunoita aikoihin. Soturina Eliza oli tottunut alkeellisiin oloihin, mutta kauniin linnan näkeminen tässä kunnossa kuitenkin harmitti häntä kovasti ja hän ihmetteli, missä kaikki olivat. Tällaisen paikan ylläpitämiseen olisi tarvittu ainakin viiden hengen palveluskunta, ehkä isompikin, ja tilaa oli tarpeeksi ainakin yhdelle aatelisperheelle.
Eliza kuuli kahinaa yhdestä huoneesta ja hän käveli uteliaana lähemmäs vain löytääkseen itsensä kirjastosta. Huone oli erittäin iso eikä nainen ollut koskaan nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Häneltä meni hetki toipua näystä huomatakseen miehen istuvan nojatuolissa ikkunan vierellä ja katsovan häntä läpitunkevasti mutta silti vaiti.
”Anteeksi”, Eliza sanoi ja painoi kätensä rinnalleen, kuten oli hänen heimonsa tapa osoittaa kunnioitusta, ”minun nimeni on Erzsébet Héderváry, tulin etsimään töitä.”
”Töitä?” mies kysyi kylmällä äänellä, ”todellako?”
”Kyllä”, Eliza vastasi. Hän näki hyvin, että mies oli kookas ja hyvin totisen näköinen, mutta nainen ei antanut sellaisten pikkuasioiden haitata itseään. Ainakin se oli selvää, että tässä linnassa tarvittiin apua.
”Erikoista”, mies vastasi, ”miksi?”
”Koska minulla ei ole töitä nyt”, Eliza vastasi ja katseli ympärilleen uteliaana, ”tämä näyttää hienolta paikalta.” Mies katseli myös ympärilleen ilme edelleen kylmän totisena eikä hän näyttänyt juurikaan siltä, että olisi jakanut naisen mielipiteen.
”Ehkä”, hän kuitenkin sanoi, ”yleensä kukaan ei halua työskennellä täällä.”
”Joo, näin sen tylyn naisen ulkona”, Eliza vastasi, ”eikö täällä ole ketään muita enää?”
”Ei”, mies vastasi suoraan, ”kaikki lähtivät. Osa siksi, että pelkäsivät. Osa koska eivät halunneet olla täällä.” Eliza nyökkäsi itsekseen.
”Mitä he pelkäsivät?” hän kysyi ja mies oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Minua”, hän sanoi lyhyesti ja Eliza yllättyi hieman. Kyllähän mies hänen edessään oli kovin vihaisen ja julman näköinen, mutta pelottava? Ei, Eliza ei uskonut niin.
”Miksi?” hän kysyi suoraan, ”muututko sinä ihmissudeksi aina täydenkuun aikaan? Oletko vampyyri? Onko sinusta kiva syödä lapsia välipalaksi?” Outo ilme vilahti vakavan miehen kasvoilla ja Eliza olisi melkein voinut vannoa, että hetken hän näytti huvittuneelta.
”En”, mies vastasi, ”minä vain en pidä seurasta ja minulla on omat tapani, joten monet luulevat että jotain on vialla.”
”Ai”, Eliza totesi harmistuneena, ”kuinka tylsää. Minä jo ajattelin, että täällä olisi jotain jännittävämpää tapahtumassa.” Mies pudisti päätään ja sulki sylissään pitämänsä kirjan.
”Sinä siis todella haluat töitä”, hän totesi, ”mistä sinä olet kotoisin?” Eliza epäröi hetken, mutta jokin kertoi hänelle että tässä tilanteessa oli paras vain kertoa totuus.
”Minä tulen Pustalta”, hän lopulta totesi, ”kuulun ratsusotureiden heimoon. Kansani sääntöjen mukaisesti palvelin soturina kunnes täytin kahdeksantoista. Koska olen nainen, vaihtoehtoni olivat joko tulla vaimoksi tai lähteä. Päätin lähteä.”
”Rohkea päätös”, mies totesi, ”harva uskaltaa jättää kotiaan.”
”Jokainen päättää elämästään itse”, Eliza totesi olkiaan kohottaen ja mies nyökkäsi myöntäen, ”niin minä uskon.” Mies katsoi häntä tarkastellen ja miettien.
”Sinulla ei siis ole kokemusta taloudenpidosta?” hän hetken päästä kysyi ja Eliza nyökkäsi.
”Ei, mutta opin nopeasti”, hän sanoi. Mies mietti jälleen hetken, mutta nyökkäsi sitten itsekseen.
”En minäkään osaa kaikkea”, hän totesi aivan kuin se lause ratkaisisi kaiken, ”eikä minulla ole tällä hetkellä yhtään palvelusväkeä, joten en aio käännyttää ainoaa ehdokasta ilman että antaisin hänen edes yrittää.” Eliza hymyili leveästi ja nyökkäsi.
”En aio tuottaa pettymystä”, hän lupasi.
”Toivon niin”, mies murahti, ”koska minä en oikeastaan ole kiinnostunut taloudenpidosta, annan sinulle kaikki oikeudet. Saat valita huoneen itsellesi vapaasti, palkata lisää väkeä ja päättää kaikista linnan ja tilusten huolehtimiseen liittyvistä asioista. Jos tarvitset rahaa johonkin, pyydä sitä minulta, mutta älä häiritse minua muutoin kuin todellisen tarpeen vaatiessa. Oletko ymmärtänyt?”
”Kyllä”, Eliza vastasi tyytyväisenä siihen, että hänen työnhakunsa oli onnistunut kerta yrityksellä. Enää hänen täytyisi vain päästä selville paikallisista tavoista ja sitten kaikki olisi täydellistä.
”Hyvä”, mies tokaisi, ”minun nimeni on Berwald Oxenstierna. Ole hyvä ja kutsu minua etunimelläni. Minä vihaan titteleitä.”
”Toki”, Eliza vastasi, ”taidan nyt mennä katsomaan, mitä kaikkea minun täytyy tehdä. Mitä haluaisit päivälliseksi?” Berwald, joka oli hieman yllättänyt naisen mutkattomasta tavasta käsitellä asioita, oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Mikä tahansa kelpaa”, hän mutisi ja Eliza hymyili ennen kuin poistui paikalta päättäväinen ilme kasvoillaan. Berwald katsoi hetken hänen peräänsä, mutta kohautti sitten olkiaan ja avasi kirjansa taas. Ehkä oli outoa palkata vastuulliseksi henkilöksi ensimmäinen ulkomaalainen, joka sattui kävelemään ovesta, mutta Berwald ei ollut siihen mennessä onnistunut pitämään yhtäkään palvelijaa palkkalistoillaan kuukautta pidempään, joten hän oli ehkä hieman epätoivoinen. Sitä paitsi hänellä oli hyvä tunne Elizasta.
Osa 1: Arthur
Muutamassa kuukaudessa Eliza oli pannut linnan uuteen uskoon ja Berwald huomasi olevansa täysin tyytyväinen naisen työskentelyyn. Eliza ei pelkästään vain sopeutunut linnaan vaan hänestä näytti tulevan lähtemätön osa sitä. Nainen laittoi kaiken kuntoon, tarjoili aina herkullista ruokaa ja jopa järjesteli paljon asioita, joita Berwald ei ollut koskaan ajatellut tarvitsevan järjestelyä. Palkkarahoillaan Eliza osti uuden, paremmin istuvan mekon itselleen ja laittoi syrjään viimeisetkin merkit menneisyydestään. Kaiken muun hän olikin jo myynyt paitsi rannesuojuksensa, hevosensa ja huotran, jonka miekan hän oli joutunut luovuttamaan pois. Se oli hänen heimonsa symbolinen ele ja nainen kunnioitti sitä.
Kaikesta ahkeruudesta huolimatta Eliza kuitenkin totesi, että hän ei yksin pystyisi kaikkeen. Berwald ei vaatinut paljoa ja tuntui olevan täysin tyytyväinen siihen, että Eliza jätti hänet rauhaan ja piti kaikessa hiljaisuudessa kaiken kunnossa, mutta Eliza itse oli vakaasti sitä mieltä että linnaan tarvittiin enemmän väkeä. Hän oli joutessaan lukenut muutamia kirjaston kirjoista ja niissä tarinoissa linnoissa oli aina enemmän kuin yksi palvelija, joten Eliza alkoi etsiä lisää palkallisia. Berwald oli kuitenkin antanut hänelle luvan palkata väkeä.
Tehtävä osoittautui kuitenkin todella vaikeaksi. Berwaldin entiset työntekijät olivat levittäneet sanaa siitä, ettei linnasta kannattanut hakea töitä, joten ehdokkaita ei ollut oikeastaan tarjolla. Elizan yritykset onnistuivat vasta muutaman viikon tehokkaan etsimisen jälkeen ja silloinkin se tapahtui oikeastaan vain vahingossa ja sattumalta.
Eliza oli juuri kävelemässä läheisestä kylästä takaisin linnaa kohti, kun hänen katseensa osui mieheen, joka torkkui polun varrella selkä paksua puuta vasten nojaten. Hän näytti täysin rauhalliselta, vaikka yleensä keskellä päivää nukkuminen oli hieman outoa. Uteliaana nainen käveli lähemmäs ja pysähtyi vähän matkan päähän tarkkaillakseen miestä hetken.
Hän oli pukeutunut metsänvihreisiin vaatteisiin, joiden tyyli oli hyvin hienostunut eikä Eliza ollut koskaan nähnyt sellaista ennen. Oli todella outoa nähdä jonkun niin hienosti pukeutunut nukkuvan metsässä, joten nainen todella kummasteli miten ja mistä mies oli siihen ilmestynyt. Hänellä oli vaaleat hiukset jotka hapsottivat hieman joka suuntaan ja paksut kulmakarvat eikä Eliza muistanut koskaan nähneensä häntä ennen. Miehen hiuksilla oli muutama kukka, mutta hänellä ei ollut mukaan mitään muuta. Ei edes laukkua.
”Hei”, Eliza sanoi, ”oletko kunnossa?” Mies hätkähti hieman ja avasi silmänsä tuijottaakseen naista hetken ennen kuin tajusi vastata. Vihreät silmät näyttivät loistavan ja hyvin kirkkailta, joten ainakaan mies ei ollut sairas tai heikkomielinen.
”Kyllä”, hän vastasi hienostuneella äänellä, joka sopi hyvin hänen yhtä hienostuneeseen asuunsa, ”olen aivan kunnossa. Kiitos kysymästä.”
”Hienoa”, Eliza totesi, ”miksi sitten nukut ulkona?” Mies näytti hetken todella hämmentyneeltä.
”Missä minun sitten muka pitäisi nukkua?” hän kysyi aivan kuin Eliza olisi heistä kahdesta se outo.
”Tässä maassa ei yleensä nukuta ulkona vaan sisällä talossa”, nainen totesi ymmärtäväisesti. Hän oli kuitenkin itsekin ulkomaalainen ja kaikkien tapojen oppimiseen oli mennyt tovi. Tämä mies oli selvästi saapunut juuri eikä ollut vielä oppinut mitään.
”Oikeasti?” hän kysyi epäillen, ”kuinka outoa.”
”Ei täällä”, Eliza totesi ja siirsi kantamaansa koria hieman, jotta se lepäisi hänen lanteensa päällä, ”mistä sinä muuten tulet?” Mies epäili hieman, mutta lopulta tuli ilmeisesti siihen tulokseen ettei asian kertomisessa olisi mitään pahaa.
”Englannista”, hän totesi lyhyesti ja Eliza henkäisi.
”Todellako?” nainen kysyi innoissaan, ”keijumaasta? Oletko sinä keiju?”
”En”, mies vastasi tiukasti, ”olen… tai siis oli kuningatar Titanian hovipalvelija ja täysin ihminen.” Eliza oli täysin lumoutunut sillä hetkellä, kun kuuli miehen nähneen tarunhohtoisen keijukuningattaren, ja hän istahti nopeasti alas miehen viereen kysyäkseen lisää.
”Millaista se oli? Siis olla keijuhovissa”, hän kysyi uteliaana ja innoissaan, ”onko totta, että he nappaavat ihmislapsia ja että jos heidän ruokaansa syö, tulee hulluksi?”
”Tavallaan”, mies vastasi vältellen, ”monet jutut ovat aika liioiteltua, mutta keijuhovi on tosiaan hyvin erikoinen paikka. Se on kuitenkin ainoa paikka, jossa olen koskaan asunut, joten en voi verrata sitä mihinkään.” Eliza nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Miksi sitten olet nyt täällä? Olemme aika kaukana Engl…”, hän sanoi ennen kuin tajusi kunnolla, mitä mies oli aiemmin sanonut, ”oi, anteeksi! En tarkoittanut… Tuota…”
”Ei se mitään”, mies totesi hieman surullisella sävyllä.
”Jos haluat puhua siitä, olen valmis kuuntelemaan”, Eliza sanoi ja hymyili, vaikka hän epäröi nyt kun oli tietämättään pahoittanut miehen mielen.
”Se ei ole kovin kummoinen tarina”, mies kuitenkin totesi eikä vaikuttanut ärtyneeltä, ”normaalia oikeastaan keijuhovissa. Kuningas Oberon suuttui kuningattarelle, juttu levisi ja pian joku keksi käyttää taikajuomaa, jolla sai kenet tahansa rakastumaan kehen tahansa. Ei mennyt kovin kauaa kun kaikki oli sekaisin.”
”Kuulostaa todella ongelmalliselta”, Eliza totesi. Hän ei oikeastaan ajatellut asiaa juurikaan, mutta jopa hän tiesi, miten kantava voima tosirakkaus oli ja kuinka sillä ei pitänyt mennä leikkimään missään tilanteessa. Mies oli ilmeisesti samaa mieltä hänen kanssaan, koska hän nyökkäsi.
”Sitä se olikin”, hän totesi, ”saatoin ehkä hieman sekaantua asiaan, joten kuningatar määräsi minut poistumaan hovista.” Eliza huokaisi osaan ottavasti ja laski kätensä miehen olalle.
”Olen pahoillani”, hän sanoi ja mies mutisi jotain kiitoksen kuuloista.
”Ei se haittaa”, hän sanoi silti surullisella, mutta myös vahvalla äänellä, ”nyt voin etsiä jotain muuta tekemistä.”
”Olet siis etsimässä töitä?” Eliza kysyi ja pieni into alkoi palata hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin etsimässä työntekijöitä ja olisi täydellistä, jos hän löytäisi jonkun jolla oli jo kokemusta alalta. Sitä paitsi tämä mies vaikutti todella kiinnostavalta.
”Tavallaan. Ehkä”, mies vastasi ja Eliza nyökkäsi tehden päätöksen jo valmiiksi hänen puolestaan.
”Minä työskentelen linnassa vähän matkan päässä”, hän selitti, ”olemme etsimässä lisää väkeä, mikset tulisi kokeilemaan miltä työ siellä tuntuisi?” Mies mietti hetken, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä”, hän totesi ja Eliza hymyili noustessaan ylös maasta hameensa helmoja oikoen.
”Selvä”, nainen sanoi pirteästi, ”tervetuloa joukkoon. Minun nimeni on Erzsébet Héderváry.”
”Arthur Kirkland”, mies sanoi esitellen itsensä ja epäröi sitten hetken ennen kuin yritti toistaa naisen nimen, ”Elizabeta?” Nainen mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Tarpeeksi lähelle”, hän totesi, ”tulehan nyt. Kohta on jo lounasaika. Olet varmasti nälkäinen jo!”
Osa 2: Toris, Eduard, Emma ja Katyusha
Berwaldin linna ei välttämättä ollut mitään verrattuna keijukuningattaren hoviin, mutta Arthur osoitti kuitenkin nopeasti olevansa oikea mies moneen tehtävään. Hänestä myös paljastui monia puolia, joita Eliza ei ollut osannut edes arvata. Mies esimerkiksi rakasti valittamista ja oli hengenvaarallinen keittiössä.
Elizalla meni muutama viikko saada Arthur uskomaan, että ihmiset ihan oikeasti nukkuivat sisällä, eivät tanssineet sateessa ulkona ja, että raudan koskettaminen ei tappaisi häntä, ellei se rauta sitten sattuisi olemaan esimerkiksi miekan muodossa ja joku olisi todella, todella vihainen hänelle. Opittuaan kaiken tarpeellisen ihmistenelämästä Arthur osoittautui hyvin kohteliaaksi ja herrasmiesmäiseksi mieheksi, joka tosin muuttui hyvin äkäiseksi jos jokin oli hänen mielestään pielessä. Eliza kuitenkin oli vain tyytyväinen saadessaan apua ja seuraa linnaan eikä Berwaldkaan näyttänyt välittävän.
Silloin tällöin Arthur saattoi kertoa uteliaalle Elizalle jotain elämästään keijuhovissa, mutta suurimmaksi osaksi mies vaikeni asiasta. Eliza ymmärsi häntä sillä ei hänkään halunnut muistella entistä elämäänsä liikaa, joten hän yritti olla utelematta liian paljon miehen menneisyydestä. Sen hän oli kuitenkin nopeasti oppinut, että Arthur oli päätynyt keijuhoviin jo aivan pienenä ja keijut olivat kasvattaneet hänet, minkä vuoksi kaikki ihmisten asiat olivat hänelle uusia vaikka hän oli itsekin ihminen.
Muutama kuukausi Arhurin värväämisen jälkeen eräänä koleana syyspäivänä Eliza marssi vihaisesti pitkin poikin linnan takana avautuvaa metsää ja mutisi itsekseen.
”Typerä hevonen”, hän sanoi äkäisesti ja seurasi tarkasti märkään maahan painautuneita kavion jälkiä, ”miksi sen piti karata juuri nyt? Jos sudet syövät sinut, tyhmä hevonen, minä en todellakaan aio itkeä perääsi!” Oli hänen ja hevosen onni, että koleudesta huolimatta sade oli yön aikana tullut vetenä ja kastellut maan tarpeeksi, jotta karkulaisen jäljet näkyivät selkeästi. Eliza ei edes ymmärtänyt, miksi hänen hevosensa oli päättänyt yön aikana karata tallista, mutta hän tiesi että hänen pitäisi löytää se pian. Se oli arvokas hevonen, jonka hän oli itse kasvattanut eikä hän tosiaankaan aikonut menettää sitä susille näin helposti.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen jäljet alkoivat näyttää niin tuoreilta, että Eliza tiesi olevansa lähellä. Riemastuneena hän kiristi tahtiaan ja saikin pian näkyviinsä tutun hevosen.
”Täällä sinä olet!” hän huudahti ja hevonen vilkaisi häntä aivan kuin mikään ei olisi vialla, ”olen etsinyt sinua joka… Oh, kuka sinä olet?” Vasta nyt hän huomasi nuorukaisen, joka seisoi hevosen vierellä ja katsoi häntä hieman pelokkaasti. Eliza loihti heti kasvoilleen hymyn, jotta ei olisi pelästyttänyt häntä pois.
”Toris”, nuorukainen mutisi nimensä nopeasti ja laski katseensa maahan, ”anteeksi, minä vain löysin tämän hevosen. En vienyt sitä!”
”En minä sanonutkaan, että olisit vienyt”, Eliza vastasi rauhoittavalla sävyllä ja hymyili, ”minun pitäisi kiittää sinua siitä, että otit sen kiinni. Tämä karkulainen on minulle hyvin arvokas.” Hän taputti hevosen kaulaa ja Toris nosti katsettaan sen verran, että Eliza ehti nähdä ihailevan katseen hänen silmissään. Ilmeisesti nuorukainen oli todella otettu tavasta, jolla iso eläin kosketti turvallaan naisen olkapäätä ja näytti olevan täysin rento ratsastajansa vierellä.
”Se on kaunis hevonen”, Toris lopulta totesi hiljaisella äänellä.
”Niin on”, Eliza myönsi ja katsoi sitten uteliaana nuorukaista tarkemmin. Toris oli pukeutunut yksinkertaisiin vaatteisiin, joita talonpojat suosivat, eikä hänellä ollut mukanaan kuin pieni risainen laukku. Ruskeat hiukset ylsivät hänen olkapäilleen ja olivat sen verran sekaisin, että Eliza tunsi vastustamatonta tarvetta harjata ne auki. Nuorukainen näytti kuitenkin hieman säikyltä, joten nainen ei rynnännyt selvittämään takkuja hänen hiuksistaan, koska siinä vaiheessa Toris olisi luultavasti häipynyt paikalta hyvin pian. Toris oli selvästi ohittanut jo lapsuusiän, mutta hän oli kuitenkin nuorempi kuin Eliza ja näytti olevan juuri ja juuri aikuisuuden kynnyksellä.
”Mitä sinä muuten teet täällä keskellä metsää?” Eliza kysyi, koska hän tiesi että lähimpään kylään oli matka eikä kenelläkään yleensä ollut mitään syytä kuljeskella metsässä muuten vaan. Toris epäröi hetken, mutta päätti kuitenkin puhua.
”Minun perheeni on köyhä”, hän totesi koruttomalla sävyllä, ”joten ajattelin lähteä etsimään töitä, jotta heidän ei tarvitse elättää minua. Olen tarpeeksi vanha jo.” Eliza nyökkäsi ja kiersi hiussortuvaa sormensa ympärille samalla kun ajatus alkoi muotoutua hänen mielessään. Hän ja Arthur tarvitsivat silti lisää apua linnaan ja varsinkin jonkun huolehtimaan hevosista. Linnan talleissa ei ollut kuin kaksi Berwaldin ratsua, Elizan oma hevonen ja kuormaponitamma varsan kanssa, mutta siinäkin olisi jo tarpeeksi työtä yhdelle henkilölle. Lisäksi Toris näytti pitävän hevosista ja hevonen piti hänestä eikä Eliza sen kummoisempaa todistetta tarvinnutkaan.
”Minulla on sinulle ehdotus”, hän totesi iloisesti, ”olen töissä tuolla linnassa vähän matkan päässä ja meillä olisi tarvetta tallipojalle. Miltä se kuulostaisi? Saisit oman huoneen, tarpeeksi ruokaa ja seuraa. Linnanisäntä on hieman vakavamielinen ja Arthur saattaa joskus ärtyä oudoista pikku asioista, mutta se on ihan hyvä paikka asua.” Toris räpytti silmiään ja mietti selvästi hetken hämmentyneenä ennen kuin nyökkäsi nopeasti.
”Okei”, hän sanoi ja uskalsi hymyillä hieman, ”kuulostaa hyvältä.” Eliza nyökkäsi ja viittoi nuorukaista seuraamaan perässään linnaa kohti.
”Yksi juttu muuten vielä”, hän totesi, ”minä haluan sitten harjata sinun hiuksesi, kunhan pääsemme sisälle.” Toris oli hetken hiljaa, mutta sitten hän kohautti olkiaan ja päätti olla välittämättä siitä, että pyyntö oli hieman erikoinen.
*****
Torikselta ei myöskään mennyt kauaa tottua muihin ja hän pääsi pian eroon ujoudestaan, kunhan oli muutaman kerran todistanut Arthurin ja Elizan tapoja hoitaa asioita joko äänekkäästi tai sitten todella erikoisesti. Eliza oli myös saanut selville, että nuorukainen oli aivan liian laiha, ja ottanut tehtäväkseen ruokkia häntä niin että hän näyttäisi taas oikealta ihmiseltä.
Toris istui parhaillaan keittiönpöydän ääressä ja katseli vaiti kuinka Arthur levitti ohuen kerroksen suolaa ikkunan pieliin. Nuorukaisella ei ollut mitään hajua, miksi mies teki niin, mutta hän oli oppinut jo jättämään asian sikseen. Paikallakin hän oli vain sen takia, että hän sattui myös nauttimaan lounastaan sillä hetkellä. Arthurin puuhatessa ties mitä mielestään tärkeää ja Toriksen syödessä lihakeittoaan, Eliza käveli reippaasti keittiöön ja hymyili muille tervehdykseksi.
”Hei Toris”, hän sanoi ja vilkaisi sitten Arthuria epäilevästi, ”tekeekö hän taas jotain keijujuttuja?”
”Ilmeisesti”, Toris vastasi ja Eliza hymähti.
”Arthur, ihmiset eivät tee noin”, nainen totesi. Arthur nosti katsettaan hieman, mutta jatkoi kuitenkin työskentelyään ja mutisi puoliääneen jotain siitä, että jos hän ei tekisi mitään, koko linna olisi pian täynnä riiviöitä ja sitten kaikkien elämä olisi pilalla. Toris ja Eliza vilkaisivat toisiaan, mutta eivät yrittäneet estää miestä.
”Toris, Berwald sanoi tarvitsevansa jonkin kirjan kylästä huomenna”, Eliza totesi hetken päästä, ”sanoin hänelle, että sinä voisit noutaa sen huomenna samalla kun haet ruokatarpeita.” Toris nyökkäsi myöntävästi ja olisi sanonut jotain, ellei koputus keittiönovelta olisi keskeyttänyt häntä. Kaikki kolme palvelijaa vaikenivat hämmentyneenä ja katsoivat toisiaan. Oli todella harvinaista, että kukaan ilmestyi yksinäisyyttään vaalivan linnanherran ovelle eikä kukaan heistä muistanut koskaan ennen kenenkään koputtaneen oveen. Koputus kuului kuitenkin uudelleen, joten Eliza käveli ovelle ja avasi sen uteliaana.
”Hei”, hän sanoi löydettyään kaksi hahmoa oven toiselta puolelta. Ensilumi oli jo satanut, joten koko piha oli kevyen valkoisen kerroksen peitossa ja kumpikin hahmoista oli pukeutunut paksuihin takkeihin. Elizalta meni hetki tajuta, että hänen edessään seisoi vaalea nuorukainen ja nuori nainen, jotka kumpikin näyttivät olevan samaa ikäluokkaa Toriksen kanssa.
”Anteeksi, neiti”, tyttö sanoi ja niiasi nopeasti hameen helmat koskettaen lunta, ”minun nimeni on Katyusha ja tämä on ystäväni Eduard. Me etsimme piparkakkutaloa.”
”Piparkakkutaloa?” Eliza kysyi, koska äkkiseltään tuntui todella oudolta että kukaan haluaisi tehdä talon piparkakuista. Sehän sortuisi heti ensimmäisen sateen tullessa ja linnut varmasti nokkisivat sen täyteen reikiä puhumattakaan nälkäisistä ohikulkijoista.
”Aivan”, Eduard sanoi aivan yhtä kohteliaasti kuin Katyusha, ”me kuulimme, että piparkakkutalon noita etsii jotakuta hoitamaan kotinsa siivousta ja, koska meillä ei ole mitään enää, päätimme lähteä kokeilemaan onneamme.”
”Mutta piparkakkutalolle johtava kivipolku toikin meidät tänne”, Katyusha jatkoi huolestuneella sävyllä, ”ja tämä linna ei näytä kovin piparkakkumaiselta.” Eliza oli silti hieman hukassa keskustelusta ja hän katsoi kahta ihmistä portaillaan hämmentyneenä.
”Kivipolku?” hän kysyi ja kumpikin nyökkäsi.
”Tuo tuossa”, Eduard sanoi ja osoitti pikkukivien jonoa, joka kulki määrätietoisesti keittiönovelta kohti linnan matalaa muuria ja katosi sen taakse. Polku näytti aivan liian suoralta ja siistiltä ollakseen sattumalta syntynyt, joten Eliza mutristi huuliaan.
”Arthur, oletko sinä taas tehnyt keijupolkuja?” hän huusi sisälle.
”En ole!” Arthur huusi takaisin äkäisellä sävyllä eikä Eliza ollut kovin vakuuttunut. Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa kiistellä asiasta vieraiden läsnä ollessa, joten hän vain hymyili Katyushalle ja Eduardille ennen kuin viittoi heitä sisälle.
”Te näytätte siltä, että palelette”, hän sanoi, ”tulkaa sisälle hetkeksi. Minä laitan teille kaakaota ja saatte kertoa lisää siitä kummasta piparkakkutalosta.” Eduard ja Katyusha vilkaisivat toisiaan, mutta nyökkäsivät kuitenkin ja kävelivät naisen perässä sisälle.
Lyhyen keskustelun jälkeen Eliza oli varma siitä, että halusi kummankin vieraista liittyvän linnan palveluskuntaan. Eduard ja Katyusha kertoivat olevansa kotoisin kaukaa suuresta kaupungista, joka oli täynnä tehtaita. He olivat kumpikin jääneet orvoiksi jokin aika sitten ja Katyusha oli kadottanut yhteyden sisaruksiinsa, joten he olivat päättäneet yhdessä lähteä etsimään parempaa tulevaisuutta. Työ tehtaassa ei kiinnostanut heitä, joten kuultuaan tarinan piparkakkutalosta, he olivat päättäneet lähteä seuraamaan kivipolkua.
Kaksikon tarina ei kuitenkaan yksin vielä riittänyt siihen, että Eliza alkoi niin päättäväisesti suostutella heitä jäämään Berwaldin linnaan. Syy oli siinä, mitä Arthur kuiskasi hänen korvaansa hiljaa. Kuultuaan piparkakkutalosta ja noidasta, keijujen kasvattama mies oli vakavoitunut ja hetken päästä hän oli kumartunut lähemmäs Elizaa ja kertonut tietonsa hänelle. Koska keijuilla oli paljon tietämystä monista asioista ja Arthur oli oppinut heiltä paljon, Eliza ei epäillyt hänen sanojaan. Kauhistuneena nainen nosti kätensä suulleen ja katsoi Eduardia ja Katyushaa järkyttyneenä.
”Minulla on idea”, hän hetken päästä sanoi päättäen, ettei missään nimessä antaisi kahden nuoren löytää piparkakkutaloa, ”jääkää tänne. Meillä on tilaa ja töitä vaikka kuinka monelle!” Eduard ja Katyusha neuvottelivat asiasta matalla äänellä hetken, mutta suostuivat kuitenkin nopeasti. Heillä ei oikeastaan ollut väliä, missä he olivat ja Eliza sekä muut vaikuttivat mukavilta ihmisiltä.
****
Talvi ehti taittua ennen kuin Berwaldin pieni palveluskunta kasvoi taas. Eduard, Toris ja Katyusha olivat kaikki kasvaneet kovasti talven aikana, kuten teini-ikäiset tekivät, ja he olivat osoittautuneet ahkeriksi työntekijöiksi. Eräänä keväisenä päivänä Katyusha oli ripustamassa pyykkejä ulos kuivumaan. Hän hyräili itsekseen ja suoristi lakanoita huolellisesti kuullessaan kevyitä askeleita takaansa. Olettaen näkevänsä jonkun ystävistään, hän kääntyi hymyillen ympäri ja hämmästyi nähdessään vieraan nuoren naisen seisovan takanaan.
”Minun nimeni on Emma van de Holland”, nainen sanoi reippaasti, ”veljeni on idiootti, joten saisinko jäädä tänne?” Katyusha oli hetken hyvin hiljaa ja nyökkäsi sitten varovaisesti. Nainen näytti suurin piirtein hänen ikäiseltään, mutta jokin hänen käytöksessään oli niin voimakasta, että hän vaikutti paljon vanhemmalta.
”Sinun pitää kysyä Elizabetalta”, Katyusha vastasi.
Eliza katsoi pitkään nuorta naista edessään ja mietti tämän sanoja. Emma oli hyvin terävästi selittänyt hänelle, miksi hän ei pitänyt veljestään ja miksi hän halusi tehdä elämällään jotain muuta kuin matkustaa ympäri maata sotkemassa asioita. Elizan mielestä kuulosti aivan siltä, että nainen eli jonkin tason kapinavaihetta, mutta toisaalta hän oli itsekin hyvin kapinallinen persoona välillä. Itsekseen nyökäten hän poimi lattialta sangon ja pesurätin työntäen ne heti Emman käsiin.
”Tuossa”, hän sanoi ja hymyili, ”jos teet itsestäsi hyödyllisen, saat jäädä.” Emma oli hetken vaiti, mutta nyökkäsi sitten päättäväisesti ja lähti siivoamaan huonetta, jonka Eliza osoitti hänelle. Nuoren naisen mentyä Eliza huokaisi ja pudisti päätään mutisten samalla jotain siitä, miten hienoa oli olla nuori ja itsenäinen. Sitten hän kaatoi posliinikuppiin valmiiksi haudutettua teetä ja valitsi tarjottimelle parhaat juuri paistetuista korvapuusteista.
Kantaen täyttä tarjotinta kaksin käsin Eliza astui hymyillen kirjastoon, jossa Berwald istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Linnanherra murahti hänelle lyhyesti tervehdykseksi, muttei keskeyttänyt työtään naisen laskiessa tarjottimen pöydälle.
”Berwald, minä palkkasin uuden palvelijattaren”, Eliza totesi kuin ohimennen. Hän oli jo tottunut siihen, että kaikki asiat kannatti vain kertoa miehelle näin, koska hän ei ehkä koskaan kysyisi.
”Minä luulin, että meillä on jo yksi”, linnanherra vastasi viitaten Katyushaan.
”Kyllä”, Eliza vastasi, ”mutta kaksi on parempi. Meillä täytyy olla myös naispalvelijoita koska sitten kun arvon paroni suvaitsee naida jonkun, tuleva linnanrouva varmasti haluaa palvelijattaria ympärilleen.” Berwald ei vastannut, mutta se ei ollut kovin outoa. Outoa oli se, että hän keskeytti kirjoittamisensa kesken sanan ja nosti hitaasti katseensa paperista. Siniset silmät tuijottivat Elizaa läpitunkevasti ja vakavasti.
”Eliza…”, mies mumisi, mutta ei osannut sanoa asiaansa tai tiennyt miten se pitäisi edes sanoa. Eliza kuitenkin tajusi hyvin nopeasti. Jokin Berwaldin katseessa selitti kaiken niin hyvin.
”Oi!” hän huudahti ja nosti kätensä suulleen osittain siksi että oli yllättynyt ja osittain siksi, että halusi peittää riemastuneen hymynsä, ”minä en tiennyt! No… ehkä tuleva linnanherra on naismainen.” Berwald huokaisi hieman ja painoi sormensa ohimoilleen, kun Eliza itsekseen kikattaen käveli takaisin keittiöön kertomaan ilouutiset muillekin.
Osa 3: Feliks
Nuori mies kyyhötti selkä vasten kylmää seinää. Hänen ympärillään lumi peitti kaiken ja lisää lunta satoi tummalta taivaalta suurina hiutaleina. Hänen vaaleat hiuksensa olivat jo täysin niiden peitossa ja hän puristi löytämäänsä viittaa tiukemmin ympärilleen. Se viitta ei kuitenkaan ollut kovin lämmin ja sitä paitsi kastunut aiemmin, kun mies oli kaatunut jokeen, joten se ei tarjonnut juurikaan lämpöä. Värähtäen hän yritti käpertyä niin pieneksi, ettei lämpö hänen ruumiistaan häviäisi ilmaan.
Ensimmäisen kerran pakomatkansa aikana hän alkoi todella epäillä, oliko se sittenkään ollut hyvä idea. Kotona hänellä oli kuitenkin lämmin, kasa ihmisiä toteuttamassa jokaisen toiveensa ja tarpeeksi ruokaa vaikka jakaa pois. Hän kuitenkin karkotti ajatuksen pois mielestään vihaisella päänpudistuksella. Hän oli tehnyt päätöksensä eikä hän halunnut olla enää vanki. Hänen ylhäisyytensä Polonian kolmastoista prinssi Feliks oli historiaa nyt. Jäljellä oli vain Feliks, jolla oli kylmä ja todella nälkä.
Hän oli käyttänyt viimeiset rahansa pari päivää sitten muutamaan vanhaan omenaan, jotka oli kuitenkin syönyt suurella ruokahalulla. Sen jälkeen hän oli elänyt sillä, mitä oli onnistunut löytämään. Hänen onnensa ei kuitenkaan ollut hänen puolellaan ja siitä merkiksi nälkä raastoi hänen sisintään ja kylmä hiipi iholle saaden hänen lihaksensa nykimään tahtomattaan.
Kapea kuja oli hyvin hiljainen ja pimeä oli laskeutunut jo ajat sitten joten Feliks ei uskonut enää törmäävänsä muihin ihmisiin sinä päivänä. Huulet ja sormenpäät kevyesti sinertäen hän haparoi käsiinsä pienen tulitikkuaskin. Hän oli löytänyt sen aiemmin sinä päivänä ja muutama sen tulitikuista oli jopa käyttämättömiä. Missään ei kuitenkaan näkynyt mitään, mistä hän olisi saanut nuotion aikaiseksi, joten hän huokaisi pettyneenä ja raapaisi yhden kallisarvoisista tikuista seinää vasten. Sen pieni liekki lämmitti hetken ja valaisi hänen kasvonsa lämpimällä oranssilla, mutta se kuoli nopeasti ja maailma muuttui taas harmaaksi. Feliks tiesi tarvitsevansa lämpöä, hän tunsi itsensä jo niin heikoksi, joten nopeasti hän raapaisi toisenkin tikun.
Liekki muistutti häntä monista tanssiaisista joihin hän oli osallistunut ja jotka olivat olleet niitä harvoja asioita, joista hän oli prinssinä olossa pitänyt. Tanssiminen, juhlat ja yön läpi kestävä lumous olivat aina olleet hänen ilonsa kaiken tiukan hovielämän, etiketin noudattamisen ja oppituntien lomassa. Hän muisteli hyviä hetkiä, kunnes voimakas yskä repi hänen kehoaan ja tulitikku paloi loppuun. Feliks hakkasi rintaansa ja ryki pari minuuttia ennen kuin sai hengityksensä taas toimimaan kunnolla.
Sitten hän sytytti kolmannen tulitikun. Se muistutti häntä vapaudesta, jonka hän oli hetkeksi saanut paettuaan Poloniasta.
*****
Kevät, kesä ja syksy olivat sujuneet rauhallisesti Berwaldin linnassa ja palvelusväki oli kehittänyt aivan oman rytminsä ja tapansa hoitaa asioita. Talven tullessa Eliza ja muut olivat alkaneet valmistella keskitalven juhlaa, vaikka linnanherra itse ei oikeastaan välittänyt asiasta. Berwald ei kuitenkaan estänyt heitä ja niin linna sai koristelun kuusenoksista, punaisista nauhoista ja hopea kelloista.
Viikko ennen keskitalven juhlaa Eliza päätti, että hänen pitäisi tehdä pieni ostosmatka lähimpään kaupunkiin, jonne oli hevosrattailla parin tunnin matka. Muuta syytä hänelle ei oikeastaan ollut kuin se, että hän halusi löytää lahjat kaikille. Toris lähti hänen mukaansa ja yhdessä he ajoivat rattailla kaupunkiin.
Eliza oli ehtinyt löytää jo kaiken haluamansa ja hän oli tyytyväinen kävellessään yötä kohti hiljentyvän kaupungin halki täysi kori sylissään. Toris oli jäänyt odottamaan ponin seuraksi vuokratalliin ja Eliza tiesi nuoren miehen haluavan jo kotiin, joten hän kiristi tahtiaan ja hymähti itsekseen. Oli täysin sattumaa, että hän huomasi pienen valon välähdyksen sivukujalla.
Se oli hyvin pieni välähdys, aivan kuin joku olisi sytyttänyt kynttilän ja sitten sammuttanut sen melkein heti. Eliza kuitenkin pysähtyi ja epäröi vain hetken ennen kuin astui kujalle. Hän oli aina luottanut vaistoihinsa ja nyt hänen vaistonsa käskivät hänen seurata pientä valoa. Ei mennyt kauaakaan kun hän huomasi maassa makaavan hahmon ja hän pudotti korinsa kiirehtiessään sen luokse.
”Hei, oletko sinä kunnossa?” nainen kysyi ja kumartui alas. Jäätyään ilman vastausta, hän työnsi repaleisen viitan hupun pois hahmon kasvoilta ja puri huultaan nähdessään, miten huonossa kunnossa nuorukainen oli. Hänen hiuksensa olivat likaiset, vaikka näyttivät muutoin hyvin hoidetuilta, ja hänen kasvonsa olivat aivan liian kalpeat sekä huulet sinertävät. Vielä enemmän Elizaa kuitenkin huolestutti se tapa, jolla miehen posket näyttivät punertavan hieman kalpeuden alla. Hän ei ollut vain kylmettynyt, vaan myös hyvin sairas. Miehen ympärillä oli muutama loppuun palanut tulitikku ja viimeinen niistä oli vielä hänen sormiensa välissä.
”Hei! Kuuletko minua?” Eliza kysyi hätääntyneenä ja painoi nuorukaisen rintaansa vasten toivoen, että pieni lämpö saisi hänet havahtumaan. Ehkä se tai sitten hänen äänensä toimi, koska mies värähti hieman ja avasi silmänsä.
”Kuka…”, hän kähisi, mutta Eliza hyssytteli hänet vaikenemaan. Nopeasti nainen riisui oman turkisviittansa ja kietoi sen tiukasti nuorukaisen ympärille. Hetken harkinnan jälkeen hän antoi myös rukkasensa ja hattunsa kylmettyneelle miehelle.
”Sinun on nyt paras tulla minun mukaani”, hän totesi eikä mies vastustellut, kun hän tarttui häntä tiukasti kädestä ja kiskoi mukaansa. Nopeasti ja peläten että nuorukainen menettäisi tajuntansa taas, Eliza ohjasi heidät vuokratallille ja kutsui Torista.
”Toris, tule tänne! Tarvitsen apua!” nainen huusi ja pian Toris ilmestyi tallin perältä huolestunut ilme kasvoillaan. Hänen ei tarvinnut vilkaista kaksikkoa kuin kerran ymmärtääkseen tilanteen.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ohjatessaan kylmettyneenä nuorukaisen sisälle lämpimään huoneeseen, jota ajurit käyttivät taukotilana. Nyt huone oli kuitenkin tyhjä ja Eliza istutti mukaansa poimimansa nuorukaisen ensimmäisen nojatuoliin, joka sattui lähelle, ja kääntyi sitten työntämään lisää puita tulisijaan.
”Löysin hänet kujalta”, nainen selitti nopeasti, ”yritä saada hänet virkoamaan kunnolla. Minä käyn ostamassa jotain lämmintä syötävää hänelle.” Eliza häipyi nopeasti paikalta ja Toris istahti nuorukaisen viereen. Hetken he olivat aivan hiljaa ja Toris painoi kätensä Feliksen poskille yrittäen saada ne lämpiämään. Ehkä kosketus tai sitten lämmin huone auttoivat, koska pian miehen katse alkoi tarkentua ja hän näytti virkoavan enemmän.
Ensimmäinen asia, jota Feliks ajatteli, oli se että hän oli varmasti kuollut. Se ajatus kuitenkin jäi toiseksi, kun hänen katseensa osui hänen edessään seisovan mieheen.
Kuinka kaunis, hän ajatteli. Feliks ei ollut koskaan nähnyt niin upeaa miestä ja jotenkin hän tiesi löytäneensä oman kohtalonsa. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kuumeesta ja kylmästä houreiset eikä hän saanut niistä kunnolla kiinni. Hän vain tiesi, että tällä hienolla miehellä pitäisi olla nimi. Jokin todella hyvä nimi, koska mies oli niin kaunis. Jostain syystä Feliks muisti erään alueen kotimaassaan. Se oli aina ollut hänen suosikkipaikkansa ja hänen mielestään maailman kaunein.
Lietuva. Lietuva oli sen paikan nimi, hän ajatteli sekaisesti, Lietuva… Liet.
”Hei, oletko hereillä?” ihastuttava ääni kysyi huolestuneena ja Feliks teki parhaansa kuunnellakseen, ”minun nimeni on Toris. Kuka sinä olet?”
Sinun nimesi on Liet, Feliks ajatteli ennen kuin sai huulensa toimimaan, ”Feliks. Minä olen Feliks.” Hänen äänensä oli käheä ja tuskin kuuluva, mutta Toris sai kuitenkin selvää siitä.
”Hei Feliks”, hän sanoi ja hymyili lempeästi, ”hauska tavata. Älä pelkää, olet turvassa nyt.”
En minä pelkää. En enää.
Feliksen ei edes tarvinnut mietti kahdesti ennen kuin hän päätti, että ei enää koskaan poistuisi Toriksen läheltä tai antaisi Toriksen poistua hänen viereltään.
Osa 4: Ludvig ja Feliciano
Eliza tuijotti hämmentyneenä, mutta myös uteliaana kahta miestä, jotka seisoivat ovella. Toinen heistä näytti nuorelta ja pienikokoiselta, mutta toista ei olisi voinut kuvailla muuta kuin sotilaaksi. Jäykkä ryhti, huolellinen asento ja vakava ilme paljastivat kaiken, vaikka mies oli myös uupunut ja näytti siltä kuin olisi kävellyt tulipalon lävitse.
”Keitä te olette?” hän kysyi nopeasti ja tarkisti sivusilmästään, että lähettyvillä oli sopiva paistinpannu siltä varalta, että kaksi miestä olivatkin rosvoja.
”Minun nimeni on Feliciano”, nuorempi mies sanoi suostuttelevalla äänellä ja osoitti sitten toveriaan, ”ja tämä on Ludvig. Me ajattelimme kysyä, jos täältä liikenisi hieman ruokaa kovia kokeneille matkaajille?” Eliza katsoi heitä pitkään tutkivasti ja hänen katseensa viivähti hetken myös heidän yhteen liitetyissä käsissään.
”Tietenkin”, hän sitten vastasi yllättäen pirteällä äänellä ja hymyillen ystävällisesti, ”minun nimeni on Eliza. Oletteko kenties etsimässä työtä? Meillä on muutama paikka vapaana.” Hänen nimensä oli oikeasti Erzsébet, mutta ensin Arthur oli muuttanut sen Elizabetaksi ja sitten Feliks lyhentänyt Elizaksi, joten nainen ei edes viitsinyt enää esitellä itseään syntymä nimellään.
”Ja”, Ludvig vastasi heti, ”tai, millaista työtä? Ja kenen linna tämä edes on?” Eliza naurahti kevyesti ja viittoi heitä seuraamaan häntä siistiin keittiöön.
”Tämä linna kuuluu lordi Oxenstiernalle ja hän on todella hyvä isäntä”, Eliza sanoi, ”ei vaadi paljoa ja on hieman epäsosiaalinen. Kuitenkin, meillä olisi tarvetta keittiöväelle. Osaatteko laittaa ruokaa?” Kumpikin miehistä nyökkäsi ja Eliza laski heidän eteensä pöydälle leipää ja hedelmiä sekä hieman valmiiksi paistettua lihaa.
”Hienoa!” nainen sanoi aidosti tyytyväisenä, ”meillä on tällä hetkellä kiertävä ruuanlaittovuoro ja sanotaan vaikka näin, että kukaan ei halua syödä silloin kun Arthur on keittiövuorossa.”
”Minä kuulin tuon, Eliza!” keittiöön asteleva äkäisen oloinen mies sanoi, mutta nainen vain ohitti hänet käden heilautuksella.
”Mutta Arthur, sinäkin tiedät sen”, hän totesi ja hymyili. Arthurin perässä keittiöön marssi myös muita ihmisiä ja ihme kyllä kenestäkään ei näyttänyt olevan kovin outoa, että kaksi aivan tuiki tuntematonta ja kurjan näköistä miestä istui heidän keittiössään.
”Siis todellakin kaikki tietävät, että Arthurin ruokia ei syödä jos haluaa niin kuin pysyä elossa”, Feliks totesi Torikselle ja Arthur mulkaisi häntä pahasti. Kuntouduttuaan kokemuksistaan Feliks oli osoittautunut hyvin omaperäiseksi luonteeksi, joka teki kaiken juuri niin kuin itse parhaaksi näki. Hän oli myös nopeasti ystävystynyt Toriksen kanssa, vaikka suhtautui muutoin tuntemattomiin hyvin varoen ja epäluuloisesti.
”Hei, nyt kun kaikki ovat täällä”, Eliza sanoi kohottaen ääntään hieman ja estäen mahdollisen alkavan tappelun, ”saanko esitellä uusimmat jäsenemme, Ludvig ja Feliciano.” Muutamat palvelijoista taputtivat ja hymyilivät kaksikolle, mutta Ludvig näytti hieman hämmentyneeltä.
”Mutta entä koeaika?” hän kysyi, koska oli tottunut paljon säännönmukaisempaan tapaan palkata työntekijöitä, ”ja työvaatimukset? Eikö meidän pitäisi…” Feliciano löi kätensä nopeasti hänen suulleen.
”Hän tarkoittaa, että olemme todella iloisia”, hän sanoi nopeasti ja hymyili leveästi väsymyksestään huolimatta, ”otamme tietenkin paikan vastaan! Tulette olemaan todella tyytyväisiä meihin.” Eliza naurahti ja nyökkäsi.
”Te varmasti kaipaatte pesua”, hän totesi ja vilkaisi kaksikon rähjääntynyttä olemusta, ”ja lepoa. Eduard, mitä jos näyttäisit heille huoneen? He voivat aloittaa sitten huomenna levättyään ensin.” Eduard nyökkäsi ja johdatti syönnin jälkeen Ludvigin ja Felicianon palvelijoidensiipeen, josta he saivat valita huoneen itselleen. Uusien palvelijoiden kadottua keittiöstä Arthur kuitenkin vilkaisi hymyilevää Elizaa epäilevästi.
”Palkkasitko sinä heidät siksi, että säälit heitä?” hän kysyi, mutta Eliza vain naurahti ja heilautti kättään.
”En tietenkään”, nainen sanoi, ”me tarvitsemme apua täällä.”
”Emmekä tarvitse”, Arthur totesi. Eliza katsoi häntä hetken, mutta tuhahti sitten.
”Ehkä emme”, hän myönsi, ”mutta minä en todellakaan anna kahden apua tarvitsevan jäädä ilman sitä.”
”Mikset sitten vain tarjonnut asuinsijaa pariksi yöksi ja se siitä?” Arthur kysyi. Jostain syystä Eliza nauroi hänen sanoilleen ja pudisti päätään huvittuneena.
”Minä luotan vaistoihini ja ne sanoivat, että minun pitäisi palkata heidät”, hän selitti, ”ja etkö sinä huomannut? He ovat tosirakkaita!” Arthur kohotti kulmaansa kysyvästi. Hänkin oli tajunnut, miksi kaksi miestä olivat katselleet toisiaan sillä tietyllä tavalla, mutta hän ei ymmärtänyt miksi asian pitäisi vaikuttaa mihinkään.
”Entä sitten?” hän kysyi ja Eliza naurahti taas.
”Kyllä sinä joku päivä ymmärrät”, nainen lupasi ja käveli niine hyvineen pois jättäen Arthurin itsekseen ihmettelemään, mitä ihmisten tapaa hän ei nyt osannut. Kaikkien vuosien jälkeen hän oli jo kuvitellut oppineensa ne kaikki, mutta silti jotkut asiat vain tuntuivat niin kovin oudoilta.
Osa 5: Francis
”Madam!” joku kutsui hätäisellä äänellä ja Eliza pysähtyi hämmästyneenä keskelle tietä. Hän oli ollut vain käymässä läheisessä kylässä eikä hän tunnistanut ääntä.
”Niin?” hän kuitenkin kysyi ja vaaleahiuksinen mies loi hänelle lumoavan hymyn.
”Minä tulen töihin”, hän totesi ja Eliza oli hetken hiljaa miettien, että mitä mies oikein tarkoitti. Jokin hänen vaistoissaan kuitenkin kertoi hänelle, että myöntävä vastaus oli tällä hetkellä oikea vastaus.
”Oi, mikäs siinä”, Eliza vastasi katsottuaan miestä hetken, ”osaatko olla miellyttävä?”
”Se on toinen nimeni, madam”, hän vastasi ja kumarsi hieman, ”nimeni on Francis Bonnefoy.”
”Paikka on sinun”, Eliza totesi ja tuhlasi vain pienen ajatuksen sille, mitä Arthur sanoisi saatuaan selville että hän oli jälleen palkannut jonkun täysin sattumanvaraisen henkilön. Mutta, koska Eliza oli se joka oli jo vuosia ollut vastuussa linnasta, hän ei huolehtinut juurikaan.
”Niin, mikä paikka?” Francis kysyi, koska hän oli vain halunnut töitä eikä Eliza ollut sanonut mihin he tarkalleen tarvitsivat työntekijää. Nainen mutristi huuliaan ja mietti hetken naputellen samalla sormellaan leukaansa.
”En tiedä”, hän lopulta myönsi, ”mutta tee jotain. Voisit olla vaikka hovimestari? Sellaista meillä ei taida vielä olla.”
”Oui, madam”, Francis sanoi ja hymyili. He kävelivät yhdessä loppumatkan ja saavuttuaan perille Eliza esitteli hänet muille. Kenelläkään Arthuria lukuun ottamatta ei tuntunut olevan mitään Francista vastaan, vaikka naiselta ei jäänyt huomaamatta katse, jonka mies jakoi Felicianon kanssa. Hän ei kuitenkaan maininnut asiasta ja pian hänellä oli paljon enemmän ajateltavaa, kun hänelle selvisi syy siihen miksi Francis oli halunnut työpaikan.
”En olisi koskaan osannut edes arvata”, nainen hymähti tyytyväisenä seuratessaan Franciksen ja Arthurin sanaharkkaa, ”hei Feliks, eikö olekin suloista?” Feliks, joka hänkin seurasi kaksikkoa, nyökkäsi nopeasti.
”Tosirakkaus on aina niinku suloista”, hän vastasi ja Eliza naurahti toisen kerran huomatessaan tavan jolla Feliks vilkaisi puhuessaan Torista, joka käveli juuri pihan poikki talliin. Tosirakkaus, suloista tosiaan.
Osa 6: Gilbert
”Viimeisen kerran”, Eliza sanoi äkäisellä sävyllä, ”minä en ole palkannut sinua.”
”Ksesese, mahtava minä en tarvitse palkkausta!” Gilbert julisti ja Ludvig vilkaisi veljeään tuimasti.
”Siinä tapauksessa saisit jättää minun palkkarahani rauhaan”, hän totesi ja Felicianoa naurahti hiljaa. He istuivat kaikki keittiössä ja Gilbert teki parhaansa joko ärsyttääkseen tai lumotakseen Elizan. Kukaan ei ollut oikein varma hänen taktiikastaan tai siitä, mitä hän yritti oikeasti saavuttaa sillä.
”Bruder, sinun velvollisuutesi on auttaa minua taloudellisesti”, Gilbert totesi ja Ludvig ei vaivautunut edes vastaamaan siihen, koska hän ei ollut ikinä kuulutkaan sellaisesta velvollisuudesta ja hänestä Gilbert oli tarpeesi vanha huolehtimaan itse itsestään.
”Joskus minä toivon, että Arthur olisi vielä täällä”, Eliza totesi, ”tai edes Berwald.” Oli kulunut puolivuotta kirouksen purkautumisesta ja Berwald ja Tino olivat vain muutama päivä aiemmin lähteneet seikkailuretkelleen jättäen linnan jälleen Elizan vastuulle.
”Siksi sinun pitäisi palkata minut!” Gilbert julisti, ”minä olen kaksi kertaa parempi kuin Fra ja se kulmakarvatyyppi, joten olen takulla hyödyksi, ksesekse.” Eliza ja Ludvig huokaisivat kumpikin syvään.
”Minä en halua edes puhua tästä enää”, nainen totesi ja nousi ylös pöydän äärestä. Hän jätti astiansa tiskipöydälle ja lähti katsomaan, josko jokin paikka linnassa tarvitsisi kunnon puunausta. Hän huomasi vasta hetken päästä, että Gilbert seurasi häntä.
”Mitä sinä oikein haluat?” hän kysyi tiukasti ja mies naurahti.
”En mitään”, hän vastasi tavalla, joka kertoi selvästi että hän valehteli. Eliza ei kuitenkaan edes halunnut tietää, miksi ja mitä hän oikeasti tarkoitti.
”Mene sitten pois”, hän vastasi, mutta mies vain seurasi häntä.
”Meh, en taida”, Gilbert vastasi hetken päästä, ”sinä olet mahtava tyyppi, Eli.” Eliza pudisti päätään uudelle lempinimelleen. Mikä siinä oli, että kukaan ei osannut tai voinut sanoa hänen oikeaa nimeään?
”Kiitos kehuista”, hän mutisi, ”mutta ei kiitos.”
”Älä viitsi”, Gilbert vastasi itsetyytyväisellä äänellä, ”sinä tarvitset mahtavaa minua ja minä en aio koskaan jättää sinua. Eikö kuulosta mahtavalta? Me voisimme olla tiimi.”
”Ole tiimi keskenäsi”, Eliza vastasi ja Gilbert nauroi hänelle niin kauan, että lopulta nainenkin alkoi hymyillä. Nähdessään sen mies vaikeni ja hetken päästä hän katosi paikalta niin nopeasti, että Eliza vain kummasteli mikä hänelle oli tullut. Asia kuitenkin häipyi hänen mielestään pian ja viikkojen kuluessa hän huomasi että Gilbertistä oli tullut erottamaton osa hänen elämäänsä.
Eikä hän edes halunnut miehestä eroon.
Osa 7: Ja he elivät elämäänsä onnellisena loppuun asti
”Yhtä asiaa minä en ymmärrä”, Tino sanoi vakavalla sävyllä. Kaikki olivat kokoontuneet keittiön juhlimaan Feliksen ja Toriksen kotiinpaluuta ja kaksikko oli juuri saanut selitettyä kaiken seikkailustaan jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten. Heidän yleisönsä oli ollut täysillä mukana tarinassa ja osannut eläytyä juuri oikeissa kohti, joten nyt miehet istuivat tyytyväisinä vierekkäin ja Feliks piteli tiukasti kiinni Toriksen kädestä.
”Niinku mitä?” Feliks kysyi hieman haastavasti.
”En tarkoittanut teidän seikkailuanne”, Tino kiirehti selittämään, ”vaan oikeastaan teitä kaikkia. Kadonnut prinssi, entinen merirosvo ja kaksi lainsuojatonta? Miten te oikein päädyitte kaikki juuri tänne.” Ludvig ja Feliciano hätkähtivät kumpikin, kun Tino mainitsi lainsuojattomat, ja he näyttivät heti varautuneilta.
”Sinä tiesit?” Feliciano lopulta kysyi varovasti ja Tino sekä Eliza nyökkäsivät kumpikin.
”Me löysimme erään lehden roskista jokin aika sitten”, nainen selitti, mutta hymyili lempeästi, ”mutta älkää huolehtiko, te olette osa meitä. Mitä tahansa sitten teittekin, täällä olette turvassa. Eikö niin?” Kaikki muut nyökkäilivät ja hymyilivät miehille. Ludvig ja Feliciano olivat jo kauan olleet osa linnan palveluskuntaa eikä kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavaa heistä. Feliciano näytti todella onnelliselta saatuaan hyväksynnän ja hän halasi Ludvigia tiukasti.
”Samoin kuin Feliksen salaisuus on turvassa täällä”, Tino totesi ja nyökkäsi entiselle prinssille, ”oliko vielä joku, jolla on erikoinen historia?” Palvelijat vilkuilivat toisiaan ja sitten Eliza kohotti kätensä.
”Arthur on keijujen kasvattama”, hän sanoi, koska mies itse oli jättänyt linnan jo eikä ollut enää paikalle, ”ja minä olen koulutukseltani eliittisoturi.”
”Tim on minun veljeni”, Emma totesi olkiaan kohottaen, ”siinä on varmasti tarpeeksi outoutta.” Tino nyökkäsi vakavana ja kääntyi sitten ympäri kohti raollaan olevaa ovea. Berwaldilla ei ollut lupaa astua keittiöön, mutta he olivat säälistä kantaneet hänelle tuolin oven ulkopuolelle, jotta linnanherran ei aivan tarvinnut riutua yksinäisyydestä silloin kun Tino halusi jutella palvelusväen kanssa.
”Berwald, etkö sinä oikeasti tarkista alaistesi taustoja?” hän kysyi, mutta hänen äänessään oli myös hitunen naurua.
”Se on Elizan tehtävä”, linnanherra vastasi kuuluvasti ja kaikkien katseet kääntyivät naista kohti.
”Miten sinä valitsit palkattavat?” Tino kysyi ja Eliza kohautti olkiaan hymyillen samalla.
”Minä vain luotin vaistooni”, hän totesi yksinkertaisesti.
A/N: Mitä piditte? Eikö levinnytkin maailma vain kivasti vieläkin? Tällä menolla jään vielä jumiin tähän.
Huomasitteko kaikki sadut? Mä alan muuten yhä enemmän kallistua sille kannalle, että Francis ja Arthur ansaitsevat ihan oman tarinansa.
Olikohan viel jotain mitä pitäisi sanoa... En muista enää. Ei tämä juttu kovin erikoinen ehkä ollut, musta oli mukava kirjoittaa tämäkin ylös ja ehkä tämä vähän selkeytti asioita. Tai sitten sekoitti lisää
